Eräänlaista elämään harjaantumista

Älykkyyden toissijaisuudesta, osa 2:

"Älykkyys", "viisaus", "oppineisuus" - ne ovat tietenkin aivan väärä sana tässä yhteydessä. Olisi parempi puhua ikävien totuuksien tietokyvystä, kypsyydestä tai jalostuneesta houkutuksesta pessimismiin.

Intellektuelleiksi kutsutut henkilöt ovat perheessään tai omassa elämässään kokeneet monet vastoinkäymiset ja henkiset sairaudet. Ravintolan perimmäisessä nurkassa he keskustelevat luontevasti masennuskausistaan, alkoholismistaan tai läheistensä itsemurhasta.

Tavallista ihmistä ei erota intellektuellista älykkyyden puute, vaan kiinnostumattomuus hankalia aiheita kohtaan. Useimmat eivät välitä ollenkaan keskustella sairauksista, ihmiselämän raadollisuudesta tai kuolemasta. He puhuvat ennemmin uheilusta tai siitä, kuinka aiemmin päivällä sattuivat samaan hissiin erään julkkisen kanssa.

Kun tavallinen, tasapainoisessa perheessä kasvanut ja koulukiusaamiselta välttynyt henkilö yrittää vaihtaa epämukavaa aihetta iloisempaan, hänet leimataan intellektuellien toimesta keskinkertaisuudeksi – ihan mukavaksi ihmiseksi jopa, mutta ei sellaiseksi, jonka kanssa voisi keskustella älykkäistä asioista. Tällöin "älykkyys" ja "ikävien totuuksien sietokyky" tuppaavat hankalasti sekoittumaan.


Ikävien totuuksien sietokyky

Tämän kulttuurimme tunnustaman tietynlaisen älykkyyden välttämättömiä merkkejä ovat sivullisuus ja sielulliset haavat - hieman kuten rohkean soturin tunnusmerkkejä ovat fyysiset arvet ja rituaalit, joiden aikana kuuluu sietää ruumiillista kipua. Molemmat kantavat arpiaan ylpeydellä.

Intellektuelli on eräänlainen askeetti: hänen tulisia hiiliään ovat kaikki ihmisyyden kammottavat varjopuolet ja metafyysis-kyyniset totuudet, kuten: Jumalaa ei ole, tai: tietenkin kaikki pettävät. Hän todistaa kelpoisuutensa soveltamalla kaikkiin keskusteluihin tarpeetonta ironiaa ja sarkasmia – jotka luonnollisestikin aiheuttavat valtaisia sielullisia tuskia sekä puhujassa että kuulijassa. Tämä on vain osa elämän mittaista karaistumisprosessia.

Intellektuelli kovettaa itsensä ja syöksyy kohti kauhistuttavaa tosiasioiden kitaa. Siellä häntä voi odottaa mikä tahansa traaginen ja irvokas näkökulma, joka saisi tavallisen ihmisen menettämään kertaheitosta mielenterveytensä ja uskonsa ihmisyyteen.

Lääkäreitä arvostetaan ehkä siksi, että he eivät voi pyörtyä tai oksentaa nähdessään verta. Intellektuellia arvostetaan, koska hän puhuu Jumalan kuolemasta ikään kuin jonkun lemmikki olisi jäänyt auton alle.

Intellektuelli selviää haasteista siksi, että hän on astettain päästänyt irti kaikista turvaköysistä ja luopunut uskostaan elämän mielekkyyteen. Hänellä on jäljellä vain vakaumus siitä, myyttien murtamisella ei ole pohjaa ja että jonakin päivänä hän saattaisi muotoilla lauseen, joka yltää häikäilemättömässä realistisuudessaan pidemmälle kuin kukaan on koskaan päässyt. Silloin hän irtautuu tavallisuuden subjektiivisesta painovoimakentästä ja kohoaa kyynisten voimien saattelemana kauas kaikkien laumasieluisten lampaiden ja oravanpyörässään pyörivien hamstereiden tavoittamattomiin. Viimein hän päästäisi ilmoille uljaan sotahuutonsa ja sulautuisi tähtikuvioksi muiden taivaan tähtikuvioiden joukkoon.


Positiivisemmin ilmaistuna se sellainen tietty aikuisuus...

Sille ei oikein löydy termiä. Toisaalta kyse on mielikuvituksesta ja toisaalta realismista. Vaikeista asioista puhuminen vaatii elämänkokemusta ja kuitenkin myös herkkyyttä, optimismia ja uteliaisuutta.

Tieteen skeptisyys on sille sukua, mutta yhtä hyvin voisi väittää että se on lähempänä henkisyyttä. Se on ehdottomasti osoitus järkevyydestä, mutta myös empatiasta ja intuitiivisuudesta.

Kun taiteilijat uhmaavat tabuja, he tekevät sen usein huomaamattaan. He ovat ystäväpiirissään tottuneet siihen, ettei kyseinen asia ole mitenkään arkaluontoinen.

Jostain syystä sille ei ole sanaa. Tarkoitan kykyä kohdata ja käsitellä oman olemisen epämukavuutta. Ei se ole vain elämänkokemusta tai rohkeutta. Se on niin monen asian summa, mutta silti tiedän tarkalleen mikä on se juttu, jota yritän ilmaista. Sellainen tunteen ja ajattelun laajakatseinen ja lämmin kiihkottomuus... niin kuin jos Gandalf tulisi vastaan ja siltä uskaltaisi kysyä mitä mieltä se on eutanasiasta ja sitten kirjoittaisi sen vastauksen äidinkielen aineeseen ysiluokalla ja opettaja olisi että huh-heijaa, joku on tällä kertaa ylittänyt itsensä. Papukaijamerkki!

Jonkinlainen kyky aikuisuuteen, joka voi olla toisaalta paljon paremmin esillä lapsuudessa. Aikuinen voi kadottaa sen kohdatessaan pettymyksiä, jotka saavat hänet kyynistymään ja sulkeutumaan. Se ei ole viattomuutta, mutta ei myöskään paatuneisuutta.


Todellisuudessa elämisen taito

Omassa filosofiassani se-mille-en-keksi-sopivaa-sanaa on melko keskeisessä asemassa. Ajattelen, että juuri tämä tietty jokin liittyy moniin sellaisiin henkilöihin, joita kunnioitan. Kyse on tietynlaisesta suurisieluisuudesta, kyvystä olla yhtä aikaa noyrä ja määrätietoinen.

Sen voi kohdata vaatimattomassa, miltei näkymättömästä ihmisessä. Häneltä löytyy se, ja silti yhteiskunta ei juurikaan häntä arvosta häntä. Muutama ihminen tietää että hänellä on sitä roppakaupalla. Sitä on vaikea mitata, eikä hän tee itsestään numeroa.

Ja ei, kyse ei ole karismasta, eikä myöskään pyhästä hengestä. Valaistuminenkin tuntuu liian suurelta sanalta. Läsnäolo ei ole kuin osa totuudesta – ja kuten sanoin, hän voi olla taiteilija, tiedemies, pappi, muusikko, filosofi, taksikuski, muurari, haudankaivaja, ihan tavallinen ihminen.

Hänet tunnistaa vain siitä, kuinka hän ei pelkää epämukavia aiheita ja malttaa kärsivällisesti miettiä kantaansa ja muuttaa mielensä jos tarve vaatii. Jos olet sairastunut syöpään, hän ei utele sinulta mitään, mutta ei myöskään yritä vaihtaa aihetta. Hän on valmis kuuntelemaan huoliasi, mutta ihan yhtä hyvin hän on valmis keskustelemaan urheilusta, jos se sinun sydäntäsi lähellä. Ei, enkä puhu ennakkoluulottomuudesta myöskään.

Hän saattaa olla kristitty, hän saattaa olla buddhalainen tai ateisti. Jos itse kerrot omista vakaumuksistasi, hän ei teeskentele olevansa jotakin muuta. Hän on valmis keskustelemaan eri tavalla ajattelevan ihmisen kanssa, aivan samalla tavoin kuin hän on valmis keskustelemaan perunamuusin valmistuksesta tai lähestyvästä kuolemasta.

Ja ei, kyse ei ole suvaitsevaisuudesta, eikä hällä väliä ajattelusta – ja ei, en yritä tunkea tähän juttuun myöskään relativismia.

Hän tietää, että ihminen on julma ja viheliäinen, mutta myös neuvokas ja sinnikäs ja aistillinen.
Hän on kouliintunut olemaan ihminen, ja hän tietää ihmisyyden rajat sekä mahdollisuudet.

Jeesus, Buddha ja yks tyyppi parikkalaista.

Olen käyttänyt jo ihan liikaa sanoja. Tarkoitukseni ei ole puhua hyveellisestä ihmisestä yleisesti. Kyse ei ole täydellisyydestä. Tyyppi voi olla täysi kusipää, omahyväinen narsisti tai erakoitunut mystikko. En tarkoita että hän myöskään osaisi mitään hyödyllistä.

Hän osaa vain ja ainostaan keskustella mistä tahansa, ilman että nolostuu. Vähän niin kuin joku olisi henkisesti kaikkiruokainen, mutta ei silti mitenkään ylipainoinen.


Niin, no mitä siitä sitten?

Tarkoitukseni on lopulta vain sanoa, ettei kaikkien ihmisten tarvitse olla sellaisia. Joku voi olla sellainen vain työnsä puolesta. Esimerkiksi jos on toimittaja tai kirjailija, voi olla ihan hyvä osata katsella asioita ilman pahoinvointia - pitäytyen arvostelusta.

Ei kaikkien tarvitse koko ajan ajatella, että he ovat lihalla pehmustettuja luurankoja. Ei ihmiselle tee pitkällä tähtäimellä hyvää jos hän ei osaa joskus sanoa todellisuudelle myös ei. Verhot pitää sulkea, jos aamuaurinko paistaa häiritsevästi silmään. Jotkut asiat on parempi vain unohtaa. Meidät erottaa toisistamme se, minkälaisia asioita olemme halukkaita ottamaan osaksi maailmaamme.

Edes taiteilijan tai filosofin ei tarvitse olla aistimuksissaan kaikkiruokainen. Ainoa mitä edellytän on se, että he tunnustavat tuntevansa todellisuudesta vain kapean siivun. Sen jälkeen he saavat tehdä sen siivunsa kanssa ihan mitä tahtovat.