Laatuviskiä

KIRJA-ARVIO: Laatunovelleja, toim. Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila

Takakansi julistaa: "Valikoima on koottu länsimaisen kirjallisuuden parhaimmistosta... jokainen novelli on itsenäinen taideteos."

Ajatuskin jo puistattaa, kun tietää, että kokoelmaa on markkinoitu erityisesti peruskoulun ja lukion tarpeeseen. Johdantoluvussa ilmoitetaan avoimesti, että esikuvana on toiminut Aulis Ojajärven valikoima Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, jolla kidutettiin jo useampaakin maamme sukupolvea. Toimituskunta tekee siis heti selväksi mikä on myös tämän kirjan yhteiskunnallinen asema ja funktio: laatumateriaalia kouluille.

Tarkoituksena on helpottaa opettajien työtä kokoamalla samoihin kansiin historian kuivimmat ja inhotuimmat kertomukset. Yhdessä vastaavien runokokoelmien (kuten Runous näytä hampaasi) ohella WSOY:n laatukirjasto muodostaa jonkinlaisen käyttäytymistutkijoiden tarkkaan suunnitteleman loka-kampanjan, jonka ainoana tehtävänä on tyrehdyttää nuorten luontainen uteliaisuus korkeakulttuuria kohtaan. Tällä tavoin saamme uuden sukupolven insinöörejä ja huippujääkiekoilijoita, jotka osaavat sanoa ei hasikselle ja laatukirjallisuudelle.

Myös oma pikkuveljeni on äidinkielentunneilla altistettu näille uusille "itsenäisille taideteoksille" ja sen seurauksena hänen ennestään varautunut suhtautumisensa kirjoihin on silminnähden muuttunut yhä vihamielisemmäksi.

Joulupyhien luvallisen lorvimisen lomassa ajattelin toimia jonkinlaisena vapaaehtoisena koekaniinina ja itsekin tutustua teoksen antiin. Olenhan jo siinä iässä, että kestän kulkea useammankin taidegallerian läpi tuupertumatta lumeen kaikesta siitä paikallaan seisomisesta ja verensokerin äkillisestä romahtamisesta.


Missä ovat räjähdykset ja takaa-ajot?

Huomaan, että suhtautumiseni Tsehoviin ja kumppaneihin on vuosien varrella muuttunut maltillisemmaksi. Enää ei mieleni vaella päiväfantasiaan, jossa kaivan auki kirjailijan haudan ja kusta lorotan hänen tyhjään kallokoppaansa. Minussa herää enää kevyt haukotus sekä kutkuttava halu analysoida tarkasti, mistä rakentuu äärimmilleen tiivistetty puisevuus ja arkinen tyhjänpäiväisyys.

Näistä novelleista ei novelleista löydy satuolentoja, velhoja, lasermiekkoja, räjähdyksiä, murhamysteerejä, takaa-ajoja, eli tärkeimpiä kasvavan pojan a-, b- ja c-vitamiinejä.

Tarinat, joissa ei näennäisesti tapahdu mitään, ovatkin ensisijassa todistustaineistoa keskiluokkaisen ihmisen elämän vähäverisyydestä. Tyypillinen realistinen novelli matkii elämän sitä puolta, mikä on yliedustettuna - kun taas jännityskertomukset keskittyvät harvinaislaatuisiin poikkeustapauksiin.

Viihde tarjoaa fantasiaa ja pakoa arjesta. Taide sen sijaan kohottaa kasvojemme eteen peilin ja toteaa: katso itseäsi, kurjaa. Taide tuo näkyviin sen, mihin olemme turtuneet, mitä muuten emme enää ehdollistumisiltamme huomaisi.

Tsehovilainen novelli ei kuitenkaan ole vain tarkkasilmäinen dokumetti. Se on myös jokaisen nuoruutensa hukanneen apologia. Lukijalle se tarjoaa synninpäästön siitä, ettei sittenkään mikään teiki-iän unelmista toteutunut. Seitsemän merta jäivät seilaamatta, mutta hei, sentään tuli koettua kaikki se, mikä koetaan venäläisessä mestarinovellissa: aamupalan syöminen, pyykin peseminen, puolituttujen vaivaannuuttava kätteleminen ja hitaasti kroonistunut ummetus.

Mestarinovellin tehtävänä on julistaa lukijalle: katso elämääsi, tällaista se on, mitään ei koskaan tapahdu - hyväksy se!

Mestarinovelli on myös kyyninen synninpäästö keski-ikäisille virkamiehille ja äidinkielenopettajille. Sinusta ei tullut yliopiston tutkijaa, ei kirjailija, ei toimittajaa tai Hesarin mestarikriitikkoa. Olet siellä missä lähdit, kotikyläsi yläaseteella - Hyväksy se! Tunne siitä jopa ylpeyttä! Suuri saavutuksesi on se, että heijastat tsehovilaisen novellin kuolematonta tyhjäkäyntiä.

Myös sinun tapauksessasi elämä toistaa taidetta!

Lasten helvetti, aikuiseen makuun

Monien valikoimaan päätyneiden novellin teemana näyttäisi (ainakin pintapuolisesti, juonen tasolla) olevan aikuisuuden ja lapsuuden törmääminen. Tarinoiden lapset joutuvat toistuvasti aikuisten julmien oikkujen uhreiksi.

Tarinan pahuus sallitaan sitä kautta, että kertoja asettuu hämmentyneen lapsen asemaan - ja sisäistekijä puolestaan tuntuisi ilmoittavan, että kuule sinä varttunut lukija, kuinka saatoitkaan unohtaa miten vaikeaa on olla lapsi. Isä, äiti, opettaja, hävetkää itseänne! Armahtakaa!

Tällainen valintaperuste on ideana vain näennäisesti hyvä.

Useimmat novelleista todellakin ovat mestarillisia - mutta aina aikuislukijan näkökulmasta. Keskivertonuorelle ne tuskin tarjoavat kummempaa oivallusta. Ne ovat vain uusi luku siinä kiusanteossa, jota lapsi muutenkin joutuu päivittäin kokemaan.

Jos lapsi ei ymmärrä aikuisten käytöstä elävässä elämässä, miksi hän ymmärtäisi sitä yhtään paremmin kirjoista luettuna? Varsinkin kun hyvän kirjallisuuden tyyliin on jo pitkään kuulunut se, että tapahtumia ei selitetä, ne ainoastaan kuvataan pitkäpiimäisen yksityiskohtaisesti.

Muistan kuinka lapsena MILTEI KAIKKI klassiset kertomukset olivat enemmän tai vähemmän kafkamaisia. Henkilöiden käyttäytymistä ei saattanut ymmärtää. Kaikki tuntuivat vain pelaavan jotain peliä, jonka päämäärä oli hämärä ja säännöt mielivaltaiset.

Ja juuri tämä oikeastaan määrittää mestarinovellien koko lajia. Juju on siinä, että aikuisen näkökulmasta tarinoiden henkilöt käyttäytyvät täysin ymmärrettävästi. Kaikki on päivän selvää. Tarinoiden ihmiset pelaavat sitä imartelun, viettelyn ja kasvojen säilyttämisen peliä, jota aikuiset ovat tottuneet itsekin pelaamaan.

Nuorelta lukijalta jää helposti huomaamatta se sosiaalinen juonittelu, joka tapahtuu rivien välissä. Arjen sanattomat säännöt tulevat kirjoissa näkyviin - mutta se edelleenkin tapahtuu sanattomasti. Pointtia ei artikuloida kuuluvasti, henkilöiden väliset vibat ja kertojan äänensävy täytyy tunnistaa omaa kokemuspohjaa vasten, päätellä aikuisilla aivoilla.

Nuoren lukijan tunne on varmaan hieman samanlainen kuin jos seuraisi uhreilulajia, jonka sääntöjä ei ole esitelty. Jostain syystä tuomari aina vähän väliä viheltää pilliin, kun kiekko ylittää sinisen viivan. Miksi? Miksei peli saa jatkua? Mestarinovellit esittelevät tällaisia sosiaalisia paitsiosääntöjä toinen toisensa perään. Yleisö mylvii, mutta aina se tuntuu tapahtuvan väärässä kohtaa. Toinen näyttäisi olevan toista parempi, mutta silti hänen vastustajansa julistetaan voittajaksi.

Lapsi on terve, kun hän uskaltaa ilmaista oman kantansa ja kieltäytyy lukemasta tällaista saastaa - ymmärtää olla ymmärtämättä aikuisten likaista peliä. Lapset ovat idealisteja. He haluavat sankaritekoja. Eivät he tahdo heti luovuttaa paremman elämän etsinnässä ja asettua aloilleen tsehovilaiseen hitauden miljööseen, joka antaa anteeksi epäonnistumisen ja heikkouden.

Aikuiselle lukijalle näitä tarinoita sen sijaan uskallan hyvällä mieli suositella. Mestarinovellit ovat kuin laatuviskiä: lasten suussa myrkkyä, joka on syytä heti sylkäistä ulos, mutta aikuisen suussa silkkaa hunajaista, mikä sopivasti kirveltää.

Hauras kuvitelmasi kuolemattomuudesta

KIRJA-ARVIO. Jarno Lindemark: Tuleen heitetty kello, Sanasato 2009.

Kun etsijä kylliksi erkaantuu lapsuutensa myyttipohjasta, ja näkee äkillisen vilahduksen todellisuutta ilman lohduttavaa fantasiaa, hänestä tulee mystikko, tahtomattaakin. Hän ei voi enää puhua normaalilla kielellä, sillä arjen käsitteet ovat täynnä vuosituhantista itsepetosta. Ne vieraannuttavat maailmasta; ne eivät johdata läsnäoloon, vaan ennemmin suosittelevat sellaisia vaikutelmia, jotka edistävät yhteiselämän mutkattomuutta - tai ainoastaan miellyttävät ihmisen ennakkovaistoja, kuten ikuisen elämän kaipuuta, toivoa minuutemme päättymättömyydestä.

Mitä yksinkertaisemmin ja konkreettisemmin herännyt ihminen asioista yrittää puhua, sitä mystisemmältä se muiden korvissa usein kuulostaa.

"Tieto on selkeää silloin, kun se auttaa ihmistä
näkemään kaikissa elävissä olennoissa
saman katoamattoman olemuksen,
joka on jakamaton vaikka onkin jakautunut." (Bhagavad Gita)

Jarno Lindemarkin teoksen aloittaa runokuva lantapalloa työntävästä sittiäisestä. Se on toki ikiaikainen symboli, mutta nyt se on ennen kaikkea hyönteinen, biologinen olento:

"sen kolme pikkuriikkistä suonta on ajattelun keskus, hämärä ohjaamo..." (Tuleen heitetty kello, s.10)

Teoksen mystiikassa sittiäinen on milteipä pelkkä kone. Ja jos se on samalla symboli niin eritoten juuri luonnontieteen symboli - tai symboli joltain pakanalliselta ajalta jolloin tehokkaimpia minuuttamme suojelevia iltasatuja ei oltu keksitty. Teoksen maailmassa tämä teema laajenee, kunnes myös ihminen itse on kellokoneisto, tuleen heitetty koppa täynnä rattaita ja vietereitä.

"Elämä on velkaa vain lempeän... kuolevaisuuden." (s.31)

"ristin paikalla on naurava kissa. Maailmankaikkeutta päästä varpaisiin." (s.32)

"Ajattelin: miten 'minä' voi kuolla? Miten/'minä' voi poistua tästä maailmastani. Mitä jää?" (s.46)

Näin armottomien näkökulmien äärellä olemme hengellisimmillämme. Mitään esirippua ei enää roiku ihmisen ja Jumalan välissä. Jos katsettaan ei silloin käännä pois ja työnnä päätään uskonnon pensaaseen, ei ole muuta toivoa kuin jatkaa matkaa, voittaa pelot, valaistua, ryhtyä runolle.


Pessimistin elämänhurma

"...mikä elämäntunne tänä aamuna
josta teille kirjoitan!" (s.18)

Kirjan puhujan riemua ei yhtään vähennä se, että hän on lähestyvän kuoleman sekä alkuräjähdyksen säikäyttämä. Alkuräjähdys onkin oman aikamme keskeisimpiä myyttejä - mutta en nyt tarkoita myytillä niinkään sepitettä vaan ajattelumme kantavaa rakennetta (tietenkin ajatuksemme ovat aina läpeensä sepitettä).

Alkuräjähdys on uskonnollinen käsite, koska se tarjoaa mahdollisuuden syvälliselle Kauhun ja Pyhyyden kokemukselle: toivon menettämiselle ja toivon löytämiselle. Alkuräjähdysteorian kasteessa ihminen voi kuolla ja syntyä uudeksi. Muut uskonnot ovat vain korvikelohtua niille, joilla ei ole rohkeutta ja kärsivällisyyttä käsitellä tähtitieteen ilosanomaa.

"Sitten tulee kauhu. Järjetön kauhu. Huudan! Huudan sata vuotta/ että sinä kuulisit minut sinun maailmaasi..." (s.48)

Katolinen mystikko Simone Weil on kirjoittanut, että ateistin on helpompi kohdata Jumala. Epäilijällä ei ole uskontoa, joka suojelisi häntä Asioiden Kauhistuttavalta Kirkkaudelta. Fysiikka ja biologia ovat suurinta rukousta ja meditaatiota, koska ne tekevät meidät niin aseettomiksi. Lindemarkin luonnontieteellinen kuvasto ryöstää lukijalta kaiken saarnatuoleissa luvatun pelastuksen - vain tarjotakseen mahdollisuuden ammentaa entistä ehempi perusta ilolle ja mielenrauhalle.

"Jokainen kivi,/suhinaoksa sen sanoi -
olenmme olleet/tulemme olemaan..." (s.27)

Ikuisen elämän lahja piilee juuri sinä havainnossa, että me emme ole sittiäistä kummempia. Me voimme kesämökillämme tarkastella ötököitä ja todistaa niiden sinnikkään jälleensyntymän. Voimme tuhannesti liiskata itikan ja aina se palaa härnäämään meitä. Se on aina se sama itikka, koska siitä tulee sama ääni ja se tahtoo sitä samaa: vertamme.

Mitä vähemmän me annamme itsellemme arvoa, sitä helpompi meidän on nähdä oman sielumme ihana triviaalisuus. Kuten Jeesuskin sen sanoi: ne jotka alentavat itsensä, heidät korotetaan. Sittiäisen lantapallo on itse Kaikkeuden symboli, koska se on täyttä paskaa, koska se on herkkua sittiäiselle, ja koska siitä kasvaa uusi elämä.

"niin kaukana ettei enää ole maailman yllä eikä alla,/ vaan sen vertaisena, jolloin/ paukkuu silmien edessä olemisen ihmeellinen ruuti." (s.59)

Itikan ininä on kuolemattomampi kuin mitkään ihmisen kirjoittamat säkeet. Jos ihminen näkee sittiäisen työssä itsensä kuvan, oman epätoivoisen pyrintönsä, hän voi lopulta havahtua ymmärtämään, että hän on Alkuräjähdys, hän on Alfa ja Omeega (myös merkityksessä "rannekello").


Toinen ihminen on Paratiisi
ikuisen paluun rannalla

Vanha teepussiviisaus toteaa:
"En tiedä enää mihin minä loppu mistä alkaa sinä."

Lindemark kirjoittaa:
"Äkkiä olin sinä. Nyt se/tapahtuisi. Minä muutuin sinuksi."

Tällaiset säkeet voi tietenkin tulkita romanttiseksi höpinäksi, mutta Lindemarkin luomassa kehyksessä minuus on muutenkin liuenneena kaikkeen aistimaansa kuin sokeripala. Kaikki on kaunista, koska ei ole minää, joka tahtoisi omistaa ja pysäyttää sen. Kaiken mikä on, annetaan virrata. Myös minuus virtaa sisään ja ulos ja lakkaa olemasta. Samalla katoaa pelko.

"olet sinä,
toinen minä

toinen lähtöni,
toinen saapumiseni, kenties ne yhtyvät

palatessani
veden äärelle, missä

aalto
yhtyy aaltoon" (sivu 15-16)

Enpä muista milloin viimeksi suomalaisessa kirjallisuudessa olisi näin hienosti julistettu hindulaista vedantaa tai amerikan intiaanien animistista panteismia (nämä ovat tietenkin vain sanoja, jotka yhtä hyvin voivat viitata pelkkiin alkukantaisiin typeryksiin ja omamme kulttuurimme ennakkoasenteisiin).

Varmaan täytyy mennä jonnekin Yrjö Kalliseen tai Arvid Järnefeltiin ennen kuin löytyy verrokkeja. Tietenkin myös Risto Ahti on usein kantanut samaa lippua - mutta hän onkin kaikki näkökulmat yhtä aikaa.

Mieleeni tuli myös oma aforismi, jonka joskus kirjoitin kömpelöstä meditaatioyrityksestä kummonneen satorin päätteeksi:
"Olet minä
tavalla, jonka vain sinä osaat."

Täytyy jälleen lainata myös Bhagavad Gitaa, koska se on filosofisten sitaattien aarreaitta:
"joogan harjaannuttamana
hän näkee oman itsensä kaikissa olennoissa
ja kaikki olennot omassa itsessään,"

Tahdon kiittää Lindemarkia siitä, että hän on taas muistuttanut minua jälleensyntymän (ei siis sielunvaelluksen) todellisuudesta, olemalla elävä esimerkki siitä, kuinka Walt Whitman ("Ruoho ei ollut ruoho, se oli maan hengitys.") tai Schopenhauer, Shankara, Emerson, Krishnamurti, Buddha ja moni muukin hahmo on jälleen-syntynyt tänne Suomeen kirjoittaakseen runokirjan nimeltään Tuleen heitetty kello.

En ehkä uskaltaisi tehdä tällaisia rinnastuksia, ellei Lindemark sivuaisi toistuvasti mystistä huippukokemusta:

"Täydellinen tyhjyys. Oletteko/ koskaan kokeneet/
maailman pisintä sekuntia?" (s.22)

"Hän rukoilee ilman muuta jumalaa kuin keskittymisen jumala." (s.56)

"hän antoi kaikkensa elääkseen viisi aistia haaveilematta kuudennesta." (s.59)

"Maisema kuin rukous,/ kun asiat tapahtuvat ensi kerran yhtä aikaa." (s.64)


Upeiden kielikuvien kelloseppä

Kaiken ideologinen paasaukseni keskellä olen miltei unohtanut kehua Lindemarkin ällistyttäviä metaforia. Hänellä ei ole vain taitoa sulattaa romuraudaksi vanhoja kuluneita käsitteitä (jotka edistävät tai jätättävät tai joista on veto poissa) - hän myös luo mitä etevämpiä mekanismeja sanoista.

Lindemarkin teoksen henkinen syvyys on tyrmäävä, mutta siitä on löydettävissä myös ällistyttävää vanhan kansan käsityötaitoa. Tällaisen runokirjan ääreltä voisi hyvin kääntyä kohti kameraa, siemaista kahvia ja todeta: "...suurella ammattitaidolla valmistetaan myös..." Tässä vain muutamia esimerkkejä:

"Kellokortti lyödään kuin nuija polven hermoon."

"Maailman kauneus katkaisee kravatin."

"...kupolin sisässä olemisen ruuti paukkuu!"

Teos ei jää pelkäksi Absoluuttia ylistäväksi abstratioksi vaan se on paikoin myös avoimen poliittinen (ja muutenkin empaattinen):

"Puuttuu passi, rajan saa ylittää hiekka, tuuli."

"on Eurooppa, on piikkilanka..."

"ihminen, jolta puuttuvat ihmiset, ja sen myötä kaikki."

Tietenkin kaikki tämänkin kirjan hienot kuvat ovat ikuisuuden valossa tuhoon tuomittuja. Ajan tuli tummentaa niiden hopean ja seuraavan sukupolven on keksittävä omat hienot metaforansa, kun vanhat ovat muuttuneet oudoiksi sanojen merkityksen muuttuessa - tai ne on rakkaudella otettu vastaan ja ne ovat sitten käytössä kangistuneet kliseiksi.

Mutta siellä 'minä' ja 'sinä' ja kaikki muutkin näkökulmankantajat taas sikiämme biologian koneistosta ja uhmaamme näitä kliseitä silkalla innostumisen mahdilla, valmiina tuhannesti kokemaan uutta, yhä uudestaan sen saman, samalla uuden kokemisen innolla. Todistamme todeksi olemisen.

Ja kaikki se ilon toistuminen vain, koska kuolimme, eikä meitä oikeastaan edes koskaan ollut - siinä pienessä mielessä millä sana "minä" tai "sinä" on tavallisesti tapana lausua.

Muistiin turvautuminen

Poetry Slam mietelmiä, osa 2:

Olen monesti kysynyt itseltäni, miksi vieroksun ajatusta opetella runoni ulkoa? Jotkut tuomareista selvästi arvostavat sitä, että esiintyjä on nähnyt vaivaa - ja että hänellä on pokkaa mennä lavalle ilman paperia. Se antaa ammattimaisemman kuvan ja muutenkin pakottaa runonlausujan harjoittelemaan esiintymistään ennakkoon ja petraamaan taitojaan.

Yksinkertainen vastaus voisi olla, että olen laiska, enkä luota muistiini - tai ettei minua vaan kiinnosta tehdä vaikutusta sitä kautta.

Vuosien varrella olen kuitenkin kehitellyt joukon paljon parempiakin tekosyitä, ja jotkut niistä tuntuvat jo miltei syvällisiltä ja perustelluilta. Tässä muutamia:

(1) Jos pyrkisin opettelemaan runoni ulkoa, en voisi suinkaan opetella niitä kaikkia (koska niitä on satoja) vaan minun täytyisi valita vain muutama, joita sitten jankkaisin kunnes ne pysyisivät kallossa. Minun täytyisi tällöin asettaa runoni selkeään tärkeysjärjestykseen, minkä lisäksi repertuaariani rajoittaisi se, että osaisin ulkoa vain tusinan verran tekstejä, joita sitten toistaisin joka tilaisuudessa.

Kun runoni ovat paperilla, ne ovat keskenään tasavertaisemmassa suhteessa, ja voin ehkä paremmin suunnitella tilanteen mukaan mitä lausun.

(2) Liittyy edelliseen: jos opettelisin ulkoa joukon tekstejä ja suunnittelisin toimivan kokonaisuuden, muistuttaisin jotenkin enemmän näyttelijää tai stand-up koomikkoa, jolla on valmis setti ja keikkarutiini - ja tuntuu, että jo muutenkin täytyy välillä selitellä missä kulkee raja slam-runoilijan ja stand-up koomikon välillä. Esimerkiksi Hesarin kritiikissä minua ärsytti, että se keskittyi liikaa tähän asiaan, eikä niinkään runojeni sisältöön.

Mitenkään en nyt tahdo sanoa, että ne slam-runoilijat, jotka lähentelevät standuppia, olisivat heti jotenkin vähäarvoisempia. Olisi järjetöntä leimata koko slam-ilmiö vain viihteeksi ja populismiksi, koska se laajentaa runoutta myös tähän suuntaan. Lavoilla toimivat runot voivat ihan yhtä lailla olla syvällisiä ja käyttää monipuolista keinovalikoimaa - siis toisin sanoen slämissä on kyse silti "sanataiteesta", vaikka se erottautuu monilta osin muusta runoudesta ja etsii yhä muotoaan.
(Ja kyllä stand-upinkin piirissä tapahtuu aivan loistavia juttuja. Esimerkiksi Bill Hicks on yksi suurista aatteellisista esikuvistani, miltei Amerikan Yljö Kallinen.)

(3) Henkilökohtaisempi syy paperilta lausumiseen on se, että pelkään tekstieni menettävän tuoreutensa, jos liikaa harjoittelen niitä. On mahtavaa, kun lukee jonkun vanhan runonsa ja ällistyy siitä kuinka vähän se vastaa muistikuvaa: ai näinkö se menikin?

Jälkikäteen mietittynä eräät parhaista lausumiskokemuksistani ovat olleet sellaisia, joissa olen esittänyt jonkin runon aivan ensi kertaa. Olen puhkunut halusta kuuluttaa sen maailmalle. Joskus sellainen into laantuu toiston myötä ja kun runo tuntuu omassa suussa kuluneelta, siihen on vaikea puhaltaa sopivaa jännitettä.

(4) Lopuksi: yksi tärkeä motiivi sille, miksi ylipäänsä kirjoitan runoja, on se, että osaisin paremmin unohtaa. Huomasin jo varsin nuorena, että jos jokin asia pyörii mielessä, helpottaa oloa, kun sen kertoo jollekin tai vain kirjoittaa paperille.
Jos olen kirjoittanut runon siinä tarkoituksessa, että voisin jättää jotakin taakseni, niin miksi ihmeessä haluaisin uudestaan jankata sitä päähäni sana sanalta!

Poetry Slam tilinpäätös

Olen jo pitkään palanut halusta puhua lavarunoudesta ja ylipäänsä siitä kasvavasta ilmiöstä, että runoilijat astuvat elävän yleisön eteen - ja että yleisö oikeasti on tullut paikalle kuulemaan juuri runoutta.

Ensimmäistä kertaa olin paikalla Poetry Slam -tapahtumassa vuonna 2002, kun kaverini kanssa eksyimme Helsingin aluekarsintoihin Wanhalla ylioppilastalolla. Muistan silloin harmitelleeni, ettei mukaan sattunut omia runoja, koska useimmat kisailijat olivat siinä määrin surkeita, että laskeskelin minulla olleen hyvinkin mahkuja kolmen sakkiin. Vain kahden kärki teki jonkinlaisen vaikutuksen: toinen suurella egollaan ja toinen huimalla vaatimattomuudellaan.

Seuraavana vuonna selvitin jo hyvissä ajoin milloin ja missä kilpailu järjestetään ja kutsuin kavereitani mukaan luomaan sosiaalista painostusta, etten vain viime hetkellä jänistäisi. Itse kisassa olin aivan paniikissa, änkytin hädissäni jotain mikrofoniin ja sijoituin toiseksi. En ollut edes osannut kuvitella kuinka paljon saattaisin jännittää itse esiintymistilannetta, vaikka luottamukseni itse teksteihin oli horjumaton.

2004 olin taas mukana Helsingin karsinnassa ja tällä kertaa tulin ykköseksi. Suurin syy oli varmaan se, etten enää jännittänyt esiintymistä niin paljon. Nyt myös osasin paremmin ennakoida mitä yleisö saattaisi odottaa. Tämä onkin juuri yksi aihe, josta aion myöhemmin puhua: miten tietoisuus yleisöstä vaikuttaa kirjoittamiseen ja tekstien valikointiin sekä editoimiseen? Hyvässä ja pahassa siis.

Tähän mennessä olen osallistunut Helsingin aluekarsintaan kuusi kertaa ja kahdesti olen ollut katsomossa (kerran tuomarina). Kun mukaan lasketaan SM-finaalit (6) ja kymmenkunta muuta epävirallista ja leikkimielistä runokilpailua, uskaltaisin veikata, että Runokukkojen (Jouni Tossavainen ja Olavi Rytkönen) jälkeen olen nähnyt jopa eniten näitä 2000-luvun turnauksia.

En nyt lupaa, että jäisin jo kiikkustuoliin, mutta ainakaan ensi vuonna en aio kilpailla, koska osallistuminen vie niin paljon pois muiden esiintyjien kuuntelemisesta. Oman vuoron lähestyessä sitä tahtomattaankin jännittää ja miettii enemmän omaa suoritustaan kuin muiden. On vaikea olla rento ja läsnä siinä mitä muut tekevät ja sanovat. Tällä hetkellä Helsingissä on niin elinvoimainen open mic -kulttuuri, että tahdon keskittyä kuulijan rooliin. Sekin harmittaa, että tiputin Auran finaalista, vaikka olimme kuuden kierroksen jälkeen tasapisteissä.

Mutta tässä siis joitakin mietelmiä runopuulaakin veteraanilta:


Osa 1, Avantgardismin harha

Monesti puhutaan modernistisesta tai postmodernistisesta runoudesta, mutta kukin tuntuu tarkoittavan niillä vähän mitä sattuu, enkä aio nyt puuttua tällaisiin määritelmiin. Käytän sen sijaan käsitettä, jonka merkitys on yleisempi ja helpommin määriteltävissä.

"Avant-garde" tarkoittaa karkeasti käännettynä eteen päin kulkemista, pyrkimystä edistää taidetta ja kulttuuria. Avantgarde julistaa ajasta riippumatta, että ei tämä ollut vielä tässä, jotain suurta on tulossa, jossain on vielä kartoittamattomia taiteen keinoja, jotka tämän sukupolven on aika löytää ja ottaa omakseen!

Kihlattuni on joskus kommentoinut osuvasti erästä scifi-leffojen kliseetä tai vinoutumaa: elokuvissa saatetaan elää aikaa vain muutaman vuosikymmenen päässä ja silti kaikki on kummasti päivittynyt futuristiseksi.

Jos nykyisyydessä katsoo ympärilleen, saattaa löytää mielettömän määrän historiallisia kerrostumia, jotka kaikki yhä elävät ja kukoistavat. Monet Helsingin jugend-kortteleista ovat säilyneet muuttumattomina sata vuotta tai enemmänkin ja siellä täällä näkee yli 30 vuotta vanhoja autoja. Lisäksi monet ihmiset pukeutuvat 70-, 60- tai 50-luvun tyyliin.

Avantgarden lumoissa ei aina osata huomioida käyttöesineiden kestokykyä sekä nostalgian ja retron voimaa. Jos 2000-luvun muoti ei määrää katukuvaa, miksi olettaisimme että se myöskään määrittäisi taiteellista makua tai ajattelua?

Yksi räikein ristiriita lavarunouden ja muun julkaistun runouden välillä on se, että lavarunous edustaa kaikkia kulttuurin ajallisia kerrostumia, kun taas uusin julkaistu runous lähinnä jonkinlaista avantgardea - siis kaikkea uutta ja jännää, runokeinoiltaan mullistavaa. Esikoisrunoilijoiden ikään kuin oletetaan olevan vierailijoita tulevaisuudesta.

Runopuulaakin tuomaroinnista ja yleisön reaktioista näkee, että kaipuu kaikenlaiseen runokieleen on vahva. Monet voittajista ovat riimirunoilijoita ja nekin modernistit, jotka kisoissa pärjäävät, sijoittuvat tyylillisesti enemmän 60-70 luvulle kuin nykyaikaan. Vanhempi väki ihmetteleekin ääneen, että miksei nykyään enää julkaista sellaista runoutta, jota he ymmärtäisivät.

Runolehdet kuten Tuli & savu , Parnasso tai Nuoren voiman runousnumero korostavat scifileffojen tavoin tarjonnassaan 2000-luvun tyyliä, vaikka suomen kulttuurin kivijalka on jugendissa ja pysyy siellä vielä vuosikymmeniä. Myydyimpien ja lainatuimpien runoilijoiden listoilla keikkuvat vieläkin sellaiset nimet kuin Uuno Kailas, Edith Södergran, Katri Vala...

Runouslehtien tehtävä on tietenkin etupäässä "edistää" suomalaista runokulttuuria ja toimituksen nuori ja innokas väki on jo nähnyt mitä aiemmat sukupolvet ovat saaneet aikaan ja he kaipaavat jotain uutta - mutta edistystä ei palvele se, ettei tavallisten ihmisten tarpeita lainkaan kuunnella.

Kustantamojen tulisi herätä siihen, että myös keski-ikäinen ihminen tai eläkeläinen voi olla varteen otettava "esikoisrunoilija". Ainakin he tuntuvat keräävän valtavasti suosiota (eikä ainoastaan sympatiaa) runokisoissa. Maassamme elää monia runollisen estetiikan aikakerrostumia, ja koko runoilijakunnan maineelle olisi eduksi se, että kaikenlaisten tyylien käyttäjät saisivat yhtäläisen mahdollisuuden tavoittaa lukijakuntansa kuin ne nuoret intellektuellit, jotka lupaavat jotenkin uudistaa lajia.

Anti-avantgardistinen lukijakunta on jo olemassa, samoin runoilijat. Enää tarvittaisiin vain se retrohenkinen kustantaja.

Saavutettu viattomuus

”Viaton” on sana, joka jo olemassaolollaan viittaa rikokseen. Sitä käytetään vasta, kun tahdotaan puolustautua jonkinlaisilta syytteiltä. Sitä harvemmin lausutaan turhaan – ja tuskin koskaan kenenkään kunniaksi. Se ei ole kiitos eikä hyökkäys, vaan puolustus, anteeksipyyntö, yritys korjata erehdys, joka on jo tapahtunut.
Viattomuus on strategia, joka sallii olla tuhma ja välttää seuraukset. Viaton pikku pirulainen anoo armoa mutristamalla alahuulta ja räpsyttelemällä silmiään. Viaton ei tiennyt ja se vapauttaa hänet vastuusta. Viaton on ihan pihalla, yksi hölmöläinen.

Tämä siis viattomuuden arjen assosiaatioista, ei niinkään siitä mitä toivoisin sen olevan. Viattomuuteen liittyy myös toinen sivumerkitys, jota hieman mielisin korjailla. Puhutaan aina siitä kuinka "viattomuus menetetään", vaikka nähdäkseni viattomuus on päinvastoin jotain mikä saavutetaan.
Kristus on hyvä esimerkki tästä. Jeesus ei syntynyt viattomana; hän oli syntyessään ihmisen poika, altis samoille vioille ja houkutuksille kuin kuka hyvänsä. Vasta uhrautumisensa kautta Kristus lunasti viattomuuden – ja samalla hän tarinan mukaan vapautti synnistä koko ihmiskunnan.

Kokemus edeltää viattomuutta

Viattomuus piilee katsojan silmässä, ei kohteessa: tyhmyydessä tai tietämättömyydessä. Lapset eivät ole toinen toisilleen viattomia: päinvastoin he kiusaavat ja huijaavat toisiaan minkä ehtivät. Lapset eivät anna anteeksi toisen heikkouksia vaan hyödyntävät ne armotta. Lapset harvoin säälivät toveriaan, enintään he pelkäävät aikuisten kieltoja tai toisen itkunpurkausta jonkinlaisena hurjana ja selittämättömänä sairaskohtauksena. Jos joku on outo tai ei osaa, hänet tylysti karkotetaan leikistä.
Lapset ovat viattomia aikuisten silmissä, koska viattomuus syntyy kokemuksen ja viisauden luomasta tulkinnasta. Aikuiset armahtavat sen mukaan mitä he ymmärtävät toisen ymmärtämättömyydestä. Viattomuus on lapsen omalla tasolla pahuutta, jonka aikuisen armollinen katse on purkanut keskeneräisyydeksi, heikkoudeksi houkutusten edessä. Viattomuus on anteekstiannon hedelmä.

Jeesuksen ydinsanoma onkin se, että vaikka ihmiset ovat toinen toisilleen syntisiä paskiaisia, ovat he kaikki silti Jumalan silmissä viattomia. Jumalan viisauden rajattomuudessa mikään pahuus ei säästy kirkkaalta analyysiltä ja ymmärrykseltä.
(Psykologisesti kuvailtuna Kristuksen sovitustyö tarkoittaa sitä, että ihmiskunta sai uuden armon symbolin, suvaitsevan superegon, jonka kuka tahansa saattoi sisäistää riippumatta syntymätaustastaan. Synnintuntonsa nujertama ihminen saattoi nyt katsella itseään rakastavan Jeesuksen silmin – ja arvioida itseään armon, ei vain sosiaalisten normien mittapuulla. Ihmisen arvoa ei enää määrännyt hänen yhteiskunnallinen asemansa tai saavutukset kilpakentillä.)

Viattomuus astuu kuvaan vasta kun hahmotetaan kokonaiskuva. Lapset elävät omassa pienessä maailmassaan, jossa karkki on hyvää ja hampaiden pesu silkkaa kidutusta. Aikuiset antavat kiukuttelun anteeksi, koska heidän katseensa ulottuu vuosikymmeniä eteenpäin - aikaan, jossa hampaiden hyvinvoinnista kiitetään – sekä taaksepäin, heidän omaan lapsuutensa, jossa he itse olivat yhtä hankalia.

Ympäröivän maailman viattomuus lisääntyy maailmankuvan avartuessa ja empatiakyvyn kehittyessä. Jeesus ei tuonut maailmaan viattomuutta tekemällä ihmeitä. Hän vapautti ihmisen synnistä elämällä ihmisen elämän ja ymmärtämällä ihmistä myös hänen heikkouksissaan. Jeesuksen suurin lahja oli hänen avara katseeseensa ja rajaton myötätuntonsa.

Kristuksen lämpö ja anarkia

Vaikka Jeesuksen historiallinen täydellisyys olisi kuviteltua, voidaan se kokea todeksi symbolin ja armahtavan superegon kautta, kun täydellinen toinen katsoo alas ja hyväksyy epätäydellisen itsen. Sisäinen tarkkailija, joka ennen on vain tuominnut, antaakin nyt kaiken anteeksi, tilanteessa, jossa ihminen ei saa happea ja uhkaa nääntyä itsekriittisyyden puserruksessa.
(Tavallaan ihmisen ego tällöin tuhoutuukin, sillä uudessa katsantokannassa minän erinomaisuus ei voi enää olla kaiken mittapuuna. Juuri pyrkimys todistaa minän paremmuutta on johtanut kriisiin.)

Kristuksen hahmo on kapinallinen toimija – tekojen ohella – myös siinä mielessä, että se siirtää ihmisen itsearvioinnin tason yhteisön omista normeista ja kauneuskäsityksistä johonkin abstraktiin. Kristus ei kunnioita fariseusten ja keisarien lakia vaan julistaa omat korkeammat periaatteensa. Hän tulee ja kaataa rahanvaihtajien pöydät, häätää kauppiaat temppelistä. Tajuntamme pöydältä lakaistaan vanhat pelimerkit, jotka ovat nyt muuttuneet arvottomiksi.

Korkeamman symbolin kautta myös me itse voimme torjua oman aikamme lainoppineiden ja tyylituomareiden arviot. Kirkko ei tietenkään instituutiona voi hyödyntää vapahtajan anarkistisia puolia vaan se tehtävä on se jäänyt lähinnä meille Jeesuksen hahmosta hullaantuneille taiteilijoille.

Taiteilijan on pakko luoda vaihtoehtoiset kriteerit hyvälle elämälle, koska ainakaan kuukausipalkan suuruudella hän ei voi lunastaa omanarvontuntoa. Taiteilijan silmistä saattaa parhaimmillaan nähdä sen kuinka hän katsoo tyhjäksi kaikki tittelit ja arvonimet, ja riisuu ihmisten roolit yhdellä olankohautuksella. Niin pitkälle hän on edennyt viattomuudessaan.

Viattomuuden tunnusteot

Vielä tänäkin päivänä kaikista sairauksista varmaan puolet jotenkin liittyvät sosiaaliseen ahdistukseen ja itsearvostuksen puutteeseen – siis synnintuntoon -, vaikka kyseessä olisivat vannoutuneet ateistit.
Jeesus ja Buddha ovat omalla esimerkillään osoittaneet sen, kuinka lannistetut nousevat, kun heille annetaan hyväksyntää ja mielekäs elämäntehtävä. Joskus riittää jo se, että joku katsoo kohti ja kysyy onko kaikki hyvin. Tästä syystä ajattelen, ettei ateisteilla ole oikeutta kritisoida uskovaisia niin kauan kun he itse eivät kierrä ovelta ovelle ja tarjoudu kuuntelemaan sairaiden ja yksinäisten ahdistusta.

Saavutettu viattomuus merkitsee sitä, että ihminen on käynyt pohjalla ja noussut uuteen yritykseen – uudestisyntynyt. Kokemuksesta kumpuava viattomuus saa meidät auttamaan niitä, jotka ovat hädässä, koska pystymme samaistumaan heidän ongelmiinsa. Uusviaton on myös siinä määrin vapautunut vallitsevista ennakkoluuloista, ettei hän pelkää sitä, jos muut heti alentavat hänen kelpoisuusluokituksiaan, kun näkevät hänen seisoskemassa rikollisten ja luusereiden seurassa. Myös Gandhi saavutti maailman silmissä viattomuuden juuri sitä kautta, että hän suostui olemaan kasvot ja ääni köyhimmistä köyhimmille.

Viattomuuden löytänyt ihminen elää maanpäällisessä paratiisissa, koska hänen ei tarvitse luokitella rumuutta rumuudeksi ja pahoja tekoja pahuudeksi – hänellä on kaikelle parempikin nimitys, joka auttaa ymmärtämään ja korjaamaan ongelmia. Maailma hänen ympärillään on puhdas kypsymättömän lapsenmielen karkeista luokitteluista, Sartrelaisesta hemmotellut yläluokan inhosta, keskenkasvuisesta yäk-yäkistä ja moralisoivasta hyi-hyistä.

Kaikki mitä viaton kokee ja näkee on mielekästä ja kaunista – ja silti juuri viaton ei ole naiivi, vaan kykenee tarttumaan ongelmiin; hän ei kavahda epämiellyttäviä asioita ja torju niitä pseudoälyllisellä sarkasmillaan. Missä hyvänsä kolme tai useampi viattomuuden löytänyttä kohtaavat, siellä on lämmin ilmapiiri, ja herkkä ihminen saattaa aistia pyhyyden läsnäolon.
Me pelkäämme tuntematonta ja torjumme sen mitä emme ymmärrä. Kun yhteiskunta saavuttaa tietyn viattomuuden asteen, se voi lakata tuomitsemasta esimerkiksi homoutta tai ihmisen ihonväriä. Tällainen viattomuus voi vain lähentää meitä Jumalaan ja Kristuksen työhön.

Yhden miehen BigBrother-talo

KIRJA-ARVIO:
Janne Kortteinen: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa. ntamo 2010.

Aluksi teen pienen ennustuksen:
On vain ajan kysymys milloin joku keksii kerätä yhteen lehtien toimitusten hylkäämät rasistiset yleisönosastokirjoitukset ja julkaista ne taiteena.


Jäävätkö lyyrikkomme jääviydessä jälkeen poliitikoista?

Käsissäni on "esikoisteos, josta kaikki kohisevat". En tiedä missä määrin tämä pitää paikkansa tänään tai huomenna, mutta luonnehdinta on kiintoisa siksi, että sen antoi Karri Kokko Suomen kuvalehden blogissaan, ennen kuin kukaan muu oli kirjasta kuullutkaan - ja taatusti ennen kuin siitä oli kohistu yhtään missään muualla paitsi ehkä kustantamon sisällä.

Kirjoitukseni tuli alkujaan keskittyä yksin kirjaan, mutta sen jälkeen kun googlasin tekijän ja teoksen, oli minun pakko laajentaa ihmetystäni koskemaan myös nykykirjallisuuden moraalia, kulissien takaisia kytköksiä ja maamme kriitikkojen jääviyttä.

Karri Kokko on totta kai vapaa iloitsemaan kirjasta, mutta mietin missä määrin hän kelpaa Suomen Kuvalehden edustajana, Suomen Kuvalehden sivuilla, mainostamaan (vieläpä ilmeisen propagandistiseen tyyliin) teosta, jonka on julkaissut hänen oma kustantamonsa - ja ennen kuin sitä on edes julkaistu?

Harkitsin pitkään missä määrin uskallan puhua tästä omalla nimelläni, koska sekä Leevi lehto (kirjan kustaja) että Harri Kokko ovat myös minun omia Facebook-kavereitani. Kirjailijan on julkisesti vaikea kritisoida ketään toveriaan, koska pienissä piireissä se saatetaan kokea heti jonkinlaiseksi ryhmäkurin rikkomiseksi tai veljesmurhaksi.

Tunsin kuitenkin, että joku raja on nyt ylitetty, kun Aki Salmela julkaisi puoltavan arvostelun Helsingin Sanomissa - sillä myöskin hän sattuu olemaan ntamon kirjailija. Salmelan kritiikki kyllä sivulauseissa tiedostaa kirjan ilmeiset puutteet, mutta päällimmäisenä on taaskin sinisilmäinen takakansi-superlatiivien myötäily.
(Sattumoisin Aki Salmela on myös raadissa, joka pian valitsee Helsingin sanomien esikoiskirjaehdokkaat, vink vink. Saas nähä kuinka käy?)


Trollaajan paljastukset

Kirjan ensimmäisellä sivulla Janne Kortteinen omistaa teoksensa "Nisteille, spurguille, rikollisille, raiskaajille... jne. jne."
Listasta puuttuvat trollit, nuo ihanat nettiforumeilta tutut ilonpilaajat. Se olisi mielestäni ollut osuva lisäys, koska kirja on täynnä tahallista provosointia ja lapsekasta huomion kerjäämistä.

...kikkelistä pimpsaan, räntystä slegeen, molosta räiskäleeseen, slerssistä pilluun, letusta kulliin, pippelistä pimppiin, emättimestä siittimeen, kyrvästä vittuun...(s.51)
Ja sama jatkuu sivutolkulla: ...nussia pillua mä haluun kusta sun tuttitisseille pillua nussia pillua mä haluun nuolla sun likaisia... (s62)

Mainitsinko muuten jo, että kirjassa on 391 sivua?

Anarkistinen sekoilu saattaa tuntua ihan hauskalta idealta aluksi, mutta teos ei anna mitään uutta ihmiselle, joka on yhtään seurannut esim. tositeeveeohjelmia, South Parkia tai on muutenkaan perillä internet-elämästä ja nykyviihteestä. Ajastamme on liiankin helppo löytää tyhmiä mielipiteitä ja nimimerkkien takaa lauottua avoimmuutta.

Kirja on selvästi aikansa tuotos, mutta en osaa sanoa onko se minkäänlainen edelläkävijä runoudessa, kuten kustantajan leiskutuksissa luvataan. Kirjan runokeinot on jo koettu muissa viimeaikaisissa teoksissa, kuten "Varjot astronauteista", "Teksas, sakset" tai "Valikoima asteroideja". Niissä vain kaikki vastaava kokeilullisuus (esim. minimalismi ja vuolaus, kuvarunous tai flaffi) on toteuttu astetta paremmin. Kortteisen kirjassa ennennäkemätöntä on lähinnä sen räikeä keskenkasvuisuus.

Takakannessa kirjaa mainostetaan "viattomuuden manifestiksi." Ymmärrän, että sillä viitataan kirjan rohkeisiin, omaelämänkerrallisiin teemoihin. Kirjailija sivuaa sellaisia aiheita kuten koulusurmia, pedofiliaa, runkkaamista ja pettymyksiä rakkaudessa.

Vilpittömyyden ja rehellisyyden pyrkimys törmää kuitenkin provokatiivisuuden seinään. Kirjailijan asenne on niin kärjistetty ja leikkisän ailahteleva, ettei lukija saa hänestä otetta. Vilpittömyyden nimissä tapahtuvasta tilityksestä, öykkäröinnistä ja liiottelusta tulee naamio. Kirjailija on ottanut itsensäpaljastajan ja epäonnistumiseen heittäytyvän rohkelikon roolin - ja lopulta ainoa asia, mikä lukijalle tulee selväksi on se, että hän kaipaa huomiota niin kuin lapsi, joka tahallaan meuhkaa ja rikkoo sääntöjä.

Vastaavalla tavalla julkisuudenkipeys saa monet ihmiset ilmoittautumaan Idolsiin tai Talenttiin. Heillä on surkuhupaisan vääristynyt käsitys kyvyistään ja koko kansa saa katsella kuinka he nolaavat itsensä "realityn" nimissä. On masentavaa nähdä, jos samaa realismia yritetään tulevaisuudessa tuoda myös kirjallisuuteen.

Kun "aitous" hallitsee, onko aidolle ammattitaidolle enää kysyntää? Miksi maksaa taidoista, kun taidottomuus menee niin hyvin kaupaksi - tai niin voisi ehkä luulla, ainakin silloin, kun muoti määrää tätä, ja kun kyseessä on jokin toinen väline kuin kirja? Uskon kuitenkin, että kirjallisuuden lukijakunta osaa yhtä edelleen odottaa kirjailijalta sitoutumista paitsi vilpittömyyteen, myös työn laatuun ja vastuuseen siitä mitä on tehty ja sanottu. Kortteisen hajanaiset tunnustukset suorastaan huutavat, että "no se nyt oli tsoukki, ettekö te tajunneet?!"

Yhtenä etuna tositeeveessä on se, että tuottajan ei tarvitse palkata käsikirjoittajia ja näyttelijöitä, joilla on ammattiliitonsa, ammattiylpeytensä ja lain suomat oikeutensa (kuten se, että he saavat palkkaa, toisin kuin tositeeveen tähdet, jotka elävät lähinnä lupauksista). Kun totuuden areenalla show menee överiksi, unohtuvat helposti moraaliset kysymykset.

Mietin missä määrin pitkään julkisuutta kaivannut kustantaja käyttää hyväkseen nuorta kirjoittajaa, jonka teoksesta olisi saanut paljon paljon paremman - jos pyrkimyksenä olisi yksin kirjallinen laatu, eikä pelkkä julkisuudenkipeä skandaali.


Laiskuuden oikeuttava nerous

Muistan kun olin itse 19-vuotias ja kirjoitin runoja, jotka olivat silkkaa neroutta. Olin erittäin huono kuuntelemaan kritiikkiä, enkä suostunut tekemään teksteihini mitään muutoksia. Ne olivat neron tuotoksia, valmiita sellaisenaan. Tahdoin säilyttää kaiken kirjoittamani, jotta myöhemmät sukupolvet voisivat hyötyä tinkimättömyydestäni. Hyvä etten jopa pakastanut nenäliinoja, joihin olin runkannut, koska niissä oli nerouden siemen.

Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on mitä ilmeisimmin neron kirjoittama. Jos itse kokoaisin vuoden aikana kirjoittamani tekstiviestit, päiväkirjamerkinnät, sekalaiset muistiinpanot, keskeneräiset esseet, novellit ja romaanikatkelmat sekä runoaihiot yhdeksi nipuksi - editoimatta mitään - olisi lopputuloksena ehkä juuri 400-sivuinen sekamelska.

Kirjassa on siellä täällä on oivia kohtia, sitä en kiellä - mutta se on vain groteski luonnos, jonkinlainen äärimmäiselle hutiloinnille alistettu käsikirjoitus, jonka keskeneräisyyden vain nerous voi oikeuttaa.

Kirjassa on esseitä, jotka alkavat ilman otsikkoa ja jäävät kesken. Ne muistuttavat jonkinlaisessa kiihkossa laadittuja, puoliksi mietittyjä manifesteja tai yleisönosastokirjoituksia. Kirjassa on myös proosakatkelmia, jotka eivät mitenkään yhdisty muuhun tekstiin - ja jotka ovat vieläpä tylsiä ja sekavasti kirjoitettuja. Siinä on kirjeitä, joiden vastaanottajasta tai lähettäjästä emme saa tietää juuri mitään.

Sikäli kuin kirjasta löytyy niitä paljon mainostettuja vilpittömyyden hetkiä, ne vesittää muihin ihmisiin kohdistuva töykeys ja pahantahtoisuus. Vastaavasti kirjan monet oivallukset näyttäisivät kumpuavan lähinnä inhimillisestä lyhytnäköisyydestä ja epäkypsistä tunteenpurkauksista.

On tyypillistä, että nuori nero saa kirjallisen inspiraation ja kirjoittaa pari sivua hyvää vuodatusta - mutta sitten into laantuu ja katkelma jää pöytälaatikkoon. (Vähän niin kuin laukeamisen jälkeen miehen kaikki mielenkiinto lemmiskelyyn saattaa kadota ja pitää kiirehtiä suihkuun. Ei yhtään tee mieli suoristaa lakanaa tai vastata seurauksista.)

Kansanopistossa näitä sekalaisia pätkiä voi näyttää koko luokalle ja kaikki esittävät ehdotuksia siitä, miten tekstiä mahdollisesti voisi jatkaa. Nerolle tietenkin tekstin täydellistyminen on toisisijaista, koska kaikki mitä hän hutiloiden tekee on parempaa kuin keskivertokirjoittajan loppuun asti hiottu teksti.

Ei nerojen tarvitse alistaa töitään nihkeälle analyysille, koska pahimmillaan hänen synnynnäinen luovuutensa vain kärsisi siitä. Ei. Hänen tehtävänsä on olla räjähtävää voimaa. Editoinnin vastuu jääköön kiitollisille jälkipolville, jotka voivat kasailla erinäisiä valittuja teoksia.


Joogalentäjien Kevätpörriäinen

Joillekin ihmisille runous on miltei kuin uskonnollinen kultti. He ovat niin hurahtaneita taiteensa kutsumukseen, että ovat tulleet sokeiksi muille näkökannoille. He ovat siinä määrin vieraantuneet tavallisesta elämästä, etteivät tunnista ihmisten oudoksuntaa. Ideologia on aina etusijalla.

Kun yhden hurahtaneen luokse saapuu toinen, joka hyväksyy samat esteettiset ihanteet ja nimeää samat esikuvat, se johtaa kollektiiviseen hurmaan, joka ylittää kaiken ja oikeuttaa kaiken. Nuori runoilija toistelee puheissaan ja tekstissään lakkaamatta suuria nimiä kuten Rimbaud, Joyce, Beckett, Whitman. Hän kiistatta pitää itseään heidän veroisenaan ja kaipaa välitöntä tunnustusta miltei narsistisella kiihkolla. Samaan aikaan kustantaja on ehkä haaveillut olevansa juuri se taho, joka tuo ihmisten tietoisuuteen jotain mullistavaa, jotain kuolematonta. Kun nämä kaksi motivaatiota kohtaavat yhtäläisessä megalomaanisuudessa, mikään ei enää pidättele heitä. Koko julkaisuprosessi on yhtä uskonnollista huumaa.

Kirjailija ei halua typistää teostaan, eikä kustantajalla edes olisi resursseja editoida koko sotkua - niinpä vedotaan nerouteen. Lopputuloksena on 400 sivua ilmeistä hutilointia ja jonkinlaista itsetuhoisaa narsismia, jonka täyttä tarkoitusta vain joku tahallaan nivelvikaisuutta ja hengitysvaikeuksia suosiva koiranjalostaja saattaisi ymmärtää.

Jos lukijaa ei ole indoktrinoitu nykyrunouden salaisuuksiin, hänen silmissään kirja muistuttaa ehkä jonkinlaista tarkkailuluokan vuosikirjaa, Kevätpörriäistä, jossa kuka tahansa on saanut mahdollisuutensa päästä ääneen. Samoihin kansiin on liimattu huonolla kännykkäkameralla napsittuja kuvia, lehtileikkeitä, juoruja ja ties mitä puolihuolimattomia oikkuja.
(Itsekin nuorena rebelinä asetin kondomin monistuskoneen väliin ja kuva päätyi koulumme vuosijulkaisun kanteen. Se oli jo silloin vanha vitsi, jota kukaan ei jaksanut kauhistella. Se oli enemmänkin ikiaikaisen riitin toistamista kuin mikään tuoreeksi julistettu idea.)

Onneksemme keskeneräisyys ja sekasotkuisuus ei koskaan haittaa teoksessa, joka on aitoa taidetta, sillä parhaassakin tapauksessa vain nero voisi ymmärtää toista neroa. Kirjan valtavasta sillisalaatista aikamme älyköt saavat nyt löytää omat hienot kohtansa, omat totuutensa. Ja koska vain he näkevät mikä kirjassa on hyvää, mikä huonoa, herättää se heissä valtaisan vallan sekä yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja vahvistaa heidän mielikuviaan väärinymmärretyinä neroina, kirjallisten aarteiden mersästäjinä (tai vastaavasti antaa heille tilaisuuden esiintyä varmaäänisinä tyrmääjinä, jotka ainoina näkevät mayan hunnun huojuvan muiden silmien edessä ja vapauttavat koko kansakunnan hypnoottiesta illuusiosta).

* * *

Lopuksi tahdon vielä kehua Tuomas Kortteista (Jannelle sukua?), joka on vastuussa teoksen graafisesta asusta. Kirjan kansi on mielestäni erittäin tyylikäs.

Seuraavat kolme porsasta

Eräässä laaksossa asui kolme porsasta, jotka olivat nimeltään Neljäs, Viides ja Kuudes. Tarinamme alku ajoittuu hetkeen, jolloin porsaiden korviin on kantautunut uutinen lähivuorilla havaitusta Isosta Pahasta Sudesta.
Olisi vain ajan kysymys, varoittaa viestintuoja, milloin Susi saapuisi puhkumaan ja puhaltamaan nurin myös heidän hökkelinsä.

Nuorin porsaista juoksee silloin tiilitaloonsa ja sulkee kaikki ovet varmuuslukolla. Hän kytkee vielä hälytysjärjestelmän päälle ja menee nukkumaan levollisin mielin.

Kuinka ollakaan, keskellä yötä porsas havahtuu koputukseen. Hän kysyy:
- Kuka siellä?
- Susi täällä, vastaa ääni. - Parempi ois avata.
- Puhku ja puhise minkä tahdot, sanoo porsas ylpeänä. - Talo kyllä kestää.

Hetken on hiljaista, mutta sitten alkaa kuulua outoa puhinaa: "tsup-tsup, tsum!". Siihen yhtyy myös kolinaa, ärjyntää ja rynskettä, ikään kuin suuri höyrykone olisi käynnistetty ja sen alla telaketjut rämisevät.

Porsas painaa korvansa oveen, mutta silloin suuri puskutraktori tunkeutuu läpi olohuoneen seinästä, niin että ilma peittyy pölyyn ja sinne tänne lentäviin kivenpaloihin.
- Tsuk, tsuk, pikku porsas! huutaa Susi ohjaajan penkiltä, silmissään murhanhimoinen kiilto.

* * *

Porsas numero viisi on nukkunut yönsä levollisesti maanalaisessa bunkkerissaan. Heti herättyään hän kytkee päälle valvontakamerat ja tutkii niiden kuvia. Hänellä on myös jatkuva videolinkki muiden porsaiden nettikameroihin. Toinen kameroista on pimeänä.

Porsas kelaa tallennetta usealla tunnilla taaksepäin, kunnes pääsee kohtaan, jossa yhteys on katkennut. Videolla näkyy lyhyt keskustelu, jonka edellinen porsas oli käynyt oven läpi, seinän romahtaminen sekä puskutraktorin kauha. Sen jälkeen tulee pelkkää lumisadetta.

Viides porsas on edellistä varovaisempi, eikä aio ottaa uhkaa kevyesti. Hän aktivoi kaikki tiluksiaan vartioivat automaattiset turvalaitteet, joihin kuuluvat liiketunnistimet, lämpökamerat, radiokäskyllä virittyvä miinakenttä sekä aseistetut robotit.

Porsas ei kuitenkaan ole varautunut ilmaiskuun. Susi on lähettänyt matkaan tutkalta piiloutuvan miehittämättömän lentokonearmadan, joka pudottaa joukon laserohjautuvia bunkkerinläpäiseviä täsmäpommeja. Hyökkäys on suunniteltu siten, että bunkkerista katkeaa kaikki virta ja myös varajärjestelmät lakkaavat toimimasta.

Porsas on nalkissa. Se ei voi muuta kuin odottaa omassa turvaholvissaan ikuisuudelta tuntuvan ajan ja kuulostella ääniä pimeydessä. Lopulta Susi saa polttoleikattua auki viimeisenkin teräksisen lukonkielen, ja ovenraosta työntyy esiin otsalampun kirkas valokeila. Häikäisevän valon seasta porsas erottaa vain pitkän rivin hampaita ja lipovan kielen, ennen kuin lopullinen kauhun hysteria ottaa vallan.

* * *

Viimeinen porsaista kuuntelee radiosta alueuutiset, istahtaa keinutuoliinsa ja avaa oluttölkin. Hän istuu pienen risuista kasatun hökkelinsä kuistilla ja siemailee kaljaa kaikessa rauhassa.

Ilta on laskeutunut, kun postilaatikolta kuuluu piha-aidan portin narahdus. Postilaatikon luona oleva katulyhty on ollut viikkokausia sammuneena, joten kestää hetken, ennen kuin suden hahmo ilmestyy talon ikkunoista kajastavan valon piiriin.

Susi kävelee rauhallisesti kuistin alimmalla portaalle ja sanoo:
- Peli on ohi, lupaatko olla kiltisti?

Kuistin lankut narahtelevat, kun porsas antaa vanhan keinutuolinsa heilahtaa vielä muutaman kerran eteen ja taakse. Sitten hän pysäyttää kyydin laskemalla sorkkansa maahan, ja kohottaa hattunsa lieriä.
- Sitä en voi luvata, vastaa porsas ja sylkäisee nuuskalimat hampaidensa raosta.

- Mitä muka luulet, että sinulla on mahdollisuuksia?, sanoo susi, nousten hitaasti kuistin portaita.

Porsas ei vastaa. Hän vain ottaa rauhallisen takakenon ja jatkaa keinumista.

Susi tuijottaa porsasta kohti silmissään ylpeää huvitusta. Hän ottaa taas askelen, ja juuri silloin kuuluu äkillinen voimakas napsahdus, joka saa seurakseen tuskaisan karjaisun.
Kuistin ylin askelma on pettänyt suden käpälän painosta ja voimakkaat karhunraudat sulkeuneet hänen nilkkansa ympärille. Susi huutaa ja kirkuu puoliksi kivusta, puoliksi raivosta.

Samalla hetkellä porsas nousee ripeästi tuolistaan ja tarttuu lapioon. Muutamalla loikalla hän on suden vierellä ja kumauttaa tätä suoraan naamaan. Iskusta susi kiepsähtää selälleen, jolloin porsas lyö häntä uudestaan, tähdäten tällä kertaa vangittuun takajalkaan.

Epätoivoisesti susi yrittää vastata ja puraista porsaasta kappaleen, mutta porsas on ehtinyt jo paeta sisään asuntoonsa. Susi rimpuilee ja koettaa repiä ansan leukoja erilleen. Tuska on antanut hänelle valtaisat voimat ja hän jo melkein onnistuu yrityksessään, mutta silloin porsas palaa kuistille, mukanaan sytytin ja hyönteissumutin.

Hetkessä harmaakarvainen susi on muuttunut tulipalloksi, joka kieriskelee edestakaisin portaikossa, pysyen kuitenkin sitkeästi ansapihtien otteessa.

Muutaman metrin päässä seisoskelee porsas ja katselee lieskoja. Hän nojaa lapioonsa, kohottaa hieman hattunsa lieriä ja sylkäisee suustaan pitkän nuuskalirun, joka osuu suoraan lankkujen väliseen rakoon ja katoaa jälkeäkään jättämättä kuistin alla lepäävään pimeyteen.

Dharmageddon, osa3

Täytettyään 40 vuotta Pema oli asunut yli kymmenessä luostarissa ja nähnyt monenlaista järjestystä. Hän oli kuitenkin väsynyt matkustamiseen ja tahtoi keskittyä ennemmin mietiskelyyn kuin sosiaalisten kuvioiden korjaamiseen. Hänen idealisminsa oli rapissut ja sanghan täydellisyys tuntui enää naurettavalta haaveelta.

Niinpä hän lopulta valitsi uudeksi asuinpaikakseen luostarin, jonka mestari oli ottanut vaitiololupauksen. Kymmeneen vuoteen ei mestarin oltu kuultu sanoneen sanaakaan, hän oli vain istunut paikoillaan lootusasennossa. Kerran viikossa mestari peseytyi ja kerran päivässä hän joi kupin teetä ja söi pari suupalaa riisiä.

Pema tahtoi nyt omaksua saman asenteen. Hän ei halunnut koko ajan olla ohjaamassa ja arvostelemassa kanssaeläjiään vaan yritti hyväksyä kaiken mikä tapahtui. Näytti jo siltä, että hänen moralistin päivänsä olisivat ohitse.

Pian kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Hiljainen mestari kuoli, vaikka oli nuorekas ja vasta keski-iässä, ja koko luostari joutui kaaokseen. Pemalla oli eniten kokemusta vastaavasta, joten hän puhutteli tovereitaan:
- Vuosia sitten vierailin luostarissa, jossa ei ollut virallista mestaria lainkaan. Kyläläiset ja oppilaat palvelivat bodhisattvaa, joka oli kuollut 200 vuotta aikaisemmin ja muumioitunut lootusasentoon. He toivat muumion eteen uhrilahjoja ja ripustivat hänen otsalleen tuoreita kukkia. He rukoilivat muumion edessä ja edesmennyt vastasi heidän kysymyksiinsä unissa, kananluissa tai teekupin pohjalle jääneiden teelehtien välityksellä.

Pema jatkoi:
- Järjestys tuossa luostarissa oli säilynyt samanlaisena jo yli sata vuotta. En voi olla ajattelematta, että myös teidän mestarinne oli hieman kuin tuo muumioitunut patsas; vuosia hän vain istui paikoillaan, sanomatta sanaakaan.
- Nyt, kun hän on kuollut, te menette ihan vauhkoiksi, vaikka oikeasti mitään ei ole tapahtunut. Ehdotan, että hakkaatte kivestä mestarianne esittävän patsaan, sijoitatte sen keskelle salia - siihen missä hän istui mykkänä - ja jatkatte elämäänne niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki kyllä järjestyy, jos jokainen vain tekee oman tehtävänsä.

Munkkien reaktio oli niin jäätävä, että Pema katsoi parhaakseen lähteä jo samana iltana - ennen kuin hänet lynkattaisiin.

Nyt Pema oli vakuuttunut siitä, ettei hän pystyisi luottamaan kenenkään toisen voimaan ja viisauteen, vaan hänen täytyisi pärjätä omillaan. Niinpä hän suuntasi kohti kotikyläänsä.

Vanha luostari oli yhä paikoillaan, mutta sen oppilasluku oli vähentynyt ja rakennukset kaipasivat kunnostusta. Kaikki ällistyivät, kun Pema kertoi olleensa luostarin oppilas jo edesmenneen suuren mestarin aikana.

Tuon jälkeen kukaan ei ollut onnistunut keräämään vastaavaa kunnioitusta, eikä munkeilla yksinään ollut vaadittavaa toiminnantarmoa. Niinpä temppelissä toimitettiin vain välttämättömimmät uhrimenot ja talkootyöt. Kaikesta muusta kanssakäymisestä tingittiin ja munkit viettivät laiskaa hiljaiseloa.

Pema istahti teelle luostarin nykyisen esimiehen kanssa ja he juttelivat hetken luostarisäännöistä, dharmasta ja sen sellaisesta. Heidän siinä istuessaan Pema katsoi suoraan silmiin ja puhui selkeästi ilman taukoja. Temppelin uusi esimies katseli välillä maahan, räpsytteli silmiään, nieleskeli, pohti sanojaan pitkään ja änkytti.
Hän oli kymmenen vuotta Pemaa nuorempi ja kymmenen senttiä lyhyempi. Ero näytti sitäkin suuremmalta, koska hänen ryhtinsä oli huono ja hartiat lysyssä. Pema puhui suoraan omasta kokemuksesta, ja uusi esimies yritti vastata jotain kirjoista lukemillaan säkeillä. Jos hän teki jonkin virheen, Pema suoralta kädeltä korjasi hänen sanojaan ja kertoi tarkan lähteen josta asian saattoi tarkistaa.

Kaiken aikaa Pema oli vilpittömän ystävällinen, eikä kukaan ajatellut, että hän olisi tahtonut loukata vastapuolta ylivertaisuudellaan. Myöskään esimies itse ei kokenut tulleensa nöyryytetyksi. Pikemminkin hän tunsi pientä ylpeyttä, kun sillä tavalla sai osallistua keskusteluun ja mystinen vieras kohteli häntä kuin vanhaa ystäväänsä.

Mitään sopimuksia ei tehty. Mistään järjestelyistä ei puhuttu, mutta kun teet oli juotu, nousi temppeli esimies ja istui sille puolelle salia, jolla oppilaat tavallisesti istuvat. Kaikki muutkin munkit kokoontuivat hänen esimerkkiään.

Pema käveli rauhallisesti opettajan korokkeelle ja alkoi kertoa tarinaa nuoruudestaan. Hän jakoi muistikuvia vanhasta mestaristaan, joka oli rakentanut tämän luostarin sinä syksynä, jolloin entinen tuhoutui tulipalossa.

Kymmeniä vuosia Pema opetti kotikylänsä luostarissa. Hän varoi ottamasta vastuulleen liikaa tehtäviä ja piti huolen, että kaikissa tilanteissa joku toinen osasi ottaa ohjat käsiinsä. Itse hän lähinnä istui hiljaa ja tarkkaili.

Kun hänen kuolemansa hetki lähestyi, hän kertoi oppilailleen, että oli nähnyt unessa jälleensyntymänsä tarkan sijainnin. Hän antoi ohjeet, joiden avulla lapsi saatettaisiin löytää, ja hän opasti myös millä tavoin tätä tulisi kouluttaa, jotta dharman oppi palautuisi hänen mieleensä.

Sinä päivänä, kun mestari kuoli, mikään ei muuttunut. Munkit seurasivat rutiinejaan niin kuin ennenkin. Kun mestarin ruumis poltettiin roviolla, he ajattelivat, että siinä palaa vain vanha kulunut kuori. Jossain kaukaisessa laaksossa mestarin henki nyt vaelsi, ja pian hän taas saapuisi heidän luokseen nuorena ja terveenä. Silloin mikään ei olisi muuttunut - eikä sitä hetkeä odotellessa myöskään minkään tulisi sallia muuttuvan. Mestari oli kuollut, mutta elämä ennallaan.

Kaikki järjestys oli tallella. Kaikki toivo oli tallella. Tai ei; toivoa oli nyt jopa enemmän kuin koskaan ennen.

Dharmageddon, osa2

Pojan nimi oli Pema. Lähtiessään kotikylästään hän oli vasta 14-vuotias. Hän kulki luostarista toiseen ja pettyi lukuisat kerrat järjestyksen puutteeseen - mutta viimein hän löysi paikan jossa tunnelma oli ankaran eloisa, ja jossa hän viihtyi.

Pema kunnioitti uutta mestariaan suuresti ja se auttoi häntä edistymään opinnoissa. Hän totteli käskyjä ehdoitta ja joskus turhankin kirjaimellisesti, ja mestari varoitti häntä liikaa turvautumasta auktoriteettien sanaan. Jonakin päivänä hänen täytyisi pärjätä omillaan. Jos ei elämässä, niin viimeistään kuolemassa.

Vanhoilla päivillään myös tämä mestari muuttui vähän höperöksi ja hänestä tuli määräysten suhteen lepsu. Hän ei melkeinpä koskaan suuttunut. Pema ei pitänyt kehityksen suunnasta, ja sitä mukaa hänen oma käytöksensä ja asemansa alkoi muuttua.

Sen sijaan, että hän olisi nöyrästi totellut mestariaan, hän pikemminkin nyt jatkuvasti torui ja arvosteli tätä. Hän saattoi haukkua opettajaa kurittomaksi pikku lapseksi, ja korjasi vähän väliä hänen muistivirheitään tai huolimattomia kädenliikkeitä. Kun mestari eräänä päivänä töytäisi nurin mustepullon ja sotki arvokkaan kirjoituksen, säntäsi Pema hänen luokseen, imeytti läikkyneen musteen omaan huiviinsa - ja kun liina tuli liian kosteaksi, hän otti puhtaan huivin mestarin kaulasta ja kuivasi sillä loput, hetkeäkään epäröimättä.

Kukaan munkeista ei uskaltanut sanoa mitään, sillä hekin olivat oppineet pelkäämään Pemaa ja hänen äkkipikaisia määräyksiään. Mestari oli ainoa joka reagoi tilanteeseen mitenkään; hän nauroi sydämensä kyllyydestä.

Pema ei ymmärtänyt mihin nauru kohdistui. Hän vain luuli, että mestari oli tullut lopullisesti hulluksi. Hän eli saman katon alla vanhan höperön ja saamattomien vätysten kanssa. Hän inhosi muiden munkkien kiltteyttä, sillä hän vaistosi, että heitä saatettaisiin sen tähden käyttää hyväksi - kuten hänen omassa kylässään oli käynyt. Hänelle luostarielämä merkitsi pikemminkin sotilaallista kuria kuin kaikensallivaa suopeutta.

Välikohtaus oli herättänyt mestarissa uinuvan elämänviisauden ja hän näki kaiken kirkkaasti. Hän sanoi:
- Kiitoksia Pema. Sinun nopea toimintasi varmasti pelasti vanhan opuksen niin että sen teksti on lukukelpoinen ja kopioitavissa. Hae siis varastosta tyhjiä kirjoituslevyjä ja tallenna niihin teksti, joka on sotkeutunut. Kätesi on varmasti vakaampi kuin minun.
Mitä teihin muihin tulee, niin luututkaa lattia ja uittakaa nämä vanhat liinat pesusaavissa. Katsokaa, ettei muste tartu teidän omiin vaatteisiinne.
Minä itse lähden kammiooni miettimään, kenestä tulee minun seuraajani. En selvästikään enää pian pysty toimimaan esimerkkinä.

Pema oli vasta hieman alle 30-vuotias, joten harvat vanhemmista munkeista olisivat tahtoneet nähdä häntä uutena johtajanaan. Monet eivät myöskään tykänneet hänen sotilaallisesta asenteestaan. Joukossa oli kuitenkin myös niitä, jotka uskoivat kaiken järjestyvän hyvin, kunhan johtajalla olisi varmuutta ja määrätietoisuutta. Siitä Pema oli hyvä esimerkki - kuten hänen toimintansa oli osoittanut.

Pemalla oli kuitenkin haastaja, joka ainoana osasi nähdä itsensä uutena mestarina. Hän oli asunut luostarissa vuosia pidempään kuin Pema, eikä hyväksynyt nuoren nousukkaan nimittämistä. Hän oli oivaltanut mestarin yllättävän piristymisen syyt ja pelkäsi, että mestari oli julkisesti kiittänyt Pemaa, koska toivoi hänestä seuraajaansa.
- Te näitte kuinka hän riuhtaisi liinan mestarin kaulasta, sanoi haastaja. - Se oli julkeaa käytöstä, joka sotii myös kaikkia Peman omia periaatteita vastaan.

Silloi toinen oppilas puolusti Pemaa:
- Dharma on arvokkaampaa kuin joku halpa vaate. Pema toimi oikein, sillä hän näki että liina on opetusten rinnalla vain samsaran rihkamaa. Hän näki huivin tyhjyyden.

Vastapuolen hyökkäys jatkui:
- Sinä ehkä katsoit hänen käsiään, mutta et hänen ilmettään. Pema oli selvästikin menettänyt malttinsa ja hänen silmissään kuohui. Hän tahtoi nöyryyttää mestaria riistämällä hänen huivinsa.
- Mutta mestari itse kiitti häntä. Väitätkö itse nyt mestarin muka erehtyneen tulkinnassaan?

- Kiistanne on ratkennut, lausui silloin joku sivummalta. Se oli Pema, joka oli kuunnellut keskustelua ovensuusta. - Minua ei kiinnosta se, haluaako mestari minusta seuraajaansa vai ei. Minä olen saanut tarpeekseni tästä luostarista, enkä aio jäädä. Kopioin tekstin, kuten opettaja määräsi, ja jatkan sitten matkaani. Olen nähnyt yhden luostarin sortuvan, kun se avautuu ulkomaailmalle, ja nyt toisen, joka sortuu sisäisiin ristiriitoihin. Gurun kuolema on koko yhteisön kuolema, siltä näyttää.

Sen sanottuaan Pema vetäytyi kammioonsa kopioimaan musteen sotkemaa kirjoitusta. Kun työ tuli valmiiksi, hän pakkasi kulhonsa ja otti uuden suunnan pyöräyttämällä lautasella muinaisen buddhan sormenluuta.

(Jatkuu.)

Dharmageddon, osa1

Pienessä tiibetiläisessä kylässä elämän luonnollinen rytmi harvoin rikkoutui, mutta nyt oli läheisessä luostarissa syttynyt tulipalo. Tuuli kuljetti savun oikeaan suuntaan ja niinpä kaikki kylän liepeillä asuvat keskeyttivät työnsä ja kokoontuivat luostarin portille ihmettelemään tuhoa.
Mitään ei ollut tehtävissä: tuli oli levinnyt keittiörakennuksesta noviisien makuusaleihin ja sieltä temppeliin. Jopa aitta oli palanut maan tasalle.

Kyläläisille ei jäänyt aikaa ihmettelyyn, sillä luostarin esimies oli tuima ja tomera mies. Hän ei neuvotellut vaan kulki vuorollaan kunkin luokse ja kädestä pitäen näytti mitä hänen kuului tehdä. Oli kyseessä sitten paimen, kauppias, lapsi tai vanha muori, mestari katsoi häntä silmiin ja komensi kunnioittavasti, niin kuin kenraali käskisi luotettua upseeriaan.
Kukaan ei esittänyt kysymyksiä, kukaan ei epäröinyt. Kaikki vapaat kädet tarttuivat muonaan ja irtotavaraan, joka oli ehditty pelastaa liekeiltä, ja pitkänä jonona ihmiset sekä eläimet vaelsivat lähikylään. Siellä eri ikäiset munkit jaettiin tasan kyläläisten kesken ja kullekin perheelle tuli yksi lisäsuu ruokittavaksi.
Jos koira oli ennen nukkunut viltillä huoneen nurkassa, siinä nukkui tänä yönä savuinen ja tapahtumien uuvuttama noviisi.

Varhain aamulla koko kylä heräsi kellojen paukkeeseen. Luostarin esimies oli käskenyt oppilaitaan kulkemaan ympäri kylää ja soittamaan tulipalosta pelastettuja rumpuja ja kattiloita. Kun kaikki kylän väki oli jalkeilla, pyysi mestari perheitä astumaan yksitellen hänen puheilleen ja kertomaan selkeällä äänellä, mitkä toimet heidän tällä viikolla kuului toimittaa.
Mestari nimitti silloin heidän avukseen jonkun parhaiten asiaan perehtyneen munkin ja käski aloittamaan työt. Tänään he toimittaisivat tehtäviä kahden työpäivän edestä ja huomenna jokainen vapaa kyläläinen vuorostaan auttaisi rakentamaan uutta luostaria. Talvi oli tuloillaan ja aikaa oli tuskin kuukautta.

Kun onnettomuudesta oli kulunut tasan vuosi, pystyi satunnainen ohikulkija tuskin erottamaan luostarista mitään puutetta. Muutamaa mustunutta kiveä lukuun ottamatta mikään ei muistuttanut tapahtuneesta.

Tämän lisäksi paljon oli tapahtunut kylässä. Mestari muistutti oppilaitaan joka aamu kiitollisuudenvelasta, ja he olivat vuoden aikana auttaneet kyläläisiä kynnössä, kylvössä sekä talojen ja teiden kunnostuksessa.
Myös meditaatiolle ja mantrojen lausumiselle oli omistettu se riittävä aika, joka kirjoituksissa määrättiin.
Jos joskus kävikin niin, että oppilaiden oli ollut pakko luistaa muutamasta tuhannesta toistosta, oli lapsi määrätty pyörittämään rukousmyllyä pellon laidalle, sillä aikaa kun munkit vetivät auraa kuin kaksijalkaiset hevoset.

Kylässä ei koskaan oltu saatu sellaista satoa kuin tänä vuonna. Ylijäämä riitti täysin kattamaan ne jyvät, jotka olivat tuhoutuneet palossa. Luostarissa oli myös tapahtunut ennätysmäärä väenvaihdosta. Muutama noviisi oli tavannut kylässä viehättävän tytön ja päättänyt palata maalliseen elämään. Monet kyläläiset puolestaan olivat ihailleet mestarin jäätäviä one-linereita ja hakeutuneet hengelliseen oppiin.

Mestarin voimat olivat kuitenkin ehtyneet valtaisissa ponnistuksissa ja pian asioiden palauduttua ennalleen hänen järkensä terävyys ja muistinsa tarkkuus alkoivat lipsua. Hänestä uhkasi tulla vanha höperö - ja niinpä hän ymmärsikin siirtää manttelinsa järjestyksessä seuraavalle, karjaista kerran ja kuolla kupsahtaa.

Mestarin viimeinen puhe oli arvoituksellinen ja herätti monissa levottomuutta. Hän kertoi, että pyhyyden rajaa suojaavat väliverhot olivat lepattaneet tuulessa ja paljastaneet luvattoman paljon salaisuuksia puolin ja toisin. Temppelin esirippu oli revennyt. Mestari varoitti luostarin väkeä liiasta ystävällisyydestä kyläläisiä kohtaan.

Käytännössä kaikki kylän väki saapui kunnioittamaan mestarin muistoa. Ihmiset itkivät vuolaasti ja toivat lahjoja. Sitten palasi taas talvi ja hiljaiselo.

Vuosikymmeniä olivat kyläläiset avustaneet luostaria lahjoittamalla ruokaa ja vaatteita. Mutta kun munkit seuraavana keväänä saapuivat kylään hakemaan "luontaisia etuja" tai "hengen veroa", eivät kyläläiset enää olleetkaan niin avuliaita kuin ennen.
He olivat pelänneet ja kunnioittaneet mestaria, mutta nyt he yrittivät käydä kauppaa hyödykkeillään. Ruokaa ja vaatteita vastaan he asettivat munkeille erinäisiä tehtäviä: kyntämistä, siivoamista, katon korjaamista tai jopa lasten kaitsemista.

Munkit huomasivat, että heistä oli tullut palvelijoita. Heiltä ei enää kysytty neuvoa elämän tärkeissä kysymyksissä - pikemminkin he saivat vain luoda lantaa ja paikkailla rikkoutuneita housulahkeita.

Munkit siltikin tottelivat pyyntöjä nöyrästi, sillä he olivat riippuvaisia kylän avustuksista, mutta samaan aikaan heidän sisällään kiehui. Heidän tunteensa tulivat esiin vasta luostarin sisällä, missä heidän oli vaikea keskittyä harjoituksiinsa ja he tuon tuosta riitelivät keskenään.

Silloin yksi nuorista oppilaista sai tarpeekseen kaikesta ja päätti muuttaa toiseen luostariin, etsimään mestaria, jonka johdolla pysyisi yllä kuri ja asioiden oikea järjestys.

(jatkuu...)

PS. Kiitoksia Auralle otsikosta.

Ihmisen pojan kiusaukset

Mestari kaipasi lepoa oppilaidensa paimentamisesta ja vetäytyi erämaahan. Sielläkään hän ei saanut olla yksin, vaan Paholainen saapui härnäämään häntä.

"Eikö sinun olisi helpompi opettaa kansakuntia uuteen etiikkaan, jos saisit kunnon työhuoneen", sanoi paholainen. "Pyydä vain ja rakennan sinulle kirjaston, suurimman jonka ihmiskunta on nähnyt. Saat luennoida saleissa, jotka ovat korkeampia kuin Siinainvuori, eikä sinun tarvitse luottaa oppilaittesi heikkoon ja valikoivaan muistiin, sillä kaiken aikaa kymmenen sihteeriä on kirjoittamassa ylös sanojasi."

"Ei kiitos", vastasi mestari. "Jos minulla olisi tuollainen palatsi hoidettavani, jäisi tuskin mitään aikaa opettamiseen. Aamusta iltaan saisin juosta salista toiseen ja katsoa, että akatemian rattaat pyörivät. Kuka tarvitse vuorien kokoisia saleja, kun on vuorenrinteita, joilla saarnata."

"Etkö kuitenkin haluaisi edes oman pienen luostarin, jossa saisit oppilaittesi kanssa pohtia suuria kysymyksiä, ilman että fariseukset ahdistavat teitä kysymyksillään ja roomalaiset keihäänkärjillään?"

"Kyllähän se kuulostaa ihan mukavalta aluksi, mutta varmaan ennen pitkää vain jumiutuisin tyytyväiseen hiljaiseloon ja unohtaisin koko kapinallisen päämääräni. Fariseuksia tarvitaan muistuttamaan maailman vallanneesta hämmennyksestä - ja roomalaiset pitävät huolen siitä, että emme unohda ihmisten eriarvoisuutta maallisen lain edessä."

"Hyvä on", sanoi Paholainen. "En näköjään saa sinua ottamaan vastaan lahjojani, vaikka hyvillä aikomuksilla olen niitä tullut tarjoamaan. Kuuntele vielä yksi, viimeinen tarjoukseni."

"Jos sitten lupaat lähteä ja jättää minut rauhaan", mestari vastasi.

"Etkö haluaisi elää ikuisesti? Eikö se ole kaikkien ihmisten perimmäinen toive? Sano vain ja toteutan sinun unelmasi: voit elää rakkaittesi kanssa Taivasten Valtakunnassa, koskaan luopumatta heistä ja koskaan muuttumatta vanhaksi tai sairaaksi. Siellä sää olisi aina kaunis, kaikkea satoa runsaasti."

"Jos tuollainen täydellinen paikka olisi olemassa, tuntisin itseni vain tarpeettomaksi. Miettisi kaikkia niitä, jotka ovat jääneet siitä onnesta paitsi ja ahdistuisin omasta voimattomuudestani."

"Hyvä on, mutta salli edes se, että myönnän sinulle ikuisen elämän ilman muita ehtoja. Saat halutessasi aina palata maan päälle toisessa ruumiissa, vaikka hevosena tai valaskalana. Sinun ei tarvitse jäädä syömään hattaraa pilvien päälle."

"Tuo on juuri se ihmiskunnan ikuinen kullattu epäjumalankuva: toive minuuden jatkumisesta. Ei minun tai sinun tai kenenkään muunkaan persoonan tarvitse elää ikuisesti, sillä sama tietoisuus sikiää jokaisessa olennossa. Sinä itse, vaikka oletkin vallastasi hurmaantunut demoni, olet silti minun veljeni ja minuuteni etäpesäke, niin kauan kuin sinussa leiskuu tuntemus olemisesta. Ei elämisen kokemusta tarvitse ylläpitää akatemioilla tai valheellisilla egon riivaamilla saduilla, sillä se tulee kaupan päällisenä jokaisessa syntyvässä lapsessa."

"Mutta miten voit hyväksyä sen, että kaikki muistosi katoavat tyhjyyteen ja kaikki elämäsi varrella karttunut tietotaito!"

"Paljon siitä tiedosta on väärää ja paljon siitä taidosta on vain taitoa huiputtaa lähimmäisiä. Parempi että kangistuneet vanhat mielet ajallaan poistuvat pelistä ja nuoret notkeammat versot astuvat tilalle. Mieti vaikka sitäkin kaikkea mitä mimä olen vuosien varrella opetettanut. Tuskin puoltakaan sanoistani enää tänään allekirjoittaisin ja tuskin kymmenesosa on ajankohtaista kahden tuhannen vuoden kuluttua. Parempi vain, että nuoret kierrättävät minusta sen mikä on hyödyllistä ja edistää elämän säilymistä - ja antaa kaiken muun maatua mullaksi."

"Mutta eihän tuo ole sinun esi-isiesi laki ja tahto!"

"Eikö? Kuuntele mitä he sanovat: Maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä jälleen tuleva! Mutta ei tätä ole sanottu surulla ja hammasta purren, vaan se on ilosanoma, ikuisen elämän viesti. Petollisesta pienestä toivosta täytyy vain luopua, jotta löytäisimme suuren ja kestävämmän toivon."

Onnenmaa

Eräällä junamatkallaan Monsieur Plume pohti mihin hän on elämässään matkalla?
Onneen? Niin kyllä. Onni oli hänen tavoitteensa elämässä, mutta mistä hän saattaisi ostaa lipun onneen, yhtä helposti kuin hän juuri oli ostanut lipun Keuruulle?

Mitä hän tarvitsisi päästäkseen onnen tilaan? Herra Plume oli aina ajatellut, että jos hän sijoittaisi aikaansa koulutukseen, perheeseen, terveyteen ja omakotitaloon, onni tulisi kaupanpäällisenä.
Niin juuri. Kaiken tämän hän hankkisi ensin ja vasta sitten hän sallisi itselleen luvan olla onnellinen.

Mutta hetkinen? Mitä hän oli juuri sanonut? Niinkö se menikin? Oliko hän juuri kieltänyt itseään vielä olemasta onnellinen - vain, jotta saisi enemmän motivaatiota työhön ja elämässä menestymiseen.
Hetkinen totisesti! Sehän tarkoitti, että hänellä itsellään oli kaiken aikaa ollut päätösvalta onneen. Ikänsä hän oli juossut ties minkä tehtävän perässä ja ajatellut onnen olevan aina seuraavan nurkan takana. Ja koko sen ajan hän itse oli huijannut itseltään onnen - vain, jotta saisi tehdyksi enemmän turhia ja epämukavia asioita.

Oliko hänellä valta? Mitä jos hän sallisi itselleen - ihan kokeilumielessä - pienen onnen hetken, ilman että se olisi minkäänlainen palkkio tai pakollinen lepohetki kahden urakan välissä. Kyllä. Sitä teoriaa täytyi testata heti paikalla. Tänään Herra Plume hetkeksi unohtaisi pakottavan tarpeensa menestyä ja kokeilisi miltä tuntui olla onnellinen.

Näin. Nyt se oli päällä. Onni. Ja se tuntuikin heti ihan hyvältä. Junan ikkunasta ohitse soljuva maisema näytti oikein kunnolliselta ja taivas oli kauniisti täynnä pilvirepaleita.

Hän nousi paikaltaan ja lähti vähän jaloittelemaan onnessaan. Junan käytävät olivat kapeat ja tukkoisat, ravintolavaunussa oli pitkä jono - mutta oikeastaan aika kului rattoisasti, kun oli onni päällä, eikä tarvinnut irvistellä kummemman elämän puolesta.

Herra Plume yritti keskustella muiden matkustajien kanssa, mutta huomasi oudon ilmiön. Kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut hänen mielipiteistään tai huomioistaan. Ikään kuin ihmiset olisivat eläneet toisessa todellisuudessa ja heidän välilleen olisi laskeutunut sumea lasiseinä.

Hän ei ollut arvannut, että Onnessa voisi olla näin yksinäistä. Hän itse hyväksyi onnellisesti kaiken mitä tapahtui, mutta muut kulkivat Kiireessä, Pelossa, Ärtymysessä. He puhuivat Kiireen ja Pelon ja Ärtymyksen kieltä - eivätkä he ymmärtäneet miten joku toinen ei saattanut ymmärtää heidän huolenaiheitaan ja maailmaansa kohdistamia moitteita.

Herra Plume alkoi jo vähän ahdistua Onni-kokemuksestaan. Hän yritti jakaa onneaan koskevat oivallukset muille, mutta he vain työnsivät hänet loitommalle. Tuntui, että he olisivat suorastaan kammonneet onnea ja pelänneet saavansa tartunnan.

Se oli sinänsä järkevä reaktio, päätteli herra Plume, sillä hän ei ollut vielä antanut ahdistuksensa voittaa ja onnen tilassa hän otti vastaan kaikki asiat sellaisina kuin ne olivat. Ihmiset olivat kuten hän ennen: he olivat asettaneet itselleen tiettyjä tavoitteita, tiettyjä ihanteita - ja koska ne eivät vielä olleet toteutuneet, he pitivät kiirettä, puristivat hammasta, torjuivat onnen kuin se olisi jokin tauti, joka uhkasi saattaa heidän pitkäkestoisen urakkansa ennenaikaiseen päätökseen, pilaisi kaiken, ennen kuin he olisivat yltäneet tavoitteeseensa kurjuuden kannuksin.

Ja kun he joskus saivat yhden askareen täyttymään, he asettivat itselleen toisen. Mikään ei riittänyt heille niin kauan kuin he vain jaksoivat kieltää itseltään täyttymyksen. Ja siinä tilassaan he olivat toimeliaita, puuskuttivat kuin veturit kohti jotain asemaa, joka ei koskaan tulisi - mutta joka oli kaiken aikaa kohta tuloillaan. He olivat jatkuvassa viimeisen ponnistuksen tilassa, väänsivät ja väkersivät kuin hullut.

Nyt herra Plume ei enää kestänyt. Onni oli aikeissa tehdä hänet hulluksi! Hänen täytyi saada kahvia ja nopeasti. Miksei jono edennyt. Vitun huonot järjestelyt. Miksi nämä ihmiset matelivat. Mitä he tahtoivat! Ansaitsiko heistä kukaan kahvinsa ennen häntä?! Miksi nämä käytävät olivat niin saatanan kapeita. Vitun rautatieyhtiöt ja niiden idioottimainen logistiikka.

Silloin joku kosketti häntä olkapäästä. Se oli mies, jolle hän oli aiemmin yrittänyt puhua, mutta joka ei ollut kuunnellut häntä. Nyt mies hymyili ystävällisesti:

- Ymmärrän tarkalleen miltä tuntuu, mies sanoi. - Tämä jonottaminen on ihan sietämätöntä. Nykyajan junamatkan on ihan perseestä. Ota tuosta.

Mies ojensi hänelle pientä jaloviinapulloa, jonka oli kaivanut povitaskustaan. Herra Plume tarttui pulloon ja otti pitkän kulauksen.
- Kiitos. Tilataanko oluet?, hän kysyi. - että menisi matka rattoisammin.
- Otetaan toki, vastasi mies. - Onneen on vielä matkaa.

Lasikenkä, osa 2

Linnassa oli tungosta. Kuninkaan miehet olivat vierailleet kaikissa kaupungeissa ja tuoneet mukanaan jokaisen nuoren naisen, jonka jalkaterä oli oikean mallinen. Tyttöjä oli satoja ja nyt täytyi selvittää kuka heistä oli todellinen prinsessa.

Jonottamista kesti tuntikausia ja sillä aikaa Tuhkimon sisarpuolta alkoi heikottaa. Hän oli menettänyt paljon verta ja riiputti päätään voimattomana. Varpaita viilentävä jää oli sulanut, ja lihakimpaleet näyttivät jo pelottavan harmailta. Jono ei edennyt, joten lopulta sisko tuupertui ja hänet kannettiin paareilla ensiapuun.

Pussi jäi hoitajille, ja Tuhkimo piteli sormissaan enää pientä paperilappua, johon oli painettu kolminumeroinen luku. Viimein hänen numeronsa kuulutettiin, ja hän tuli käytävään, jonka molemmat seinät olivat täynnä pukuhuoneita. Siellä hänen tuli sovittaa ylleen juhlamekkoa, jota sitäkin löytyi vain yhtä kokoa.

Puku istui, joten Tuhkimolle annettiin myös uusi pari lasikenkiä ja hänet johdatettiin ulos käytävän toisesta päähän. Ovelta avautui näyttämö, ja sillä jokaisen kokelaan täytyi kävellä edestakaisin horjumatta.

Näyttämön edessä istui kolme tuomaria pöytiensä takana.
”No, näytä meille mitä osaat” sanoi äreän näköinen mies brittiaksentilla.
”En minä osaa kuin siivota”, Tuhkimo vastasi.
”Osaatko laulaa?” kysyi toinen tuomareista.
”En minä tiedä. Minä olen vasta neljätoista”, Tuhkimo soperteli itku kurkussa.
”Antakaa sille luuta. Katsotaan mihin se pystyy”, kehotti naistuomari.
”Näetkö lattiassa tähden? Mene seisomaan sen päälle ja aloita.”

Tuhkimo totteli käskyä. Hän alkoi lakaista lattiaa ja lauloi samalla haikeaa tuutulaulua, jota hänen äitinsä oli aina iltaisin laulanut, ennen kuin oli kuollut rintasyöpään.

”Aika kliseistä Disney-matskua”, kommentoi äreä miestuomari.
”Mutta kuitenkin aika herttainen tyttö”, sanoi toinen miestuomari, joka eleistään päätellen ei ollut aktiivinen osapuoli verhojen sulkeuduttua.
”Ääni on kouluttamaton, mutta laulussa on herkkää tunnetta”, nainen puolusti.
”No menköön tällä kertaa. Onneksi olkoon! Sinä olet jatkossa!”

Tuhkimo oli nyt päässyt viimeiselle kierrokselle. Hänet puettiin uimapukuun, ja hänen rintaansa kiinnitettiin halpa paperinen ruusuke, jossa oli numero ”9”. Sen jälkeen muut osanottajat kutsuttiin lavalle ja kaikki kymmenen tyttöä seisoivat rinnakkain uimapuvuissa ja korkkareissa.

Salin suuret ovet avautuivat ja sisään astui finninaamainen teinipoika. Hän näytti vähän hemmotellulta, neuroottisemmalta versiolta Harry Potterista. Nörttipoika käveli lavan eteen ja katsoi ylös. Hän osoitti Tuhkimoa ja sanoi:
”Valitsen tuon.”

Tuhkimon sydän pomppasi kurkkuun. Hän ei tiennyt mitä kaikesta ajatella. Oliko hän iloinen vai yhä enemmän kauhuissaan kaikesta?

Prinssi tuijotti häntä kuumeisesti, mutta sitten pojan katse herpaantui ja siirtyi Tuhkimosta vasemmalle. Sitten oikealle. Poika kohotti sormensa.
”Ja tuon.”
”Ja tuon myös…”
”Hitto, minä otan ne kaikki”, poika julisti.
”Erinomainen valinta, teidän korkeutenne”, sanoi hovimestari. Siinä valossa näytti erehdyttävästi siltä kuin hovimestari olisi Michael Caine, Tuhkimon äitipuolen suosikkinäyttelijä. ”Kerrassaan erinomainen valinta.”

Lasikenkä

Pöly kohosi ilmaan ja ikkunalasit helisivät, kun kuninkaan sotilaat ratsastivat läpi kylän ja kuuluttivat suurta uutista kaikille alamaisille. Nuori prinssi etsi itselleen morsianta ja virka kuuluisi sille tytölle, jonka jalkaan lasinen kenkä istui. Ei hätää: jokainen neito kyllä vuorollaan ehtisi sovittaa.

Tuhkimon sisaret kirkuivat korviasärkevästi ja syöksyivät jonon kärkeen. Myös Tuhkimo itse ehti paikalle ensimmäisten joukossa, sillä äitipuolensa käskystä hän oli koko varhaisen aamun ryöminyt kadulla katukiviä kiillottamassa.

Vanhin sisarista riuhtaisi kengän virkailijan kädestä ja yritti kammeta sitä jalkaansa. Kenkä oli ainakin viisi numeroa liian pieni ja muodoiltaan periksi antamaton. Siskopuoli oli kuitenkin päättäväinen ja hetkeäkään epäröimättä hän nipsaisi leathermänillä irti muutaman varpaansa ja vuoli vielä kantapäästä pois kovat nahat.
"Pistetään ne jäihin niin lekuri ompelee illalla takaisin", hän mutisi. "Käyhän Tuhkimo-kulta hakemassa pakkasesta pari jääpalaa."

Tuhkimo piteli nyt sylissään minigrip-pussia, jossa vaaleanpunaisessa jäämurskassa killuivat hänen sisarensa varpaat. Sillä aikaa hän seurasi kuinka toinen sisko tehtävästään suoriutuisi.

Jälkimmäinen sisarpuolista oli kauniimpi ja sirompi, mutta hänellä oli aina ollut veren näkemisen kanssa ongelmia. Hän oli kasvoiltaan aivan vihreänkalpea ja koetti olla vilkaisematta koko lasikenkää, koska sen läpi kuulsivat yhä vanhemman sisaren veri ja nahanriekaleet. Kenkä olisi ehkä istunut, mutta sitä ennen pikkusisko oksensi kuuluvasti ja lyyhistyi maahan tiedottomana.

Seuraavaksi tuli Tuhkimon vuoro. Hän poimi lasikengän käteensä ja käänsi sen ympäri, jolla edes suurin osa verestä ja oksennuksesta valuisi ulos. Heikkohermoinen pikkusisko oli sinä aamuna syönyt suuren lautasellisen tahmeaa kaurapuuroa, ja nyt hänen vatsansa sisältö oli tunkeutunut sitkeästi kengän kovaan kaarikäytävään: koko sisällön näki selkeästi, sillä hieno kristalli ei peittänyt mitään näkymästä.

Tuhkimo nieli kauhuntunteensa ja sujautti jalkansa nopeasti sisälle lasikenkään. Varpaidensa välissä hän tunsi paakkuuntuneen veren ja limaiset kaurahiutaleet, mutta taisteli kuvotusta vastaan ja osoitti tuomareiden edessä, että hänellä riitti pokkaa vaikka prinsessaksi asti.

Virallisten sääntöjen mukaan kenkä oli puhunut - ja sekä Tuhkimo että vanhempi sisarpuolista hyväksyttäisiin jatkoon. Heidät nostettiin rattaille ja kyyditettiin kuninkaalliseen haastatteluun.

Kärrynpenkillä istuessaan Tuhkimo yhä puristi sormissaan hyistä pakastepussia, jossa irtonaiset varpaat kotoisasti loikoilivat viileässä hauteessaan.

Prinsessasatu

Sinä yönä oli kirkas täysikuu, eikä kuningas saanut nukutuksi. Hän päätti hakea itselleen kupin lämmintä kaakaota tai lehmuksenkukka-teetä. Hän pelkäsi kutsua palvelusväkeä, koska varoi herättämästä kuningatarta.

Kuningas hiipi linnan hämärällä käytävällä ja huomasi, että prinsessan huoneesta kajasti valoa. Hän koputti ovelle ja löysi tyttarensä työpöydän äärestä kirjoittamasta päiväkirjaansa.

- Etkö saa unta, kysyi kuningas.
- En, vastasi prinsessä äreästi ja jatkoi kirjoittamista.

- Häiritseekö sinuakin kuutamo?, kysyi isä.
- Ei, vastasi prinsessa.

- Onko patja liian kova?
- Ei.

- Mikä on hätänä? Ei kai vaan ole se aika kuukaudesta?
- Ei, vastasi prinsessa. - Jätä minut rauhaan, et kumminkaan ymmärtäisi.

- Sano nyt vaan. Minä lupaan kuunnella. Kirjoitatko rakkauskirjettä jollekin ihanalle prinssille.

- En. En. En, vastasi prinsessa. - Mutta jos välttämättä tahdot tietää niin laadin säätykokoukselle kirjelmää.
- Ahaa, siis kumminkin kirjoitat kirjettä?

- Tämä on enemmänkin ohjelmanjulistus. Siinä vastataan talonpoikien hätään. On pakko tehdä nopeasti uudistuksia maan omistusta koskevaan lakiin, jotta välttyisimme siltä, että viime vuoden nälänhätä toistuisi.

- Haen keittiöstä kaakaota, sanoi kuningas. - Haluatko, että tuon sinullekin kupillisen.
- Ei kiitos, vastasi prinsessa tylysti. - En ihan oikeasti halua ummistaa silmiäni ennen kuin tämä on tehty.
- Entä lehmuksenkukkateetä?
- Isä, kuuntelisitko kerrankin. Jos emme nopeasti reagoi kriisiin, on edessä mellakoita ja mahdollinen kansannousu. Pian joku aatelisherra vaistoaa tilaisuutensa ja yrittää päästä armeijan ja kansan suosioon. Jos niin käy, saattaa meitä kohdata täysimittainen vallankaappaus.

- Omalla kohdallani lehmuksenkukka aina toimii super-hyvin, pohti kuningas. Hän istahti prinsessan sängylle ja mutisi: - Aika kova patja. Käsken palvelijoita heti tuomaan pehmeämmän.
- Meidän täytyisi myöntää ahkerille torppareille mahdollisuus työnsä avulla lunastaa itselleen se maa jota he viljelevät. Tällöin he olisivat motivoituneempia tuottamaan paremman sadon, kunnostamaan aitat ja muut rakennukset. Nyt kaikki pyrkimys lisätä tuotantoa on yhdentekevää, kun viljelijöillä ei käytännössä ole mitään omistusoikeuksia työnsä tuloksiin.

- Itselläni on sellainen mahtava niskan mukaan muotoutuva tyyny. Patjakaan ei saisi olla liian pehmeä, ettei selkä tule kipeäksi. Muista, että jos syöt sängyssä niin lakanoihin jää muruja ja se tuntuu ikävältä. Nyt lähden keittämään sitä kaakaota, hyvää yötä oma kultapuppelini!

Keisarin klassiset vaatteet

Kaukaisessa maassa eli ruhtinassuku, joka oli sukupolvelta toiselle vaalinut viisasta perinnettä. Jokaisen, joka kulloinkin oli vallassa, täytyi aina virallisissa tilaisuuksissa esiintyä taikavaatteissa.

Puvun oli aikojen alussa kutonut haltijatar, ja kerrottiin, että koko valtakunta sai ylleen suuren suojeluksen, niin kauan kuin hallitsija käyttäisi näitä vaatteita ja esiintyisi niissä kansansa edessä.

Näissä vaatteissa oli toinenkin erikoinen taika: ne oli kudottu höyhenenkevyestä, näkymättömästä kankaasta. Vain kourallinen ihmisiä oli syntymässään saanut lahjaksi sellaiset silmät, että kykeni näkemään nämä vaatteet. Sellaiset ihmiset olivat valtakunnassa suuresti arvostettuja ja vain he pääsivät korkeimpiin virkoihin.

Eräänä päivänä pääkaupunkiin kuitenkin saapui ovela huijari. Hän toi mukanaan kaunista kangasta vieraasta maasta ja hän tahtoi ommella siitä keisarin arvolle sopivan puvun. Keisari oli epäileväinen, mutta hänen vaimonsa ihastui kankaaseen niin, että antoi luvan. Muukalaisen vaatima palkkiokin oli varsin kohtuullinen.

Huijarin ainoa ehto oli se, että keisari näyttäytyisi näissä vaatteissa myös kansansa edessä.

Tätä ajatusta kaikki keisarin neuvonantajat vastustivat ankarasti. Se sotisi vastaan maan arvokkaimpia perinteitä. Entä jos haltijattaren siunaus sen vuoksi rikkoutuisi?

Huijari oli kuitenkin varautunut tällaiseen reaktioon. Todellisuudessa hän nimittäin oli naapurimaan vakooja ja hänen tarkoitusperänään oli saattaa koko valtakunta kaaokseen, ennen kuin vihollismaan armeija tekisi hyökkäyksen. Hän oli tutkinut vanhoja kirjoituksia ja lausui käärmeenkielellään:

"Eihän vanhoissa saagoissa sanota mitään siitä, ettei keisari saisi taikavaatteidensa päällä käyttää myös jotain muuta lämmikettä. Syksy on nyt poikkeuksellisen kylmä ja keisari saa toki pukea myös taikavaatteensa, kuten aina ennenkin - olen näet ommellut uuden puvun sopivan suureksi, jotta se mahtuu vanhojen vaatteiden päälle. Sillä tavoin keisari ei riko haltijattaren määräyksiä vastaan."

Neuvonantajat olivat yhä eri mieltä, mutta keisari ja hänen vaimonsa pitivät uutta vaatetta niin kauniina, että suostuivat.

Keisari puettiin siis ensin taikavaatteisiin, kuten aina ennenkin - ja vasta niiden päälle vedettiin uusi juhla-asu.

Määräpäivänä kansa kokoontui palatsin edustalle, kuulemaan keisarinsa puhetta ja ihastelemaan hänen taikavaatteitaan. Kaikkien äimistys oli suuri, kun keisari astelikin lavalle uusissa hienoissa vaatteissa. Oudointa oli se, että nyt kaikki pystyivät näkemään ne.

Mutta mitään ei suinkaan heti tapahtunut. Jokainen luuli aluksi olevansa ainoa: että hän itse oli saanut erityisen lahjan ja näki haltijattaren kutomat vaatteet. Ihmiset pitivät tiedon aluksi omana tietonaan, jotta eivät herättäisi muissa kateutta. Vasta seuraavana päivänä he palaisivat palatsille ja pyytäisivät itselleen kunniamerkkiä ja hienoa virkaa.

Tällaisen haaveilun kuitenkin rikkoi eräs lapsi, joka huusi:
"Mutta sillähän on vaatteet päällä!"

Silloin kaikki joutuivat tunnustamaan, että nyt jotakin oli vialla.

Ihmisten katseet kääntyivät hovikriitikkoon, jonka tavan mukaan aina arvosteli kuninkaan tapoja ja puheita. Hän tietenkin oli aina nähnyt taikavaatteen ja piti niitä kerrassaan rumina.

Tällä kertaa hän oli valmistellut mielessään puhetta, joka alkaisi:

"Taas se on vetänyt päälleen ne samat koinsyömät rääsyt. Jos tuo tyyli oli poissa muodista kymmenen vuotta sitten, niin nyt vaatteet ovat sen lisäksi kutistuneet pesussa ja täynnä paikkoja. Rinnuksellakin näyttäisi olevan jotain ruoantähteitä, liekö ketsuppia? - ja hihassa iänikuinen viinitahra..."

Kriitikko ei tiennyt miten aloittaa. Vaatteet olivat nyt totisinta totta ja kaiken lisäksi ällistyttävät komeat. Hän ei äkkiseltään keksinyt niistä mitään ilkeää sanottavaa.

Kaikkein eniten oli kauhuissaan koko se aatelisto, joilla oli korkea asema vain siksi, että heillä oli ollut kanttia osallistua leikkiin ja väittää että he näkivät jotakin. Nyt he pelkäsivät, että heidän koko elämäntapansa oli uhattuna. Enää he eivät voineet päteä ihmeitä tekevillä silmillään ja sillä, että tunsivat ulkoa haltijattaren saagan joka yksityiskohdan.

Kaupungissa asui myös rikkaita räätäleitä, jotka valmistivat kelle tahansa halukkaalle näkymättömiä vaatteita. Monet ihmiset janosivat imitoida keisarin esimerkkiä ja esiintyä julkisesti samantyylisessä asussa. Niinpä myös kaupungin räätälit olivat kauhuissaan: mitä jos tästä seuraisi näkyvien vaatteiden muotiaalto ja he jäisivät kerrassaan työttömiksi. Eiväthän he todellisuudessa osanneet edes pujottaa lankaa neulansilmään.

Monen muunkin ammattikunnan vauraus perustui jotain kautta taikavaatteisiin. Turistit ostivat vuosittain tuhansittain t-paitoja, joihin oli näkymättömällä tekstillä kirjoitettu sanat:

"Kävin, katsoin, näin."
tai
"hei beibi, näen vaatteittesi läpi"
tai
"jos näet lukea tämän, olet idiootti."

(Yhtä tärkeä kauppatavara olivat näkymättömät kahvikupit, joilla ei ollut painoa - ja joihin oli pilan vuoksi tehty pohjaan reikä.)

Myöskään tavallinen kansa ei alkuinnostuksen jälkeen osannut riemuita tapahtuneesta.

Vaikka keisari kohteli kansaansa ankarasti ja mielivaltaisesti, eivät ihmiset tunteneet tarvetta kapinoida, koska sentään kerran vuodessa he kaikki saivat nähdä suuren johtajansa hauraan ja kuihtuneen ruumiin sekä ihastella hänen aatelisia, mutta muuten vaatimattoman kokoisia sukuelimiään. Kansalaiset saivat nauraa sydämensä kyllyydestä, tuntea ripauksen koomista sääliä ja palata kotiinsa ajatellen, että maailmassa sittenkin oli jotain oikeudenmukaisuutta.

Nyt keisari seisoi heidän edessään tyylikkäästi puettuna ja uhkuen karismaa. Se oli väärin. Sitä ei voinut hyväksyä. Vallan ei kuulunut tuoda mukanaan kaikkea inhimillistä onnea, vaan sillä tuli olla hintansa.

Ihmiset alkoivat ärtyä. Hämmennys vaihtui vihaksi. Verenhimoinen oikeudenmukaisuuden kuohu valtasi väkijoukon. Lapset vaistosivat pelottavan muutoksen ja purskahtivat itkuun. Ihmiset irrottivat jo katukiviä ja alkoivat laulaa mellakkalauluja.

Silloin keisarin vaimo tajusi tilanteen ja alkoi väkipakolla riisua häntä. Vaimo repi pois keisarin päällystakin ja avasi jo häkeltyneen puolisonsa liivinnappeja, kun vartijat vihdoin äkkäsivät mistä oli kyse ja tulivat apuun. Nopeasti, kuin kuolemanhädässä kaikki kädet tarttuivat keisariin ja repivät riekaleiksi hänen kuosinsa. Joku riuhtaisi jopa peruukin päästä.

Kun keisari oli taas nakusillaan, hänet työnnettiin parvekkeen laidalle ja miltei kaiteesta yli. Vaimo keksi vielä heittää ahnaalle kansalle hänen kenkänsä ja vaatteensa. Ihmiset kasasivat ne keoksi torin keskelle ja sytyttivät tuleen.

Kansa hurrasi ja tanssi alkoi. Pienten lasten kyynelet pyyhittiin poskelta ja valtakunnassa olivat asiat taas palanneet ennalleen.

Huijariräätäli valeltiin näkymättömällä tervalla ja kieritettiin näkymättömissä höyhenissä ja lopuksi hänet ajettiin näkymättömillä vitsoilla ulos kaupungin portista - aina näkymättömälle sillalle asti, jonka kohdalla hän katosi näkyvistä.

Mooseksen paras kaveri

Tämä tapahtui muutamia vuosia Mooseksen kuoleman jälkeen. Joukko nuoria intellektuelleja istui baarissa keskustellen kriittiseen sävyyn kansansa lähihistoriasta.

(Oletettavasti he olivat Luvatun Maan Yliopiston sosiologiaopiskelijoita.)

Ja katso: tähän tyyliin he puhuivat:
- Kuinka sattuvaa, että ukko kuoli juuri, kun näki Luvatun Maan.
- Ehkä se ei ollut sattumaa, irvaili kaveri.
- Ei varmasti ollutkaan, jatkoi ensimmäinen. - Veikkaan, että Mooses tiesi tasan tarkkaan missä luvattu maa sijaitsi, mutta viivytteli tahallaan, koska tarvitsi erämaata enemmän kuin perillepääsyä.
- Aivan niin, hänen valtansahan suorastaan perustui siihen, että kansamme oli eksyksissä.
- Perillä koko äijästä olisi tullut tarpeeton. Se olisi ollut vain vanha höperö ukko, historian haamu.
- Just niin. Ehkä Mooses aavisti kaiken päättyvän ja sai sydänkohtauksen, kun vihdoin näki Luvatun maan. Tajusi loppunsa tulleen. Mutta mistä te voitte tietää, että se kaiken aikaa oli tiennyt missä paikka sijaitsee?
- No totta kai, haloo! Neljäkymmentä vuotta harhailua? Siinä ajassa kuka tahansa urvelo olisi jo löytänyt pois erämaasta, jos vain olisi halunnut...

Nuorisojoukko ei ollut kiinnittänyt huomiota viereisen pöydän vanhukseen, joka oli kaiken aikaa kuunnellut heitä korva tarkkana.

Nyt vanhus nousi ja sanaa sanomatta istahti tyhjään tuoliin, joka oli opiskelijoiden pöydässä.

Yksitellen nuoret (jotka kiihkeästi paasasivat tai odottivat vuoroaan sormi pystyssä) huomasivat, että seuraan oli liittynyt joku tuntematon. Keskustelu tyrehtyi aaltona, kun nuoret tunnistivat pöytään liittyneen henkilön.

Vanha ukko oli Mooseksen paras kaveri, Rauli, nyt jo lähemmäs satavuotias.

Kun pöytäseurue oli hiljentynyt, tuli Raulin vuoro puhua. Hän ei ollut lainkaan
vihainen tai kiihtynyt.

"Oletteko pojat koskaan käyneet Egyptissä", kysyi Rauli. "Ette tietenkään, sehän olisi mahdotonta. Olette syntyneet erämaavaelluksen aikana ja syystäkin teillä on monia avoimia kysymyksiä."

"Minä kuljin Mooseksen seurassa koko erämaavaelluksen ajan", Rauli kertoi. "Synnyin Egyptissä orjana ja nyt kuolen täällä, vapaana miehenä."

"Ihmettelette varmaan, kuinka muutamien satojen mailien matkaan voi kulua 40 vuotta. Sitä matkaa ei kuljettukaan vain hiekkaerämaassa, vaan myös ihmisten sydämissä ja mielikuvissa."

"Itse asiassa me saavuimme Luvattuun Maahan jo kahdeksan kuukautta matkaan lähdön jälkeen. Monikaan vain ei tunnistanut sitä Luvatuksi Maaksi, koska ihmiset olivat tottuneet Egyptin palatseihin ja jokilaakson hedelmällisiin viljelyksiin."

"He odottivat, että perillä heitä olisi vastassa valmiit rakennukset, riveittäin hedelmäpuita sekä valmiiksi käännettyä, kuohkeaa maata. Heidän silmissään maa näytti kitukasvuiselta ja kuivalta."

"Mooseksella ei ollut muuta ratkaisua kuin kääntyä ja johdattaa kansansa takaisin erämaahan. Vaati 40 vuotta kurjuutta ennen kuin tämä seutu, jossa me nyt elämme, alkoi ihmisten silmissä näyttää siltä Paratiisilta, joka heille oli luvattu."

Pääsiäisen jälkipyykki

Tämä raportti saapuu hieman myöhässä, mutta ajattelin kuitenkin julkaista sen, koska on kertynyt niin paljon uutta materiaalia. Osa materiaalista on äänitetty heti Barabbaan voitonjuhlien jälkeen ja osa syntyi vasta, kun ehdin tuossa muutama viikko sitten istua alas ja jutella Toivasen Erkin kanssa.

Aluksi pieni haastattelupätkä, joka on äänitetty pääsiäisensä vuonna 33 jKr.
- Barabbas, onneksi olkoon! Miltäs nyt tuntuu?
- Vittu jee.
- Sinulle on kuulemma heti tarjottu työsopimusta Pilatuksen palatsin turvajoukoista. Luonnollisesti saat myös juontaa ensi vuoden kilpailun. Ajattelitko nyt rauhoittua ja ryhtyä kunnon kansalaiseksi?
- Ei. Kyllä miusta tuntuu, että mie pettäisin kaikki mun fanit, jos lopettaisin ryövärin urani. Vastahan tässä on päästy alkuun tappamisessa ja raiskaamisessa.
- Jeesus antoi kelpo vastuksen. Onko sinulla jotain sanottavaa vastustajastasi?
- Sori, nyt täytyy mennä kattomaan, kun tuolla näyttäis olevan jotain teinityttöjä oottamassa nimmaria.
- Täällä Erkki Toivanen, Pontius Pilatuksen palatsi.

* * *

Myöhemmin pohdin tapahtumia kahden asiantuntijan kanssa:
- Minkä seikkojen luulette taivuttaneen kansan mielipiteen tunnetun rikollisen puolelle?

Poliittinen asiantuntijamme, edellisten kisojen voittaja ja nykyinen armahdusvalmentaja:
- Mietitään lähtökohtia: toinen on tuomittu kadotukseen... kun taas toista odottaa paikka Taivaassa. On ilmeistä, että kansan sympatiat ovat sen puolella, jolle koituu vakavammat seuraukset. Olisihan tylyä tuomita joku tietäen, että hän sen seurauksena singahtaa suoraan Helvettiin.
- Eli oikeastaan Barabbaan äänestäminen on kristillinen valinta?
- Niinkin sen voisi sanoa. Barabbaan äänestäminen on osoitus armosta. Tällöin hänelle annetaan uusi mahdollisuus hyvittää syntinsä.

Käännyin toisen vieraamme puoleen:
- Entäs sitten te? Olette itse fariseus, mutta kuitenkin Jeesuksen faniklubin jäsen.

Fariseus:
- Kyllä vain. Näin hänessä heti alusta saakka paljon potentiaalia.
- Mutta kuitenkin nyt kävi näin. Miksi suosikkisi koki tappion? Miksi kansa uhraa oman pelastajansa?
- No epäilen, että tässä viimeisessä koitoksessa Jeesus käyttäytyi vähän ylimielisesti. Hänestä sai sellaisen kuvan kuin hän ei välittäisi maallisen tuomioistuimen päätöksistä - tai edes kansan mielipiteestä.
- Hän kieltämättä vaikutti pelottomalta - suorastaan välinpitämättömältä.
- Näin juuri. Jeesus esiintyi ikään kuin ei edes pelkäisi kuolemaa. Tässä syntyi hämmennys, että tahtooko hän voittaa ollenkaan - vai onko hän päin vastoin aivan varma voitostaan. Se on hankala ristiriita.

Minä:
- Mitä luulette, että Jeesuksen kannattajille nyt tapahtuu? Yksi heistä tiettävästi jo hirtti itsensä ja muutkin ovat enemmän tai vähemmän peloissaan.

Valmentaja:
- Vaikea sanoa pitkällä tähtäimellä. Luulen kyllä, että Nasaretilaisella on aika vankka kannattajakunta. He ehkä vetäytyvät hetkeksi maan alle, mutta varmaan jo muutaman vuoden kuluttua nähdään ikoneja ja kalakuvioisia t-paitoja.

Fariseus:
- Tuskin tämä jää tähänkään. Kuulemani mukaan kustantajille on tullut jo ainakin neljä ehdotusta Jeesuksen elämänkerrasta.

Luolattomat miehet

Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut matkaa esihistorialliselle ajalle. Ongelmana oli lähinnä se, etten hallinnut luolamiesten kieliä - eikä sen puolin kukaan muukaan.

Neuvokkuuteni ei tunne rajoja, ja niinpä keksin pian inhimillisen ratkaisun tähänkin pulmaan: lähetin edeltä pahaa-aavistamattoman partiolaisen, satunnaisen ylioppilaan, joka oli kirjoittanut ällän viidestä eri kielestä. Ojensin hänelle tulitikut, linkkuveitsen sekä rullan jeesusteippiä - ja käynnistin sitten aikakoneen.

Itse matkustin hänen perässään samoille seuduille, mutta muutamaa vuotta myöhemmäksi. Oletukseni oli, että partiopoika olisi siihen mennessä voittanut heimolaisten kunnioituksen.

Olin osittain oikeassa, apuvälineissä vain olisin voinut käyttää hieman enemmän harkintaa. Jääkauden ihmisillä tulentekotaidot olivat jo hyvin hallussa ja veitsiäkin he osasivat valmistaa luista ja piikivestä.
Vain jeesusteippi oli tehnyt luolamiehiin vaikutuksen - mutta sen avulla ylioppilas olikin nopeasti noussut liki jumalan asemaan.

Pelkäsin, että hän tuntisi jonkinlaista kaunaa, joten varmuuden vuoksi olin hakenut tulevaisuudesta kannettavan suojakentän. Se loi ympärilleni hennon, mutta katu-uskottavan hohteen.
Pääsin nopeasti juttuun tuon ajan ihmisten kanssa - ja juttuahan riitti.

Heti ensimmäiseksi minua huomautettiin siitä, ettei kivikaudella kukaan tahtonut tulla kutsutuksi "luolamieheksi."

"Luolat on luusereille", sanoi eräs teini-ikäinen pojankloppi: "Luolissa asuu vain rikollisia ja hulluja."

Ylioppilas selitti, että metsästäjä-keräilijöillä ei ollut varaa turvautua luonnon muovaamiin asumuksiin. He olivat jatkuvasti liikkeessä, ja pitivät korkeassa arvossa rakennustaitoa.

Kylän shamaani sanoi:
"Katso vaikka muutaman vuoden ikäisiä lapsia. Aivan luonnostaan he pelkäävät pimeitä luolia - ja vastaavasti heidän riemukkain harrastuksensa on rakentaa erilaisia majoja puunoksista, lehdistä, kankaista ja eläinten nahasta."

Ylioppilas selitti, että luolat ovat hyvin riskialttiita asumuksia. Niissä on kylmää ja kosteaa, joten ihminen helposti vilustuu. Jos luolaan sytyttää tulen, niin savu harvoin pääsee karkuun niin hyvin kuin ihmisen rakentamassa kodassa.

Tuntui, että olin tullut kivikautiselle luennolle. Kaikki pitivät minua idioottina ja huomasivat käsityksissäni aukkoja, joita tahtoivat oikoa. Eräs soturi selitti minulle kuin pikkulapselle:
"Luolissa on harvoin pakoreittejä, jos viholliset hyökkäävät tai jos sapelihammastiikeri tahtoo lounastaa. Maasto luolien ympärillä on kivikkoista ja tarjoaa niukasti ravintoa. Liikkuminen on rajoitettua ja hidasta.
Vuoristot usein saartavat luolia yhdestä tai useammasta suunnasta, joten käytössä oleva metsästysalue on suppeampi."

No miksi sitten luolista löytyy niin paljon esineitä ja merkkejä asumisesta?

Shamaani selitti:
"Luolat ovat pyhiä paikkoja. Niissä viipyy henkiä ja haltioita. Pysymme loitolla luolista muulloin kuin hätätapauksessa. Luolat ovat mystisiä, mutta ne eivät ole erityisen viihtyisiä paikkoja asua."

"Luoliin muuttavat usein vain epätoivoiset ihmiset", selitti ylioppilas. "Esimerkiksi sellaiset, jotka on syystä tai toisesta karkotettu heimosta."
"Ja se että luolista löytyy esineitä, todistaa vain, että elämän merkit säilyvät paremmin luolissa, koska siellä ne eivät ole sään armoilla."
"Ihminen ei olisi koskaan voinut kansoittaa koko planeettaa vain siirtymällä luolasta luolaan."

Shamaani täydensi:
"Jos linnut ja majavat osaavat rakentaa itselleen asumuksia, niin miksi eivät myös ihmiset."