Sieravuoren lavarunofestivaali 3.-4.elokuuta, sekä höpinää aiheesta

Pikkujättiläinen on edelleen jäänyt vähälle huomiolle, kun olen keskittynyt seuraavan runokirjan, romaanin sekä Kevätpörriäis-kollaasien kirjoittamiseen. Olen myös mietiskellyt varsin synkästi filosofian mahdollisuuksia (kun sen asema on niin marginaalinen), mutta sellaisten mietelmien purkamisen aika tulee myöhemmin.

Lavarunouden saralla tapahtuu kesällä paljon uutta, jännää ja vallankumouksellista. Ensinnäkin Helsinki Poetry Connection järjestää heinäkuun alussa kahden viikon lavarunokiertueen, jonka ajankohdista ja paikkakunnista julkaisen pian tarkempaa tietoa. Olen kiertueella mukana viikon päivät.

Porukan sisällä olemme unelmoineet tällaisesta projektista vuosia, ja nyt se toteutuu! Retkeä myös dokumentoidaan, ja siitä ilmestyy jossakin vaiheessa dokumenttivideo.

HPC:n kiertue starttaa Heinolasta heinäkuun alussa, mutta lisäksi elokuun alussa järjestetään Eurassa laatuaan ensimmäinen pelkästään lavarunoudelle omistautunut kesäfestivaali:
https://www.tiketti.fi/Sieravuoren-Lavarunofestivaali

Mukana on niin kovia tyyppejä, että uskallan varmuudella sanoa, että Sieravuorella tullaan näkemään jotain ihan unohtumatonta. Olen kovassa seurassa, ja julisteeseen painetuista nimistä omani on aika varmuudella se vähiten nimekkäin.

Fiilis on loistava. Saan esiintyä paineetta, ja on kaikki mahdollisuudet yllättää yleisö positiivisesti. Minulla on nykyään vahva luottamus siihen, että kun yleisö on iso, on minun helpompi pistää kaikki peliin. Mitä enemmän jännittää, sen paremmin se menee. Ja onneksi ei ole kyse kilpailusta, jossa täytyisi käyttää aika tehokkaasti ja laskelmoiden. Saa vapautuneesti nauttia kaikkien muiden esityksestä. Yleensä uusien yleisöjen edessä (ja vähemmän traditionaalisissa puitteissa) koen olevani parhaassa elementissäni. Uskallan olla itsevarmasti ujo, uljaasti outo tai häpeilemättä tavanomainen, mistä muodostuu monien runojeni sielunmaisema. Uusien yleisöjen edessä minun on helpompi myös antaa itselleni lupa keskittyä testattuun Greatest Hits -materiaaliin, kun yleensä Open Mic -illoissa luen lähinnä uusia tekstejä kokeilumielessä.

Jos samoja tekstejä lukee monta kertaa lyhyessä ajassa, niihin voi tympääntyä syvästi. Ymmärrän näyttelijöiden ja muusikkojen turhautumista, jos pitää vetää sama show päivästä toiseen. Mutta sitä en ymmärrä, miten he sen pystyvät tekemään. Kai sitä on vain kyettävä sisäistämään, että uudelle yleisölle tarina on ennenkuulematon, ja kokemus ennenkokematon. On oltava taito samaistua läsnäolevaan yleisön tunteisiin, eikä omaan asemaan lavastetun illuusion toteuttajana. Ei voi olla itsekeskeinen, tai sitten on oltava todella vahvat rutiinit.

Suorastaan omituista on miten paljon nykyään nautin esiintymisestä. En ole sillä tavalla julkisuuden henkilö, että kukaan odottaisi minulta mitään ihmeellistä. Siinä tilanteessa on helppo yllättää. (Nimikin on riittävän tavallinen, ettei se jää kenenkään mieleen.)

Tekstejä löytyy nykyään kaikkiin mielialoihin, joten saan olla sillä tavalla aito. Jos fiilis on surumielinen, saan esittää surullisia tai nostalgisia, jopa traagisiakin tekstejä. Kun aikoinaan otin osaa Poetry Slam -kisoihin, olin ehkä liiankin analyyttisesti miettinyt mitä tulen esittämään, eikä 3 minuutissa oikeastaan ehdi sanoa paljoakaan. Kilpailutilanteita myös jännitin ihan eri tavalla, kun kisoja oli aikoinaan vain kerran vuodessa, ja tuntui, että tässäkö tämä nyt oli, vuosi aikaa seuraavaan tapahtumaan. Ja nykyään Helsigissä on useita lavarunotapahtumia kuukaudessa.

Parasta on, kun saa esiintyä rauhassa ilman tiukkaa aikarajoitusta, ja voi lukea ne tekstit, joihin sillä hetkellä uskoo. Enkä olisi niin varma siitä, millaisen tekstin haluan kussakin fiiliksessä lukea, ellen olisi vuosien ajan käynyt kuukausittain Open Mic-klubeilla testaamassa materiaalia. Elävän yleisön reaktioista oppii valtavan paljon. Oppii siitä tekstistä,kuten myös kaikkien muiden esittämistä teksteistä, kun ensin opettelee kuuntelemaan. Ja kun tekstin lukee ääneen, huomaa konkreettisesti onko kirjoitus sellaista, että siihen syvästi uskoo. Silloin sen vasta tuntee. Monesti koen lavalla, että sanat ovat vääriä, jolloin ne voi korvata toisilla; niitä on liikaa, jolloin voi karsia; tai rytmi ei toimi, jolloin tekstiä voi järjestää uudelleen. Mutta hienoa on etenkin se, kun huomaa kirjoittaneensa ihan täyttä bullshittiä, jossa vain koettaa huijata muita tai itseään. Siltähän ei voi välttyä.

PS.
Jos poliittisia höpinöitä on ikävä, olen kirjoittanut niistä aiheista Uusi Suomi -blogia, kun siellä on kohtalaisen helppo herättää keskustelua:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

Logistinen kartta Espoon sielunmaisemaan

Espoo on melkoinen ongelmavyyhti. Teinien kielellä voisi ilmaista, että Espoo on pääosin aika perseestä.

Jalkapallojoukkue FC Hongan ja jääkiekkojoukkue Bluesin talousvaikeudet ovat yksi konkreettinen indikaattori asioista, jotka Espoossa eivät toimi. Kirjoitin siitä lisää myös Uuden Suomen blogiini:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/207665-miksi-espoossa-soi-blues

Olen syntynyt Espoon Jorvissa ja asunut elämäni ensimmäiset vuodet Otaniemen Teekkarikylässä. Myöhemmin olen asunut useita vuosia Leppävaarassa, Lippajärvellä ja Kauniaisissa. Nykyään asun Tapiolassa.

Voisi siis olettaa, että tiedän Espoosta yhtä ja toista, mutta se ei ole totta. Usein tuntuu, etten ymmärrä Espoosta yhtään mitään. Vertailukohtia on niin vähän, eivätkä ihmiset kovinkaan usein välitä keskustella Espoosta tai espoolaisuudesta.

Lukeudun niihin Espoossa asuviin ihmisiin, jotka eivät osaa kuvitella asuvansa Espoossa lopun ikäänsä. Kyse on vain vähiaikaisesta kompromissista. Aivan Helsingin ydinkeskustassa ei huvita asua, mutta toisaalta on kiva, että Helsinki on nopeiden ja suorien liikenneyhteyksien päässä.

Espoota onkin ehkä järkevintä yrittää hahmottaa liikenteen kautta. Espoon kaupunkimaisin asutus on keskittynyt Länsiväylän, Turuntien/rautatien ja Kehä Ykkösen risteyskohtiin.

Espoon neljä suurinta väestötihentymää sijoittuvat kahden tai useamman suuren liikenneväylän solmukohtaan: Tapiola = Länsiväylä + Kehä I; Matinkylä/Olari = Länsiväylä + Kehä II; Leppävaara = Kehä I + junarata + Turunväylä + Vanha Turuntie; Espoon keskus = Kehä III + junarata + Turunväylä.

Kaupunkikaava noudattaa klassista logistiikan perussääntöä*, joka neuvoo, että huumekauppias seisoo kadunkulmassa. Kaikista Espoon suurista taajamista myös pääsee suoralla yhteydellä Helsinkiin, mikä kenties useimmille on tärkeintä.

Usein Espoossa tai Vantaalla asuvat muualta muuttaneet ihmiset itse kertovat (tai saavat muilta kuulla), että he asuvat Hesassa. Espoolainen ehkä itse ymmärtää miksi joku hahmottaa Suomen koko kuvan kautta asian tällä tavoin, mutta stadilaiselle on ihan sama asuuko joku Malmilla, Kirkkonummella, Järvenpäässä tai Tapiolassa, jos hän asuu ydinkeskustan ulkopuolella. Monet kantakaupungin helsinkiläiset käyvät Espoon puolella ehkä kerran kolmessa vuodessa. Tallinnakin sijaitsee lähempänä.

Mitä Espoo sitten antaa, mitä ei Helsingistä löytäisi? Siihen olen yrittänyt keksiä vastausta jo pidemmän aikaa.

Espoosta voi löytää luontoa, jos asuu aivan Espoon perukoilla. Joku voi iloita meren läheisyydestä, sillä rantaviivaa on paljon. Espoossa on myös hyvät pyöräreitit, vaikka varsin harvat näyttävät niitä hyödyntävän.

Vielä lapsuudessani Espoossa oli joka talvi monipuoliset latuverkostot, mutta viime vuosina lunta on kertynyt vähän, jos ollenkaan.

Joku voi löytää Espoosta edullisemman asunnon. Näin minullekin on käynyt. Olen siis edullisemman asumisen loukussa.


Satelliittikunnat kykenevät harvoin luomaan omaa kulttuurielämää

Espoon elämänmenon köyhyyden yksi suora indikaattori ovat kurjat lähikuppilat. Espoossa räkälät ovat yleensä harvinaisen surkeita, sillä kulttuurinjanoiset ja/tai varakkaammat ihmiset eivät edes yritä nostattaa niiden tunnelmaa.

Vaikka Espoossa asuu huimaavat 268 924 asukasta, ei koko kaupungista löydy yhtään kunnollista klubia. Jos espoolaiset haluavat kuulla hyvää musiikkia tai löytää tanssiseuraa, he lähtevät Helsinkiin.

(Oikeasti, jos mieleesi juolahtaa yhtään hyvän tunnelman pubia tai klubia niin kerro ihmeessä. Minä en ole nähnyt Espoossa mitään muuta kuin kuppaisia räkälöitä.)

Helsinki Poetry Connectionin porukalla olemme yrittäneet joitakin kertoja järjestää tapahtumia Espoossa, mutta esimerkiksi Hämeenlinnassa, Järvenpäässä tai Porvoossa on helppo koota moninkertainen yleisö.

Yksi ongelman taustasyy on Espoon jakautuneisuus useisiin keskuksiin, mutta edes se ei selitä paikallisten ihmisten epäkiinnostusta. Espoossa olisi neljään osaan jaettunakin enemmän asukkaita kuin Porvoossa. Ihmiset eivät löydä paikalle, koska he eivät seuraa paikallista kulttuuritarjontaa. Heitä ei kiinnosta mitä Espoossa tapahtuu, koska Helsingissä on joka tapauksessa enemmän kaikkea, eikä sinne ole yhtään sen vaikeampi lähteä. Espoon yhdestä kaupunkimaisesta keskittymästä toiseen matkustaminen voi usein osoittautua jopa vaikeammaksi, sillä Helsingin suuntaan liikenne kulkee nopeammin ja lähtöjä on 10-15 minuutin välein.

Espoo on monille vain paikka, jonne illalla palataan nukkumaan. Kaupunki on logistisesti rakennettu toimimaan Helsingin länsisiipenä, eikä se siitä muutu.

Tapiolan Hongan koripallojoukkue niitti mainetta, koska se oli Tapiolan Honka, ei Espoon Honka. Tapiolassa asuvat ihmiset saattoivat kokea joukkueen omakseen ja antoivat sille tukensa.

Jos jokin nimetään Espoon yhteiseksi omaisuudeksi, se ei merkitse kenellekään espoolaiselle paljoakaan. Jos Espooseen haluaisi puhaltaa yhdessä tekemisen henkeä, se tulisi ehkä tehdä sisäisen kilpailun kautta. Lukiovertailuissa tämä ehkä jo toteutuukin. Olarin lukion ja Etelä-Tapiolan lukion hyvät tulokset ehkä osin selittyvät sillä, että ne kilpailevat keskenään, eikä kumpikaan ole nimeltään "Espoon lukio".

Kuka hitto edes haluaisi pyrkiä sellaiseen kouluun, jonka nimi on Espoon lukio?

* * *
Alaviite:

*Klassinen logistiikan perussääntö on klassikko jo vuodesta 2015. Huumekauppias seisoo kadunkulmassa, koska kulmassa on enemmän trafiikkia ja näkyvyys on paras kaikkiin suuntiin. Myös pakoreittejä on useampia.

Kirjoittajasta

Vaikka olen jakanut täällä avoimesti mielipiteitäni ties mistä aiheista, en ole tainnut juurikaan kertoa omasta elämästäni. Nyt tuntuu siltä, että täytyy vähän koota yhteen viimeaikaisia tapahtumia.

Uudesta blogista:
Muutos tuskin suuresti vaikuttaa Pikkujättiläisen tulevaisuuteen, mutta kesän alussa aloin julkaista kirjoituksia myös Uusi Suomi -verkkolehdessä:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

En saa tuostakaan kolumnista palkkaa, mutta on kiva nähdä kuinka välillä jollekin omalle kirjoitukselle kertyy yli sata jakoa Facebookissa tai kymmenittäin kommentteja.

Vasta nyt alan konkreettisesti tajuta miten merkittävää netissä on se, missä tekstinsä julkaisee. Helsingin Sanomien tai Ylen nettikolumnit keräävät monesti vähintään sen 1k jakoa ja 10.000 klikkausta, vaikka niissä ei olisi mitään kiinnostavaa.

Minun olisi jo aikaa sitten pitänyt ulkoistaa ainakin poliittiset löpinät näkyvämpään mediaan, mutta sitkeästi uskoin, että bloggerissa julkaistu teksti voisi levitä samalla tavalla oman kaveripiirini ulkopuolelle.

Parhaille Pikkujättiläisessä julkaistuille kirjoituksille on kertynyt jotain 2000-3000 lukijaa (tai siis kaiketi vain klikkausta), ja nyt siis puhun kirjoituksista, jotka ovat herättäneet paljon säpinää Facebookissa.

Pari tuhattaa klikkausta ei tietenkään ole yhtään mitään, kun puhutaan 6 vuodesta ja 400 kirjoituksesta.

Yksi syy on tietenkin se, että kirjoitan juttuja, joissa ei ole potentiaalia. Kirjoitan liian pitkiä paasauksia, jotka koostuvat pitkistä virkkeistä ja käsittelevät omituisia aiheita.

Konkreettisempi syy on se, että Blogger on totaalisen jämähtänyt alusta, jolla ei ole tulevaisuutta. Yksittäinen henkilö ei pärjää huomioarvossa sivustoille, joilla kymmenet aktiivikirjoittajat suoltavat kaiken aikaa ajankohtaisia otsikoita.

Netissä parhaiten selviää verkostoutumalla. Täytyy olla joukkovoimaa. Blogger on vähän sama juttu kuin huutaisi jossain pienellä aukeamalla keskellä metsää ja toivoisi, että linnut ja oravat kiidättävät viestin kaikkien kuuluville.

Parhaimmillaan joku kaveri jakaa linkin Facebookissa ja toinen kommentoi sitä.

Tietenkään alkujaan en kirjoittanut siksi, että saisin lukijoita tai kommentteja, vaan saadakseni kirjoitetuksi. Nykyään kirjoitan vähän liikaakin, jotta sitä voisi pitää terveellisenä.

Aion etupäässä jakaa mielenkiintoani siten, että kirjoitan Uuden Suomen blogiin sellaisista jutuista, joiden ajattelen kiinnostavan ihmisiä - kuten politiikasta tai urheilusta.

Pikkujättiläiseen tulen yhä kirjoittamaan niistä asioista jotka kiinnostavat minua itseäni, eikä minua pätkääkään kiinnosta keräävätkö ne klikkauksia. Toivon mukaan se on useammalle lukijalle enemmän ilouutinen kuin viimeinen pisara.

Tiedeuutisten tuottamisesta:
Olen myös erittäin vakavasti alkanut harkita sitä, jos kokoaisin kirjoittajaporukan, joka keskittyy tiedeuutisiin.

Haluaisin monipuolisen, tieteestä kiinnostuneen ja ammattitaitoisen - mutta ei liian erikoistuneen ja vakavamielisen - porukan kanssa käsitellä julkisesti ajankohtaisia tieteen tapahtumia.

Kävin Tiede-lehden forumilla keväällä osallistumassa keskusteluun ja etsimässä sopivia henkilöitä. Tiede-foorumi osoittautui kuitenkin ihan totaalisen sekavaksi paikaksi. Useimmat eivät jaksa ollenkaan keskittyä aiheeseen, vaan trollaavat omia näkemyksiään ja haukkuvat toinen toistaan.

En ole ehkä koskaan tavannut keskustelualuetta, jossa vallitsisi yhtä heikko keskustelumoraali ja keskinäinen kunnioitus.

Tiede.fi keskustelufoorumi on tulvillaan ylimielisyyttä ja tieteenvastaista katkeruutta. Lupaan käsitellä havaintojani tarkemmin, kunhan taas käyn forumilla vähän hakemassa ällistystä ja kaiken sivistyksen poissaolosta herännyttä turhautumista.

Minulla saa myös lähettää sähköpostia, jos ajatus tiedeaiheisen sivuston perustamisesta kiinnostaa:
Monrepoo@gmail.com

Vaarista:
Lupasin puhua myös henkilökohtaisesta elämästäni. Koetan olla lörpöttelemättä.

Keväällä 92-vuotias vaarini sai aivohalvauksen ja halvaantui toispuoleisesti. Mummon ohella olen ainoa sukulainen, joka asuu samalla paikkakunnalla, joten aika monena päivänä on tullut vierailtua sairaalassa.

Tällaiset tapahtumat tuovat pintaan kaikenlaisia tunteita. En kuitenkaan tunne, että elämäni tärkeysjärjestykset olisivat merkittävällä tavalla muuttuneet. Olen jo viimeisen vuosikymmenen ajan seurannut läheltä vaarin asteittaista taantumista.

Pallolaajennuksen jälkeen hän hieman nuorentui. Hän sai uuden kuulolaitteen ja vielä 85-vuotiaana vietti koko kesän mökillä pilkkoen puita moottorisahalla ja kunnostaen paikkoja.

Sittemmin muisti on alkanut reistailla, eikä vaari ole sopeutunut tietokoneiden tai kännyköiden käyttöön. Ei hän varmaan koskaan päässyt sisään edes siihen, mitä internet merkitsee. Koko sana ei merkitse hänelle tai mummolle yhtään mitään ja silti sitä tuutataan heille kaikissa kirjeissä.

Verkkomaksut ja sähköiset palvelut ovat heille ihan täyttä hepreaa. WWW-sivut eivät hahmotu. Facebook on vain tv-ohjelma, joka lopetettiin joitakin vuosia sitten.

Vaari ei koskaan lakannut ihmettelemästä edes Teksti-TV:n palveluja. Olen yrittänyt joskus selittää, että internet ovat vähän kuin tekstitelevisio, jossa näkyy myös kuvia ja jonne voi itse kirjoittaa, mutta se menee niin korkealentoiseksi fantasiaksi, ettei hän pysy kärryillä.

Muutaman viime vuoden ajan kaiken uuden opettelu on ollut mahdotonta ja liikuntakyvyn myötä hänestä katosi muitakin pieniä paloja niiden palojen lisäksi, jotka dementia oli vuosien varrelle vienyt.

Mummon ja vaarin luona olen tyypillisesti juonut teetä ja lukenut uusimman Suomen Kuvalehden ja Hesarin kuukausiliitteen. Ne ovat hienoja julkaisuja ajassa, joka muilta osin on kadottanut hitautensa ja harkintakykynsä.

Minuun on varmaan paljonkin vaikuttanut se, että arvomaailmani on peräisin  ihmisiltä, jotka näkivät sodan ja osallistuivat jälleenrakennukseen.

En kiistä sitä, etten olisi idealisti, mutta jopa idealismini on lähinnä anakronismi, joka ei sovi tähän aikaan. Itsensä elättäminen tieteen tai sivistyksen puolustamisella on vaikeaa edes huumorin kautta.

Etenkin kun huumorini perustuu siihen, että minulla ei mene kovin hyvin taloudellisesti. En osaa palvella rahaa.

Voisin viihtyä paholaisen seurassa, jossa hän tykkäisi pelata shakkia tai maistella viinejä, mutta rahaa en osaa palvella.

En tiedä mitä raha haluaa. En osaa seurata sen ajatuksenjuoksua. En tiedä onko se liian inhimillinen vai puuttuuko siltä kaikki inhimillisyys.

Yleensä kaikki kääntelevät päätään epäluuloisesti, kun kerron, ettei minulla ole edes narkomaanin tai maahanmuuttajien tulotasoa.

Olen yrittänyt korjata asian sillä, että pidän menoni matalina. Työ on mitä parhain keino vähentää rahanmenoa, joska saatan kuluttaa kokonaisen päivän siihen, että kirjoitan.

Hyvin pieni osa siitä, mitä kirjoitan päätyy netissä julkaistavaksi.

On oikeastaan ahdistavaa miten hajallaan ammattini on, vaikka suhtaudun siihen niin vakavasti.

Vuoden paras omakustannerunokirja :
Tämän kesän ilouutinen on se, että Kalle Päätalo -seura myönsi runokokoelmalleni I Palkinnon omakustannekilpailussa.

Kirjaa voi halutessaan tilata minulta suoraan tai esimerkiksi täältä:
https://www.booky.fi/kirjailija/Juho+Nieminen#!product_id=9789526817507

Omakustanteiden työstämisessä on niin paljon vaivaa, että sitten kun ne lopulta tulevat painoista, jää hyvin vähän energiaa markkinointiin.

Tai minun tapauksessani ongelma taitaa olla enemmänkin se, että ajatukseni ovat jo seuraavassa kirjassa.

Tällä hetkellä olen koonnut esseekokoelmaa / pampflettia nimeltään Gonzotiede, sekä uutta runokirjaa, jonka työnimi on tässä vaiheessa Leikin pääoma.

Pöytälaatikossa minulla on yhä myös esseekokoelma Verraton relativismi sekä Kirjoittamisen opas liiasta luovuudesta kärsiville, joka käsittelee muun muassa ADHD-ihmisen elämää. Muistakin liiallisten ideoiden aiheuttamista ongelmista kirjassa puhutaan tavalla, joka ei ole ihan tavallinen.

Kirjojen suhteen olen turhan perfektionisti - tai sitten vain pelkään sanoa tärkeimpiä kirjoituksiani koskaan valmiiksi.

Hyvä olisi sekin, että minulla olisi ammattimainen kustannustoimittaja, joka sanoisi napakasti mitkä kohdat täytyy muuttaa ja asettaisi selkeät aikataulut etenemiselle.

Määrällisesti kirjoitan vuosittain 3-4 teoksen verran tekstiä, joten varmaan jonkinlainen esseekirja syntyisi, kunhan saisin apua valikoimisessa.

Minusta on vuosien saatossa tullut yhä huonompi lukija, mutta vähiten mieluusti luen omia kirjoituksiani.

Täytyisi lukea niin valtavasti omia tuotoksiaan, ja karsia pois kaikki mikä ei ole täydellistä. jotta saisin käsikirjoitukseni tyydyttävään muotoon. Sitten sillä vielä pitäisi löytää julkaisija.

Mielellään joku muu kuin linnut ja oravat.

Iittalan laatu järkyttävästi heikentynyt

Täytyy nyt tämäkin sanoa ääneen, sillä kansallistunto velvoittaa minua vaatimaan tiettyjä standardeja.

Olen murheissani siitä, että Iittalan lasien laatu kaiken aikaa heikentynyt. Tuotantoa on asteittain siirretty halpamaihin ja lasimassaa on vaihdettu halvempaan sillä seurauksella, että nykyään uutena ostetut Iittalan astiat voivat olla täyttä sekundaa.

Tiesin, että 2000-luvulla yrityksen sisällä on suoritettu monenlaisia uudelleenorganisointeja, tuotannollisten säästöjen aikaansaamiseksi, mutta pahimmat aavistukseni alkoivat varmistuivat, kun aloin selvittää tavallisten kuluttajien kokemuksia.

Ellit.fi: "Rikkoutuvat Iittalan lasit"

"Valmistajat luottavat liikaa vahvaan brandiin, ja ovat alkaneet säästää valmistuskuluissa laadun kustannuksella!"

"Minulla hajosi myös heti ekassa pesussa 2 vedenvihreää 21cl kartiolasia... tämä iittalan paska laatu ei enää innosta, jos saa kokoajan varoa!"

"Saimme häälahjaksi Iittalan laseja, joita alussa pesimme käsin ja myöhemmin koneella niitä, jotka eivät olleet jo hajonneet. Käsipesussa ne hajosivat helpommin kuin koneessa. Kaikki meni muutamassa vuodessa rikki, jopa ne käyttämättömat Ultima thulet... Pohja irtosi muutamasta lasista."

http://keskustelu.ellit.fi/threads/rikkoutuvat-iittalan-lasit.1846157/page-2

Vastaavia kokemuksia löytyy vauva-forumilta, otsikolla "Iittalan laatu järkyttävää!"

"menin ostamaan Anttilasta Iittalan Vitriini-rasiaa, ja oli todella työn takana löytää virheetön yksilö. Lähes kaikissa oli pahoja virheitä, jotka todella huomasi."

"Joo, vuosia sitten mietimme, ostaisimmeko kartio-laseja arkikäyttöön. Kaikissa oli valumia pinnassa vaikka ykköslaatua piti olla. Ostimme sitten Ikean laseja ja ovat olleet hyviä nekin, elleivät jopa parempia!"

http://www.vauva.fi/keskustelu/3899882/ketju/iittalan_laatu_jarkyttavaa

Liki sama keskustelu on käyty myös Meidän perhe -forumilla:

"pikkasen menee käämit iittalan laseihin

niitä hajoo koko ajan. äsken putosi "ote" lasista pohja. tiedän että korvaavat taas kerran uusilla laseilla, mutta miten tää on edes mahdollista että kyseisen firmat lasit ei kestä muutamaa kuukautta kauenpaa. niin ja ihan normaali käytössä ovat, ei heitellä eikä pudotella.."

http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/981484/ketju/pikkasen_menee_kaamit_iittalan_laseihin

Samaa täällä

"laseista lohkeilee reunoista paloja, tulee isoja halkeamia jotka johtavat pohjan tippumiseen. 24 lasin sarjasta on jäljellä alle puolet."

Kaksplus:

Huonolaatuiset (?) Iittalan lasit

Ostin pari viikkoa sitten Kartio-laseja, niitä isompia.
Yksi hajosi tiskikoneen jäljiltä, yhdestä murtui reunasta pikku pala. Pesen astiat 50 asteessa. Olenko käsitellyt noita laseja jotenkin väärin, vai ovatko ne tosiaan noin huonoa laatua?

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1217435-huonolaatuiset-iittalan-lasit/

Nykyään sääntö on melkein se, että mitä uudempana Iittalan astioita on ostettu, sitä heikkolaatuisempia ne ovat. Iittala ratsastaa entisellä maineellaan, mutta on järjestelmällisesti tuhoamassa omaa uskottavuuttaan halventamalla valmistuskustannuksiaan.

Käytetty lasimassa on heikompilaatuista, työ aiempaa koneistetumpaa ja viimeistely huolimatonta.

Onneksi kirpputoreilta on yhä mahdollista löytää vanhempia astioita, jotka kestävät käyttöä lähes loputtomasti. Käytettynä ostetut laatuaikojen lasit ovat yleensä myös halvempia.

Monella on silti se käsitys, että uusi olisi parempaa. Useimmat kotimaisina design-tuotteina myydyt astiat eivät enää ole Suomessa valmistettuja. Malli on ehkä perinteinen ja Suomessa suunniteltu, mutta astiat valmistetaan halpamaissa.

Olen muutamia kertoja pudottanut 1950-luvulla valmistetun kotimaisen vesilasin esimerkiksi kivilattialle(!), jonka päällä on ohut matto tai parketille, jonka päällä ei ole mattoa. Vanhemmat lasit vain pomppaavat, eikä niissä näy säröäkään. Uudemmat lasit eivät aina kestä edes sitä, jos ne kaatuvat pöydälle.

Vanhoja viinilaseja voi myös melko turvallisesti kilisyttää toisiaan vasten juhlassa. Niistä ei noin vain lohkeile paloja. Koko kilisytämisen perinne on kohta katoamassa, koska lasit eivät kestä sellaista käyttöä. Uudemmat lasit saattavat kokonaan haljeta osuessaan yhteen tai katketa jopa jalan kohdalta.

Olisi hienoa jos Kuningaskuluttaja, Prisma-studio tai jokin aikakausilehti, kuten Tekniikan Maailma teettäisi rasitustestin, jossa Iittalan eri aikakauden lasien kestävyyttä mitattaisiin. Voisin lyödä vetoa, että yli 30 vuotta vanhat lasit voittaisivat kaikilla osa-alueilla.

Runokirjojen myynti - onko trendi kaikkialla sama?

Olen jo kauan aikaa elänyt epätietoisuudessa sen suhteen, koskevatko tietyt runokirjojen julkaisemista ja myyntiä koskevat haasteet ainoastaan Suomea - vai onko myynti laskenut kaikkialla läntisessä maailmassa? Aavistuksia minulla on toki ollut, mutta ei faktatietoa, koska eihän sellaisia asioita kukaan virallisesti tutki.

En viittaa nyt viime vuosien synkkiin kirjamyyntilukuihin yleensä, vaan nimen omaan runokirjojen myynnin tasaiseen hupenemiseen, joka on jatkunut vähintään jo 1980-luvulta alkaen. Suomessa runokirjojen myyntiluvuista ei löydy varsinaista tilastotietoa, koska ne harvoin nousevat kirjakauppojen myyntilistoille.

Runokilpailujen osallistujamäärät ovat huipussaan, mutta kirjoja ei osteta. Yksittäinen kirja saattaa tehdä poikkeuksen jonakin vuonna, jos se voittaa esimerkiksi Hesarin esikoispalkinnon tai Runebergin palkinnon, tai siihen liittyy jokin mediakohu, mutta tyypillisenä vuotena on lähes mahdotonta selvittää jo esimerkiksi kuka on toiseksi myydyin runoilija Heli Laaksosen jälkeen.

Vähäisestä myynnistä seuraa, että kustantamot eivät juurikaan odota runoteosten myyvän ja panosta niiden markkinointiin, mikä tietenkin entisestään vähentää myyntiä. Myös kirjakaupoissa runokirjat saavat harvoin nauttia parhaasta esillepanosta.

Yllätys tuskin on, ettei Suomi ole poikkeus

Päätin selvittää Googlesta, missä määrin kotimaisten keskustelujen pääotsakkeet toistuvat Britanniassa ja Atlantin takana.

"Poetry + sales" tuottaa tämänkaltaisia otsikkoja:
Poetry Bestsellers and other Oxymorons
Oxymoron on eräänlainen sanallinen ristiriita tai sisäisesti mahdoton väite. Kirjoitus alkaa toteamuksella: "Anyone with a vague sense of book publishing is acquainted with the orthodoxy that poetry doesn’t sell."

Americans love Poetry but not Poetry Books
Amerikkalaiset rakastavat runoja, mutta eivät osta runokirjoja.
"It should go without saying that no one goes into poetry for money."

The Guardian.com/poetry-new-territory-sales-salt-publishing
Jutun ensimmäinen lause sisältää lohdutuksen:
"News of plummeting sales do not, as some fear, indicate a dying art."

Poetry is dead - What the hell happened?
"Yes, it has been said many times and before you get defensive, there is plenty of proof."

Popularising poetry
"Workshops and university courses are far more profitable than writing books."

Useampia artikkeleja silmäiltyäni lähes kaikki englanninkielisen maailman tendenssit tuntuvat käyvän yksiin Suomessa tekemieni havaintojen kanssa.

Viime viikon Strada-ohjelmassa Miki Liukkonen kertoi, ettei hän juuri lue uusinta julkaistua runoutta, vaan mielummin vanhoja klassikkoja, kuten Pentti Saarekoskea tai Uuno Kailasta. Miki Liukkosella on erittäin herkkä vaisto, sillä tutkimusten mukaan tällainen asenne kuvastaa täydellisesti kansan makua.

Joidenkin hämmästyttävien amerikkalaisten tutkimusten mukaan tavalliset ihmiset ostavat 95% todennäköisemmin runokirjan, jos sen tekijä ei enää ole elossa.

Siis jos kustantaja julkaisee esimerkiksi Saarikosken koottujen runojen laitoksen, tai ottaa uusintapainoksen Tommy Tabermanin tai Eino Leinon kirjasta, sen voidaan odottaa myyvän 20 kertaa paremmin kuin elävän runoilijan uunituoreen teoksen.

Eläville runoilijoille tieto voi olla lannistava, sikäli kuin he odottavat voivansa juhlia suurta myyntimenestystä jo elämänsä aikana. Sentään kohtalaisen helppoa on yltää tiettynä vuonna uusien runokirjojen myyntilistan Top-5:een, koska siihen riittää jo vajaan tuhannen kirjan menekki - harmi vain, ettei tällaisia myyntilistoja kukaan tilastoi - tai ainakaan julkaise.

Kansa suhtautuu runouteen hyväksyvämmin usean vuosikymmenen viiveellä, kun runoilijan nimi ja elämänhistoria on tullut tutuksi, eivätkä hänen sukupolvensa soveltamat tekniikat enää ole liian edistyksellisiä. Tyyli on tullut tutuksi esimerkiksi sitä kautta, että runoilijaa on kopioitu lauluissa sekä muualla kirjallisuudessa.

Toki asiaan varmasti vaikuttaa myös se, että uudelleen julkaistavat kirjat ovat osoittaneet olevansa keskimääräistä parempia.

Tilastoja vääristää myös se, että kuolleiden runoilijoiden lista ulottuu vuosituhansien päähän ja kattaa koko maailman. Runoidella on paljon romaanitaidetta pidemmät perinteet. Jokaisen elävän runoilijan täytyy siis konkreettisesti kilpailla tuhansien aktiivisesti kummittelevien kansallissankareiden kanssa.

Seuraavan uutisen perusteella Yhdysvaltojen parhaiten myyväksi runoilijaksi (ainakin kyseisenä vuonna) olisi noussut Persiassa 800 vuotta sitten elänyt Rumi.
Why is Rumi the Best-Selling Poet in the US?

Rumi myy, koska hän on kansainvälinen, ajaton, taidokas sekä turvallisen kuollut.

Suomessa voi tullata laivalastillisen henkilöitä

Totta se on. Suomen tullin nettilomakkeessa on tullattavan tavaran kohdalla mahdollista valita tuontitavaraksi esimerkiksi tunnit, henkilöt tai kilometrit.

Tulli on varautunut kaikkeen. Halutessaan voisi tullata myös uraania.

Älköön yksikään suure unohtuko.

- Onko teillä jotain tullattavaa?
- No itse asiassa...
- Kakistakaa ulos vaan.
- Matkalla jäi muutama tunti käyttämättä. Pitääkö ne tullata?
- Kyllä, etenkin, jos kyse on laatuajasta. Suomeen saa lain mukaan tuoda enintään 12 tuntia rentoa vapaa-aikaa, 8 tuntia tehokasta työaikaa tai 4 tuntia yhteistä laatuaikaa.
- No ei sitten mitään. Ei meillä jäänyt lomasta käyttämättä kolme pari varttia. Sekin oli lähinnä seisoskelua, joka säästyi kun saatiin nopeasti taksi.
- Voitte mennä jonottamaan tuonne tullin asiakaspalveluun. Jonottamalla ne vartit saa helposti kulutettua. Ei sitten jää omantunnontuskia.

Kyse ei tietenkään ole mistään muusta kuin maailmanluokan kämmistä. Suomen tullilaitos on aivan totaalisen hukassa.

Tämä pätee myös konkreettisesti. Maanantaina yritimme löytää Helsinki-Vantaan lentokentän läheisyydestä tullin toimipistettä, johon meidät oli neuvottu puhelimessa. Sieltä saimme ajo-ohjeet toiseen osoitteeseen Kehä III:sen lähistöllä.

Navigaattorin avulla löysimme annettuun osoitteeseen helposti. Kyltissä luki mitä pitikin. Tullihan se siinä. Ovessa oli kuitenkin lappu, jossa kerrottiin toiminnan päättyneen 1.1.2015. Soitimme uudestaan tullin puhelinpalveluun, eikä edes tullin oma asiakaspalvelu ollut tietoinen muutoksesta.

Jouduimme etsimään tullin palvelupistettä siitä syystä, että nettipalvelu oli kaatunut. Tullausilmoituksemme oli jäänyt kesken, mutta siitä huolimatta palvelin ilmoitti, että tavarasta oli jo jätetty tulli-ilmoitus, eikä sitä voinut tehdä toista kertaa.

Vasta seuraavana päivänä sinnikkään soittelun jälkeen saimme kiinni avuliaamman henkilön, joka ymmärsi ongelmamme ja suostui poistamaan tullin tietokoneelta epäonnistuneen ilmoituksen. Sen jälkeen kykenimme tekemään netissä uuden ilmoituksen.

Kyse oli 22 euron arvoisista tarroista, jotka typeryyttämme olimme tilanneet Yhdysvalloista. Tulli-ilmoituksen tekeminen kesti kolme päivää ja kulutti yhteensä ainakin 6-8 työtuntia, minkä lisäksi meni muutamaan otteeseen hermot.

Lomakkeessa esimerkiksi kysyttiin kolme kertaa lähetyksen paino. Lähettäjän tietojen mukaan tarrat painoivat noin 100 grammaa. Meidän täytyi lisäksi antaa myös bruttopaino, vaikka meillä ei ollut mitään mahdollisuutta tietää asiaa. Paketti oli tullissa. Tulli kysyi meiltä, mitä painaa paketti, joka on sen hallussa.

Lisäksi lomakkeessa täytyi kertoa saapuvatko tilaamamme tarrat puulaatikossa vaiko lasipullossa. Valikossa oli satoja vaihtoehtoja.

Pakkauslaji-valikossa on noin 300 vaihtoehtoa. Voisiko tätä loputonta listaa esimerkiksi jotenkin porrastaa? Miksi tulli ei hyödynnä ammattiosaajia? Mitä helvettiä tässä maassa oikein tapahtuu?

Keneltä tahansa maallikolta kestäisi vähintään puoli tuntia selata kokonaan läpi tullin nettilomakkeen lista, jossa vaihtoehtoja ei ole millään tavoin porrastettu tai järjestetty yleisyyden mukaan - ja vastaavia listoja lomakkeessa on useita. Noin vartin kestäneen hämmennyksen jälkeen löysimme ensimmäisen yhtään järkevältä vaikuttavan kohdan "kirjekuori".

Valitsimme kirjekuoren, vaikka meillä ei ollut keinoja tietää millaiseseen pakettiin lähettäjä oli tarrat pakannut. Tulli kyseli meiltä ties monettako kertaa tietoja, joita meillä ei ollut. Paljon paketti painaa? Minkä väriseen paperiin se on on kääritty? Onko siinä leimoja? Missä tullin toimipisteessä se fyysisesti sijaitsee? Onko sitä kolhittu matkalla?

Mehän olimme paketin vastanottajia, eikä meillä ollut muuta kuin kuitti maksutoimituksesta sekä tullin antama koodi. Meidän täytyi vain olettaa, ettei kyse kuitenkaan olisi lasipullosta. Sekin tuntui melko epätodennäköiseltä, että lähettäjä pakkaisi tuotteen esimerkiksi vaateripustimeen.

"Sauva" alkoi kuulostaa järkevältä vasta siinä vaiheessa, kun pääsimme lomakkeen seuraavalle sivulle, jossa kysyttiin, onko varmaa, ettei kyse sittenkin olisi uraanista.

Kenties Suomen ulkomaankauppaa edistämään ei tarvita uutta vapaakauppasopimusta, vaan toimintakykyinen tullilaitos, joka kommunikoi sisäisesti, pririsoi informaatiota, ei kiusaa asiakkaita turhilla kysymyksillä, käyttää toiminnassaan jotain logistista järkeä, ja ennen kaikkea tietää omien toimipisteidensä sijainnin.

Onko järjevää tehostaa toimintaa nettilomakkeella, jos se tuottaa virheilmoituksia, eikä kukaan tiedä millaisesta paketista on kyse tai missä se sijaitsee?

Puhelinpalvelu vaikutti ruuhkaiselta. Kenties se oli ruuhkainen siksi, että kiireiset yrittäjät soittivat kysyäkseen miksi tulli ei ollut siellä osoitteessa, johon nettisivuilla ja puhelinpalvelussa ohjattiin, vaikka muutoksesta on nyt kulunut jo kolme kuukautta.

Onneksi Helsinki-Vantaan seutu ei ole Suomen ulkomaankaupan kannalta mitenkään kovin keskeistä aluetta... eikä kolme kuukautta ole kuin yksi vuosineljännes. Kyllä nyt minkä tahansa yrityksen kauppa voi sen aikaa seisoa, odotellessa, että tulli saisi toimintansa rullaamaan.

Musta on ylivertainen suosiossa

Oletko koskaan miettinyt, mikä on kielenkäytössämme kaikkein suosituin väri?

No, Pikkujättiläinen on nyt joka tapauksessa selvittänyt asian, halusit sitä tai et.

Tässä ovat googlen hakutulosten perusteella suomen kielen suosituimmat värit:

11. Turkoosi 525 000 tulosta tai Syaani: 176 000 tulosta

10. Oranssi 845 000 tulosta.

9. Violetti 1.450 000 tulosta, sekä Purppura 473 000 tulosta.

8. Ruskea. 1.740 000 tulosta.

Violetti, lila ja purppura saavat yhdessä enemmän hakutuloksia kuin ruskea, mutta ei olisi ihan reilua laskea mukaan useampia sanoja.

7. Keltainen: 5 940 000 tulosta.

6. Harmaa: 7.430 000 tulosta.

Hieman ankeaa, että keltainen häviää näinkin selkeästi harmaalle, Ehkä se johtuu vain suomalaisten mielenlaadusta ja pohjoisesta asuinpaikasta?

5. Sininen: 9.360 000 tulosta.

4. Vihreä: 9.790 000 tulosta

Sinisen ja vihreän välinen kamppailu neljännestä sijasta on erittäin tasaväkinen, mutta kanattaako neljännestä sijasta kamppailla?

Ja kolmen kärki tulee tässä:

3. Punainen: 11.300 000 tulosta

Punainen on perusväreistä selkeästi suosituin.

Kakkoseksi nousee väri, joka sisältää kaikki värit:

2. Valkoinen: 12.200 000 tulosta

Ja täysin ylivoimainen voittaja on:

1. Musta. 39.300 000 tulosta

Turhaan ei muotimaailmassa puhuta siitä, että musta on aina muodissa.

Ilmiötä ei selitä edes se, että tuhannet ihmiset kirjoitteliisivat nettiin slangilla "tiätsä, musta tuntuu siltä, että..." Hakutulokset viittaavat selkeästi useammin väriin kuin pronominiin.

Paitsi että jostain syystä yksi väri antaa vielä hurjemman tuloksen:

0. Pinkki. 738.000 000 tulosta. En ymmärrä miten pinkillä on yli 700 miljoonaa hakutulosta, mutta kenties se johtuu jostain toisesta kielestä, jossa vaaleanpunainen on rock ja muistuttuu suomen kielen sanaa?

Mikä sitten mahtaa olla värien kuumin kärki muissa kielissä? Kokeillaan nopeasti englanniksi:

4. Red: 8 miljardia tulosta

2. White: 10 miljardia tulosta.

2. Black: 10 miljardia tulosta.

1. Blue: 11 miljardia tulosta!

Jännän tasaiseksi menee kärki. Ehkä kyseisillä väreillä, varsinkin valkoisella ja mustalla, on hyvin erilaiset sivumerkitykset kaukana Ameriikassa?

En olisi kyllä uskonut, että sininen olisi suomessa 5. yleisin, mutta englannin kielessä kaikkein eniten esiintyvä väri. Tämähän saattaa olla peräti tieteellisesti merkittävä huomio!

Ensi viikolla selvitämme mitkä ovat suosituimmat viikonpäivät ja kuukaudet.

Kirpputorien filosofia

Myönnän, että kirpputorit tuovat elämääni jännitystä. Milloin tahansa voi sekalaiset rojun seasta löytää tarpeellisia käyttöesineitä tai antiikkia; arvokkaita design-esineitä ja jopa suoranaisia aarteita, kuten kuuluisien taiteilijoiden signeerattuja teoksia tai tummuneita hopeakolikoita.

Kirpputoreilla voi tuntea saavuttaneensa lapsuutensa unelman, kun vihdoinkin pääsee tekemään arkeologisia löytöjä Indiana Jonesin tyyliin.

Samaan aikaan kirpputorien kasvava määrä ja helppokäyttöisyys tarjoavat liialliseen tavaraan tukehtuville nykyihmisille tehokkaan väylän tyhjentää komeroita ja kellarin kanahäkkiä. Vaikka tavaraa ei varsinaisesti menisi kaupaksi - tai myytyjen esineiden tilalle löytyisi jotain uutta - antaa myyntipöydän vuokraaminen hyvän perusteen suursiivoukselle. Oman kokemukseni mukaan vähintään yhtä paljon silkkaa roskaa ja villakoiria löytyy turhien tavararöykkiöiden takaa, kun niitä raivaa kirpparimyyntiin. Yksi kassillinen menee kirpputorille ja toinen suoraan taloyhtiön roskikseen.

Myyntipöydän vuokraaminen stressaa huomattavasti vähemmän kuin muutto, mutta tulee samalla tavoin käytyä läpi omaisuutta, ja taas tiedostaa, miten pientä osaa kaikista tavaroista on oikeasti tarvinnut kuluneen vuoden aikana.

Vaikka kirpparishoppailuun kuluisi tarpeettoman paljon rahaa, ei harrastus tule lähellekään niin kalliiksi kuin perinteinen shoppailu. Yksien epämukavien sadan euron kenkien hinnalla saa kirpparilta raahattua kotiin monta kassillista turhuuksia. Samalla tutustuu suomalaiseen design-historiaan ja oppii tuntemaan monta taakse jäänyttä hienoa yritystarinaa,

Kirpparit tarjoavat köyhille perheille ja opiskeleville hipstereille mahdollisuuden persoonalliseen tyyliin ilman suurta varallisuutta. Jopa harrastuksiinsa voi löytää täysin ehjiä välineitä murto-osalla uuden hinnasta. Ratsastuskypärät ja luistimet ovat tuikitavallisia tavaroita ainakin Espoon varakkaammilla alueilla. Hinnasta näkyy, että niitä ei myydä pois rahan takia, vaan käyttämättömistä tavaroista halutaan päästä eroon.

Tässä muutamia kirppareiden hyviä puolia. Valitettavasti pohdiskelut eivät jää tähän.


1.) Kirpputorien laaja suosio ei niinkään kerro ihmisten tietoisuuden lisääntymisestä, vaan ilmiö perustuu enemmänkin heikkoon taloustilanteeseen. Toinen taustavaikuttaja voi olla myös taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen.

Talousvertailuissa usein korostetaan sitä, että hyvin pärjäävät perheet tienaavat vain noin 4-6 kertaa sen summan jonka saavat työttömät tai yksinhuoltajat. Näissä luvuissa ei oteta huomioon sitä, että jos toiselle perheelle voi vuokran ja pakollisten menojen jälkeen jäädä käteen vain muutama sata euroa, todellisen käytettävissä olevan varallisuuden ero on moninkertainen suhteessa ilmoitettuun. Lisäksi omistusasujien menot ovat vuoralaisia pienemmät ja varallisuus kumuloituu.

Kun kuukaudesta ja vuodesta toiseen sinnittelee niukoilla resurseilla, muuttuvat kirpputorit pikemminkin välttämättömyydeksi. Niistä voi olla olla kaukana jännitys ja seikkailu, kun kovalla kiireellä täytyy löytää omalle lapselle istuvat monot, vaikka samaan aikaan käy päivätöissä ja tulot eivät kertakaikkiaan vain riitä. Itse olen siis melko etuoikeutetussa asemassa, kun edes kehtaan höpistä jostain suttuisista hopeakolikoista, joilla ei edes näinä päivinä ole kovin kummoista markkina-arvoa.

Viimeaikainen kirpputorien ja kierrätyskeskusten määrän lisääntyminen on edellyttänyt pitkään jatkunutta talouskurimusta, sillä tiedetään, että suomalainen ylpeys voi pidätellä vähätuloisia perheitä turvautumasta jopa käytettyyn autoon. Osaksi 90-luvun laman kokemusten ansiosta kirpputorien häpeällisyys on kuitenkin voitettu ja halvoista ostoksista on tullut yleisesti hyväksyttävää, jopa trendikästä. Asennemuutoksesta on hyvänä esimerkkinä televisio-ohjelma Huutokauppakeisari, jossa kerrankin ruutuun ovat päässeet tavalliset syrjäseutujen ihmiset.

Sarjan eräänlainen edeltäjä Antiikkia, antiikkia oli aivan eri tavalla hienostelevat ohjelma, jossa brassailtiin taidehistoriallisella osaamisella. Sarjoja vertailemalla näkee konkreettisesti, millä tavalla vanhan tavaran markkinat ovat rahvaanomaistuneet taantuman aikana. Sama historiallinen tietotaito löytyy taustalta, mutta nyt on kyse arkisesta työstä ja itsensä elättämisestä, eikä jostain aateliston teekutsuista.


2.) Kun tavaraa halutaan väkisin myydä pois, on uhkana laajamittainen deflaatio. Kirpputorit pakottavat antiikkikauppiaat ja muotitavaroiden suunnittelijat vaaralliseen tarjouskilpailuun, Kirppareilta voi löytää upeita design-esineitä naurettavan halvalla, koska myyjä ei tunne esineensä arvoa. Tällaisen löydön jälkeen tuntuu mahdottomalta maksaa samanlaisista tuotteista niiden oikeaa hintaa - onhan aina mahdollista tehdä vastaavia löytöjä kirpputoreilta.

Kun tyylitietoiset ja designhistoriaan perehtyneet kuluttajat siirtyvät koluamaan kirpputoreja, kadottavat uusien tavaroiden valmistajat tärkeän asiakaskuntansa. Jopa jäljelle jääneet uskollset ostajat kavahtavat 100 euron hintalappua, kun ovat juuri hetkeä aiemmin nähneet Fidan ikkunassa saman tuotteet 25 eurolla, miltei uuden veroisessa kunnossa.

Perinteiset jälleenmyyjät ovat pakotettuja joko nostamaan hintoja, eli tavoittelemaan varakkaampia asiakasryhmiä tai alentamaan hintojaan erinäisin alennuksin. Jos Marimekko tai Iittala alentavat hintojaan, seuraavat UFF, Fida ja muut kirpparit perässä - ja näin syntyy tilanne, jossa kuluttaja viivästyttää ostoksiaan, koska hän odottaa kenties saavansa saman tuotteen myöhemmin edullisempaan hintaan. Raha ei liiku ja talous ajautuu yhä syvempään ahdinkoon.

Tätä ilmiötä kutsutaan deflaatioksi. Kyse on käänteisestä inflaatiosta, jossa tavaran hinnat laskevat, mutta tästä huolimatta ostopäätöstä ei tehdä, koska on edullisempaa odottaa. Ongelmana on myös laajempi laatubräbdien arvostuksen aleneminen.

Artek, Marimekko ja Iittala olivat 2000-luvun alussa arvostettuja brändejä, joilla oli myös korkea kotimaisuusaste. Stockmann-tavaratalojen kriisissä on puhuttu paljon verkkokaupoista, mutta kallista kotimaista design-tavaraa kiertää niin paljon kirpputoreilla, että senkin täytyy jo vaikuttaa. Kaikki ovat jo saaneet mummoiltaan tai kaukaisilta tädeiltään joululahjaksi niin monta Plussa-pisteillä ostettua mariskoolia, ettei kukaan katso sellaisen omistamista osoitukseksi hyvästä mausta. Tällaiset asiat eivät voi olla vaikuttamatta brändin yleiseen arvostukseen.

Ihmisillä ei ole enää pienissä kaupunkiasunnoissaan tilaa uudelle tavaralle, kun hyllyt notkuvat kirpputorilöydöistä.


3.) Suurempien ikäluokkien omakotiasunnot ovat täynnä perintötavaroita, jotka eivät mahdu seuraavien sukupolvien pieneen kaupunkiasuntoon. Voi olla, että kirpputorien suosio olisi lisääntynyt myös ilman pitkää lamaa, sillä niin monella ihmisellä on akuutti tarve päästä eroon perintötavaroista. Jopa kuolinpesiä ostavat yrittäjät joutuvat nykyään myymään tavaroita pois kirpputoreilla, koska antiikkikaupan työntekijöiden palkkaa ja hyvällä paikalla sijaitsevan kiinteistön vuokraa ei pysty maksamaan myynnin alenevilla katteilla.

Vaikka kuolinpesän saisi ilmaiseksi ja se olisi täynnä aarteita, tavaran säilyttäminen varastoissa maksaa niin paljon, että se on parempi saada heti liikkeelle. Tämä pakottaa myös ammattilaiset polkuhintoihin ja kiihdyttää entisestään deflaatiota.

Voisi tietyllä haikeudella todeta, että tätä menoa hienoa ja kaikkien ihailemaa retrotavaraa on pian liikkeellä niin paljon, ettei kukaan välitä koskeakaan siihen. Jokaisella on jo keittiökaapit pullollaan erilaisia Muumi-mukeja, mutta kun kaappeihin pitäisi saada mahtumaan myös lautasia, jauhoja ja säilykkeitä. Taisi olla virhe ostaa huoltoasemalta taas kolme uutta muumimukia, vaikka ne yhdessä maksoivatkin vain kymmenen euroa.

Helsingin seudulla on jo näkynyt, kuinka antiikkikaupat yksi toisensa jälkeen sulkevat ovensa. Kenelläkään ei juuri nyt ole varaa sijoittaa tilaa vievään tavaraan, varsinkin kun taiteen ja antiikin arvo on selkeässä laskussa.

Mummolta tuli perinnöksi niin hieno kaappikello, ettei sitä kehtaa viedä kaatopaikallekaan, mutta ei sille oikein olisi tilaa kotonakaan. Kyselin läheiseltä antiikkauppiaalta, mutta hänellä kuulemme on jo varastossaan seitsemän samanlaista. Soitin museoon, eivätkä ne huoli. Kierrätyskeskus ottaisi kaapin vastaan, mutta kuljetuksesta pitäisi maksaa 15 euroa.

Viisi vuotta sitten samanlainen kaappikello maksoi antiikkikaupassa 1500 euroa. Siksi minä sen kaapin suostuin ottamaan, kun perintöä jaettiin. En ajatellut, että samaan aikaan alkaisi lama ja tuhannet samanlaiset mummot kuolisivat ympäri maata jättäen jälkeensä tuhat samanlaista kaappikelloa.

Kaikkien niiden mummojen lapset asuvat kaupungeissa. Heillä ei ole edes farmariautoa, jolla kaapin voisi kuljettaa kesämökille.

Mitä helvettiä me oikein tehdään tällä tavaralla? Lohduttako nyt yhtään se, että maksoin vain 50 senttiä hopeakolikosta, jonka arvo on oikeasti 5 euroa?!

Vesiapinan arvoitus

Uusi Tiede-lehti palautti mieleeni aiheen, josta minun on ollut tarkoitus jo pitkään kirjoittaa. Miksi ihminen on karvaton? Miksi meillä on lämpimän turkin sijaan ihonalainen rasvakerros, kuten hylkeillä?

Miksi ihmislapsella on synnynnäinen kyky pulikoida ja pidättää hengitystään veden alla?

Tiede-lehden mukaan "vesiapina" on yksi mahdollinen selitys karvattomuudellemme, mutta teoria on hyvin epätodennäköinen, sillä vesiapinoista ei ole löytynyt minkäänlaisia fossiilisia todisteita.

Mikä on vesiapina? Lehti kiteyttää:

"Hypoteesi 7: Vesielämä. Apinaihminen eli miljoonia vuosia puoliksi vedessä ja sopeutui tilanteeseen heittämällä turkkinsa niin kuin mursu." (Tiede 7/13)

Teoriaa on 1900-luvulla puolustanut useampikin evoluutiobiologi, mutta tiede vaatii konkreettisia näyttöjä - kuten kiduksilla ja räpylöillä varustettuja esi-isien fossiileja.

Oi muinainen syväjäinen, historiamme vaiettu luku! Ie, ie!

Sekä hypoteesin puolustajat että tyrmääjät sortuvat laajempaan perspektiiviharhaan. Ongelman ydin on juuri siinä, että etsitään tieteellisiä todisteita. Sen sijaan pitäisi soveltaa taiteellista luovuutta.

Vain todellinen mystikko voi kohdata vesiapinan silmästä silmään.


Mikä ihmeen vesiapina?

Wikipedian mukaan ensimmäisenä vesiapinoista puhui Max Westenhöfer 1930-luvulla. Samalla ajatuksella spekuloi myös meribiologi Alister Hardy. Tiettävästi kumpikaan ei ollut lukenut toistensa julkaisuja, mikä ei ole iso yllätys. Kenen tahansa on helppo tehdä se johtopäätös, että ihmisen karvattomuus liittyisi jotenkin vesielämään, kun karvattomuuden ohella ihmisen erottaa muista apinoista myös tahdonvarainen hengityksen säätely (auttaa sukeltamaan) sekä kahdella jalalla seisominen (parempi kahlata ja uida).

Teoria tuli laajempaan tietoisuuteen, kun se mainittiin Desmon Morrisin menestyskirjassa "Alaston apina" (1967). Kirja tarkastelee ihmisen käyttäytymistä evoluution näkökulmasta, eikä vesiapinan olemassaolo ole sen avainkysymyksiä.

Viime vuosiin asti teoriaa on pitänyt tunnettuna Elaine Morgan, jonka 15 minuutin esitelmän voi katsoa täältä:
TED-talks: elaine_morgan_says_we_evolved_from_aquatic_apes

Nykyään tiedetään, että kalaravinnon rasvahapot ovat ihmiselle suorastaan välttämättömiä (meillä on suuret aivot, kuten delfiineillä) ja että uiminen vahvistaa tehokkaasti selkää - ikään kuin meidän kuuluisikin uida riittävästi. Yhtymäkohtia vesieläimiin on useita ja ne mainitaan myös suomenkielisellä wikipedia-sivulla:
Wikipedia: Vesiapinahypoteesi

On siis biologisia viitteitä siihen, että ihminen ja vesielämä jotenkin liittyvät yhteen. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan kannata vesiapinahypoteesia, koska konkreettista näyttöä ei ole.

Aion seuraavaksi osoittaa vesiapinateorian todeksi, mutta en käytä siihen tiedettä, ainoastaan mystiikkaa.


Vesiapinan arvoitus ratkeaa

Vesiapinakysymys voidaan ratkaista ilman tieteellistä näyttöä. Tarvitaan vain itsetutkiskelua. Ihmisen on syytä katsoa peiliin.

Hypoteesin suurin pulma on siinä, että siinä oletetaan vesiapinoiden joskus muinoin eläneen ja sitten kuolleen sukupuuttoon. Vesiapinoita elää tällä planeetalla kuitenkin 7 miljardia yksilöä.

Emme ole kehittyneet vesiapinasta. Ihminen on vesiapina.

Jostain syystä useimmat sortuvat ajattelemaan, että ihminen on maalla elävä nisäkäs. Eihän se pidä paikkaansa. Me olemme poissa vedestä vain siksi, että olemme historian saatossa levittäytyneet myös kuiville ja kylmille alueille.

Vesinisäkäs nro 1: hylje.

Heti kun sää vain sen mahdollistaa, ihmiset käyttäytyvät kuin hylkeet - eli keräytyvät suurina massoina rannoille kutemaan.

Vesinisäkäs nro 2: homo sapiens.

Mystiikka on todellisuuden katsomista ilman ennakkokäsitteitä. Mystiikan näkökulmasta mitään vesiapinoiden arvoitusta ei ole olemassakaan. Ihminen on karvaton, kahdella jalalla kulkeva, sukkulamainen, hengitystään pidättelevä olio, koska ihminen on vesielämään sopeutunut nikäkäs.

Faktatkin sen jo kertovat:
1) Eniten Olympia-kultamitaleja kerännyt urheilija on kukapas muu kuin uimari! Missään lajissa ei ole niin paljon erilaisia matkoja... ja missään muussa lajissa kilpailija ei palaudu kyllin hyvin osallistuakseen useisiin matkoihin. Avaruusolennot luokittelisivat ihmisen heti vesieläimeksi.

2) Kaupungit on rakennettu järvien tai jokien varteen. Miltei kaikki luonnonkansat asuvat jokien (esim. Amazon) varrella. Me ihmettelemme eniten Australian alkuperäiskansoja, koska ne ovat sopeutuneet elämään aavikolla. Ihmisten alkukodiksi on määritelty Kaksoisvirtojen maa.

3) Ennen laajamittaista maanviljelystä ihmiset olivat pikemminkin kalastajia kuin suurriistan metsästäjiä. On vain mahtipontisempaa ajatella, että kivikauden ihmiset taistelivat keihäin mammutteja ja sapelihammaspetoja vastaan. He rakensivat veneitä ja solmivat verkkoja.

4) Kun suomalainen lomailee, hän valitsee oman kesämökin järven rannalla tai aurinkorantojen kohteen. Lomaa suorastaan määrittää se, että pääsee uimaan. Museot ja oopperat ovat rikkaille luusereille. Uiminen on todellista henkistä virittäytymistä siihen luontaiseen olotilaan, jossa ei tarvitse jäkittää.

Fossiilitodisteita ei tarvita. Vesiapina elää ja voi hyvin!

Vaihtoehtoinen runousoppi, osa 3

Nykyään olemme tottuneet siihen, että järjestetään alkukarsintoja, semifinaaleja, välieriä ja ties mitä tukalia välivaiheita, joihin liittyy dramaattisia päätöksiä. Lopulta seuraa suuren mediakohun saattelema finaali, jonka käynnistyessä jokainen katsoja on varmasti ehtinyt valita suosikkinsa.

Matka on pitkä, jotta maalin lähestyminen tuntuisi saavutukselta. Tunne on voimakas, koska olemme kotisohvalta käsin nimenneet inhokkimme ja samaistuneet sankariin.

Tuomarit perustelevat päätöksensä. Heitäkin saa vihata tai rakastaa. Kaikki on ihanan avointa ja demokraattista. Kansa saa esittää eriävän mielipiteensä. Tuhannet lähettelevät tekstiviestejä suoraan lähetykseen ja maksavat oikeudestaan antaa yhden liki merkityksettömän äänen. Jos oma suosikki saattuu voittamaan, se on osittain omaa ansiota.

Näin asiat hoidetaan televisiossa.

Ja sitten on toisenlaisia kilpailuja, esimerkiksi sellainen eriskummallinen kirjoituskilpailu, joka järjestetään vuosittain J. H. Erkon nimellä.

Jonkinlaisia alkukarsintoja ehkä suoritetaan, mutta emme tiedä prosessista mitään. Tuhannet ihmiset kuuleman mukaan ovat lähettäneet kilpailuun tekstejään. Emme kuitenkaan tiedä, mitkä tekstit ovat valikoituneet massasta ja millä perusteilla.

Emme tiedä kuinka huonoja runoja kilpailuun lähetetään. Emme tunne tuomareita. Heidän kasvojaan ei esitellä. Meillä ei ole aavistustakaan siitä, minkälaisia tekstejä suomalaiset yleisesti ottaen kirjoittavat ja tarjoavat kilpailuun. Mitään tietoa ei ole saatavilla.

Jos tuomaristo viime hetkellä riitautuu herkullisesti, se on heidän oma asiansa. Jos kahden tuomarin välillä herää romanssi, so what. Ehkä tuomarit eivät edes kohtaa toisiaan kasvotuksin, vaan kaikki hoidetaan sähköpostien välityksellä. Ehkä jos tuomaristo julistaa olleensa yksimielinen, se todellakin on ollut yksimielinen - ehkä?

Jos Idolsien tai Tanssii tähtien kanssa -ohjelman pohjalta voi mitään päätellä, tuomaristo ei koskaan ole yksimielinen. 7000-8000 runoa, huh huh! Jollain talikolla sekin suma on selvitettävä. Hermothan siinä menee. Miksi emme saa kuulla, jos tuomarilta on päässyt parkaisu ja läikähtänyt kuumaa kahvia toisen tuomarin housuille?

Kävi miten kävi, yhtäkkiä koittaa se päivä, jolloin lehdessä on pieni uutinen, missä mainitaan voittajan nimi. Emme saa uutisen ohessa lukea voittanutta tekstiä, emmekä tiedä millä perusteella se on muita parempi. Uutisessa on yhdellä lauseella luonnehdittu voittajan kirjoitustyyliä, mutta luonnehdinta ei kerro meille paljoakaan, koska emme saa nähdä itse kirjoitusta.

Voimme googlettaa voittajan nimen, eikä voittotekstiä löydy sittenkään. Löydämme kymmenkunta uutista, mutta yhdessäkään ei ole edes virkkeen pituista katkelmaa itse runoista.

Jokainen uutinen siteeraa samaa luonnehdintaa, joka on peräisin samasta lehdistötiedotteesta. Ikään kuin joku yrittäisi kuvailla meille millainen on norsu - että sillä on melko raskas ruumis, karkea iho sekä kärsä, eli eräänlainen käsivarsi keskellä naamaa - mutta kuvaa ei ole liitteenä. Voi harmi. Kuulostaa jännältä otukselta.

Joku on voittanut, emmekä tiedä kenet hän tarkalleen ottaen on voittanut ja minkälaisin perustein. Emme tiedä mikä hänestä tekee voittajan. Emme tiedä mitä voittaminen edellyttää.

Ehkä juuri tästä syystä tuhannet ihmiset vuosi toisensa jälkeen lähettävät tekstejään Erkon kilpailuun - koska eihän sitä koskaan voi tietää. Kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä riittääkö rahkeet. Tavallisen pöytälaatikkokansalaisen silmissä näyttäisi olevan kyse eräänlaisesta lottoarvonnasta, jossa teoriassa voi vaikuttaa omiin mahdollisuuksiinsa olemalla muita parempi - sikäli kuin osaa kirjoittaa ja valitsee oikean estetiikan, oikean näkemyksen, aiheen ja intohimon.

Mutta kuinka kukaan itse voi varmuudella tietää, että hän kirjoittaa riittävän hyvin? Ja miten helppoa onkaan elää siinä uskossa.

Ehkä se kuitenkin olen minä? Ehkä näillä teksteillä on toivoa? Ehkä minä olen tietämättäni lahjakas? Olisi väärin olla tulostamatta muutama liuskaa. Postikulutkin ovat vain 1,40 euroa tai siihen suuntaan.

Ja miten valtaisan vapautunut olo tuleekaan sen henkisen ponnistelun jälkeen, kun runot on valittu, asetettu herkulliseen järjestykseen, sujautettu kuoreen ja kuori toimitettu postiin - viime hetkellä, puoli tuntia ennen konttorin sulkeutumista.

Ja kuka ties kyse todellakin on arvonnasta. Voihan olla, että voittaja on vuosi toisensa jälkeen arvottu jonkinlaisella koneella? Ehkä kilpailu on vain vitsi, jolla on pitkä perinne?

Ei voi tietää. Kerta kaikkiaan mitään tietoa ei ole tarjolla. Siksi osallistuminen on miltei kansalaisvelvoite.

Ja jos sittenkin sattuisin voittamaan, mutta tekstini ovat noloja, niin onneksi niitä ei jälkikäteen näe kukaan.

Kustannusliike Monrepoo

Kustannusliike Monrepoo on häikäilemättömän laskelmoivasti luotu yrityskonsepti, jolla on taiteellinen, eettinen ja isänmaallinen missio. (Varsinaisestihan se ei tietysti ole mikään yritys, vaan enemmänkin yhdistys tai osuuskuntaliike.)

Jotta runoutta ja sarjakuvia julkaiseva uusi kustantamo pääsisi alkuun, se varastaa itselleen jo olemassaolevan brändin - jota kukaan muu ei ole vielä tajunnut hyödyntää: laulujen puiston kadotetusta Karjalasta.

Monrepoo edustaa kadonnutta aikaa kaikkine sen lukuisine arvoineen: karjalalaisuus, savolaisuus, kymiläisyys sekä Viipurin arkkitehtuuri, kansallisromanttinen maalaismaisema ja vanhojen suomifilmien viattomuus. Toimiakseen uskottavasti tällainen kustantamo ei voi fyysisesti sijaita Helsingissä vaan Kehä III:n ulkopuolella, vaan mahdollisimman lähellä kadotettua Karjalaa.

Henkisesti ja sosiaalisesti Monrepos ry. sijaitsee jo Imatralla, Lappeenrannassa ja Kotkassa, mutta varsinaista pääkonttoria ei vielä ole rakennettu. On vasta 17 miljoonan euron tontti Saimaan rannalla. Rakennuslupaa odotellaan.

Monrepoo rakentaa kaarisiltoja ja aasinsiltoja ennakkoluulojen ylitse, kirjoittajilta lukijoille. Sisällöllä ja tyylillä se tahtoo viekkaasti vedota suomalaisten nostalgisiin tunteisiin ja tehdä kirjoistaan niin vastustamattomia, että niihin on pakko tarttua.

Vaikka pelaan tällä tavoin avoimin kortein, kyseessä ei ole pelkkä gonzoläppä. Kustannusliikkeen takana on todellinen kutsumus ja tarve puuttua olemassaolevaan ongelmaan. Mission taustamotiivit ovat lyhyesti esitettynä seuraavanlaisia:


1. Mukavan runouden puolesta

Monrepoo'n eräs lentävä tunnuslause kuuluu "Mukavan runouden puolesta". Olen lukuisia kertoja havainnut todeksi sen yleisen ennakkoluulon, että suuret kustantamot julkaisevat runoutta etupäässä imagosyistä. Perinteet velvoittavat, vaikka oikeasti ei yhtään kiinnostaisi. Runous ei tuota rahaa, eikä sitä julkaista myöskään siksi, että se kustannustalon sisällä herättäisi suuria intohimoja.

Niinpä isosti julkaistu runous usein onkin sellaista, että siitä on vaikea innostua; korkealuokkaisesti hengetöntä sanataituruutta. Se ei herätä ajatuksia, eikä siihen voi samaistua. Sitä kuuluu vain ihastella ja ihmetellä. Kirja on olemassa voittaakseen tunnustuksia, ei tullakseen luetuksi. Ruohonjuuritasolta se ei tarjoa kosketuspintaa.

Suurten kustantamojen pääsääntöinen motiivi on kalastella pienten erityispiirien huomiota ja mielistellä kriitikkoja. Päälle tuhannen kirjan myyntilukuihin ei uskota, joten julkaisupäätöstä eivät ohjaa tavalliset kirjastossa asioivat kansalaiset. Toki joiltakin runoilijoilta peräti ostetaan kirjoja, mutta vastaavasti heitä ei palkita. Ilpo Tiihonen on tässä suhteessa harvinainen poikkeus.

Kriitikoiden ehdoilla julkaistu runous on tehokkaasti ajan hermoilla, eli se on hankalasti lähestyttävää, abstraktia ja tyylikeinoilla kikkailevaa. Sen yhteydessä ei viljellä adjektiiveja "sympaattinen", "kiva", "lämmin" tai "rattoisa" - siis yhdellä sanalla ilmaistuna mikä puuttuu on mukavuus.

Ihmisten ennakkoluuloille on syynsä. Runokirjaan ei kannata tarttua, koska hyvällä todennäköisyydellä se ei avaudu, puhuttele, eikä kosketa. Tämä ei johdu siitä, ettei runous lajina voisi puhutella ketä hyvänsä - se johtuu pikemminkin siitä, ettei kivaa runoutta maassamme uskalleta julkaista.

Eletään siinä luulossa, että kaikki kiva olisi vain ihan kivaa. Ei se mene niin. Kiva voi olla myös merkki laadusta ja luettavuudesta. Kiva voi olla oivaltavaa ja mukavaa.


2. Helsinki jyrää pienet kaupungit

Julkaisutoiminta on keskittynyt suuriin kaupunkeihin. Kirjailijan on helpompi lyödä läpi siellä missä kustantamot sijaitsevat. Kirjallisissa tapahtumissa ja tuoppien äärellä aloittelevat kirjailijat tapaavat helpommin toisia kirjailijoita, kustannustoimittajia ja kriitikoita. On huomattavasti helpompi saada käsikirjoitukselleen myöntävä päätös, jos naama on tuttu - ja vastaavasti on vaikeampi kirjoittaa ikävää palautetta jos tyyppi on oma facebook-kaveri. Niin se vain menee.

Pienten kaupunkien lahjakkaat nuoret jäävät helposti yksin, eivätkä voi edistää taitojaan tai haalia suhteita. Heidän on käytännössä pakko muuttaa suureen kaupunkiin ja ujuttauduttava kirjoittaviin piireihin saadakseen palautetta ja oppiakseen sadat välttämättömät niksit.

Asetelmasta seuraa myös, että julkaistu kirjallisuus heijastelee useammin kaupunkilaisten ja ylemmän keskiluokan tuntoja. Korkeasti koulutettu kustannuspäällikkö tekee lopulta kaikki päätökset ja hän samaistuu helpommin kertojaan, joka osaa puhutella urbaania, menestyvää maisteria.

Ja huomattakoon nyt, että esimerkiksi Lappeenranta tai Joensuu eivät ole isoja kaupunkeja. Niissä saattaa nuoren ura edistyä, jos tahtoo hevimuusikoksi tai jääkiekkoilijaksi, mutta kirjojen julkaisupäätökset tapahtuvat jossain ihan muualla. Itä-Suomessa ei ole vuosikymmeniin ollut kustantamoa tai kirjallisia piirejä. Sama tietenkin pätee Kainuuseen ja Lappiin. Vain Oulu ja Jyväskylä kykenevät elättämään jonkinlaista skeneä.

Loppujen lopuksi aika harvat kirjat sijoittuvat uskottavasti sinne jonnekin Vittulanjänkälle, jossa kuitenkin puolet suomalaisista asuu. Kustannusliike Monrepoo haluaa tuoda esiin periferian kykyjä ja parhaansa mukaan korjata vallitsevaa vinoumaa. Kustantamon ensimmäisen vuoden kirjailijat tulevatkin Torniosta, Kokkolasta ja Kotkasta.


3. Viipurin jättämä tyhjiö

Vielä 20- ja 30-luvuilla itä oli hyvin edustettuna kulttuurikartalla. Viipuri oli maamme toiseksi suurin kaupunki ja esimerkiksi Olavi Paavolaisella ja Tulenkantajilla oli voimakkaat yhteydet Karjalan kannakselle. Harva nykynuori edes tietää, että Viipuri oli aikanaan isompi kaupunki kuin Tampere. Se jätti valtavan kulttuurisen tyhjiön.

Viipurin mukana hävisi suuri osa idän kulttuurisesta itsetunnosta. Jäljelle jääneet kaupungit keskittyivät kukin mihinkin siivuun taiteen kakusta. Musiikki osoittautui elinvoimaisimmaksi: Savonlinnassa on oopperajuhlat, Joensuussa Ilosaarirock, Lappeenrannassa hevibändejä. Muutamat kaupunginteatterit ovat myös pärjänneet hyvin. Monien alojen kulttuuri kuitenkin näivettyi pahasti. Noin 50 tuhannen asukkaan kaupungeilla ei ole keinoja pärjätä kovin usealle alueella yhtä aikaa.

Kirjallisuuden suhteen tilanne on pitkään ollut melkoisen katastrofaalinen. Esimerkiksi kirjailijaliiton rekisteristä näkee, että Itä-Suomessa asuu suhteellisen vähän kirjailijoita. Myös kirjallisia tapahtumia on olematon määrä, tuskin lainkaan. Lappeenrannassakin voisi olla jonkinlaiset kirjamessut. Ei vain ole järjestäjiä eikä vetonauloja. Laila Hirvisaari ei yksinään ihan riitä. Kun mietin niin Pohjois-Karjalastakaan en keksi kuin Heikki Turusen.

Vaikka usein väitetään, että kirjoittaminen on yksinäistä hommaa, se ei tarkoita että kirjailijaksi tultaisiin ilman kenenkään apua. Kirjailijat usein elävät kirjallisesti aktiivisissa piireissä: he kannustavat toisiaan, lukevat toistensa tekstejä, muokkaavat niitä - ja ylipäänsä tarjoavat toisilleen sivistynyttä seuraa, jossa ei kuitenkaan tarvitse yrittää päteä tai leikkiä olevansa kenenkään yläpuolella.

Kirjallisten tovereiden tekemistä virheistä parhaimmillaan oppii jotakin - ja kirjailijaksi tuleminen on hyvin pitkälti sitä, että päihittää oman luonteensa ongelmat. Moni osaa kirjoittaa hyvin ja vielä usemmilla on hyviä ideoita - mutta vasta tavatessaan toisia sellaisia ihmisiä tajuaa sen, että täytyy myös tehdä työtä. Kirjailijat siis kilpailevat keskenään ja yllyttävät toisiaan yrittämään kovemmin.

Kirjailijoita syntyy yliopistokaupungeissa, joista löytyvät nämä kolme tekijää: a) kirjallisuuden opiskelijoita ja kirjallisuustapahtumia, b) kirjallisuuslehtiä tai kustantamoja sekä c) ihmisiä, jotka tahtovat kirjailijaksi ja ovat tietoisesti muuttaneet sinne, missä uskovat sen olevan mahdollista. Kun piirit ovat olemassa ja herättävät huomiota, ne houkuttelevat alueelle lisää tekijöitä.

Taitavasti kirjoittavien ihmisten valtavasta joukosta vain osa jaksaa saattaa suunnitelmansa loppuun ja valmiiksi käsikirjoituksen. Näistä sadoista sitten muutamat löydetään, ehkä vain siksi, että kustannustoimittaja on juuri saanut eteensä kahvin ja leivoksen - ja sattuu olemaan hyvällä tuulella silmäillessään käsikirjoitusta.


4. Facebook ja Poetry slam

Nykyään ei ole aivan mahdottoman vaikeaa pitää yhteyttä ihmisiin netin välityksellä. On myös helpompaa saada omia tekstejään julkisuuteen esimerkiksi pitämällä blogia.

Teoriassa potentiaalisia kirjailijoita olisi myös helpompi löytää, mutta tiedän ettei mikään kustantamo vielä suorita minkäänlaisia etsintöjä - ainakaan mikään suurista kustantamoista. Ne ovat vain liian perinteisiä ymmärtääkseen vielä internetin mahdollisuuksia. Ne lähinnä pelkäävät nettiä, koska se vie paperisilta kirjoilta lukijoita.

Isoilla kustantamoilla on myös tapana antaa pienempien suorittaa seulonnat. Jos joku pienten kustantamojen kirjailijoista menestyy, isot vain yksinkertaisesti kaappaavat hänet omaan talliinsa. Näin kävi esimerkiksi Heli Laaksoselle, joka näyttävästi ostettiin Sammakolta Otavalle.

Heli Laaksonen nousi pinnalle yksinkertaisesti sillä että hän myi kirjoja. Hän myös menestyi poetry slameissa, eli runopuulaakissa. Sen jälkeen slameissä on tullut puolen tusinaa kansan valitsemaa uutta mestaria, mutta kustantamot eivät ole olleet heistä lainkaan kiinnostuneita. Ehkä ei ole kulunut vielä kriittistä 30 vuotta. Se on se aika mikä kustantamoilta yleensä kestää tajuta, että maailma on muuttumassa. Vanhat sukupolvet jäävät eläkkeelle.

Kustannusliike Monrepoo on erilainen tapaus sikäli, että se ei pelkää olla populistinen. Jos joku runoilija on todistanut olevansa taitava ja suosittu, se on merkki siitä, että häntä kannattaa ehkä julkaista.

Jos Monrepoo onnistuu tavoitteissaan, siltä tullaan varastamaan vielä monta kirjailijaa.

Summa summarum

Tiivistettynä Monrepoo'n tavoitteet jakautuvat kahteen teemaan:

1) Lukuiloa tarjoavan runouden tukeminen ja runouteen liittyvien ennakkoluulojen hälventäminen.

2) Alueellisen tasa-arvon parantaminen ja Itä-Suomen kirjallisen kulttuurin elvyttäminen - vaatimaton yritys.

Tulevia juttuja 2013

Pientä hahmottelua omaksi iloksi.

Toistaiseksi tammi-helmikuussa olen julkaissut lähinnä viime vuoden jämäpaloja. Kirjoitusten laatu ei ole ollut päätähuimaava. Suunnittelemani "astetta tärkeämmät" kirjoitusprojektit ovat siinä määrin massiivisia, etten ole tohtinut niihin vielä tarttua.

Esittelen lyhyesti tämän vuoden tulevia juttuja, vähän kuin uudenvuodenlupauksena.


Vuoden 2012 jälkikatsaus

Julkaisin viime vuonna 95 tekstiä. Se on tolkuttoman paljon enemmän kuin mitä alunperin ajattelin ja siinä on ainakin puolet liikaa. Tänä vuonna julkaisujen määrää olisi pakko saada rajoitettua. Mutta kuinka? Siitä minulla ei ole hajuakaan.

Kirjoitan sen mukaan miten ideoita tulee. 95 blogi-tekstiä tarkoittaa, että 95 päivänä vuodesta olisin voinut käyttää aikani johonkin hyödyllisempään. Esimerkiksi olisin voinut kirjoittaa kouluesseitä ja suorittaa puuttuvia syventäviä opintoja. Olisin voinut myös etsiä palkkatöitä.

Toistaiseksi blogi ei ole teettänyt minulle ainuttakaan työtarjousta, eikä minua ole kutsuttu asiantuntijaksi yhteenkään television asiaohjelmaan, vaikka olen kaikkien alojen asiantuntija.

Vaikka tiesin tämän, kirjoitin silti 95 blogitekstiä, mikä joissakin maissa johtaisi välittömään pakkohoitoon. Suomessa onneksi valtion turvaverkko on niin väljä, että luovien alojen hullut putoavat sen läpi kuin kotiavaimet sadekaivon ritilästä.

Viime vuoden julkaisuissa oli silti muutamia, jotka kannatti kirjoittaa. Jotkin aiheet oli hyvä saada vihdoin käsiteltyä - ihan vain terapeuttisessa mielessä - ja joistakin teksteistä tuli parempia kuin mitä lähtökohdat antoivat odottaa.

Ennalta suunniteltuja aiheita viime vuodelle olivat
relativismi (pitkin vuotta),
alkuluvut (toukokuussa) sekä
jeesuslaisuus (joulukuussa).
Yllätyin itsekin siinä miten paljon sain pysyttyä aiheessa, sillä kaikista kirjoitin useampia juttuja.

Ennakkoimattomia, mutta kohtalaisen hyviä juttuja viime keväänä olivat:
Merihirviöt (tammikuussa)
Kahdensuuntainen motivaatiohäiriö (tammikuussa)
Iloversumi (helmikuussa)
Ethics of läsnäolo (maaliskuussa)

Syksyn teksteistä tuntuu, että useimmat jäivät joulukuun Jeesus-juttujen varjoon, joten en jaksa niitä edes eritellä. Relativismia käsittelevät jutut ovat todennäköisesti ainoita mihin palaan, koska niistä olen työstämässä essee-kokoelmaa Verraton relativismi.

Se tarkoittaa sitä, että myös tänä vuonna kirjoitan muutamia juttuja relativismista. En kirjoittaisi, ellei minulla olisi paljon paljon paljon ideoita ja tuoreita lähestymistapoja. Just joo.


Vuoden 2013 ennakkosuunnitelmat

Tärkein artikkelisarja on Oman äänen kritiikki. Se on hiertänyt minua jo pitkään. Jo vuosituhannen alussa kirjoitin monen kymmenen liuskan pituisia esseeluonnoksia siitä, kuinka minua närkästytti jatkuva jauhaminen runoilijoiden omaäänisyydestä. Diskurssissa on niin moni asia pielessä, etten edes yritä kiteyttää närkästystäni. Harva asia on vuosien varrella muuttunut, termiä viljellään yhä ahkerasti. Tulen kirjoittamaan siitä vähintään 20-30 liuskaa, ja yritän tarjota kirjoituksiani ensisijaisesti Nuori voima -lehteen tai Tuleen & Savuun. Jämäpalat julkaisen täällä blogissa.

Toinen ikuisuusaihe on Kusipäisyyden perintö. Jotkut ehkä tietävät jo mistä siinä on kyse, ja voin luvata, että kun kusipäisyyden perinnöstä on kyse, niin jutuissa riittää syvyyttä ja painoa. Aiheen herkullisuuden takia olen arastellut juttujen julkaisemista, vaikka olenkin kirjoitellut yhtä sun toista pöytälaatikkoon. Olen asettanut itselleni liian korkeat odotukset ja menen aina ihan paskanjäykäksi, jos yritän tähdätä kusipäisyyden edellyttämään laatuun. Saa nähdä miten hyviä kirjoituksista tulee, mutta pakko ainakin yrittää.

Kolmas pikakäsittelyä vaativa aihe on tiedostaminen. Haluan kirjoittaa tiedostajista siten, ettei teksti ole vain antiteesi jollekin perussuomalaiselle älämölylle, vaan että jutut käsittelevät tiedostamisen ongelmia tiedostajien omista lähtökohdista käsin. Lisääkö tieto tuskaa ja sitä rataa?

Neljäs, ikään kuin tilattu aihe on Vesiapinan Arvoitus. Kaikki lähti siitä, kun Aura näki minun muistilappuni, jossa oli vain ja ainoastaan sana "vesiapina". Olen todellakin ollut aikeissa kirjoittaa vesiapinoista, mutta en ehkä olisi koskaan niistä kirjoittanut, ellei otsikosta olisi tullut niin hyvä läppä.

Viides teema on hätiköinti. En ole halunnut hätiköidä kirjoittaessani hätiköinnistä, joten kirjoitukset saattavat olla pelottavan harkittuja ja viimeisteltyjä. Minua todellakin vähän jännittää olla hätiköimättä tämän aiheen suhteen, sillä mieleni tekisi jo heti alkaa huutelemaan satunnaisia mielipiteitä hätiköinnin vaaroista ja ihanuudesta. Jos hyvin käy, kirjoitan hätiköinnistä vasta täytettyäni 50 vuotta.

Nämä viisi ovat siis ne avainkäsitteet, jotka vuoden lopussa kirjoitan ranskalaisin viivoin paperilapulle - ja jos pystyn yliviivaamaan niistä edes puolet, olen tyytyväinen.

(Tai sitten en onnistu olemaan tyytyväinen, vaikka kuinka yrittäisin. Sekin vaara on olemassa. Suunnitelmat toteutuvat, mutta silti vituttaa. Siinä on yksi kusipäisyyden perinnön oleellinen ainesosa.)

Laatumarkkina-alue

Käsitteen "laatumarkkina-alue" lanseerasi Oliver Hole vuonna 2017. Vuonna 2031 hän voitti taloustieteen Nobel-palkinnon. Sitä ennen useimmat taloustieteilijät olivat lähinnä naureskelleet koko ajatukselle.

Toisin kuin yleensä, Oliver Hole ei saanut tunnustusta ideasta, vaan vasta sen toteutuksesta. Ajatusta ei halunnut tunnustaa monikaan, mutta se toimi. Muutamat pienet valtiot kukoistivat, koska niiden talouspolitiikkaan oli rohkeasti liitetty Holen uudistuksia.

Oliver Holen talousteoriaa on kutsuttu aristokraattiseksi, erotuksena kapitalistisesta tai sosialistisesta. Ensimmäinen Holen laki kuuluu:

1. Fiksut lait kannattavat pitkällä tähtäimellä.

Lähes koko modernin aikakauden taloudellinen tutkimus ja teorianmuodotus olivat keskittyneet tavallisiin kuluttajiin. Markkinoijat ja poliitikot halusivat lähinnä tietää, millä tavoin ihmisten valtaosa oli mahdollista huijata ostamaan. Ideaalinen kuluttaja oli yksinkertainen ja seurasi mielijohteita.

Hole halusi tutkia valistuneita kuluttajia. Hän halusi ymmärtää, millaiset kulutustottumukset olisivat järkeviä. Hänen oli vaikea löytää tutkimuksilleen rahoittajia, koska poliitikot tai kauppiaat eivät halunneet ihmisten viisastuvan. Heitä kiinnosti ennemminkin tietää, miten massoja voisi manipuloida äänestämään tiettyä puoluetta tai ostamaan tiettyjä tavaroita, tietystä liikkeestä.

Oliver Hole kertoo kokeneensa eräänlaisen valaistumisen, kun hän väsyneenä ja hieman juovuksissa tarkasteli valtioiden vaihtotaseita. Hän hoksasi, että tyhmä kansa heijastui tyhmänä valtiona. Poliittisesti tämä oli tietenkin itsestäänselvyys, mutta ehkä se päti myös valtiontaloudessa! Kouluttamattomat ihmiset eivät ainoastaan valinneet huonoa presidenttiä, he ajoivat alas myös valtion vaihtotaseen.


Aristokraattinen shoppailija

Jotta voisimme ymmärtää Holen kokeman oivalluksen valtion tasolla, meidän on ensin tiedettävä, mitä hän tarkoittaa "aristokraattisella shoppailijalla".

Jo pitkään on tiedostettu, että korkean tulotason ja koulutustason perheet paitsi tienaavat enemmän, myös säästävät rahaa ostamalla kalliimpaa. He esimerkiksi sijoittavat omistusasuntoon ja hankkivat huonekaluja, jotka säilyttävät arvonsa ja kestävät aikaa. Tuhannen euron antiikkisohva saattaa esimerkiksi kertaa 30 vuotta hajoamatta, ja uudelleenverhoilun jälkeen siitä voi vielä saada omansa takaisin.

Köyhempi perhe käy samaan aikaan läpi kolme 300 euron sohvaa, joiden elinikä on enintään 10 vuotta. Köyhemmät perheet kuluttavat pienempiä kertasummia krääsään, joka hajoaa ja josta pitkällä tähtäimellä kertyy valtava menoerä.

Perhe A) Omistusasunto, kestävät huonekalut, kestävät kodinkoneet, kestävät vaatteet ja kestävä laatuelektroniikka. Suuret kertainvestoinnit, mutta siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, talo on oma ja jotkin ostetut tarve-esineet ovat yhä käyttökelpoisia.

Perhe B) Vuokranmaksua, paljon pieniä, edullisia kertaostoksia. Kun lapset ovat aikuisia, on perhe kuluttanut saman summan, mutta se ei omista mitään.

Oliver Hole kutsuu kaikkea sitä, mikä kestää aikaa ja käyttöä nimellä "varallisuus". Perheellä A on varallisuutta. Perheellä B ei ole varallisuutta. Kummankin perheen jättämä jälki bruttokansantuotteessa on samankokoinen, mutta toinen perhe samaan aikaan luo valtion sisällä kestävää varallisuutta, joka periytyy sukupolvelta toiselle.

Holen toinen laki kuuluu:

2. Aristokraattiset kulutustottumukset kasvattavat kansakunnan kokonaisvarallisuutta.

Varallisuusteoria

Oliver Hole oli aluksi kiinnostunut yksittäisistä kuluttajista, mutta pian oivalluksensa jälkeen hän julkaisi teoksen nimeltään Varallisuusteoria (2017). Siinä hän vertasi keskenään kahta talousmallia - tai pikemminkin vain talouden mittaamisen periaatetta: bruttokansantuotetta ja kansanvarallisuutta. Varsinaisesta varallisuusteoriasta puhutaan vasta teoksen lopussa, joss Hole ehdottaa varovaisesti, että jonkin valtion tulisi kokeilla hänen ideansa toimivuutta.

Niin todella tapahtuikin - ensin Norjassa, sitten Sveitsissä, Tanskassa ja lopulta kaikissa pohjoismaissa - Suomi hännänhuippuna. (Suomessa yhä keskityttiin rakentamaan uusia ydinvoimaloita - tai pikemminkin panemaan hankkeille projekteja, jotka tuottivat valtaisia työmaa-alueita, saamatta mitään koskaan toimintakuntoon.)

Kansanvarallisuudella Hole tarkoittaa kaikkea sellaista infrastruktuuria ja omaisuutta, joka ei ole riippuvaista bruttokansantuotteesta, eikä myöskään näy siinä. Se edistää taloutta ja tuottaa hyötyä kansalaisille, mutta sitä ei huomioida tilastoitaessa talouskasvua tai talouden tilaa.

Kolmas Holen laki kuuluu:

3. Kansantuotteen kasvulla ei ole suurtakaan väliä, jos kansanvarallisuus ei lisäänny - tai jos se jopa kääntyy negatiiviseksi.

Klassinen esimerkki BKT:n ja KV:n erosta on verrata keskenään lossia ja siltaa. Lossia operoimaan ja huoltamaan tarvitaan tietty määrä ihmisiä, joille maksetaan palkkaa. Myös siltaa täytyy kunnostaa. Oletetaan, että nämä summat ovat samansuuruiset, joten ero ei näy bruttokansantuotteessa. Silta on kuitenkin nopeampi. Silta kestää sata vuotta, kun puolestaan lossi täytyy jo muutamien vuosikymmenen välein kokonaan uusia - mistä tulee suuria kustannuksia.

Silta on esimerkki aristokraattisesta kulutustottumuksesta valtion tasolla. Lossi on köyhän valtion ratkaisu, joka pitkällä tähtäimellä tulee kalliimmaksi. Mikään tähän mennessä sanottu ei kuitenkaan haasta aiempia talousteorioita. Nämä ovat vain itsestäänselvyyksiä, joista ei tarvitse puhua.

Joskus itsestäänselvyyksistä vain täytyy puhua, koska saatetaan huomata jotain, mikä aiemmin on jäänyt huomaamatta.


Kansanvarallisuuden kasvu

Infrastruktuuri on selviö. Kaikki poliitikot ja taloustieteilijät tietävät, että infrastruktuuriin tehdyt investoinnit ovat hyödyllisiä, jos yhteiskuntaa tarkastellaan pitkällä tähtäimellä. Myös koulutus on tiedostettu tärkeäksi investoinniksi.

Varallisuusteoria-teoksessa astutaan vaarallisille ja yllättäville poluille vasta, kun esitellään neljäs laki:

4. Kun talous perustuu kusetukseen, se tuottaa etupäässä paskaa.

Hole kirjoittaa:

"Nykyaikaisen valtion BKT:stä valtaisa osa muodostuu pettymyksistä. Talouden rattaat pyörivät, kun ihmiset ostavat rihkamaa ja juoksevat turhien lupausten perässä."
(Varallisuusteoria, s. 322)

Teoksessa tarjotaan vaihtoehto, joka ei ole sosialistinen, mutta silti esittää kapitalismille suoran haasteen. Hole haluaa, että valtion päättäjät oppisivat kannattamaan uudenlaista itsekkyyttä ja nationalismia: he suhtautuisivat omiin kansalaisiinsa kuin sukulaiseen, jolle kannattaa antaa hyviä elämänohjeita pelkän kusettamisen sijaan.

Valtioiden rajalla rihkamaa vietiin ulos ja kannettiin sisään. Valtion vaihtotase oli negatiivinen, jos sinne kannettiin sisään enemmän turhaa ja nopeasti hajoavaa krääsää kuin sieltä kannettiin ulos. Jos krääsän tuleminen sisään vähentyisi, vaihtotase käätyisi positiiviseksi ja samaan aikaan varallisuus kasvaisi. Teoriassa kyllin järkevästi shoppaileva valtio kykenisi aikaa myöten haalimaan kaiken maailmassa olevan kestävän laatukäsityön.

Jos kansakunta kokonaisuutena perustaisi elämänsä aristokraattisiin kulutustottumuksiin, sen varallisuus kääntyisi jyrkkään kasvuun ja velkaantuminen lakkaisi. Muutamassa vuosikymmenessä se olisi varsinainen laatutavaran ja hyvinvoinnin keskittymä.

Miten tällainen muutos sitten on mahdollista? Pitääkö kaikille yksitellen opettaa millä tavoin tehdä järkeviä ostopäätöksiä?

Ei. Muutos tapahtuu lain ja asetuksen voimalla.


Kateus kääntyy matkimiseksi

Vain viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Norjan valtio asetti voimaan lait, jotka perustuivat Holen teoriaan. Se oli helppoa, koska Norjalla oli suuret rahavarannot, eikä maa ollut EU:n jäsen.

Norjan laki määräsi, että pesukoneella täytyi olla 20 vuoden takuu. Muunlaisia pesukoneita ei saanut maassa myydä eikä valmistaa. Niitä ei saanut tuoda edes rajan yli.

Useimmat yritykset eivät tietenkään edes valmistaneet tällaisia pesukoneita. Niiden myymät laitteet oli ohjelmoitu hajoamaan viiden vuoden käytän jälkeen.

Koska laki oli ankara, Norjan omat yritykset alkoivat kilpailla sen omista markkinoista. Pesukonetehtaat palkkasivat työvoimaa ja pian omat markkinat oli tyydytetty.

Klassisen taloustieteen kannattajat ovat kauhuissaan. He veikkasivat, että Norjalaiset pesukonevalmistajat olisivat pian konkurssin partaalla. Norjalaisten perheiden tarpeet olisi tyydytetty särkymättömillä pesukoneilla, joten kysyntä hiipuisi.

Tapahtui täysin päinvastaista. Ulkomailla kaikki uutisia seuranneet aristokraattisia kulutustottumuksia noudattavat perheet tiesivät, että Norjassa valmistetut pesukoneet eivät hajoaisi takuun mentyä umpeen, koska laki oli ehdoton. Kaikki halusivat sellaisen pesukoneen. Ympäri Eurooppaa, Aasiasta ja Yhdysvalloista sateli tilauksia. Norjalaiset koneet olivat kaiken lisäksi saaneet tutkimus ja kehittelyvaiheessa valtion tukea, joten hinta ei ollut sen korkeampi kuin kilpailijoilla.

Norja tuotti nyt maailman parhaat pesukoneet ja kilpailijoiden koneita ei saanut edes myydä Norjassa, koska ne eivät täyttäneet standardeja. Mikään laki ei kieltänyt muita yrityksiä kilpailemasta Norjan markkinoilla, kunhan he täyttäisivät standardit. Laissa ei ollut siis mitään väärää. Kansainväliset yritykset vain eivät nähneet Norjan markkinoita kyllin suuriksi, jotta ne olisivat halunneet satsata tuotekehittelyyn.

Laki laajennettiin koskemaan kaikkia kodin välttämättömiä tarvikkeita. Pian Norja valmisti jo maailman parhaita televisioita, stereolaitteita, tuoleja, sänkyjä, veneitä, autoja. Oli pakko, koska laki vaati laatua. Kaikilla tavaroilla oli 20 vuoden takuu, joillakin jopa 30 tai 40 vuoden. Edes kahvinkeitintä ei saanut myydä, ellei se ollut parhaaksi testattu.

Köyhien perheiden kohdalla valtio itse tuli osamaksusopimuksen takaajaksi. Kaikilla oli mahdollisuus luksukseen, koska valtion rajalla ei haluttu nähdä minkäänlaisia tavaroita, jotka olivat sekundaa. Omat tuotantolaitokset työllistivät aina vain enemmän ihmisiä ja työttömyyttä ei käytännössä ollut.

Muut maat eivät mahtaneet asialle mitään. Ainoa ratkaisu oli seurata perässä. Järki oli voittanut - tämän kerran.


Jälkisanat: vuosi 2040

Järkevän tuotannon ja järkevän kulutuksen malli tietenkin toimi vain niin kauan, kun muut maat eivät toimineet samoin. Vapailla markkinoilla yksi maa kukoistaa, kun se satsaa laatuun. Jos kaikki tekisivät samoin, kulutus tyrehtyisi: tarpeet olisi tyydytetty.

Finanssitalouden asiantuntijat heräsivät pian sen jälkeen, kun myös Sveitsi ja Tanska olivat julistautuneet laatumarkkina-alueiksi. Sijoittajat tajusivat, että kukaan heistä ei saisi lisäarvoa siitä, että joku pesee pyykkiä ikuisesti kestävällä pesukoneellaan. Laatu ja varallisuus eivät olleet mitattavissa, eikä ilman pienimittaista kusetusta ollut helppo harjoittaa laajamittaista kusetusta.

Hole nappasi Nobelinsa ja häipyi taka-alalle viimeistelemään muita teorioitaan. Muutamat itsekkäät ja laskelmoidusti järkevät valtiot olivat vuosikymmenen ajan ehtineet perustaa taloutensa kestävyyteen ja rohmuta kotinsa täyteen materiaalista varallisuutta. Talousteoreetikot keksivät uudet kivalta kuulostavat teoriat tukemaan kusetusta ja kapitalismi palasi ennalleen: tehtaiden liukuhihnat tuottivat jälleen kasapäin turhaa ja hajoavaa.

Ihmiset ostivat, koska he eivät olleet tulleet ostamaan esineitä alkujaankaan. He halusivat ostaa tyhjää ja tarpeetonta, joka oli kääritty muodikkaaseen lupaukseen rakkeudesta ja paremmasta elämästä.