Vaikka palautteesta näkisi, ettei palautteen antaja ole ymmärtänyt asiaa, se on arvokas tieto. On tärkeä olla perillä siitä millä kaikilla tavoin asioita voi olla ymmärtämättä.
Näin sanoessani huomaan, että asenteeni esimerkiksi runouteen on pedagoginen, ei niinkään esteettinen. Jos joku ei yllä katsomaan aidan yli, rakennan siihen mielihyvin askelman. Minua ei niin haittaa, vaikka joku ihmettelisi miksi siinä on sellainen ruma porras ja tahtoisi pyyhkäistä sen pois kuin ylimääräisen adjektiivin.
Joku voisi sanoa, että minun ongelmani on se, että yritän miellyttää kaikkia. En tiedä. Yleensä miellyttäminen edellyttää samanmielisyyttä. En yleensä tahdo olla ihmisten kanssa samaa mieltä, koska heidän mielipiteensä on kallistunut johonkin suuntaan.
Vahva kallistuminen tiettyyn mielipiteeseen synnyttää liittolaisuuksia. Se että haluaa ymmärtää kaikkia ei edistä luottamusta kehenkään vaan ainoastaan antaa sellaisen kuvan kuin henkilö olisi häilyväinen. Vahvat mielipiteet keräävät ääniä.
Sanoisin että ongelmani, sikäli kuin se on ongelma, liittyy haluun ymmärtää syvällisesti ihmisyyden hätiköityjä mekanismeja. Jos joku on ääliö, minua kiinnostaa tietää millaiset ajatustottumukset tekevät hänestä ääliön.
(Hitto että on muuten svengaava termi tuo ihmisyyden hätiköidyt mekanismit. Omakivaa vai käyttistä? Minulla ei ole hajuakaan.)
Todellisuus ja siitä vieraantuminen
Ihmiselle on hyvin luontaista se, että hän ympäröi itsensä samanmielisillä. Jossakin vaiheessa säikähdin vakavasti sitä, että 90% tuttavistani äänesti vihreitä.
Se loi mielikuvan, että Suomi itse asiassa olisi varsin vihreä maa. Aina vaalien tullen ällistyin: Olin ollut ihan varma, että vihreät tuplaavat kannatuksensa, koska kaikkihan nykyään ovat vihreitä - ainakin melkein kaikki Facebook-kaverini!
Olin vaarallisesti ajautumassa tilanteeseen, jossa käsitykseni siitä millainen ympäröivä todellisuus on, ei ollenkaan vastannut ympäröivää todellisuutta.
Vakavasti harkitsin jopa osallistumista johonkin Perussuomalaisten kokoukseen, jotta pääsisin katselemaan aitiopaikalta sitä Suomea, joka oli muuttunut minulle vieraaksi valtioksi. (Ajattelin, että ehkäpä minun pitäisi miettiä pukeutumistani ennen kuin yrittäisin sellaista soluttautumista.)
Joka tapauksessa en hetkeäkään epäile, ettenkö olisi vieraantunut todellisuudesta, ettemmekö me kaikki olisi, ja pahasti. Voi olla että tämäkin mielipide yhdistää lähinnä sosiologian ja filosofian opiskelijoita ja muita postmodernisteja.
Pettymyksen poetiikka
On kaksi hyvin ratkaisevasti erilaista tapaa suhtautua idioottimaisiin mielipiteisiin. Useimpien ihmisten ensireaktio on: vittu mikä ääliö. Varmaan he useimmiten ovat ihan oikeassa torjuessaan ikävän kohtaamisen rumankauniin todellisuuden kanssa.
Joskus kuitenkin saattaa oivaltaa jotakin, jos ei heti tyrmää erilaista mielipidettä vaan tekee parhaansa samaistuakseen toisen näkökulmaan. Ehkä siinä sittenkin on jotain perää.
Se on pelottava asenne, koska silloin hetkellisesti kyseenalaistaa oman maailmankuvansa ja mielenterveytensä - ainakin, jos uskoo sellaisiin asioihin kuin varmuus ja totuus. En lähde nyt sen pidemmälle relativismiin, totean vain, että on jokseenkin mahtavaa kuinka nykyään voi löytää erimielisyyttä, jos tahtoo.
Tarvitsee vain lähteä internetin ihmemaalimaan.
 |
| Yhdysvaltojen poliittinen kartta. |
Jos yksilö vahingossa joutuu väärään seuraan, hän häippäisee. Yhdysvalloissa nörtit ja koulutetut ihmiset ovat muuttaneet tasaista vauhtia rannikoille, pakoon punaniskoja. Ateistit kerääntyvät yhteen osavaltioon ja uskovaiset toiseen.
Helsingissä vihreät saivat 22,4% äänistä ja olivat toiseksi suurin puolue. Satakunnassa vihreiden ääniosuus oli 3,6%.
Satakunnan vihreiden ehdokkaiden täytyy varmasti tehdä enemmän töitä ja suuremmalla tunteella.
Poetiikkaan pettyminen
Jos jokin yksittäinen elämänfilosofia erottaa minut runoilijoiden valtavirrasta niin ainakin se, että minun mielestäni runoutta saa ja kuuluu rankaista.
Olin toisella tavalla innoissani Nippukritiikin ympärillä pyörineestä kohusta ja olen aina lukenut paskat arviot, kun kansakuntaamme on niillä siunattu. Mielestäni oli täysin järjetöntä lähteä analysoimaan ja erittelemään kirjoitusta sana sanalta, kuten monet blogeissaan tekivät. Yksi ihminen oli menettänyt kärsivällisyytensä, siinä kaikki. Tympeästä fiiliksestä poiki tölväysy.
Kritiikin kulttuurinen arvo oli lähinnä siinä, että se osoitti kuinka helppo sivistyneetkin ihmiset on saada sotajalalle ja kuinka herkkähipiäisiä taiteilijat ovat. Vihaiset Facebook- ja blogiketjut sisälsivät päälle sata kommenttia. Parhaimmillaan tekstiä tulkittiin jonkinlaisena taivaallisena ilmoituksena kansakunnan rappiosta. Yhden miehen kärsimättömyyden hedelmä sattui löytämään pienen palstatilan Hesarissa.
Suurin tragedia on totta kai se, ettei runoudesta ylipäänsäkään kirjoiteta riittävän paljon arvosteluja. Kun kentällä on pitkän aikaa liian hiljaista, pieni vihamielinen aivopieru tuntuu murskaavalta.
Olen elänyt paikkakunnalla, jossa Taiteen ja Runouden Puolueen ääniosuus on 3,6 % tai vähemmänkin. Moni muukin runoilija on elänyt siellä, mutta ilmeisesti he eivät ole käsitelleet traumojaan. Minulle ei ole mikään yllätys se, jos joku tahtoo haukkua nykyrunoutta. Minulle ei ole yllätys sekään, jos toimittajat tai kriitikot osoittavat julkisesti tietämättömyytensä ja taitamattomuutensa.
Se on vain muistutus siitä, että todellisuus jossa elämme ei ole yksin meidän todellisuutemme. Inhimillinen kokemus (ainakin minun tapauksessani) muodostuu 40% ennakkoluuloista ja 40% yleistyksistä. 15% on pelkoja ja haaveita, ja hyvässä tapauksessa loput 5% faktaa. Negatiivisia mielikuvia vastaan auttaisi parhaiten se, että pettyneet ja turhautuneet ihmiset saisivat kärsivällisemmän kohtelun.
Pelkään, että kritiikin kirjoittamisesta on tullut vaikeampaa sen jälkeen, kun runoilijat ovat kollektiivisesti ilmaisseet, että he eivät niele asioihin perehtymätöntä erimielisyyttä. Loppupeleissä runokritiikkien juuri pitäisi perustua rohkeaan subjektivismiin, ei vain akateemiseen metodin ja esteettisen teorian erittelyyn. Kriitikon tehtävä on lukea ja kokea, eikä suinkaan toimia jonakin ihmeen tulkkina tai viisaana esilukijana, joka selittää auki mysteerit ja osoittaa lukijoille väylän läpi metaforien karikoiden.
Sopivasti tyhmä kritiikki ei välttämättä tuo esiin hyviä kriittisiä korjausehdotuksia, mutta se tuo esiin tyhmyyttä, jotta muutkin tietäisivät missä mennään. Mikä on kansalaisten kommunikaation aste? Kuinka pahasti jengi oikeasti on pihalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti