Joillekin se voi liittyä siivoamiseen, toisilla puhelinsoittoon, vaikkapa mitättömään lehtitilauksen perumiseen. Jotkut pärjäävät elämässään muutoin vallan loistavasti, mutta välttävät viimeiseen asti hammaslääkäriä tai ylipäänsä lääkärissäkäyntiä.
Lomakkeiden täyttäminen on tehtävä, joka tuntuu mahdottomalta aloittaa, vaikka siinä menisi vain 20 minuuttia. Valmis ja täytetty kirjekuori saattaa olla eteisessä täytettynä viikkoja. Se pitäisi tiputtaa postilaatikkoon, mutta jotenkin se aina unohtuu.
Kengännauha on poikki ja pitäisi ostaa uusi. Joka päivä kävelen kenkäkaupan ohi, mutta ei tule ostettua. En osaa selittää miksi se tuntuu niin mutkikkaalta.
Gradu on tunnetusti projekti johon liittyy tällaista hangoittelua. vaikeinta voi lopulta olla johdannon tai sisällysluettelon tekeminen. Kaikki muu on jo valmiina. Jokin pieni asia vain tuntuu vastenmieliseltä. Sitä ei halua edes ajatella.
Kuulin lääkäristä, joka ei pystynyt ostamaan kukkia. Olisi riittänyt että hän soittaa kukkakauppaan ja tilaa seppele. Viikkoja kului, eikä siitä mitään tullut. Monia kertoja lääkäri tarkisti numeron ja poimi puhelimen käteensä, mutta siihen se jäi. Tehtävä lykkääntyi. Hän päätti vain juoda kupin kahvia, mutta juttu unohtui taas pariksi päiväksi.
Hänen äitinsä oli kuollut, ehkä se johtui siitä. Tämä esimerkki ei sovi joukkoon, vai sopiiko?
Olen yrittänyt löytää ihmeellisiä alitajuisia selityksiä ties minkälaisten henkisten lukkojen avaamiseen. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kallistua siihen johtopäätökseen, että ongelmat eivät poistu itsetutkiskelun avulla. Syyt eivät välttämättä ole lapsuustraumoissa tai muualla elämänhistoriassa.
Ihminen on viritetty sillä tavoin, että hänen elämäänsä syntyy tietty määrä epävarmuutta ja vaikeuksia. Tämä oivallus voi itse asiassa olla mittaamattoman arvokas. Antakaahan kun selitän.
Yksilö, sellaisena kuin sen yleensä ymmärrämme, on täyttä harhaa. Ihminen ei ole itseriittoinen kokonaisuus.
Me yritämme mielipuolisesti tavoitella tilannetta, jossa jokainen osaisi selvitä veroilmoituksesta, auton talvirenkaiden vaihtamisesta, créme bruléen valmistamisesta, savupiipun nuohoamisesta, lakanoiden taittamisesta, porakoneen käyttämisestä ja Kelan lomakkeista.
Miksi se muka ei onnistuisi? Miksi kaikilla on huono omatunto ja elämässään jumi? Eikö ilmiselvästi ongelmana ole vain se, että me emme riittävän paljon analysoi lapsuudentraumojamme?!
Ei. Ongelma on meihin geneettisesti viritetty. Ihminen on laumaeläin ja satunnaiset, armottomat jumit pakottavat yksilön pitämään säännöllistä yhteyttä muihin. Keskinäisriippuvaisuus puolestaan tiivistää ihmisten yhteisöllisyyden tunnetta. Perhe ja heimo ovat vahvampia ja tehokkaampia yksiköitä, kun kukaan yksittäinen henkilö ei katso olevansa muista riippumaton.
Esimerkiksi Gradun pienet epätäydellisyydet ratkeaisivat kaikkein parhaiten sillä tavoin, että joku toinen - joku jolla ei ole samaa sisällysluetteloon liittyvää ongelma - tekisi työn puolestamme tai auttaisi kädestäpitäen koko prosessin läpi.
(Maisterin ihanteisiin toki kuuluu kasvaminen oma-aloitteesuuteen, mutta onko vuosien hukkaaminen sen arvoista? Ja onko individualismin illuusion ylläpitäminen edes humanististen tieteiden periaatteiden mukaista?)
Menestyvät yritykset ja rock-yhtyeet perustuvat yhteistyöhön. Yksi säveltää biisit ja joku toinen hoitaa markkinoinnin. Kolmas on lavalla seksikäs peto ja taka-alalla on neljäntenä onnekas nörtti, johon nörtit voivat samaistua. Jokainen tekee oman juttunsa, eikä ketään pyydetä ja vaadita osaamaan kaikkea. Yksilöllisyyteen kasvattamisen seurauksena on vain turhautumista ja vuosikausia kestävää kituuttavaa paikallaanpysymistä.
Kommunikoivassa yhteisössä yksilölliset jumit ovat yhteinen ongelma ja yhteisö tahtoo tehdä parhaansa kaikkien osallistumisen ja työnteon jatkumiseksi. Niinpä yhden ihmisen heikkouksia saapuu täydentämään joku toinen. Myös parisuhteet parhaimmillaan toimivat tällä tavoin. Kumpikin tekee sen minkä osaa parhaiten, eikä soppaa hämmentämässä ole kahta tai nollaa lusikkaa.
Individualismin ja yksilön itseriittoisuuden aivopieru on yksi oman aikamme tuhoisimmista sosiaalisista konstruktioista. Ei ole realistista vaatia, että kaikkien pitäisi osata kaikkea.
MacGyver näytti osaavan kaikkea, mutta edes hän ei ollut kovin taitava rakkaudessa. Oli niitä muitakin asioita, joita Macgyver ei osannut. Teräsmiehelläkin taitaa olla jotain käsittelemättömiä kryptoniitti-traumoja? Emme kykene kuvittelemaan edes itseriittoista supersankaria, saati että sietäisimme häntä.
Monien syrjäytyneiden ihmisten koko elämä voisi kääntyä, jos joku tunnistaisi heidän elämänsä jumit ja tekisi pari vähäpätöistä apuliikettä niiden ohittamiseksi. Yksin on lähes mahdoton saada aikaan muutosta. Jos luotamme yksilön omaan tahtoon, syrjäytyneiden, ylipainoisten ja yksinäisten armeijat vain laajenevat. Pitäisi yksinkertaisesti palkata joku patistamaan. Nimitetään muutama arjen alikessu ja käydään läpi jokaisen ongelmakohdat yksitellen.
Tällaiseen tilanteeseen auttavat pienen arjen teot vasta siinä vaiheessa, kun kollektiivisesti uskallamme myöntää että menestyksestämme huolimatta myös me yleisnerot ja besserwisserit kärsimme pienistä ylitsepääsemättömistä asioista - jos ei kaiken aikaa niin ainakin jossain kohtaa elämäämme.
Minäkään en kirjoittaisi tätä ellei aikoinaan äiti olisi ollut pyyhkimässä pyllyä. Lukuisia kertoja olen edennyt elämässäni seuraavalle levelille vain siksi, että joku on auttanut. En ylipäänsä kirjoittaisi, ellen olisi tavannut muita kirjoittavia ihmisiä ja saanut heiltä kannustusta ja kallisarvoisia neuvoja. Yhteiskunnan instituutiot eivät ole juurikaan edistäneet työtäni. Yliopiston kirjallisuuden opinnot eivät tähtää kirjoittamiseen. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos asuisin korvessa. Todennäköisesti olisin vain turhautunut.
(Oman osansa asiasta tekevät pakkomielteinen luonne, lievä narsistisuus, maanisuus sekä vuosien varrella kehitetyt rutiinit - tai suorastaan riippuvuudet. Varsinainen rationaalinen valinta astuu kuvaan vain satunnaisesti.)
Televisio on joissakin suhteissa ihan hyvä opettaja. Näemme kuinka personal trainer astuu lihavien ihmisten elämään. Kilpailuhaaste saa osanottajat pudottamaan kymmeniä kiloa. Toisessa ohjelmassa amatööri osallisuu tanssikilpailuun ja muutaman kuukauden harjoittelu muuttaa hänet hämmästyttävän taitavaksi.
Muutoksen saa aikaan televisiokameroiden tuijotus ja välittävän ihmisen jatkuva patistaminen. Useimmat sitoutuvat ohjelmaan, vaikka tarjolla ei olisi edes rahapalkintoa. Heillä on jo halu muuttua, mutta puuttuu tahdon ilmenemiselle otollinen ympäristö. Nyt rinnalla seisoo ammattilainen, joka kovan paineen alla antaa suoraa palautetta. Elämä on aikataulutettu ja päämäärät ovat selkeät. Kilpailun tuomaristo ei epäile ilmaista havaitsemiaan puutteita. Yleisö kiittää hyvästä yrityksestä ja juontajatkin hurraavat kun huomaavat kehistä tapahtumineen.
Sosiaalinen painostus saa aikaan ihmeitä. Yksilön omalla tahdolla on tuskin mitään tekemistä äkillisen muutoksen kanssa. Individualismi on vedätystä, joka perustuu lähinnä menestyjien itsepetokseen: voittajat mielellään kuvittelevat että heidän voittonsa on saavutettu omin avuin. Kuitenkin menestys vaatii sekä ulkopuolista että sisäistä panostusta. Yhteiskuntamme antaa hyvin varhaisessa vaiheessa useimmille sen signaalin, että he eivät osaa ja että se on heidän oma vikansa.
Ihmisyyteen on sisäänrakennettuna monia eriarvoistavia psykologisia mekanismeja, jotka sivistysvaltiot aina kuvittelevat lopullisesti voittaneensa. Ihmisen oma mieli on ongelma, jota ensimmäiseksi aliarvioidaan, vaikka nälänhätä, ilmastonmuutos ja sodat johtuvat ensimmäiseksi ihmisestä.
Pelkän vapauden ja taloudellisen hyysäämisen (työttömyys-, sosiaali-, opintotuet) ohella valtion pitäisi ottaa suurempi vastuu tsemppaamisessa ja patistamisessa. Minulla ei olisi mitään esimerkiksi sitä vastaan, että rahan tilalla kaupunkien ja taajamien työttömille tarjottaisiin ilmainen lounas - se toisi arkeen säännöllisyyttä ja olisi jokin paikka jossa päivittäin tavata ihmisiä. Samoin valtio voisi kustantaa ilmaisen kuntosalikortin tai uimahallikäynnit - ja jopa kannustaa liikkumaan erilaisin bonuksin.
Jos työttömyystuesta edes 10% maksettaisiin suorina etuuksina, ei rahana, sillä olisi työllistävä, sosiaalistava ja reipastava vaikutus, eikä työtön menettäisi mitään. Pitäähän ihmisen muutenkin syödä ja se maksaa. Mielestäni tällaista mallia pitäisi edes kokeilla jossakin kaupungissa. Miksi oletetaan, että ihminen itse käyttäisi saamansa rahan rationaalisesti? Enkä puhu nyt pelkästään alkoholisteista. Monet mummot tunkevat eläkkeistää raha-automaatteihin ja monet nuoret syövät järjettömän epäterveellisesti, eivätkä liiku lainkaan.
Nykyaikaisen sosiaalidemokratian heikkous on siinä, että se ei ole sosiaalistavaa. Sen ihmiskäsitys on liberaistinen ja kapitalistinen. Yksilön oletetaan käyttäytyvän oman etunsa mukaisesti. Jos yksilöt käyttäytyisivät rationaalisesti, mielikuvamainonta olisi turhaa.
Monet meistä eivät osaa olla sillä tavalla itsekkäitä. Ennemmin huolestumme jonkun kaverimme ongelmista kuin omistamme. Empatiamme ja holhoamisemme kohdistuu perheenjäseniimme, ja jos asumme yksin, tämä ylimääräinen huolenpito ei käänny meihin itseemme. Päin vastoin alamme tuntea itsemme tarpeettomaksi ja rankaisemme itseämme siitä.
Yhteiskuntamme tavallaan toivoo, että "heikko aines", eli esimerkiksi alkoholismiin taipuvaiset yksilöt joisivat itsensä hengiltä. Jos tällaista piilointentiota ei olisi olemassa, poliitikot olisivat jo aikoja sitten muuttaneet sosiaalituen sellaiseksi, ettei tunnetuille alkoholisteille anneta rahaa, ainoastaan ruokakuponkeja. Vuokrat maksettaisiin suoraan vuokranantajalle, eikä henkilön omalle tilille.
Valtio odottaa, että tyhmät yksilöt lisääntyvän vapauden turvin sortuisivat huonoihin päätöksiin ja tuhoaisivat itsensä. Heitä halutaan tukea rahallisesti, jotta he eivät olisi häiriöksi muille, mutta heitä ei haluta kädestäpitäen auttaa selviämään elämässä.
Tämä on se liberalistinen eetos, joka löytyy myös nykysosialismin ytimestä. Yksilön on todistettava itsensä, osoitettava että hän on kykenevä kantamaan itsestään vastuun.
Jos hän ei pysty siihen, hän ansaitsee kuolla. Samasta syystä kukaan ei ole surullinen, jos yksinäinen, syrjäytynyt mies tappaa itsensä, tai puukottaa toisen syrjäytyneen miehen. He saivat mahdollisuutensa. He epäonnistuivat luomaan liittolaisuuksia. He eivät kyenneet voittamaan itselleen naista. Heillä ei ollut taitoja, joista ei ollut hyötyä yhteiskunnalle tai yritysmaailmalle.
Voimakas viha ja rakkaus herättävät kysymyksiä, mutta myös välinpitämättömyydellä voi olla voimakkaat perusteet. Yleensä mitä voimakkaampia nämä perusteet ovat, sitä suuremmalla välinpitämättömyydellä suhtaudutaan myös kaikkiin yrityksiin kyseenalaistaa vallitsevaa tilannetta.
Vihastuminen olisi jo vaarallinen merkki siitä, että on sohaistu arkaluontoisia totuuksia. Ja minä kysyn vain: miksi ei jo tunnusteta, että ihminen ei kykene tervehtymään, jos hänet jätetään yksin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti