D.H.Lawrence

Tiesin jo etukäteen, että romaani Lady chatterley'n rakastaja (1928) oli melko suora kumarrus Walt Whitmanin suuntaan. Kirja kertoo yläluokkaisen naisen suhteesta riistanvartijaan, jossa ilmentyvät Whitmanin ihailemat fyysisen terveyden, raikkaan ulkoilman ja luontoyhteyden positiiviset vaikutukset. Naisen aviomies sen sijaan on pelkkää mieltä (Hegeliläistä absraktiota) - hän aivan konkreettisesti makaa sairasvuoteella halvaantuneena.

Lawrence on hyväksynyt myös Whitmanin käsitykset tietyistä moraalisista vapautuksista - onnen, terveyden ja sielujen välisen kohtaamisen nimeen. Todellista syntiä ei ole, on vain viktoriaanista ahdasmielisyyttä, ulkokultaisuutta, johon on sekoittunut naurettavan pieni määrä aitoa muiden ihmisten huomioon ottamista.

D.H.Lawrencen Whitman-essee (1921) ylittää kuitenkin dharman kirkkaudessa kaiken muun mitä häneltä olen lukenut. Itse asiassa epäilen, etten ole Yrjö Kallisen tai Alan Wattsin ohella lukenut montaakaan länsimaista kirjailijaa, joka olisi niin kiinni itämaisen filosofian ytimessä.

Lawrence ei säästele Whitman-innostustaan:

"Whitman is the greatest of the Americans.

Whitman has gone further, in actual living expression than any man, it seems to me...

Herman Melville hunts the remote white whale of the deepest passional body, tracks it down. But it is Whitman who captures the whale. The pure sensual body of man, at its deepest remoteness and intensity, this is the White Whale.

At last there is nothing more to conquer. At last all is one, all is love, even hate is love, even flesh is spirit. The great oneness, the experience of infinity, the triumph of the living spirit, which at last includes everything, is here accomplished."

Lawrence myös päättää kirjoituksensa mahtipontisesti, suorastaan sotahuutoon:

"Whitman put us on the track years ago. Why has no one gone on from him? The great poet, why does no one accept his greatest word?

The Americans are not worthy of their Whitman."

(Whitman osoitti meille suunnan jo vuosia sitten. Miksei kukaan ole seurannut hänen esimerkkiään? Miksei kukaan ymmärrä suuren runoilijan suurinta sanomaa?

Amerikkalaiset eivät ole whitmaninsa arvoisia!)

Lawrence nimittää silkaksi ihmeeksi sitä, että aikakaudella, joka on kieltänyt kaiken erotiikan ja tunnustanut täydellisen välirikon yhteiskuntaluokkien välillä, yhteiskunnan moraali edes sallii kenenkään lukevan Walt Whitmanin harhaoppeja. Hän kiittää ihmisten typeryyttä siitä, että he eivät ole tajunneet polttaa torilla Whitmanin säädyttömiä teoksia, joissa ihaillaan vapaata seksuaalisuutta ja jopa avoimesti puhutaan homoseksuaalisuudesta.

Lawrencella on ollut Whitman-esseensä kirjoittamisen jälkeen lähes kymmenen vuotta aikaa valmistautua henkisesti siihen keskusteluun, jonka kiltisti säädyytön romaani Lady Chatterley'stä mahdollisesti käynnistäisi - mutta itse asiassa siihen hetkeen kului miltei 40 vuotta! Vuonna 1921 Lawrencen siis ilmaisi ajatuksensa esseiden muodossa, ja vuonna 1928 hän sai valmiiksi romaaninsa - mutta vasta vuonna 1960 kirjalle viimein löytyi kyllin rohkea julkaisija - mistä tietenkin seurasi suuri häly ja kuuluisa siveellisyys-oikeudenkäynti.


Amerikkalaisen dharman historia

1950 ja -60-lukujen beatnikit, dharmapummit ja LSD-profeetat toivat jälleen pinnalla zen-filosofian ja itämaisen ajattelun, joka oli uinunut pinnan alla aina 1800-luvun alusta, jolloin kuuluisuuksien kuten Ralph Waldo Emersonin tai Whitmanin yleiseen sanavarastoon kuuluivat monet itämaiset termit.

Dharman historia ei kuitenkaan missään vaiheessa katkennut. Siitä kertoo hyvin D.H.Lawrencen vuoden 1921 Whitman-essee, jossa hän selkeästi ja kaunopuheisesti kuvailee runoilijan merkitystä oman tietoisuutensa avartumiselle ja kosmisten arvojensa vakiintumiselle:

Whitman enters into on the last phase of spiritual triumph. He really arrives at that state of infinity which the seers sought.

Whitman proceeds to find the experience of infinitude, his vast extension, or concentrated intensification into Allnes. He carries the conquest to its end.

Continually the one cry: Iam everything and everything is me. I accept everything in my conciousness; nothing is rejected.

Lawrence esittää Whitmania ja hänen valtamerellisyyden kokemustaan kohtaan myös edistynyttä kritiikkiä. Hänen sanansa ovat yhtä kirkkaita kuin jos asian toisi esiin D.T.Suzuki tai Krishnamurti:

"And one word more. Even if you reach the state of infinity, you can't sit down there. You just physically can't. You either have to strain still further into universality and become vaporish, or slimy: or you have to hold your toes and sit tight and practice Nirvana; or you have to come back to common dimensions, eat your pudding and blow your nose and be just yourself; or die and have done with it.

A grand experience is grand experience. It brings man to his maximum. But even at his maximum a man is not more than himself. When he is infinite he is still himself. He still has a nose to wipe."

(Vaikka ihminen saavuttaisi Nirvanan ja yhtyisi äärettömyyden kanssa, hänen on yhä senkin jälkeen syötävä kiltisti vanukkaansa ja niistettävä nenänsä.)

Toisin sanottuna: Lawrence on oivaltanut omakätisesti mahayana-buddhalaisuuden ehkä tärkeimmän sanoman (siis erona hinayanaan): äärettömyys on tyhjyyden ilmenemistä, eikä Tyhjyys tarvitse ketään tai mitään puolustajakseen. Se on itseriittoista ja kuollutta. Vain rajalliset oliot kärsivät rajallisuutensa tuomista vaivoista. Niinpä valaistumiskokemuksesta vapaaehtoisesti päästetään irti ja katse palautetaan inhimilliseen maailmaan, joka on nyt heräämisen jäljiltä värittynyt uudella myötätunnolla.

Lawrencen pointti kiteytyy tähän yhteen virkkeeseen, joka on eräänlainen Ydinsuutra pienoiskoossa:

"The state of infinite is only a state, even if it be the supreme one."

(Valaistumisen tila on vain tajunnantila muiden joukossa.)

Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa. Kaiken hajanaisuuden ja erillisyyden taustalla on jakamaton ykseys, mutta tunne kaiken yhteenkuuluvaisuudesta on sekin olemassa vain rajallisen ja hetkellisen tietoisuuden kokemuskentässä - muilla tavoin rajaton ei voi tulla tietoiseksi itsestään kuin jakamalla itsensä haavottuvaiseksi moneudeksi.

Whitman, Lawrence, Bill Hicks ja monet muut sen ovat sanoneet. Pelko on käpertymistä hetkelliseen itseensä ja rakkaus suuntautumista kohti totuutta, suurempaa ja lopullisempaa todellisuutta.

"Whitman's way to Allness, he tells us, is through endless sympathy, merging."