Eräänlaista älykkyyttä

Eli älykkyyden toissijaisuudesta, osa 1/4

Varmaan useimmat ihmiset osaisivat kertoa tosielämän tarinoita huonoista kokemuksistaan. Tämä pätee sekä älykkäisiin itseensä että heidän uhreihinsa.

Hyvässä tapauksessa älykkyyden kohtaaminen tarkoittaa sitä, ettei tarvitse pidätellä itseään. Voi ikään kuin syöttää täydellä voimalla ja silti vastapuoli kykenee palauttamaan pallon. Peli on mielekästä. Se tuntuu kestävältä ystävyydeltä ja kuitenkin siinä on jotain jälkikäteen ujostuttavaa. Tuntuu ettei joka päivä jaksaisi olla sillä tavoin maailmankatsomuksensa äärirajoilla.

Ikävintä älykkyydessä onkin sitten se (monen muun ohella), että "vastuksen kohtaaminen" niin helposti yllyttää osapuolet jonkinlaiseen turhaan todisteluun ja sapelinkalisteluun. Ei enää ole kyse omana itsenä olemisesta vaan pakottavasta tarpeesta sanoa jotakin järkevää ja tärkeää. Älykkyys mielletään peliksi (ehkä siksi että ihmiselämä ylipäänsä on tulvillaan sekä leikkiä että totista kilvoittelua). Shakki on vain eräs kädenväännön variaatio. Istutaan vastakkain ja isketään kyynerpäätä pöytään.

Hyvä ystävyys merkitsee mielestäni myös sitä, että saa vapaasti olla juuri niin hölmö kuin mieli tekee – huolimatta mahdollisesta älykkyydestä. Sama pätee tietenkin myös parisuhteeseen: mutta sillä lisäyksellä, että myöskään omaa hyödyllisyyttään ja rakkauttaan ei tarvitse koko ajan todistella: katso, tiskasin; katso, imuroin; katso, vein roskat; katso, tein sinulle ruokaa...

Kirjallsuudessa eräs laadun merkki on se, että kertoja osaa samaistua myös henkilöidensä heikkouksiin ja hölmöyteen. Käytännössä kaikki rakastamani klassikot ovat jonkinasteisia satiireja: Odysseia, Don Quiote, Rameaun veljenpoika, Seitsemän veljestä, Kerro minulle Zorbas... Jopa Kalevala on täynnä surkuhupaisuutta.

Harvalla on taloudellisesti varaa huolettomaan ja lämpimään nokkeluuteen (ja ehkä siksi naiset niin rakastavat miehiä, joilla on huumorintajua - se on tietynlainen merkki perusturvallisuudesta). Varsinkin kireämpinä aikoina älykkyydestä tulee helposti vain yksi ihmisarvon mittari. Se ei tarkoita helpommalla pääsemistä tai vapaamatkustamista, vaan ainoastaan on yksi niistä osa-alueista, jolla ihmisen täytyy trimmata itsensä maksimiin ansaitakseen lähimmäisiltään kunnioituksen. Kasvojen symmetrisyys, vakavaraisuus, laihuus ja älykkyys; siinä Neljä Ilmestyskirja Ratsastajaa.


Yksi hyvä tyhmyyden merkki

Mitä tulee tyhmyyteen niin ehkä yleisin inhimillisen tyhmyyden ilmentymä on se, ettei älykkyyttä tunnisteta teeskennellyksi. Monet pääsevät pitkälle vain teeskentelemällä oppinutta ja kopioimalla ulkoisia sivistyksen ja menestyksen merkkejä. Pinnallisen pikaälyn teho on toisinaan uskomaton. Keskinkertainen poliitikko pesee helposti kokonaisen panelin tutkijoita, jos nämä eivät ole valmistautuneet henkisesti.

Ne jotka ovet "oikeasti älykkäitä", pitävät itsestäänselvänä, totta kai, että hienolta kuulostava tittelit tai älykkäiltä vaikuttavia maneerit eivät vielä lupaa mitään. He eivät voi sietää retoriikkaa ja populismia.

Toki kyse on myös siitä, että samanmielisyys kannustaa meitä vähentämään kriittisyyttämme. Jos arvot ja asenteet ovat kohdillaan, emme välitä siitä vaikka tilastoja olisi vähän kaunisteltu.

Älykkään ihmisen tunnistankin siitä, että hän näkee omien mukaviisauksieni lävitse ja minun täytyy oikeasti alkaa miettiä sanojani. (Se on se tietty ilme, joka toisen naamalle tulee: blääh, ei kai taas tuollainen avoimen yliopiston perusopinnot suorittanut nojatuolifilosofi.) Jotenkin kovin helposti tuudittaudun siihen, ettei tarvitse yrittää täysillä. En ole ensi kertaa skeptikkoa kyydissä, joten myönnän itämaisten teepussimateriaalieni tehottomuuden ja koetan ryhdistäytyä.

Toki toisen kriittisyys voi johtua myös taipumuksesta jatkuvaan kriittisyyteen, eikä edes totinen todenpuhuminen auta. Sen näkee vasta sitten. (Koska itse olen taipuvainen paskanpuhumiseen ja vähä-älyiseen lörpöttelyyn, annan ihmisille yleensä useamman mahdollisuuden ennen kuin teen heistä johtopäätöksiä.)

Hankalinta teeskennellyssä älykkyydessä on se, ettei sitä vastaan voi noin vain hyökätä. Se koettaisiin erittäin röyhkeäksi, sillä valeälykön fanikunta ei tahdo tiedostaa tulleensa huijatuiksi. Se loukkaisi heidän älykkyyttään. Monet arvostavat lempeää keskustelukulttuuria myös siksi, etteivät uskaltaisi muunlaisessa kulttuurissa keskustella - jos sittenkään.

Mitä siis tehdä, jos toinen päästelee suustaan kuluneita mukamas-hienouksia ja yleisö päästelee ihastuneita äännähdyksiä? Kuinka vastata sokeriseen retoriikkaan tai tyhjiin lupauksiin?

Ehkä siinä hetkessä se ei onnistukaan. Ehkä täytyy vain ovelasti osoittaa jokin irtonainen lanka ja toivoa että kukin itse älyää vetäistä siitä.

Ja kuitenkin tehokkainta saattaisi olla luja isällinen läimäytys tai kengän paukauttaminen pöytään.


Tietämättömyyden osoittaminen

Vähintään yhtä tärkeää on älykkyydestään irtipäästäminen. Luin joskus Umberto Econ kirjaa Oppineisuuden osoittaminen. Tämä tapahtui aloittaessani yliopisto-opintoja kauan kauan sitten. Halusin kirjoittaa kirjan nimentään Tietämättömyyden osoittaminen ja kirjoitinkin aiheesta sekalaisen esseeluonnoksen.

Kaikki lähti siitä, että minua ärsytti - ja yhä edelleenkin ärsyttää - keskustelukulttuurin puuttuminen suomalaisesta akateemisesta ympäristöstä (ainakin Helsingissä). Ongelma on siinä ettei ajattelun virheitä tai tiedollisia aukkoja haluta tuoda päivänvaloon. Opettajat ja oppilaat pelkäävät sitä, että heidän osoitettaisiin olevan väärässä. Se koetaan häpeälliseksi.

Seurauksena on tietenkin se, etteivät väärät luulot tule päivänvaloon, eikä niitä näin ollen oikaista. Esseistä ja koevastauksista annetaan ainoastaan numeroarvosana. Jos saan esimerkiksi 3/5, en tiedä mitkä olivat ne kysymykset, joiden kohdalla vastasin väärin, mitä minä oletin tietäneen, tai mihin aiheeseen en huomannut vastata täysin kattavasti.

Minua ihmetyttää se, että maisterin 300 pisteen tutkinnosta 90% on suoritettu ilman palautetta. Yliopisto ei siis koe tehtäväkseen oikaista virheitä tai opettaa ihmisiä sellaiseen itsetarkkailuun, että he välttäisivät puolueellisuutta tai perstuntumaan nojaamista. Monet kurssit pääsee läpi pelkällä yleistiedolla ja muutamien luentokalvojen opettelulla. Jostain vain tipahtelee niitä plussapisteitä. Blop, blop.

Väärinkäsitysten korjaaminen tai kokonaisvaltaisempi ymmärtäminen ovat toissijaisia asioita. Kukaan tai mikään ei haasta luopumaan vääristä käsityksistään. Ja niinpä suunnitelmani oli kirjoittaa teos, jossa painopiste olisi juuri tämä:

Ylpeile sillä, että olet ilmaissut typerät mielipiteesi - sinulle on ainakin tullut mahdollisuus tiedostaa, että ne ovat typeriä!

Miten mahtavaa se olisikaan, jos jokaisen nettiin kirjoittamani esseen päätteeksi joku korjaisi erehdykseni. Harmi vain, että olen nähtävästi onnistunut luomaan maailman vähiten kommentoidun (tai vähiten luetun) blogin. Yliopistokulttuuri saa ansaitsemaansa jatkoa "ei kommentteja", 3 pistettä viidestä. Oma vika, mitäs kirjoitan aina niin helevetin pitkästi.

Tästä työstä ei heru edes niitä pisteitä rekisteriin.