Pimeä aika - myyttiä myytin päälle

Ajatus pimeästä keskiajasta on myytti - mutta harva tulee ajatelleeksi kuinka suomalaisesta myytistä onkaan kysymys.

Jos katsotaan englanninkieliseen maailmaan, siellä edelleen ajatellaan, että "Dark Ages" oli totista totta - ja he ovat siinä täysin oikeassa.

En tiedä mitä suomalaisessa kouluopetuksessa tai julkisessa keskustelussa on mennyt pieleen, kun vähän väliä ilmestyy kirjoja, joissa vakuutetaan keskiajan olleen rattoisaa aikaa. Tämä keskustelu keskiaikaisen arjen mukavuudesta on oikeastaan täysin eri keskustelu, ja se rajoittuu yllättävän paljon Suomen kielialueelle.

Suomenkielisessä Wikipediassa on kaksi artikkelia, joista toinen on nimeltään "Pimeä aika", ja toinen puolestaan "Pimeä keskiaika". Katsotaan mitä nämä pitävät sisällään.

Näin artikkeli alkavat:

1) Pimeä aika

"Pimeä aika on historian ajanjaksio, jolta on käytettävissä hyvin vähän tai ei lainkaan dokumentteja."

2) Pimeä keskiaika

"Pimeä keskiaika on suomen kielessä puhekielinen ilmaisu, jossa ajatus antiikkia seuranneesta kulttuurin rappeutumisesta ja yhteiskunnallisesta hiipumisesta on siirretty tarkoittamaan niin sanottua "keskiaikaa" eli noin tuhannen vuoden ajanjaksoa suunnilleen vuosien 500 ja 1500 välissä.

Englanninkielessä "Dark ages" tarkoittaa lähinnä varhaiskeskiaikaa korkeintaan vuoteen 1000 asti."

 

Jostakin syystä suomalaiset toimittajat ja eräät tunnetut historioitsijat ovat viehättyneet meillä tähän "puhekielisempaan" tulkintaan. Sen ytimena on ajatus, että keskiajasta olisi aiemmin luotu myytti ikävänä aikana, jolloin kärsittiin rutosta ja poltettiin noitia.

Myytti kiteytyy Jaakko Tahkokallion kirjan esittelyssä Gaudeamuksen sivuilla:

"Huppupäiset pyövelit katkovat ihmisten kauloja, noitia poltetaan, taikausko kukoistaa. Kirkko päättää kaikesta ihmisten elämässä ja maapallon uskotaan olevan litteä. Tällaista oli elämä keskiajalla – vai oliko sittenkään?"

Tämä lienee sukupolvikysymys, sillä itselläni ei ole tällaista keskiaikakäsitystä koskaan tullut vastaan kouluopetuksessa tai televisiodokumenteissa. Tappavat tautiepidemiat kyllä toistuivat joitakin kertoja, mutta hetkellisinä aaltoina. Noitia ei poltettu niinkään keskiajalla vaan uuden ajan jo alettua, uskonpuhdistuksen ja valistuksen pyörteissä, usein poliittisista syistä tai jonkin paikallisen kärhämän seurauksena.

Kun sanotaan, että keskiaika oli oikeastaan ihan mukavaa aikaa, vahvistetaan myyttiä, jonka mukaan aiemmin olisi vallinnut keskiajasta erilainen käsitys. Minua ihmetyttää milloin tämä käsitys on elänyt, koska lukemissani historiateoksissa "pimeä aika" viittaa englantilaiseen tapaan keskiajan alkuun, joka todellakin oli pimeä, siinä merkityksessä, ettei tietoa ole juurikaan säilynyt.

Miten niin keskiaika olikin pimeä?

Keskiajan alku on edelleen suurelta osin hämärän peitossa. Tämä tulee varsin selväksi, kun katsotaan esimerkiksi kuningas Arthurin legendaa. Jos saarivaltion oman kuninkaan (tai heimopäällikön) historiallisesta olemassaolosta on epäselvyyttä, se on mielestäni varsin vahva todiste sen puolesta, että historiassa on totisesti aukkoja.

Arthurin mahdollinen esikuva eli Rooman valtakunnan romahdusta seuranneessa sekasorrossa 500-600-luvulla, mutta paljon myöhemmin 1100-luvulla Suomeen oletettavasti saapui piispa nimeltään Henrik, joka päätyi erään Lallin surmaamaksi. Sanoin oletettavasti, koska me emme tiedä.  Piispa Henrik ja Lalli ovat legendaa. Varsinaista historiankirjoitusta ei tuohon aikaan Suomessa harjoitettu.

Nämä aukot historiassa ovat keskiajan pimeyttä. Etenkin varhaiskeskiajasta on säilynyt hyvin vähän muuta kuin legendoja ja hautalöytöjä. Jos katsotaan myöhemmäs ajassa, niin vielä renessanssin aikaan jopa Englannin historiakirjoituksessa oli valtaisia puutteita. Silloinen historia oli suurelta osin pelkkää voittajien historiaa, vaikka kirkonkirjoissa on säilynyt tietoa myös tavallisista ihmisistä. Tudor-kaudella eläneen kenties yhä maailman kuuluisimman näytelmäkirjailijan William Shakespearen elämästä vallitsee lukuisia avoimia kysymyksiä. Hänen henkilöllisyytensä on jäänyt "keskiaikaisen pimeyden" peittoon vielä 1600-luvulla.

Jos katsotaan mitä Suomessa tapahtui vuosien 600-1600 välillä, nousee näkyville loputon määrä avoimia kysymyksiä. Suomessa keskiaika jatkui vuosisatoja pidempään kuin keski-Euroopassa, mistä syystä meillä on Kajaanin linnan kaltaisia mysteerejä, joista kerrotaan villejä tarinoita.

Viime aikoina on puhuttu paljon "Suomen kuninkaista" ja internetissä liikkuvista fantastisista tarinoista. Nämäkin myytit palautuvat keskiaikaisen pimeyden problematiikkaan, vaikka tarinat olisi keksitty aivan hiljattain.

Kun keskiajan pimeys on luonut tyhjää tilaa, sitä täydennetään mielikuvituksella. Siksikin Suomessa olisi erityisen oleellista myöntää, että keskiaikainen pimeys on todellinen asia ja se on hallinnut maatamme vielä sen jälkeen, kun muualla päästiin historiankirjoituksessa jonkinlaiseen järjestykseen, edes siinä määrin, että kyettiin edes nimeämään maan omat kuninkaat.

Miksi Suomessa keskiaikakeskustelu on lähtenyt omille teilleen?

Toivon, että joku muu osaisi vastata tarkemmin siihen, milloin alkoi myytti siitä, että keskiaika olisi ollut kurjaa aikaa, joka on motivoinut meidät toitottamaan, että keskiaika oli iloista aikaa. Siitä minulla ei ole käsitystä. En vain tahtoisi, että myyttien päälle rakennetaan uutta myyttiä, jossa edelleen iloisesti sekoittuvat tuhannen vuoden tapahtumat.

Voin vain arvailla, että suomen keskiaikakeskustelun hämäryys liittyy siihen, ettei meillä ole omasta historiastamme kovinkaan tarkkaa kuvaa. Koska Suomen keskiaika on niin pitkä ajanjakso, sen hahmottaminen on työlästä - työläämpää kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa selkeästi erottuvat viikinkiaika, Hansaliiton sekä Kalmarin unionin jaksot ja Kustaa Vaasan renessanssi, mistä jännittävästi edetään uskonsotiin ja Kustaa II Adolfin sotasaavutuksiin, rinnallaan hakkapeliitat.

Suomen oma historia kytkeytyy niin vahvasti Ruotsin historiaan, että sen opiskelu ei välttämättä motivoi koululaisia, jotka sitten aikuisena mitään asiasta muistamatta ovat valmiita ottamaan vastaan satuja, ainoana tarjolla olevana vastauksena avoimiin kysymyksiin. Keskiaika jää monien mielissä monolyytiksi, jonka käsittelyssä on tarkkojen tapahtumien sijaan pääosassa tunnelma. Niinpä keskustellaan vain siitä, minkälainen tunnelma keskiajalla vallitsi.

Oliko elämä mälsää, oliko se kivaa? Tässä on Suomen keskiaika pähkinänkuoressa.

Toiminnanohjauksen häiriö ja yksilökeskeinen yhteiskunta

Tiedän tarkalleen mikä on ongelma, mutta en pysty tekemään asialle mitään. Asia ei luultavasti muutu loputtomalla analysoimisella, mutta en mahda itselleni mitään. Se juuri on ongelma. Yritän, mutta en muutu.

Tilanne on se, että kirjoitan kaiken aikaa uutta, mutta en saa julkaistuksi. Jätän työn kesken, odottamaan tarkistusta, mutta seuraavana päivänä en palaa asiaan. Kai minä vain unohdan. Ei muistu mieleen. Innostun jostakin uudesta, mistä taas kirjoitan.

Ongelma ei ole se, että kirjoittaisin pelkkää paskaa. Enemänkin ongelma on, että minua ahdistavat kaikki ne paremmat tekstit, joita olen vuosien aikana kirjoittanut - ja joista en suurinta osaa ole koskaan julkaissut, tai tarjonnut julkaistavaksi. Ajattelen, että ne ovat liian hyviä jaettavaksi ilmaiseksi. Päätän tarjota niitä lehteen, koota kirjaksi, mutta sitten asia jää lojumaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut keskenjättämisestä, keskittymishäiriöstä, ADD:sta ja henkilöistä, joissa nämä taipumukset ilmenevät. Heistä yleensä ei tullut mitään. He eivät ratkaisseet ongelmaa elinaikanaan. Joku toinen kokosi heidän kirjallisesta jäämistöstään teoksen, joka sitten muodostui klassikoksi: Simone Weil, Kafka, C.S.Peirce, Sokrates - heitä riittää. He tiesivät ongelman, kirjoittivat siitä päiväkirjoissaan, kirjeissään, jopa novelleissaan, mutta he eivät voittaneet ongelmaa.

Luultavasti historian hämärään on jäänyt tuhansittain kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden perikunta on vain hävittänyt heidän muistikirjansa tai ne ovat unohtuneet ullakolle, kunnes koko talo on painunut kasaan. Asia on jäänyt levälleen. Ei ole ollut suhteita. Ei ole ollut kärsivällistä lukijaa. Luultavimmin tekstejä olisi pitänyt toimittaa, tai kenties osa on ollut valmista sellaisenaan. Mutta kukaan ei ole jaksanut lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Mitä enemmän tekstejä kertyy, sen vaikeammaksi ongelma muodostuu - mutta nyt minun ei ollut tarkoitus puhua mistään teksteistä, vaan elämästä laajemmin. Olen se kuka olen. Kirjoittamalla kirkastun vain omaksi ongelmaiseksi itsekseni.

Minulla on pitkäjänteisyyttä ja luja tahto, mutta ei kykyä järjestää asioita tärkeysjärjestykseen ja toimia sen mukaan.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ilmenee

Mainitsemani keskittymishäiriö itsessään tuottaa taidetta. Se näkyy taiteilijoiden elämässä, koska järkevä ihminen ei ryhtyisi taiteilijaksi. Hän asettaisi elämän perustarpeet taiteen edelle. Hän saattaisi kyetä myös luomaan taidetta, mutta ei pakkomielteisesti.

Greta Thunbergin asperger ja siihen liittyvä ehdottomuus eivät tulleet minulle uutena asiana. Kun opiskelin yliopistolla filosofiaa vuosituhannen alussa, olin hyvin kiinnostunut filosofien elämästä. Tiesin, että Sokrates puhui totta (tai ainakin lausui Trumpin lailla oman mielipiteensä), vaikka se ei aina ollut viisasta. Hän joi ennemmin myrkkymaljan kuin pyörsi sanansa. Tiesin, että Kant käveli autistisen kellontarkasti saman reitin joka päivä.

Sokrates ja Kant pärjäsivät, koska heillä oli apua. Tämän asian korostaminen usein unohtuu elämänkertureilta. Sokrates eli yliluokkalaisena yhteiskunnassa, joka perustui orjuuteen. Kantilla oli kamaripalvelija. He kumpikin olivat säätyläisiä. Vaikea elämä ja tietyt luonteenheikkoudet eivät siis yhdisty vain laiskoihin rääsyläisiin, joilta puuttuu tahdonvoimaa.

Äly tai vaikealle tehtävälle omistautuminen eivät määritä ihmisen pärjäämistä yhteiskunnassa. Shakin "maailmanmestari" tai ainakin 1800-luvun alkupuoliskon paras pelaaja Louis-Charles Mahe de La Bourdonnais kuoli rääsyläisenä Lontoossa vuonna 1840. Romantiikan aikakausi oli totisesti nimensä veroinen, sillä tarvittiin vahvaa ideologiaa ja paatosta, että taiteilija pysyi elossa jollain muullakin kuin leivällä. Useimmat tietenkään eivät siihen kyenneet. Aleksis Kivi, Edgar Allan Poe ja Henry Thoreau kuolivat pennittöminä. Kierkegaard kirjoitti valtavan tuotannon perintönsä turvin, kunnes rahat loppuivat ja siihen loppui myös elämä.

Järkevämpää olisi tietenkin tutkia menestyneempien kirjoittajien elämää, eikä velloa epäonnistujien kurjuudessa, mutta sitäkin minä olen tehnyt. En vain osaa muuttaa teoriaa käytännöksi.

Saatan joka aamu vannoa itselleni, että tänään tarjoan tekstejäni julkaistavaksi johonkin lehteen, mutta illalla huomaan, että asia ei ole edistynyt. Olen tehnyt kaikkea muuta, mutta en sitä, mitä oli tarkoitus.

Tähän liittyy prokrastinaatiota, mutta harvoin minulla on edes aikaa jahkailla ja lykätä aloittamista. Ennemmin tartun innokkaasti johonkin tehtävään, mutta se on satunnainen. Se voi olla jotain tärkeää tai sitten ei.

En tee niitä asioita, joita minua itseäni huvittaisi, sillä itse en ole asiasta päättämässä. Minulla on ollut jo vuosia tapana kirjoittaa listoja (jo ennen muoti-ilmiötä), joissa luettelen KIIREISET asiat, vähemmän kiireiset asiat sekä juttuja, joita pitäisi tehdä myöhemmin, esimerksi:

KIIREISIÄ:
- lähetä Kelan liite
- uusi kirjaston lainat
- laskuta kirjastoa esiintymisestä
- hae apurahaa
- syö jotain

VÄHEMMÄN KIIREISIÄ:
- varaa aika auton katsastukseen
- siivoa
- täydennä CV:tä
- valmistu maisteriksi

EHTII MYÖHEMMINKIN:
- kirjoita Pikkujättiläiseen
- tarjoa tekstejä lehtiin
- tee jotain mikä on kivaa

Joka kerta listojen kategoriat muuttuvat, samoin kuin visuaalinen asettelu. Perään saatan piirtää neliön, johon merkkaan ruksin, kun tehtävä on suoritettu, mutta suhtaudun siihen nykyään vähän nihkeämmin, kun se on kuulemma muotia.

On täysin satunnaista mihin tehtävään tartun. Se yleensä tapahtuu spontaanisti suuren innostumisen saattelemana. Päähäni voi iskea suuri inspiraatio liittyen laskujen maksamiseen, mutta homma on nopeasti ohi ja sitten minut valtaa outo tyhjyys.

Kirjoittaminen on mukavampaa, koska se on työ, joka ei koskaan lopu. Kirjoitan paljon, siivoan vähemmän. Varsin vähän teen mitään, mikä olisi perinteisessä mielessä kivaa.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ei ole ollut joskus ongelma

Toimeliaisuus on pienempi ongelma, jos se kohdistuu hyödyllisiin asioihin. Sittenkin se voi olla ongelma, joka rampauttaa koko elämän, jos energia ei kohdistu välttämättömiin ja kiireellisiin asioihin.

Hyödyllistä voi olla esimerkiksi tenniksen pelaaminen, kävely meren rannassa tai opiskeleminen. Ainakaan ne eivät ole niin haitallisia harrastuksia. Mutta ne muodostuvat ongelmaksi, jos ennemmin tekee terveellisiä ja kivoja juttuja kuin nukkuu, käy suihkussa tai maksaa vuokran.

Järkevä ihminen - tai kuka tahansa, jonka aivot toimivat edes kohtalaisesti - osaa erottaa välttämättömät asiat sekundaarisista: syö, nuku, peseydy, siivoa ja elätä itsesi.

Kun toiminnanohjaus reistailee, henkilö saattaa olla tuplasti muita ahkerampi kompensoidakseen puutteitaan, mutta hän vain syventää ongelmiaan. Hän ikään kuin rakentaa taloa, jossa on kahdeksan seinää, mutta ei kattoa. Neljää seinää riittäisi, jos olisi yksi katto.

Tällainen pakkomielteinen ja puuhakas käyttäytyminen ei välttämättä ole ollut ongelma suurperheissä ja kyläyhteisöissä. On syntynyt luontaista työnjakoa: joku on innokkaasti valmistanut ruokaa monta kattilallista, minkä ansiosta muiden ei ole tarvinnut nähdä sitä vaivaa.

Joku on voinut rakentaa vaikka sata seinää ja ikkunaa, kunhan toiset ovat tajunneet auttaa häntä ja asettaa päälle katon. Erimerkki on banaali, mutta lähempänä totuutta kuin uskoisit. Näin typerästi pakkomielteisen puuhakas ihminen voi käyttäytyä. Minä esimerkiksi olen kirjoittanut tuhat runoa ja sata novellia, tarjoamatta niitä mihinkään - ja joku toinen on saavuttanut paljon enemmän kirjoittamalla kymmenen novellia, joista viisi on julkaistu.

Yhteisöissä: työyhteisöissä, kylissä ja perheissä on riittänyt, että pienellä joukolla on järkeä päässään, tai ainakin kykyä toimia tärkeysjärjestysten mukaan. Muut ovat voineet seurata vaistojaan ja pakkomielteitään, tuottaen puuhakkuudellaan enemmän kuin tarvittaisiin. Sen on voinut myydä tai vaihtaa muiden yhteisöjen kanssa, kunhan porukassa on edes yksi joka sen osaa. Yksi on metsästänyt, toinen rakentanut, kolmas kokannut, neljäs siivonnut - ja jokainen on noudattanut vain luontoaan.

Nykyajan suurin haaste on, että meidän on jokaisen osattava aivan kaikkea, mutta se kaikki ei tule luonnostaan. On täytettävä lomakkeita, vastattava puheluihin, laskettava menoja, metsästettävä suurriistaa, korjattava auto, pestävä pyykkiä, täydennettävä ansioluetteloa ja ylläpidettävä somepresenssiä.

Ihmisestä ei kertakaikkiaan ole siihen. Siksi me tunnemme olomme niin kurjaksi. Jokainen päivä muistuttaa siitä kaikesta, missä me emme ole hyviä. Joudumme laatimaan listoja asioista, joita emme haluaisi tehdä. Ja listalle lopulta jäävät kummittelemaan juuri ne pahimmat asiat. Arki näyttäytyy kamalalta.

Jos henkilö A ei tykkää siivoamisesta, hänen on joka aamu katsottava sotkujaan ja tuijotettava tehtävälistaa, jossa lukee isolla lihavoituna SIIVOA!

Jos henkilö B ei tykkää ruoanlaitosta, hänen on nähtävä nälkää.

Olisi niin älyttömän helppoa, jos henkilö A ja B asuisivat yhdessä. A voisi laittaa ruokaa molemmille ja B voisi siivota molempien edestä. Kumpikin välttyisi siltä mitä inhoaa eniten. Ja kumpikin saisi onnistumisen kokemuksia, kun saisi tehdä enemmän sitä mitä osaa.

Tämä on perinteisen yhteisöllisyyden voimavara. Ja uskon, että tämä yksilön äärimmäinen vastuuttaminen on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi ihmiset suurkaupungeissa, omissa yksiöissään, masentuvat ja kokevat niin paljon ahdistusta.

Itse esimerkiksi tarvitsisin kustannustoimittajan, joka lukisi tekstini ja osaisi sanoa mikä siitä on hyvää ja kelpaa julkaistavaksi. Pitäisi olla toinen ihminen tekemässä 5% siitä työstä, minkä olen itse tehnyt kirjoittaessani, minkä jälkeen 100% omasta työstäni ei menisi hukkaan.

Muutaman päivän työllä korjautuisi se tragedia, että vuosikymmenen työ ei olisi ollut turhaa.

Tilanne luultavammin vain pahentuu

Olen surulla katsellut suomalaisen koulujärjestelmän individualistista kehitystä. Opiskelijoilta vaaditaan yhä enemmän itseohjautuvuutta. On siirrytty luokattomaan lukioon ja purettu perinteiset aikataulut. On opiskelijasta itsestään kiinni tekeekö hän läksyjään. On opiskelijasta itsestään kiinni tuijottaako hän tunnilla älypuhelinta.

Ymmärrettävästi oppimistulokset romahtavat nopealla tahdilla. Ihmisten omalle vastuulle säilytetään koko elämä. Luultavasti siirrytään pian järjestelmään, jossa ei ole yhteistä ruokailua, eikä myöskään yhteistä koulurakennusta. Oppilaan on itse kehitettävä omasta päästään oppivelvollisuus ja opetussuunnitelma, koska hänellä on oltava se vapaus.

Se sopii ehkä joillekin, niille joilla on suunnaton taito elää pelossa ja kantaa huolta. Heidän "huolellisuutensa" on kymppi, eli he tekevät läksyt, koska osaavat kuvitella jonkin jumalaisen tarkkailijan tai koska heille on kotona opetettu kuria - tai koska heillä on itsekurin ja täsmällisyyden geeni.

Suuri enemmistö - ja etenkin me, joille asia on erityisen vaikea - elävät puolittaista elämää. On valmistuttu koulusta vain puolittain. On tehty puolet niistä asioista, joita päivän aikana piti. On siivottu puolet asunnosta. On syöty joka toinen päivä, nukuttu joka toinen yö. Ei ole mitään sosiaalisia tukirakenteita tai auttajia. Jokaisen pitää pärjätä omillaan. Täytyy joka kuukausi neuvotella uusiksi työsopimus, lähettää verokortit ja opetella ymmärtämään uusia laintulkintoja.

Työhön menee puolet päivästä ja toinen puoli menee sen asian kauhistelemiseen, että pitäisi täyttää sähköiset tuntilistat ja laskuttaa työnantajaa ja lähettää tiedot verottajalle, koska jokainen on nykyään yrittäjä.

Näinhän eivät tietenkään rikkaat elä, tai ole koskaan eläneet. Heillä on taloudenhoitajia, tilintarkastajia, kokkeja, sihteereitä, räätäleitä ja autonkuljettajia. Heidän elämänsä on hyvin tarkasti järjestettyä ja heidän työtehtävänsä ovat tarkasti rajatut. Kun köyhän täytyy osata sata eri taitoa, tehdä itse kaikki, rikkaalle riittää että hän osaa olla itsevarma. Se on tietenkin helppoa, kun ei ole muistutuksia epäonnistumisista. Voi ulkoistaa sen, mitä ei osaa.

Säntillisesti järjestäytynyt koululaitos ja työelämä ovat tarjonneet keskiluokille ne samat kavennetun elämän rakenteet, joista ankarat eliitit ovat aina hyötyneet. Ei ole ollut häiriötekijöitä. Esimerkiksi kouluun ei ole ennen saanut tuoda edes sarjakuvalehteä. Ja nyt jokaisella on käsissään keskittymiskyvyn tuhoava viihdekeskus.

Tilanne on oikeastaan aivan katastrofaalinen, mutta monet asiantuntijat eivät myönnä sitä ääneen. He eivät itse koe tilannetta ongelmaksi. Ehkä he eivät kärsi ongelmasta?

Ehkä asiantuntijat ovat valmistuneet koulusta ajallaan? Ehkä heillä on kyky tehdä ensin ne asiat, jotka vaativat kiireellistä toimeksipanoa? Kenties heitä ei siinä tapauksessa kannattaisi kuunnella. Tarkemman kuvauksen tulevaisuudesta voivat tarjota neuroottiset taiteilijat, joiden elämä häiriintyy pienistäkin virikkeitä ja jotka tuovat näkyviin herkkiä signaaleja ennen kuin täydellisesti romahtavat paineen alla.

Tämäkin on aihe, josta täytyisi kirjoittaa hallitummin, rauhallisemmin ja vakuuttavammalla sävyllä. Tämäkin on aihe, josta minun pitäisi kirjoittaa jonnekin muualle kuin Pikkujättiläiseen, mutta sitä päivää ei tule.

Eräitä daniilkharmillisia tarinoita

KIRJA-ARVOSTELU: Elmeri Vehkala: Eräitä harmillisia tarinoita (Nastamuumio 2013)

Toissasyksynä minulle suositeltiin romaania nimeltään Älykuvio K (2017), jossa kuulemma 1970-80-luvun vaihdetta kuvattaisiin lapsen näkökulmasta. Kirjan suosittelija oli siinä määrin ahkera lukija ja arvostelukyvyltään uskottava, että tein heti kirjastoon sähköisen varauksen. Jouduin kuitenkin odottelemaan vajaan kuukauden, kun jonossa edelläni oli pari henkilöä.

Sillä välin luin Vehkalan edellisen teoksen, tämän novellikokoelman, jonka löysin heti lähikirjaston hyllystä. Oikeastaan novellit sopivatkin minulle paremmin, sillä tapanani on jättää romaanit kesken. Novelleja on helpompi lukea ripotellen, eikä sivujakaan kirjoissa ole yleensä satamäärin. Mutta en nyt ole ihan varma ovatko sittenkään kyseessä edes novellit. Jotain epämääräisiä tarinoita kumminkin. Päättele itse:

Eräs husaari, jonka nimi oli Kokowicki, ratsasti husaarilaumaan. Häntä iskettiin sapelilla päähän. Hän putosi ratsailta puolikuolleena ja hevoset talloivat hänet. Kasakat hyppäsivät ratsailtaan ja tökkivät häntä pistimillään. Nauroivat. Kultahampaat välkehtivät. Sylkivät päälle. Husaari Kokowicki jäi kuitenkin eloon, sillä lääketiede tekee ihmeitä. 

Kokowicki matkusti lomallaan miehitettyyn Belgiaan. Siellä hän näki miten väkijoukko kivitti mäyräkoiran hengiltä, koska se oli saksalainen. Koira sanoi "hau", ja ulisi surkeasti. Kokowicki muisteli, että periaatteessa hän oli saksalaisten puolella, joten hän pelasti koiran. Tosin se kuoli myöhemmin, koska lääketiede ei tee mitä tahansa ihmettä. 

(s.25)

Tarinoissa on hitosti hyviä lauseita, usein aloittamassa tai lopettamassa kappaleita, kuten asiaan kuuluu.

Ruttopuistossa istui eräs Jumala. 

Tämän kaiken näin Unicafesta. 

Tämä juttu kertookin tavallaan minusta. 

(s.9-10)

Hyvän lauseen eräs ominaispiirre on, että sen voi siivota irralleen ja se sittenkin säilyttää ilmaisuvoimansa, joskus se jopa paranee. Ja se astuu ryhdikkäästi monenlaiseen kontekstiin.

Juoni on toissijaista. Se on vain sarja yllättäviä käänteitä tai tekosyy päästä sanomaan jonkinlainen nokkela miete:

Ja niin oli hyvä. Kuka tietää minkälainen soppa syntyisi, jos kaikki kotonaan taidetta luovat raastettaisiin estradeille ja heidän taiteensa arvosteltaisiin ja sen viihdyttävyys mitattaisiin esimerkiksi huutoäänestyksellä, kaiken kansan nähden. 

(s.10)

Elmeri Vehkala tunnetaan divaripiireissä planeetta-imperiumistaan, ja tänä jouluna hän oli uutisissa ostettuaan tuhatmäärin vanhoja kirjoja WSOY:n varastosta. Aloittaessani lukemista en tiennyt hänestä mitään.

En kyllä usko, että asia olisi muuttanut mitään. Enintään lukenaisuus voi selittää sitä, miksi joku päättää unohtaa juonikuviot ja keskittyä kirjojen varsinaiseen rikkauteen, eli pieniin mahtaviin hetkiin, joissa leikitään kielellä ja ajatuksilla.

Proosarunous ja taiteellis-absurdistinen novellistiikka merkitsevät eräänlaista siirymistä kovempiin huumeisiin.

Kirja ei näytä tällaiselta - olen vain poiminut yksityiskohtia sieltä täältä:

"Politiikka on ihan kiva harrastus", sanoi Pirkko kummitädilleen. "Minulla on tosi monta ystävää, jotka ovat saaneet noin 18 ääntä eduskuntavaaleissa." 

* * *
Hyvin tavallinen harhaluulo on, että sama firma joka antoi meille humoristiset seinätaulut ja hauskat puskuritarrat, tekee myös Ugandan rajan varoituskyltit huumeiden salakuljettajille koituvista rangaistuksista. 

* * *
On täysin mahdollista tulla hulluksi.
Erittäin hyvä tapa tulla hulluksi on työn tekeminen siksi että pääsisi lomalle.

Ensimmäinen seikka, jonka kirjoituksista pistin merkille, on niiden tyylillinen yhteys Daniil Harmsiin. Absurdismi, sirpaleisuus, väkivaltaiset sattumat ja sen sellaiset asiat.

Kirjan nimi voisi olla Eräitä harmsillisia sattumia...

Mies meni tunturiin ja mietti siellä, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän palaisi tunturista; olihan hän sentään mennyt tunturiin. Tunturista palattuaan mies tajusi etteivät ihmiset sanoneet mitään hänestä, korkeintaan jotain tunturista. 

Mies meni kauppaan asiakkaaksi ja odotti palvelua. Ei tullut. Seuraavaksi mies meni kauppaan myyjäksi ja odotti asiakkailta palautetta. Eipä saanut. Vasta kun mies meni kauppaan tomaatiksi, alkoi tapahtua. Häntä nipisteltiin ja hierottiin. Ihailtiin ja haukuttiin. 

(s.44) 

Et voi väittää, etteikö kyseessä olisi erinomaisen laadukas daniil-harmsillisen tyylin edustaja. Kirjan suurin ongelma on hutilointi pienissä asioissa. Löysin paljon kirjoitusvirheitä sekä kohtia, joissa olisin poistanut turhia sanoja tai kokonaisia lauseita. Juuri siitä syystä, että monet lauseet ovat niin huimia, tuntuvat toiset niiden rinnalla vaatimattomilta tai tarpeettomilta. Olisin ehkä poistanut myös joitakin kokonaisia tarinoita ja pienentänyt kirjaa leveys-korkeus-suunnassa sentin kummastakin, jotta se olisi selkeämmin pokkarikokoa ja kulkisi taskussa, kätevästi kuin kännykkä.

Kokeilin kerran sellaista, että välitin joka päivä vähemmän kaikesta. Kuljin pitkin paikkoja ja sanoin kaikille ja kaikelle, että miten vähän välitin. Minusta tuli kuuluisa, mutten välittänyt siitäkään. Lopuksi kaikki minua ja vähää välittämistäni palvoneet ampuivat minut avaruuteen... 

(s.82)

Tämä on selkeästi teos, jota sopii naukkailla pieninä siivuina, kuin taskumatista hörppäisi.

HARMSILLISUUDEN HARJOITTAJIEN ASEMA SUOMESSA

Daniilharmillisuuden voisi Suomessa määritellä peräti erilliseksi kirjallisuudenlajiksi. Nykyajassa toinen laadukkaan pienen absurdin proosan hallitsija on Jarkko Jokinen, suosittelen tutustumaan myös hänen kahteen proosarunokirjaansa, jos pienet hauskat tarinat maistuvat. Saattaa olla, että kirjasto on sijoittanut ne runohyllyyn, mutta ne voivat yhtä hyvin olla novelleissa.

Heli Laaksonen on suomentanut virolaisen Andrus Kivirähkin tarinakokoelman Koiranne alkaa kohta kukkia, jota useammassakin uutisessa tai arvostelussa luonnehditaan tyyliltään Daniil Harmsin sukulaiseksi.

Se löytyi helposti hakukoneella, kun etsin harmsilaiseksi mainittuja kirjoja, mutta olen senkin aiemmin jo lukenut, ja uskallan sitäkin suositella. Turhaan ei Kivirähk ole yksi Viron suosituimmista nykykirjailijoista.

Google löytää pian myös Erkka Mykkäsen, jota Savon Sanomat on luonnehtinut näin:

"Sille ei voi mitään, että ensimmäisenä lyhyistä ja absurdeista tarinoista tulee mieleen Daniil Harms."

Esikoisteos on kokoelma absurdeja novelleja

Sillekään ei voi mitään, että Mykkänen, kuten myös edellä mainittu Jokisen Jarkko ovat pitkäaikaisia ystäviäni. Jotenkin Daniil Harmsiin liittyvät hakutulokset nyt epäilyttävästi tuottavat kirjoja, joita olen jo entuudestaan lukenut.

Mitä se sitten kertoo Daniil Harmsin asemasta Suomessa?

No ei se tietenkään kerro hittoakaan.

Sentään Turun Sanomat on löytänyt vuonna 2015 Tony Laineen kirjan, jota luonnehditaan näin:

"...Sattua voi mitä vaan, ja sattuukin. 

Samalla tulee mieleen Daniil Harms ja hänen kokoelmansa Sattumia." 

TS: Runoista proosaan

Täytyypä varmaan laittaa Tony Laineen kirja varauslistalle.

Arvostelut, esseet, kuten kaikki muutkin tekstit on tärkeä lopettaa hyviin sanoihin, joten tällä kertaa päätän bloggaukseni tähän ajatukseen:

Enempää en tänään jaksa Googlettaa.

Sankarin vastentahtoisuudesta

Olen pitänyt useamman kuukauden taukoa blogista, kun olen vihdoinkin keskittynyt romaanin kirjoittamiseen, sekä äänittänyt Kevätpörriäiseen perustuvia kuunnelmia: https://soundcloud.com/user-82817550

Romaanityön ohessa olen lukenut tarinankerronnan teoriaa ja perehtynyt etenkin Joseph Campbellin monomyytin (1949) käsitteeseen. Keskityn nyt myytin alkupään osioon, jossa sankari kieltäytyy kutsusta seikkailuun. Tämän vaiheen analysoiminen on aina erityisen paljon kiinnostanut minua, sillä lapsena minua raivostutti, jos päähenkilöt jahkailivat, eikä juoni edennyt. Kuitenkin rakastin tarinoita sitä enemmän, mitä sinnikkäämmin jouduin kannustamaan sankaria liikkeelle kuin itsepäistä muulia.

Juonen matelemiseen ja jahkailuun liittyy myös monia narratiivisia taustasyitä, jotka eivät ole myyttisiä, kuten maailman ja siinä asustavien hahmojen pohjustaminen tai uhkakuvien maalailu, jotka perustelevat ylipäänsä syitä lähteä seikkailuun, jotta hyvyys voittaisi ja tasapaino palautuisi maailmaan. Alun tahmeus luo myös kontrastia; seikkailu tuntuu seikkailulta, kun on ensin jouduttu kyllästymään arjen keskellä. Nuorten seikkailuelokuvat monesti alkavat koulun kammottavuuksien kuvailulla. Päähenkilöä kiusataan koulussa (The Neverending Story) tai opettaja, ilkeä äitipuoli tai jokin muu auktoriteettihahmo esitellään on hirveänä tyrannina, joka motivoi pakenemisen.

Vuoden 1939 The Wizard of Oz alkaa kuuluisasti mustavalkoisena, ja filmi muuttuu värilliseksi vasta, kun Dorothy saapuu Ozin ihmemaailmaan.

Käytännössä kaikissa Hollywoodin kulta- ja hopeakauden saduissa ja fantasiaeepoksissa lähdetään arkitodellisuudesta, mutta sitten "pudotaan kaninkoloon", kuten käy Liisalle ihmemaassa. Tarinan eri versioissa sekä jatko-osissa siirtymä tapahtuu myös nukahtamisen tai peilin lävitse. Päättymättömässä tarinassa (1984) portaalina toimii kirja, Narniassa on vaatekaappi, taulu ja monia muita välineitä, mutta aina lähtökohtana on lukijalle tuttu reaalitodellisuus. Tätä siirtymää Campbell kutsuu "rajan ylittämiseksi" ja tietä matkalle viitoittaa usein airut, joka voi olla esimerkiksi kelloaan tuijottava jänis.

Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että sankari kutsun saatuaan kieltäytyy siitä - tai kynnyksen äärellä hän haluaakin vain palata kotiin. Häntä ei kiinnosta seikkailu.

Campbell kirjoittaa (s.65):

"Ihminen jää ikävystymisen, kovan työn tai "kulttuurin" vangiksi."

Vaikka elämä olikin pelkkää pelkoa, puutetta ja ikävystymistä, näyttäytyy seikkailu silti liian pelottavalta. Päähenkilö ei koe olevansa valmis - tai hän ei ole vielä kärsinyt riittävästi.

"Kutsusta kieltäytymisessä on olennaista se, että asianomainen ei suostu luopumaan siitä, mitä hän pitää omana etunaan. /...hän ajattelee, että hänen olisi turvattava nykyisten ihanteidensa ja etujensa järjestelmä."

Toisin sanoen sankari kieltäytyy kutsusta, koska hän ei halua muutosta. Hän kieltäytyy kutsusta, koska ei ole sankari, vaan tavallinen ihminen - ja tässä kohtaa häneen on tavallisen ihmisen helpompi samaistua. Katsoja näkee sankarissa itsensä, hän tulee tietoiseksi siitä, miten hän itse omassa arjessaan usein kieltäytyy sankaruudesta ja seikkailuista.

Sankaria pidättelevät myös ennakkoluulot ja pelot. Campbell lainaa Tuhannen ja yhden yön satuja:
(s.69):

"Oi isäni, en halua mennä naimisiin, sillä... olen lukenut monta naisten viekkautta ja kavaluutta käsittelevää kirjaa sekä monesti kuullut siitä puhuttavan."

Tarinan alun sankari on lapsi. Hän on kokematon ja arka. Myytin tarkoitus on paitsi näyttää, miten ihminen kehittyy haasteiden kautta, mutta kulttuurievoluutiossa myyttien vetovoimaan vaikuttaa myös niiden samaistuttavuus. Tarinan on oltava helposti lähestyttävä ja koukuttava. Haasteet tuntuvat sitä suuremmilta, jos päähenkilö ei ole valmis edes poikkeamaan omasta kotikylästään.

Bilbo Reppuli ei selvästikään ole aiemmassa elämässään valmistautunut seikkailuihin. Hän ei ole treenannut taistelutaitoja tai tutkinut karttoja. Hän on vain syönyt hyvin ja polttanut piippua. Tietenkään hänen ei olisi syytä riskeerata henkeään... mutta toisaalta kuinka monille tarjotaan sellaista tilaisuutta? Kyllähän sitä ainakin kannattaisi harkita...

Sankarin jahkailu oudolla tavoin sitouttaa kuulijan tai katsojan hänen patistamiseensa. Oli palkinto mitä tahansa, se tuntuu suuremmalta, kun katsoja tuntee taistelleensa tylsien vaiheiden läpi ja sitoutuneensa sen tavoittelemiseen. Salaisuutta tai aarretta vartioivat esteet myös luovat mielikuvan siitä, että lopussa odottaa jotakin ennennäkemätöntä.

"Ja mitä useampaan kosintaan prinsessa vastasi kieltävästi, sitä innokkaammaksi hänen kosijansa kävivät." (Campbell s.71)

Uusien asioiden aloittamiseen liittyvä epäröinti tai tahmeus on tietenkin inhimillisesti hyvin tuttua. Tarinan sankari ei voi olla heti liikkeellä, jos kyse on kehityskertomuksesta, jota monomyytti perustavimmillaan kuvaa. Mutta kun kotikylästä viimein poistutaan, on kaikki mahdollista. Tarinan luonne muuttuu. Maailmaa alkavat ohjailla uudet lait.

Jos sankari itsepäisesti kieltäytyy kutsusta kerta toisensa jälkeen, täytyy jonkin korkeamman voiman puuttua peliin ja pakottaa hänet liikkeelle. Sankaruus on hänen kohtalonsa, eikä tämä välittyisi, jos hän itse yksin vastaisi sekä kyvyistä että motivaatioista.

Monomyytin asemasta Hollywoodissa

Alkujaan kiinnostuin monomyytistä sitä kautta, että tiesin sen olevan Star Wars -elokuvan (1977) teoreettisena lähtökohtana. George Lucas poimi vaikutteita lapsena näkemistään seikkailuelokuvista, mutta yhdisteli niitä melko yksinkertaisen kaavan mukaan. Kaava oli peräisin Campbellin kirjasta The Hero with a Thousand Faces (1949), josta tuli sitäkin kautta yhä kuuluisampi teos. Monomyytti näytti toimivan, joten sitä käytettiin ahkerasti 80-luvulla, etenkin fantasiaelokuvissa.

Willow (1988)

Samankaltainen juonirakenne löytyy muun muassa elokuvista Conan Barbaari (1982) sekä Mad Max 2 (1981), joissa päähenkilöt aluksi osoittavat antisosiaalisen luonteensa, ajattelevat vain itseään (havitellen bensaa tai kultaa), mutta sitten joutuvat kärsimään ja tulevat nöyryytetyksi. Lopulta he ovat valmiita uhraamaan henkensä korkeampien päämäärien vuoksi, minkä jälkeen he saavat takaisin voimansa ja kunniansa.

Monomyyttiä on sovellettu toimintaelokuviin kenties siksi, että on tavoiteltu eeppisyyttä tai haluttu pelata juonessa varman päälle. Ohjaajan henkilökohtaisempi panostus on sitten kohdistunut enemmän stuntteihin, erikoistehosteisiin tai taistelukohtauksiin. Kenties monomyyttiä myös ahkerasti on opetettu amerikkalaisissa elokuvakouluissa, joten moni on poiminut sen sieltä miettimättä asiaa sen enempää?

Mad Max ei etsi autiomaasta ystäviä, vaan bensaa.

Mahdollista kai on sekin, että ainoastaan muutama elokuvantekijä ymmärsi 1970 ja -80-luvuilla soveltaa monomyyttiä, mutta he hyötyivät siitä niin paljon, että menestys oli todennäköisempää ja nämä elokuvat jäivät ihmisten mieliin. Nyt monomyytti sitten näyttää hallitsevan koko aikakautta. Joka tapauksessa jo lyhyen perehtymisen jälkeen vakuutuin siitä, että jotain perää tässä teoriassa taitaa olla.

Willow on Ron Howardin ohjaama, mutta George Lucasin käsikirjoittama. Niinpä on helppo ymmärtää miksi tarina on lähes yhdenmukainen Star Warsin kanssa: alussa päähenkilö (Luke / Willow) asuu tomuplaneetan tuppukylässä, jonka harmonian rikkoo pahojen voimien hyökkäys. Elokuvan alun Luke Skywalkeriin istuu hyvin Campbellin kuvaus: "...jää ikävystymisen, kovan työn tai kulttuurin vangiksi."

Molempien elokuvien sankari kohtaa heti alkuvaikeuksien jälkeen velhon tai jedimestarin, mutta sankari myös epäonnistuu ensimmäisissä haasteissa kokemattomuutensa takia. Siitä huolimatta hän alkaa saada oppia taikuudesta (tai voimasta). Hän kohtaa myös vastentahtoisen lurjuksen (Han Solo / Madmortigan) sekä viettelijättären. Yhdessä he taistelevat ilmiselvää suurta pahuutta vastaan taioin ja miekoin (valomiekoin), matkalla käydään eksoottisissa paikoissa, syntyy romansseja ja seurueeseen liittyy myös koomisia sivuhenkilöitä. Jos Willown ja Star warsin pilkkoo osiin, niissä on lähes samat henkilöt ja lähes samat vaiheet. Ja juonen kaikki elementit on poimittu suoraan monomyytistä.

Monomyyttiin nämä elementit on puolestaan poimittu vanhoista kansantarinoista, aivan kuten J.R.R.Tolkien toimi. George Lucas kaiketi arveli, että mikä on toiminut joskus ennen, toimii ehkä nykyäänkin. Ja niinhän siinä myös kävi. Mutta elementtejä voi käyttää oikein vain, jos ymmärtää syvällisemmin niiden psykologisen ja myyttisen merkityksen. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta useita esseitä, kenties kustakin monomyytin elementistä erikseen, mutta nyt keskityn vain sankarin kieltäytymiseen tarinan alkuvaiheissa.

Jostain syystä sekä vanhoissa myyteissä että Hollywoodin tarinoissa sankari aina epäröi lähteä matkalle tai ei tahdo hyväksyä sitä suurta osaa jota hänelle tarjotaan. Joskus jopa useammat tarinan henkilöt ovat aluksi hyvin vastentahtoisia, kunnes kohtalo tavalla tai toisella pakottaa heidät liikkeelle.

Kieltäytyminen kutsusta

Tähtien sodassa ei ole yhtä selkeää kohtausta, jossa Luke Skywalker kieltäytyisi hänelle tarjotusta tehtävästä, mutta ympäristö jarruttaa häntä tavalla, joka luo saman herkullisen kokemuksen juonen takkuilemisesta. Kun Obi-One Kenobi opastaa Lukea valomiekan käytössä, hän pärjää surkeasti, mutta Obi-One kehoittaa häntä luottamaan vaistoihinsa. Samoin Willow epäonnistuu useita kertoja velhokoulun pääsykokeessa sekä muissa yrityksissään hallita taikuutta.

Alun esteet ovat yhteisöllisiä ja juontuvat pienen kyläyhteisön pienestä maailmasta, joka ei ole valmistanut sankaria suuremman maailman haasteisiin. Taikurihaaveille, kuten myös "jediuskonnolle" naureskellaan. Tähtien sodassa tätä naureskelua esiintyy sekä kapinallisten (Han Solo) että imperiumin joukoissa. Sankarille suositelleen, että hänen kannattaisi ennemmin hoitaa sikoja tai lypsää banthoja. Luken kasvatti-isä ei halua päästää häntä lentäjäkouluun, koska maatilalla täytyy tehdä viljelytöitä. Vihjataan myös todelliseen syyhyn, joka on se, että he pelkäävät hänessä piilevän voimia, kuten jedi-isässään. Kasvattivanhemmat yrittävät myös suojella Lukea sotaisalta kohtalolta tai vallattomalta luonteeltaan. Ja kuitenkin kohtalo puuttuu peliin, kuten sanotaan.

He ostavat uuden droidin R2-D2:n, joka on myös uppiniskainen, eikä suostu aina tekemään sitä mitä pyydetään. Toista droidia 3-CPO:ta pidättelee hänen pelkuruutensa. Näyttää siltä, ettei Luke Skywalker ole menossa mihinkään, häntä pidättelevät elementit monelta suunnalta. Maailma tuntuu pieneltä, koska siihen on nopeasti määritelty ilmiselviä rajoja: puutetta, kieltoja, arkuutta. Ja samaan aikaan fantasia antaa odottaa jotakin suurta. Syntyy kontrasteja, aivan kuten musiikissa.

R2-D2 karkaa, mikä käynnistää seikkaulun ensimmäisen vaiheen. Robottia etsiessään Luke tapaa vanhan jedimestarin Obi-One Kenobin, joka vaikuttaa myös melko vastahankaiselta uusien seikkailujen suhteen. Kun Luken adoptioperhe tapetaan, on heidän pakko vaihtaa maisemaa. Tällä tavoin kohtalo julmasti poistaa esteet seikkailun tieltä. Mutta lähdön esteiden olemassaolo on syystä tai toisesta tärkeää myytissä, koska esteet symboloivat raja-aitaa arkisen maailman ja fantasian maailman välillä.

C.S.Lewisin Narnia-kirjoissa siirtymä toden ja fantasian välillä tapahtuu useimmiten heti kirjan alussa, ja lopussa myös palataan kotiin yhtä näyttävästi (tai yhtä mystisesti). Raja on siis selkeä. Lapset esimerkiksi astuvat vaatekaappiin ja kulkevat sen läpi Narniaan. Vastaavia matkanteon välineitä ovat myöhemmin myös taulu, metsä ja uni, mutta merkitys on aina sama. Lähes aina lapsista joku on innokas, kun taas joku toinen varovainen tai pelokas. Tällä tavoin ryhmään syntyy jännitteitä ja lukijan on helppo tunnistaa eroja luonteissa. En ole nyt hetkeen lukenut Narnia-kirjoja, joten en osaa nimetä tilanteita, jossa sankaruudesta kieltäydyttäisiin hyvin yksioikoisesti. Silti monikin teko yleensä edellyttää suostuttelua. Monomyytin muita elementtejä Narnia-kirjoissa (1950-1956) löytyisi yllin kyllin, kuten Aslan-leijonan kuolema ja jälleensyntymä.

Joseph Campbell ja C.S.Lewis olivat kirjallisuuden ja myyttien tutkijoita, kuten myös J.R.R.Tolkien, jonka teoksista löytää vaivatta kaikki monomyytin elementit. He kaikki varmastikin seurasivat ahkerasti aikansa antropologian uutisia ja perehtyivät vertailevan uskontieteen löydöksiin. 1950-luku oli humanismin kulta-aikaa myös siksi, että lähimuistissa oli historian kauhistuttavin sota. Historiasta haluttiin siis ottaa oppia, jotta samoilta virheiltä voitaisiin välttyä. Kielessä, politiikassa ja taiteissa nähtiin kehityskulkua, mutta myös syklisiä, toistuvia kaavoja. Vuosisadan alun humanismia leimasi strukturalismi, eli universaalien ja toistuvien kulttuuristen rakenteiden tunnustaminen sekä yksinkertaisten, mutta toimivien kaavojen etsiminen. Tätä strukturalismin ja humanismin aatetta monomyytti edustaa tyypillisimmillään. Taru Sormusten Herrasta -trilogian (1954-55) ilmestyminen osui ajellisesti päällekkäin Narnia-sarjan kanssa, vaikka Tolkien oli kehitellyt mytologiaansa jo vuosikymmenten ajan. Ajan suuret luomukset olivat strukturalistisia synteesejä koko ihmiskunnan tarjolla olevista mytologioista.

Strukturalistien pohjatyöhön perustuvat juonirakenteet olivat yksinkertaisia, tarkoituksellisen pelkistettyjä, mutta tehokkaita. Kenties strukturalistit oikeasti onnistuivat työssään paljon paremmin kuin nykyään ajatellaan. On perusteltua sanoa, että hyvän ja pahan välinen taistelu on maailmankuvana lapsellinen, mutta monomyytissä tätä mustan ja valkoisen, tai yön ja päivän välistä taistelua ei varsinaisesti edes mainita. Se on Hollywoodin lisäystä, ja monomyytti näkyy Star Wars -saagassa paljon paremmin siinä, miten trilogian viimeisessa osassa Luke kohtaa isänsä ja kieltäytyy taistelemasta tätä vastaan, käännyttäen hänet pois pimeydestä (atonement with the father). Myös termi "balance to the force" on suoraan monomyytistä, sillä henkisen kehityksen päämääränä on olla kahden maailman mestari ja tuoda tasapaino maailmaan. Tämä on hyvin taolaista, mutta myös kristillistä sitä kautta, että Campbell tulkitsee kristillisyyttä mystiikan kautta. Enkelit ja paholaiset ovat paitsi fantastisia tarinaelementtejä, myös ihmisen sisäisen kamppailun ilmentäjiä, aivan kuten Aku Ankan olkapäillä kiistelevä pieni enkeli ja pieni piru ilmentävät.

Nyt olen kuitenkin eksymässä aiheesta, joka on sankarin epäröinti ja vastentahtoisuus. Siirrytään siksi Tolkienin Hobittiin, jossa "kieltäytyminen kutsusta" on päivänselvää. Bilbo Reppuli ei aluksi suostu Gandalfin ja kääpiöiden pyyntöön lähteä vaaralliselle matkalle. Vasta seuraavana päivänä hän tuntee kutsun seikkailuun. Frodo on yhtä lailla vastahankainen, kun sormus luovutetaan hänelle. Hän ei tahdo sellaista vastuuta, mutta suostuu, kun kukaan muu ei siihen kykene. Hän nöyrtyy sankaruuden edessä, vaikka ei pidä itseään sankaruuden arvoisena. Ja juuri tämä vaatimattomuus on oleellista todellisen sankarin tunnistamiseksi. Onhan kuningas Arthur vain ritarin aseenkantaja, kun hän kaikkien yllätykseksi vetää miekan kivestä. Tällä tavalla fantasia kautta aikojen tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuden haaveilla hänessä itsessään piilevästä suuruudesta.

Joskus kieltäytyminen merkitsee nöyryyttä, mutta joskus taas pelkuruutta, joka kääntyy rohkeudeksi. On tärkeää rakentaa kuva sankarista, joka ei ole ahne ja vallanhimoinen. Hän on kuin kuka tahansa meistä, arka ja samaistuttava. Sankaruus löytyy hänestä vasta tosipaikan tullen. Jalo ihminen ei tahdo itselleen sellaista kunniaa, jota ei ole ensin ilmiselvästi ansainnut. Rehvastelijat ovat tarinassa läsnä vain luodakseen konrastia päähenkilöön. (Tosielämässä rehvastelijat hyvinkin usein päätyvät pääministeriksi tai muuhun korkeaan virkaan, koska vaatimattomat ihmiset eivät tee itsestään numeroa. Mutta nyt me siis puhumme fantasiasta, joka on määritelmällisesti todellisuudelle vastakkaista.)

Tähtien sota jatkaa sankarin kieltäytymisen teemaa myös Han Solon kautta. Aluksi hän ei suostu ollenkaan tarjoamaan kyytiä, mutta puheet rahasta ja prinsessoista kääntävät hänen päänsä. Lopussa hän ottaa rahat ja juoksee, mutta kuitenkin palaa taas viime hetkellä sankarin rooliin. Luke on innokas ja kokematon, mutta heistä kahdesta on Han Solo selkeämmin se hahmo, joka ilmentää kieltäytymistä sankaruuden kutsusta. Kummassakin tapahtuu kehitystä, mikä tietenkin on tärkeintä missä tahansa ihmisten sydämiin vetoavassa tarinassa.

Epäröivä sankari saa lukijan tai katsojan heittäytymään

Kun muistelen omia lapsuuden kokemuksiani eeppisten tarinoiden äärellä, muistan tuskastelleeni sitä, kuinka kirjojen tai elokuvien päähenkilöt eivät heti syöksy seikkailuun. He ovat arkoja tai välinpitämättömiä. Jostain syystä heitä eivät saa liikkeelle lupaukset rikkauksista tai kuuluisuudesta. He hievahtavat vasta, kun heidän kylänsä poltetaan, kuten niin monessa lännenelokuvassa on tapana - tai jos heidän autonsa varastetaan tai hajotetaan, mikä on aina Mad Max -elokuvien sankarin kohtalona.

Kun lapsena katsoin sankarin jahkailua, en ollut pysyä nahoissani. Minun teki mieli huutaa: "No, mitä siinä seisoskelet! Tee jotakin! Sano kyllä!"

Mutta monomyytti sanoo, että juuri näin tarinaa tulee kertoa. Sankarin kuuluu aluksi olla kuin tikku paskassa. Sillä tavalla yleisö alkaa kannustaa häntä liikkeelle. Jos mietit asiaa, niin löydät tämän saman niksin melkein jokaisesta Hollywood-elokuvasta, melkein tyylilajista riippumatta. Vastentahtoista sankaria sovelsi myös Alfred Hitchcock monissa suosituimmissa elokuvissaa, kun Vaarallinen romanssi (1959), jossa tavallinen henkilö tulee sekoitetuksi agenttiin ja joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Vertigossa (1958) sankaria pidättelee hänen korkeanpaikan kammonsa ja Takaikkunassa (1954) taas se, että hän on loukannut jalkansa. Sankarilla täytyy olla jokin sisäinen tai ulkoinen pidäke, joka inhimillistää hänet. Liian aktiivinen ja liian täydellinen sankari ei ole samaistuttava, eivätkä haasteet tunnu niin ylitsepääsemättömiltä.

Esimerkkejä voisi luetella loputtomasti, mutta tiivistän sankarin kieltäytymisen syyt muutamiin pääkohtiin. Näitä psykologisia syitä ei esitellä Campbellin kirjassa, jossa vain kerrotaan tapauksia historiallisesta mytologiasta, mutta ei mainita läheskään kaikkia tarinankerronnan motiiveja, jotka tekevät kieltäytyvästä sankarista niin tehokkaan.

Epäröinti seikkailun alussa juontuu siitä, että... tai saa aikaan sen, että:

1. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Lähdön ponnisteluista syntyy ensimmäinen raja-aita arkisen maailman ja mytologisen maailman välille. Kieltäytyminen ja sankaria paikoillaan pitävät esteet kuvastavat sitä, miten vaikea on siirtyä yhtäkään askelta, ikään kuin sankari olisi jumissa mudassa, josta ei pääse irti. Hän on omien rutiiniensa ja ennakkokäsitystensä vanki. Ja koska hän on vanki, ei hän voi liikkua lainkaan. Hän on kenties vain kuvitellut muurit ympärillään, mutta pelko estää häntä.

2. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Sankarin oman vastustelun kautta syntyy vaikutelma sankarin pyyteettömyydestä ja hyvästä sydämestä. Kun sankari ei janoa kunniaa, tai kuninkuutta, on hänessä potentiaali suuruuteen, joka kumpuaa vaatimattomuudesta.

3. (Campbellin vihjaama motiivi, liiankin ilmiselvä) Henkilössä on kehityspotentiaalia, koska hän on alussa niin arka ja kypsymätön. Hän ei ole valmis edes astumaan oman kotikylänsä rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi Sam on tällainen hahmo sormusten herrassa. Hän on alussa vain puutarhuri, mutta hän vastustaa monia vaaroja ja lopussa Sam jo pelastaa ystävänsä jättiläishämäkäkin kynsistä. Kehitystarina on sitä suurempi, mitä vähäisempi sankari on alkutilanteessa.

4. (syy, jota Campbel ei painota, triviaali myöskin) Tavallisuus on samaistuttavaa, valmis sankaruus ei niinkään. Kun sankari esitellään vaatimattomissa lähtökohdissa ja vähäisin taidoin (kuten Harry Potter) ei kenelläkään ole syytä reagoida häneen ainakaan siten, että hän olisi syntynyt hopealusikka suussa ja saanut kaiken ilmaiseksi. Me saamme seurata sitä tarinaa, jossa hän on ensin pelokas ja kompuroi, mutta sitten voittaa olosuhteensa ja kehittyy ihmisenä.

Uusia Star Wars -elokuvia on paljon syytetty siitä, että Rey kehittyy liian nopeasti, eikä saa opetusta valomiekan käsittelyssä. Hän oppii liian nopeasti ollakseen samaistuttava. Hän ei myöskään koskaan kieltäydy sankaruudesta, kun sitä hänelle tarjotaan. Vastapuolen Kylo Ren on paljon paremmin kirjoitettu hahmo, koska hänessä on heikkouksia ja ristiriitoja - kenties liiankin paljon.

5. (syy, jota Campbell tuskin mainitsee) Epäröinti saa katsojan/lukijan kannustamaan, mikä luo tunteen siitä, että hänen oma halunsa on jotenkin sysännyt sankarin liikkeelle ja hän osallistuu tarinan luomiseen. Tällä tavoin ainakin itse lapsena reagoin loputtomiin sankareiden jahkailuihin. Olin kärsimätön ja se raivostutti aivan loputtomasti, kun tarina ei edennyt. Mutta sitten se tuntui vain sitä paremmalta, kun jotakin vihdoin alkoi tapahtua. Ja se tuntui saavutukselta, josta itsekin sai olla ylpeä - että oli jaksanut olla luuserisankarin tukena siihen asti, että hän lopulta sai aikaiseksi jotakin.

6. (syy, joka on ilmeisen mytologinen) Kun sankari ei halua olla sankari, mutta hänet pakotetaan siihen, syntyy tunne kohtalon vaikutuksesta. Juuri kohtalon voimien läsnäolo tekee tarinasta mytologisen ja eeppisen. Tahtien sodassa on ilmeistä, miten voima pakottaa ihmiset yhteen ja asiat liikkeelle. Harry Potterissa on useita ennustuksia, jotka käyvät toteen. Kohtalon läsnäolo viestii, että sankari on korkeampien voimien suojeluksessa. Se mahdollistaa hyvinkin epätodennäköiset sattumat ja läheltä piti tilanteet. Kohtalon läsnäolo mahdollistaa sellaisen toiminnan, joka on epärealistista tilastojen valossa, mutta mahdollista fantasiassa. Ja tämä on juuri se maailma, johon rajan yli siirrytään, kun lapset astuvat vaatekaappiin tai kun Harry Potter nousee Tylypahkan junaan King's Crossin asemalla, laiturilla 9 ja puoli. Tarvitaan arkinen, mutta haastava alku, jotta motivoitaisiin mielikuvituksen käyttö välineenä paremman maailman synnyttämiseksi.

Kun luin Campbellin kirjaa, kävi mielessäni muitakin perusteita, mutta en kirjoittanut niitä ylös. Täytyisi lukea uudelleen joitakin kirjasarjoja, niin löytäisin varmasti lisää esimerkkejä.

Sankarin kieltäytyminen vain yksi seitsemästätoista monomyytin vaiheesta, mutta se toi erityisen vahvasti mieleeni lapsuuden. Muistan kuinka Mel Gibson kaikissa rooleissaan jaksaa aina olla niin kärttyisä ja haluton tarttumaan tarjottuun sankaruuteen. Kun seikkailu koputtaa ovelle niin Hollywood-sankari aina kietäytyy avaamasta tai paiskaa oven vasten kasvoja. Se oli niin raivostuttavaa, kun aina ne päähenkilöt marisivat ja keksivät selityksiä.

Mutta ehkä se on realismia, että monikin seikkailu on jäänyt kokematta, kun ei ole huomannut tilaisuutta tai viitsinyt nousta sohvalta. Muistan senkin, kuinka lapsena täytyi joitakin kavereita aina ylipuhua, ennen kuin he jaksoivat tehdä yhtään mitään. Dialogi oli kutakuinkin tällainen:

- Hei, käytäskö uimassa?
- Hjääh, vesi on kylmää.
- Entä pelattaisiinko sulkkista?
- Äh.
- Entä pelattaisiinko lautapelejä?
- Just joo.
- Entä jos mennään vaan pyöräilemään.
- En tiijä.
- No pelattaisko Nintendoa?
- Ei oo pelejä.
- No entä Segaa?
- (huokaus) Ohjain rikki.
- No mitä me nyt sitten tehdään?
- Katotaan vaikka Conan Barbaari.
- Me ollaan katottu se jo 7 kertaa tänä kesänä.
- No ei sit.
- No katotaan vaan se Conan Barbaari.

En saanut elämälleni mitenkään helppoa aloitusta, mutta sitten ehkä juuri sen takia siitä tuli niin mielikuvitusrikasta. Kun todellisuudessa tapahtui niin vähän, ja kaikki yritykset tuntuivat olevan rämpimistä mudassa, täytyi lukea kirjoja ja laittaa asiat liikkeelle fantasian maailmassa.

Luuseriteoria - kirjallisuus köyhien äänenä, osa 2

Monet suosikkikirjailijani, kuten Philip K. Dick ovat viettäneet aikaansa luusereiden, narkkareiden, kulkureiden, rikollisten ja suoranaisten hullujen kanssa. Heidän äänensä ei ole kulttuurieliitin ääni, vaikka heidät myöhemmin olisikin kanonisoitu. Elinaikanaan heitä on harvemmin uskallettu palkita ja kutsua puhujaksi juhlatilaisuuksiin. Ymmärtäähän sen, ties mitä sekavuuksia tai syytöksiä päästäisivät suustansa, etenkin kun ovat juuri saaneet ilmaista viinaa.

Laitapuolen elämä tuo vaaran tuntua tekstiin vaikka se olisi harkittua ja tyyliteltyä... siis teksti, ei elämä. Lukiessa on toistuvasti sellainen tunne kuin rivien välissä saatettaisiin sanoa jotakin uhkarohkeaa ja skandaalinomaista. Se on varmaankin kiukku ja turhautuminen, joka sellaisen tunnelman luo. Kirjailija ikään kuin tiuskii tekstiä eteen päin kuin olisi halukas aloittamaan perheriidan kenen tahansa kanssa, korottamaan ääntään ja sanomaan suorat sanat.

Jos pian tapahtuu murha, se on kuin lautasia lentäisi lattialle. Lukukokemuksen ympärillä koko naapurusto hiljenee.

Romaanit olivat pitkään paljastuskirjoja ja elämänhallinnan oppaita. Sitten ihmisten tirkistelyntarvetta alkoi tyydyttää keltainen lehdistö, ja elämänhallintaoppaista syntyi oma genrensä, jossa luonnollisesti korostetaan hyvien tarinoiden merkitystä. On helpompi ottaa neuvo vastaan kun sen kertoo henkilö, joka "tuntee läheisesti" Dalai Laman ja Arnold Schwarzeneggerin.

Elämäntaito-oppaat ovat sikäli aikamme kaunokirjallisuuden kärkeä, että niissä saa huoletta liioitella ja kaunistella totuutta. Kirjoittajat pyrkivät luomaan narratiivin, jossa he itse ovat omien ajatustensa voimasta nousseet äärimmäisestä kurjuudesta korkeimmalle huipulle, ikään kyse olisi oivalluksesta (salaisuudesta...) eikä työstä, syntyperästä, koulutuksesta, älykkyydestä, karismasta tai suhteista oikeisiin ihmisiin... sattumasta siis. Ahkerahan on ihminen, jolle ympäröivä maailma näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana, mikä ei kaikkien kohdalla pidä paikkaansa.

Tilannetta voi toki parantaa omalla asenteella, mutta suhteellisesti ihmisten enemmistö yhä pysyy luulereina, ja tuntee itsensä luusereiksi, koska ei auta vaikka itse ei vertaisi itseään muihin. Ihmiset ympärillämme tekevät sen meidän puolestamme. Kun kerran päätyy heikompaan asemaan, niin kaikki tehdään vaikeammaksi. Rumalle ja resuisesti pukeutuneelle ihmiselle eivät kaupan myyjät hymyile.

Tuntemattomien ihmisten pieni flirttailu puskee pientä kilpailuyhteiskunnan ihmistä eteen päin. Kaupan kassan hymy voi ratkaista sen, uskaltaako tänään soittaa Sanomamedialle ja peruuttaa lehden tilauksen, jonka otti vastaan ilmaisen ruotsinristeilyn vuoksi, mutta joka pitäisi peruuttaa, ettei tule isompaa laskua.

Kun tuntee itsensä kauniiksi ja on hyvin pukeutunut ja täynnä menestyksen sekä hiljattain koetun kiihkeän seksin tuottamaa itsevarmuutta, on kaikki helppoa, jopa roskapussin vieminen.

Mutta kun on rahaton ja täynnä ahdistusta, eikä kukaan tai mikään ole moneen päivään yrittänyt piristää, on ainoa keino hankkia turvaa siitä, ettei muillakaan mene niin hyvin.

Silloin voi lukea 7 päivää -lehteä, mutta kun Matti on nykyään päässyt veloistaan, niin ei sekään oikein auta. On pakko tarttua kovempaan kamaan, eli esimerkiksi venäläiseen kirjallisuuteen.

Vuosi sitten kirjoitin siitä miten koyhat-maarittavat-historian, ja kuinka klassikkoteoksen heijastavat sitä muuttumatonta tilannetta, kuinka köyhät ovat aina keskuudessanne.

Suurta yleisöä on hyvin vähän kiinnostanut se onko kirjan ilmaisu omaperäistä tai värikästä. Ennen kirjoilla oli kyky taikoa silmiemne eteen mahdottomia tapahtumia. Sitten elokuvien erityisefektit kehittyivät ja halpenivat.

Menestyselokuvien sekä elämäntaito-oppaiden ongelmana kuitenkin on, että sankareihin ja menestystarinoihin samaistuminen ei koskaan tuota ihan samanlaista syvää tunnekokemusta kuin oman kurjuutensa kohtaaminen jonkun toisen ihmisen luomassa narratiivissa. Siitä tulee jopa parempi olo kuin Matti Nykäsen toilailuista.

Muiden köyhyys antaa toivoa siitä, että joku saattaisi kenties löytää ratkaisun, jos muutkin miettivät samoja ongelmia. Lisäksi se lievittää häpeää. On helpompi tarttua puhelimeen ja perua lehtitilaus, jos ei ahdista se, että ainoa, jolla on sama ongelma sosiaalisten kohtaamisten kanssa.

Outous on oudon samaistuttavaa - tai ainakin se on tutumpaa lukijalle kuin sankaruus

Sukupolveni terävin (ja ehkä myös neuroottisin) aforistikko-runoilija Timo Salo kirjoitti hiljattain:

"Soisin, ettei kirjoittajia kohdeltaisi auktoriteettiaseman tavoittelijoina."
Kirjalliseen sanaan on perinteisesti suhtauduttu kunnioittavasti, ja englannissa käytetään joskus asiantuntijoista ilmausta "he/she basically...wrote the book on it", kun tahdotaan sanoa, että tässä on joku jonka mielipidettä kannattaa kuunnella.

Useimmat filosofit varmaankin tahtovat olla vakavasti otettavia argumentaatiossaan ja älyllisessä painoarvossaan, mutta esseistit saattavat nauttia omasta rauhasta ja etenkin runoilijalla on arvoa myös hauraudessa mitattuna (...tai ehkä myös haureudessa mitattuna).

En muista missä, mutta joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä kuinka hyvän kirjan lukeminen on kuin viettäisi aikaa ymmärtävän ystävän seurassa. Silloin muiden mielipiteellä tai kirjan saamalla ylistyksellä on hyvin vähän merkitystä, sillä emmehän me ystäviämme valitse sillä perusteella, että heidät on Anna-lehdessä nimitetty vuoden ystäväksi 2016.

He ovat meidän ystäviämme ja meidän tasollamme. Ja mehän olemme pohjimmiltamme luusereita, kuten 90% ihmiskunnasta. Parhaiten me tunnemme itsemme kotoisaksi jonkun sellaisen seurassa, joka ei tee itsestään numeroa, ja joka ymmärtää millaista on tuntea itsensä tavalliseksi.

Suuret ajatukset ja hienot sanat saatetaan nostaa jalustalle, mutta aikamme kustannusmaailma ei ymmärrä sitä, mikä arvo on surkimuksilla. Heitä tulisi tukea, jotta heidän kirjansa koskaan löytäisi lukijoita, koska he ovat ujoja ja saamattomia, kuten useimmat ihmiset. He eivät ole tehokkaita suorittajia, jotka leiskuvat neroutta - mutta he eivät myöskään nöyrästi apinoi aiempia kirjoittajia ja laskelmoidusti toista sitä samaa kaavaa, jota koko muu ympäröivien narratiivien todellisuus.

He ovat omituisia, hankalia, epätäydellisiä ja ujoja... niin kuin kaikki parhaat kirjailijat, eikä se muutu. Ei jalustalle nostettuja taitureita kukaan sen jälkeen jaksa lukea, kun jalustat ovat sortuneet. Ei ketään kiinnosta se, miten paljon joku tietää ja kuinka monta volttia hän osaa tehdä ilmassa. Mutta jos joku on herkkä, hauras, kärsivä ja puutteellinen ja silti lämmin, voi hänestä tulla miljoonien ihmisten läheinen ystävä, joku jonka seurassa viihtyy.

Ja tämä on vain yksi syy, miksi me tarvitsemme runoilijoita. Runous ei ole kuningaslaji, koska sitä harrastaisivat kuninkaat. Se on kuningaslaji, koska kirjallisuuden historiassa kerjäläinen kohotetaan kuninkaaksi.

Kun tekstiin kerrostuu merkityksiä - Uusi lelu

Pari päivää sitten julkaistiin hiuksia nostattava kahden minuutin podcastin, jota on jo verrattu David Lynchin Eraserheadiin. Reaktio on yllättävä, sillä teksti perustuu löyhästi vuoden 2012 Kevätpörriäiseen. Tarinasta ei suinkaan ollut tarkoitus tulla erityisen ahdistava, mutta siitä on jo käytetty adjektiiveja "painajaismainen", "kuvottava" ja "iljettävä". Pelkokertoimen lisääntyminen kai tapahtui puolivahingossa sen jälkeen kun tekstiin alkoi useamman kirjoituskierroksen myötä kertyä symbolisia tasoja.

Kuunnelmatekstin esittää muusikko ja sanataiteilija Dxxxa D. Taustamusiikin on säveltänyt Otto V. Suosittelen podcastin kuuntelemista, ennen kuin myöhempää erittelyäni lukee pidemmälle. Teksti on lyhyt ja analyysi saattaa ikävästi lieventää ahdistavaa tunnelmaa. Yleensä en itse julkisesti tulkitse omia kirjoituksiani, mutta ajattelin nyt tehdä poikkeuksen, koska hiljattain Hesarissa runoilijat selittivät tekstejään, ja se oli ihan viihdyttävää.

Tässä linkki Dxxxan lausumaan kuunnelmaan:
https://soundcloud.com/user-82817550/uusi-lelu-kauhuremix-feat-dxxxa-d-ambient-by-otto-v

Ja tällainen on kollaasiteksti itsessään:

Uusi lelu

Olipa kerran Tatu, joka omisti designlelun. Se oli kuutio, johon oli sulatettu muita leluja ja vanhoja kelloja. Tatu yritti myydä designlelun, mutta kaikki sanoivat hänelle että lelu oli ruma.

 Tatu ei tiennyt miten lelulla pitäisi leikkiä. Hän vei sen hiekkalaatikolle ja muut lapset vain ilkkuivat. Äidin ja isän mielestä designlelu oli maailman paras. Siihen oli sulalettu mukaan myös Tatun vanhat legot ja pandakarhu Paavo.

 Jouluna Tatu sai uuden lelun. Uusi lelu oli kuminen apinan pää. Kun sitä puristi niin se kirkui ja huusi. Apinan pää sisälsi kumia ja pikkuisen äänilaatikon. Äänilaatikko oli tehty raudasta. Apinan pää oli myös puoliksi vetinen. Apina hikoili kaikesta huutamisesta.

 Tatu ei saanut nukuttua, kun yöllä apinan pää tuijotti häntä pöydältä. Tatu kävi varovasti kääntämässä apinan naaman kohti nurkkaa, mutta silloin se alkoi rääkyä. Naapurien ikkunassa syttyivät valot ja seinän läpi kuului kolinaa, kun isä kompuroi vessaan. Apina ei lopettanut, ennen kuin oli saanut huutaa sydämensä kyllyydestä. Lopuksi sen silmät hehkuivat ja se alkoi hikoilla ja nieleskellä.

 Tatu oli surullinen ja seuraavana jouluna hän sai surullisten lasten auttajan. Se oli robotti, joka yllättää surullista kaveria sanomalla Böt Böt. Mukana oli myös mukiteline ja limuautomaatti. Tatun äiti osti sen robotin, koska Tatun isä oli muuttanut New Yorkiin. Ennen lähtöä isä oli sulattanut yhdeksi kuutioksi kahvinkeittimen ja muut häälahjat. Äiti nosti sen kuution kunniapaikalle, kun sukulaisia vieraili kotona katsomassa.

Metodista ja tarinan taustoista:

Tarina uudesta lelusta on koottu usean lapsen teksteistä, joissa on taustalla myös Kiasma-kokemuksia. Olen koonnut tähän artikkeliin myös kaikki ne kevätpörriäisen katkelmat, joiden pohjalta kollaasi on kirjoitettu - tai jotka ovat tarjoneet inspiraatiota.

Kiasmassa oli joitakin vuosia sitten esillä kuutioita, joihin oli sulatettu leluja. Aiemmin onnistuin metsästämään netistä taiteilijan nimen, mutta nyt en löytänyt uudestaan oikeita sanavalintoja kun etsin tätä kirjoitusta varten. Muistelen myös, että Kevätpörriäisessä useampikin koululainen olisi kuvaillut samaa Kiasman näyttelyä.

Mielestäni taiteilijoille on hyväksi muistuttaa, miten omituiselta ja häiritsevältä heidän sinänsä upeat käsitetaiteelliset teokset saattavat näyttää lasten ja maallikkojen silmissä. Yleensä taiteilijat ovat vaikeiden elämäntilanteidensa, traumojensa ja juurikin tunneherkkyytensä tähden hyvin kovanahkaisia tietyissä asioissa.

Heidän on ollut pakko pureutua ahdistuksensa juuritekijöihin ja käsitellä pois traumojaan, jotta he ovat voineet säilyä hengissä ja edistyä urallaan. Taide pureutuu inhimillisiin pelkoihin, häpeän kokemukseen sekä sosiaalisen maailman raadollisuuksiin samalla tavoin kuin kirurgi veitsellään tunkeutuu potilaan sisuskaluihin. Näky voi olla oksettava herkkähermoiselle sivustakatsojalle, kun dekonstruktion ammattilainen kääntää instituutioiden ja perinteiden ihon ylösalaisin ja näyttää niiden veriset sisälmykset.

Tarina groteskista perheestä sai alkunsa siitä, kun kuvittelin, mitä tapahtuisi jos nykytaiteen kovaksi keittämät vanhemmat odottaisivat omilta lapsiltaan samanlaista innostusta taiteeseen, jo ennen kuin heillä on mitään ymmärrystä taiteenhistoriasta tai kognitiivisia työkaluja millä analysoida teoksia.

Niinpä poistin Kiasma-aspektin ja siirsin tarinan tapahtumaan perheen arjessa, pienen lapsen sosiaalisessa kanssakäymisessä hiekkalaatikkoleikeissä. En usko, että tarina loppujen lopuksi on niin kaukana totuudesta. Samanlainen kohtuuton vaatimustaso saattaa päteä myös psykoterapeutin tai huippu-urheilijan tai tutkijan perheessä, kun lapselta vaaditaan vakavaa asennoitumista harjoitteluun, psykologiseen itseanalyysiin tai tieteelliseen metodiin. On häpeällistä, jos 6-vuotias kiinnostuu omasta horoskoopistaan, koska se on hölynpölyä. On häpeällistä, jos lapsi tahtoo syödä epäterveellisesti, koska esimerkiksi karkit heiluttavat verensokeria ja heikentävät suoritus- tai keskittymiskykyä, jonka olisi elämässä joka hetki oltava huipputasolla.

Tarinoissa liialliset odotukset usein sijoitetaan miljonäärisukuihin, mutta myös taiteilijan työmäärät ja vaatimukset itsekurista saattavat olla sairaalloiset, vaikka julkisuus usein näyttää meille vain sen hetken, kun taiteilija juhlii saavutuksiaan. Hän on niin työnsä uuvuttama, että höpisee omituisia, ja hyvä jos pysyy tolpillaan.

Taiteilijan työ on vaativaa, mutta hänen elämänsä voi nuistakin syistä saada mahan kuralle - etenkin jos menestys ei tule helpolla esimerkiksi perhetaustan, menestyvän kaveripiirin, hyvän ulkonäön, henkilökohtaisen mesenaatin tai onnenpotkujen ansiosta. Kun rahaa ei ole tullut mistään kuukausiin, vaikka koko ajan tekee työtään, kohtaa väistämättä epäuskon hetkiä. Jopa menestyjille tulee aika-ajoin houkutus kysyä, onko järkeä jatkaa, jos 10-12 tunnin työpäivillä tienaa hädin tuskin sen, minkä saisi suoraan työkkäristä tekemättä mitään. Entä jos seuraava teos ei menesty?

Kriittisen reaktion negatiivisuus tai olemattomuus voi tuntua karulta, jos on tehnyt 3 vuotta aamusta iltaan työtä jonkin teoksen tai näyttelyn eteen, eikä se sitten kiinnosta ketään. Taiteilijanero on joutunut tervehdyttämään itsensä monista tavallisen ihmisen mukavista itsepetoksista, jotta hän ymmärtäisi asioita laajemmin ja syvemmin, mutta tuskaa jo muutoinkin lisäävät oivallukset eristää hänet muista. Lopulta hän elää hulluuden partaalla, vaikka olisi teoriassa tervein kaikista.

On kuitenkin pakko jatkaa, jos ja kun on pakkomielteen lahja ja kutsumus. Paluu tavalliseen elämään ei ehkä edes onnistuisi kaiken sen myytinpurkamisen jälkeen, ja myöhempi elämä saattaisi yhtä lailla olla täynnä katumuksia ja mitä jos?-hetkiä.

On palautettava määrätietoisuus käsiin ja päähän, oltava sitkeä, mutta samaan aikaan tiedostettava, miten taidemaailma on tulvillaan itsepetosta ja myytinpeesaamista ja juonittelua, mikä ei muutu. Jos joku saavuttaisikin riittävän ymmärryksen taidemaailman reunaehdoista, arvoista ja toiminnasta - tai tulisi selville minkään muunkaan seurapiirin kulissien takaisesta luonteesta -, hänelle tarjotuisi parempia diilejä sitä kautta, että hän ei leväyttäisi sitä kaikkea, vaan pelaisi sitä peliä, jonka nyt osaa melkein paremmin kuin kukaan toinen. Niinpä monet paljastuskirjat ja historian juonipaljastukset tapaavat olla postyymisti julkaistuja.

Poikkeuksen tekevät lajit, jotka käyvät kuolinkamppailua. Edes niiden skandaalit eivät kiinnosta suurempa yleisöä. Kohu olisi täytynyt herättää paljon paljon aiemmin, jotta sillä olisi voitu joko havahduttaa ulkopuolisia tai saada aikaan muutoksia sisäisissä käytänteissä. Laji täytyy oikeastaan kokonaan kuopata ja löytää uudelleen, kuten riimirunous on löydetty uudelleen räp-musiikissa.

Tällainen ilmitasojen kuvailu Uuden lelun analyysissä ei tietenkään ole järin kiinnostavaa. Tarinassa täytyy olla useampia vertauskuvallisia tasoja, jotta pintatasolla groteskit tapahtuvat voisi kunnolla vääntää mahassa.

Näin tulkitsen tarinassa esiintyviä leluja (spoiler-varoitus):

YHTEEN SULATETUT LELUT kuvastavat ensinnäkin sitä mahdottomuutta, että elämä ja kaikki sen ilot voitaisiin puristaa kompaktiksi tuotteeksi. Toiseksi sosiaalinen media on mahdollistanut tuttavapiirimme valikoimisen siten, että ennen hajallaan olleet asenneryhmät saattavat sulautua yhdeksi möykyksi, jossa todellisuudentaju katoaa. Hiekkalaatikkoleikit muuttuvat tylsiksi, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, tai jos kanssakäynti kaikkien ulkoryhmien kanssa tuntuu epämukavalta, niin että aina on pakko palata omalle mukavuusalueelle, paikkaan jossa palikat on liimatty yhteen eikä mitään uutta opita.

APINAN PÄÄ seuraa luonnollisesti tästä tilanteesta, jossa kasvotusten kohdattavien ihmisten sijaan meillä on seuranamme vain raivoavia apinan päitä. Joka päivä on edessä jokin uusi kohu, jossa saamme närkästyä muiden mukana, tai tuntea etäisyyttä muiden raivoamiseen, eikä koskaan tiedä kumpi päivä on tänään. Median luomat uhkakuvat ja yhteiskuntamme polarisaatio valvottavat meitä öisin, kuten apinan pää. Keskellä yötä kännykkä piippaa tyhjänpäiväisestä viestistä tai juuri ennen iltatoimia saapuu yllättävä sähköposti, johon täytyy vastata heti. Jatkuvasti on sellainen tunne kuin joku tuijottaisi nurkasta ja saattaisi hetkenä minä hyvänsä alkaa rääkymään. Jos me yritämme kääntää sen kasvot kohti seinää, se vain huutaa kahta lujemmin. Yöllä heräävä isä kuvastaa superegoa, joka vastaa kaikkiin ongelmiimme vain uudella syyllisyydellä.

BÖT-BÖT--ROBOTTI viimeisessä jaksossa kuvastaa sitä toivoa, että teknologia tulisi hätiin, mutta lopulta se saattaa kyetä antamaan vain keinotekoista ja lyhytaikaista lohtua, kuten robotti joka sanoo "böt, böt". Lisäksi teknologia tuo ulottuvillemme vain lisää sairastuttavia houkutuksia, kun limuautomaatit tuodaan kouluihin ja lihottavia herkkuja tuputetaan kaikkialla, koska on niin paljon helpompaa hetkellä hiljentää lapsi karkilla kuin kasvatuksella.

Uusi lelu on kertomus siitä, kuinka me tarvitsisimme lohtua leikeistä, mutta saamme sitä korvaavista abstratioista tai tuotteista, joissa ei ole liikkuvia osia. Me tarvitsisimme ystävän joka kuuntelee, mutta saamme vain asenteellisia vertaisryhmiä, jotka palvelevat pelkojamme ja luulojamme, eivätkä tarpeitamme.

Meillä on valtavat määrät informaatiota ja tietotaitoa lukuisilta eri alueilta, mutta pää on irroitettu ruumiista. Rikkain eliitti elää kansasta erillään, ja ihmiset samaistuvat television, elokuvien tai tietokonepelien sankareihin, etääntyen oman elämäntarinansa tarpeista sekä ihmisistä lähellään.

Lasten visioissa syntyneet pelottavimmat lelut kertovat pelottavan hyvin aikuisten maailmasta. Kauhistuttavinta on se kuinka orwellilaisessa yhteiskunnassa hyvää tarkoittavat vanhemmat pakottavat hymyssä suin lapsensa käymään läpi samat traumaattiset kokemukset kuin he itse, mutta tällä kertaa se tapahtuu teknologian avustamana.

LINKKEJÄ:
Dxxxa D. - https://www.youtube.com/user/koukkujalmari
Otto V. - https://soundcloud.com/ottovee
Kevätpörriäinen Remix: https://soundcloud.com/user-82817550

Avoin kirje Kevätpörriäisen toimituskunnalle ja katukauppiaille

Kirjallisen työni puolesta olen viimeisen kahden vuoden aikana lukenut useita Kevätpörriäisiä kannesta kanteen. Olen ammentanut vaikutteita lasten luovuudesta sekä muun muassa käsikirjoittanut seuraavanlaisen koululaisten teksteihin perustuvan podcast-sarjan:
SoundCloud: Kevätpörriäinen Remix

Lehtien lukeminen on herättänyt paljon ajatuksia ja palauttanut mieleeni muistoja lapsuudesta. Yksi tällaisista muistikuvista liittyy siihen, miten lapsia ei koskaan kuunnella ja heidän huoltaan oteta vakavasti.

Kevätpörriäisen lopussa on usein mielipide-palsta tai kysymys&vastaus -palsta, joissa olen poiminut muutaman mielestäni tärkeän katkelman:

Miksi kansikuvan on aina tehnyt 1-2-luokkalainen? kysyy Juha Sikstus. Minä olen ihmetellyt aivan samaa. Lehden sisältä löytyy monesti taidokkaita 5-6-luokkalaisten piirroksia, jotka voisivat tehdä paljon suuremman vaikutuksen ostajiin.

Lehdessä ei Juha Sikstuksen kysymykseen kukaan vastaa, mutta luulen, että kyse on perinteestä. Lehden viime vuosikymmenten traditioon kuuluu, että kansikuva on värikäs ja lapsellinen. Jos tarkkoja ollaan niin lehden perinteet ovat kyllä muuttuneet suuresti vuosien varrella.

Esimerkiksi tällaiselta näytti Kevätpörriäinen vuonna 1958.

Niin sitä vaan on röyhkeästi seisottu kikkeli paljaana keskellä järveä. Ja jotkut vielä luulevat, ettei entisajan ihmisillä ollut rohkeutta ja ronskia huumorintajua.

Perinteet ovat siis muuttuneet monta kertaa vuosikymmenten aikana, joten se ei ole mikään syy estää 5-6-luokkalaisia pääsemästä kanteen. Olen aika varma siitä, että myös eka- ja tokaluokkalaiset itse pitäisivät lehteä suuremmassa arvossa, jos kansi olisi taidokkaampi, sillä he katsovat ylöspäin 5-6-luokkalaisia ja heidän aikaansaannoksiaan.

Koululaisten omissa silmissä piirrosten tasoerot ovat paljon suurempia kuin aikuisten silmissä. Kaiken ikäiset kaupittelijat varmasti mieluummin myisivät kadulla lehteä, jonka kansi on mahdollisimman taidokas. Etenkin 6-luokkalaisille voi olla noloa olla missään tekemisissä lehden kanssa, jonka kansi on pikku lapsen tekemä. Hehän ovat menossa jo yläasteelle.

5-6-luokkalaisen tekemä kansi tekisi lehdestä tyylikkäämmän koululaisten omissa silmissä, ja myyjien on uskottava tuotteeseensa, jotta he voivat kaupata sitä ylpeydellä. Niinpä pyydän toimituskuntaa harkitsemaan vakavasti, että perinteet taas muutettaisiin, ja kaikkien ikäryhmien kansi-ehdotukset otettaisiin vakavasti.

Tästä me pääsemme mielipidepalstan seuraavaan kysymykseen:

Minusta ei ole ihan viisasta, että pienen mehiläisen annetaan lehdessä vastata näinkin isoihin ja tärkeisiin kysymyksiin, sillä mikäpä olisi tärkeämpää kuin kaupankäynti ja omien taiteellisten tuotosten myyminen? Pörri ei ota kysymystä ollenkaan vakavasti, vaan vastaa siihen "Höpsistä!", ja vieläpä huutomerkin kanssa.

Itse en ole pieni keltamusta piikkipylly, vaan aikuinen Homo Sapiens, joten tiedän hyvin, miten me isot ihmiset keksimme syitä sanoa kaupittelijoille EI - etenkin kadulla, kun on kovasti kiire jonnekin aikuisten tapaamiseen. Ines Nymanin esittämä kysymys on siis mielestäni erittäinkin aiheellinen ja tärkeä. Miksi aikuiset eivät ostaisi Kevätpörriäistä?

Aikuisilla on monesti syvälle juurtuneita ennakkoluuloja muista ihmisistä. Heillä on ennakkoluuloja toisista aikuisista, kuten myös lapsista. He kuuntelevat herkemmin ihmistä, jolla on arvovaltaa, kuten poliisia tai ministeriä, ja he saattavat luulla, että Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat vain tylsiä taviksia, koska kukaan heistä ei ole vielä astronautti tai formulakuljettaja.

Jos joku aikuinen kysyy miksi Kevätpörriäinen kannattaisi ostaa, niin voitte vastata heille esimerkiksi niin, että myös Finlandia-voittajat ovat aloittaneet uransa Kevätpörriäisessä, kuten Mikko Rimminen, jonka Nenäpäivä-romaani voitti Finlandian vuonna 2010. Tässä hänen tyylinäytteensä 1980-luvun Kevätpörriäisestä:

Mikko Rimmisen hymyautomaatti.

Tietenkään aivan jokainen Finlandia-voittaja ei ole lapsena saanut kirjoittaa Kevätpörriäiseen, koska kaikki Suomen perheet eivät asu Helsingin seudulla. Ja sitä paitsi Kevätpörriäiseen järjestetään vaativat karsinnat.

Olen 100% varma siitä, että myös vuoden 2017 Kevätpörriäisen kirjoittajien joukosta löytyy tulevia kansanedustajia, lääkäreitä, poliiseja, opettajia, toimitusjohtajia ja kirjailijoita. Niinpä aikuisten kannattaisi olla hereillä ja tietää, että sitten kun he itse ovat jo vanhainkodissa, niin nämä Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat aikuisia ja johtavat tätä maata.

Kevätpörriäinen ei siis ole ollenkaan turha lehti. jota vain mummojen tulisi ostaa ja lukea. Kevätpörriäinen viitoittaa tietä tulevaisuuteen. Ja sitä paitsi sen lukeminen on tosi hauskaa, muutenkin kuin vitsipalstan osalta.

Tekijyyden suhde rikokseen ja skandaaliin

Aloittakaamme sanasta "eksonarratiivi". Eksonarratiivi on kirjan ulkopuolinen tarina, jolta on vaikea välttyä kirjaa lukiessa. Siitä siis tavallaan tulee osa teoskokonaisuutta, toivoi kirjailija sitä tai ei. Hyvin usein eksonarratiivi (tai sen tiivistelmä) painetaan jo kirjan takakanteen tai kansiliepeeseen, etenkin kun kirjasta otetaan uusia painoksia tai sitä käännetään vieraille kielille. Usein on myös yhtä vaikea erottaa eksonarratiivia niistä taiteellisista syistä, jonka tähden kirja on päätetty kääntää toiselle kielelle. Kirjan ulkopuolisista tapahtumista on tullut erottamaton osa sen sisältöä.

Esimerkiksi Robert M. Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito eksonarratiivi löytyy helposti sekä kirjan suomalaisen käännöksen kannesta että Wikipedia-artikkelista:

"It was originally rejected by 121 publishers, more than any other bestselling book."
"kirjan, jonka 121 muuta kustantajaa oli jo hylännyt..."

Salman Rushien teoksella Saatanalliset säkeet on kenties vieläkin tunnetumpi ulkotarinasta. Tämäkin lainaus on Wikipediasta:

"Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion..."

Eksonarratiivi saattaa olla tahaton tai hyvinkin tarkkaan käsikirjoitettu. Monet menestyskirjailijat tiedostavat jo varhain kirjan ulkopuolisten narratiivien merkityksen, ja hyödyntävät niitä urallaan. Näissä tapauksissa eksonarratiivi saattaa olla täysin keksitty, suorastaan verrattavissa muuhun taiteelliseen tarinankerrontaan.

Agatha Christie käsikirjoitti elämänsä aikana useampiakin julkisuustempauksia, mutta kaikkein ratkaisevin oli katoaminen, jonka motiiveista kiistellään yhä, ja kenties ikuisesti:

Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”. Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla.

Kirjailija oli kenties masentunut henkilökohtaisen elämän vaikeuksista tai ehkä uupunut pitkästä luomisporsessista, mikä sai hänet hakeutumaan yksinäisyyteen, mutta katoaminen saattoi myös olla laskelmoitu julkisuustempaus. Agatha Christie varmaankin tiesi, että kirjailijat tarvitsevat jonkin skandaalin, joka nostaa heidät julkisuuskynnyksen yli. Jos hänen kirjansa ovat lukijoiden mieleen, se kyllä myöhemmin annetaan anteeksi.

Eksonarratiivien lajityypeistä

Erilaisten eksonarratiivien luokitteleminen ja rajanveto on aivan yhtä mielekäs tutkimuskohde kuin kirjalliset genret - ja ainakin ne tarvitsevat avukseen teoreettista käsitteistöä.

A) Eksonarratiivit voidaan esimerkiksi yhdistää joko yksittäiseen kirjaan, tiettyyn kirjasarjaan tai kirjailijan uraan.

B) Niiden synty voi sijoittua kirjailijan elämään tai yhtä liittyä hänen kuolemaansa.

C) Ne voivat olla tahallisia tai tahattomia.

Tässä kohtaa jo huomaamme miten nämä erottelut sivuavat toisiaan. Kirjailijan kuolema voi nimittäin olla suunniteltu (siis itsemurha) tai tapaturmainen. Kummassakin tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kuolemasta muodostuu eksonarratiivi, jos kirjailija on nuori, tai jos kuolema on yllättävä ja dramaattinen, kuten auto-onnettomuus, huumeiden yliannostus tai muuta sellaista.

Agatha Christie tiesi, että hänen äkillinen katoamisensa saisi aikaan huhun itsemurhasta. Hän siis tavallaan hyödynsi olemassaolevaa ja hyvinkin tunnettua eksonarratiivien genreä, tai oikeammin kahta. Ensin hän kuoli ja sitten hän heräsi kuolleista, eli media oli pakotettu uutisoimaan hänestä useampaan kertaan. Tempaus sai osakseen niin sääliä kuin moraalisaarnaa, mistä pääsemme seuraavaan erotteluun:

D) Eksonarratiivi voi olla moraalisesti maineikas tai pahamainen.

Myös negatiivinen julkisuus yleensä lisää kirjojen myyntiä ja myös vahvistaa olemassaolevan fanikunnan kiintymystä, kun he asettuvat puolustamaan sankariaan syytöksiltä, etenkin jos kyse on yksittäistapauksesta, eikä pysyvästä luonteenpiirteestä - joka sekin voi tuoda jälkimainetta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus aikoinaan tuhosi Oscar Wilden elämän, mutta se ei enää niinkään varjosta hänen jälkimainettaan.

Yllättävää on, miten moni taiteilija on eri taiteiden historiassa hyötynyt plagiaattisyytöksistä tai kunnianloukkauksesta, jotka ovat lopulta synnyttäneet hänelle laajan lukijakunnan tai tehneet hänestä jonkin pienen piirin kulttihahmon, huolimatta kaikesta moraalisesta paatoksesta, joka häneen on kohdistettu, tai kenties juuri sen tähden.

Paul Verlainen suomenkielinen Wikipedia-sivu on hyvin lyhyt, mutta siellä muistetaan luonnollisesti mainita:

"Hän ampui rakastajaansa Arthur Rimbaudia juovuspäissään mustasukkaisuusdraaman päätteeksi, joutui vankilaan, ja vapauduttuaan muutti Englantiin."

Tässä katkelmassa tuntuu turhalta mainita, että Verlaine muutti Englantiin. Ketä se kiinnostaa, vaikka tietenkin kirjailijan tuotannon kannalta on hyvinkin tärkeää se, millä kielialueella hän saa kielellisiä vaikutteita ja millä kielellä hän julkaisee.

Eksonarratiivien klassisia tyyppejä:

1. Kuolemaan liittyvä eeppisyys:
1.1. Nuorena kuoleminen.
1.2. Sankarikuolema (esimerkiksi sodassa).
1.3. Mystinen kuolema (esimerkiksi Marilyn Monroe).
1.4. Äkillinen kuolema (esimerkiksi James Dean).
1.5. Romanttinen kuoleminen, esim. sydänsuruihin tai tuberkuloosiin tai mihin tahansa romanttisiin mielikuviin yhdistyvä ennenaikainen kuolema.
1.6. Kiistanalainen sankarikuolema (esimerkiksi Algot untola, eli Maiju Lassila, joka teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä vuoden 1918 sisällissodassa.)
1.7. Pahamaineinen kuolema (esimerkiksi huumeiden tai alkoholin, taikka tappelemisen, humalassa ajamisen ynnä muun rikollisen toiminnan seurauksena.)
jne.

Mieleenpainuvimmat tarinat yleensä edellyttävät useampien kriteerien samanaikaisuutta, eli esimerkiksi Marilyn Monroe kuoli nuorena, yllättäen ja salaperäisissä olosuhteissa.

Nuoruudesta voi tulla riippakivi myös elävälle taiteilijalle, jos hänet vielä myöhemmälläkin iällä tunnetaan "lapsitähtenä" tai "lapsinerona".

2. Parisuhteet sekä muut (seksuaaliset) suhteet:
2.1. Suhde itseään kuuluisampaan henkilöön, joka nostaa kummankin julkisuutta. (Esimerkiksi Pentti Arajärven julkisuus Tarja Halosen puolisona tai runoilija Jenni Haukion julkisuus presidentti Niinistön puolisona.)
2.2. Skandaalinomainen (sala)suhde tai myrskyinen ero. Näitähän riittää.
2.3. Sukulaisuus, joka syystä tai toisesta korostuu julkisuudessa.
jne.

Nämä kaksi eksonarratiivien luokkaa ovat yleisbiografistisia, eli käsittelevat enemmän henkilöä kuin hänen teoksiaan, ellei teos jotenkin erityisesti kytkeydy henkilön kuolemaan tai parisuhteeseen. Sekin nimittäin on mahdollista:

Seppo Heikinheimon teos Mätämunan muistelmat (1997) ilmestyi pian hänen itsemurhansa jälkeen, ja kirjassa hän avaa oman itsemurhansa syitä. Teos on siis elämäkerta, mutta myös kuolemakerta tai laajamittainen itsemurhakirje.

Märta Tikkasen teos Vuosisadan rakkaustarina (1978) oli ilmestyessään skandaali, mutta sillä se käsitteli hänen vaikeaa yhteiseloaan alkoholisti-taiteilija Henrik Tikkasen kanssa, eikä yleensä niin rajuja kirjoja ole julkaistu ihmisistä, jotka elävät. Teos oli kuitenkin eräänlainen kirjallinen vastaisku, sillä Henrik Tikkanen oli aiemmin omissa kirjoissaan hyvin röyhkeästi käsitellyt heidän seksielämäänsä.

Tikkasten kirjojen elämäkerrallinen sisältö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eksonarratiivi olisi luettavissa suoraan kirjojen kansien välistä. Eksonarratiivi on eri asia kuin yksittäisen henkilön elämän ja hänen kirjojensa suhde ja mahdollinen yhtäläisyys. Eksonarratiivi ei viittaa ihmisen elämäntarinaan, vaan siihen narratiiviin, jonka julkisuus kirjan ympärille synnyttää tiettyjen lainalaisuuksien voimasta. Eksonarratiivi on siis hyvinkinen strukturalistinen käsite, joka edellyttää kollektiivista toimintaa ja julkisuuteen liittyviä konventioita. Juuri siksi eksonarratiiveja on niinkin helppo tunnistaa ja luokitella.

Voisimme käsitellä enemmänkin biografistisia eksonarratiiveja, mutta tärkeintä on huomioida kirjallis-romanttiset ikuisuusaiheet rakkaus ja kuolema.

Mennään siis teokseen itseensä liittyviin eksonarratiiveihin, joista keskeisimpiä ovat:

3A. Teoksen voittamat palkinnot ja tunnustukset.
sekä
3B. Teoksen kohtaama murskakritiikki.

Näkyvä palkinto voi saada aikaan sen, että teos muistetaan vast'edes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä "Finlandia-romaanina" tai ikuisesti toistetaan kuinka Aleksis Kivi masentui August Allqvistin kritiikistä, mistä Wikipedia tietää kertoa:

"Seitsemän veljeksen arvostelussaan hän teilasi kirjan täysin, pitäen sitä myöhemmin jopa ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa"."

Tämäkin on historiallisesti luotu keskusnarratiivi, jonka vaikutuksista Kiven varhaiseen kuolemaan tullaan varmasti kiistelemään iät ajat. On hyvin mahdollista, että voimakas kritiikki tässäkin tapauksessa vain voimisti kirjan ihailijoiden sitä kohtaan osoittamaa rakkautta, eikä lempeämpi kritiikki olisi lopulta estänyt kirjailijaa näkemästä nälkää ja sairastumasta psyykkisesti.

4. Kirjan sovitukset elokuviksi, näytelmiksi jne.

Moni kirja, kuten vaikkapa Kellopeli appelsiini tai Apinoiden planeetta tunnetaan nykyään paljon paremmin elokuvaversioistaan, eikä niitä monikaan ilman niitä enää lukisi?

5. Sensuuri sekä oikeusjutut.

Wkipedia tietää Hannu Salaman Juhannustansseista:

"Salaman vuonna 1964 julkaistu neljäs teos Juhannustanssit toi tekijälleen syytteen jumalanpilkasta..."

Voimme kenties huomata tässä jotakin yhtäläisyyttä Salman Rushien saamaan vastaanottoon, tosin Salamaa ei sentään uhattu kuolemalla.

Lopuksi:

Kirjallisen teoksen riippuvuutta sen ulkopuolisesta narratiivista voidaan mitata esimerkiksi kysymällä, kuinka monta kertaa suurempi joukko vain tuntee teoksen, eikä ole sitä lukenut. Voidaan myös pyytää ihmisiä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen julkisuutta. Tällöin huomataan, miten jotkut tuntevat kirjan vain sen julkisuuden kautta, osaamatta kuvailla mitään sen tyylistä tai sisällöstä.

Jos kirjalla ei ole lainkaan eksonarratiivia, voidaan olettaa, että sen tuntevat vain ihmiset, jotka ovat sen lukeneet tai sitä selailleet. He tietävät kirjasta omankohtaisesti, käsiteltyään sitä kaupassa tai kirjastossa. He ovat ehkä lukeneet kirjan, mutta eivät osaa kertoa mitään siihen liittyvää anekdoottia.

Jotkin kirjat kuin ihmeen kaupalla löytävät itselleen lukijoita pelkän oman sisältönsä voimalla, mutta se on harvinaista. Kirja vain osuu kirjastossa käteen sattumalta, tai sitä suosittelee kaveri, ja se tempaa lukijan mukaansa, mutta siitä ei pidetä mitään ääntä julkisuudessa. Jos taas kirjaan yhdistyy laajasti tunnettu tarina, saattaa 100 kertaa suurempi joukko olla siitä tietoinen, vaikka ei olisi sitä lukenut.

Eräs kirja on jopa tunnettu siitä, miten sitä ei ole kukaan lukenut. Volter Kilven Alastalon salissa voitaisiin sijoittaa kategoriaan nro 6:

6. Kirjan vaikeatajuisuus, pituus, pitkäveteisyys tai muu lukemista legendaarisella tavalla vaikeuttava tekijä.

Hyvinkin moni on loppujen lopuksi lukenut James Joycen kirjan Odysseus, mutta ainakin Finnegans Wake sijoittuu tähän kategoriaan.

Tällaisten hyvinkin kätevästi "eksonarratiivien" kautta selittyvien kulttuuristen ilmiöiden olemassaolo osoittaa varsin konkreettisesti, miten tarpeellista on erottaa toisistaan kirjailijan henkilöön liittyvät elämäkerralliset tapahtumat sellaisesta narratiivista, joka yhdistyy suoraan kirjaan itseensä, eikä enää millään konstilla siitä enää irtoa. Eksonarratiivien lajityypillisistä piirteistä ja tunnistettavista kategorioista olen tässä sivunnut vain hyvin pientä osaa.