"Tutkimuksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa jälleensyntymiseen, jota tiede ei hyväksy, vaan tarkastella muistikuvien säilymistä lapsuudesta aikuisuuteen ja valemuistojen osuutta"LINKKI: Tutkijat selvittivät miten edellisen elämän muistikuvat syntyvät
On hyvin tyypillistä, että sielunvaellus ja jälleensyntymä ymmärretään ikään kuin samaksi asiaksi. Useimmat länsimaiset ihmiset ovat tulleet tutuiksi vain "sielunvaelluksen" kanssa, eli tuntevat uskomuksen, jonka mukaan kuoleman jälkeen henkilön tietoisuus siirtyy toiseen ruumiiseen.
Tällaisen käsityksen tueksi ei ole tieteellistä näyttöä, eivätkä sitä myöskään kannata buddhalaisuus tai hindulaisuus. Niiden piirissä toki vastaavia uskomuksia käytetään tavallisen kansan hillitsemiseksi. Sielunvaellus on kätevä keino tarjota nopeita ja miellyttäviä vastauksia kouluttamattomille ihmisille, jotka takertuvat omaan minuuteensa ja pelkäävät katoamista - kuten lähtökohtaisesti kuka tahansa.
Kun buddhalaiseen tai hindulaiseen fiosofiaan perehtyy syvemmin - tai jos sattuu heti alussa lukemaan oikean kirjan, saa hyvin toisenlaisen käsityksen miltei samoista opinkappaleista: samsarasta, karmasta - ja ennen kaikkea "jälleensyntymästä". Mikään näistä käsitteistä ei ole pohjimmiltaan epätieteellinen - mutta ne saattavat kylläkin heijastaa ajattelua, joka on huomattavasti kehittyneempi kuin normaali tieteellinen maailmankuva.
Vierasta kulttuuria katsotaan alaspäin ja siksi huomataan vain alemman tason ilmiöitä. Kaikki, mikä vaatisi liikaa henkistä kasvua, jää käsittämättä.
Kyse on mystiikasta, eli pyrkimyksestä puhua todellisuudesta sellaisena kuin se oikeasti on, inhimillisten pelkojen ja toiveiden tuolla puolen. Mutta myös yksinkertaisista käsitteellisistä erotteluista, johon palaan myöhempänä.
Kaikkein parhaiten ihmisten haluttomuutta ymmärtää jälleensyntymän todellista luonnetta on artikuloinut Krishnamurti, joka oli 1900-luvun ehkä merkittävin skeptikko. Krishnamurti ei suhtautunut kriittisesti ainoastaan guruihin ja taikauskoon, vaan myös oman aikansa ideologisiin harhakuvitelmiin: esimerkiksi uskoon tieteellisen kehityksen tai talouskasvun ihmeitätekevästä voimasta.
Jälleensyntymän voi määritellä uudestaan ja uudestaan, eivätkä silti useimmat suostu hyväksymään asian silkkaa yksinkertaisuutta. Ongelma on siinä, että kukapa haluaisi ymmärtää, jos vapauttavan tiedon ja nykytilan välillä täytyisi kohdata totuus omasta kuolevaisuudesta. Ihminen valitsee ennemmin sellaisen vastauksen, joka on nopea ja miellyttävä.
Jopa ajatus kuolemanjälkeisestä täydellisestä pimeydestä on eräs ilmestymä tästä heti-kiva-nopea-vastaus taipumuksesta. Sekin tarjoaa hetkellisen huojennuksen ja vapauttaa monesta vastuusta. Ateismin etu on myös siinä, että se lopettaa jatkokysymykset ja edistää toimeliaisuutta ennen filosofointia. Se kannustaa itsekkääseen työhön, ei ihmettelyyn. Mehän elämme vain kerran, eikö niin?
Ateismissa (kuten vanhan koulukunnan juutalaisuudessa, jossa vainajat nousevat vasta viimeisenä päivänä, tai ajan tuolla puolen) kuolema nähdään viimeisenä lepona ja lopullisena vapautuksena elämän raadannasta - mitä se ei todellakaan ole!
Minun oma kuolemani ei poista maailmasta tietoisuutta, joka janoaa ja kokee kärsimystä. Se ihminen joka olin 10 vuotta sitten, on lakannut olemasta, mutta silti tässä sitä vain ollaan! 10 vuoden päästä tämänhetkinen meitsi on historiaa, kunnes koko meitsiä ei löydy henkilörekisteristä, mutta mitä se muuttaa? Yhtä samaa aherrusta koko planeetta, ja jokaisen ahertajan ajatuksissa asuu minuus. Homo Sapiens ei halua kokonaiskuvaa, hän pelkää todellisen ilmiömaailman valtavuutta.
Myös Jeesus opetti, että ihminen ei voi ymmärtää jo omistavansa ikuista elämää, ellei hän ensin ole valmis luopumaan "itsestään". Jeesus puhui kuolleiden ylösnousemuksesta, ja varmasti hän myös jo eläessään näki oman ylösnousemuksensa parhaiden opetuslastensa sydämissä. Myöhemmin Jeesuksen antama sana ja esimerkki kokivat ylösnousemuksen lukuisissa myötätuntoisissa kristityissä sekä itsestään luopuneissa mystikoissa. Sikäli Jeesuksen uutta tulemista ei tarvitse odottaa. Se tapahtuu kunkin omassa kokemusmaailmassa kun siihen on valmis.
Ateismi on kauempana tieteen kokonaiskuvasta kuin usko "jälleensyntymään" tai "kuolleiden ylösnousemukseen". Todennäköisesti sinun täytyy lukea tämä koko teksti kahteen kertaan, jos et valmiiksi ole selvillä siitä mistä puhun.
Mitä on dharma?
Itämaisen filosofian avainkäsitteiden tuntemus voisi pelastaa tieteen ja länsimaisen filosofian monelta hankaluudelta. Yksi suuri ongelma on totuuskäsityksemme yksiulotteisuus. Lännessä ajatellaan mustavalkoisesti, että vastaus voi olla vain oikea tai väärä. Buddhalaisuus sen sijaan tunnustaa että varminkin faktatieto voi ihmisten hallussa vääristyä - ja toisaalta väärä tieto voi olla hyvinkin kallisarvoista.
Lootussutrassa on kuuluisa esimerkki kultaisesta valheesta. Talo on tulessa, mutta yläkerran lapset eivät kuuntele varoituksia. He luulevat, että kyse on leikistä. Buddha huutaa lapsille, että hänellä on karamelleja. Lapset säntäävät heti alas ja pelastuvat. Buddha turvautuu valheeseen, koska hän tuntee ihmisen perimmäisen halun.
On monta Buddhaa ja tämä oli eräänlainen mentalisti.
Upanisadeissa vastaavia tarinoita on lukuisia. Eräissä tärkeimmiksi ymmärretyissä kohdissa selitetään - aivan kuten Jeesus joutui selittelemään opetuslapsilleen, miksi hän turvautui vertauksiin - että yksi ja sama tarina voidaan tulkinta monin tavoin. Kuulijat hyväksyvät sen tason, minkä he ovat valmiita hyväksymään.
Tieteen ongelma liittyy juuri tähän. Me voimme kartoittaa maailman kaikki faktat ja kerätä ne suureen kirjaan. Emme kuitenkaan ole saavuttaneet mitään lopullista viisauden tasoa, sillä jo alun perin maailman faktat olivat luettavissa maailmasta. Ihminen vain ei halua kohdata maailmaa - hän paljon mielummin kohtaa fantastisia tarinoita ja unelmoi jostakin paremmasta.
Saatuaan kaiken tieteellisen tiedon ihminen päätyy sittenkin lukemaan Aku Ankkaa ja katsomaan Kauniita ja Rohkeita. Hän hengaa ennemmin Facebookissa kuin Wikipediassa, vaikka poikkeuksia löytyy (heissä on kyse useimmiten viallisiksi määritellyistä aspergereista ja keskittymishäiriöisistä, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan).
Koska Buddha tietää, ettei ihmisten kanssa voi järkeillä, hän päätyy tekemään opetuksistaan kaksitasoisia: toisaalta ne puhuvat unelmista (tämä on niiden sokerikuorrute) ja toisaalta ne kertovat myös epämiellyttävän totuuden - usein yhdessä ja samassa lauseessa. Tällaiset opetukset ovat dharmaa.
"Dharmalla" voidaan ensinnäkin tarkoittaa kaikkea sitä, mistä on mahdotonta puhua (tämä on yksi syy miksi Wittgensteinia ja joitakin jälkistrukturalisteja on joskus luettu buddhalaisittain). Kyse on käsitteelliset erot ylittävästä absoluutista (eli Brahmanista tai Jumalasta), aistien jäsentämän kaaoksen tuonpuoleisesta todellisuudesta ja muusta mystisestä mahdottomasta, jota vain runon kieli voi toisinaan lähestyä. Dharman toinen puoli on yhteys äärimmäisen perustaviin ihmiselämän totuuksiin. Se on illuusioista vapautuneen, meditaatiossa rauhoittuneen mielen katsantokanta.
Lisäksi dharma soveltaa erittäin ovelaa manipulaatiota (upaya): se haluaa jokaiselle ihmiselle hyvää (metta) ja siksi siihen sisältyvien fantastisten kertomusten ajatellaan olevan hyväksyttyjä. Lapsellisia satuja lapsenmielisille samsaran asukeille - ja kuitenkin jossain myöhemmässä elämämme vaiheessa havahdumme huomaamaan niiden piilomerkitykset.
Dharmassa yhdistyvät tieteen ja taiteen parhaat puolet. Siksi ajattelen, että Upanisadit ja Timanttisutra lukeutuvat ihmiskunnan merkittävimpiin kulttuuristen aarteisiin, elleivät jopa ole suurin ihmismielen saavutus. Tiede on ihmisen luonttaisen uteliaisuuden ja vallanhimon asteittaista seuraamista, kun taas dharma on hankitty syvän totuudenjanon ja aivan käsittämättömän vaativan itsetutkiskelun kautta.
Jälleensyntymän määritelmä
Olen lukenut lukuisia kirjoja joissa selitetään mikä ero on jälleensyntymällä ja sielunvaelluksella - ja niissä kaikissa puolustetaan käsitystä jälleensyntymästä - tietenkin, koska se on ainoa missä on mitään järkeä - mutta silti harvoin kohtaan samaa ymmärrystä perusteoksissa tai tieteellisissä tutkimuksissa.
Vain mystikot pystyvät käsittämään sen mikä on täysin ilmeistä - vaikka asia selitetään juurta jaksaen Bhagavad Gitassa, Upanisadeissa, useimmissa Zen-klassikoissa sekä Walt Whitmanin tai Rabindranath Tagoren runoissa.
Jälleensyntymä ei tunnusta sielunvaellusta, koska se ei tunnusta sielua. Buddha opettaa, että tietoisuus syntyy siitä, että oikeat elementit ovat yhdistyneet ihmiskehossa. Kun nämä elementit hajoavat, tietoisuus lakkaa olemasta.
Upanisadeissa opetetaan että kun tietoisuus hajoaa, se ei enää yhdisty uudestaan. Mutta sen sijaan uudessa elämässä yhdistyvät samanlaiset elementit, joiden pohjalta muodostuu uusi, aiemman kaltainen tietoisuus.
Tämä on jäälleensyntymä. Yksi ihminen on kuollut ja toinen on syntynyt. Elämän ja tietoisuuden ihme on syntynyt jälleen.
Mitä nämä elementit sitten ovat? Buddhan aikana puhuttiin skandhoista. Usemmissa opetuksissa puhutaan viidestä skandhasta, mutta sekin vaihtelee. Kukin skandha on melko abstrakti: äly, tunne, aistit, muoto ja aine - tai jotain siihen suuntaan. Joka tapauksessa kyse oli vain yrityksestä peittää se, ettei tarkkaan tiedetty miten tietoisuus rakentuu. Se ei ollut oleellista, eihän sitä nykyäänkään niin tarkkaan tunneta. (Riitti että oppilaat eivät esittäneet hankalia jatkokysymyksiä.)
Tärkeintä oli ymmärtää, että minuus on konstruktio sekä biologisesti että käsitteellisesti. Sillä ei ole essentiaa, se voidaan purkaa osiin kuin Lego-talo, eikä jäljelle jää mitään sielua tai muutenkaan mitään olemuksellisesti pyhää ja pysyvää. Tämä kyettiin havaitsemaan meditaatiossa silloin, kuten nykyäänkin, vain tenttaamalla omaa tietoisuutta ja huomaamalla kuinka se käyttäytyy vaikeassa tilanteessa - esimerkiksi silloin kun yrittää olla ajattelematta yhtään mitään.
Minä on hyvin sumea mielikuva, jonka viittauskohde pakenee määritelmää. Aluksi se on vain intuitiivinen itsestäänselvyys, jota ei tee mieli kyseenalaistaa - koska, hei! Totta kai minä tiedän kuka ja mikä minä olen ja kaiken aikaahan minä olen perillä itsestäni, eikö niin?! Minuus ei halua asettua tarkastelun kohteeksi, koska silloin meidän käsityksemme siitä muuttuisi. Egolle on eduksi, että me puolustamme sitä vaistonvaraisesti ja luontaisella itsekkyydellä - olettaen kaiken aikaa että on jokin itse, jonka etua me olemme ajamassa.
Minuudella ei ole ydintä, eikä rajoja. Kun olemme elämässämme onnellisimmillamme, me unohdamme koko asian, unohdamme itsemme.
Tämä ei ole ateismia. Ateistit eivät halua puhua jälleensyntymästä, koska se pakottaisi heitä ottamaan eettisen vastuun kaikista tiedostavista olennoista, ulottamaan samaistumisensa oman ihonsa ulkopuolelle.
Jälleensyntymä sanoo, että se asia, joka ihmiselle on kaikkein tärkein - siis tietoisuuden jatkuminen kuoleman jälkeen - ei ole ongelma eikä mikään. Siellä missä elementit ovat sopivia, tietoisuus ilmenee.
Nykyään me sanoisimme, että skandhat ovat: lämpö, vesi, happi, hiili, fosfori, natrium, rikki, kalium sekä vuosimiljoonien kärsivällisyys. Missä nämä elementit kohtaavat, siellä me tapaamme jälleen - tai ainakin sieltä löytyy kohtaamisen kokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti