Hätiköinti on aivan valtaisan kiinnostava psykologinen ilmiökokonaisuus. Voisin kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan - ja melkein olen jo kirjoittanutkin.
Hätiköinti voidaan jakaa useisiin alatyypeihin, joista tänään käsittelen vain yhtä: kiirehdittyjä johtopäätöksiä. Hätiköinti ei kuitenkaan koske ainoastaan päätöksenteon nopeutta ja pikaisuutta. On mahdollista hätiköidä myös hitaasti ja harkitusta - ja esiintyy myös suurella vaivalla opittua, harjaantunutta hätiköintiä. Niistä lisää joskus myöhemmin.
Kyllä ja ei
Aihe sivuaa relativismia, sillä hätiköintiin liittyy usein kyllä/ei - valintatilanne. Relativistin on vaikeampi hätiköidä, koska hän ei tunnusta, että kysymys olisi koskaan yksinkertainen. Hän on paremmin tottunut sukkuloimaan ehdottomien vastakohtien välimaastossa, ehkä-vyöhykkeellä.
Hätiköintitilanteessa mieli usein jumiutuu yhteen kyllä-ei-kysymykseen, ja kieltäytyy näkemästä kolmatta, parempaa "ehkä", "tavallaan" tai "jotakin ihan muuta, mitä" -vaihtoehtoa. Kyllä-ei-vastausten vaatiminen on mitä inhimillisintä käyttäytymistä, mutta myös varoitussignaali hätiköinnin vaarasta.
Relativisteja, filosofeja ja jaarittelijoita inhotaan myös siksi, että he sanovat hmm, ja vetäytyvät empimiseen, eli suurielisesti ottavat asennon, joka viestii pähkäilemisestä. Ihmisten maailmassa empiminen on hätiköintiäkin suurempi rikos, ellei sitä alleviivaa tällä tavoin ammatillisesti.
Puolisosi esimerkiksi voi antaa anteeksi sen, jos sanot jotain hätiköidysti, mutta olet kusessa, jos sinut saadaan kiinni epäröimisestä. Se on merkki siitä, että valehtelet tai että sinulla on jotain salattavaa. Aina on siis parempi hätiköidä kuin epäröidä (vaikka tietenkin tällaiset ehdottomat, kaikkialle pätevät yksinkertaistukset ovat vain yksi vaarallisen hätiköimisen muoto).
Kyllä ja ei ympäristökriiseille
Kun kohtaamme uutisia maailman tilasta, voimme hätiöidä kahteen suuntaan: voimme kieltää ongelmien olemassaolon tai liioitella niiden vakavuutta.
Oheisessa Ilta-Sanomien uutisjutussa esitellään Kiinan valtaisia saastemääriä ja voivotellaan ongelmien mahdottomuudella. Kiinan saasteista tehdään se johtopäätös - komean hätiköidysti, totta kai - ettei meillä Suomessa auta tehdä yhtään mitään, koska peli on jo menetetty.
Maailman pelottavin fakta Kiinasta - mitä väliä suomalaisten teoilla on?
Kiinan hiilipäästöt ovat nousseet yhtä suuriksi kuin koko muun maailman - siis kaikkien muiden maiden hiilipäästöt yhteensä.
Tässä valossa tavallisten ihmisten syyllistäminen siitä, että juusto on epäekologista tai koiran omistaminen ympäristöuhka, tuntuu täysin naurettavalta.
"Olen samaa mieltä: hyttysen pieru on suomalainen "saastuttaminen" suurten joukossa. On siis aivan samantekevää...""Se on aivan yhdentekevää ajaako suomalaiset ympäristöystävällisillä autoilla kun naapurissa Venäjällä ajetaan joka tapauksessa niillä vekottimilla mitä löytyy välittämättä ympäristöstä mitään."
"Vihreiden pitäisi kanssa lukea tämä, tai koko hallituksen ja ymmärtää myös ettei suomalaisten kuristaminen henkitoreisiin kaikenmaailman "ekoveroilla" pelasta yhtään ketään.""Suomessa sai haukut kun vei rostat lajittelematta roskiin, sekä pitkän luennon siitä miten maapallo tuhoutuu, jos ei lajittele..."
"Eikä tarvitse edes Kiinaan katsoa, kun vilkaistaan mitä tapahtuu rajan takana Venäjällä. Ei mitään väliä mitä täällä tehdään. Tiesin sen jo 80-luvulla teininä."
Kommenttien suosikki-attribuutti on "yhdentekevää". Kierrätys on yhdentekevää, Itämeren suojelu on yhdentekevää, kasvissyönti on yhdentekevää, energiasäästö on yhdentekevää, julkiseen liikenteeseen panostaminen on yhdentekevää....
Haluavatko ihmiset tarkoituksellisesti menettää toivonsa ja heittää lusikan nurkkaan? Totta kai he haluavat. Kun toivo hiipuu, voi luovuttaa pelin ja lähteä kotiin, jättää jälkisiivoukset muiden tehtäväksi.
Vuosia jatkuneista keskusteluista on helppo huomata, että kumpaankin suuntaan hätiköidessään ihminen itse asiassa tekee aivan saman väistöliikkeen: hän hyödyntää ylireagoimista, jotta välttyisi tekemästä mitään.
Samat henkilöt, jotka muutama vuosi sitten kiivaasti kielsivät koko ilmastonmuutoksen, ovat nyt toitottamassa, että tilanne on liian paha, jotta mikään auttaisi. Mielipide ehkä kääntyy, mutta passiivisuus pysyy samana. Niin ihmeellinen on hätiköinnin voima.
 |
| Hätiköintikaavio 1. |
Reaktio 1: Kyllä vain. Ongelma on liian suuri. Minun ei siis kannata tehdä mitään. Niinpä en muuta elämäntapojani.
Reaktio 2: Ei tietenkään. Koko juttu on vain maailmanlopun toitottelijoiden liioittelua. Luonto itse ratkaisee tällaiset ongelmat, jos ne edes meitä mitenkään koskettavat. Niinpä en muuta elämäntapojani.
Kaikkein vaikeinta meidän on elää epävarmuudessa, eli uskoa vaihtoehtoon EHKÄ. Mutta vain epämukava epävarmuudessa eläminen aiheuttaa keskustelun jatkumista, uusien vaihtoehtojen etsimistä, toimintaa ja tiedon lisääntymistä. Varaudumme asentein ja mielipitein, koska me emme tiedä varmuudella.
Reaktio 3, eli hätiköimätön "ehkä" tarkoittaisi ylläolevassa tapauksessa sitä, että meitä uhkaa ongelma, jonka laajuutta emme voi tietää - ja meidän on varauduttava siihen toimilla, joiden laajuutta emme voi tietää. Juuri tällainen uhkakuva on kaikkein pelottavin, koska me tarvitsemme pelkoa siihen, että alkaisimme toden teolla toimia.
Koska emme tiedä vaadittavien toimien suuruutta, parasta onkin, että teemme kaikkemme. Toisin kuin yleensä oletetaan: ehkä johtaa toimintaan, ei niinkään kyllä tai ei!
Näinhän toimii esimerkiksi huippu-urheilija. Hän ei voi tietää, mikä tulos olympialaisissa riittää voittoon, joten hänen täytyy tyytyä elämään epävarmuudessa ja antaa kaikkensa. Samalla menestymisen logiikalla meidän ei tulisi edes kysyä mitä ilmastonmuutoksen estäminen vaatii, vaan tehdä kaikkemme... huolimatta siitä, että uhka saattaa olla täysin liioiteltu...
Epävarmojen uhkakuvien maailmassa elämisen sijaan me saisimme edes varmuuden siitä, että yritämme parhaamme.
Veneellinen tiedostajia
Pentti Linkola käytti aikoinaan pelastusvene-vertausta. Jos pelastusvene on täynnä, pitää soutaa pois uppoavan laivan luota, koska pakokauhun vallassa veneeseen pyrkivät ihmiset voisivat kaataa sen, ja kaikki kuolisivat. Linkola tahtoi sanoa, että tulee vastaan se raja, jolloin kantokyky on saavuttu. Silloin täytyy tehdä valinta selviytymisen ja sympaattisen käytöksen välillä.
Laivalla on iso lihava kiinalainen tyyppi, joka ei tee mitään. Mikä on sinun valintasi: alat pumpata vettä vai valitat, että miksi tuo yksi kiinalainen ei pumppaa, en minäkään silloin viitsi. En ala!
Jos yksi ei tee mitään, se tarkoittaa, että muut joutuvat tekemään enemmän työtä. Voi kuulostaa epäreilulta, mutta niin se menee. Maailma ei aina ole reilu. Parempi aloittaa rehkiminen ja toivoa, että myös laiskat ja kusipäät ennen pitkää liittyvät remmiin.
Epävarmuus ja ehkä-mentaliteetti voi saada ihmisen toimimaan todella maanisesti ja neuroottisesti (niin kuin luulotautinen tai vainoharhainen), kunhan vain joukossa on myös poliittista tahtoa ja kylliksi naapuriaan syyllistäviä sormenheristäjiä.
Monet tekevät työtä vasta silloin, kun joku mulkaisee heitä pahasti. Syyllistäminen on ihan oikein. Oma vika; eläisivät eettisemmin niin välttyisivät syyllistämiseltä. Jos omatunto vaivaa niin älkää syyttäkö tiedostajaa. Liittykää kunnon ihmisten puolueeseen, sillä se vaiva ratkeaa.
Johtopäätöksiä
Hätiköinnin näkökulmasta eräs politiikan keskeinen ongelma on se, että poliitikkojen täytyy hyvin varhaisessa vaiheessa valita kyllä/ei -kantansa. He siis kaikki hätiköivät heti alkuun, eivätkä sen jälkeen ajattele kolmatta tietä. He tuhlaavat voimaansa jo valittujen kantojen puolustamiseen. Tämä pätee kaikkeen poliittiseen päätöksentekoon.
Jos päättäjät näennäisen rauhallisen ja rationaalisuuteen verhotun hätiköimisen sijaan olisivat ahdistuneita ja epätietoisia, jotain saattaisi tapahtua. Ehkäröiminen kannattaa, vaikka se ei anna henkilöstä vahvaa ja määrätietoista kuvaa. Täytyisi osata elää määrätietoisesti ehkässä.
Kun ihminen hätiköi, hän ei useinkaan hätiköi toiminnassa, vaan tiedossa. Hän ei ole varma, mutta hän ei myöskään halua elää ehkässä.
Niinpä hän uskoo tai arvaa, eli luulee tietävänsä. Suurin osa tiedostamme on juuri tätä lajia. Me haluamme vakuuttaa itsemme siitä, että asiat ovat jollakin tietyllä tavoin, vaikka kyseessä on lähinnä todennäköisyys tai ristiriitaisiin väitteisiin perustuva valistunut veikkaus. Arvailu antaa meille varmuutta ja rauhoittaa mielemme.
Myös tieteessä hätiköinti naamioi itsensä varmuudeksi, koska se on (miltei) välttämätöntä mielenterveydellemme sekä sosiaaliselle uskottavuudellemme. Jos kaiken aikaa vastailisimme filosofisesti "ehkä" tai "tietyissä tapauksissa" tai "toisaalta", me ahdistuisimme tietämyksemme suhteellisuudesta - tai mahdollisesti saisimme epämääräisen jaarittelijan tai epäluotettavan ja häilyväisen tyypin leiman. (Ja jos myöntyisimme elämään tunnustuksellisena relativistina, se olisi sosiaalinen itsemurha.)
Kukaan tai mikään intituutio ei voi perustaa arvojaan sanalle ehkä - tai edes sanoille todennäköisesti, tyypillisesti tai joissain tapauksissa. Arvot, uskomukset ja päätökset on naamioitava tietämykseksi. Tämän varmuuden on lisäksi oltava kyllin hätiköityä tai muutoin ihmiset sanovat, etteivät he varmuudella tiedä mikä sinun kantasi on.
Kun hätiköimme, me hyvin usein vain päätämme olle muuttamatta toiminnassamme yhtään mitään. Elämämme on täynnä tällaista huomaamatonta tai hieman ähkien suoritettua nolla-aktiviteettia, joka sallii vanhojen tottumuksten ottaa vallan, vaikka jokin mielipiteemme ehkä näennäisesti muuttuisikin.
Elämämme on sarja hätiköityjä päätöksiä, joista ainoastaan muutamia me joudumme julkisesti perustelemaan.
Muutamia näistä päätöksistä me joudumme myös julkisesti katumaan, ja silloin paras puolustus on, että me toimimme hätiköidysti. Sehän on vain inhimillistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti