Gonzotiede: Horoskoopit, D-vitamiini ja ihmisen juoksuaika

Pahoittelut siitä, etten ole paljoakaan kirjoitellut tänne blogiin. Olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt pääsääntöisesti (vihdoinkin!) romaanin kirjoittamiseen, joka on edennyt mukavasti, ja saattaa edetä samalla uralla myös seuraavat neljä vuotta. Olen kaiken aikaa kuitenkin koettanut pitää yllä myös esseeprojektia Gonzotieteestä. Olen vuosien varrella julkaissut täällä useita kirjoituksia tägillä "Gonzo", ja kirja on gonzotieteestä on ollut tekeillä noin kymmenen vuotta.

Tämäkin perin jännittävä artikkeli lukeutuu siihen kategoriaan - mutta mitä ihmettä on "gonzotiede"? Gonzotieteen määritelmä on elänyt vuosien varrella, koska minulla on keksijänä kaikki vapaus määritellä se niin monta kertaa minua huvittaa. Lopulta tietenkin jokin merkitys vakiintuu, sikäli kuin 1) kirja koskaan valmistuu, 2) se julkaistaan, ja 3) kukaan toinen ihminen koskaan tulee käyttämään sanaa ja koettaa selittää, mitä sillä tarkoitetaan.

Gonzotieteen velka Gonzo-journalismille

Gonzo-tiede on henkilökohtaista heittäytymistä tutkimusaiheeseen, joka on muiden silmissä epäoleellinen, kyseenalainen tai jopa vaarallinen. Se on siis suoraa perintöä Gonzo-journalismille, joka syntyi beatnikkien ja hipisukupolven vastakulttuurista ja happohöyryisistä sekoiluista. Alan ensimmäisenä merkkiteoksena pidetään Hunter S. Thompsonin kirjaa Helvetin enkelit (1966),
jonka hän kirjoitti elettyään moottoripyötäkerhon parissa. Termi "gonzo" kuitenkin vakiintui vasta myöhemmin 70-luvulla.

Thompsonin reportaasi on tyyliltään värikäs, mikä tietenkin auttoi asiaa, mutta kirja merkitsi myös aidosti merkittävää käännettä tutkivassa journalismissa. Ihmisillä oli lähinnä vain pinnallisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia siitä, mitä jengien sisällä tapahtui ja myös Suomessa puhuttiin kauhistellen "lättähatuista". Kirja oli siis ymmärrettävä hitti, mutta se oli myös omaan kulttuuriin kohdistuvaa kulttuurintutkimusta, eli antropologiaa omalla takapihalla.

Laajemmin ajateltuna tutkiva journalismi eli viime vuosisadan lopulla kukoistuskautta, jos verrataan nykytilanteeseen, missä suurin osa toimittajista vain istuu tietokoneen ääressä ja etsii kiinnostavia ilmiöitä somesta tai englanninkielisiä juttuja, joita voisi kääntää suomeksi ja tarjota YLE:lle tai Hesariin, koska meillä menee läpi kaikki mikä on ensi julkaistu The Guardianissa.

Gonzojournalismi-artikkelissa häntä ei mainita, mutta mielestäni parhaiten lajia on sittemmin kehittänyt Louis Theroux, jonka wiki-artikkelissa ei myöskään mainita "gonzoa". Netistä kuitenkin löytyy haastatteluja, joissa hän tunnustaa saaneensa gonzosta suoria vaikutteita. Theroux on haastatellut outoja ja marginaalisia ryhmiä, kuten ufoharrastajia, uusnatseja ja uskonnollisten kulttien jäseniä, mutta hänen gonzonsa on vähemmän räväkästi kuin Hunter S.Thompsonilla. Louis Theroux antaa ihmisille tilaa itse puhua, eikä kärjistä asioita sen fantastisemmaksi kuin ne jo ovat omalla verbaliikallaan ja liioittelulla, kuten gonzossa on joskus tapana.

Esimerkiksi kun Riku ja Tunna Madventuresissa syövät ällöttäviä ötököitä kaukomaissa, he luovat gonzojournalismia juuri halvalla, skandaalinhakuisella tyylillä. Heidän matkoillaan parhaita katsojakokemuksia ovat pikemminkin olleet ne tilanteet, joita ei ole keinotekoisesti korostettu, vaan vieras kulttuuri on päässyt esille autenttisemmin. Siinä suhteessa itselleni mieluisampaa gonzojournalismia edustaa Ricky Gervaisin tuottama ja Karl Pilkingtonin "näyttelemä" Ääliö ulkomailla. Asetelmat ovat siinäkin keinotekoisia, koska Pilkington vetää ylikorostuneen flegmaattista roolia, mutta konfliktit eksoottisen kulttuurin kanssa ovat sittenkin realistisia ja samaistuttavia. En välttämättä itse söisi ulkomailla apinan aivoja, mutta saattaisin kärsiä kuumuudesta ja toivoa, että pääsen takaisin hotellille, koska olen niin puhki jonotettuani raunioille paahtavassa helteessä.

Gonzojournalismi on jo itsessään monella tavoin sukua tieteelle, sillä siinä ei oleteta filosofisesti asioita sohvalta, vaan käydään konkreettisesti paikan päällä katsomassa. Tiedettä gonzojournalismi ei tietenkään ole siinä merkityksessä, ettei sitä vertaisarvioida, mutta hyvä gonzojournalismi perustuu mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen ilmiöstä. Sitä kautta se voi uudistaa meidän ennakkokäsityksiämme asioista.

Ja juuri tämä on oleellista myös gonzo-tieteessä. Saatat löytää netistä muita, jotka vuosien varrella ovat väittäneet harrrastavansa asiaa nimeltään "gonzo-science", mutta he ovat kaikki harhaoppisia tyhmiä kakkapyllyjä. Omassa gonzotieteessäni, joka on ainoa oikea gonzotiede, ei oikeastaan poiketa tieteen perusihanteista millään tavoin. Päin vastoin gonzotiede merkitsee sitä, että tieteen ihanteita seurataan uskollisemmin kuin mihin tieteentekijöillä on mahdollisuuksia.

Gonzotieteilijälle tieteen ihanteet menevät oman urakehityksen edelle

Mitä ihmettä tarkoittaa se, että henkilö seuraisi tieteen ihanteita uskollisemmin kuin tieteentekijöille on mahdollista? Pitkä vastaus vaatisi tuekseen kokonaisen luvun paksussa kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna tieteentekijöillä on lukuisia luonnollisia rajoituksia. Heidän täytyy ensinnäkin hankkia rahaa, usein valtaisia summia rahoittaakseen jonkin tutkimuksen, jossa he tarvitsevat hiukkaskiihdyttimiä, aivoskannereita tai kemianlaboratorioita. Heillä voi myös vähemmän teknisillä aloilla olla rajoitteita, kuten esimerksi fyysisiä aitoja ja lupa-asioita, jotka estävät heitä omin päin kaivamasta auki arkeologista kohdetta. Tässä tapauksessa en sano, että gonzotieteilijän tulisi tunkeutua laittomasti sinetöityyn muinaushautaan, se oli vain esimerkki rajoitteesta. Tässä tapauksessa rajoite on moraalisesti varsin perusteltu.

Mutta kaikista tärkein este tieteentekijällä on maine. Heidän täytyy vaalia hyvää mainetta, jotta he saisivat rahoitusta tai voisivat tehdä asioita luvalla, ja sitten tuoda esiin löydöksensä maineikkaassa julkaisussa, joka vaalii omaa mainettaan. Gonzotieteilijä eroaa tavallisesta tieteentekijästä siinä, ettei hän salli henkilökohtaisen urakehityksensä tulla oman tieteellisen uteliaisuutensa ja periksiantamattomuutensa edelle. Hän noudattaa tieteellista kriittisyyttä ja vaatii tutkimuksia myös siellä, missä sosiaaliset odotukset toimivat muille pidäkkeenä. Toisin sanoen hän uhmaa tabuja.

Eräällä tavoin gonzotieteilijä sijoittuu tieteen kentällä vastakkaiselle puolelle kuin skeptikot, jotka ovat nykytieteen jesuiittoja. Skeptikot vaalivat tieteellisten kysymysten puhtautta ja hyökkäävät sellaisia kysymyksenasetteluja kohtaan, joissa haiskahtaa synti. Skeptikot eivät kyseenalaista tieteen yksinkertaistuksia edes maailman monimutkaisuuden edessä, eli he alkavat räksyttää heti, jos koodista millään tavoin poiketaan.

Tarkoitukseni on myöhemmin kirjoittaa laajasti siitä, miten skeptikot ovat viime aikoina targetoineet ja uhkailleet tutkijoita, jotka ovat vaatineet parempia 5G-tutkimuksia. Skeptikot ovat äänekkäästi leimanneet myös asiallisesti radioaktiivisen säteilyn avoimista kysymyksistä puhuneet ihmiset hörhöiksi ja vaatineet heille eroa ja ties mitä älytöntä. Vaikka en halua lietsoa mitään hysteriaa aiheesta, ei mielestäni tieteeseen kuulu se, että ihmisiä uhkaillaan silla perusteella, että he vaativat tutkimuksia. Näiden tutkijoiden ulostulot ovat olleet varsin asiallisia, kun taas skeptikoiden kirjoitukset ovat olleet täysin törkeitä ja täynnä halpamaista retoriikkaa.

Gonzotieteen näkökulmasta skeptikot eivät noudata edes omia ihanteitaan, sillä he eivät suhtaudu valmiisiin vastauksiin tai valmiisiin kysymysasetelmiin skeptisesti. Heillä on vahva valmis mielipide, minkä lisäksi heillä on mielessään viholliskuva ja heidän asenteensa on aggressiivinen ja henkilöönmenevä, mikä ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. He puhuvat täysin avoimesti siitä, miten kaikki 5G-huolet ovat aiheettomia, koska sama väittely on käyty edellisten mobiilisukupolvien aikana. Uutta teknologiaa on turha tutkia, koska hörhöjen kanta perustuu uuden teknologian pelkoon ja siksi hörhöt ovat automaattisesti väärässä. Mutta tällainen ennakkotietämys asioista ei ole loogisesti pätevä, sillä myös vaihtopohjainen pelko voi osua oikeaan sattumalta. Myös säteilyn aallonpituuksilla on väliä, eikä tieteessä voi asioita tietää, ellei niitä ole tutkittu.

Terveysvaikutuksia huolestuttavampaa 5G-keskustelussa on mielestäni se, miten ala-arvoista on keskustelun sävy. Skeptikkojen lukittu kanta radiosäteilyyn, GMO-viljelyyn tai muihin kysymyksiin on saanut aikaan myös sen, että he ovat vuosia kieltäytyneet puhumasta radiotaajuuksien mahdollisista vaikutuksista myöskään pölyttävien hyönteisten tai lepakoiden terveyteen. Väänsin heidän kanssaan somessa vuosia jopa siitä, ovatko hyönteiset kuolemassa. Heidän yksiselitteinen kantansa oli lopulta se, että hyönteiset voivat paremmin kuin koskaan, sillä he eivät keskustelujen aikana lähentyneet totuutta, vaan he etääntyivät siitä. Heidän mielipiteensä muuttui sitä radikaalimmaksi mitä enemmän toin esiin todistusaineistoa.

Nyt on tieteellisesti kiistatonta, että skeptikot olivat täysin väärässä, kun he kielsivät kategorisesti neonikotinidien yhteyden mehiläiskuolemiin. He sortuivat sokeaan teknologiauskoon ja asettautuivat suurten kemianyritysten puolelle osin myös siitä syystä, että heitä lobattiin. Heidän joukoissaan oli kemiaa opiskelleita henkilöitä, joiden työllisyyden kannalta oli suotuisaa, ettei hyönteismyrkkyjen yhteyttä hyönteisten kuolemiin voitaisi osoittaa, mikä jo lähtökohtaisesti täysin absurdia. Kaikkien esittämieni väitteiden tueksi on olemassa ruudunkaappauksia sekä tutkimuksia, mutta se on niin sotkuisa vyyhti, että käsitelen sitä joskus erikseen.

Gonzo-tieteen mahdollinen tutkimuskenttä: horoskoopit

Kun edellä totesin, että gonzo-tiede asettuu tieteen kentällä eri laidalle kuin skeptikot, siitä voisi nopeasti päätellä, että he asettuvat samalle laidalle kuin pseudotieteilijät. Mutta tästä ei suinkaan ole kyse. Pseudotiede ei nimittäin sijoitu tieteen kentälle, kun taas gonzotiede sijoittuu. On tärkeää pitää mielessä, että gonzotieteilijä seuraa tieteen ihanteita pidemmälle kuin skeptikot, mikä tarkoittaa avointa mieltä monille sellaisille kysymyksille, joita skeptikko välttää, koska hän on omaksunut tabuja sekä jesuiittojen puhtauskäsityksiä tieteellisistä hyveistä ja synneistä.

Skeptikko näkee pseudotieteilijät syntisinä, joten hän alkaa heti räksyttää kuin tieteen uskollinen vahtikoira, joka hän kokee olevansa. Hän hyökkää näiden ihmisten kimppuun solvauksin ja jakaa kavereilleen meemejä, joissa näistä ihmisistä on rakennettu olkinukkeja. Skeptikko on samalla tavoin kuplautunut kuin vihreät ja perussuomalaiset ovat suhteessaan toisiinsa: hän ei näe ihmistä, hän näkee vihollisen, joka on vaaraksi yhteiskunnalle.

Gonzotieteilijä suhtautuu pseudotieteisiin, kuten kaikkiin asioihin: tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tarkastelee ilmiökenttää, ja hän hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, koska hän pitää silmänsä auki. Aikaa myöten gonzotieteilijä voi ymmärtää, miksi ilmastodenialistit toimivat niin kuin toimivat, tai miksi ihmiset ovat kiinnostuneita horoskoopeista tai homeopatiasta. Skeptikot harvoin ymmärtävät näitä ilmiöitä edes aivan alkeellisella tasolla, koska he eivät ole suostuneet keskusteluun ihmisten kanssa. He ovat ainoastaan väittäneet vastaan. He eivät ole kohdanneet ihmistä ihmisenä ja kuunnelleet.

Jos tämä gonzotieteen haara kiinnostaa, olen vuonna 2013 kirjoittanut lyhyen esseen kukkatipoista, joista en tietäisi mitään, ellen olisi lukenut aiheesta mieli avoinna.

Horoskoopit ovat tutkimuskenttä, jota on tutkittu aivan liian vähän. Syyt ovat ilmeiset, mutta todelliset rajoitukset eivät ole tähtitieteellisiä. Meidän ei tarvitse tavoittaa kaukaisia taivaankappaleita, jotta voisimme tarkastella horoskooppien yhteyttä ihmisten luonteeseen, mistä niissä on pohjimmiltaan kyse. Jos lähtökohtana on todistaa, että horoskoopit eivät kerro mitään mistään, se ei ole tiedettä. Tiede ei toimi niin, että asetetaan valmis tavoite ja sitten etsitään todistusaineistoa ja argumentteja tämän valmiin kannan tueksi.

Horoskooppien tutkiminen vaikuttaa hörhöltä touhulta, mistä syystä sitä harjoitetaan vähän suhteessa ilmiökentän laajuuteen ja kulttuuriseen painoarvoon.

Jos horoskooppeja lähestyy gonzotieteellisellä uteliaisuudella ja avoimin mielin, huomaa hyvinkin nopeasti tiettyjä kiintoisia ilmiöitä.

Esimerkiksi miehet eivät ole koskaan horoskooppimerkiltään neitsyitä. Kun kuulet miehen kertovan suurieleisesti millaisten tähtien alla hän on syntynyt, hän on aina leijona, härkä, jousimies tai vaaka.

Neitsyet, D-vitamiinit ja keskittymishäiriö

Alku on ollut tahmaista, mutta nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, päräyttävään gonzotieteelliseen tutkimuskenttään, jossa ennakkoasenteet mullistuvat.

Olen aiemmin puhunut avoimesti siitä, miten minulla on diagnosoitu ADHD. Sen seurauksena olen hyvin utelias, kekseliäs, innokas ja impulsiivinen sekä taipuvainen kulkemaan omia polkujani ja uhmaamaan auktoriteettejä. Lisäksi yleisenä asperger- ja adhd-piirteenä kiinnostun usein omista erityisistä mielenkiinnonkohteistani. Valitettavasti innostumiseen yhdistyy myös se, että into laantuu, minkä seurauksena jätän asioita kesken. Kohdistan huomioni aina uusiin asioihin, minkä seurauksena olen dilententti, joka kirjoittaa tätä kaikkien asioiden pöhköä ensyklopediaa, sen sijaan että saisi valmiiksi hyvin jäsennellyn kirjan yhdestä rajatusta aiheesta.

Mutta keskittymishäiriöön yhdistyy taipumus huomata asioita, jotka menevät muilta ohi katseen, koska ne "eivät ole oleellisia". Mitä me voimme päätellä seuraavasta ihmeellisestä datasta, jonka kanssa jouduin kohdakkain AD/HD-aikuisten suljetussa Facebook-ryhmässä? Olen rajannut ulos nimet sekä profiilikuvat, jotta kenenkään yksityisyys ei ole vaarattuna ja näemme pelkkiä numeroita.

Neitsyet jostakin omituisesta syystä hallitsevat tilastoa (49 henkilöä). Perää pitää härkä (vain 18 henkilöä).

Lähestytään asiaa ensin tieteellisellä asenteella:

1) Kyse on auttamattomasti liian pienestä otoksesta, jotta se olisi tieteellisesti merkittävä. Sattuman osuutta ei voi sulkea pois.

2) Ihmiset saattavat olla laiskoja ja he kiinnostuvat klikkaamaan vain kärjessä näkyviä vaihtoehtoja, sillä muut vaihtoehdot tulevat näkyville vasta jos ensin klikkaa somevirrassa vilahtavaa avausta. Tämä vääristävä ilmiö näkyy hyvin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joissa suosituimmat kommentit keräävät tuhansia peukkuja, koska ne ovat ainoat jotka aluksi näkyvät. Harva on niin kiinnostunut keskustelusta että jaksaa selata kommentteja eteen päin. Tästä syystä tykkäysten määrä putoaa usein kärkikommenttien muutamasta tuhannesta tykkäyksestä nopeasti pariin sataan, pariin kymmeneen ja lopulta vain muutamiin. Kahdestä täysin identtisestä kommentista toinen on saattanut kerätä sata kertaa enemmän tykkäyksiä, koska se on julkaistu ensin ja se on päässyt näkyville kärkikommentteihin.

(Tällä käyttäytymisellä on myös vastakkainen ilmiö, jossa kaksi vaihtoehtoa äänestyksessä vuorottelevat, koska ihmiset haluavat äänestää altavastaajaa, eli kannustaa perässähiihtäjää. Kärkiehdokkaan fanit puolestaan laiskistuvat, kun näkevät oman suosikkinsa kärjessä, eivätkä välitä enää nähdä vaivaa äänestääkseen - ja sitten toinen tulee takaa ja menee ohi. Näin on usein käynyt tositeeveekilpailujen yleisöäänestyksissä. Myös poliittisissa vaaleissa tilanne joskus kiristyy vaalipäivän lähestyessä, koska gallupit ja ennakko-odotukset vaikuttavat äänestäjien käyttäytymiseen.)

3) Kuten edellä totesin, miehet harvemmin julistavat olevansa neitsyitä. Tällä saattaa olla käänteinen vaikutus naisten identiteetille. ADHD-aikuisten ryhmässä on selkeästi enemmän naisjäseniä, vaikka ADHD on useammin diagnosoitu pojilla. Tämä on itsessään kiinnostava sosiaalinen ilmiö, mitä olen pohtinut itsekseni jonkin verran, mutta en pidä pohdiskelujani tältä osin kovin arvokkaina. Luulen, että ryhmässä on naisia ensinnäkin siksi, että naiset useammin etsivät tällaista vertaistukea ja koska kyse on juuri aikuisten ryhmästä. Moni nainen on saanut diagnoosin vasta aikuisena, koska se herkemmin huomataan pojilla, koska sitä osataan odottaa pojilta. Tässä suhteessa mielikuvat toivon mukaan tulevaisuudessa muuttuvat. Kun on saanut diagnoosin jo kouluikäisenä, ei niinkään identifioidu "AD/HD-aikuiseksi"

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:
Jotta aineisto olisi millään tavalla validi, täytyisi meidän tutkia laajempaa määrää jäsenistöstä. Tämä onnistuisi esimerkiksi luomalla ohjelma, joka hakee jokaisen jäsenen syntymäajan profiilitiedoista, sijoittaa sen horoskooppimerkin alle ja sitten luo meille eksaktin tilaston, jossa on huomioitu kaikki 4000 jäsentä.

Lisäksi meidän täytyy sovittaa jäsenet yhteen luonnollisen syntyvyysjakauman kanssa. Suomalaiset eivät synny suinkaan tasaisesti pitkin vuotta. Merkittävä data täytyisi rinnastaa koko väestöön ja katsoa onko siinä jotain poikkeavuutta. Näkemämme hyvin pienen otoksen perusteella poikkeavuutta näyttäisi olevan. Jos se ei ole satunnaista, asiaa täytyisi kyetä selittämään.

TÄRKEÄ GONZOTIETEELLINEN SIVUHUOMIO:
Edellä kuvattu puhtaasti algoritmin avulla jäsenrekisteristä kerätty tieto saattaa kuitenkin olla harha-askel, sillä se vain kertoisi, milloin henkilöt ovat syntyneet. Se ei kertoisi siitä, ketkä identifioituvat omaan horoskooppimerkkiinsä, mikä on vähintään yhtä tärkeää tai jopa kaikkein oleellisin asia horoskoopeissa.

Jos horoskoopit ohjaavat henkilön käytöstä ja muokkaavat persoonaa sen mukaan, miten hän itsensä mieltää, eli minkälaiseksi hän itsensä visualisoi ja sosiaalisesti leimautuu, on horoskoopeilla todellista kulttuurista vaikutusta, vaikka vaikutus ei olisi peräisin tähtien liikkeestä.

Esimerkiksi voisimme olettaa, jos tässä samaistumis- ja leimautumiskäytöksessä on mitään perää, että skorpionit tykkäävät keskimääräistä enemmän hevimusiikista, koska heidän oma symbolinsa on The Scorpions. Leijonat taas tykkäisivät erityisen paljon Narnia-kirjoista. Nämä esimerkit aliarvioivat ihmisten älykkyyttä niin totaalisesti, että tällainen gonzotieteellinen tutkimushypoteesi saattaisi miellyttää jopa skeptikkoja.

Asiaa tietenkin sietäisi tutkia, koska kaikkea sietää tutkia.

Tähän mennessä olen tarkoituksella johdattanut huomiota kulttuurisiin ja psykologisiin seikkoihin, koska biologisen perustan olettaminen olisi vähän liikaa jopa gonzotieteilijälle. Nyt kannattaa kuitenkin ottaa tukeva istuma-asento tuolilla ja pidellä kiinni hatusta. Mitä jos me olisimme heittäytyneet täydellä sydämellä asiaan ja luottaneet aineistoon?

Turun yliopisto julkaisi joulukuun 2019 lopulla mediatiedotteen:

"Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan ADHD:n osuus oli 34 prosenttia suurempi lapsilla, joiden äideillä oli D-vitamiinivaje kuin lapsilla, joiden äitien veren D-vitamiinipitoisuus oli riittävällä tasolla raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Kyseessä on ensimmäinen väestötason tutkimus, joka selvitti lasten tarkkaavaisuus- ja yliaktiivisuushäiriö ADHD:n yhteyttä äidin veren D-vitamiinipitoisuuteen alku- ja keskiraskaudessa.

Tutkimuksessa oli mukana 1067 ADHD-diagnoosin Suomessa vuosina 1998–1999 saanutta lasta ja vastaava määrä verrokkeja."

LINKKI:
Äidin raskausajan D-vitamiinin puutos on yhteydessa lapsen kohonneeseen ADHD-riskiin

34 prosenttia suurempi riski! Näin merkittävää eroa en olisi ikinä voinut kuvitella pelkästään D-vitamiinin puutostilan aiheuttavan.

Mutta hetkinen, hetkinen! Milloin neitsyet ovat syntyneet? 23.elokuuta-22. syyskuuta.

Jos siitä lasketaan 9 kuukautta taaksepäin, voidaan päätellä, että neitsyet on saatettu aluilleen tammikuussa. Ja raskauden ensimmäinen, kriittisin kolmannes sijoittuu tammikuusta maaliskuuhun, jolloin D-vitamiinitasot ovat väestöllä yleensä alimmillaan.

Härkä, vesimies, oinas ja kauris ovat vähiten edustettuna ADHD-aikuisten äänestyksessä. Me emme tiedä ovatko he todella harvinaisimmat horoskooppimerkit ryhmässä, mutta me tiedämme, että nämä kaikki neljä merkkiä ovat syntyneet tammikuun ja toukokuun välillä. Silloin raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittuu keväälle ja kesälle, jolloin äidillä on hyvät mahdollisuudet saada aurinkoa ja D-vitamiinia.

On aivan ällistyttävää, miten pienen horoskooppikyselyn otos vastaa tutkimusta. Yliopiston tiedotteessa sanotaan, että kyseessä on "ensimmäinen väestötason tutkimus..." Mutta mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan, jos suhtautuisimme kohtaamiimme ilmiöihin samalla avoimella mielellä, jolla gonzotieteilijä suhtautuu horoskooppeihin. Tietohan on ollut täysin helposti saatavilla jo vuosikausia. Täytyisi vain osata nähdä ennakkoluulottomasti, ja sitten sulkea pois vääriä selityksiä, kunnes oikea yhteys on havaittu ja todeksi osoitettu.

D-vitamiini, ms-tauti ja ihmisen juoksuaika

Jos edellä ei ollut riittämiin gonzotiedettä, niin juttuhan ei suinkaan jää siihen. Hesari julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan:

"Turun yliopistossa väittelevän Kira Åkerlundin tutkimuksessa selvisi, että raskaudenaikainen d-vitamiinivaje kaksinkertaisti suomalaisnaisten ja heidän lastensa riskin sairastua ms-tautiin."

LINKKI: Raskaudenaikainen matala d-vitamiinitaso kaksinkertaistaa lapsen ja äidin riskin sairastua ms-tautiin

Jos D-vitamiinilla on näinkin voimakas korrelaatio useiden neurologisten oireyhtymien välillä, täytyy ihmetellä, miksi ihmiselle ei ole kehittynyt juoksuaikaa, kuten monille muille eläimille. Olisi niin ilmeisiä hyötyjä siitä, että lapsi siitetään juhannuksena ja äiti saa raskauden ensimmäiset kuukaudet tuoreita vihanneksia, marjoja ja auringonvaloa.

Mutta tässä on nyt se varaus, että kulttuurisesti näin on juurikin saattanut olla asian laita. Entisaikaan on pyritty juhannustaioilla ja juhannustansseilla ohjaamaan lemmenpuuhia juurikin alkukesään. Nykyään vain nämä kulttuuriset "juoksut" ovat rapistuneet monen muun tradition ohella.

Aiemmin ihmiset myös viettivät paljon enemmän aikaa ulkona, eikä D-vitamiinia saanut lisäravinteena, jolloin auringossa paistattelun hyöty oli varmasti vielä merkittävämpi. Niinpä kulttuuinen kannustin siittää lapsia juuri juhannuksena antoi merkittävää hyötyä. Viime vuosikymmeninä autismi ja ADHD ovat lisääntyneet huomattavasti ja niissä on paljon yhteistä. Yksi tekijä monen muun ohella saattaa olla liika oleskelu sisällä, minkä takia äidit eivät saa D-vitamiinia luonnollisesti ihon kautta.

Löysin YLE:n uutisen vuodelta 2016, jossa kerrotaan hämmästyttävästä ja kaiken edellä kerrotun valossa hälyyttävästä muutoksesta:

"Maaliskuu ei enää ole yleisin syntymäkuukausi. Kevään valtakausi päättyi kuin seinään 2000-luvulle tultaessa. Sitä ennen vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa."

LINKKI:
Maaliskuu hävisi vauvakisan – nykyään synnytään keskikesällä 

Vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa. Äitien raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittui loppukesään, jolloin tarjolla oli valoa, mansikoita ja tuoreita kasviksia.

On hämmästyttävää, miten paljon traditiosta löytää salattua viisautta, jos siihen ei suhtaudu skeptisesti, mutta ei myöskään sokealla konservatistisella asenteella, vaan kysyy rohkeasti, että miksi näin on ollut tapana, mikä siinä on mieli?

Kun me esitämme tällaisia kysymyksiä ja katsomme ilmiöitä gonzotieteilijän ennakkoluulottomuudella, se ei ehkä edistä tieteellistä uraa, mutta se voi edistää tiedettä. Siinä on gonzotieteen päämäärä: sekoittaa yllättäviin paradigmanvaihdoksiin runsaasti makeaa huumoria, jotta skeptikoiden riivaama, takakireä ja julkisen maineensa puolesta pelkäävä tiedeyhteisö suostuisi nielemään karvaan lääkkeen, joka on sille hyväksi.

Sankarin vastentahtoisuudesta

Olen pitänyt useamman kuukauden taukoa blogista, kun olen vihdoinkin keskittynyt romaanin kirjoittamiseen, sekä äänittänyt Kevätpörriäiseen perustuvia kuunnelmia: https://soundcloud.com/user-82817550

Romaanityön ohessa olen lukenut tarinankerronnan teoriaa ja perehtynyt etenkin Joseph Campbellin monomyytin (1949) käsitteeseen. Keskityn nyt myytin alkupään osioon, jossa sankari kieltäytyy kutsusta seikkailuun. Tämän vaiheen analysoiminen on aina erityisen paljon kiinnostanut minua, sillä lapsena minua raivostutti, jos päähenkilöt jahkailivat, eikä juoni edennyt. Kuitenkin rakastin tarinoita sitä enemmän, mitä sinnikkäämmin jouduin kannustamaan sankaria liikkeelle kuin itsepäistä muulia.

Juonen matelemiseen ja jahkailuun liittyy myös monia narratiivisia taustasyitä, jotka eivät ole myyttisiä, kuten maailman ja siinä asustavien hahmojen pohjustaminen tai uhkakuvien maalailu, jotka perustelevat ylipäänsä syitä lähteä seikkailuun, jotta hyvyys voittaisi ja tasapaino palautuisi maailmaan. Alun tahmeus luo myös kontrastia; seikkailu tuntuu seikkailulta, kun on ensin jouduttu kyllästymään arjen keskellä. Nuorten seikkailuelokuvat monesti alkavat koulun kammottavuuksien kuvailulla. Päähenkilöä kiusataan koulussa (The Neverending Story) tai opettaja, ilkeä äitipuoli tai jokin muu auktoriteettihahmo esitellään on hirveänä tyrannina, joka motivoi pakenemisen.

Vuoden 1939 The Wizard of Oz alkaa kuuluisasti mustavalkoisena, ja filmi muuttuu värilliseksi vasta, kun Dorothy saapuu Ozin ihmemaailmaan.

Käytännössä kaikissa Hollywoodin kulta- ja hopeakauden saduissa ja fantasiaeepoksissa lähdetään arkitodellisuudesta, mutta sitten "pudotaan kaninkoloon", kuten käy Liisalle ihmemaassa. Tarinan eri versioissa sekä jatko-osissa siirtymä tapahtuu myös nukahtamisen tai peilin lävitse. Päättymättömässä tarinassa (1984) portaalina toimii kirja, Narniassa on vaatekaappi, taulu ja monia muita välineitä, mutta aina lähtökohtana on lukijalle tuttu reaalitodellisuus. Tätä siirtymää Campbell kutsuu "rajan ylittämiseksi" ja tietä matkalle viitoittaa usein airut, joka voi olla esimerkiksi kelloaan tuijottava jänis.

Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että sankari kutsun saatuaan kieltäytyy siitä - tai kynnyksen äärellä hän haluaakin vain palata kotiin. Häntä ei kiinnosta seikkailu.

Campbell kirjoittaa (s.65):

"Ihminen jää ikävystymisen, kovan työn tai "kulttuurin" vangiksi."

Vaikka elämä olikin pelkkää pelkoa, puutetta ja ikävystymistä, näyttäytyy seikkailu silti liian pelottavalta. Päähenkilö ei koe olevansa valmis - tai hän ei ole vielä kärsinyt riittävästi.

"Kutsusta kieltäytymisessä on olennaista se, että asianomainen ei suostu luopumaan siitä, mitä hän pitää omana etunaan. /...hän ajattelee, että hänen olisi turvattava nykyisten ihanteidensa ja etujensa järjestelmä."

Toisin sanoen sankari kieltäytyy kutsusta, koska hän ei halua muutosta. Hän kieltäytyy kutsusta, koska ei ole sankari, vaan tavallinen ihminen - ja tässä kohtaa häneen on tavallisen ihmisen helpompi samaistua. Katsoja näkee sankarissa itsensä, hän tulee tietoiseksi siitä, miten hän itse omassa arjessaan usein kieltäytyy sankaruudesta ja seikkailuista.

Sankaria pidättelevät myös ennakkoluulot ja pelot. Campbell lainaa Tuhannen ja yhden yön satuja:
(s.69):

"Oi isäni, en halua mennä naimisiin, sillä... olen lukenut monta naisten viekkautta ja kavaluutta käsittelevää kirjaa sekä monesti kuullut siitä puhuttavan."

Tarinan alun sankari on lapsi. Hän on kokematon ja arka. Myytin tarkoitus on paitsi näyttää, miten ihminen kehittyy haasteiden kautta, mutta kulttuurievoluutiossa myyttien vetovoimaan vaikuttaa myös niiden samaistuttavuus. Tarinan on oltava helposti lähestyttävä ja koukuttava. Haasteet tuntuvat sitä suuremmilta, jos päähenkilö ei ole valmis edes poikkeamaan omasta kotikylästään.

Bilbo Reppuli ei selvästikään ole aiemmassa elämässään valmistautunut seikkailuihin. Hän ei ole treenannut taistelutaitoja tai tutkinut karttoja. Hän on vain syönyt hyvin ja polttanut piippua. Tietenkään hänen ei olisi syytä riskeerata henkeään... mutta toisaalta kuinka monille tarjotaan sellaista tilaisuutta? Kyllähän sitä ainakin kannattaisi harkita...

Sankarin jahkailu oudolla tavoin sitouttaa kuulijan tai katsojan hänen patistamiseensa. Oli palkinto mitä tahansa, se tuntuu suuremmalta, kun katsoja tuntee taistelleensa tylsien vaiheiden läpi ja sitoutuneensa sen tavoittelemiseen. Salaisuutta tai aarretta vartioivat esteet myös luovat mielikuvan siitä, että lopussa odottaa jotakin ennennäkemätöntä.

"Ja mitä useampaan kosintaan prinsessa vastasi kieltävästi, sitä innokkaammaksi hänen kosijansa kävivät." (Campbell s.71)

Uusien asioiden aloittamiseen liittyvä epäröinti tai tahmeus on tietenkin inhimillisesti hyvin tuttua. Tarinan sankari ei voi olla heti liikkeellä, jos kyse on kehityskertomuksesta, jota monomyytti perustavimmillaan kuvaa. Mutta kun kotikylästä viimein poistutaan, on kaikki mahdollista. Tarinan luonne muuttuu. Maailmaa alkavat ohjailla uudet lait.

Jos sankari itsepäisesti kieltäytyy kutsusta kerta toisensa jälkeen, täytyy jonkin korkeamman voiman puuttua peliin ja pakottaa hänet liikkeelle. Sankaruus on hänen kohtalonsa, eikä tämä välittyisi, jos hän itse yksin vastaisi sekä kyvyistä että motivaatioista.

Monomyytin asemasta Hollywoodissa

Alkujaan kiinnostuin monomyytistä sitä kautta, että tiesin sen olevan Star Wars -elokuvan (1977) teoreettisena lähtökohtana. George Lucas poimi vaikutteita lapsena näkemistään seikkailuelokuvista, mutta yhdisteli niitä melko yksinkertaisen kaavan mukaan. Kaava oli peräisin Campbellin kirjasta The Hero with a Thousand Faces (1949), josta tuli sitäkin kautta yhä kuuluisampi teos. Monomyytti näytti toimivan, joten sitä käytettiin ahkerasti 80-luvulla, etenkin fantasiaelokuvissa.

Willow (1988)

Samankaltainen juonirakenne löytyy muun muassa elokuvista Conan Barbaari (1982) sekä Mad Max 2 (1981), joissa päähenkilöt aluksi osoittavat antisosiaalisen luonteensa, ajattelevat vain itseään (havitellen bensaa tai kultaa), mutta sitten joutuvat kärsimään ja tulevat nöyryytetyksi. Lopulta he ovat valmiita uhraamaan henkensä korkeampien päämäärien vuoksi, minkä jälkeen he saavat takaisin voimansa ja kunniansa.

Monomyyttiä on sovellettu toimintaelokuviin kenties siksi, että on tavoiteltu eeppisyyttä tai haluttu pelata juonessa varman päälle. Ohjaajan henkilökohtaisempi panostus on sitten kohdistunut enemmän stuntteihin, erikoistehosteisiin tai taistelukohtauksiin. Kenties monomyyttiä myös ahkerasti on opetettu amerikkalaisissa elokuvakouluissa, joten moni on poiminut sen sieltä miettimättä asiaa sen enempää?

Mad Max ei etsi autiomaasta ystäviä, vaan bensaa.

Mahdollista kai on sekin, että ainoastaan muutama elokuvantekijä ymmärsi 1970 ja -80-luvuilla soveltaa monomyyttiä, mutta he hyötyivät siitä niin paljon, että menestys oli todennäköisempää ja nämä elokuvat jäivät ihmisten mieliin. Nyt monomyytti sitten näyttää hallitsevan koko aikakautta. Joka tapauksessa jo lyhyen perehtymisen jälkeen vakuutuin siitä, että jotain perää tässä teoriassa taitaa olla.

Willow on Ron Howardin ohjaama, mutta George Lucasin käsikirjoittama. Niinpä on helppo ymmärtää miksi tarina on lähes yhdenmukainen Star Warsin kanssa: alussa päähenkilö (Luke / Willow) asuu tomuplaneetan tuppukylässä, jonka harmonian rikkoo pahojen voimien hyökkäys. Elokuvan alun Luke Skywalkeriin istuu hyvin Campbellin kuvaus: "...jää ikävystymisen, kovan työn tai kulttuurin vangiksi."

Molempien elokuvien sankari kohtaa heti alkuvaikeuksien jälkeen velhon tai jedimestarin, mutta sankari myös epäonnistuu ensimmäisissä haasteissa kokemattomuutensa takia. Siitä huolimatta hän alkaa saada oppia taikuudesta (tai voimasta). Hän kohtaa myös vastentahtoisen lurjuksen (Han Solo / Madmortigan) sekä viettelijättären. Yhdessä he taistelevat ilmiselvää suurta pahuutta vastaan taioin ja miekoin (valomiekoin), matkalla käydään eksoottisissa paikoissa, syntyy romansseja ja seurueeseen liittyy myös koomisia sivuhenkilöitä. Jos Willown ja Star warsin pilkkoo osiin, niissä on lähes samat henkilöt ja lähes samat vaiheet. Ja juonen kaikki elementit on poimittu suoraan monomyytistä.

Monomyyttiin nämä elementit on puolestaan poimittu vanhoista kansantarinoista, aivan kuten J.R.R.Tolkien toimi. George Lucas kaiketi arveli, että mikä on toiminut joskus ennen, toimii ehkä nykyäänkin. Ja niinhän siinä myös kävi. Mutta elementtejä voi käyttää oikein vain, jos ymmärtää syvällisemmin niiden psykologisen ja myyttisen merkityksen. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta useita esseitä, kenties kustakin monomyytin elementistä erikseen, mutta nyt keskityn vain sankarin kieltäytymiseen tarinan alkuvaiheissa.

Jostain syystä sekä vanhoissa myyteissä että Hollywoodin tarinoissa sankari aina epäröi lähteä matkalle tai ei tahdo hyväksyä sitä suurta osaa jota hänelle tarjotaan. Joskus jopa useammat tarinan henkilöt ovat aluksi hyvin vastentahtoisia, kunnes kohtalo tavalla tai toisella pakottaa heidät liikkeelle.

Kieltäytyminen kutsusta

Tähtien sodassa ei ole yhtä selkeää kohtausta, jossa Luke Skywalker kieltäytyisi hänelle tarjotusta tehtävästä, mutta ympäristö jarruttaa häntä tavalla, joka luo saman herkullisen kokemuksen juonen takkuilemisesta. Kun Obi-One Kenobi opastaa Lukea valomiekan käytössä, hän pärjää surkeasti, mutta Obi-One kehoittaa häntä luottamaan vaistoihinsa. Samoin Willow epäonnistuu useita kertoja velhokoulun pääsykokeessa sekä muissa yrityksissään hallita taikuutta.

Alun esteet ovat yhteisöllisiä ja juontuvat pienen kyläyhteisön pienestä maailmasta, joka ei ole valmistanut sankaria suuremman maailman haasteisiin. Taikurihaaveille, kuten myös "jediuskonnolle" naureskellaan. Tähtien sodassa tätä naureskelua esiintyy sekä kapinallisten (Han Solo) että imperiumin joukoissa. Sankarille suositelleen, että hänen kannattaisi ennemmin hoitaa sikoja tai lypsää banthoja. Luken kasvatti-isä ei halua päästää häntä lentäjäkouluun, koska maatilalla täytyy tehdä viljelytöitä. Vihjataan myös todelliseen syyhyn, joka on se, että he pelkäävät hänessä piilevän voimia, kuten jedi-isässään. Kasvattivanhemmat yrittävät myös suojella Lukea sotaisalta kohtalolta tai vallattomalta luonteeltaan. Ja kuitenkin kohtalo puuttuu peliin, kuten sanotaan.

He ostavat uuden droidin R2-D2:n, joka on myös uppiniskainen, eikä suostu aina tekemään sitä mitä pyydetään. Toista droidia 3-CPO:ta pidättelee hänen pelkuruutensa. Näyttää siltä, ettei Luke Skywalker ole menossa mihinkään, häntä pidättelevät elementit monelta suunnalta. Maailma tuntuu pieneltä, koska siihen on nopeasti määritelty ilmiselviä rajoja: puutetta, kieltoja, arkuutta. Ja samaan aikaan fantasia antaa odottaa jotakin suurta. Syntyy kontrasteja, aivan kuten musiikissa.

R2-D2 karkaa, mikä käynnistää seikkaulun ensimmäisen vaiheen. Robottia etsiessään Luke tapaa vanhan jedimestarin Obi-One Kenobin, joka vaikuttaa myös melko vastahankaiselta uusien seikkailujen suhteen. Kun Luken adoptioperhe tapetaan, on heidän pakko vaihtaa maisemaa. Tällä tavoin kohtalo julmasti poistaa esteet seikkailun tieltä. Mutta lähdön esteiden olemassaolo on syystä tai toisesta tärkeää myytissä, koska esteet symboloivat raja-aitaa arkisen maailman ja fantasian maailman välillä.

C.S.Lewisin Narnia-kirjoissa siirtymä toden ja fantasian välillä tapahtuu useimmiten heti kirjan alussa, ja lopussa myös palataan kotiin yhtä näyttävästi (tai yhtä mystisesti). Raja on siis selkeä. Lapset esimerkiksi astuvat vaatekaappiin ja kulkevat sen läpi Narniaan. Vastaavia matkanteon välineitä ovat myöhemmin myös taulu, metsä ja uni, mutta merkitys on aina sama. Lähes aina lapsista joku on innokas, kun taas joku toinen varovainen tai pelokas. Tällä tavoin ryhmään syntyy jännitteitä ja lukijan on helppo tunnistaa eroja luonteissa. En ole nyt hetkeen lukenut Narnia-kirjoja, joten en osaa nimetä tilanteita, jossa sankaruudesta kieltäydyttäisiin hyvin yksioikoisesti. Silti monikin teko yleensä edellyttää suostuttelua. Monomyytin muita elementtejä Narnia-kirjoissa (1950-1956) löytyisi yllin kyllin, kuten Aslan-leijonan kuolema ja jälleensyntymä.

Joseph Campbell ja C.S.Lewis olivat kirjallisuuden ja myyttien tutkijoita, kuten myös J.R.R.Tolkien, jonka teoksista löytää vaivatta kaikki monomyytin elementit. He kaikki varmastikin seurasivat ahkerasti aikansa antropologian uutisia ja perehtyivät vertailevan uskontieteen löydöksiin. 1950-luku oli humanismin kulta-aikaa myös siksi, että lähimuistissa oli historian kauhistuttavin sota. Historiasta haluttiin siis ottaa oppia, jotta samoilta virheiltä voitaisiin välttyä. Kielessä, politiikassa ja taiteissa nähtiin kehityskulkua, mutta myös syklisiä, toistuvia kaavoja. Vuosisadan alun humanismia leimasi strukturalismi, eli universaalien ja toistuvien kulttuuristen rakenteiden tunnustaminen sekä yksinkertaisten, mutta toimivien kaavojen etsiminen. Tätä strukturalismin ja humanismin aatetta monomyytti edustaa tyypillisimmillään. Taru Sormusten Herrasta -trilogian (1954-55) ilmestyminen osui ajellisesti päällekkäin Narnia-sarjan kanssa, vaikka Tolkien oli kehitellyt mytologiaansa jo vuosikymmenten ajan. Ajan suuret luomukset olivat strukturalistisia synteesejä koko ihmiskunnan tarjolla olevista mytologioista.

Strukturalistien pohjatyöhön perustuvat juonirakenteet olivat yksinkertaisia, tarkoituksellisen pelkistettyjä, mutta tehokkaita. Kenties strukturalistit oikeasti onnistuivat työssään paljon paremmin kuin nykyään ajatellaan. On perusteltua sanoa, että hyvän ja pahan välinen taistelu on maailmankuvana lapsellinen, mutta monomyytissä tätä mustan ja valkoisen, tai yön ja päivän välistä taistelua ei varsinaisesti edes mainita. Se on Hollywoodin lisäystä, ja monomyytti näkyy Star Wars -saagassa paljon paremmin siinä, miten trilogian viimeisessa osassa Luke kohtaa isänsä ja kieltäytyy taistelemasta tätä vastaan, käännyttäen hänet pois pimeydestä (atonement with the father). Myös termi "balance to the force" on suoraan monomyytistä, sillä henkisen kehityksen päämääränä on olla kahden maailman mestari ja tuoda tasapaino maailmaan. Tämä on hyvin taolaista, mutta myös kristillistä sitä kautta, että Campbell tulkitsee kristillisyyttä mystiikan kautta. Enkelit ja paholaiset ovat paitsi fantastisia tarinaelementtejä, myös ihmisen sisäisen kamppailun ilmentäjiä, aivan kuten Aku Ankan olkapäillä kiistelevä pieni enkeli ja pieni piru ilmentävät.

Nyt olen kuitenkin eksymässä aiheesta, joka on sankarin epäröinti ja vastentahtoisuus. Siirrytään siksi Tolkienin Hobittiin, jossa "kieltäytyminen kutsusta" on päivänselvää. Bilbo Reppuli ei aluksi suostu Gandalfin ja kääpiöiden pyyntöön lähteä vaaralliselle matkalle. Vasta seuraavana päivänä hän tuntee kutsun seikkailuun. Frodo on yhtä lailla vastahankainen, kun sormus luovutetaan hänelle. Hän ei tahdo sellaista vastuuta, mutta suostuu, kun kukaan muu ei siihen kykene. Hän nöyrtyy sankaruuden edessä, vaikka ei pidä itseään sankaruuden arvoisena. Ja juuri tämä vaatimattomuus on oleellista todellisen sankarin tunnistamiseksi. Onhan kuningas Arthur vain ritarin aseenkantaja, kun hän kaikkien yllätykseksi vetää miekan kivestä. Tällä tavalla fantasia kautta aikojen tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuden haaveilla hänessä itsessään piilevästä suuruudesta.

Joskus kieltäytyminen merkitsee nöyryyttä, mutta joskus taas pelkuruutta, joka kääntyy rohkeudeksi. On tärkeää rakentaa kuva sankarista, joka ei ole ahne ja vallanhimoinen. Hän on kuin kuka tahansa meistä, arka ja samaistuttava. Sankaruus löytyy hänestä vasta tosipaikan tullen. Jalo ihminen ei tahdo itselleen sellaista kunniaa, jota ei ole ensin ilmiselvästi ansainnut. Rehvastelijat ovat tarinassa läsnä vain luodakseen konrastia päähenkilöön. (Tosielämässä rehvastelijat hyvinkin usein päätyvät pääministeriksi tai muuhun korkeaan virkaan, koska vaatimattomat ihmiset eivät tee itsestään numeroa. Mutta nyt me siis puhumme fantasiasta, joka on määritelmällisesti todellisuudelle vastakkaista.)

Tähtien sota jatkaa sankarin kieltäytymisen teemaa myös Han Solon kautta. Aluksi hän ei suostu ollenkaan tarjoamaan kyytiä, mutta puheet rahasta ja prinsessoista kääntävät hänen päänsä. Lopussa hän ottaa rahat ja juoksee, mutta kuitenkin palaa taas viime hetkellä sankarin rooliin. Luke on innokas ja kokematon, mutta heistä kahdesta on Han Solo selkeämmin se hahmo, joka ilmentää kieltäytymistä sankaruuden kutsusta. Kummassakin tapahtuu kehitystä, mikä tietenkin on tärkeintä missä tahansa ihmisten sydämiin vetoavassa tarinassa.

Epäröivä sankari saa lukijan tai katsojan heittäytymään

Kun muistelen omia lapsuuden kokemuksiani eeppisten tarinoiden äärellä, muistan tuskastelleeni sitä, kuinka kirjojen tai elokuvien päähenkilöt eivät heti syöksy seikkailuun. He ovat arkoja tai välinpitämättömiä. Jostain syystä heitä eivät saa liikkeelle lupaukset rikkauksista tai kuuluisuudesta. He hievahtavat vasta, kun heidän kylänsä poltetaan, kuten niin monessa lännenelokuvassa on tapana - tai jos heidän autonsa varastetaan tai hajotetaan, mikä on aina Mad Max -elokuvien sankarin kohtalona.

Kun lapsena katsoin sankarin jahkailua, en ollut pysyä nahoissani. Minun teki mieli huutaa: "No, mitä siinä seisoskelet! Tee jotakin! Sano kyllä!"

Mutta monomyytti sanoo, että juuri näin tarinaa tulee kertoa. Sankarin kuuluu aluksi olla kuin tikku paskassa. Sillä tavalla yleisö alkaa kannustaa häntä liikkeelle. Jos mietit asiaa, niin löydät tämän saman niksin melkein jokaisesta Hollywood-elokuvasta, melkein tyylilajista riippumatta. Vastentahtoista sankaria sovelsi myös Alfred Hitchcock monissa suosituimmissa elokuvissaa, kun Vaarallinen romanssi (1959), jossa tavallinen henkilö tulee sekoitetuksi agenttiin ja joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Vertigossa (1958) sankaria pidättelee hänen korkeanpaikan kammonsa ja Takaikkunassa (1954) taas se, että hän on loukannut jalkansa. Sankarilla täytyy olla jokin sisäinen tai ulkoinen pidäke, joka inhimillistää hänet. Liian aktiivinen ja liian täydellinen sankari ei ole samaistuttava, eivätkä haasteet tunnu niin ylitsepääsemättömiltä.

Esimerkkejä voisi luetella loputtomasti, mutta tiivistän sankarin kieltäytymisen syyt muutamiin pääkohtiin. Näitä psykologisia syitä ei esitellä Campbellin kirjassa, jossa vain kerrotaan tapauksia historiallisesta mytologiasta, mutta ei mainita läheskään kaikkia tarinankerronnan motiiveja, jotka tekevät kieltäytyvästä sankarista niin tehokkaan.

Epäröinti seikkailun alussa juontuu siitä, että... tai saa aikaan sen, että:

1. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Lähdön ponnisteluista syntyy ensimmäinen raja-aita arkisen maailman ja mytologisen maailman välille. Kieltäytyminen ja sankaria paikoillaan pitävät esteet kuvastavat sitä, miten vaikea on siirtyä yhtäkään askelta, ikään kuin sankari olisi jumissa mudassa, josta ei pääse irti. Hän on omien rutiiniensa ja ennakkokäsitystensä vanki. Ja koska hän on vanki, ei hän voi liikkua lainkaan. Hän on kenties vain kuvitellut muurit ympärillään, mutta pelko estää häntä.

2. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Sankarin oman vastustelun kautta syntyy vaikutelma sankarin pyyteettömyydestä ja hyvästä sydämestä. Kun sankari ei janoa kunniaa, tai kuninkuutta, on hänessä potentiaali suuruuteen, joka kumpuaa vaatimattomuudesta.

3. (Campbellin vihjaama motiivi, liiankin ilmiselvä) Henkilössä on kehityspotentiaalia, koska hän on alussa niin arka ja kypsymätön. Hän ei ole valmis edes astumaan oman kotikylänsä rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi Sam on tällainen hahmo sormusten herrassa. Hän on alussa vain puutarhuri, mutta hän vastustaa monia vaaroja ja lopussa Sam jo pelastaa ystävänsä jättiläishämäkäkin kynsistä. Kehitystarina on sitä suurempi, mitä vähäisempi sankari on alkutilanteessa.

4. (syy, jota Campbel ei painota, triviaali myöskin) Tavallisuus on samaistuttavaa, valmis sankaruus ei niinkään. Kun sankari esitellään vaatimattomissa lähtökohdissa ja vähäisin taidoin (kuten Harry Potter) ei kenelläkään ole syytä reagoida häneen ainakaan siten, että hän olisi syntynyt hopealusikka suussa ja saanut kaiken ilmaiseksi. Me saamme seurata sitä tarinaa, jossa hän on ensin pelokas ja kompuroi, mutta sitten voittaa olosuhteensa ja kehittyy ihmisenä.

Uusia Star Wars -elokuvia on paljon syytetty siitä, että Rey kehittyy liian nopeasti, eikä saa opetusta valomiekan käsittelyssä. Hän oppii liian nopeasti ollakseen samaistuttava. Hän ei myöskään koskaan kieltäydy sankaruudesta, kun sitä hänelle tarjotaan. Vastapuolen Kylo Ren on paljon paremmin kirjoitettu hahmo, koska hänessä on heikkouksia ja ristiriitoja - kenties liiankin paljon.

5. (syy, jota Campbell tuskin mainitsee) Epäröinti saa katsojan/lukijan kannustamaan, mikä luo tunteen siitä, että hänen oma halunsa on jotenkin sysännyt sankarin liikkeelle ja hän osallistuu tarinan luomiseen. Tällä tavoin ainakin itse lapsena reagoin loputtomiin sankareiden jahkailuihin. Olin kärsimätön ja se raivostutti aivan loputtomasti, kun tarina ei edennyt. Mutta sitten se tuntui vain sitä paremmalta, kun jotakin vihdoin alkoi tapahtua. Ja se tuntui saavutukselta, josta itsekin sai olla ylpeä - että oli jaksanut olla luuserisankarin tukena siihen asti, että hän lopulta sai aikaiseksi jotakin.

6. (syy, joka on ilmeisen mytologinen) Kun sankari ei halua olla sankari, mutta hänet pakotetaan siihen, syntyy tunne kohtalon vaikutuksesta. Juuri kohtalon voimien läsnäolo tekee tarinasta mytologisen ja eeppisen. Tahtien sodassa on ilmeistä, miten voima pakottaa ihmiset yhteen ja asiat liikkeelle. Harry Potterissa on useita ennustuksia, jotka käyvät toteen. Kohtalon läsnäolo viestii, että sankari on korkeampien voimien suojeluksessa. Se mahdollistaa hyvinkin epätodennäköiset sattumat ja läheltä piti tilanteet. Kohtalon läsnäolo mahdollistaa sellaisen toiminnan, joka on epärealistista tilastojen valossa, mutta mahdollista fantasiassa. Ja tämä on juuri se maailma, johon rajan yli siirrytään, kun lapset astuvat vaatekaappiin tai kun Harry Potter nousee Tylypahkan junaan King's Crossin asemalla, laiturilla 9 ja puoli. Tarvitaan arkinen, mutta haastava alku, jotta motivoitaisiin mielikuvituksen käyttö välineenä paremman maailman synnyttämiseksi.

Kun luin Campbellin kirjaa, kävi mielessäni muitakin perusteita, mutta en kirjoittanut niitä ylös. Täytyisi lukea uudelleen joitakin kirjasarjoja, niin löytäisin varmasti lisää esimerkkejä.

Sankarin kieltäytyminen vain yksi seitsemästätoista monomyytin vaiheesta, mutta se toi erityisen vahvasti mieleeni lapsuuden. Muistan kuinka Mel Gibson kaikissa rooleissaan jaksaa aina olla niin kärttyisä ja haluton tarttumaan tarjottuun sankaruuteen. Kun seikkailu koputtaa ovelle niin Hollywood-sankari aina kietäytyy avaamasta tai paiskaa oven vasten kasvoja. Se oli niin raivostuttavaa, kun aina ne päähenkilöt marisivat ja keksivät selityksiä.

Mutta ehkä se on realismia, että monikin seikkailu on jäänyt kokematta, kun ei ole huomannut tilaisuutta tai viitsinyt nousta sohvalta. Muistan senkin, kuinka lapsena täytyi joitakin kavereita aina ylipuhua, ennen kuin he jaksoivat tehdä yhtään mitään. Dialogi oli kutakuinkin tällainen:

- Hei, käytäskö uimassa?
- Hjääh, vesi on kylmää.
- Entä pelattaisiinko sulkkista?
- Äh.
- Entä pelattaisiinko lautapelejä?
- Just joo.
- Entä jos mennään vaan pyöräilemään.
- En tiijä.
- No pelattaisko Nintendoa?
- Ei oo pelejä.
- No entä Segaa?
- (huokaus) Ohjain rikki.
- No mitä me nyt sitten tehdään?
- Katotaan vaikka Conan Barbaari.
- Me ollaan katottu se jo 7 kertaa tänä kesänä.
- No ei sit.
- No katotaan vaan se Conan Barbaari.

En saanut elämälleni mitenkään helppoa aloitusta, mutta sitten ehkä juuri sen takia siitä tuli niin mielikuvitusrikasta. Kun todellisuudessa tapahtui niin vähän, ja kaikki yritykset tuntuivat olevan rämpimistä mudassa, täytyi lukea kirjoja ja laittaa asiat liikkeelle fantasian maailmassa.

Luuseriteoria - kirjallisuus köyhien äänenä, osa 2

Monet suosikkikirjailijani, kuten Philip K. Dick ovat viettäneet aikaansa luusereiden, narkkareiden, kulkureiden, rikollisten ja suoranaisten hullujen kanssa. Heidän äänensä ei ole kulttuurieliitin ääni, vaikka heidät myöhemmin olisikin kanonisoitu. Elinaikanaan heitä on harvemmin uskallettu palkita ja kutsua puhujaksi juhlatilaisuuksiin. Ymmärtäähän sen, ties mitä sekavuuksia tai syytöksiä päästäisivät suustansa, etenkin kun ovat juuri saaneet ilmaista viinaa.

Laitapuolen elämä tuo vaaran tuntua tekstiin vaikka se olisi harkittua ja tyyliteltyä... siis teksti, ei elämä. Lukiessa on toistuvasti sellainen tunne kuin rivien välissä saatettaisiin sanoa jotakin uhkarohkeaa ja skandaalinomaista. Se on varmaankin kiukku ja turhautuminen, joka sellaisen tunnelman luo. Kirjailija ikään kuin tiuskii tekstiä eteen päin kuin olisi halukas aloittamaan perheriidan kenen tahansa kanssa, korottamaan ääntään ja sanomaan suorat sanat.

Jos pian tapahtuu murha, se on kuin lautasia lentäisi lattialle. Lukukokemuksen ympärillä koko naapurusto hiljenee.

Romaanit olivat pitkään paljastuskirjoja ja elämänhallinnan oppaita. Sitten ihmisten tirkistelyntarvetta alkoi tyydyttää keltainen lehdistö, ja elämänhallintaoppaista syntyi oma genrensä, jossa luonnollisesti korostetaan hyvien tarinoiden merkitystä. On helpompi ottaa neuvo vastaan kun sen kertoo henkilö, joka "tuntee läheisesti" Dalai Laman ja Arnold Schwarzeneggerin.

Elämäntaito-oppaat ovat sikäli aikamme kaunokirjallisuuden kärkeä, että niissä saa huoletta liioitella ja kaunistella totuutta. Kirjoittajat pyrkivät luomaan narratiivin, jossa he itse ovat omien ajatustensa voimasta nousseet äärimmäisestä kurjuudesta korkeimmalle huipulle, ikään kyse olisi oivalluksesta (salaisuudesta...) eikä työstä, syntyperästä, koulutuksesta, älykkyydestä, karismasta tai suhteista oikeisiin ihmisiin... sattumasta siis. Ahkerahan on ihminen, jolle ympäröivä maailma näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana, mikä ei kaikkien kohdalla pidä paikkaansa.

Tilannetta voi toki parantaa omalla asenteella, mutta suhteellisesti ihmisten enemmistö yhä pysyy luulereina, ja tuntee itsensä luusereiksi, koska ei auta vaikka itse ei vertaisi itseään muihin. Ihmiset ympärillämme tekevät sen meidän puolestamme. Kun kerran päätyy heikompaan asemaan, niin kaikki tehdään vaikeammaksi. Rumalle ja resuisesti pukeutuneelle ihmiselle eivät kaupan myyjät hymyile.

Tuntemattomien ihmisten pieni flirttailu puskee pientä kilpailuyhteiskunnan ihmistä eteen päin. Kaupan kassan hymy voi ratkaista sen, uskaltaako tänään soittaa Sanomamedialle ja peruuttaa lehden tilauksen, jonka otti vastaan ilmaisen ruotsinristeilyn vuoksi, mutta joka pitäisi peruuttaa, ettei tule isompaa laskua.

Kun tuntee itsensä kauniiksi ja on hyvin pukeutunut ja täynnä menestyksen sekä hiljattain koetun kiihkeän seksin tuottamaa itsevarmuutta, on kaikki helppoa, jopa roskapussin vieminen.

Mutta kun on rahaton ja täynnä ahdistusta, eikä kukaan tai mikään ole moneen päivään yrittänyt piristää, on ainoa keino hankkia turvaa siitä, ettei muillakaan mene niin hyvin.

Silloin voi lukea 7 päivää -lehteä, mutta kun Matti on nykyään päässyt veloistaan, niin ei sekään oikein auta. On pakko tarttua kovempaan kamaan, eli esimerkiksi venäläiseen kirjallisuuteen.

Vuosi sitten kirjoitin siitä miten koyhat-maarittavat-historian, ja kuinka klassikkoteoksen heijastavat sitä muuttumatonta tilannetta, kuinka köyhät ovat aina keskuudessanne.

Suurta yleisöä on hyvin vähän kiinnostanut se onko kirjan ilmaisu omaperäistä tai värikästä. Ennen kirjoilla oli kyky taikoa silmiemne eteen mahdottomia tapahtumia. Sitten elokuvien erityisefektit kehittyivät ja halpenivat.

Menestyselokuvien sekä elämäntaito-oppaiden ongelmana kuitenkin on, että sankareihin ja menestystarinoihin samaistuminen ei koskaan tuota ihan samanlaista syvää tunnekokemusta kuin oman kurjuutensa kohtaaminen jonkun toisen ihmisen luomassa narratiivissa. Siitä tulee jopa parempi olo kuin Matti Nykäsen toilailuista.

Muiden köyhyys antaa toivoa siitä, että joku saattaisi kenties löytää ratkaisun, jos muutkin miettivät samoja ongelmia. Lisäksi se lievittää häpeää. On helpompi tarttua puhelimeen ja perua lehtitilaus, jos ei ahdista se, että ainoa, jolla on sama ongelma sosiaalisten kohtaamisten kanssa.

Outous on oudon samaistuttavaa - tai ainakin se on tutumpaa lukijalle kuin sankaruus

Sukupolveni terävin (ja ehkä myös neuroottisin) aforistikko-runoilija Timo Salo kirjoitti hiljattain:

"Soisin, ettei kirjoittajia kohdeltaisi auktoriteettiaseman tavoittelijoina."
Kirjalliseen sanaan on perinteisesti suhtauduttu kunnioittavasti, ja englannissa käytetään joskus asiantuntijoista ilmausta "he/she basically...wrote the book on it", kun tahdotaan sanoa, että tässä on joku jonka mielipidettä kannattaa kuunnella.

Useimmat filosofit varmaankin tahtovat olla vakavasti otettavia argumentaatiossaan ja älyllisessä painoarvossaan, mutta esseistit saattavat nauttia omasta rauhasta ja etenkin runoilijalla on arvoa myös hauraudessa mitattuna (...tai ehkä myös haureudessa mitattuna).

En muista missä, mutta joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä kuinka hyvän kirjan lukeminen on kuin viettäisi aikaa ymmärtävän ystävän seurassa. Silloin muiden mielipiteellä tai kirjan saamalla ylistyksellä on hyvin vähän merkitystä, sillä emmehän me ystäviämme valitse sillä perusteella, että heidät on Anna-lehdessä nimitetty vuoden ystäväksi 2016.

He ovat meidän ystäviämme ja meidän tasollamme. Ja mehän olemme pohjimmiltamme luusereita, kuten 90% ihmiskunnasta. Parhaiten me tunnemme itsemme kotoisaksi jonkun sellaisen seurassa, joka ei tee itsestään numeroa, ja joka ymmärtää millaista on tuntea itsensä tavalliseksi.

Suuret ajatukset ja hienot sanat saatetaan nostaa jalustalle, mutta aikamme kustannusmaailma ei ymmärrä sitä, mikä arvo on surkimuksilla. Heitä tulisi tukea, jotta heidän kirjansa koskaan löytäisi lukijoita, koska he ovat ujoja ja saamattomia, kuten useimmat ihmiset. He eivät ole tehokkaita suorittajia, jotka leiskuvat neroutta - mutta he eivät myöskään nöyrästi apinoi aiempia kirjoittajia ja laskelmoidusti toista sitä samaa kaavaa, jota koko muu ympäröivien narratiivien todellisuus.

He ovat omituisia, hankalia, epätäydellisiä ja ujoja... niin kuin kaikki parhaat kirjailijat, eikä se muutu. Ei jalustalle nostettuja taitureita kukaan sen jälkeen jaksa lukea, kun jalustat ovat sortuneet. Ei ketään kiinnosta se, miten paljon joku tietää ja kuinka monta volttia hän osaa tehdä ilmassa. Mutta jos joku on herkkä, hauras, kärsivä ja puutteellinen ja silti lämmin, voi hänestä tulla miljoonien ihmisten läheinen ystävä, joku jonka seurassa viihtyy.

Ja tämä on vain yksi syy, miksi me tarvitsemme runoilijoita. Runous ei ole kuningaslaji, koska sitä harrastaisivat kuninkaat. Se on kuningaslaji, koska kirjallisuuden historiassa kerjäläinen kohotetaan kuninkaaksi.

Mytologiset tarpeet

Pari päivää sitten kirjoitin inhimillisestä eriarvoisuuden tarpeesta. Joka kerta kun lähestyn elämää vaihtoehtoisten tarvehierarkioiden kautta (lukematta ensin Maslowin alkuperäisiä tekstejä, mikä voisi olla viisasta), keksin läjän erilaisia uusia käsitepareja, määritelmiä tai erotteluja.

Monet näistä tarpeista sijoittuvat suurempaan sosiaalisten tarpeiden kenttään. Jotkin taas ovat sillä tavoin humanistisia, että ne katsovat inhimillistä elämää pikemminkin narratiivien ja kielipelien kuin biologisten realiteettien kautta. Monella tavoin ihmisen tarpeiden hierarkisuus hämärtyy moninaisuutta tarkasteltaessa. Lähes kaikkiin kulttuureihin esimerkiksi sisältyy paastoa ja kieltäytymistä käsitteleviä ihanteita sekä perimystapoja. Askeetin voisi määritellä ihmiseksi, joka kääntää inhimilliset tarpeet nurin siten, että henkiset tarpeet tulevat biologisten tarpeiden edelle. Siksi hän paastoaa tai ruoskii itsensä verille, eristää itsensä sosiaalisesti tai luopuu kaikesta omaisuudestaan ja sitä kautta perusturvallisuutensa välineistä.

Voimme esittää, että asketismin perustana on (intuitiivinen) tietoisuus perustarpeiden yleisestä hierarkiasta, joka käännetään nurin karnevalistisesti - tai sitten voimme esittää, että askeettisuus itsessään on syvästi inhimillistä, eikä tarpeidemme jyrkkä hierarkisuus ole suinkaan itsestäänselvää.

Kun puhun mytologisista tarpeista, joudun heti ongelmiin Maslowin tarvehierarkian suhteen. En nimittäin osaa sanoa mihin kategoriaan ne kuuluvat - kenties vähintään kolmeen tai neljään.

Uskontojen yksi kiistämätön tehtävä on turvallisuuden tunteen tyydyttäminen: ne esimerkiksi lupaavat ihmiselle, että kaikki käy hyvin, jos hän vain noudattaa lakeja ja osallistuu rituaaleihin, sekä toistaa niitä omassa arjessaan. Uskonto on myös aivan kiistämättä sosiaalista liimaa, joka sitoo perheitä ja yhteisöjä, sekä kokonaisia kansakuntia. Se vastaa myös arvonannon tarpeisiin, koska kaikkien uskontojen yksi sanoma on se, että ihminen on valaistumisolento tai Jumalan poika tai osa valittua kansaa tai mitä milloinkin. Usko lupaa turvallisuutta, sosiaalisuutta sekä arvonantoa.

Joissain tapauksissa nähdään (mitä myös korostetaan), että uskonto tukahduttaisi ihmisen viimeisen, eli tarkastelutavasta riippuen korkeimman tai vähäpätöisimmän tarpeen, siis yksilöllisen halun itsensä toteuttamiseen.

Jos tässä kirjoituksessa on mitään uutta niin se tulee kenties tässä (itse en osaa sanoa, mikä kirjoituksissani on uutta ja mikä ilmiselvää, mistä on tarkoitukseni myös kirjoittaa laajemmin):
En ole enää ollenkaan varma siitä, että uskonto tyrehdyttäisi ihmisen itseilmaisua sen enempää kuin mikään muukaan yhteisöllisyyden harjoittamisen muoto. Ehkä uskonnollisuus vain heijastelee yhteiskunnan yleisempiä resursseja. Ensin vastataan tiettyihin tarpeisiin ja sitten muihin. Onhan taidekin monelle ensin sosiaalisuutta ja arvonantoa, ja vasta sitten, jos koskaan todellista itseilmaisua.

Suorastaan tekisi mieleni väittää, että Maslowin tarvehierarkian viides (tässä ylimmäksi kuvattu) taso on individualistien yhteiskunnan sosiaalinen konstruktio.

Taiteilijat ovat askeetin tavoin kuuluisia siitä, että he asettavat fysiologiset tarpeensa ja perusturvallisuutensa oman itseilmaisunsa edelle.

Mutta mikä on lopulta ihmisen lähtökohta sille, että hän ryhtyy taiteilijaksi? Monissa tapauksissa voidaan yhtä oikeutetusti väittää, että taiteen tekijä tähtää pyramidin kohtaan "esteem", eli maine ja kunnioitus, tai pikemminkin kohtaan "love/belonging".

Mitä helvettiä edes tarkoittaa "self-actualization"?

Väittäisin, että kyse on aikamme vääristyneen individualismin keksimästä huuhaa-käsitteestä, jolla vain näppärästi halutaan oikeuttaa se, että ihmiset eivät saa osakseen rakkausta tai arvostusta, koska hei, meillä tarjota jotakin vielä parempaa, esim tällaisia tyhjiä käsitteitä, jotka eivät maksa valtiolle yhtään mitään, mutta niillä pidetään kurjat taiteilijat tyytyväisinä tai ainakin viivytetään vallankumousta.

Jos katsotaan mitä 1900-luvun merkittävimmät ihmiset (ainakin minun omassa mittapuussani) ovat puhuneet, asettaisin kärkeen Gandhin, John Lennonin, jotka ovat valistaneet kansaa rakkauden tärkeydestä.

Pelkästään "esteem"-tavoitteisiin tähdänneet ihmiset eivät mielestäni ole ainakaan sen parempia. Pikemminkin kuulostaa kammottavalta, että joku olisi maineikas siitä, miten vähän hän keskittyy rakkauteen. Miksi itsensä toteuttamiseen keskittynyt toisi mihinkään mitään lisää?

Okei, nyt voidaan tietenkin puhua kahdesta eri rakkauden ja hyväksynnän tasosta. Keskimmäinen, eli sosiaalinen taso voidaan ajatella joko pyyteettömän ja syvästi henkisen rakkauden omaksumiseksi tai sitten se voidaan ajatella muiden miellyttämiseksi. Voihan nykyäänkin kerätä klikkauksia sillä, että yhdistää omaa viiteryhmäänsä rasistisilla kommenteilla. Oman pienen ahdasmielisen kuplan edustamineen on yksi tie portaalle "esteem". Se on nähty.

Koko "self-actualization" -tason mielekkyys riippuu siitä, mitä kaikkea halutaan nähdä muille tasoille kuuluvaksi. Pointti on se, ettei sitä välttämättä edes tätä kautta tarvita.  Me voimme määritellä kaikki itsensä toteuttamisen mielekkäät ja onnistuneet keinot rakkauden tai maineen täydellistymäksi, kenties myös niihin liittyviksi valinnoiksi. Jos rakkauden ja menestyksen ymmärtää oikein, on silloin kyse itsensä toteuttamisesta - esimerkiksi siten, ettei muiden hyväksyntää enää tarvita, koska sen tason tarpeet on käsitelty kyllin syvällisesti.

Palaan uskontoon. Voimme tulkita uskonnollisuutta myös siten, että se (kuten huom uskonnot myös itse lupaavat!) toimii hyväksi havaittuna portaikkona korkeammille elämisen ja itsensä toteuttamisen tasoille. Tavallaan siis Maslow on itse eräänlainen new age guru, joka haluaa visualisoida kaikkien uskontojen ikuisen lupauksen: Kuuntele meitä ja voit saavuttaa korkeamman tietoisuuden, jonka turvin voitat alkukantaiset himosi ja pääset rakkauden ja arvostuksen ylitse jonnekin liki myyttiselle levelille.

"Self actualization" on individualistisen kultin mytologinen käsite ja elämänkaaripsykologia on yksi tämän mytologian opetuksia ilmentävä instituutio.

Pidän tarvehierarkiasta, koska se monin tavoin kiteyttää modernin ihmisen mytologisuutta. On asiaankuuluvaa, että tarvehierarkia esitetään pyramidin muodossa. Puuttuu vain pyramidin yllä leijuva silmä.

Se on verraton kognitiivinen apu, kun koettaa ymmärtää sitä, mitä äiti aina sanoo: onhan sinulla ruokaa, onhan vuokra maksettu, olethan muistanut tyttöystäväsi nimipäivän... kutakuinkin tässä järjestyksessä. Perustarpeet, turvallisuus, rakkaus... sitten ehkä kysytään, onko odotettavissa mainetta.

En tiedä mitä tapahtuisi maineen ja kuuluisuuden jälkeen, mutta minun on vaikea kuvitella, että äiti kysyisi, muuten kuin ironisesti (mihin hän kyllä pystyy):

"Noh, koetkos nyt toteuttavasi itseäsi?"

Orjuudessa elämisen hinta-laatu

Eli mietelmiä suurkaupungista sekä epärationaalisen psykologian tunnistamisesta omassa elämässä.

Olen joutunut myöntämään, että eräät suuret inhimilliset haasteet ovat vielä paljon suurempia kuin olen ennakoinut.

Esimerkiksi kehon hyvinvointi suhteessa onnellisuuteen. Sitä voisi parikymppisen hybreksessä kuvitella, että pelkällä tahdonvoimalla voi kestää ne pienet epämukavuudet, joita koituu vaikkapa syömisestä tai nukkumisesta säästämällä.

Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Tämä voisi toimia romaanin aloituslauseenakin: Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Romaanissa en tosin jatkaisi sitä näin suoraviivaisesti: Tarkoitan tietenkin sitä, että ruumis ja alemmat vaistotoiminnot suostuvat tekemään kompromisseja, kun niille luvataan, että keski-iässä sitten herkutellaan ja myös harrastetaan enemmän liikuntaa, kun työn vaatimus rutinoitumisen kautta vähenee samassa suhteessa kuin palkka kohoaa.

Kun keski-ikä koittaa, mutta elämä ei muutukaan aiempaa helpomaksi, on aivojen aina vain vaikeampi perustella sitä, kuinka se on pitänyt mahan tyytyväisenä puhumalla pian koittavista työsuhde-eduista ja luksuselämästä.

Maha ottaa omansa nyt eikä heti. Kokouspöytään ilmestyy salaatin paikalle voisilmäpulla. Perjantainen oluttuoppi vaihtuu jokailtaiseen olutlasilliseen stressaavan työpäivän päätteeksi. Kuntosalikortti vaihtuu isompaan autoon, jotta maha mahtuisi mukavasti ratin taakse.

Kaksi myöhempääkin kappaletta voisivat ehkä olla samasta romaaninaloituksesta, vaikka en ole niitä kursivoinut. Sanotaanhan, että romaani on kuin sika, että se syö melkein mitä tahansa.

Itse olen onnistunut pitämään vyöni kutakuinkin alkuperäisessä kuosissa. Uusia reikiä ei vielä ole tarvinnut lisätä, vaikka olutta on kulunut.

Olen myöntänyt itselleni ennen kaikkea sen, että aivot tarvitsevat lepoa. Väsynyt tajunta huutaa rasvaa ja sokeria. Riittävät yöunet ovat yksi terveyden tukipilari. Pidän myös vuosittaisen paastoviikon, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kahvistakin pidän taukopäiviä, mutta kuntosalikorttia ei ole. Elintaso ei siihen ihan riitä.

Kaupunkiin liittyvät kauhut

Eräs psykologiani heikko kohta ovat metsästäjä-keräilijän geenit. Olen selkeämmin paikkaa vaihtava eläin kuin yhdessä paikassa samaa työtä tekevä maanviljelijä, Se on varsin yleinen ad-hd-ihmisiä yhdistävä piirre: levottomuus, jota tylsä ja yksipuolinen työ tai vaihtelun puute aiheuttavat. Monille muillekin tämä ongelma on toki tuttu, mutta itselleni rutiinien kehittäminen tai säännönmukaisuuksille altistuminen on ylitsepääsemätön ongelma.

Tarkemmin sanoen en pääse asiasta yli, ali tai ympäri. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan se, että palaan metsään.

Metsässä käveleminen tutkitusti rauhoittaa, mutta joillekin metsä on arjen pientä luksusta, toisille se on lääke. Ilman sitä lääkettä ei mieli pysy kasassa. Kaupunki muuttuu ahdistavasta shakkiruudukosta konkreettiseksi vankilaksi.

Maanviljelijän geeneillä laajemmin varustettu, useita sukupolvia kaupungissa asunut ja asteittain sinne sopeutunut henkilö omistaa kaksi menestyksen kannalta tärkeää ominaisuutta:
1.) Hän osaa odottaa palkintoa.
2.) Hän osaa iloita tasavertaisen hyvin (rationaalisesti) sekä työstä että sen saavutuksista.

Itsekin osaan odottaa palkintoa sikäli, että olen tehnyt paljon työtä kirjallisen urani eteen. Olen elänyt erittäin pienillä tuloilla uskotellen itselleni, että asiat muuttuvat paremmiksi: kannattaa hakea kouluun, kannattaa opiskella elämää, eikä vain työtä varten...

Vaikeampaa minulle on iloita asioista, jotka marxilaisen termistön mukaan edustavat työstä vieraantumista.

Jos esimerkiksi mökillä pilkon puita ja sytytän tulen takkaan, saan suunnatonta iloa siitä, että en joudu olemaan kylmissäni.

Jos sen sijaan teen työtä, josta saan rahaa, jotta voin maksaa kaupungissa sähkö- ja lämmityslaskuni, en saa samanlaista tyydytystä. Tunnen vain että rahaa tulee ja rahaa menee.

Osaa selittää itselleni, että nyt minun pitäisi iloita siitä, etten joudu olemaan sään armoilla, mutta en osaa kokea sitä iloa. Tästä syystä puhun psykologisesta epärationaalisuudesta: järkeni ja tunteitteni välillä on katkos, joka on yleisinhimillinen, mutta jota en osaa ratkaista.

Minulle ratkaisuksi tuntuu kelpaavan vain se, että määräajoin käyn mökillä tuntemassa sitä onnellisuutta, jota kaupungissa en koe.

Olen onnellinen, jos kerään sieniä tai marjoja, jos kalastan, kaadan puita, hakkaan halkoja ja lämmitän saunan.

Jos käyn kaupasta hakemassa samat elintarvikkeet tai lämmitän saunan nappia painamalla, on hyvin vähän mitään tekemistä sillä, olenko ansainnut sen työllä tai olenko vapaamatkustaja. Tunnen lähinnä tyhjyyttä, jota reunustaa vuoroin tylsistyminen tai pakokauhu.

Vähäistä iloa tuottavat ponnistelut aina vain vähemmän palkitsevan elintason saavuttamiseksi

Jotain siinä kuviossa on pielessä, kun miljoonat istuvat sohvalla pelaten Skyrimiä tai World of Warcaftia, joita olen aiemmin nimittänyt (suurella kunnioituksella) sienestyssimulaattoreiksi.

Olen saanut oikeassa metsässä oikeiden sienten perässä juoksemisesta monin verroin konkreettisempaa iloa kuin keittäessäni taikajuomia kokoamistani yrteistä jossain fantasiapelissä.

Tuolla ulkona on avoimen maailman peli, jossa on paljon enemmän vapauksia kuin missään ihmisen suunnittelemassa pelimaailmassa. Ongelma on lähinnä se, että kaupunkien ja luonnon tarjoamien vapauksien välillä on suuri ero. Koskaan en ole kokenut sellaista yltäkylläisyyttä kaupungissa, jota olen kokenut vetäessäni veneeseen suuren ahvenen toisensa perään tai kahmiessani korin täyteen täydellisiä herkkutatteja.

Kaupungeissa enin osa tilasta on kiellettyä: kahleiden sekä kaltereiden pilkkomaa, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Voit vaikka tehdä kadulla kulkiessasi laskelmia siitä, miten monet kaikista ovista Helsingin keskustassa sinulle avautuvat. Huomaat, että joka paikassa on monin verroin enemmän suljettuja ovia - niitä vain ei merkitä yhtä selkeästi kuin avoimia ovia, joista asiakkaan toivotaan astuvan sisään. Suljetut ovet vievät lukuisiin yksityisiin tiloihin, varastoihin sekä huoltokäytäviin. Jopa avoimena olevat tilat lähes aina edellyttävät rahaa, jotta niissä olisi mitään mieltä asioida.

Ihmisten väenpaljous keskittyy muutamiin vapaisiin tiloihin, kuten puistoihin tai kävelykaduille. Jos jossakin on vapaata tilaa, voit olla lähes varma, että se on täynnä parkkiin ajettuja autoja tai turisteja.

Kaupunki on äärimmäisen suljettu tila, kaikkea muuta kuin avoimen maailman simulaattori. Kaupungissa on erittäin suuri houkutus paeta todellisuutta simulaattoriin, jossa maailma todellakin on vapaa tutkimusmatkoille sekä arvostuksen tai varallisuuden kehittämiselle.

Tietokonepelit ovat kuin huumetta, koska melkein kuka tahansa havaitsee hyvin äkkiä, että ne palkitsevat meidän alkukantaista metsästäjä-keräilijän mieltämme tehokkaammin kuin todellisuus - etenkin kaupunki, joka on putkijuoksu työhön ja takaisin, joka on puolestaan vain yksi pakollinen leveli elämän mittaisen uraputkijuoksun sisällä.

2000-luvun elämä on taistelua itsearvostuksesta, mutta samaan aikaan se on myös pidempää modernismin jatkumoa, jossa työ ja palkinto ovat etääntyneet toisistaan. Vieraantuminen ei ole kuitenkaan kapitalistien juoni, vaan se liittyy laajemminkin siihen kuinka ihminen on biologisesti ja psykologisesti jäänyt jälkeen teknologisessa kehityksessä. Meitä ei ole suunniteltu istumaan ja silti me istumme. Meitä ei ole suunniteltu tuijottamaan vain lähelle ja silti me katsomme vain lähelle (konkreettisesti, kun katsomme ruutua, jolloin yhä useammat tarvitsevat silmälasit).

Mitä paremmin teknologia tyydyttää meidän biologiset perustavat tarpeemme, sitä vakavammin me tulemme tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Ilman perustavia tarpeita tyydyttävää työtä me olemme hyödyttömiä itsellemme. Ilman resursseja ja vapauksia, jotka mahdollistaisivat korkeampia tarpeiden, kuten taiteellisten tai tieteellisten päämäärien tavoittelemisen, me olemme tarpeettomia muille ihmisille.

Ja kuitenkin paradoksaalisesti alempien tarpeiden tullessa tyydytetyiksi napin painalluksella, me näemme yhteiskunnan tekevän aiempaa vaikeammaksi korkeampien tarpeiden tyydyttämisen.

Näin me olemme tuplasti tarpeettomia, ja joudumme entistä kovemmin taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että olemme vain orjia kaupungissa, joka ei meitä palvelukseensa edes haluaisi.

Syntagmat jälkiparadigmaattisen yhteiskuntafilosofian suunnannäyttäjinä

Artikkeli-idean luonnostelua Niin & Näin -lehteen.

Syntagmat ovat eräänlaista mentaalista liimaa (tai suuremmasta näkökulmasta katsottuna kulttuurisia synapseja). Ihmisellä, kuten muillakin olennoilla, joiden aivot rakentuvat neuroverkkoista, on voimakas taipumus huomata ympäristössään tuttuja hahmoja, yhtäläisyyksiä (samannäköisyyksiä) sekä säännönmukaisuuksia. Jos ihminen vaikkapa näkee salaman välähdyksen ja hetken kuluttua kuulee jyrähdyksen, hän päättelee, että ääni ja valot liittyvät toisiinsa, vaikka niiden välissä on lyhyt ajallinen viive. Viive näyttäisi olevan järkevästi sidoksissa välähdykset etäisyyteen, joten teoria saa kokemukselta vahvistusta, tai toisin päin.

Vastaavalla tavalla me opimme yhdistämään tietyn symbolin tiettyyn ilmiöön tai ajatustottumukseen, kuten punainen väri yhdistetään vasemmistolaisuuteen. Koska punainen väri ei luonnonlakien välttämättömyydellä yhdisty sosialismiin tai vasemmistolaisuuteen, kyse on mitä selkeämmin syntagmasta, ei fysikaalisestisyy-yhteydestä.

Syntagmat eivät ole pelkkiä arkikokemukseen perustuvia kevyitä toteamuksia. Ne ovat myös mitä keskeisintä yhteiskunnallisen järjestyksen rakennusainetta. Syntagmat eivät synny ainoastaan havainnoista. Niitä järjestelmällisesti uusinnetaan käyttäyttymisellä ja suorastaan rakennetaan taiteen, markkinoinnin ja politiikan prosesseissa, vaikka syntagman taustalla ei aina olisi reaalimaailmaan pohjautuvaa perustetta. Syntagmien keskeinen sisästämistapa on mimeettisyys, eli vallitsevien käytäntöjen kritiikitön imitointi.

Syntagmien moninaisuus paljastuu hyvin pian, jos alamme luetella kaikille tuttuja kahden tyystin erilaisen ilmiön tai käsitteen yhteenliitoksia omasta kulttuuristamme:

poikavauva + sininen
tyttövauva + vaaleanpunainen

mies + housut
nainen + hame

miehuullisuus + autoilu
naismaisuus + polkupyöräily

Uudet sukupolvet myös yleistävät näkemänsä ja kokemansa perusteella uusia syntagmaattisia assosiaatioita ja normeja. Niinpä esimerkiksi suklaasta voi hyvinkin tulla ruoka-aine, johon pojat eivät halua koskea, koska suklaata mainostetaan romantiikan tai naisten hemmotteluhetkien narratiiveissa. Se leimautuu toisin sanoen feminiiniseksi herkuksi.

Syntagmat eivät yleensä kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi makkaransyönti ja etenkin sinappi koetan miehiseksi, mutta hiljattain selvisi, että sinapinsiemenet sisältävät luonnonmukaisia kasvuhormoneja. Sinapin syöminen lihan kanssa toisin sanoen auttaa kasvattamaan lihasmassaa, mikä kenties selittää juuri miesten sinappia kohtaan tunteman vaistonvarausen himon.

Syntagmat voivat olla helposti selitettäviä tai hyvinkin erikoisia:

Suomi + jääkiekko (maantieteellinen syntagma)
Suomi + keihäänheitto (historiallinen syntagma)

Kukaan tuskin ihmettelee, miksi Suomi on hyvä jääkiekossa, koska asumme kylmässä maassa ja naapurimme Ruotsi ja Venäjä ovat myös jääkiekkokulttuureja. Sen sijaan on paljon vaikeampi selittää, miksi meillä heitetään keihästä. Se vaatii enemmän historiallista perspektiiviä.

Joskus syntagma voi rakentua myös useammasta osasta, mutta silloin se lähestyy jo suoranaista paradigmaa:

kitaristi + basisti + rumpali + solisti = rokkibändi

Syntagman käsitteen tarpeellisuus ilmenee siinä, että sen avulla me voimme puhua paradigmojen koostumuksesta ja kohdistaa huomiomme sen osatekijöihin.

Jälkiparadigmaattisellä yhteiskuntafilosofialla tarkoitan sellaista analyysiä ja keskustelua, jossa termistä "paradigma" on tullut avainkäsite. Sana ei siis enää herätä vallankumouksellista kaikua. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin jäänyt suurpiirteiseksi, sillä paradigma näyttäytyy eräänlaisena useiden merkitysten yhteensulautumana, joka yhtä helposti johtaa ajatusta harhaan kuin ohjaa sitä oikeaan suuntaan. Käsite on kaikkea muuta kuin Wittgensteinin lupaama täsmällisesti määritelty filosofinen apparaatti, jonka kohdalla kaikki tietävät mistä puhutaan. Paradigmapuhe on kuin lapsen piirtämä pääjalkainen, josta on vaikea erottaa päätä, keskivartaloa ja raajoja. Tämä on vain yksi ongelma, jonka syntagman käsite ratkaisee,

Syntagman vallankumous

Sytagma helpottaa filosofista debattia, koska se etenee yksityiskohdista kohti laajempaa kokonaisuutta. Paradigma taas usein lähtee liikkeelle kokonaisuudesta. Muutaman lisämääritelmän avulla lähestymistavat kohtaavat, eikä keskustelu puuroudu.

Syntagma mahdollistaa uusia näkökulmia kulttuurien tai ideologioiden keskinäiseen vertailuun. Monesti esimerkiksi tehdään vahvoja oletuksia asioiden välisestä automaattisesta yhteenkuuluvaisuudesta, jonka kulttuurien vertailu todistaa nopeasti vääräksi. Aivan samalla tavoin voi kulttuurien vertailu osoittaa päin vastaista: ilmiö onkin yhteidessä toiseen, vaikka siihen ei ole kiinnitetty huomiota.

Syntagmat mahdollistavat kulttuuristen pintarakenteiden, eli symbolien ja arvojen, sekä muiden monimutkaisempien tai konkreettisempien rakenteiden rationaalisuuden ja universaaliuden tutkimuksen: vahvistamisen tai kyseenalaistamisen. Tällöin arvokeskustelun pohjaksi saadaan rationaalisempia ja empiirisempiä perusteita.

Esimerkiksi, jos yleisen mielikuvan mukaan suomalaisuuteen kuuluu keskeisesti "erityinen luontosuhde", me voimme hyväksyä tällaisen syntagmaattisen oletuksen:

suomalaisuus + erityinen luontosuhde

Tämän jälkeen voimme kysyä muiden maiden asukkailta, onko heidän luontosuhteensa heidän omasta mielestään tai heidän poliittisten arvojohtajiensa mukaan "erityislaatuinen". Arvoskeskustelun ei enää tarvitse perustua mukavuusalueelle kivasti istuviin päähänpistoihin.

Ideologioiden ja maailmankatsomusten (siis nykykielellä paradigmojen) nähdään usein rakentuvan tietyn arvopohjan varaan.

Suomessa esimerkiksi toistuu tietty kolmipaikkainen syntagma:

koti + kirkko + isänmaa

Ranskassa taas syntagma on pikemminkin

vapaus + veljeys + tasa-arvo

(Huomaatko miten ihmeellisen helppoa on puhua syntagmoista ja kuinka mukavaa on, kun paradigmaattisen dirkurssimme sisällä voidaan vihdoinkin käyttää myös toista termiä, joka mukavasti kiinnittyy keskusteluun kuin ne olisivat paita ja peppu.)

Ateismin lohdutus - esimerkki syntagmasta

Jotta syntagman käsitteen tehokkuus kävisi ilmi, lähden saman tien liikuttelemaan kulttuurimme jättimäisiä mannerlaattoja.

Olen kiitollinen Alain de Bottonin kirjasta Uskontoa ateisteille (2012, suom. Basam books 2013), sillä hänen ansioistaan säästyn kokonaisen teoksen viimeistelemiseltä, jota olin kirjoittanut jo noin 100 sivua vuodesta 2008 alkaen. Olin näet aikeissa sanoa likipitäen saman asian kuin de Botton.

"Meillä ei ole välineitä kiitollisuuden ilmaisemiseen. 

Edessämme on epämukava valinta: jos emme sitoudu omituisiin käsitteisiin aineettomista jumaluuksista, luovumme samalla koko joukosta lohdullisia, vivahteikkaita ja hurmaavia rituaaleja, joille maallinen yhteiskunta tarjoaa varsin heikkoja vastineita." (s.15)

Alain de Botton, aivan kuten itsekin olen esittänyt (esim Pikkujättiläinen 2013/01), uskoo että ihmisellä on tiettyjä synnynnäisiä "hengellisyyden" tarpeita, kuten kaipuuta yhteisöllisyyteen, ritualeihin, mystiikkaan tai taianomaisiin pyhyyden ja kaudeuden kokemuksiin.

Useimmat uskonnolliset ihmiset eivät hyväksy uskontojen epäloogisia ja ristiriitaisia väittämisiä siksi, että he olisivat päästään vialla (jotkut voivat toki olla myös ilmeisen paranoideja tai psykoottisia). Ihmiset hyväksyvät mielettömiltä kuulostavat - eli tunnustavat uskoa, (esimerkiksi neitseelistä syntymää tai kuolleista heräämistä), jotta he pääsisivät osallisiksi uskonnollisten yhteisöjen aarteista, kuten lämmöstä ja lohdutuksesta. Joskus myös järjestys ja kuri voivat olla jotain sellaista, mitä tietyt yksilöt kaipaavat - ja joillakin on kenties jopa masokistisia taipumuksia.

Lähes kaikkia ihmisiä kuitenkin yhdistää se, että me haluamme kokea pyhyyttä ja kauneutta. De Bottonin kirjan yksi pointti on juuri siinä, että ateismin on koettava kuvaamaan meitä ympäröivä maailma mielekkääksi ja lumoavaksi, jotta se onnistuisi koskaan syrjäyttämään uskonnot. Ei riitä, että osoitamme ristiriitoja tai hoemme rationaalisuuksia. Ihmiset mieluusti vaihtavat pienen osan loogisuuttaan siihen, että voivat kokea elävänsä maailmassa, joka on tulvillaan pyhyyttä.
Yle.fi/Näkökulma - Ateisti älä tuputa uskoasi

Aiempi lainaus jatkuu suoraan näin:

"Näin paljosta luopuessamme olemme luovuttaneet uskonnolle yksinoikudn suureen joukkoon kokemuksia, joiden tulisi olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. (de Botton 2012)

Tästä me pääsemme suoraan takaisin syntagmaan. De Botton ei varmastikaan tunne syntagman käsitettä, mutta hän nimeää monien sisäistämän oletuksen:

uskonto + satumaisuus, sadun logiikka
ateismi + kuiva obejektiivisuus

Moni ateisti varmasti toteaa heti, että asia ei suinkaan ole näin. Olen samaa mieltä. Silti hyväksyn sen, että mielikuva tai stereotypia on tämän suuntainen.

Itse asiassa tilanne on ateismin kannalta vieläkin pahempi. Pienempi osa amerikkalaisista näet luottaa ateisteihin vähemmän kuin homoihin, maahanmuuttajiin tai jopa sosialisteihin.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Ateistien ajatellaan olevan itsekeskeisiä ja sydämettömiä. Lisäksi enemmistö uskoo, että muut kansalaiset ovat lainkuuliaisempia, jos he ovat uskovaisia.
http://www.scientificamerican.com/article/in-atheists-we-distrust/

Näiden uskomusten tueksi ei ole löydetty vahvaa tutkimuksellista tukea - tai itse asiassa on jopa enemmän viitteitä päinvastaisesta.

Syntagma on keino löytää paradigmasta heikko piste ja kohdistaa siihen erityistä huomiota. Kuten aiemmin totesin, voi syntagma olla todellinen tai mielikuviin perustuva. Jos se on todellinen, se voi perustua perinteen ylläpitemään löydään syy-yhteyteen tai ihmisluonnon tukemaan vahvempaan syy-yhteyteen. Jos se on kuviteltu, se voi silti perustua kohtuullisen vahvaan, itseään toteuttavaan sosiologiseen kättäytymiskaavaan tai se voi olla täysin tuulesta temmattu, jopa aivan päinvastainen empiirisen näytön kanssa.

Ateistit ovat jo aivan riittämiin kiinnittäneet huomiota uskontoihin ja eritelleet niiden epäloogisuuksia. Jotta ateismi voisi koskaan todella vakavasti ansaita määrettä ateismi 2.0 tai ateismi 3.0, se tulee tutkia itseään ja osoittaa, että se tarjoaa yhteiskunnille tai yksilöille jotain todellisuudessa arvokasta, kuten mielenterveyttä, parempia parisuhteita, työllistymisen edellytyksiä tai onnellisuutta. Tällä hetkellä on syytä olettaa, että ateismi tarjoaa parempia työllistymisen edellytyksiä lähinnä luonnontieteellisen tutkimuksen alueella. Se on hyvin marginaalinen kategoria.

Uskon, että ateismi voisi hyvinkin avata - ja kenties jo on avannut ihmiskunnalle (tieteiden rohkeamman kysymyksenasettelun ohella) ovia ainakin psykiatrian ja mielenterveyden alalla. Ateistien ansiosta olemme luopuneet kirouksista ja demoneista mielisaurauksien taustasyynä. Se on suuri saavutus, mutta kattava ateismin saavutusten historia on kirjoittamatta. On syytä muistaa, että tieteellinen ajattelu on eri asia kuin ateismi. Tiede ensi sijassa kysyy ja testaa. Se lukitse mielipidettään metafyysiikassa.

Monikaan ei niele pureskelematta syntagmaa: "ateismi + tieteellinen ajattelu".

Toisin sanoen yllättävän moni uskoo, että Jumalaan tai sielunvaellukseen uskova ihminen on varsin kykenevä toimimaan esimerkiksi fysiikan opettajana tai tekemään tiedettä.

Ateismin ilosanoma

Koska de Botton on jo suurelta osin ilmaissut ne kriittiset ajatukset, joita minulla oli perinteisestä ateismista, on syytä katsoa eteen päin.

Ateismi voi saavuttaa seuraavan kehityspisteensä vasta kun se lakkaa olemasta antiteesi. Nyt se on a-teismi, eikä sen koko opissa ole mitään tolkkua ilman teismiä. Ateismin on omaa oppisisältöään esitelläkseen selitettävä mistä on kysymys uskossa Jumalaan.

On sanottava jotain vain jotta se voitaisiin kiistää,

Ateismin on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan, ja yllättäen siihen on myös edellytyksiä. Tiedän ainakin oman perhepiirini ja kaveripiirini kautta, että ateisteiksi itsensä mieltävät ihmiset ovat hyvin usein kiinnostuneita tähdistä ja avaruudesta.

Olen monet kerrat kokenut uskonnollista pyhyyden tunnetta tuijotaessani yöllä tähtiin ja yrittäessäni esimerkiksi kuvitella miten pitkä matka on 8 valovuotta - etäisyys pohjoisen taivaanpuoliskon kirkkaimpaan tähteen Siriukseen.

Valolta kestää keskimäärin 12 minuuttia matkustaa maasta Marsiin. Siriukseen matka kestää 8,7 vuotta. Rakettimme kulkevat vauhtiin päästyään tunnissa suunnitteleen saman matkan kuin valo kulkee sekunnissa, eli 60 sekuntia x 60 minuuttia = 1/3600. Nykytekniikalla miehitetty lento Siriukseen kestäisi siis 3600 x 8,7 vuotta, eli aika kauan.

Tällaisissa kuvissa ja luvuissa on mielestäni rakennusaineita varsin lumoavan maailmankuvan perustaksi, mutta lumoavuus on vasta yksi hivenaine henkiseen puutostilaamme. Lisäksi tähtitieteen ja kosmologian monimutkaisuus ja tutkimuksen vaativat resurssit tekevät siitä varsin pienen ryhmän yhteistä pääomaa. Laajaa yhteisöllisyyttä on kenties koettu kylmän sodan aikana, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat avaruuden valloittamisesta, mutta sittemmin NASA:n rahoitus on jämähtänyt - kenties juuri siitä syystä, että hurmoshenkistä yhteisöllisyyttä ei synny riittävästi.

Syntagmassa ja Alain de Bottonin havainnoissa ei ole kysymys aivan pienistä asioista. Koko tieteellisen kehityksen kohtalo on sidoksissa siihen, millä tavoin ihmiset kokevat sen edistävän heille itselleen tärkeitä arvoja ja tuovan elämään myös hengellistä sisältöä.

Tähtitiede voisi hyötyä siitä, että se ei esittäisi ajavansa Jumalaa nurkkaan, vaan pikemminkin raottavansa pyhää mysteeriä. Kuulentojen kultakauden lopulla Carl Sagan lumosi miljoonia Cosmos-ohjelmallaan, ja David Bowie lauloi "Is there life on Mars?":

Ulkoaikalainen

"Kaikki eivät voi suorittaa jotain tavatonta, mutta kaikki voivat kyetä tavallisiin tekoihin tavattomassa hengessä."
- Musta kansalaisaktivisti Booker T. Washington 1800-luvun lopulla.

Kunkin aikakauden ihmisillä olisi eniten opittavaa juuri niiden arvojen edustajilta, joita he eniten vieroksuvat. Viekas esseisti esimerkiksi lukee ateistien oppaita ja kääntää niiden kriittisen sanoman kristittyjen kielelle. Sitten hän lukee kristittyjen oppaita ja kääntää niiden ikiaikaisen viisauden ateistien kielelle.

Olen mieluusti lukenut menneiden aikakausien unohdettuja kirjoja, koska niissä törmää usein niin ällistyttäviin totuuksiin, ettei vastaavia ole löytynyt edes Nasan Mars-mönkijästä kertovissa uutisissa. Olemme kääntäneet selkämme historialle, koska oletamme jollain tavoin perustavasti kehittyneemme. Kuitenkin satoja vuosia vanhat kirjoitukset kommentoivat aikamme ilmiöitä paremmin kuin kukaan aikamme kolumnisteista.

Kyse on totta kai myös siitä, haluammeko me kuulla sanoja, jotka lujittavat olemassaolevia asenteitamme - vai haluammeko oikeasti päästä asioista jyvälle, ja hyväksyä niiden koko monimuotoisuuden. Usein vanhoissa teksteissä asiat esiintyvät kirkkaampina, koska niitä ei ole sirpaloitu keskenään riitelevien osapuolten näkemyksiksi, vaan tulokulma on puolueettomampi.

Mietitään esimerkiksi sosiaalista mediaa toteamusten valossa, jotka esittää Fr.W.Foerster vuonna 1931 julkaistussa teoksessa Kasvatus ja itsekasvatus:

"Dante kuvaa infernossaan paikan, jossa valitus, huokaukset ja vouhkina kaikkiala täyttävät tähdettömän ilman: siellä kärsivät luonteettomat, - ihmiset, joita eivät mitkään horjumattomat ihanteet ole suojelleet ympäristön painoa, ajan hengen tyranniutta eikä heitä itseään vastaan, ja jotka sen vuoksi ovat olleet ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille ja kaikille omille sairaalloisille tiloilleen ja mielialoilleen - jotka jokainen tuska saa temmatuksi juuristaan irti."

Kirjan dramaattinen tyyli vaikuttaa kenties vanhentuneelta, mutta vahvempi on sen teho ulkopuolisena havahduttajana. Eikö juuri tästä ole someraivossa ja klikkauskulttuurissa kyse: ihmiset vihastuvat vuoroin yhdestä ja vuoroin toisesta ilmiöstä, jolle eivät yhtään mitään mahda.

Ei Helvetti ole sitä, että me kohtaisimme kärsimystä tai tietäisimme onnettomuuksista - Helvetti on sitä, että me kaiken aikaa kollektiivisesti reagoimme sille kaikelle ja heittäydymme toivottomuuden mielivaltaisten tuntemusten valtaan. Suurin osa valveillaoloajastamme tuhlautuu siihen, kuinka valitamme, ilmaisemme järkytystämme ja annamme tukemme toistemme kuohunnalle - samaan aikaan, kun poliitikot tekevät mitä lystäävät.

Kalterit ja puhelin: Pikkujättiläinen, valokuva: Huffington Post

Ainahan johtajat ovat tehneet mitä lystäävät, mutta nyt olemme luoneet sosiaalisen Helvetin, jossa ikään kuin omalla valittamisellamme olisi jotain painoarvoa - ja niinpä me valitamme. Elämästämme on tullut silkkaa kurjuudessa rypemistä, vaikka useimpien kohdalla useimmat asiat ovat yhä hyvin.

Foersterin kirja on kuin suunnattu tätä aikaa varten, sillä pääpaino on juuri kysmykselle: Mitä tehdä, jotta emme olisi ryhdittömästi alttiina kaikille ulkomaailman vaihteleville houkutuksille?

Palasin kirjan pariin, koska eräs radio-ohjelma tällä viikolla palautti mieleeni kuinka valtaisaa on ajassamme ryhdittömän vapaudessa lillumisen ihanne. Ohjelmassa iloisesti toitotettiin sitä kuinka aivan kaikki tulee sallia ja lasten saada päättää mistä hyvänsä. Jos vaikka lapsi hipelöi itseään niin häntä tulee kaikin tavoin rohkaista masturboimaan julkisella paikalla.

Aloin voida pahoin, mutta en siksi, että kyse olisi seksuaalisuudesta. Kyse ei ole siitä, että seksuaalisten himojen seuraaminen olisi sen turmiollisempaa kuin muidenkaan. Enemmänkin minua hirvittää maailma, jossa asioita ei millään tavoin aseteta tärkeysjärjestykseen. Itsetyydytys ei ole esimerkiksi itsessään kamala synti, mutta ihmisten tulisi kasvattajana asettaa etusijalle se, että lapsi tekee ensin läksynsä, syö lautasen tyhjäksi, siivoaa huoneensa, ja sitten jos aikaa jää niin hän voi hipelöidä itseään - ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

Minua raivostuttaa kuunnella, jos arvovaltaiset ihmiset toitottavat sitä, että maailmassa kaikki on saman arvoista ja samalla tavoin yhdentekevää, koska se ei ole totta. Me kärsimme laajamittaisesti siitä, että meiltä puuttuu Foersterin mainitsemaa ryhtiä. Ihmiset voivat sen tähden fyysisesti ja henkisesti pahoin.

Siitäkin syystä tällainen puhe on eettisesti arveluttavaa, että se julkinen kaiken salliminen kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti. Paremmissa perheissä silti tajutaan pitää kiinni rajoista, joita lapsi tarvitsee tunteakseen itsensä rakastetksi. Yleinen kaikensallivuus tuottaa suurta haittaa niille, joilla on taipumuksia antaa houkutuksille periksi. Ei heitä saisi yllyttää houkutuksiin, jotka eivät edistä heidän taloudellista pärjäämistään tai pitkäaikaista onnellisuuttaan.

Kaikki eivät ole niin etuoikeutettuja, että heillä olisi hyvät vanhemmat, vastuullisia ystäviä ja muita enemmän synnynnäistä kurinalaisuutta (joka ei tietenkään määrää kaikkea). Liberalismin ja individualismin läpitunkevat ihanteet ovat etuoikeutettujen keino huolehtia omasta edustaan. He hyötyvät, kun loput kansasta jätetään heitteille.

Ryhdin puuttuminen ei koske ainoastaan yksilöä, vaan myös instituutioita. Kaiken aikaa tiedotusvälineiden itsekritiikki ja journalistiset ihanteet ovat höltymässä. Lööpit ovat aivan kammottavaa sontaa, ja ihmisten yksinkertaisempi enemmistö jätetään pähkäilemään ovatko väitteet salaliitosta tosia.

Ylipäänsä säätämisen ja pähkäilyn määrä on lisääntynyt eksponentiaalisesti, koska toimituskuntien tehtäviä on ulkoistettu kuluttajalle: ensimmäinen ja tärkein tällainen tehtävä olisi faktojen tarkistaminen.

Selkärangan kasvatusohjeita selkärangattomille

Foersterin kirja on painonsa arvoinen kullassa. Toisin sanoen sen arvo on nykyisillä kullan kursseilla 210g x 35e/g = 7.350 euroa. (Olen valmis myymään sen myös hieman edullisemmin, koska olen jo kopioinut talteen tärkeimmät kohdat. Kenties se ei myöskään ole 24 karattin, vaan ainoastaa 18 kultaa, koska muutoin sivut olisivat liian hauraita käänneltäviksi, kultahan on pehmeä metalli?):

"Mitä nuorisoomme tulee, on tilanne suunnilleen tämä: ulkoapäin tulevat kiihotukset ovat suhteettomasti lisääntyneet, mutta sisäiset vastustusvoimat samoin kuin luonteen ulkonaiset apu- ja suojauskeinot ovat yhtä suhteettomasti vähentyneet." 

"...Niin ollen täytyy yksilön sammua keskellä kaikkea individualismia: viime mainittu merkitsee silloin vain yksilön oikeutta lakkaamattomaan vaihteluun hänen mukautuessaan mitä erilaisempiin kollektiivisiin muotteihin ja vaatimuksiin" 

"...yhteiskunnallisen miellyttämishalumme ja kaikkien muiden laumatunteiden saaliiksi."

Wau. Ja joku vielä kuvittelee, ettei lukeminen kannata. Lukeminen kannattaa aina.

Foerster ilmaisee ketään aikamme kriitikkoa paremmin sen kritiikin, jonka olen jo pitkään allekirjoittanut individualismista. Meille ei kaupata individualismin ihanteita siksi, että me saisimme yksilöllisyyden normien purkautuessa ja sovinnaisuuden rajojen poistuessa paremmin olla oma itsemme. Individualismin piilofunktio on päin vastoin sallia yhteiskunta, jossa yksilön on aina mukaudutta vuoroin minkäkin suuremman instituution tai korporaation tarpeisiin.

Meidät yksilöllisyyttämme koossa pitävät rakenteet puretaan, jotta meistä tulisi helpommin muovautuvaa mössöä teollisuuden tarpeisiin. Kyse on siis hajoita ja hallitse periaatteesta, jota rokkitähdet ja julkkikset tiedostamattaa agitoivat - koska heillä itsellään on kivaa. Rahahan lopulta mahdollistaa paljon enemmän vapauksia kuin vapaat ajatukset, jotka enimmäkseen vain johtavat hankaluuksiin, ajassa kuin ajassa.

Pink Floydin "Brick in The Wall" -biisi kertoo 1900-luvun laajemmasta muutoksesta, joka mielestäni ei ole vain toivottavaa: Aiemmin kotikuri ja koululaitos muovasivat ihmisistä jämeriä ja ihanteisiin uskovia, mutta neliskanttisia ja karkeita pässinpäitä. Nyttemmin ihmisten taas on sallittu veltostua saamattomiksi sohvaperunoiksi, jotka sallivat kaiken, mikä ei häiritse heidän omaa elämäänsä.

Tiedän, että monille voi olla pyhäinhäväistys, jos kritisoin Pink Floydin sanoituksia, mutta kumpi näistä sitten lopulta on vallanpitäjille ja tyranneille haitallisempi: tiiliskivi vai sohvaperuna?

Jos ihminen tahtoo heittäytyä hankalaksi, eikö tiiliskivi tehokkaammin pysäytä koneiston rattaita. Aktivistien ja anarkistien tulisi ennemmin ottaa ihanteekseen mennyt yhteiskunta, jossa yksilöt oikeasti kykenivät ajamaan asioita, jotka kokivat itselleen mielekkäiksi, eivätkä vain liiskaantuneet hajanaisiksi mielipiteiksi kuin poliitikon kasvoihin heitetty mätä tomaatti.

Tavallaanhan näin on monin puolin toimittukin. Antti Nylen puhuu ihaillen uutta teknologiaa vastustavista luddiiteista ja Pentti Linkola katsoo taaksepäin miehisiin ammatteihin, jotka antoivat ihmiselle itsearvostusta ja fyysistä kestävyyttä, kuten myös mielenlujuutta. Tommi Melenderin Antiaikalainen on myös lähtenyt liikkeille hyvin anakronistisista teemoista, vaikka blogin yhä kasvava ajankohtaisuus herättää aihetta huoleen.

Salliminen itsessään ei ole varsinainen ongelma, sillä suvaitsevaisto jos jokin yhä lähimmin edustaa sivistyneistöä, vaikka monet moitteet ovat tosia. Ongelma ei ole se, että me sallisimme liikaa, vaan että meiltä puuttuvat sellaiset korkea päämäärät ja visiot, jotka veisivat elämää eteen päin.

Nuoret ovat vihaisia ja kyynisiä, koska heille annetaan liian vähän eväitä elämään. Ei passiivinen vapauttaminen ole todellista huolenpitoa. Nuoret eivät vieläkään saa politiikassa edes murto-osaa siitä huomiosta, jonka he ansaitsisivat. Nuoret tarvitsisivat avoimia työskentelytiloja, projekteja joihin osallistua - ja ennen kaikkea terveitä lupauksia. Nyt elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki lupaukset työllistymisestä tuntuvat valheilta, ja se jos mikä on tragedia, sillä tuhannet kokonaiset elämät menevät hukkaan sen tähden, että alussa parhaat motivoimiset keinot puuttuvat tai mitään ei edes yritetä.

Kenties aikuisten tulisi luvata, että he eivät voi sanoa nuorten puolesta mitkä taidot tulevaisuudessa ovat tärkeitä: niinpä tärkeintä olisi kaiken aikaa kehittää itseään valmistautuakseen suuriin muutoksiin ja avautuviin mahdollisuuksiin, joita aikuiset eivät ole edes hahmottaneet:

"Oikean kasvatuksen pitäisi nostaa ihminen ajasta, s. o. ryhdittömästä sovittautumisesta maailman vaatimuksiin, tehdäkseen hänet siten oman itsensä ja maailman herraksi."

Aika muuttuu, juupa juu

Tiedän, etten Pikkujättiläistä kirjoittaessani toteuta ainakaan tätä neuvoa:

"Kasvatuksen arvokkain tehtävä on irrottaa sielu sivuasioiden ihailusta."

Toisaalta voin kenties puolustautua sillä, että olen pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti tehnyt tehtäväkseni juuri sivuasioiden ihailun. Se on siis minun päätoimeni, eikä mikään veltto ja satunnainen aiheesta lipeäminen.

Kirjoittamisen ja lukemisen päämääränä minulla on kaiken aikaa ollut kirjallisten taitojeni ja vistykseni kartuttaminen, sillä uskon seuraavan ihanteen pätevät myös tulevina aikoina:

"Ennen muuta kasvattaa oleminen, jalostettu oleminen, ja vasta sitten tekeminen ja puhuminen."

Historian, matematiikan tai kirjallisten taitojen opiskelu on siitä hyödyllistä, että se kohdistuu olemukseen, samoin kuin leikkimielinen ja myönteiseksi koettu liikunta. Ihmisen omaan olemukseen kohdistuvan muutostyön kannustaminen vaatii kuitenkin konkreettisia vaihtoehtoja: mitään ei tapahdu, jos sanotaan. että voit olla mitä haluat, koska se ei ole totta. Tarvitaan joku soittamaan jokaiselle huonosti koulussa menestyvälle oppilaalle sekä työttömälle ja tarjoamaan vaihtoehtoja. Muuten meidän yhteiskuntamme jatkaa huipputulosten esittämistä syrjäyttämisessä ja saamattomuudessa.

Minulle tämä blogi edustaa kirjallista treenia, ei niinkään valmista lopputuotosta. Jatkuvasti kerään valmista materiaalia myös kirjassa julkaistavaksi, mutta olen kirjojen suhteen liiankin perfektionistinen - vaikka itsekritiikki ei ehkä näy täällä bittiavaruudessa, jossa julkaisen lähes kaiken suoraan lennosta. Virallista esseekäsikirjoitusta en ole vielä koskaan edes tarjonnut julkaistavaksi, koska haluan sen olevan aivan täydellinen. Miksi julkaista kirjoja, jos ne eivät kestä aikaa? Toisaalta miksi viivytellä, jos lukijat voivat itse päättää mistä asioista he kirjassa pitävät ja mistä eivät?

"Kasvatus on valikoimista."

Kympin oppilaan hetkellinen tragedia on kenties yhtä suuri kuin kutosen oppilaan. Kympin oppilas ei koulun päätteeksi tiedä missä hän on hyvä, koska hän on joko tasaisen hyvä kaikessa tai hänen menestyksensä selittyy myös ahkeruudella, kotikurilla tai tehokkailla opiskelumenetelmillä. Kutosen oppilas ei ole saanut myöskään koulusta mitään antimia jatkosuunnitelmille. Kummankin koulu omalla tavallaan jättää heitetille, vaikka toki kympin oppilaan saamat suositukset avaavat hänelle ovia. Vain yhdestä hän voi silti kulkea.

Puhumme paljon siitä, että koulutasapäistää ihmisiä, mutta pikemminkin keskiarvoihin tuijottava koululaitos tasapaistää ihmisten prioriteettejä. Jos ihminen todella löytää koulussa kutsumuksensa, vaikka liikunnan, laulun, kuvaamataiteen tai minkä tahansa aineen kympillä - muiden arvosanojen ollessa seiskoja - ainakin hän saa jotain osviittaa taidoistaan ja taipumuksistaan.

"Juuri siksi, ettei nykyään ole henkisen maailman määräämiä varmoja tarkoitusperiä, näemme ihmisten usein avuttomana joutuvan alemman maailman tarkoitusperien saaliiksi. Tai sitten tyydytään aivan häilyviin päämääriin, joilla ei ole järjestävää voimaa."

Monet kerrat koululaitos on sisältä käsin tuntunut minusta sopivan jonkin aivan toisen tarpeisiin kuin omiini, sillä koulu tahtoo opettaa valtavasti asioita maailmasta, mutta niin vähän minusta itsestäni. Enhän koulussa edes oppinut, että älykkyysosamääräni oikeuttaisi Mensan jäsenyyteen tai että minulla on ADHD. Kaiken sellaisen sain selvittää omalla ajallani. Sentään pituuskasvuani seurattiin vuosi vuodelta kuin se olisi maailman tärkein asia.

Koulun jälkeen on pääteltävä mitä tahtoisi elämältään, eli suoritettava valintoja. En tiedä mikä on se ylevä teoria, jonka perusteella yhteiskunnan ei ole lupa osallistua nuorten tärkeimpiin päätöksiin tai edes esitellä vaihtoehtoja ja tarjota apua niiden hyvien ja huonojen puolten kartoittamiseen - mutta varmaan sekin ihanne on aikoinaan viisaasti harkittu. Perusteelliset selitykset kääntävät usein pääni, mutta saan etsiä niitä unohdetuista kirjoista, koska lehtiuutiset harvoin kiinnostuvat miksi? tai miten? -kysymyksistä, jotka ovat lähimpänä sydäntäni. Paljon jännittävämpää näyttää mediassa olevan kuka, missä, mitä - vaikka tällaiset ilmiöt menettävät nopeammin merkityksensä.

Monin tavoin sama viisaus pätee myös taiteisiin: luovuus on valikoimista. On pakko päättää mihin tänään keskitän kaiken energiani. On luovuttava jostain, jotta toinen projekti tulisi valmiiksi.

Kirjan julkaiseminen saattaisi tuoda Pikkujättiläiseen lisää lukijoita, mutta kenties alitajuisesti pelkään juuri sitä. Kynnys kirjoittamiselle nousisi korkeammaksi, jos blogini tekstejä jossain siteerattaisiin.

Haluan kirjoittaa ajattomuudelle myös siksi, etten usko ihmisen koskaan suuresti muuttuneen, vaikka välineemme saavat meidät käyttäytymään epätarkoituksellisilla tavoilla. Kulttuurimme on monin tavoin hakoteillä, koska ihanteemme ja kasvatusmenetelmämme eivät ole sopeutuneet tekniikan tarjoamiin mahdollisuuksiin tai ympäristömme houkutuksiin, jotka riistävät meiltä kallisarvoista aikaa, jonka viisaammilla eväillä varustettuna osaisimme suunnata lähimmäisillemme ja ylläpitää paremmin myös omaa terveyttämme.

"Heinrich Heine on kerran katsellessaan Antverpenin tuomiokirkkoa lausunut: Noilla ajoilla oli dogmeja, meillä on vain mielipiteitä. Mutta mielipiteillä ei rakenneta tuomiokirkkoja." 

- Foerster: Kasvatus ja itsekasvatus (1931)