Onko tulevaisuutta vaikea ennustaa?

Usein kuulee väitteen, että tulevaisuutta olisi vaikea ennustaa. Tänään osui taas silmiini tämänsuuntainen viisaus:

"Kun vuonna 2005 kerroin, että Youtube mullistaa... ja kaikki nauroivat" - Menneisyyden muistikuvat ovat yleensä vääriä.

Jos seminaarissa luennoitsija kertoo tienneensä jonkun asian jo paljon ennen muita, suusta pääsee todennäköisesti sammakoita."

Miten sen nyt ottaa. Voihan näin käydä seminaarissa, jos katsotaan vuosikymmen taaksepäin, mutta kuinka on asian laita Kevätpörriäisessä, kun katsotaan taaksepäin melkein 70 vuotta?

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä on artikkeli nimeltään Tulevaisuuden koulu. Siinä ovat lapset kertoneet, millaista on koululaisen elämä 100 vuoden kuluttua.

Ihan emme ole vielä sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, mutta urheilutulokset ovat kieltämättä heikentyneet, kuten myös yleinen kunto koululaisilla, varusmiehillä ja keskimäärin kenellä vaan.

Eikä siinä kaikki. Samalla aukeamalla ennustetaan, että tulevaisuudessa kaikki tulee olemaan muovia, eli plastiikkia, joksi sitä vielä 40-luvulla kutsuttiin. Muovi-sanahan juontuu materiaalin muovautumiskyvyistä, eli plastisuudesta, samoin kuin englannin plastic. (Muovi on ihan onnistunut uudissana. Hieman kuin muoti. Myös se muovautuu ja tuntuu samaan aikaan olevan ikuista.)

En ota nyt kantaa siihen, putoileeko karamelleja syliin nykyajan koulussa, mutta plastik-levy, johon tulee tiedot kuvina, kuulostaa aika hyvältä ennustukselta. Suomen koululaiset eivät sentään vielä 40-luvulla keksineet kosketusnäyttöä.

Seuraava kohta sai jo sydämeni pomppaamaan:

"Käymme hakemassa taplettimme. Niissä on sisällä meidän läksymme."???

Mind blown? Ei sentään ihan. Aiemmin mainittuja plastik-levyjä ei kutsuta kirjoituksessa tapleteiksi, vaan puhe on pillereistä.

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä esitellään monen värisiä pillereitä, joiden kautta tieto imeytyy aivoihin, hieman siihen tyyliin kuin Matrix-elokuvassa vuonna 1999. (Kevätpörriäisen kertoja valitsee punaisen pillerin.)

Tämä osa Kevätpörriäisen artikkelista on fiktiota, pieleen mennyt ennustus siis. Mutta onhan vielä 30 vuotta matkaa siihen hetkeen sadan vuoden päässä, josta lehdessä on puhe vuonna 1949. Kenties läksypillerit ovat todellisuutta vuonna 2049?

Yhdeksi ainoaksi kaupungiksi ei Suomi ole myöskään vielä muuttunut, mutta kaupungistuminen on huima ennustus vuonna 1949, sillä aikuiset alkoivat toden teolla huolestua maaseudun autioitumisesta vasta 1960-luvulla ja sen jälkeen.

Sama aihe "Tulevaisuuden koulu" toistuu vuoden 1958 Kevätpörriäisessä. Tällä kertaa mennään jo kohtuullisen epäuskottaville leveleille. En uskoisi tätä todeksi, ellen itse olisi kaivanut lehteä arkistoista.

"Jokaisella oppilaalla", ei pelkästään rikkailla tai jollain avaruuden seikkailijoilla. Ja puhelinta voi pitää taskussa, ei vain kantaa suuressa laukussa, josta tulee esiin käämejä ja antenneja. Ja tämä ennustetaan Kevätpörriäisessä melkein vuosikymmen ennen Star Trek -televisiosarjaa, joka starttasi 1966.

Vuonna 1958 näkyy jo käytettävän muovi-sanaa. Seuraavan ennustuksen loppuosa ei ole vielä toteutunut, mutta aika näyttää:

Televisio on korvannut opettajan (mutta vasta vuonna 2049, huom!) Tässä kohtaa vaihtuu palsta.

Laskukoneet tulivat kouluihin jo vuosia sitten. Robotteja vielä odotellaan.

Kaltaiseni vakavat gonzotieteilijät, kuten myös kunnianhimoiset tulevaisuudentutkijat, tietävät, että seminaarien tarkoitus on hörppiä kahvia, nauttia matkasta, pyydystää eksoottinen pokemon paikalliselta salilta, flirttailla jakkupukuisten nörttimisujen kanssa sekä kerätä CV:hen meritoitumispisteitä.

Jos todellista tietoa etsii, silloin kannattaa unohtaa seminaarit ja kysyä koululaisilta.

Asuntomarkkinat ja kvalifysiikka

Asuntojen hinnat ovat käytännössä aina nousseet. Miksi? Yksinkertaisin selitys löytyy siitä, että 70% suomalaisista omistaa asunnon. Enemmistön etujen mukaista on, että asuntojen hinnat nousevat, koska sitä kautta heidän oman asuntonsa arvo kohoaa.

Koska asioiden arvo määrittyy kollektiivisesti ja subjektiivisesti, voidaan asuntojen jatkuvaa hintakehitystä selittää jo pelkästään sitä kautta, että ihmiset haluavat nähdä hintojen kohoavan. Totta kai myös muita selityksiä voidaan kaivaa esiin, mutta mutkia oikoen on kyse mielikuvituksen voimasta.

Asuntojen hinnan nousu on hieman kuin joulu. Me odotamme joulua, ja joulu tulee.

Tämä on kvalifysiikkaa. Fantasian voima materiasta.

Asuntojen rakentaminen on tällaisessa tilanteessa hyvää bisnestä. Tästä seuraa paradoksaalisesti, että asuntojen hinta kohoaa entisestään.

Katsotaan vaikkapa kustannuslaskurilla, mitä omakotitalon rakentaminen maksaa Espoossa:

https://www.rakentaja.fi/kustannusarvio/ 

Jos muuttujat säädetään sellaisiksi, että asunnon rakennuskustannukset ovat 300.000 euroa, voidaan melko turvallisesti olettaa, että vastaavan talon ostaminen avaimet käteen periaatteella maksaisi lähemmäs puoli miljoonaa. Kuten totesin, asuntojen rakentaminen on hyvää bisnestä.

Koska asunnot ovat kalliita, on rakennuttajilla varaa kilpailla varustelutasolla. Niinpä omakotitalossa saattaa olla lämmittetty autotalli, leivinuuni ja kaikkea muuta kivaa.

Tämä nostaa asuntojen hintoja, koska asunnon ostajat ajattelevat tehneensä hyvät kaupat. He uskaltavat asuntoa myydessään pyytää siitä reilusti enemmän kuin ostaessaan asunnon.

Koska asunto on kallis, täytyy sitä varten ottaa pankkilaina ja lainan maksamisen korot asukas mielellään lisää asunnon hintaan. Tämä nostaa asunnon hintaa, vaikka vastaavan rakentaminen ei olisi yhtään aiempaa kalliimpaa.

Taustalla asuntojen hintakehityksen hyväksymisessä on siis se, että omistusasunnot ovat yleisin asumisen muoto ja enemmistö kansalaisista mieluusti hyväksyy fantasian, jossa heidän asuntonta arvo on tähtitieteellinen. Niinpä se on.

Tämä on paradoksaalista, koska omistusasunnon alkuperäinen ajatus oli se, että asuttaisiin pitkällä tähtäimellä edullisemmin. Silti ollaan valmiita maksamaan asunnosta ylihintaa, koska kaikki muutkin ovat osana samassa leikissä.

Talouden perustavat säännöt rikkoutuvat asuntosektorilla, koska ihmisten kollektiivisen mielen tuottama fantasia on niin voimakas. Kaikki yleisesti hintoja alentavat taloudelliset säännönmukaisuudet lasketaan asuntojen hinnannousun osaselityksiksi, vaikka taloustieteessä tulisi tapahtua päinvastaista:

1. Kilpailu lisää hintoja, vaikka sen tulisi laskea hintoja.

2. Suuret voitot lisäävät hintoja, vaikka vapaan kilpailun tulisi pakottaa voittomarginaalit alas.

3. Tuotteen rapistuessa (esimerkiksi autot) sen hinnan tulisi laskea, mutta asuntojen hinnat nousevat.

4. Tavoitteena on säästäminen, mutta silti hyväksytään se, että maksetaan liikaa.

Asuntojen hinnat eivät tietenkään kohoa muuttotappiokunnissa, vaan suurissa kaupungeissa, joissa tontit ja kiinteistöt ovat rajallinen hyödyke. Tämä onkin yleisin selitys asuntojen hintakehitykselle ja liki pitäen ainoa, joka on looginen talousteorian valossa.

Loogista siis olisi muuttaa paikkakunnalle, josta asunnon saa halvalla. Tässäkään suhteessa eivät ihmiset voi toimia loogisesti, koska työt eivät seuraa perässä.

Mutta, eikö siis olisi tämän kaiken valossa loogista viedä työtä sinne, missä asunnot ja myös muut kiinteistöt ovat halpoja? Nykyäänhän voi yritys helposti markkinoida tuotteitaan verkossa, ei sen tarvitse sijaita Helsingissä.

Tässä on vain se ongelma, että ihmisten kollektiivisen fantasian uhmaaminen on liki mahdotonta. Yrityksillä ja perheillä on myyttinen pelko siitä, että myös heidän elämänsä ja heidän ammattitaitonsa ja heidän työantajansa tuotteiden arvo tulisi samalla tavoin kadottamaan arvonsa, kuten käy asunnoille muuttotappiokunnissa.

Eräällä tavoin me kollektiivisesti kuvittelemme, että maa, jonka arvo alenee, on radioaktiivista tai kirottua. Olisi aivan liian suuri ponnistelu kääntää itsensä ja kollegansa ja puolisonsa ja kaikki muut uskomaan, että syrjäseudulle muuttaminen on turvallista.

Eihän se olekaan turvallista. Kehä III:sen ulkopuolella odottavat sudet ja henkinen taantumus. Maaseutu on kuin Stephen Kingin tarinoiden talvinen hotelli tai intiaanien hautausmaa. Siitä koituu vain kauhistuttavia asioita, jos laskee jalkansa kirotulle maalle. Jos muuttaisi kohtuullisemman elintason perässä esimerkiksi Kouvolaan, niin johan sitä ensimmäisenä talvena kirveen kanssa hakkaisi palasiksi oman lapsensa ja vaimonsa.

PS.
Kuten kuva vihjaa niin mieti miten välttämätöntä kauhuelokuvalle on sijoittuminen pieneen kaupunkiin tai syrjäseudulle. Psycho, Amityville horror, Maissilapset, The Wicker Man, Halloween, Poltergeist, Tappajahai... tai sarjat True Detective, Twin Peaks...  Aikamme tarinat antavat vahvan signaalin siitä, että kauhistuttavimmat (tai kummallisimmat) asiat tapahtuvat "Jumalan selän takana". Lisäksi kauhu yhdistyy hyvin usein idylliin.

Kenties taustalla on vaisto, joka saa meidät pelkäämään metsää ja kuvittelemaan tuntemattomat seudut täyteen petoja. Ja kuitenkaan en metsässä kävellessäni pelkää villieläimiä. Pelkään niitä vain myyttisessä metsässä, joka tulee uniini.

Orjuudessa elämisen hinta-laatu

Eli mietelmiä suurkaupungista sekä epärationaalisen psykologian tunnistamisesta omassa elämässä.

Olen joutunut myöntämään, että eräät suuret inhimilliset haasteet ovat vielä paljon suurempia kuin olen ennakoinut.

Esimerkiksi kehon hyvinvointi suhteessa onnellisuuteen. Sitä voisi parikymppisen hybreksessä kuvitella, että pelkällä tahdonvoimalla voi kestää ne pienet epämukavuudet, joita koituu vaikkapa syömisestä tai nukkumisesta säästämällä.

Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Tämä voisi toimia romaanin aloituslauseenakin: Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Romaanissa en tosin jatkaisi sitä näin suoraviivaisesti: Tarkoitan tietenkin sitä, että ruumis ja alemmat vaistotoiminnot suostuvat tekemään kompromisseja, kun niille luvataan, että keski-iässä sitten herkutellaan ja myös harrastetaan enemmän liikuntaa, kun työn vaatimus rutinoitumisen kautta vähenee samassa suhteessa kuin palkka kohoaa.

Kun keski-ikä koittaa, mutta elämä ei muutukaan aiempaa helpomaksi, on aivojen aina vain vaikeampi perustella sitä, kuinka se on pitänyt mahan tyytyväisenä puhumalla pian koittavista työsuhde-eduista ja luksuselämästä.

Maha ottaa omansa nyt eikä heti. Kokouspöytään ilmestyy salaatin paikalle voisilmäpulla. Perjantainen oluttuoppi vaihtuu jokailtaiseen olutlasilliseen stressaavan työpäivän päätteeksi. Kuntosalikortti vaihtuu isompaan autoon, jotta maha mahtuisi mukavasti ratin taakse.

Kaksi myöhempääkin kappaletta voisivat ehkä olla samasta romaaninaloituksesta, vaikka en ole niitä kursivoinut. Sanotaanhan, että romaani on kuin sika, että se syö melkein mitä tahansa.

Itse olen onnistunut pitämään vyöni kutakuinkin alkuperäisessä kuosissa. Uusia reikiä ei vielä ole tarvinnut lisätä, vaikka olutta on kulunut.

Olen myöntänyt itselleni ennen kaikkea sen, että aivot tarvitsevat lepoa. Väsynyt tajunta huutaa rasvaa ja sokeria. Riittävät yöunet ovat yksi terveyden tukipilari. Pidän myös vuosittaisen paastoviikon, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kahvistakin pidän taukopäiviä, mutta kuntosalikorttia ei ole. Elintaso ei siihen ihan riitä.

Kaupunkiin liittyvät kauhut

Eräs psykologiani heikko kohta ovat metsästäjä-keräilijän geenit. Olen selkeämmin paikkaa vaihtava eläin kuin yhdessä paikassa samaa työtä tekevä maanviljelijä, Se on varsin yleinen ad-hd-ihmisiä yhdistävä piirre: levottomuus, jota tylsä ja yksipuolinen työ tai vaihtelun puute aiheuttavat. Monille muillekin tämä ongelma on toki tuttu, mutta itselleni rutiinien kehittäminen tai säännönmukaisuuksille altistuminen on ylitsepääsemätön ongelma.

Tarkemmin sanoen en pääse asiasta yli, ali tai ympäri. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan se, että palaan metsään.

Metsässä käveleminen tutkitusti rauhoittaa, mutta joillekin metsä on arjen pientä luksusta, toisille se on lääke. Ilman sitä lääkettä ei mieli pysy kasassa. Kaupunki muuttuu ahdistavasta shakkiruudukosta konkreettiseksi vankilaksi.

Maanviljelijän geeneillä laajemmin varustettu, useita sukupolvia kaupungissa asunut ja asteittain sinne sopeutunut henkilö omistaa kaksi menestyksen kannalta tärkeää ominaisuutta:
1.) Hän osaa odottaa palkintoa.
2.) Hän osaa iloita tasavertaisen hyvin (rationaalisesti) sekä työstä että sen saavutuksista.

Itsekin osaan odottaa palkintoa sikäli, että olen tehnyt paljon työtä kirjallisen urani eteen. Olen elänyt erittäin pienillä tuloilla uskotellen itselleni, että asiat muuttuvat paremmiksi: kannattaa hakea kouluun, kannattaa opiskella elämää, eikä vain työtä varten...

Vaikeampaa minulle on iloita asioista, jotka marxilaisen termistön mukaan edustavat työstä vieraantumista.

Jos esimerkiksi mökillä pilkon puita ja sytytän tulen takkaan, saan suunnatonta iloa siitä, että en joudu olemaan kylmissäni.

Jos sen sijaan teen työtä, josta saan rahaa, jotta voin maksaa kaupungissa sähkö- ja lämmityslaskuni, en saa samanlaista tyydytystä. Tunnen vain että rahaa tulee ja rahaa menee.

Osaa selittää itselleni, että nyt minun pitäisi iloita siitä, etten joudu olemaan sään armoilla, mutta en osaa kokea sitä iloa. Tästä syystä puhun psykologisesta epärationaalisuudesta: järkeni ja tunteitteni välillä on katkos, joka on yleisinhimillinen, mutta jota en osaa ratkaista.

Minulle ratkaisuksi tuntuu kelpaavan vain se, että määräajoin käyn mökillä tuntemassa sitä onnellisuutta, jota kaupungissa en koe.

Olen onnellinen, jos kerään sieniä tai marjoja, jos kalastan, kaadan puita, hakkaan halkoja ja lämmitän saunan.

Jos käyn kaupasta hakemassa samat elintarvikkeet tai lämmitän saunan nappia painamalla, on hyvin vähän mitään tekemistä sillä, olenko ansainnut sen työllä tai olenko vapaamatkustaja. Tunnen lähinnä tyhjyyttä, jota reunustaa vuoroin tylsistyminen tai pakokauhu.

Vähäistä iloa tuottavat ponnistelut aina vain vähemmän palkitsevan elintason saavuttamiseksi

Jotain siinä kuviossa on pielessä, kun miljoonat istuvat sohvalla pelaten Skyrimiä tai World of Warcaftia, joita olen aiemmin nimittänyt (suurella kunnioituksella) sienestyssimulaattoreiksi.

Olen saanut oikeassa metsässä oikeiden sienten perässä juoksemisesta monin verroin konkreettisempaa iloa kuin keittäessäni taikajuomia kokoamistani yrteistä jossain fantasiapelissä.

Tuolla ulkona on avoimen maailman peli, jossa on paljon enemmän vapauksia kuin missään ihmisen suunnittelemassa pelimaailmassa. Ongelma on lähinnä se, että kaupunkien ja luonnon tarjoamien vapauksien välillä on suuri ero. Koskaan en ole kokenut sellaista yltäkylläisyyttä kaupungissa, jota olen kokenut vetäessäni veneeseen suuren ahvenen toisensa perään tai kahmiessani korin täyteen täydellisiä herkkutatteja.

Kaupungeissa enin osa tilasta on kiellettyä: kahleiden sekä kaltereiden pilkkomaa, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Voit vaikka tehdä kadulla kulkiessasi laskelmia siitä, miten monet kaikista ovista Helsingin keskustassa sinulle avautuvat. Huomaat, että joka paikassa on monin verroin enemmän suljettuja ovia - niitä vain ei merkitä yhtä selkeästi kuin avoimia ovia, joista asiakkaan toivotaan astuvan sisään. Suljetut ovet vievät lukuisiin yksityisiin tiloihin, varastoihin sekä huoltokäytäviin. Jopa avoimena olevat tilat lähes aina edellyttävät rahaa, jotta niissä olisi mitään mieltä asioida.

Ihmisten väenpaljous keskittyy muutamiin vapaisiin tiloihin, kuten puistoihin tai kävelykaduille. Jos jossakin on vapaata tilaa, voit olla lähes varma, että se on täynnä parkkiin ajettuja autoja tai turisteja.

Kaupunki on äärimmäisen suljettu tila, kaikkea muuta kuin avoimen maailman simulaattori. Kaupungissa on erittäin suuri houkutus paeta todellisuutta simulaattoriin, jossa maailma todellakin on vapaa tutkimusmatkoille sekä arvostuksen tai varallisuuden kehittämiselle.

Tietokonepelit ovat kuin huumetta, koska melkein kuka tahansa havaitsee hyvin äkkiä, että ne palkitsevat meidän alkukantaista metsästäjä-keräilijän mieltämme tehokkaammin kuin todellisuus - etenkin kaupunki, joka on putkijuoksu työhön ja takaisin, joka on puolestaan vain yksi pakollinen leveli elämän mittaisen uraputkijuoksun sisällä.

2000-luvun elämä on taistelua itsearvostuksesta, mutta samaan aikaan se on myös pidempää modernismin jatkumoa, jossa työ ja palkinto ovat etääntyneet toisistaan. Vieraantuminen ei ole kuitenkaan kapitalistien juoni, vaan se liittyy laajemminkin siihen kuinka ihminen on biologisesti ja psykologisesti jäänyt jälkeen teknologisessa kehityksessä. Meitä ei ole suunniteltu istumaan ja silti me istumme. Meitä ei ole suunniteltu tuijottamaan vain lähelle ja silti me katsomme vain lähelle (konkreettisesti, kun katsomme ruutua, jolloin yhä useammat tarvitsevat silmälasit).

Mitä paremmin teknologia tyydyttää meidän biologiset perustavat tarpeemme, sitä vakavammin me tulemme tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Ilman perustavia tarpeita tyydyttävää työtä me olemme hyödyttömiä itsellemme. Ilman resursseja ja vapauksia, jotka mahdollistaisivat korkeampia tarpeiden, kuten taiteellisten tai tieteellisten päämäärien tavoittelemisen, me olemme tarpeettomia muille ihmisille.

Ja kuitenkin paradoksaalisesti alempien tarpeiden tullessa tyydytetyiksi napin painalluksella, me näemme yhteiskunnan tekevän aiempaa vaikeammaksi korkeampien tarpeiden tyydyttämisen.

Näin me olemme tuplasti tarpeettomia, ja joudumme entistä kovemmin taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että olemme vain orjia kaupungissa, joka ei meitä palvelukseensa edes haluaisi.

Lesous

Hiljattain aamutelevisiossa - tai saattoi se olla myös Puoli seitsemän uusinta - minua ihmetytti suunnistaja Minna Kaupin olemus. Myös haastattelijat tuntuivat tiedostavan, että tilanteessa oli jotain outoa. Minna Kauppi oli ylimeikattu, ilmeisen ylipukeutunut tilanteeseen ja elehti kovin koppavasti.

Kauppi ei esiintynyt hikisenä ja hengästyneenä urheilijana, jota haastatellaan kilpailun jälkeen. Hänestä oli tullut epämääräinen siirtymävaiheen julkkis, jonka rooli oli hakusessa. Hän diivaili. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä kauhean hyvin, koska hänen ilmeensä ja eleensä eivät vakuuttaneet. Hän lesoili kömpelösti ja veti shownsa amatöörimäisesti överiksi. Silti - tai ehkä juuri siksi - hän tuntui myös pinnan alla ylimieliseltä.

Moni varmaan ajatteli hiljaa mielessään: "Huh huh, kylläpä on vuoden urheilijalla noussut kusi hattuun."

Aloin miettiä, miksi lapset ja joskus aikuisetkin lesoilevat? Mitä ihminen saavuttaa sillä, että kohottaa nokkansa kohti taivasta ja mutrustaa huuliaan kuin olisi maailman tärkein ihminen. Kuka sellaista ihailee ja arvostaa?

Aito itsevarmuus on kaukana ylimielisyydestä. Itsevarman ei tarvitse korostaa omaa merkittävyyttään. Miksi sitten ihmislajille on kehittynyt näitä kasvonilmeitä, jotka me tunnistamme maireudeksi ja koppavuudeksi?

Onko niiden tarkoitus suorastaan karkoittaa muut ihmiset tietyn etäisyyden päähän, jotta henkilön valheellinen käsitys omasta paremmuudestaan voisi säilyä? Onko yksilölle suuresta egosta niin paljon hyötyä, että sitä täytyy suojella keinolla millä hyvänsä?

Vastaus on selkeä: Totta kai on.

Ylimielisyydessä on esimerkiksi se hyöty, että vielä vähemmän itseään arvostavat ja arat ihmiset tuntevat sitä kohtaan vastenmielisyyttä. Niinpä leuhka ihminen omalla pöyhkeydellään karkoittaa ympäriltään kaikki luuserit, jotka eivät voi sietää sellaista itserakkautta.

Menestyvän ihmisen urakehitystä nopeuttaa huimasti se, ettei hänen tarvitse asioida luusereiden kanssa. Hyvin tienaavat ja tehokkaat ammattilaiset eivät nimittäin välitä siitä, jos joku on leuhka. He ovat tottuneet monenlaisiin pyrkyreihin ja diivoihin. Heille se on arkipäivää. He miettivät vain, miten he voivat hyötyä toisten maineesta tai taidoista. Leuhka herättää heidän silmissään positiivista huomita, sillä julkeilla ja menevillä ihmisillä on monesti myös tiettyä aikaansaamisen maniaa.

Elitismissä on myös laajemmin kyse siitä, että uskaltaa polttaa takanaan siltoja. Kun ihminen leuhkalla olemuksellaan tekee itsensä vastenmieliseksi kansalle, hän samalla todistaa eliitille, että on kykenevä tekemään ne uhraukset, joita pääkaupungin viihdemaailman tai bisneseliitin arki edellyttää: on osattava olla paitsi leuhka, myös armoton ja laskelmoiva - ja mitä hyvänsä ehdoton lojaalisuus menestymisen lakeja kohtaan edellyttää.

Itserakkaudella on ennen kaikkea se etu, että se mahdollistaa koppavuuden kohdistamisen yhtä lailla myös kuuluisiin ja vallanpitäjiin. Monesti nimittäin Jari Sarasvuon tai Juhani Tammisen kaltaiset karismaattiset hahmot arvostavat sitä, kun toinen ei nöyristele, vaan kohtelee heitä samalla koppavuudella kuin alhaisinta kansaa. He kohtaavat arjessa aivan riittävästi perseenniulijoita ja julkisuuskuvan säikäyttämiä taviksia, jotka alkavat änkyttää heti kun huomaavat puhuvansa merkkihenkilölle.

Hyvin sisäistettynä leuhka mentaliteetti mahdollistaa sen, että nokka pysyy ylhäällä, vaikka vastaan tulisi Napoleon tai Marilyn Monroe. Leuhkan silmissä hekin ovat vain hieman tavallista kuuluisampia luusereita.

Monesti elämässä asiat ratkeavat vain sillä, että tarttuu puhelimeen, soittaa presidentille ja sanoo: "Laitas poika kahvit kiehumaan, puolen tunnin päästä olen siellä. Jutellaan vähän siitä, miten voimme olla tosillemme avuksi."

Poskettomia aloitteita voi tehdä yhtä hyvin aidolla itsevarmuudella kuin suurilla luuloilla itsestään. Niinpä myös lesous on käypää tavaraa maailman metropoleissa.

Logistinen kartta Espoon sielunmaisemaan

Espoo on melkoinen ongelmavyyhti. Teinien kielellä voisi ilmaista, että Espoo on pääosin aika perseestä.

Jalkapallojoukkue FC Hongan ja jääkiekkojoukkue Bluesin talousvaikeudet ovat yksi konkreettinen indikaattori asioista, jotka Espoossa eivät toimi. Kirjoitin siitä lisää myös Uuden Suomen blogiini:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/207665-miksi-espoossa-soi-blues

Olen syntynyt Espoon Jorvissa ja asunut elämäni ensimmäiset vuodet Otaniemen Teekkarikylässä. Myöhemmin olen asunut useita vuosia Leppävaarassa, Lippajärvellä ja Kauniaisissa. Nykyään asun Tapiolassa.

Voisi siis olettaa, että tiedän Espoosta yhtä ja toista, mutta se ei ole totta. Usein tuntuu, etten ymmärrä Espoosta yhtään mitään. Vertailukohtia on niin vähän, eivätkä ihmiset kovinkaan usein välitä keskustella Espoosta tai espoolaisuudesta.

Lukeudun niihin Espoossa asuviin ihmisiin, jotka eivät osaa kuvitella asuvansa Espoossa lopun ikäänsä. Kyse on vain vähiaikaisesta kompromissista. Aivan Helsingin ydinkeskustassa ei huvita asua, mutta toisaalta on kiva, että Helsinki on nopeiden ja suorien liikenneyhteyksien päässä.

Espoota onkin ehkä järkevintä yrittää hahmottaa liikenteen kautta. Espoon kaupunkimaisin asutus on keskittynyt Länsiväylän, Turuntien/rautatien ja Kehä Ykkösen risteyskohtiin.

Espoon neljä suurinta väestötihentymää sijoittuvat kahden tai useamman suuren liikenneväylän solmukohtaan: Tapiola = Länsiväylä + Kehä I; Matinkylä/Olari = Länsiväylä + Kehä II; Leppävaara = Kehä I + junarata + Turunväylä + Vanha Turuntie; Espoon keskus = Kehä III + junarata + Turunväylä.

Kaupunkikaava noudattaa klassista logistiikan perussääntöä*, joka neuvoo, että huumekauppias seisoo kadunkulmassa. Kaikista Espoon suurista taajamista myös pääsee suoralla yhteydellä Helsinkiin, mikä kenties useimmille on tärkeintä.

Usein Espoossa tai Vantaalla asuvat muualta muuttaneet ihmiset itse kertovat (tai saavat muilta kuulla), että he asuvat Hesassa. Espoolainen ehkä itse ymmärtää miksi joku hahmottaa Suomen koko kuvan kautta asian tällä tavoin, mutta stadilaiselle on ihan sama asuuko joku Malmilla, Kirkkonummella, Järvenpäässä tai Tapiolassa, jos hän asuu ydinkeskustan ulkopuolella. Monet kantakaupungin helsinkiläiset käyvät Espoon puolella ehkä kerran kolmessa vuodessa. Tallinnakin sijaitsee lähempänä.

Mitä Espoo sitten antaa, mitä ei Helsingistä löytäisi? Siihen olen yrittänyt keksiä vastausta jo pidemmän aikaa.

Espoosta voi löytää luontoa, jos asuu aivan Espoon perukoilla. Joku voi iloita meren läheisyydestä, sillä rantaviivaa on paljon. Espoossa on myös hyvät pyöräreitit, vaikka varsin harvat näyttävät niitä hyödyntävän.

Vielä lapsuudessani Espoossa oli joka talvi monipuoliset latuverkostot, mutta viime vuosina lunta on kertynyt vähän, jos ollenkaan.

Joku voi löytää Espoosta edullisemman asunnon. Näin minullekin on käynyt. Olen siis edullisemman asumisen loukussa.


Satelliittikunnat kykenevät harvoin luomaan omaa kulttuurielämää

Espoon elämänmenon köyhyyden yksi suora indikaattori ovat kurjat lähikuppilat. Espoossa räkälät ovat yleensä harvinaisen surkeita, sillä kulttuurinjanoiset ja/tai varakkaammat ihmiset eivät edes yritä nostattaa niiden tunnelmaa.

Vaikka Espoossa asuu huimaavat 268 924 asukasta, ei koko kaupungista löydy yhtään kunnollista klubia. Jos espoolaiset haluavat kuulla hyvää musiikkia tai löytää tanssiseuraa, he lähtevät Helsinkiin.

(Oikeasti, jos mieleesi juolahtaa yhtään hyvän tunnelman pubia tai klubia niin kerro ihmeessä. Minä en ole nähnyt Espoossa mitään muuta kuin kuppaisia räkälöitä.)

Helsinki Poetry Connectionin porukalla olemme yrittäneet joitakin kertoja järjestää tapahtumia Espoossa, mutta esimerkiksi Hämeenlinnassa, Järvenpäässä tai Porvoossa on helppo koota moninkertainen yleisö.

Yksi ongelman taustasyy on Espoon jakautuneisuus useisiin keskuksiin, mutta edes se ei selitä paikallisten ihmisten epäkiinnostusta. Espoossa olisi neljään osaan jaettunakin enemmän asukkaita kuin Porvoossa. Ihmiset eivät löydä paikalle, koska he eivät seuraa paikallista kulttuuritarjontaa. Heitä ei kiinnosta mitä Espoossa tapahtuu, koska Helsingissä on joka tapauksessa enemmän kaikkea, eikä sinne ole yhtään sen vaikeampi lähteä. Espoon yhdestä kaupunkimaisesta keskittymästä toiseen matkustaminen voi usein osoittautua jopa vaikeammaksi, sillä Helsingin suuntaan liikenne kulkee nopeammin ja lähtöjä on 10-15 minuutin välein.

Espoo on monille vain paikka, jonne illalla palataan nukkumaan. Kaupunki on logistisesti rakennettu toimimaan Helsingin länsisiipenä, eikä se siitä muutu.

Tapiolan Hongan koripallojoukkue niitti mainetta, koska se oli Tapiolan Honka, ei Espoon Honka. Tapiolassa asuvat ihmiset saattoivat kokea joukkueen omakseen ja antoivat sille tukensa.

Jos jokin nimetään Espoon yhteiseksi omaisuudeksi, se ei merkitse kenellekään espoolaiselle paljoakaan. Jos Espooseen haluaisi puhaltaa yhdessä tekemisen henkeä, se tulisi ehkä tehdä sisäisen kilpailun kautta. Lukiovertailuissa tämä ehkä jo toteutuukin. Olarin lukion ja Etelä-Tapiolan lukion hyvät tulokset ehkä osin selittyvät sillä, että ne kilpailevat keskenään, eikä kumpikaan ole nimeltään "Espoon lukio".

Kuka hitto edes haluaisi pyrkiä sellaiseen kouluun, jonka nimi on Espoon lukio?

* * *
Alaviite:

*Klassinen logistiikan perussääntö on klassikko jo vuodesta 2015. Huumekauppias seisoo kadunkulmassa, koska kulmassa on enemmän trafiikkia ja näkyvyys on paras kaikkiin suuntiin. Myös pakoreittejä on useampia.

Hämmentäviä kaavamaisuuksia kaupunkikehityksessä

Euroopan suurten kaupunkien länsiosissa asuu usein perinteisesti paremmin toimeentulevaa väkeä kuin idässä. Tämä pätee myös Helsingissä, jos vertaa vaikkapa Töölöä ja Kalliota. Espoon rajalla Helsingin länsipuolella sijaitsee myös West End, joka on Espoon rikkainta aluetta - tosin Espoon näkökulmasta se sijaitsee kaupungin itäreunassa.

On muutenkin varsin vaikea sanoa, mikä asuinalue tarkalleen sijaitsee keskustasta katsottuna missäkin ilmansuunnassa. Erittäin hyvätuloisten asuttamat Koivusaari ja Lehtisaari sijaitsevat lännessä, mutta autolla niihin täytyy ajaa lähinnä pohjois-etelä-suunnassa, koska Lauttasaaresta ei ole suoraa yhteyttä.

Amerikassa itä-länsi-jaottelu ei myskään päde samalla tavoin kuin vanhalla mantereella. Syyksi on spekuloitu sitä, että erityisesti 1800-luvulla voimakkaasti teollistuneissa Englannin ja Keski-Euroopan kaupungeissa tuulee tyypillisemmin lännestä itään, joten länsipuoli on saanut osakseen vähemmän teollisuuden saasteita.

Dan Zambonini: http://www.thejanuarist.com/why-are-the-east-of-cities-usually-poorer/

Ilmavirtausten takia savuttavia tehtaanpiippuja on sittemmin myös mielummin sijoitettu kaupungin itäpuolelle, jotta savut olisivat paenneet pois kaupungin ytimestä.

Amerikan mantereen voimakkaimmin teollistuneissa kaupungeissa, kuten Detroitissa, tämä ei kaava ei välttämättä päde. Ensinnäkään Yhdysvalloissa ei ole ollut niin paljoa varsinaista savusumuteollisuutta, eivätkä myöskään ilmavirtausten suunta ole sama. Monissa amerikkalaisissa suurkaupungeissa sosiaalinen hierarkia järjestyy pohjois-etelä-suuntaan. (Ehkä myös rannikkoviivan kulkusuunta ohjaa väestöä enemmän itä-länsi tai pohjois-etelä -erotteluun.)
Skyscrapercity.com/showthread - North-South: The general rich-poor boundary of american cities?

Aiemman julkaisun kommenteissa huomautetaan myös, että II Maailmansodan jälkeen kehittyneissä suurkaupungeissa aurinko häiritsee aamuisin lännestä töihin ajavia ihmisiä, joten fiksumpaa olisi asua idässä. Silloin aurinko pysyisi aina selän takana työmatkoilla, eikä tarvitsisi kärsiä päänsärystä.

Aihetta koskevat artikkelit ja keskustelut sijoittuvat vuosille 2005 ja 2010, joten kovin usein ei kysymys näytä nousevan esiin.
http://www.cyburbia.org/forums/showthread.php?t=16811

Vaikka tällaisista kaupunkikehityksen lainalaisuuksista on puhuttu pitkään, ei laajamittaisia tutkimuksia tai perustavia taustateorioita ole kovinkaan montaa. Yleensä tämänsuuntaiset havainnot - joihin myös Pikkujättiläinen tavallaan on erikoistunut - jäävät anekdootin tai artikkelin mittasuhteisiin.

Täytyisi oikeastaan tehdä selvitys siitä, missä määrin maailman yliopistoissa on kirjoitettu graduja tai väitöskirjoja tällaisista aiheista. Ylipäänsä maailman yliopistoilla tulisi olla nykyistä parempi ja kaikkien saatavilla olevan tutkielmatietokanta, josta voisi useiden hakukriteerien avulla etsiä valmiita tutkimuksia kaikilta aloilta.

Tietääkseni vain lääketieteessä on erityisesti keskitytty vertaileviin metatutkimuksiin, mikä ehkä johtuu siitä, että ala kerää hyvin paljon taloudellista rahoitusta ja myös kiinnostaa monia ihmisiä ihan ymmärrettävistä syistä. Lääketiede on myös melko yksityiskohtaisesti määriteltyä, siitäkin huolimatta, että monen sairauden syistä tai diagnoosimenetelmistä olisi kiistaa.

Avoin ja globaali tutkielmatietokanta kuuluu kuitenkin Pitäisi olla -osioon, joten en jatka siitä nyt sen enempää.