Terveen järjen etiikka

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA 5/5: Puuttuvat palaset ja uuden eettisen kokonaiskuvan mahdollisuudet

Antiikin Kreikan varhaiset filosofit pohtivat mikä on todellisuuden perimmäinen luonne. Esimerkiksi Thales esitti, että kaikki on pohjimmiltaan vettä. Herakleitos esitti kuuluisan väitteensä "samaan virtaan astumisesta", ja päätyi väittämään, että kaikki onkin tulta, koska tuli on häilyväistä. Empedokles järkytti kaikkia ehdottamalla, että ehkä itseasiassa kaikki ovat osittain oikeassa ja oleva onkin neljän elementin yhdistelmää.

Kun modernin tieteen haara nimeltään kemia kehittyi tiettyyn pisteeseen, koko neljän (tai viiden) elementin välinen kiista kadotti merkityksensä. Filosofit uhkasivat joutua työttömiksi ja niinpä he keksivät alkaa väitellä etiikasta. Klassinen antiikin malli korosti hyvettä, mutta Immanuel Kant esitti, että etiikan maailma koostuukin pohjimmiltaan imperatiiveista, eli järjen avulla muodostetuista velvollisuuksista. Jeremy Bentham ja John Stuar Mill puolestaan väittivät, että etiikan perimmäinen elementti on hyöty.

David Hume muistutti Herakleitosta huomauttaessaan, ettei etiikan substanssia itse asiassa voitu säilöä lasipurkkiin tai edes aistein havaita. Absoluuttinen Arvo pakenee rikospaikalta, eikä se myöskään suostu ilmaantumaan oikeuteen todistajaksi. Jos etiikalla oli jokin elementti niin enintään se voitiin palauttaa kulttuurisiin käsitteisiin ihmisen omassa mielessä.

Jälleen filosofit olivat löytäneet jotain kyllin abstraktia josta kiistellä. Tätä samaa nelijakoa kaikki filosofian teoksen tavalla tai toisella puolustavat, eikä edes Wikipedia tarjoa vaihtoehtoisia malleja.


Modernin etiikan neljä elementtiä

Klassiset etiikat eivät hevillä järjesty kokonaisuudeksi. Ne voi tietenkin itse kukin intuitiivisesti sovittaa osaksi elämäänsä, mutta käsitteellisesti tämä on vaikeampaa. Ongelma liittyy historiallisten määritelmien taakkaan sekä siihen, että toimivassa systeemikuvauksessa täytyy aina olla tietty minimimäärä muuttujia.

Otan esimerkiksi auton, vaikka se onkin mekaaninen. En usko, että etiikan kokonaisteoriaa voisi esittää puhtaan mekaanisesti, mutta pyrkimys onkin nyt yksinkertaistaa, ei selittää - kuten niin usein käsitteellisessä ajattelussa täytyy tehdä.

Auton toimintaperiaatteen esittäminen vaatii tietyn määrän minimimuuttujia: moottorin, renkaat, voimansiirron, ohjauslaitteiston, suojakatoksen ja istuimen. Todennäköisesti tämä ei riitä edes alkeellisemman auton hahmottamiseksi. Osat puolestaan purkautuvat pienempiin osiin. Pelkästään sähkö- tai polttomoottori tarvitsisi lukuisia irrallisia elementtejä.

Matemaattisesti (topologisesti?) pelkistämällä saattaisi olla mahdollista päätyä johonkin tiettyyn minimimäärään, jota ilman mekanismi on mahdollista saada toimimaan. Tarkka luku ei minua nyt kuitenkaan kiinnosta vaan sen toteaminen, että auto ei voi olla auto, jos ei siinä ole liikkuvia osia.

Sama minimimuuttujien sääntö pätee etiikkaan. Uskon, että eettistä kokonaisuutta ei voi rakentaa kolmesta tai neljästä palikasta. Sitä on kyllä yritetty.

Jos palikoiden määrää kasvatetaan, meillä on ehkä toivoa saada jonkinlainen karkea esitys ihmisen eettisistä prosesseita ja mahdollisuuksista.


Kokoamisyritys, osa 1

Lähdetään liikkeelle vaikkapa velvollisuusetiikasta. Miten velvollisuudet muotoillaan ja miten niitä tulisi soveltaa? Tiedämme esimerkiksi kokemuksesta sen, että ihminen voi puolustaa pahoja tekojaan sillä, että hän teki vain velvollisuutensa.

Velvollisuuksia ei voi muotoilla unohtamatta empatiaa - minkä Kant aivan oikein teki kun hän lisäsi imperatiiviinsa, ettei ihmistä saa käyttää välineenä vaan hänet tulee nähdä päämääräksi. Tähän muotoiluun voisi vedota esimerkiksi keskitysleiriä vartioimaan komennettu sotilas - sikäli kuin hänellä olisi kylliksi empatiaa ja rohkeutta.

Velvollisuustiikan keskeisimmät aukkokohdat voi siis paikata esimerkiksi siten, että se yhdistetään myötätunnon emootioon sekä impulsiiviseen etiikkaan, eli kykyyn valita toiminta, joka sotii jotain toista, generatiivisempaa periaatetta vastaan. Tähän pätee sanonta: poikkeus tekee säännön - mutta sen parempi muotoilu saattaisi olla:

"Parempi olla tekemättä sääntöä, joka ei salli mitään poikkeuksia."

Kantin oma esimerkki oli valehtelu. Vaikka se onkin yleisesti ottaen haitallista ja väärin, on tilanteita, joissa myös sen on oltava sallittu vaihtoehto. Klassinen koulukirjaesimerkki on tappaja, joka kysyy mihin hänen uhrinsa on piiloutunut. Tällaiseen kysymykseen tuskin tarvitsee vastata rehellisesti.

Velvollisuuksien soveltamisessa on käytettävä myötätuntoa, rohkeutta, impulsiivisuutta ja tervettä järkeä. Näitä voisi kutsua eräänlaisiksi velvollisuuseetiikan hyveiksi. Ainoa hyve velvollisuusetiikassa ei siis ole se, että totellaan jotain yleistä periaatetta aina sen epärationaaliseen ja elämänkokemuksen vastaiseen loppuun asti. Mikään eettinen esitys ei siis voi rakentua yhdestä suureesta, ilman liikkuvia osia.


Kokoamisyritys, osa 2

Edellä oli siis puhetta velvollisuuksien soveltamisesta - ja pääsimme muutaman välivaiheen läpi niinkin pitkälle kuin hyveisiin. Miten sitten hyve-etiikan hyveitä ja velvollisuus-etiikan velvollisuuksia voisi muotoilla? Tässä kohtaa joudun tekemään pienen nyökkäyksen viktoriaanisuutta ja tolstoilaisuutta kohtaan. Mielestäni on vaikea puhua velvollisuuksista tai hyveistä ilman, että puhutaan ammattikunnista ja yhteiskuntaluokista. En puolusta niitä, mutta niin kauan kuin erikoistuminen ja eriarvoisuus ovat tosiasia olisi tyhmää olla niitä huomioimatta.

Pätevät ja kunnioitusta herättävät velvollisuudet ovat aina sidoksissa siihen rooliin, joka ihmisellä on yhteiskunnassa. Aristokraatin ja duunarin on tunnettava erilaiset hyveet - aivan samoin kuin humanistin on sovellettava erilaista tutkimusmetodiikkaa kuin luonnontieteilijän.

Kun unohdamme universaalististi pätevien periaatteiden hyödyttömän etsinnän ja huomioimme yhteiskunnallisen roolijaon, velvollisuudet voidaan suhteellistaa ja jakaa kohtuudella. Velvollisuudet toimivat vain jos ne muotoillaan seurausten mukaan. Ilman säätyerojen tiedostamista ja käsitteellistä erottelua ei velvollisuusetiikan ja seurausetiikan naittaminen olisi mahdollista.

Otetaan esimerkiksi presidentti. Hänen ammattiinsa kuuluu se, että hän tapaa muiden maiden päättäjiä. Kuinka se olisi mahdollista, jos hän ei koskaan matkustaisi lentokoneella?

On kohtuullista vaatia, että tavallinen ihminen välttää lentämistä, koska se saastuttaa ja kuluttaa rajallisia fossiilisia resursseja. Mielestäni tavallisen kansalaisen etiikka kieltää tarpeettomat lennot - mutta sama velvollisuus ei koske presidenttiä.

Oli esimerkisi naurettavan turhanpäiväistä, kuinka Al Gorea syytettiin siitä, että hän lensi ympäri maailmaa luennoimassa ilmastonmuutoksesta. Mitä sitten? Kyse oli erityistehtävästä, jonka erityinen luonne pakotti hänen velvollisuuksiinsa täsmennyksiä.

Velvollisuusetiikan muotoilusta rakentuu mielekäs yhteys syihin ja seurauksiin, kun kuvioon otetaan aristokraattinen etiikka ja tiettyjen henkilöiden etuoikeutettu erityisasema - mihin kuitenkin liittyy omat ikävät rajoituksensa ja rasitteensa.

Tämän 1800-lukulaisen näkökulman unohtuminen 1900-luvun demokratiakeskustelussa on yksi syy sille, miksi eettiset teoriat eivät loksahda yhteen. Me joka tapauksessa elämme hyvin eriarvoisella planeetalla. Toiset näkevät nälkää ja toiset ovat ylipainoisia ja tuhlaavat ruokaa. On oikeudenmukaista vaatia, että ylensyövät säädyt ymmärtävät omat velvollisuutensa, omat hyveensä.

Kun velvollisuuksia muotoillaan, täytyy kysyä: mitä tapahtuu, jos kaikki tämän ammattikunnan jäsenet tekevät näin? Ei pidä kysy: Mitä jos KAIKKI tekevät näin? Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi suomalaisilla tai amerikkalaisilla olisi oikeus leveämpään ekologiseen jalanjälkeen kuin muilla maailman kansoilla. Suuremmat oikeudet tuovat mukanaan suuremmat velvollisuudet. Aristokratia ulottuu työtehtäviin ja mahdollisuuksiin, ei rotuun, kansalaisuuteen tai perittyyn asemaan.

Kokoamisyritys, osa 3

Velvollisuusetiikkaan on nyt toisesta päästä liitetty hyve-etiikka ja toisesta seurausetiikka. Apuna on käytetty käsitepalikoita, joita filosofit ovat ylenkatsoneet.

Vielä on jäljellä utilitarismi. Siinä ei oikeastaan ole suurta ongelmaa, koska olen monessa kohtaa jo pohjannut argumentointia siihen. Olen esimerkiksi miettinyt mitkä ovat tekojen tai velvollisuuksien laajemmat kokonaisvaikutukset. Etiikka tutkii yhteistä hyvää - mutta en myöskään väitä, että kaikkien velvollisuuksiin kuuluisi jatkuva eettinen vatvominen ja kiinnostuminen maailman ongelmista.

Etiikka on vaivalloista. Tiedostaminen lisää tuskaa. Ei voida olettaa, että jokainen yhtäkkiä tuntisi velvollisuudekseen lopettaa esimerkiksi lihan syömisen - vain, koska se on ehkä pahinta mitä tavallinen ihminen voi tehdä. Lihansyönnin pahuuden ymmärtäminen on liian suuri haaste olennolle, joka luontaisesti syö melkein mitä vain - ja lihaa hyvällä ruokahalulla. Kasvissyöntiin kannustaminen on välttämätön tulevaisuuden haaste - mutta samalla se on liian suuri haaste useimpien itsekurille. Niinpä ainoa ratkaisu olisi tuntuva haittavero ja kansainväliset rajoitukset.

Yhteisen hyvän tiedostaminen ei kuitenkaan riitä. Utilitarismi vaatii meitä kysymään: miksi minä antaisin yhtään periksi omasta mukavuudestani, jos olen saavuttanut tietyn etuoikeutetun aseman? Miksi en miettisi kauniiden sanojeni alla vain omaa etuani?


Eettinen rohkeus ja eettinen tilannetaju

Impulsiivisuus ei toimi yksinään, kuten ei mikään muukaan eettinen periaate. Se ei tarkoita vain individualistista temperamenttia tai kykyä nähdä vaihtoehtoja, joita muut eivät näe. Ollakseen jotain muuta kuin irrationaalinen päähänpisto, edellyttää luova ja itsepäinen ratkaisu myös tilannetajua, hyväntahtoisuutta sekä rohkeutta. Monesti rohkeus on juuri se, mikä ratkaisee onko mahdollista toimia yhteisön odotuksia vastaan.

Elämänkokemus tuo tilannetajua, mutta elämänkokemusta ei kerry, ellei erilaisia toimintamalleja kokeilla - tai vähintään nähdä muiden kokeilevan. Impulsiivisuudessa on riski epäonnistua, mutta se riski on kohdattava - muuten ei koskaan kehity sellaisia ihmisiä kuten Sokrates, Jeesus tai John Lennon. Tiettyinä hetkinä he ovat ottaneet valtavia riskejä toimiessaan julkisia odotuksia vastaan. Voisi jopa väittää, että hetkittäin heillä on "kilahtanut päässä" ja he ovat tehneet jotain mitä eivät itsekään olisi itsestään uskoneet. Suusta on lipsahtanut jotain harkitsematonta ja juuri siksi kallisarvoista.

Rohkeus on oikeastaan hyve, josta en osaa sanoa paljoakaan. Rohkeus on suhteessa omaan aikaansa. Minä esimerkiksi elän aikana (ja yhteiskunnassa), jolloin ajatustensa ilmaiseminen ei vaadi mitään erityistä sankarillisuutta. Jos olen joskus käyttäytynyt rohkeasti, se tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, ettei minulla ole ollut mitään erityistä pelättävää.

Mainitsin aiempana myös hyväntahtoisuuden. Buddhalaisuudessa on usein tapana kuvailla suuria mestareita impulsiivisiksi. He esittävät omituisia kysymyksiä ja vielä omituisempia vastauksia. He huitovat kepeillä ja pyytävät oppilailtaan mahdottomia. He tuntuvat toimivan yleisiä tapoja vastaan ja myös kadottavan tilannetajunsa.

Tämä liittyy siihen, että mahayana-perinteessä (johon esimerkiksi zen lukeutuu) suuret opettajat ovat bodhisatvoja, eli he ovat kehittäneet itsessään rajattoman myötätunnon. Koska he eivät voi tahtoa kenellekään pahaa, täytyy heidän oikkunsa olla hyvää tarkoittava koettelemus tai jekku - enkä tarkoita sanoa tätä mitenkään ylettömän ironiseen sävyyn. Uskon, että kun ihminen on aidosti sydämellinen, sen kyllä vaistoaa - mutta kukaan ei ole sydämellinen jokaisessa teossaan, eikä haluissaan erehtymätön.

Tarinat oudoista mestareista (paitsi että ne joskus varmasti ovat ihan tosia) tahtovat viestiä, että yleinen moitteettomuus ei pitkällä tähtäimellä riitä. Rakkaus ei voi olla vain rutiinia ja apinointia vaan sen täytyy olla syvän henkisen muutoksen jatkumoa. Omituinen käytös ja impulsiivisuus ovat tällöin aidon myötätunnon ilmenemismuotoja.

Sydämellinen läsnäolo ei mahdu muodollisen kohteliaisuuden ahtaisiin raameihin vaan tulvii yli. Etiikan kokonaiskuvan ei ole tarkoitus olla liikkumaton esitys jostakin pysyvästä - vaan koneisto, joka pyörii ja häärää ja saa aikaan ihmeellisiä ääniä. Elävä etiikka tähtää toimintaan ja ajatuksen liikkuvuuteen.

Laki on perseestä

EETTINEN VÄLIHUOMAUTUS.

Etiikka on lähtökohtaisesti amoraalista. En tarkoita, että se olisi nihilististä vaan lain ulkopuolella. Tavallaan tämä on itsestäänselvyys, joka ei vaadi mitään perusteita. Haluan kuitenkin antaa esimerkin, koska sellainen nyt vain sattui tippumaan syliin sopivalla hetkellä.

Yle julkaisi tänään 29.4. seuraavan uutisen:

Sanomalehti New York Timesin mukaan amerikkalainen it-jätti Apple välttää miljardien eurojen verot pitämällä toimistoja veroparatiiseissa.

Sanomalehdelle antamassaan lausunnossa Apple sanoo, että sen liiketoiminta on takuulla eettisesti hyväksyttävää ja nojaa lakeihin sekä tilinpitosääntöihin.

Apple_kiertaa_miljardiluokan_veroja

Lapsikin ymmärtää, että "eettisesti hyväksyttävä" on eri asia kuin "nojaa lakeihin sekä tilinpitosääntöihin". Jos nämä kaksi olisivat lähimainkaan sama asia, filosofiaa ei olisi olemassakaan - eikä liiemmin politiikkaa. Mistään ei tarvitsisi koskaan keskustella, koska laki on laki.

Eettinen keskustelu voi alkaa vasta siinä vaiheessa, kun lailla pyyhitään persettä ja kun tilinpitosäännöt vedetään vessanpöntöstä alas. Laki on tunnettu lähinnä siitä, että se toimii porsaanreikien kasvualustana, korruption kulissina sekä puolustuksena epäeettiselle toiminnalle.

Filosofia ja uskonto elävät lain yläpuolella. Talousrikolliset puolestaan lain alapuolella, piiloutuneena sen langettamaan pitkään varjoon, kuin pikkupojat äidin helmoissa. Etiikan kuuluu haistattaa laille paskat, sillä mitenkään muuten se ei pääsisi käsiksi korruptioon. Etiikan on tarvittaessa lyötävä naista ja kuritettava pikkupoikaa. Etiikka on laji, jossa ryvettyy. Sen on oltava sitä. Etiikka, joka on lainkuuliaista tai naiivia, on turhaa etiikkaa, suorastaan vaarallista, turmiollista.

Jokaisen etiikan perusteoksen tulisi alkaa lauseella:
Tästä eteenpäin olet lain yläpuolella.

Etiikka neuvoo politiikkaa, joka säätää lait. Etiikka tulee ensimmäisenä ja laki viimeisenä. Kun laki asetetaan keskustelun pohjaksi, ollaan kusessa. Laki ei keskustele. Se on sokea ja tyhmä. Lakia voi kaiken lisäksi paeta aina toiseen valtioon. Etiikkaa ei voi paeta. Omatunto on ninja joka väijyy.

Suomalaisen yhteiskunnan E-koodit

Viime aikoina on puhuttu paljon ruoan alkuperästä ja puhtaudesta. Moni kuluttaja katsoo entistä tarkemmin, montako e-koodia tuote sisältää. Mutta mitä jos myös Suomen valtio olisi kääritty muoviin? Millainen pakkausseloste siitä löytyisi?

Suomi-Finland; Demokratia (E501, E509), havupuuvyöhyke, paljon järviä, puhdas hanavesi, E808, ilmainen peruskoulutus (E601, E622), alhainen lapsikuolleisuus, valtiollinen terveydenhuolto, E555, E591, vahvat ammattiliitot, E745, E778b, E781, E788, AAA-luottoluokitus, E404, E467, saattaa sisältää pieniä määriä monopolia.

Minulla on onneksi aina lompakossani pieni pahvilappu, johon koodit on merkitty eri väreillä turvallisuuden mukaan. Ainakaan ensisilmäyksellä ei osu silmään vaarallisimpia numeroita, kuten esimerkiksi Venäjältä tuttuja E621/lehdistön rajoitettu asematai E250/opposition vaino. Myöskään ei näy Venäjälle ja Italialle yhteistä koodia E951/mafia.

Yllättävän paljon Suomessa kuitenkin on lisäaineita. Pelästyn huomatessani, että joukossa on kuin onkin ainakin yksi vaarallisimpaan luokkaan merkitty ainesosa - E808 - ja sama koodi näköjään löytyy myös Viron, Venäjän sekä Puolan tuoteselosteesta. Ennen kuin ostan sikaa säkissä, tahdon selvittää mitä kaikki nämä salakieliset numerot merkitsevät. Löydän nopeasti nettisivun, jossa e-tunnukset selitetään.

Tällaiselta lista näyttää kun koodi puretaan:

E501 = epäselvyydet vaalirahoituksessa
E509 = säätiöiden varojen väärinkäytökset

E808 = maailman saastunein merialue

E601 = korkea nuorisotyöttömyys

E622 = epätasapaino maaseudun ja suurten kaupunkien välillä
E623 = pitkät etäisyydet kouluihin ja palveluihin
E634 = vararikon partaalla olevat kunnat
E635 = palveluiden lakkauttaminen

E555 = vanhusten yksinäisyys
E591 = pitkät jonotusajat valtion sairaaloissa

E745 = hyvävelijärjestelyt
E778b= johtajien kohtuuttomat bonukset (myös huonosta työstä)
E781 = pimeä työ rakennusaloilla

E788 = tehosikaloiden heikko valvonta

E797 = synkät väkivalta- ja itsemurhatilastot
E799 = rasistiset rikokset ja/tai epäonnistuminen maahanmuuttajien sopeuttamisessa

E404 = korkea valtionvelka
E467 = ikääntyvä väestörakenne

Siinä sitä riittäkin työtä ennen kuin tälle tuotteelle saadaan ympäristömerkinnät ja luomuleima.

Halujemme sirpaleinen fundamendalismi

VERRATON RELATIVISMI, johdantolöpinää lämmittelyn vuoksi.

Viime talven apurahahakemuksissa esittelin kesälle sijoittuvan essee-projektin nimeltään Verraton relativismi. Suurimman osan teoksen keskeisistä teeseistä olen luonnostellut paperille jo syksyllä, joten suunnitelma ei sikäli ollut mitään vedätystä. Puuttuu vain se sata sivua valmista tiukkaa tekstiä, jota varten minulle myönnettiin parin kuukauden kirjailijaelanto.

Sadan sivun (tai ehkä hieman alle) on siis tarkoitus käsitellä "relativismia". Toiset sata sivua ajattelin valikoida blogiteksteistä - sikäli kuin jossain välissä löydän kustantajaa hullunkurista pluralismia ja arvojen suhteellisuutta ylistävälle filosofialleni.

Ainoa mitä voin luvata on, ettei kyseessä ole mikään modernin liberalismin ylistys, ainoastaan metafyysinen todistus relativismin ylemmyydelle suhteessa muihin metafyysisiin oletuksiin. En suinkaan ajattele, että yhteiskuntamme tulisi pyrkiä yhtään suurempaan leppoisuuteen tai sallimukseen - vain sen vuoksi, että relativismi kaikkein parhaiten kuvastaisi todellisuutta. Todellisuus ja yhteiskuntarauha ovat kaksi eri asiaa.

Todellisuus on relativistinen siinä mielessä, että sille on aivan yhdentekevää mihin me ihmiset uskomme. Hurrikaani iskee nurin sekä uskonnollisen fundamendalistin että liberaalin monikultturistin ladon jos sattuu osumaan. Vaikka monikaan meistä ihmisistä ei julkisesti uskaltaisi myöntää olevansa relativisti niin maanalainen liike on vahva. Madot ja muut miljoonat pieneliöt kannattavat relativismia. Niille maistuvat kaikki aatteet, kunhan vain olosuhteet ovat ruumiin maatumiselle sopivat: sopivan lämmintä ja sopivan kosteaa.

En sano, että oma tulkintani sijoittuisi asteikossa radikaaliin tai lievään päähän - enemmänkin se on pragmaattista. Kirjoitan relativismista, koska kukaan muu ei vähään aikaan ole siitä keksinyt kirjoittaa. Puolustan sen ruhtinaan tiluksia, joka maksaa palkkani. Tämän kesän olen relativismilla töissä.


Relativismi on kuollut, eläköön relativismi!

Oman aikamme moniäänisyys on tietyssä mielessä täyttä kusetusta. Meidät on useimmiten vain pakotettu eklektiseen pluralismiin vastoin luontoamme.

Silloinkin kun väitämme tunnustavamme monikulttuurisuutta, se ei näy meidän teoissamme. Emme syleile moninaisuutta vaan innostumme kulloinkin jostain tietystä kivan tuntuisesta katsantokannasta. Näkökulmamme ja intohimomme kohteet vaihtuvat, mutta kulloinkin haluamme maanisesti puolustaa jotain tiettyä mielihalua, mielikuvaa, mielitekoa - siinä lyhyessä hetkessä, kun katsomme mielipiteemme kimallusta, kuvittelemme sen olevan vahvasti oikeutettu tärkein totuus.

Monikulttuurisuus, anna meille meidän jokapäiväinen pieni totuutemme, tämän päivän ihastuksemme. Seuraavana päívänä saatamme haluta olla jotain muuta mieltä. Pastan sijaan tekee mieli syödä curry-tofua. Ailahtelu ei ole pluralismia vaan rikkinäistä fundamentalismia. Asioita ei yhtä aikaa hahmoteta useasta näkökulmasta vaan useat näkökulmat yksi kerrallaan ottavat meidät valtoihinsa.

Moninaisuutemme on skitsofreenista ja tiedostamattomien kliseisen valtaamaa. Tykkään blondeista, ehdottomasti! Ei. Eniten tykkäänkin punapäistä, ehdottomasti! Ei. Kaikkein eniten nimenomaan tummatukkaisista! Aina niin. Aina mansikkajäätelöä. Kyllä. Aina suklaajäätelöä.

Jos oikeasti näkisimme useamman näkökulman yhtä aikaa, ei millään niistä olisi meihin valtaa. Nauraisimme niille kaikille. Mutta kun puhutaan taiteesta, uskonnosta, politiikasta, elokuvista, musiikista, urheilusta tai muusta yhtä vakavasta, meitä ei enää naurata. Olemme totisesti yhtä mieltä ja yhtä totisesti toista mieltä - kuka sellaisista asioista muka pitää kirjaa?

Rikkinäinen fundamentalisti elää ilman kokonaiskuvaa. Hän poukkoilee kuin flipperissä. Yhtenä hetkenä tuota, toisena tätä. Joka hetki hän luottaa olevansa matkalla oikeaan suuntaan, koska sisimmissään hän tahtoo uskoa täysivaltaisesti sen arvon pyhyyteen jota hän sillä hetkellä seuraa. Hän ei edes huomaa, että joka päivä hän seuraa erilaista johtajaa.

Vain relativisti voi astua modernin suurkaupungin eksyttävän lumovoiman ulkopuolelle. Kaikille arvoille hän sanoo "ehkä, ehkä". Ei koskaan: "kyllä-kyllä, ei-ei." Relativisti voi tiedostaa sirpaloitumisen vaaran, sillä hänelle päämäärät, arvot ja ihanteet ovat läpinäkyviä. Hän hahmottaa elämänsuunnitelmiemme loputtoman sotkeutuneen vyyhdin ja ymmärtää useimpien ihmisten seuraavan käsiinsä osunutta lankaa siihen suhtaan, joka johdattaa vain syvemmälle labyrinttiin - kunnes värikkäiden vappuserpentiinien pamahdus taas rikkoo heidän keskittymisensä.


Sirkuksessa väliaika; kahvia ja tupakkaa

Yhteiskuntamme on monimutkaistunut ja moniarvoistunut, mutta halumme eivät ole jalostuneet sen mukana. Mielitekomme eivät enää seuraa monen sukupolven turvalliseksi todistamia konservatiivisia arvoja, vaan saavat valita mitä milloinkin - mutta innostuessamme meidän halujemme koneisto on aivan yhtä uppiniskainen ja umpimielinen. Luotamme arvojen arpapeliin ja huomaamme kolmekymmenvuotiaina olevamme aivan samassa pisteessä kuin kaksikymppisenä. Vuoroin olemme soutaneet ja vuoroin huovanneet - aina uskoen päähänpistomme olevan osa erehtymätöntä pelastustehtävää.

Olisi kaksi tapaa sopeutua nykyaikaan, emmekä osaa niistä kumpaakaan. Konservatiivit valitsevat yhden uran, yhden uskon, yhden puolueen ja yhden puolison, pitäytyen niissä - ja ennen pitkää he ovat jossain, rakentaneet jotakin jonkin varaan, väliäkö sitä mitä ja missä. Hyvä että sentään jossain, toteaa relativisti.

Konservatiivista elämäntapaa muutamat harvat sentään yhä uskaltavat tavoitella, mutta harvoin hekään selviävät. Maailma ei salli. Erilaisten vaihtoehtojen houkutus on liian suuri. Marketit ovat täynnä näennäisen vapauden rihkamaa. Meitä ympäröivä todellisuus on sirkusta, jonka jokainen klovni räjähtää aina uudeksi sirkukseksi.

Konservatiivisuuden rinnalla on toinen rationaalinen vaihtoehto: relativismi, mutta se on asetettu pannaan. Ja niinpä jäljelle jää vain tämä skitsofreeninen säntäily pienten sirpaleisten kertomusten perässä.


Kanavasurffaamisen alkemia

Vaihtoehtojen paljous on 1900-luvun Amerikan lapsellinen ja absurdi ratkaisuyritys kommunistisen diktatuurin päihittämiseksi. Suunnitelma ehkä onnistui, mutta silti se on mitä onnettomin tapa toteuttaa ihmisyyttä.

Kommmunisten maiden kaupoissa oli tarinan mukaan vain yksi vaihtoehto kutakin tuotettta. Yksi valtion virallinen pesuaine, yksi margariini ja yksi automerkki. Ymmärrän, että tämä voi olla ongelma.

Mutta ongelma se on vain siinä vaiheessa, jos en halua sitä mitä on tarjolla - tai jos se mikä on tarjolla ei tee tehtäväänsä, jos se on huonoa, tehotonta, liian niukkaa tai kallista. Valintojen kapeus ei suinkaan ole ongelma absoluuttisesti. Olen mielissäni, jos käyn kioskilla sunnuntaina ostamassa maitoa ja siellä on juuri haluamaani maitoa. En edes ajattele, että kappas, tuossa kioskissa ei myydä sitä väärää maitoa jossa on mielestäni liikaa rasvaa tai joka maistuu pahalle. En tee siitä mitään numeroa. En ala vaatia, että kioksissa, jossa tila on hyvin rajallista, tulisi pitää valikoimissaa kymmentä eri maitolaatuja.

Niinpä se, että vaihtoehtoja ei ole tarjolla, ei ole itsessään mikään ongelma. Siitä on kuitenkin tehty merkittävä ideologinen ongelma, koska joskus "kuulemani mukaan" oli maa, jossa tilanne oli mennyt kerrassaan surkeaksi.

Kommunistisen elämän ankeudesta minulla ei ole omaa kokemusta, mutta kanavasurffaamisesta kylläkin. Kanavasurffaaminen tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että vaihtoehtoja on tarjolla runsaasti, mutta ne kaikki ovat yhtäläisesti huonoja. Joka kanavalla mainostetaan samaa kuntolaitetta tai veitsisarjaa.

Luulen, että useimmat kanavasurffaajat eivät edes mieti muita kanavia silloin, kun yhdeltä kanavalta tulee juuri se ohjelma minkä he halusivat katsoa. Muiden kanavien olemassaolo ei takaa mitään onnistumisesta, mutta se antaa meille jonkinlaista lohtua. Meidät on ainakin opetettu ajattelemaan, että se on meidän parhaaksemme. Joskus me janoamme tätä lohtua niin sinnikkäästi, että jumiudumme sohvalle vaihtelemaan masentavia kanavia kuin kuin toistaisimme mantraa ja laskisimme helmia runousnauhassa.

Relativistin ja liberalistin erottaa tässä tilanteessa se, että liberalisti sanoo "kyllä-kyllä", kun taas relativisti sanoo vain "ehkä". Mikään kasvatuksen mukana tullut historiallinen tarina kommunistisen elämänmenon kurjuudesta ei vielä riitä vakuuttaman relativistia siitä, että kanavasurffaaminen ja asioiminen marketissa, josta löytyy kolmekymmentä erilaista margariinimerkkiä tarjoasivat parhaat mahdolliset elämisen puitteet.

Väitteen vakuuttavuutta ei yhtään paranna se, että samaan aikaan soi äänekäs sirkusmusiikki ja värikkäät serpentiinit räjähtelevät näkökenttämme äärirajoilla. Relativisti ei metsästä totuuksia kiksien vuoksi. Häntä ei kiinnosta säntäily pienten vakaumuksen sirpaleiden perässä. Hän ei eksy kuvittelemään, että tämän päivän kivoimman totuuden raaputuspinnan alta löytyisi miljoonavoitto - että kädessä oleva totuus olisi se totuus, jota kannattaisi seurata, satavarmasti, seurata kunnes tuuli kääntyy ja mieli vaihtuu sen mukana, kunnes talvi kääntyy kevääksi ja sen seuralaisena saapuvat uudet mielikuvien kiihottamat oikut ja jännityksestä tärisevien käsiemme puristuksessa uusien totuuksien hopeiset raaputuspinnat.


Eväät on poimittava supermarketista

Maailmamme on täynnä halpoja väärennöksiä. Silkka vaihtoehtojen paljous ei vielä takaa kilpailun rehellisyyttä tai laatua. Palveluun yhdistetty hymy voi olla opeteltua ja parhaat pitsat voi saada paikasta, jossa palvelu on eleetöntä ja tarjolla on pelkkää vanhan viisauden margaritaa: tomaattikastike ja juusto - everything else is too much!

Halvan krääsän markkinat ulottuvat muoviin käärittyjä teollisuutuotteita laajemmalle. Myös arvot ja ideologiat voi olla sekundaa. Demokratia on tästä hyvä esimerkki. Historiassa on nähty monenlaatuisia vaaleja ja montaa lajia vapautta. Kun jonkin väitteen tai ideologian oikeutusta kysytään, ei relativistia kiinnosta absoluuttinen oikeutus. Hän tahtoo tietää kyseisen yksittäintapauksen kohdalla onko siitä mihinkään; tarvitaanko sitä nyt juuri? - ja onko tarjolla oleva totuus sitä mitä väitetään - ykkösluokan kamaa, jota välittäjät eivät ole päässeet laimentamaan.

Arvot ovat kuin työkaluja. Tietyissä tilanteissa niistä on hyötyä, mutta niiden lumoon ei pidä hukkua. Ihmisyyteen liittyy lukuisia vaarallisia taipumuksia - mutta ehkä vaarallisin kaikista on taipumuksemme takertua mielipiteeseen tai ihanteeseen niin tiukasti että tulemme sokeaksi todellisuuden relatiivisuudelle - sille, etteivät pilvet ja aallot välitä paskankaan vertaa meidän hienoista julistuksistamme. Kaikki hienot ideat voidaan ihmisten käsissä kääntää nurinniskoin; turmella tai laimentaa, sekoittaa myrkyksi.

Konservatismin ja fundamentarismin pitkäjänteisyyden ohella aivan yhtä vaarallista voi olla lyhytaikainen, liberalisin ja pluralismin innostama hetkellisten ihastumisten sarja - katkonainen, vaihtuvien arvojen elämä, jossa etsitään pysyvyyden sijaan kokemuksia ja kiksejä - kaikesta, myös arvoista ja totuuksista.

Relativismin verrattomuutta voi perustella monella tapaa, mutta ennen kaikkea se on upea elämän johtoaate siksi, että se on niin valtaisa haaste. Relativismi merkitsee miltei mahdottoman tilanteen tiedostamista ja pyrkimystä puuttua inhimilliseen perusvikaan. Kymmenen käskyä supistuu yhdeksi:

Älä humallu totuudesta!

Ehkä juuri tämän ihmisyyden perusteisiin kohdistuvan moitteensa vuoksi relavismi on niin vihattu näkökanta. Sen koko pyrkimyksessä on jotain inhan epäinhimillistä - ja kuitenkaan suhteellisuudentajunsa ja puolueettomuutensa säilyttämiseen tähtäävä relativisti ei yritä olla kivenmurikka tai nihilisti. Vaikka monet niputtavat yhteen nämä kaksi ismiä, en tiedä kenenkään relativismin nimissä väittäneen, että kaikki olisi arvotonta - vaan, että mitkä tahansa arvot voivat tilanteen mukaan saada enemmän painoa tai köyhtyä - tai olla vedätystä.

Muut ideologiat yhdistävät voimansa tuomitakseen relativismin, sillä niillä kaikilla on pelissä yksi ja sama metafyysinen oletus: että on olemassa yksi ja muuttumaton korkein arvo, ja juuri ne itse ovat sen puolustajia.

Tässä suhteessa libaralismilla on yhtä paljon hävittävää kuin kaikilla muillakin, sillä "vapauden" puolustajat vaativat itselleen samaa temppeliveroa ja diplomaattista koskemattomuutta kuin "kanavapaketin" tai "veitsisarjojen" tai minkä tahansa muun yhden asian kauppiaat.

Liberalistilla on valtavasti vapauteen sidottua "pääomaa". Heille se on kultakanta, tärkein valuutta, johon he ovat sitoneet kaikki muut arvonsa. Jos vapauden arvo yhtäkkiä alkaisi laskea, liberalismin puolustajat, papistoa ja köyhintä rahvasta myöten, tuntisivat, että heidän koko omaisuutensa on hupenemassa: sekä maallinen että henkinen varanto, kaikki sidottuna yhteiseen kultakantaan.

En minä näin sanoessani väitä, että vapaus olisi kerrassaan arvotonta. Kuten jo kerroin, ei relativismi minun näkemykseni mukaan ole nihilismiä (miksi muutoin tarvittaisiin kaksi eri sanaa?) Vapautta arvostan juuri sen verran, että jos minun pitäisi valita veden ja hapen tai sen väliltä, että joutuisin asioimaan Itäblokin supermarketissa, jossa on vain yhtä saippuaa, mieluusti ottaisin sen elämän - jos vain saisin pitää veden ja hapen, jotka tietääkseni eivät ole inhimillisiä arvoja, joten niistä minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa.

PS. Sataprosenttinen vesi ja happi ovat suurina annoksina myrkkyä, joten myös niiden kohdalla suhteellisuudentaju kannattaa säilyttää.

PPS. Tarkoitukseni ei ole vastaisuudessa sitoutua tähän yhteen relativismin määritelmään vaan tutkia useita eri malleja. Tiedostan, ettei monikaan "relativismista" puhuessaan ajattele kuvaamaani arvoskeptisismiä vaan jotain radikaalimpaa. Käsitteiden määrittelyssä pätee sama suhteellisuudentajun vaatimus.

(Esitelty relativismin määritelmä on itselleni ensisijainen siitä syystä, ettei se johda sisäiseen ristiriitaan: relativismia usein syytetään siitä, että se asettaa myös itsensä kyseenalaiseksi - mutta esittelemässäni muotoilussa tätä ongelmaa ei ole. Tilannekohtaisesti tarkasteltavat arvot eivät käänny yleisesti päteviksi säännöiksi, joten relativismia ei voi syyttää siitä, että se puhuisi itseään vastaan: myös relativismi voi olla ykköslaatua tai rihkamaa - eikä tämän myöntämisestä seuraa mitään valehtelijan paradoksia.)

Korkeakulttuurin infantiili elämänkielteisyys

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA, VÄLIHUOMAUTUS.

Monet tunnustetut älymystön edustajat ovat naurettavia kaikenkattavassa negatiivisuudessaan. Mikään ei kelpaa. Kaikki on vain inhimillisen typeryyden ilmentymää, enintään keskinkertaista.

"Hän on tyhmä, hän on kömpelö, hänellä on puheripuli; hänen moraalikäsityksissään on samaa näkemyksen syvällisyyttä kuin portinvartijoilla...

Että jotkut miehet ovat voineet retkahtaa tuohon vessanpönttöön on totisesti osoitus tämän vuosisadan miesten alennustilasta.

Hänellä on hyvät syyt haluta poistaa Helvetti."

(Charles Baudelaire: Alaston sydämeni, katkelma XVI: George Sandista)

Myönnän, että tietyssä iässä minua viehätti negatiivisuus ja olemisen absurditeetin kiroaminen, esimerkiksi Kafkan, Camus'n tai Nietzschen kirjoituksissa. Olin helpottunut siitä, että joku toinenkin osasi kyseenalaistaa auktoriteetit ja asennoitua ihmiselämän naurettaviin piirteisiin niiden ansaitsemalla kriittisyydellä.

Rakastin erityisesti Marx-veljeksiä ja Monty Pythonia. Anarkistinen komedia uskalsi paljastaa oman yhteiskuntansa koko hullunkurisuuden. Molemmat esimerkit ovat kuitenkin pääosin iloisia ja elämänmyönteisiä. Televisiokomediat tarjoavat hauskanpitoa keskiluokille. Ne keräävät miljoonayleisöjä, eikä niihin liity samaa säälittävää katkeruutta joka leimaa korkeammaksi määriteltyjä taiteita, kuten modernin kirjallisuuden kaanonia.

"Historia jossa kertoisin suhteistani kaikkiin tämän ajan kuuluisiin miehiin.

Hilpeitä luonnekuvia joistakin typeryksistä."
(Baudelaire, katkelma XV)

Nykyään minusta tuntuu, että negatiivinen asenne on vain vihonviimeinen palanen ihmisyyden naurettavuudessa - yhtä lailla inhimillinen erehdys kuin kaikki muutkin - vain astetta suurempi ja huolellisemmin valmisteltu erehdys kuin perusteeton optimismi.

Baudelaire on erityisen traaginen hahmo. Päiväkirjamerkinnöissään hän lähinnä haukkuu ystäviään ja pohtii oman epäonnistumisensa syitä - päätyen yleensä siihen, että syyttää kaikesta yhteiskuntaa ja muiden ihmisten typeryyttä. Hänen nääntynyt hahmonsa tuo mieleen lähinnä Dostojevskin Kellariloukon - teoksen, jonka kaikki älyköt ovat lukeneet, mutta jonka esitettelemästä pilakuvasta he eivät ole oppineet mitään.

"Muut kirjailijat ovat enimmäkseen pikku nyhertäjiä, jotka eivät tiedä mistään mitään."
(B: Katkelma XXXII)

"Mainio kuvauksen aihe: kirjallinen roskasakki."
(B: Katkelma XXXVI)

Baudelairea lukiessa tulee mieleen, että hän oli yksinäinen ja katkera trolli, joka lähetteli pieniä solvauksia oman aikansa tekstiviestipalstoille tai ilmaisjakelulehtien lukijapalaute-osastoon. Hän saa raivokohtauksen heti jos niitä yhtään sensuroidaan - ja vannoo ettei koskaan enää lähestyisi viisauksillaan samaa julkaisijaa - mutta ei kuitenkaan pysty hillitsemään itseään ja taas viikon kuluttua hän on jälleen pahanteossa.

"Lapsena minusta piti tulla milloin paavi, ja vielä sotaisa paavi, milloin näyttelijä.

Nautinnot jotka nämä kaksi kuvitelmaa minulle tuottivat."
(Katkelma XXXIX)

Moraalisen tuohtumuksen kukat

Onko se pahuutta vai moraalisaarnaa - vai molempia - jos osoittaa julkisen halveksuntansa oman aikakautensa alennustilaa kohtaan?

Baudelaire kirjoittaa etupäässä pettymyksestä, ihanteidensa romuttumisesta. Äärimmäinen pahuus tarvitsee syntyäkseen korkeita ihanteita - kahdellakin tapaa.

Ensinnäkin kokemus pahuudesta - ainakin sellainen, josta on selvitty kertomaan - on kokemusta ihanteiden murskautumisesta, uskon ja toivon menetyksestä, lisääntyneestä vaikeudesta rakastaa. Kivi ei voi todistaa pahuutta, koska se ei alunalkaenkaan ole elättänyt itsessään mielikuvia ylevyydestä.

Paitsi koettu, myös aiheutettu pahuus on usein korkean ideaalin viemistä sen loogiseen loppuun asti. Kansalaistunto, kilpailu, tehokkuus, pyrkimys taloudellliseen kasvuun - nämä kaikki ovat pieninä annoksina osa tervettä elämää - mutta äärimmilleen jalostettuina niiden elämää tuhoava voima pääsee valloilleen.

Baudelairen katkeruuden antaa jotenkin anteeksi se, että hän myöntää epäonnistuneensa. Hän tiedostaa, että hänen suunnitelmiensa ja korkeat ihanteensa eivät kohtaa todellisuutta. Kuitenkin vain harvoin hän osaa kohdistaa syyttävän sormensa omiin menetelmiinsä - tai itse ihanteisiin, jotka ehkä kaipaisivat tarkistamista.

En ole koskaan lukenut Pahan kukkia siitä näkökulmasta, että runoilija tahtoisi hekumoida pahuudella. Kyse on aina ensi sijassa kukinnoista, ei pahuudesta. Kurjuus ja epätoivo kykenevät tuottamaan jotain korkeampaa, jotain mikä on niiden vastaista. Vastoinkäymiset ja vääryydet lietsovat moraalintuntoamme. Ne villitsevät runoilijaa eettiseen hurmokseen. Kyse on moraalisaarnasta, ei rappiolla hekumoinnista; runoilija janoaa tarrautua koko voimallaan hyveisiin, mutta on aiheita, joista täytyy kirjoittaa vaikka ne eivät ole mukavia - koska yhteiskunnan on aika kohdata itsensä. Herättäköön runoni närää, jotta jotain parempaa voisi nousta sovinnaisuuden raunioista.

Kurjuudesta sikiävä oikeudenmukaisuuden vaatimus on kuitenkin usein sokea ja kostonhimoinen. Ihanteet yksipuolistuvat ja vääristyvät. Fanaattisuus kukoistaa yhteiskunnissa, jotka on pakotettu polvilleen tai vaiennettu. Kun ei muusta ole toivoa niin ehkä sentään korkeampien voimien langettamasta tuomiosta. Samalla koston ajatuksella myös Baudelaire toistuvasti hekumoi.

XXXIX
Olen unohtanut sen lumpun nimen ... no! Kyllä se muistuu mieleen viimeisellä tuomiolla.

XLV
Voitaisiin järjestää hieno salaliitto Juutalaisen Rodun hävittämiseksi.

On houkutus sanoa, että kärsimys jalostaa - mutta kovinkaan usein se ei mene niin. Paska ehkä lannoittaa kukkia, mutta ainakin nämä pahasta versoneet runot ovat pitkälti katkeruuden kukkia. Korkeat ihanteet palauttavat muistoja jostain ylevästä, mutta näköalat ovat kärjistyneitä ja julmia. Runojen piikit eivät ole tarkoitetut vain itsepuolustukseksi.


Jotain uutta - vai sittenkin jotain hyvin vanhaa?

Pahan kukista tekee kavalan kirjan lähinnä se, että Baudelairen motiivit eivät ole ihailtavat. Hän haluaa kuohuttaa myös siksi - tai etupäässä siksi -, että janoaa reaktioita. Runoilijaan kohdistuva perehtymätön kauhistelu saa hänet tuntemaan että hän on olemassa. Perehtyneet ja ymmärtävät se puolestaan houkuttaa rakastamaan teosta entistäkin lujemmin. Oikeudenkäyntien ja sensuurin lietsominen oli vanha jekku jo tuolloin, ja esimerkiksi Suomessakin luetaan vielä Juhannustansseja, vaikka romaanina se on jo kadottanut särmänsä. Timo K. Mukan kohusuosio on sentään kirjallisesti ansaitumpi.

Kirjallisen uransa epäonnistumisesta Baudelaire saa syyttää eniten omaa turhamaisuuttaan. Hän kuluttaa voimansa kadehtimiseen ja ymmärtämättömään hampaiden kiristelyyn. Tämän lisäksi hän oli keskenjättäjä. Hän kadehti ihmisiä, joilla oli taitoa luoda rutiineja.

XIII
Rutiinien luominen on neroutta.
Minun tulee luoda rutiini

XVIII
Löydettävä päivittäinen työvimma.

XIX
kun on hyvin nuori, tuntuu että voi lykätä asioita tuonnemma;

XX
Minulta on toistaiseksi kokematta suunnitelman toteutumisen ilo.

Ryhdyttävä kirjoittamaan heti. Minä viisastelen liikaa. Työhön ryhtyminen heti on kehnoinkin tuloksin parempaa kuin haaveilu.
(Baudelaire: Välähdyksiä)

Samaa loppuun saattamisen vaikeutta hän päivittelee loppuun saakka.

"Minussa ei ole perustaa vakaumukselle.
Kunnialliselle ihmiselle on ominaista tietty pelkuruus tai oikeammin velttous.
Vain rosvot ovat vakuuttuneita - mistä? - siitä että heidän täytyy menestyä. Ja hehän menestyvät."
(Alaston sydämeni VII)

Baudelairen nykyisen suosion syyt ovat tuskin yhtään runoilijan omia motiiveja kypsempiä. Baudelairen ilkeitä sivalluksia yhäkin ihailevat etupäässä ne, jotka samaistuvat tuskaan ja nauttivat ajatuksesta, että muut ihmiset ovat tyhmiä. Kuten suuri runoilija, he itse ansaitsisivat parempaa. Vain tämä edesmennyt nero tuntuu tajuavan missä mennään. Hän on kohtalontoverini - toverini sisäisessä helvetissä ja hampaidenkiristyksessä. Ja kuitenkin jos Baudelaire eläisi, hän varmaan haistattaisi pitkät paskat 2000-luvun ihailijoilleen.

Baudelaire tuo mieleen vanhatestamentillisen profeetan, jonka Jumala on voimissaan ja täynnä vihaa. Siinä suhteessa hän hieman muistuttaa Janne Kortteista - tosin jälkimmäinen ei ole dandy. Hänessä inkarnoituu enemmänkin repaleinen ja nääntynyt askeetti, jonka kristillisyyteen herkullisesti sisältyy sen koko kirjo; voimiensa tunnossa Kortteinen herättää henkiin Sodoman ja Gomorran tuhon julistustuksen sekä tarinan lammaslaumaan ajetusta räyhänhengestä.


Poikkeus ei tee sääntöä, paitsi poikkeustapauksessa ehkä

Myös Baudelairen esseet ovat jyrkkiä. Hän määrittelee aiheen ja käsitteet - ja sitten tekee joukon määritelmilleen uskollisia johtopäätöksiä. Se synnyttää erityisiä näkuökulmia ja kuulostaa älykkäältä, mutta lopulta hän saa aikaan lähinnä fanaattisen omaperäisiä tulkintoja, kiehtovia kärjistyksiä, joissa on totuutta vain murto-osa, sekä ainoastaan lyhyen kantaman vakuuttavuutta.

Johtopäätösketjuista ja määritelmistä irroitettuna Baudelaien viisaudet ovat lähinnä nokkelia aforismeja. Niistä puuttuu elämää ylläpitävä laajamittainen voima. Ne on luotu lähinnä pisteliäiksi marginaalimerkinnöiksi toisille, paljon yleispätevimmille viisauksille - joiden B. uskoo olevan tyhmyyden tiivistymää - koska hän itse ei ole johtanut niitä monimutkaisten kaavojen kautta. Ne tuntuvat olevan vain helppoja yleistyksiä, joita melkein kuka tahansa pystyisi tekemään.

Tavallinen ihminen hyväksyy yleispätevät periaatteet sellaisenaan ja onnistuu 90% tapauksista. Baudelaire on luonut muutaman teorian, jotka nokkelasti selittävät loput 10% - mutta vain sen. Niitä voi joku pitää korkeampina ja ylevämpinä, mutta niiden varaan ei pidä rakentaa elämäänsä - koska yleispätevämpi totuus pätee paljon niitä useammin.

Yleispätevä sääntö voittaa yhdeksän kertaa kymmenestä - mutta se ei ole yhtään niin yksilöllisyyttä korostava ja huomiota herättävä!


Sivistyksen kulmahampaat

Thomas Bernhard ei ole minulle kovinkaan tuttu, mutta heti kun luin hänen kirjoituksiaan, minulle alkoi avautua miksi hänet on korotettu suurten kirjailijoiden joukkoon. Hän on moderni individualisti siinä Joycen nuoruusvuosien, Sartren Inhon ja Marcel Proustin Kadotetun ajan merkityksessä, että hän osaa ajatella vain itseään. Hän on itsekeskeinen.

Thomas Bernhard sairasti paljon. Hänellä oli huonot keuhkot (kuten Marcel Proustilla). Hän sairasti tuskallisesti ja oletti elämänsä jäävän lyhyeksi. Se piiskasi hänet kirjoittamaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvin.

En tunne Thomas Bernhardia henkilönä, mutta hänen kirjoitustensa perusteella uskon, että hän oli vaikea ihminen, suorastaan kusipää.

"...hiljaisuudellaan hän halusi tietenkin loukata minua.

maalaiset ovat vieläkin estyneempiä kuin kaupunkilaiset sanomaan suoraan, että joku ihminen on tappanut itsensä...

en enää yhdeltätoista aamupäivällä ollut sen enempää yllättynyt kuin järkyttynyt tuosta hirveästä tapauksesta, sillä olin kuullut siitä jo seitsemältä aamulla...

Ja ajattelin, että olisi ollut parempi käyttää ilta Pascalin tai Gogolin tai Dostojevskin tai Tsehovin lukemiseen kuin tulla Genzgasselle vastenmielisille taiteellisille illallisille."

(Thomas Berdhard: Hakkuu)

On tärkeää, että vitutuksen keskellä ei tuntisi olevansa yksin. Miten hirvittävää olisikaan, jos yhteiskunta ei sallisi inhoa tai epäilystä ilmaistavan - jos kaikkien pitäisi olla koko ajan positiivisia ja iloisia - myös kirjallisuutensa yksityisyydessä.

Toisaalta kirjallisuus myös hyötyy hyvin paljon yhteiskunnan sovinnaisuuksista. Kirjallisuus on riippuvainen normeista, jotka kieltävät negatiivisten tunteiden julkisen esittämisen, sillä se saa niihin eräänlaisen yksinoikeuden. Kirjat saavat ilmaista vihaa ja ahdistusta. Ne tilittävät ja tunnustavat. Lukeminen on eräänlaista vessassakäymistä, sillä se suoritetaan yksin, omassa rauhassa. Kuvaavaa onkin miten molempia voi tehdä yhtä aikaa: lukea ja paskantaa.

"Jeanne oli ryhtynyt tämän Kirjallisuus ajassa -lehden päätoimittajaksi; siitä lähtien lehti oli ollut lukukelvoton, siitä oli itse asiassa tullut täysin arvoton ja kerrassaan päätön ja läpeensä pitkästyttävä lehti, joka nautti tämän kammottavan, inhottavan ja sekavan valtion tukirahoja ja johon painettiin pelkkiä latteuksia ja typeryyksiä..."
(Bernhard: Hakkuu, s.31)

Moderni kirjallisuus on yksityisen vitutuksen hienovarainen pakoventtiili, mutta samaan aikaan se opettaa epäilyyn ja pessimismiin - jumiuttaen lukijansa yksinäisiin ahdistuneihin ajatuksiinsa. Paljon lukevan ihmisen tunnistaa siitä, että hän suhtautuu ympärillään tapahtuviin asioihin tietyllä varauksella. Hän ensimmäinen reaktionsa uusiin henkilöihin ja asioihin on samaan aikaan utelias ja torjuva.

Kirjallisuus vetoaa meissä siihen kokemukseen, että muut ihmiset eivät ymmärrä. Niinpä kirjallisuus on sitä tehokkaampaa mitä harvempi ihminen sitä jaksaa lukea. Vaikea ja epäselvä merkitsee suuruutta. Suurinta taide syntyy eksymisen, vaikeaselkoisuuden ja katkeruuden pyhästä kolminaisuudesta.

"Viisitoista vuotta hän julkaisi tylsistyttävää Kirjallisuus ajassa -lehteä, kunnes se otettiin häneltä pois sitä lupausta vastaan, että hänelle maksettaisiin elinikäistä eläkettä. Mutta ei lehti siitä paremmaksi tullut, ajattelin, päinvastoin, tämänhetkinen päätoimittaja on vielä tyhmempi ja epäpätevämpi."

Tyytymättömyyden tähden

Korkeakirjallisuuden määritelmäksi oikeastaan jo kelpaisi se, että siinä avoimesti halveksitaan tavallista elämää ja kaikkia sen iloja. On äärimmäisen harvinaista, että moderni teos ilmaisisi viihtymystä todellisuuteen. Kirja on väline todellisuuspakoon tai todellisuuden tuomitsemiseen - joka on vain toinen tapa sanoa ei.

”Arosuden katse tunkeutui läpi koko aikamme ja paljasti sen uutteran touhun ja turhuuden, sen matalan henkisyyden ja ulkokultaisen kulttuurin.”

"Pohjattomammin kuin mitään muuta minä vihaan, inhoan ja kiroan tätä tyytyväisyyttä, tätä hyvinvointia ja mukavuutta, tätä poroporvarien hellimää optimismia, tätä keskinkertaisen, kaavamaisen, normaalin ihmisen säädyllistä, sävyisää elämää."

"En voi ymmärtää mitä iloa tai huvia ihmiset etsivät täyteenahdetuista rautatievaunuista ja hotelleista, täpötäysistä kahviloista ja niiden räikeästä, etovasta musiikista, suurkaupunkien baareista ja varietee-teattereista, maailmannäyttelyistä, kilpa-ajoista ja urheilukentiltä – en voi sitä ymmärtää enkä voi ottaa osaa."

(Herman Hesse: Arosusi)

Negatiivisuus on äärimmäinen klisee, mutta se kerää laajaa kannatusta. Modernin ihmisen kuuluu olla tyytymätön ja juureton. Modernin suuret aikaansaannokset perustuvat tyytymättömyyteen - ja niinpä kaikki yhä vain tähtää siihen. Uutisten, mainosten - jopa koululaitoksen tehtävä on osoittaa meissä puutteita sekä vaatia meiltä, että lakkaamatta vaatisimme, tuntisimme tarvetta.

Tiedoitusvälineet ovat olemassa, jotta ne kertoisivat meille mitä meiltä puuttuu ja mikä elämässämme on vikana.

On mitä naurettavin, ja silti mitä sinnikkäin, klisee tulkita elämänmyönteisyys ja tyytyväisyys keskinkertaisuuden merkeiksi. Kirjailija ei saa olla onnellinen, eikä kirjaa lukiessa saa viihtyä. Älykkyyttään ei saa osoittaa onnellisuuden taidoilla tai menestyksellä - todellisen neron tunnistaa siitä, että hän kärsii ja halveksii kaikkea tavallisuutta. Hetkeksikään hän ei suostu poistumaan oppositioasemastaan.

Heli Laaksonen ei ole oikea runoilija, koska hän on pirteä ja hymyileväinen - tai ainakin promokuvissa hän toistuvasti näyttää tavattoman iloiselta ihmiseltä. Laaksonen on myös perustellut aivan väärin sen, miksi hän kirjoittaa murteella. Murre ei merkitse vastalausetta virkakielisyyden alistavalle ja typistävälle vallankäytölle. Pikemminkin murre on vain jotain kivaa ja luontevaa - siis yäk!

Taiteilijaksi pyrkivä nuori tekee kaikkensa, jotta kärsimys ei lakkaisi. Hän tekee elämästään vaikeaa, koska muutoin luovuus saattaisi turehtyä - ja koska vain negatiivisuus on uskottavaa. Vain vitutuksesta voi syntyä oikeaa taidetta. Vain yksinäisyydestä.

Länsimaisessa kirjallisuuden kaanonissa gootit ja hevarit on nostettu korkeimmalle puolalle. On siellä muutama emokin. Nuoren runoilijan tunnistaa siitä, että hän pukeutuu mustaan.


Kukoistuksen etiikka

Saduissa piilee tietty totuus. Peikot ja pahat ihmiset kuvataan kuivina ja näivettyneinä. Hyvät ovat puolestaan terveitä ja sopusuhtaisia. Ikävien ajatusten kanssa yksin vellominen ei tuota sellaista maagista vaikutusta, jota ehkä toivoisimme.

Katkeruus ei avaa porttia Narniaan. Sinnikäs vitutus ei saa aikaan sitä, että yhtenä päivänä ovikello soi ja siellä on joku kosminen komitea, joka on saapunut kukittamaan meidät ansiokkaasta harmistumisesta. Epikuros oli ehkä eniten oikeassa. Etiikka on kokonaisvaltaista elämisen taitoa, joka näkyy ilona ja kukoistuksena. Hyvä elämä merkitsee hyviä ystävyyssuhteita, hyväntahtoisen luottamuksen rakentamista.

Eettisyys on sidoksissa siihen, että ihminen viihtyy - tai ainakin tahtoo viihtyä ja tietää siihen keinot. Hän ei kuitenkaan saavuta onnellisuuttaan pelkällä itsepetoksella. Hän viihtyy, koska hän on tehnyt sen minkä pystyi, sen minkä näki parhaaksi. Kerran hän meinasi antaa periksi ja luovuttaa, mutta onneksi paikalla oli joku joka käänsi hänen mielensä.

Eristyksissä elämä kadottaa merkityksensä. Mitä tahansa voi yrittää tehdä yksin, mutta se ei johda kukoistukseen. 1900-luvun korkeakirjallisuus vaikuttaa sellaisten ihmisten keskinäiseltä kirjenvaihdolta, jotka kokevat elävänsä vankeudessa. He eivät poistu asunnostaan, koska yhteiskunta vainoaa heitä. He eivät edes halua tietää mitä hyvää elämä voisi tarjota heille, koska he ovat lukeneet paljon - ja lukemiensa kirjojen perusteella he tietävät, että mikään ei ole yrittämisen arvoista.

"Ajatuksissani Amerikan kaikki kadut yhtyvät ja muodostavat valtavan pyörteen, hengen pyörteen jossa kaikki imeytyy alaspäin ja siivilöityy iänkaikkiseksi paskaksi. Tämän pyörteen yllä uutteran uurastuksen henki heiluttaa taikasauvaansa."
Henry Miller: Kauriin kääntöpiiri

Kirjallisuutta:
BAUDELAIRE, T. BERNHARD, KORTTEINEN, H. MILLER, H. HESSE, H. LAAKSONEN...

Sankarillisuus

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA, OSA 4/5: Käytännön toiminta ja eettinen synergia

Aiemmassa kolmessa osassa käsittelin läsnäoloa, spontaanisuutta sekä omanarvontuntoa. Esittelin Fonzien aloitteelisuutta, sudenpentujen neuvokkuutta sekä Nikke Knattertonin valpautta ja havaintokykyä. Yhdessä nämä kolme elementtiä muodostavat "eeppisen sankarillisuuden", joka tunnetaan toimintaelokuvista, mutta ei niinkään etiikan teoriakirjoista.


Eeppinen eettisyys

Sankarillisuuden maksimoituminen edellyttää kaikkien kolmen ulottuvuuden toteutumista, ja ehkä selkeimmin etiikan eeppisyys paljastuu lastenkirjoista ja -elokuvista. Ensin tapahtuu havainto: esimerkiksi Viisikko on löytänyt salakuljettajien kätkön tutkiessaan lomapaikkansa lähiseudun luolia. Aikuiset ovat liian kiireisiä huomatakseen tällaisia asioita - mutta lapsilla on uteliaisuutta ja vaadittavaa läsnäoloa.

Seuraava liike olisi terveen järjeen mukaan poliiseille ilmoittaminen - mutta tällöin päähenkilömme luovuttaisivat osan sankarillisuudestaan virkavallalle. Niinpä läsnäoloa ja havaintoa seuraa impulsiivisuus: joku ryhmästä haluaa itse tutkia luolaa tarkemmin ja kerätä esimerkikisi todistusaineistoa. Motiivina voi olla myös ylpeys tai kohtuuton itsevarmuus.

Tässä vaiheessa tarinan kaarta usein korostetaan sitä, että sankarillisuus edellyttää tiettyä omalaatuisuutta ja jopa hienoista hulluutta. Tavalliset ihmiset ovat liian tylsiä ja turvallisuudenhakuisia kyetäkseen muuttamaan maailmaa. Carpe diem! ja sitä rataa.

Useiden rohkeuden ja velvollisuudentunnon - sekä neuvokkuuden hyveitä osoittavien tilanteiden jälkeen sankarimme vangitsevat roistot, ilman kenenkään apua. Kokonaisuutena hahmottuu absurdin liioiteltu ja suorastaan myyttinen eettisen toiminnan kaava.


Läsnäolon pahin uhka on kiire, eli uppoutuminen arkisiin huoliin, kaavamaisiin tehtäviin, haaveiluun tai keskittyneisiin ajatuksiin. Läsnäoloa voi paeta aivan yhtä hyvin tärkeillä velvollisuuksilla kuin teeveetä katselemalla.

Välittämisen ja hyvän tahdon puuttuminen ei ole ainoa syy toiminnan lykkääntymiseen. Myös pelokkuus tai epäusko omiin kykyihin - tai siihen että yksilön teoilla on mitään väliä - voivat ilmentyä aivan samanlaisena passiivisuutena kuin kylmä vahingonilo tai kyynisyys.

Spontaanin toiminnan esteenä voi olla myös etiikka itse - liika tilanteen monimutkaistaminen teorialla. Neuvokkuus kehittyy rohkean osallistumisen kautta. Varman tiedon puuttuminen ei kelpaa syyksi perääntyä. Me kaikki ymmärrämme, että valehteleminen on väärin, mutta silti pidämme sankarina sitä, joka uskaltaa valehdella painostuksen edessä tai suojellakseen muita.

(Tässä kohtaa en halua väittää, että rajat olisivat missään määrin selkeät. Kolmion muoto on vain käsitteellinen apuväline, ja se vastaa todellisuutta enintään kaukaisesti ja karkeasti. Valitsin kolmiomuodon, koska inhoan dikotomioita. Trikotomiat ovat lähes yhtä tyhmiä, eivätkä nelikentät parantaisi asiaa mitenkään. Sama pätee määritelmiini. En esimerkiksi väitä, että Fonzie tai Sudenpennut tai olisivat parhaita protyyppejä omassa kulttuurissamme - saati että jotain aikakaudesta toiseen toistuvia arkkityyppejä. Hahmot on valittu satunnaisesti, ja niiden mahdollinen puhuttelevuus on arpapeliä. Yhtä hyvin olisin voinut puhua Ihmemiehestä, Ritari Ässästä tai Homer Simpsonista - tosin viimeisen kohdalla en ole ihan varma. Samoin on täysin satunnaista, että "ettinen rohkeus" päätyi alaotsikoksi ja "Impulsiivinen etiikka" pääotsikoksi.)


Sankarillisuuden mahdottomuus

Tiedämme kokemuksesta, että esimerkillisten tekojen suorittaminen ei ole jokapäiväistä. Jälkikäteen on helppo jossitella, että "olisin voinut ehkä...", "olisi pitänyt...", "miksi en sanonut mitään...?", "kunpa vain olisin sen heti keksinyt!"

Menetettyjen tilaisuuksien perään vatvomisen voi kohdistaa moneen eri kohtaan kertomuksen kaarta. Ehkä eniten harmittavat tilanteet, joissa ehti jo tapahtua joitakin sisäisiä sankarillisuuden eleitä - mutta ne jäivät muilta pimentoon. Saatoin esimerkiksi havaita toisen olevan pinteessä, miettiä ratkaisua ja keksiäkin sen - mutta sitten viimeinen toteutus jäi puolitiehen. Tällaiset ihmeelliset epävarmuuden tai arkamaisuuden hetket ovat ehkä kiusallisimpia.

Noloa voi olla myös se, että yrittää, mutta siitä ei tule mitään - mutta ei niin noloa kuin se, että ei edes yrittänyt.


Lopuksi: eettinen synergia

Tavallaan sankarillisuuden vaatimus on aivan kohtuuton. Minun täytyisi olla tilanteen tasalla, läsnä hetkessä - nähdä ensin ongelma ja sitten ratkaisu - ajoittaa oma-aloiteisuuteni oikealla tavoin - olla loukkaamatta kenenkään tunteita toimiessani - ja lopulta vieläpä onnistua siinä mitä aion.

Ongelma liittyy hyvin pitkälti yksilökeskeiseen kulttuuriimme. Haluamme ajatella, että rikollisuus ja sankarillisuus ovat yksilön hyveitä - vaikka todellisuudessa on kyse enemmänkin yhteistyöstä ja rakenteista.

Myyttinen sankaruus esittelee meille supersankareita, jotka tekevät alusta loppuun kaiken. Arkielämän sankarillisuus sen sijaan pilkkoutuu pieniin osiin - ja yksilö voi olla osana suurempaa sankarillisuuden ketjua - niin kuin vanhoissa elokuvissa, joissa ihmiset kiikuttavat vesiämpäreitä ketjuissa kohti palavaa taloa.

Otetaan nyt esimerkiksi sairaskohtaus lentokoneessa: ensin joku huomaa, että vierustoverilla ei ole kaikki hyvin. Hän ravistelee, eikä saa toista hereille. Takana istuva nousee ja uteliaasti kysyy "Onko kaikki hyvin?" Tämän vierustoveri neuvoo: "Kokeile pulssia!" Hälinä kiirii riviltä toiselle, kunnes paikalle saapuu lentoemo. Tämä kuuluttaa sisäpuhelimeen: Onko koneessa lääkäriä? Lääkäri löytyy ja potilas saadaan elvytettyä.

Olisi mahdotonta vaatia, että maailmassa kaikki huomaisivat heti kaiken ja osaisivat toimia parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä suhteessa utilitarismi, velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka ovat kaikki yhtä kaukana asian ytimestä. Sankarillisuus koostuu pienistä eleistä: huomion osoituksia, kannustusta, patistelua, ravistelua, ryhdistäytymistä, vaatimuksia, tunnustuksia, anteeksipyyntöjä, kiitoksia, kauhistelua, anomista, vetoamista, palveluksia ja kysymykseen tai pyyntöön vastaamista - ja hyvin harvoin saamme todistaa alusta loppuun yksin suoritettuja mahtitekoja.

Ja jos joku joskus yksin suoriutuukin imeellisestä haasteesta, se jää yleensä muilta pimentoon. Eeppinen sankarillisuus on harvinaista myös siksi, että se vaatii yleisön, joka vain seuraa sivusta. Kun tarinan kertoo henkilö itse me tapaamme suhtautua siihen epäillen.

Vain yhdessä mielessä eeppinen sankaruus tuppaa myös tosielämässä olemaan sitä mitä elokuvissakin - nimittäin liioiteltua.