Keskustelun väärentäminen

Keskustelun väärentäminen on yleinen valtamedian ja suuryritysten käyttämä strategia, johon törmää monissa paikoissa, kunhan ensin on tutustunut tähän käsitteeseen.

Itse todistin 2000-luvun alussa sitä, miten keskustelua väärennettiin suurimittaisesti, kun kansaa ja kansanedustajia pyrittiin taivuttamaan viidennen ydinvoiman kannalle. Valitettavan usein keskustelun pystyy käsikirjoittamaan mieleisekseen se osapuoli, jolla on taloudellista valtaa, eikä kiistan toinen osapuoli mahda tilanteelle mitään.

Aiheesta keskusteltiin paljon, mutta siinä ei ollut kyse vapaasta keskustelusta, vaan teatterista, jota monikaan ei ymmärtänyt teatteriksi. Onneksi minulla oli lukiossa hyviä medialukutaidon opettajia, joten kiinnostuin kaikenlaisesta propagandasta ja suoritin myös yliopistolla monia kursseja, joiden vaikutuksesta silloinen valtamedian manipulaatio avautui. Sittemmin on moni asia mediaympäristössämme muuttunut, mutta nykyaikaa kommentoin vasta myöhempänä.

Liian moni asia ei ole muuttunut.

Tieto lisää tuskaa, etenkin silloin kun joutuu tietonsa kanssa eristetyksi muista, eikä ymmärtämäänsä näkökulmaa voi vakuuttavasti esittää niille joilla on valtaa asiaan vaikuttaa. Tällainen kohtalo koskettaa usein etenkin nuoria, mutta myös myöhemmin voi kokea erittäin syvää toivottomuuden tunnetta, jos näkee kuinka keskustelun väärentämistä tapahtuu, mutta ei pysty viestimään epäkohtaa laajemmalle yleisölle.

Joskus hyvinkään yksinkertainenkaan pointti ei välity edes läheisille ystäville, jos he ovat nielleet tietyn narratiivin. Kaikki sulkevat korvansa. Ongelma liittyy juuri siihen, että julkisessa keskustelussa valtapiirien ohjaama draama menee aina kylmien argumenttien edelle. Selitän mitä tällä tarkoitan.

Tapaus 1: Ydinvoima

2000-luvun alussa siis keskusteltiin ydinvoimasta. Hyvin usein televisiossa ja Hesarin artikkeleissa asetettiin vastakkain eri osapuolia ja luotiin ikään kuin keskustelua. Vastakkain laitettiin tyypillisesti 50-vuotias hyvinpukeutunut mies, joka oli koko ikänsä tutkinut ydinvoiman turvallisuutta, sekä 20-vuotias kettutyttö, jolla ei ollut mitään teknistä koulutusta, mutta hänet oli poimittu kameran eteen jostakin kansalaisyhdistyksestä tai kenties suoraan mielenosoituksesta ulkona kadulla.

Samaan lehtiartikkeliin oli valittu kuva, jossa risaisesti pukeutuneet ja sotkutukkaiset hipit kantoivat vihaisia bannereita, sekä tietolaatikko, jossa kerrottiin ydinvoiman toimintaperiaatteista ja laajamittaisista turvatoimista.

Ydinteollisuuden 50-vuotias asiantuntija kertoi nyt vuosien kokemuksella, miksi ydinvoima oli luotettavaa, tarpeellista ja jopa välttämätöntä. Hän tiesi mitkä argumentit tehoavat, koska hän oli toiminut pitkään lobbaajana ja puhunut ihmisten kanssa eri aloilta. Hän tunsi nopeimmat vasta-argumentit kaikkiin yleisimpiin syytöskohtiin. Hän huokui itsevarmuutta.

Suunvuoron sai myös ympäristöjärjestöä edustanut ensimmäisen vuoden biologian opiskelija tai kadulta tempaistu kettutyttö. He eivät olleet valmistelleet puheenvuoroaan ja olivat yllättyneitä, että heiltä ylipäänsä edes kysyttiin mitään. He sönköttivät ja vaikuttivat kiihkeiltä. He katselivat jalkoihinsa tai liikuttivat silmiään ja käsiään levottomasti. He varmaankin tiesivät aiheesta jotakin, mutta ei ollut ollenkaan varmaa, että oleellisin asia tulisi ulos parhaassa muodossa.

Millään tavoin toimittajien ei tarvinnut esittää kansalle väärää faktatietoa, mutta puolueellisuus ja manipulaatio oli hyvin ilmeistä näissä uutisjutuissa.

Paitsi että keskustelua lavastettiin yhdelle osapuolelle otolliseksi, väärentämistä tapahtui myös argumenttien tasolla. Suuren median kirjoittamissa jutuissa astettiin aina vastakkain ydinvoiman vastustajat ja talous. Ydinvoima esitettiin taloudellisesti hyvänä sijoituksena, jota vasemmistolaiset, kenties hyväätarkoittavat, mutta utopistiset luonnosuojelijat vastustivat, koska heille oli tärkeää "luonnollisuus", ja heillä oli useita teknologiaan yhdistyviä pelkoja, mikä on sekin ihan luonnollista.

Noina vuosina en kertaakaan nähnyt suuressa sanomalehdessä kirjoitusta, jossa olisi kiistetty juuri ydinvoiman taloudellinen kannattavuus, vaikka se oli usein aiheena Voima-lehdessä ja vastaavissa pienemmän profiilin lehdissä. Niissä ääneen pääsivät ydinvoimaa vastustavat talouden ja teknologia-alan asiantuntijat, jotka tulivat kettutyttöjen syrjäyttämiksi valtamediassa.

Ydinvoiman vastustamisen kärki pienen profiilin lehdissä 2000-luvun alussa oli se, ettei viidettä ydinvoimalaa kannata rakentaa, koska se tulee kalliimmaksi kuin luvataan, eikä se välttämättä ikinä tuota niin paljoa sähköä että se kattaisi alkuperäisiä investointikustannuksia. Näissä keskusteluissa esiteltiin graafeja, joissa näkyi rinnakkain ydinvoiman hintakehitys sekä tuuli- ja aurinkovoiman kehittyminen pitkällä aikavälillä.

Ydinvoiman kustannukset menivät ylös, koska turvatoimien lisääminen lisäsi kustannuksia, henkilöstökuluja ei voinut juurikaan karsia, ja myös raaka-aineen kustannukset olivat nousseet. Jätteen jälkisäilytyksen hinnasta oli muodostunut myös parempi kuva ja summa vihdoin yhdistettiin kokonaishintaan. Kaiken kaikkiaan Voima-lehden kirjoituksissa ydinvoiman vastustamisen kärki liittyi juuri taloudelliseen tuottavuuteen, mistä ei ollenkaan puhuttu Helsingin sanomissa.

Olen aiemmin käyttänyt termiä syntagma kuvaamaan poliittista tai retorista yhteenniputtamista, kun syntyy vahvoja liittolaisuuksia tai muodostuu yleisiä assosiaatioyhteyksiä, joiden perusta ei ole niinkään rationaalinen kuin tavan sanelema. Ydinvoima niputettiin yhteen taloudellisen kannattavuuden kanssa ja sen vastustaminen niputettiin yhteen hippeyden kanssa. Tämä syntagma on alkanut purkautua vasta pakon edessä, kun viidennen ydinvoiman hintalappu on noussut taivaisiin, ja yhä useammalle on alkanut valjeta, ettei laitos luultavasti ikinä maksa itseään takaisin.

Taloudellisen katastrofin vaara oli tiedossa jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta keskustelu jota käytiin ei ollut vapaata kansalaiskeskustelua, vaan teatteria. Nyt sen voi vihdoin sanoa ääneen ja minulle on suuri helpotus, että uskon monen vihdoin ymmärtävän, sen mitä koetin ihmisille sanoa vuosien 2005-2010 välillä. En ollut ainoa, joka koki asian suhteen tuskaa. Moni sukupolveeni kuulunut on varmasti saanut kokea sen kuinka keski-ikäiset omiin mielikuviinsa jumiutuneet valtatahot laittavat sanoja nuorempien suuhun tai käyttävät nuoria hyväkseen väärentäessään keskusteluja, joihin he valitsevat tietoisesti epäuskottavia mutta vaikuttamisella alttiita keulakuvia.

On yleistä, että valtamedia ihastuu epäsuosittuun ja epäluotettavaan henkilöön, jos hänet voi asettaa keulakuvaksi hankkeelle, jonka ei toivota edistyvän. Hieman vastaavasti nykyään päiviräsäset ja teuvohakkaraiset pääsevät näkyville, kun heidän vastustajansa tarjoavat heille yllin kyllin julkisuutta. He istuvat hyvin siihen narratiiviin, jossa nämä kokonaiset ryhmittymät ovat kyseenalaisia. Vihollisuuksien laajennuttua on osapuolille erityisen tärkeää se, että saa vahvistuksen vastustamansa asian hulluudesta. Siksi omassa liberaalissa kuplassani rakastetan Päivi Räsästä. Ihmiset rakastavat jakaa hänen hulluimpia ajatuksiaan ja näin he väärentävät kenenkään suunnittelematta julkista keskustelua sellaiseksi, missä "ääripäät huutelevat". Aivan samoin nimittäin toimivat perussuomalaiset äänestäjät. Myös he tarjoavat mieluiten näkyvyyttä liberaalien omituisemmille tyypeille, eikä mikään järkevä argumentti pääse esiin kun olkinuket käyvät keskenään taistelua.

Termi "keskustelun väärentäminen" on itse kehittämäni, mutta sillä on pitkät perinteet aina antiikissa asti, ja vastaavista taktiikoista puhutaan monissa retoriikan oppikirjoissa. Koska olen huomannut ilmiön noin 15 vuotta sitten, on minulla ollut tilaisuuksia tarkkailla useita tilanteita, joissa asetelma toistuu.

Tapaus 2: koronarokotteet ja 5G

Viimeisen kuukauden aikana somevirrassani on näkynyt lukuisia päivityksiä, joissa ihmiset kertovat saaneensa koronarokotteen. Tämä on hienoa ja iloitsen siitä.

Kuitenkin samaan aikaan olen pistänyt merkille sen, miten noin puolet kaikista rokotteen saaneista miehistä - tai jos eivät he itse niin joku heidän kaverinsa - ovat vitsailleet sillä, että nyt on 5G asennettu kehoon tai Teslan nanobotti isketty suoneen.

Varmaankin olet nähnyt jonkin niistä kymmenistä meemeistä, joita on aiheesta väännetty.

Tämä on mielestäni suuri sääli, koska olen koko kevään vastaillut puhelinmainostajille, jotka koettavat aggressiivisesti myydä minulle 5G-liittymää, vaikka taloyhtiössäni on valokaapeli. Siinä ei ole mitää järkeä, sillä 5G:ssä on kyse energiasyöpöstä ja epäluotettavasta teknologiasta. Sen todelliset ongelmat ovat kuitenkin ovelat markkinamiehet onnistuneet piilottamaan hörhömeemien varjoon.

On syntynyt syntagma, jossa 5G yhdistyy ihmisten mielissä tieteelliseen ajatteluun ja sen vastustaminen puolestaan edustaa syvintä taikauskoa. Tämä saattaa kuulostaa liioittelulta, tai paranoidilta puheelta, mutta mitään tykkäyksiä on mahdotonta saada uutiselle, jossa kerrotaan mitään ikävää 5G:stä.

Ihmisten ensimmäinen reaktio on heti:

"Oletko joku hopeavesihörhö!" tai: "Mikäs trumpisti sinä olet!"

Kun julkisessa keskustelussa on rakennettu narratiivi, johon yhdistyy poliittisia osapuolia ja suurta draamaa, ei järkevillä argumenteilla ole enää mitään sijaa. Ihmiset eivät uskalla tykätä mitään sellaista mikä leimaisi heidät väärän leirin kannattajiksi.

Hiljaisuus on jäätävää kaikkien 5G:n ongelmia esiin tuovien uutisten ympärillä.

Ja niitä kuitenkin riittää.

Helsingin Sanomat julkaisi tämän vuoden maaliskuussa teknologiatutkimuksen, jossa:

5g törmää seinään

"5g-yhteydet eivät mullista arkeamme kuten edeltäjänsä 4g ja 3g..."

https://www.hs.fi/teknologia/art-2000007884513.html 

 

Jo paljon aiemmin muropaketti on kirjoittanut uuden teknologian haasteista:

"Muropaketti testasi 5g-liittymien nopeuksia – Tulokset vaihtelivat holtittomasti ja kännykän akku kului nopeasti..."

https://tekniikanmaailma.fi/muropaketti-testasi-5g-liittymien-nopeuksia 

Muropaketin uutisella on 3 jakoa. En kohdannut sitä somevirrassa, kuten en ole kohdannut mitään muistakaan 5G:tä kritisoivista teknologiauutisista. Olen vain ollut utelias ja etsinyt itsenäisesti tietoa.

Yksi uutisen kolmesta jaosta on varmaankin minun omani.

Muistaakseni sain yhden tykkäyksen. Joku kommentoi agressiiviseen sävyyn. Silloin tajusin, että keskustelu on taas onnistuneesti väärennetty.

Ja yllätys, yllätys. Teatteria sanelee taaskin se, jolla on rahaa... tai teatteri kääntyy tämän osapuolen eduksi, eikä se ole mikään sattuma.

Osa 3: Kuinka rahalla saavutetaan tavoitteita markkinoinnissa

Moni on kuullut Putinin trolleista, ja varmaankin on aivan totta, että Venäjä on käyttänyt paljon vaikutusvaltaa sosiaalisessa mediassa, vaikuttaen myös Trumpin valitsemiseen sekä Brexitiin.

Kuitenkin suurilla taloudellisilla toimijoilla on paljon syvemmät taskut kuin Putinilla. 5G esimerkiksi on aivan julkisen tiedon perusteella kymmenien, ellei satojen miljardien projekti ja pelkästään Suomessa on infrastruktuuriin käytetty miljardeja.

Tivin jutussa puhutaan globaalisti jopa

"...tuhansien miljardien investoinneista..."

https://www.tivi.fi/uutiset/5g-tuo-mukanaan-tuhansien-miljardien-investoinnit

Mobiilibisnes myös työllistää kymmeniä tuhansia, ellei välillisesti miljoonia ihmisiä. Jokainen joka työskentelee jollakin alalla mielummin vaikenee näkemyksistä, jotka eivät edistä imagoa. Heillä on myös itsenäiset intressit jakaa tietynsuuntaisia meemejä.

Kukaan ei työskentele sellaisella alalla, jolla olisi intressejä vastustaa mobiiliverkkoja. Vastakkain ovat siis tuhansien miljardien investoinnit ja ei kukaan. Tästä syystä vastustajiksi löytyy lähinnä skitsofreenikkoja ja vainoharhaisia kaikenvastustajia. Heidän joukostaan on suhteellisen helppo poimia hölmöimmät ideat ja riepotella niitä netissä.

Kun miettii miten epäsuhtainen koko asetelma on, ei ole enää mikään yllätys, jos 5G:n vastustajien hörhöjutut nousevat jatkuvasti otsikoihin ja niitä innokkaasti jaetaan somessa. Vaikka en tahtoisi puolustaa millään tavoin niitä hörhöpiirejä, on mielestäni kyseenalaista että huono ja energiasyöppö teknologia saa jatkuvaa ansaitsematonta buustausta. Ihmiset ympärilläni osallistuvat vapaaehtoisesti teatteriin, jonka varjolla keskustelu väärennetään sellaiseksi, ettei mitään ikävää ole 5G:stä lupa sanoa. Edes asiantuntijat eivät voi avata suutaan ongelmista ilman, että heidän kimppuunsa hyökätään skeptikkojen suunnalta, sillä hyökkääjät eivät itsekään ymmärrä kuinka täysin eri asiasta on kysymys, jos todellisten tutkimustietojen valossa kritisoi teknologiaa jota kuuluisi olla lupa kritisoida.

Monen mielessä on muodostunut syntagma, jossa 5G edustaa koronarokotuksia, tiedettä ja edistystä. Sen vastustaminen taas ei voi edistää mitään hyvää.

Tällainen asetelma on tehnyt 5G:n valheellisen markkinoinnin hyvinkin helpoksi. Mainoksissa esitetään toistuvasti katteettomia väitteitä, jota mikään muu kauppias ei julkenisi tehdä. Monet luotetut ja tunnetut henkilöt on valjastettu mainoksissa lausumaan lupauksia, joissa ei ole perää.

Markkinointi on valheellista ja häikäilemtöntä, ja tuotteen myötä etenkin energiatehokkuus ottaa teknistä takapakkia, mutta kritiikkiä ei saa sanoa ääneen. Moni ei edes suostu uskomaan, että missään ilkeissä väitteissä olisi mitään perää. Syntagma sulkee ihmisten silmät narratiiviin kuulumattomilta elementeiltä. Yksinkertaista hyvän ja pahan asetelmaa monimutkaistavat detailit suljetaan pois huomiokentästä kuten teatterissa draamaan uppoutunut katsoja kieltäytyy huomaamasta kuinka lava vahingossa heilahtaa oven paiskaamisen jälkeen.

Aiemmin naureskeltiin niille, jotka väittivät että tupakkateollisuus väärentää syöpätutkimuksia. Vastaavasti pidettiin naurettavana, että hiiliteollisuus lobbaisi ilmastonmuutostoimia vastaan, tai että lobbauksella olisi mitään vaikutusta. Maailma ei ole tältä osin muuttunut millään tavoin. Jos kyetään ohjaamaan huomio epäuskottaviin argumentteihin niin koko vakava keskustelu katoaa kulisseihin ja vain julkinen käsikirjoitettu farssi on näkyvissä.

Kun mainostajat saavat tilaisuutensa, he käyttävät miljoonia siihen, että ihmisten mieliin luotu kuva säilyisi. He konkreettisesti ovat viimeisen kahden vuoden aikana kaataneet miljardeja ja taas miljardeja sen asian viestimiseen, että 5G olisi luotettu ja rakastettu.

Maailma ei ole muuttunut siltäkään osin, että ihmiset meidän ajassamme uskoisivat, että heihin itseensä voidaan vaikuttaa. He ymmärtävät kyllä, että ennen ihmiset olivat vähän yksinkertaisia, mutta tänään me tiedämme paremmin.

Itse asiassa tilanne on täysin päinvastainen: Ennen oli markkinointi ja mainonta yksinkertaista. Tänään se on algoritmien ansiosta paljon monimutkaisempaa ja tehokkaampaa.

Kun ihmiset eivät itse osaa hahmottaa kuinka heihin vaikutettaisiin, he eivät usko sellaista vaikuttamista olevankaan. He eivät valitettavasti ole opiskelleen retoriikkaa, markkinointia tai poliittisen vaikuttamisen keinoja. Niitä aineita ei opiskella turhaan, eivätkä parhaat mainostoimistot turhaan pyydä asiakkailtaan jättimäisiä palkkioita.

Osa 4: loppupäätelmät

K: Tarkoittaako tämä nyt sitä, että rokotteissa meihin sittenkin iskostetaan mikrosiru?

V: Ei, en sanonut niin.

K: Miksi sinä hyökkäät tiedettä vastaan?

V: Jos sanon, että markkinointi perustuu tutkimukseen ja sillä on pitkät tieteelliset perinteet, onko se epätieteellinen ja tieteenvastainen väite?

K: Minua ainakaan ei voi manipuloida juomaan hopeavettä.

V: Hyvä niin, olen iloinen puolestasi.

K: En usko mitään siitä mitä sanoit!

V: Jos kumminkin luit tänne asti, se riittää minulle.

Gonzotiede: Horoskoopit, D-vitamiini ja ihmisen juoksuaika

Pahoittelut siitä, etten ole paljoakaan kirjoitellut tänne blogiin. Olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt pääsääntöisesti (vihdoinkin!) romaanin kirjoittamiseen, joka on edennyt mukavasti, ja saattaa edetä samalla uralla myös seuraavat neljä vuotta. Olen kaiken aikaa kuitenkin koettanut pitää yllä myös esseeprojektia Gonzotieteestä. Olen vuosien varrella julkaissut täällä useita kirjoituksia tägillä "Gonzo", ja kirja on gonzotieteestä on ollut tekeillä noin kymmenen vuotta.

Tämäkin perin jännittävä artikkeli lukeutuu siihen kategoriaan - mutta mitä ihmettä on "gonzotiede"? Gonzotieteen määritelmä on elänyt vuosien varrella, koska minulla on keksijänä kaikki vapaus määritellä se niin monta kertaa minua huvittaa. Lopulta tietenkin jokin merkitys vakiintuu, sikäli kuin 1) kirja koskaan valmistuu, 2) se julkaistaan, ja 3) kukaan toinen ihminen koskaan tulee käyttämään sanaa ja koettaa selittää, mitä sillä tarkoitetaan.

Gonzotieteen velka Gonzo-journalismille

Gonzo-tiede on henkilökohtaista heittäytymistä tutkimusaiheeseen, joka on muiden silmissä epäoleellinen, kyseenalainen tai jopa vaarallinen. Se on siis suoraa perintöä Gonzo-journalismille, joka syntyi beatnikkien ja hipisukupolven vastakulttuurista ja happohöyryisistä sekoiluista. Alan ensimmäisenä merkkiteoksena pidetään Hunter S. Thompsonin kirjaa Helvetin enkelit (1966),
jonka hän kirjoitti elettyään moottoripyötäkerhon parissa. Termi "gonzo" kuitenkin vakiintui vasta myöhemmin 70-luvulla.

Thompsonin reportaasi on tyyliltään värikäs, mikä tietenkin auttoi asiaa, mutta kirja merkitsi myös aidosti merkittävää käännettä tutkivassa journalismissa. Ihmisillä oli lähinnä vain pinnallisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia siitä, mitä jengien sisällä tapahtui ja myös Suomessa puhuttiin kauhistellen "lättähatuista". Kirja oli siis ymmärrettävä hitti, mutta se oli myös omaan kulttuuriin kohdistuvaa kulttuurintutkimusta, eli antropologiaa omalla takapihalla.

Laajemmin ajateltuna tutkiva journalismi eli viime vuosisadan lopulla kukoistuskautta, jos verrataan nykytilanteeseen, missä suurin osa toimittajista vain istuu tietokoneen ääressä ja etsii kiinnostavia ilmiöitä somesta tai englanninkielisiä juttuja, joita voisi kääntää suomeksi ja tarjota YLE:lle tai Hesariin, koska meillä menee läpi kaikki mikä on ensi julkaistu The Guardianissa.

Gonzojournalismi-artikkelissa häntä ei mainita, mutta mielestäni parhaiten lajia on sittemmin kehittänyt Louis Theroux, jonka wiki-artikkelissa ei myöskään mainita "gonzoa". Netistä kuitenkin löytyy haastatteluja, joissa hän tunnustaa saaneensa gonzosta suoria vaikutteita. Theroux on haastatellut outoja ja marginaalisia ryhmiä, kuten ufoharrastajia, uusnatseja ja uskonnollisten kulttien jäseniä, mutta hänen gonzonsa on vähemmän räväkästi kuin Hunter S.Thompsonilla. Louis Theroux antaa ihmisille tilaa itse puhua, eikä kärjistä asioita sen fantastisemmaksi kuin ne jo ovat omalla verbaliikallaan ja liioittelulla, kuten gonzossa on joskus tapana.

Esimerkiksi kun Riku ja Tunna Madventuresissa syövät ällöttäviä ötököitä kaukomaissa, he luovat gonzojournalismia juuri halvalla, skandaalinhakuisella tyylillä. Heidän matkoillaan parhaita katsojakokemuksia ovat pikemminkin olleet ne tilanteet, joita ei ole keinotekoisesti korostettu, vaan vieras kulttuuri on päässyt esille autenttisemmin. Siinä suhteessa itselleni mieluisampaa gonzojournalismia edustaa Ricky Gervaisin tuottama ja Karl Pilkingtonin "näyttelemä" Ääliö ulkomailla. Asetelmat ovat siinäkin keinotekoisia, koska Pilkington vetää ylikorostuneen flegmaattista roolia, mutta konfliktit eksoottisen kulttuurin kanssa ovat sittenkin realistisia ja samaistuttavia. En välttämättä itse söisi ulkomailla apinan aivoja, mutta saattaisin kärsiä kuumuudesta ja toivoa, että pääsen takaisin hotellille, koska olen niin puhki jonotettuani raunioille paahtavassa helteessä.

Gonzojournalismi on jo itsessään monella tavoin sukua tieteelle, sillä siinä ei oleteta filosofisesti asioita sohvalta, vaan käydään konkreettisesti paikan päällä katsomassa. Tiedettä gonzojournalismi ei tietenkään ole siinä merkityksessä, ettei sitä vertaisarvioida, mutta hyvä gonzojournalismi perustuu mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen ilmiöstä. Sitä kautta se voi uudistaa meidän ennakkokäsityksiämme asioista.

Ja juuri tämä on oleellista myös gonzo-tieteessä. Saatat löytää netistä muita, jotka vuosien varrella ovat väittäneet harrrastavansa asiaa nimeltään "gonzo-science", mutta he ovat kaikki harhaoppisia tyhmiä kakkapyllyjä. Omassa gonzotieteessäni, joka on ainoa oikea gonzotiede, ei oikeastaan poiketa tieteen perusihanteista millään tavoin. Päin vastoin gonzotiede merkitsee sitä, että tieteen ihanteita seurataan uskollisemmin kuin mihin tieteentekijöillä on mahdollisuuksia.

Gonzotieteilijälle tieteen ihanteet menevät oman urakehityksen edelle

Mitä ihmettä tarkoittaa se, että henkilö seuraisi tieteen ihanteita uskollisemmin kuin tieteentekijöille on mahdollista? Pitkä vastaus vaatisi tuekseen kokonaisen luvun paksussa kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna tieteentekijöillä on lukuisia luonnollisia rajoituksia. Heidän täytyy ensinnäkin hankkia rahaa, usein valtaisia summia rahoittaakseen jonkin tutkimuksen, jossa he tarvitsevat hiukkaskiihdyttimiä, aivoskannereita tai kemianlaboratorioita. Heillä voi myös vähemmän teknisillä aloilla olla rajoitteita, kuten esimerksi fyysisiä aitoja ja lupa-asioita, jotka estävät heitä omin päin kaivamasta auki arkeologista kohdetta. Tässä tapauksessa en sano, että gonzotieteilijän tulisi tunkeutua laittomasti sinetöityyn muinaushautaan, se oli vain esimerkki rajoitteesta. Tässä tapauksessa rajoite on moraalisesti varsin perusteltu.

Mutta kaikista tärkein este tieteentekijällä on maine. Heidän täytyy vaalia hyvää mainetta, jotta he saisivat rahoitusta tai voisivat tehdä asioita luvalla, ja sitten tuoda esiin löydöksensä maineikkaassa julkaisussa, joka vaalii omaa mainettaan. Gonzotieteilijä eroaa tavallisesta tieteentekijästä siinä, ettei hän salli henkilökohtaisen urakehityksensä tulla oman tieteellisen uteliaisuutensa ja periksiantamattomuutensa edelle. Hän noudattaa tieteellista kriittisyyttä ja vaatii tutkimuksia myös siellä, missä sosiaaliset odotukset toimivat muille pidäkkeenä. Toisin sanoen hän uhmaa tabuja.

Eräällä tavoin gonzotieteilijä sijoittuu tieteen kentällä vastakkaiselle puolelle kuin skeptikot, jotka ovat nykytieteen jesuiittoja. Skeptikot vaalivat tieteellisten kysymysten puhtautta ja hyökkäävät sellaisia kysymyksenasetteluja kohtaan, joissa haiskahtaa synti. Skeptikot eivät kyseenalaista tieteen yksinkertaistuksia edes maailman monimutkaisuuden edessä, eli he alkavat räksyttää heti, jos koodista millään tavoin poiketaan.

Tarkoitukseni on myöhemmin kirjoittaa laajasti siitä, miten skeptikot ovat viime aikoina targetoineet ja uhkailleet tutkijoita, jotka ovat vaatineet parempia 5G-tutkimuksia. Skeptikot ovat äänekkäästi leimanneet myös asiallisesti radioaktiivisen säteilyn avoimista kysymyksistä puhuneet ihmiset hörhöiksi ja vaatineet heille eroa ja ties mitä älytöntä. Vaikka en halua lietsoa mitään hysteriaa aiheesta, ei mielestäni tieteeseen kuulu se, että ihmisiä uhkaillaan silla perusteella, että he vaativat tutkimuksia. Näiden tutkijoiden ulostulot ovat olleet varsin asiallisia, kun taas skeptikoiden kirjoitukset ovat olleet täysin törkeitä ja täynnä halpamaista retoriikkaa.

Gonzotieteen näkökulmasta skeptikot eivät noudata edes omia ihanteitaan, sillä he eivät suhtaudu valmiisiin vastauksiin tai valmiisiin kysymysasetelmiin skeptisesti. Heillä on vahva valmis mielipide, minkä lisäksi heillä on mielessään viholliskuva ja heidän asenteensa on aggressiivinen ja henkilöönmenevä, mikä ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. He puhuvat täysin avoimesti siitä, miten kaikki 5G-huolet ovat aiheettomia, koska sama väittely on käyty edellisten mobiilisukupolvien aikana. Uutta teknologiaa on turha tutkia, koska hörhöjen kanta perustuu uuden teknologian pelkoon ja siksi hörhöt ovat automaattisesti väärässä. Mutta tällainen ennakkotietämys asioista ei ole loogisesti pätevä, sillä myös vaihtopohjainen pelko voi osua oikeaan sattumalta. Myös säteilyn aallonpituuksilla on väliä, eikä tieteessä voi asioita tietää, ellei niitä ole tutkittu.

Terveysvaikutuksia huolestuttavampaa 5G-keskustelussa on mielestäni se, miten ala-arvoista on keskustelun sävy. Skeptikkojen lukittu kanta radiosäteilyyn, GMO-viljelyyn tai muihin kysymyksiin on saanut aikaan myös sen, että he ovat vuosia kieltäytyneet puhumasta radiotaajuuksien mahdollisista vaikutuksista myöskään pölyttävien hyönteisten tai lepakoiden terveyteen. Väänsin heidän kanssaan somessa vuosia jopa siitä, ovatko hyönteiset kuolemassa. Heidän yksiselitteinen kantansa oli lopulta se, että hyönteiset voivat paremmin kuin koskaan, sillä he eivät keskustelujen aikana lähentyneet totuutta, vaan he etääntyivät siitä. Heidän mielipiteensä muuttui sitä radikaalimmaksi mitä enemmän toin esiin todistusaineistoa.

Nyt on tieteellisesti kiistatonta, että skeptikot olivat täysin väärässä, kun he kielsivät kategorisesti neonikotinidien yhteyden mehiläiskuolemiin. He sortuivat sokeaan teknologiauskoon ja asettautuivat suurten kemianyritysten puolelle osin myös siitä syystä, että heitä lobattiin. Heidän joukoissaan oli kemiaa opiskelleita henkilöitä, joiden työllisyyden kannalta oli suotuisaa, ettei hyönteismyrkkyjen yhteyttä hyönteisten kuolemiin voitaisi osoittaa, mikä jo lähtökohtaisesti täysin absurdia. Kaikkien esittämieni väitteiden tueksi on olemassa ruudunkaappauksia sekä tutkimuksia, mutta se on niin sotkuisa vyyhti, että käsitelen sitä joskus erikseen.

Gonzo-tieteen mahdollinen tutkimuskenttä: horoskoopit

Kun edellä totesin, että gonzo-tiede asettuu tieteen kentällä eri laidalle kuin skeptikot, siitä voisi nopeasti päätellä, että he asettuvat samalle laidalle kuin pseudotieteilijät. Mutta tästä ei suinkaan ole kyse. Pseudotiede ei nimittäin sijoitu tieteen kentälle, kun taas gonzotiede sijoittuu. On tärkeää pitää mielessä, että gonzotieteilijä seuraa tieteen ihanteita pidemmälle kuin skeptikot, mikä tarkoittaa avointa mieltä monille sellaisille kysymyksille, joita skeptikko välttää, koska hän on omaksunut tabuja sekä jesuiittojen puhtauskäsityksiä tieteellisistä hyveistä ja synneistä.

Skeptikko näkee pseudotieteilijät syntisinä, joten hän alkaa heti räksyttää kuin tieteen uskollinen vahtikoira, joka hän kokee olevansa. Hän hyökkää näiden ihmisten kimppuun solvauksin ja jakaa kavereilleen meemejä, joissa näistä ihmisistä on rakennettu olkinukkeja. Skeptikko on samalla tavoin kuplautunut kuin vihreät ja perussuomalaiset ovat suhteessaan toisiinsa: hän ei näe ihmistä, hän näkee vihollisen, joka on vaaraksi yhteiskunnalle.

Gonzotieteilijä suhtautuu pseudotieteisiin, kuten kaikkiin asioihin: tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tarkastelee ilmiökenttää, ja hän hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, koska hän pitää silmänsä auki. Aikaa myöten gonzotieteilijä voi ymmärtää, miksi ilmastodenialistit toimivat niin kuin toimivat, tai miksi ihmiset ovat kiinnostuneita horoskoopeista tai homeopatiasta. Skeptikot harvoin ymmärtävät näitä ilmiöitä edes aivan alkeellisella tasolla, koska he eivät ole suostuneet keskusteluun ihmisten kanssa. He ovat ainoastaan väittäneet vastaan. He eivät ole kohdanneet ihmistä ihmisenä ja kuunnelleet.

Jos tämä gonzotieteen haara kiinnostaa, olen vuonna 2013 kirjoittanut lyhyen esseen kukkatipoista, joista en tietäisi mitään, ellen olisi lukenut aiheesta mieli avoinna.

Horoskoopit ovat tutkimuskenttä, jota on tutkittu aivan liian vähän. Syyt ovat ilmeiset, mutta todelliset rajoitukset eivät ole tähtitieteellisiä. Meidän ei tarvitse tavoittaa kaukaisia taivaankappaleita, jotta voisimme tarkastella horoskooppien yhteyttä ihmisten luonteeseen, mistä niissä on pohjimmiltaan kyse. Jos lähtökohtana on todistaa, että horoskoopit eivät kerro mitään mistään, se ei ole tiedettä. Tiede ei toimi niin, että asetetaan valmis tavoite ja sitten etsitään todistusaineistoa ja argumentteja tämän valmiin kannan tueksi.

Horoskooppien tutkiminen vaikuttaa hörhöltä touhulta, mistä syystä sitä harjoitetaan vähän suhteessa ilmiökentän laajuuteen ja kulttuuriseen painoarvoon.

Jos horoskooppeja lähestyy gonzotieteellisellä uteliaisuudella ja avoimin mielin, huomaa hyvinkin nopeasti tiettyjä kiintoisia ilmiöitä.

Esimerkiksi miehet eivät ole koskaan horoskooppimerkiltään neitsyitä. Kun kuulet miehen kertovan suurieleisesti millaisten tähtien alla hän on syntynyt, hän on aina leijona, härkä, jousimies tai vaaka.

Neitsyet, D-vitamiinit ja keskittymishäiriö

Alku on ollut tahmaista, mutta nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, päräyttävään gonzotieteelliseen tutkimuskenttään, jossa ennakkoasenteet mullistuvat.

Olen aiemmin puhunut avoimesti siitä, miten minulla on diagnosoitu ADHD. Sen seurauksena olen hyvin utelias, kekseliäs, innokas ja impulsiivinen sekä taipuvainen kulkemaan omia polkujani ja uhmaamaan auktoriteettejä. Lisäksi yleisenä asperger- ja adhd-piirteenä kiinnostun usein omista erityisistä mielenkiinnonkohteistani. Valitettavasti innostumiseen yhdistyy myös se, että into laantuu, minkä seurauksena jätän asioita kesken. Kohdistan huomioni aina uusiin asioihin, minkä seurauksena olen dilententti, joka kirjoittaa tätä kaikkien asioiden pöhköä ensyklopediaa, sen sijaan että saisi valmiiksi hyvin jäsennellyn kirjan yhdestä rajatusta aiheesta.

Mutta keskittymishäiriöön yhdistyy taipumus huomata asioita, jotka menevät muilta ohi katseen, koska ne "eivät ole oleellisia". Mitä me voimme päätellä seuraavasta ihmeellisestä datasta, jonka kanssa jouduin kohdakkain AD/HD-aikuisten suljetussa Facebook-ryhmässä? Olen rajannut ulos nimet sekä profiilikuvat, jotta kenenkään yksityisyys ei ole vaarattuna ja näemme pelkkiä numeroita.

Neitsyet jostakin omituisesta syystä hallitsevat tilastoa (49 henkilöä). Perää pitää härkä (vain 18 henkilöä).

Lähestytään asiaa ensin tieteellisellä asenteella:

1) Kyse on auttamattomasti liian pienestä otoksesta, jotta se olisi tieteellisesti merkittävä. Sattuman osuutta ei voi sulkea pois.

2) Ihmiset saattavat olla laiskoja ja he kiinnostuvat klikkaamaan vain kärjessä näkyviä vaihtoehtoja, sillä muut vaihtoehdot tulevat näkyville vasta jos ensin klikkaa somevirrassa vilahtavaa avausta. Tämä vääristävä ilmiö näkyy hyvin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joissa suosituimmat kommentit keräävät tuhansia peukkuja, koska ne ovat ainoat jotka aluksi näkyvät. Harva on niin kiinnostunut keskustelusta että jaksaa selata kommentteja eteen päin. Tästä syystä tykkäysten määrä putoaa usein kärkikommenttien muutamasta tuhannesta tykkäyksestä nopeasti pariin sataan, pariin kymmeneen ja lopulta vain muutamiin. Kahdestä täysin identtisestä kommentista toinen on saattanut kerätä sata kertaa enemmän tykkäyksiä, koska se on julkaistu ensin ja se on päässyt näkyville kärkikommentteihin.

(Tällä käyttäytymisellä on myös vastakkainen ilmiö, jossa kaksi vaihtoehtoa äänestyksessä vuorottelevat, koska ihmiset haluavat äänestää altavastaajaa, eli kannustaa perässähiihtäjää. Kärkiehdokkaan fanit puolestaan laiskistuvat, kun näkevät oman suosikkinsa kärjessä, eivätkä välitä enää nähdä vaivaa äänestääkseen - ja sitten toinen tulee takaa ja menee ohi. Näin on usein käynyt tositeeveekilpailujen yleisöäänestyksissä. Myös poliittisissa vaaleissa tilanne joskus kiristyy vaalipäivän lähestyessä, koska gallupit ja ennakko-odotukset vaikuttavat äänestäjien käyttäytymiseen.)

3) Kuten edellä totesin, miehet harvemmin julistavat olevansa neitsyitä. Tällä saattaa olla käänteinen vaikutus naisten identiteetille. ADHD-aikuisten ryhmässä on selkeästi enemmän naisjäseniä, vaikka ADHD on useammin diagnosoitu pojilla. Tämä on itsessään kiinnostava sosiaalinen ilmiö, mitä olen pohtinut itsekseni jonkin verran, mutta en pidä pohdiskelujani tältä osin kovin arvokkaina. Luulen, että ryhmässä on naisia ensinnäkin siksi, että naiset useammin etsivät tällaista vertaistukea ja koska kyse on juuri aikuisten ryhmästä. Moni nainen on saanut diagnoosin vasta aikuisena, koska se herkemmin huomataan pojilla, koska sitä osataan odottaa pojilta. Tässä suhteessa mielikuvat toivon mukaan tulevaisuudessa muuttuvat. Kun on saanut diagnoosin jo kouluikäisenä, ei niinkään identifioidu "AD/HD-aikuiseksi"

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:
Jotta aineisto olisi millään tavalla validi, täytyisi meidän tutkia laajempaa määrää jäsenistöstä. Tämä onnistuisi esimerkiksi luomalla ohjelma, joka hakee jokaisen jäsenen syntymäajan profiilitiedoista, sijoittaa sen horoskooppimerkin alle ja sitten luo meille eksaktin tilaston, jossa on huomioitu kaikki 4000 jäsentä.

Lisäksi meidän täytyy sovittaa jäsenet yhteen luonnollisen syntyvyysjakauman kanssa. Suomalaiset eivät synny suinkaan tasaisesti pitkin vuotta. Merkittävä data täytyisi rinnastaa koko väestöön ja katsoa onko siinä jotain poikkeavuutta. Näkemämme hyvin pienen otoksen perusteella poikkeavuutta näyttäisi olevan. Jos se ei ole satunnaista, asiaa täytyisi kyetä selittämään.

TÄRKEÄ GONZOTIETEELLINEN SIVUHUOMIO:
Edellä kuvattu puhtaasti algoritmin avulla jäsenrekisteristä kerätty tieto saattaa kuitenkin olla harha-askel, sillä se vain kertoisi, milloin henkilöt ovat syntyneet. Se ei kertoisi siitä, ketkä identifioituvat omaan horoskooppimerkkiinsä, mikä on vähintään yhtä tärkeää tai jopa kaikkein oleellisin asia horoskoopeissa.

Jos horoskoopit ohjaavat henkilön käytöstä ja muokkaavat persoonaa sen mukaan, miten hän itsensä mieltää, eli minkälaiseksi hän itsensä visualisoi ja sosiaalisesti leimautuu, on horoskoopeilla todellista kulttuurista vaikutusta, vaikka vaikutus ei olisi peräisin tähtien liikkeestä.

Esimerkiksi voisimme olettaa, jos tässä samaistumis- ja leimautumiskäytöksessä on mitään perää, että skorpionit tykkäävät keskimääräistä enemmän hevimusiikista, koska heidän oma symbolinsa on The Scorpions. Leijonat taas tykkäisivät erityisen paljon Narnia-kirjoista. Nämä esimerkit aliarvioivat ihmisten älykkyyttä niin totaalisesti, että tällainen gonzotieteellinen tutkimushypoteesi saattaisi miellyttää jopa skeptikkoja.

Asiaa tietenkin sietäisi tutkia, koska kaikkea sietää tutkia.

Tähän mennessä olen tarkoituksella johdattanut huomiota kulttuurisiin ja psykologisiin seikkoihin, koska biologisen perustan olettaminen olisi vähän liikaa jopa gonzotieteilijälle. Nyt kannattaa kuitenkin ottaa tukeva istuma-asento tuolilla ja pidellä kiinni hatusta. Mitä jos me olisimme heittäytyneet täydellä sydämellä asiaan ja luottaneet aineistoon?

Turun yliopisto julkaisi joulukuun 2019 lopulla mediatiedotteen:

"Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan ADHD:n osuus oli 34 prosenttia suurempi lapsilla, joiden äideillä oli D-vitamiinivaje kuin lapsilla, joiden äitien veren D-vitamiinipitoisuus oli riittävällä tasolla raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Kyseessä on ensimmäinen väestötason tutkimus, joka selvitti lasten tarkkaavaisuus- ja yliaktiivisuushäiriö ADHD:n yhteyttä äidin veren D-vitamiinipitoisuuteen alku- ja keskiraskaudessa.

Tutkimuksessa oli mukana 1067 ADHD-diagnoosin Suomessa vuosina 1998–1999 saanutta lasta ja vastaava määrä verrokkeja."

LINKKI:
Äidin raskausajan D-vitamiinin puutos on yhteydessa lapsen kohonneeseen ADHD-riskiin

34 prosenttia suurempi riski! Näin merkittävää eroa en olisi ikinä voinut kuvitella pelkästään D-vitamiinin puutostilan aiheuttavan.

Mutta hetkinen, hetkinen! Milloin neitsyet ovat syntyneet? 23.elokuuta-22. syyskuuta.

Jos siitä lasketaan 9 kuukautta taaksepäin, voidaan päätellä, että neitsyet on saatettu aluilleen tammikuussa. Ja raskauden ensimmäinen, kriittisin kolmannes sijoittuu tammikuusta maaliskuuhun, jolloin D-vitamiinitasot ovat väestöllä yleensä alimmillaan.

Härkä, vesimies, oinas ja kauris ovat vähiten edustettuna ADHD-aikuisten äänestyksessä. Me emme tiedä ovatko he todella harvinaisimmat horoskooppimerkit ryhmässä, mutta me tiedämme, että nämä kaikki neljä merkkiä ovat syntyneet tammikuun ja toukokuun välillä. Silloin raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittuu keväälle ja kesälle, jolloin äidillä on hyvät mahdollisuudet saada aurinkoa ja D-vitamiinia.

On aivan ällistyttävää, miten pienen horoskooppikyselyn otos vastaa tutkimusta. Yliopiston tiedotteessa sanotaan, että kyseessä on "ensimmäinen väestötason tutkimus..." Mutta mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan, jos suhtautuisimme kohtaamiimme ilmiöihin samalla avoimella mielellä, jolla gonzotieteilijä suhtautuu horoskooppeihin. Tietohan on ollut täysin helposti saatavilla jo vuosikausia. Täytyisi vain osata nähdä ennakkoluulottomasti, ja sitten sulkea pois vääriä selityksiä, kunnes oikea yhteys on havaittu ja todeksi osoitettu.

D-vitamiini, ms-tauti ja ihmisen juoksuaika

Jos edellä ei ollut riittämiin gonzotiedettä, niin juttuhan ei suinkaan jää siihen. Hesari julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan:

"Turun yliopistossa väittelevän Kira Åkerlundin tutkimuksessa selvisi, että raskaudenaikainen d-vitamiinivaje kaksinkertaisti suomalaisnaisten ja heidän lastensa riskin sairastua ms-tautiin."

LINKKI: Raskaudenaikainen matala d-vitamiinitaso kaksinkertaistaa lapsen ja äidin riskin sairastua ms-tautiin

Jos D-vitamiinilla on näinkin voimakas korrelaatio useiden neurologisten oireyhtymien välillä, täytyy ihmetellä, miksi ihmiselle ei ole kehittynyt juoksuaikaa, kuten monille muille eläimille. Olisi niin ilmeisiä hyötyjä siitä, että lapsi siitetään juhannuksena ja äiti saa raskauden ensimmäiset kuukaudet tuoreita vihanneksia, marjoja ja auringonvaloa.

Mutta tässä on nyt se varaus, että kulttuurisesti näin on juurikin saattanut olla asian laita. Entisaikaan on pyritty juhannustaioilla ja juhannustansseilla ohjaamaan lemmenpuuhia juurikin alkukesään. Nykyään vain nämä kulttuuriset "juoksut" ovat rapistuneet monen muun tradition ohella.

Aiemmin ihmiset myös viettivät paljon enemmän aikaa ulkona, eikä D-vitamiinia saanut lisäravinteena, jolloin auringossa paistattelun hyöty oli varmasti vielä merkittävämpi. Niinpä kulttuuinen kannustin siittää lapsia juuri juhannuksena antoi merkittävää hyötyä. Viime vuosikymmeninä autismi ja ADHD ovat lisääntyneet huomattavasti ja niissä on paljon yhteistä. Yksi tekijä monen muun ohella saattaa olla liika oleskelu sisällä, minkä takia äidit eivät saa D-vitamiinia luonnollisesti ihon kautta.

Löysin YLE:n uutisen vuodelta 2016, jossa kerrotaan hämmästyttävästä ja kaiken edellä kerrotun valossa hälyyttävästä muutoksesta:

"Maaliskuu ei enää ole yleisin syntymäkuukausi. Kevään valtakausi päättyi kuin seinään 2000-luvulle tultaessa. Sitä ennen vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa."

LINKKI:
Maaliskuu hävisi vauvakisan – nykyään synnytään keskikesällä 

Vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa. Äitien raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittui loppukesään, jolloin tarjolla oli valoa, mansikoita ja tuoreita kasviksia.

On hämmästyttävää, miten paljon traditiosta löytää salattua viisautta, jos siihen ei suhtaudu skeptisesti, mutta ei myöskään sokealla konservatistisella asenteella, vaan kysyy rohkeasti, että miksi näin on ollut tapana, mikä siinä on mieli?

Kun me esitämme tällaisia kysymyksiä ja katsomme ilmiöitä gonzotieteilijän ennakkoluulottomuudella, se ei ehkä edistä tieteellistä uraa, mutta se voi edistää tiedettä. Siinä on gonzotieteen päämäärä: sekoittaa yllättäviin paradigmanvaihdoksiin runsaasti makeaa huumoria, jotta skeptikoiden riivaama, takakireä ja julkisen maineensa puolesta pelkäävä tiedeyhteisö suostuisi nielemään karvaan lääkkeen, joka on sille hyväksi.

Nostalgia-tiede & suuri Jurassic Park -vedätys

Jos Nostalgia-radio soittaa vanhoja, hyväksi todettuja kappaleita, niin toistaako nostalgia-tieto hyviä, kestäviksi osoittautuneita teorioita? Onko nostalgia-tieto jotakin, mitä tulisi ihailla maailmassa, joka on hullaantunut uutuudenviehätyksestä ja etsii kaikkialta vain radikaalia uusinta läpimurtoa?

Vai onko nostalgia-tieto jotakin vähän säälittävää, lievästi autististen höppänöiden touhua, yritystä säilyttää ihmisten mielissä tylsiä sään pieksemiä faktoja, kun mieli ennemmin ottaisi vastaan narratiiveja ja mielikuvia, jotka lomittuvat kivasti yhteen aiempien uskomusten kanssa, vaikka samaan aikaan ne tuntuvat mullistavilta ja uusilta, hieman kuin Björkin tai Sufjan Stevensin uusin levy kuulostaa hetken aikaa radikaalilta, ja sitten vuosia myöhemmin klassisen kultakauden tuotokselta, jolloin artisti ei ollut vielä muuttunut ja hylännyt fanikuntansa odotuksia.

Koin tänään pienen järkytyksen, joka kenties on vähemmän järkytys jollekin muulle - tai en tiedä, minulle on taas täysi yllätys onko kokemani yllätys oikea yllätys vai ei. Kävi nimittäin niin, että lueskelin tapojeni mukaan Wikipediaa ja päädyin kukkien terälehtien kehityksen kautta paleontologiaan. Muutama palanen loksahti paikoilleen ja tajusin, ettei Jurassic Park saisi olla nimeltään "Jurakauden Puisto", vaan sen kuuluisi olla Liitukauden puisto - siis Cretaceous Park. Kyllä, tämä tuli minulle totaalisena järkytyksenä, enkä löytänyt netistä uutista jossa kansaa valistettaisiin asiasta.

Kenties ihmisiä halutaan suojella järkytykseltä? Tai ehkä sitten kukaan vain ei ole tajunnut?

Palataan itse asiaan. Miksi ei dinosauruspuisto saisi olla nimeltään Jurakauden Puisto? Syy on yksinkertaisesti se, että puiston suurin nähtävyys Tyranosaurus Rex ei elänyt jurakaudella, vaan liitukaudella. Jos siis omistaisimme aikakoneen ja matkustaisimme jurakaudelle, me emme kohtaisi vanhaa kunnon tyranosaurusta, emmekä liioin triceratopsia, velociraptoreita tai myöskään lentoliskoja. Mikään näistä elokuvien klassista pedoista ei elänyt jurakaudella. Ne eivät olleet silloin vielä kehittyneet. Kyse on hieman samanlaisesta virheestä kuin jos elokuvassa asetettaisiin viikingit samaan aikaan egyptin faaraoiden kanssa - paitsi että eredyksen mittakaava olisi sadassa miljoonassa vuodessa.

Kyse on kenties erehdyksestä, kenties historiakäsityksen ja termistön muuttumisesta, tai kenties Michael Crichtonin laskelmoidusta vedätyksestä? Hyvinkin kirjailija vain vaistosi, että Jurassic Park kuulostaa paremmalta kuin Cretaceous Park? Hän aavisti myös, ettei ketään kiinnosta tietää asioista sen enempää, missä tapauksessa hän oli täysin oikeassa.

Mitä eroa on jurakaudella ja liitukaudella? Esimerkiksi se, että niiden väliin on mahtunut myöskin yksi joukkosukupuutto. Molemmat aikakaudet kyllä sijoittuvat samalla mesotsooiselle maailmakaudelle, mutta se olisi sama kuin sanoisi, että jänis ja hyeena kuuluvat samaan terapsidien kladiin*.

Raptorit ja tyranosaurukset tappanut joukkotuho tapahtui 66.000.000 vuotta sitten. Meidän ja tyranosaurusten välillä on siis 66 miljoonaa + 2016 vuotta, siis 66.002.016. Siitä jurakaudelle on vielä 78 miljoonaa vuotta. Näin pitkissä etäisyyksissä on helppo kadottaa suuntavaistonsa ja mennä sekaisin termeissä. Jurakausi loppui about vuonna 144.000.000 eaa.

Äh, kyllä te jo tajusitte pointin. Eiväthä ne elokuva tehdessään edes tienneet, että dinosauruksilla oli sulkia. Uusinta en ole nähnyt. Ehkä asia korjataan siinä. Ehkä tämäkin koko kömmähdys selitetään auki? Täytyy katsoa. Nyt se on vähän niin kuin velvollisuus, tieteen nimissä.

Eipä muuta kuin striimaamaan...


*kladi on kladistiikan ryhmä wikipedia: Kladi

Virallisen arkeologian suuri hiljaisuus

Olen harrastanut "väärinkäsitysten arkeologiaa" jo muutamien vuosien ajan, mutta en muista aiemmin käsitelleeni siinä varsinaista arkeologiaa. Nyt olen kuitenkin lyhyen ajan sisällä törmännyt useampaan pseudoarkeologiseen uutiseen, jotka herättävät hämmennystä.

Eniten hämmennystä minussa on herättänyt se, miten virallinen akateeminen arkeologia ei koskaan tunnu kommentoivan mitään, mitä netissä tapahtuu. Siitä onkin tullut erittäin epäsuosittua viime aikoina - tai kenties se on ollut sitä jo pidemmän aikaa?

Poliittisissa kysymyksissä on usein kaksi tai useampaa puolta, jotka nopeasti reagoivat toistensa levittämään väärään tietoon ja valheisiin. Näin ei kuitenkaan ole asian laita tieteessä, jossa virallinen aiheeseen perehtynyt tutkijaryhmä marginaalisen pieni. eikä heillä ole mitään asemaa julkisessa mediassa.

Arkeologiaa koskevat uutiset, jotka sosiaalisessa  mediassa leviävät, alkavat lähes aina väittämällä "tämä kumoaa virallisen historiankirjoituksen valheet!" tai "tämä mullistaa käsityksesi historiasta!"

Kukaan ei levitä uutista, joka ei ole uutinen, koska se asia on tiedetty jo jonkin aikaa. Ja silti virallisen arkeologian ehkä kannattaisi yhä kyetä innostumaan löydöksistään, eikä piilottaa niitä jonkin maan kansallismuseon jättimäiseen varastoon, kuten Indiana Jones -elokuvissa aina arkeologisten löytöjen kohtaloa aina kuvataan.

Innostus erottaa pseudoarkeologian oikeasta arkeologiasta - ja innostus on ainoa asia, minkä avulla tieteelliset löydökset voivat levitä sosiaalisessa mediassa, joka on ainoa nykymedia, missä arkeologia edes on olemassa.

TAPAUSESIMERKKI 1: Smithsonian-insituutin valheet

Sana "Illuminati" on aikaa sitten kadottanut lumonsa, eikä "Rothschild" enää herätä kauhua, koska myös siihen liittyvät väittämät ovat kaikille. Sen sijaan Smithsoniaaninen instituutti kuulostaa juuri nyt sopivan salamyhkäiseltä. Ties mitä ne smitsoniaanit tällä kertaa ovat juonineen ihmiskunnan pään menoksi?

Voiko tällaisessa, kuin suoraan Lovecraftin Cthulhu-mythoksesta tempaistussa oppilaitoksessa erikoistua mihinkään muuhun kuin okkultismiin ja hurjastelevan eliitin saatananpalvontamenoihin?

Tiedän, ettet sinä kenties edes usko koko smitsoniaanisen instituutin olemassaoloon, mutta heidän väitetään silti hankkineen haltuunsa ja hävittäneen satoja, ellei tuhansia jättiläisen luurankoja, joita on löydetty Amerikan mantereelta:
http://worldnewsdailyreport.com/smithsonian-admits-to-destruction-of-thousands-of-giant-human-skeletons-in-early-1900s/

Näistä jättiläisten luurangoista on todisteena lukuisia lehtileikkeitä 1800-luvulta sekä valokuvia, joissa ilmiselvästi esitellään ihmisen luita, mutta monta kertaa suuremassa koossa. Nämä jättiläiset ovat luiden perusteella olleet helposti kolmemetrisiä!

Uutinen, jossa pahuuden insitutuutti myöntää kavalat tekonsa, on jaettu 111 tuhatta kertaa.

Löysin kuitenkin toisen nettisivun, jossa tämä uutinen pala kerrallaan todistetaan pelkäksi fiktioksi:
http://www.snopes.com/media/notnews/giantcoverup.asp

Tätä juttua on jaettu 3 tuhatta kertaa. Myönnän, että sen lukeminen oli suuri pettymys. Olisi kiva, jos meillä olisi sellainen arkeologinen instituutti, joka etsii virallisen historian vastaiset todisteet ja tuhoaa ne, koska uskoo oman valtansa perustuvan siihen, että virallinen totuus ei horju. Se olisi tosi jännittävää, ja ennen kaikkea pseudoarkeologien valtaisaa armeijaa innostaa varmuus siitä, että meidän käsityksemme historiasta on väärennös.

Se jättää niin paljon enemmän itse löydettäväksi. Kaikki mitä valheen alta paljastuu on merkittävää. Arkeologiassa ei ole enää kyse vain luista ja pölyisistä kaivauksista. Se on seikkailu, jossa taistellaan jättimäisiä pahuuden voimia vastaan.

TAPAUSESIMERKKI 2: Muinaiset panssarivaunut ja titaanien sotakoneet

Turkista ja etenkin Maltalta on löydetty useita selkeästi ajoneuvon jättämiä jalkiä, joiden ikää on vaikea määrittää. Näiden jälkien tiedetään kuitenkin olevan hyvin vanhoja, koska ne ovat paikoin peittyneet syvälle mullan ja kasvillisuuden alle.

Jäljet ovat painautuneet peruskallioon, mikä herättää aavistuksen siitä painosta, joka muinaisella koneella on täytynyt olla. Niinpä näihin kärrynjälkiin (=cart ruts) liitetään usein ajatus kadonneesta huipputeknologiasta ja sivilisaatioista, joilla on ollut nykyaikaisia höyrykoneita tai jopa jotakin vielä mahtavampia teknologioita.

Kymmenien asialle omistuneiden sivustojen mukaan nämä jäljet ovat tieteelle täysi mysteeri.

Näiden samojen sivustojen on joko oltava täydellisen tietäättömiä Googlen hakukoneesta, sillä on helppo löytää artikkeleja, joissa tutkijat selittävät mistä tässä on kyse. He ovat peräti menneet paikan päälle ja testanneet kuinka vastaavia voitaisiin jäljentää nykyteknologialla.

Empiirisissä kokeissa - jotka perustuvat pitkälti paikallisten ihmisten puheisiin sateen vaikutuksesta maaperään - on havaittu, että pitkän ja rankan sateen jälkeen paikallinen "peruskallio" menettää kantavuutensa 80-prosenttisesti, jonka jälkeen vastaavat jäljet uurtaa kallioon aivan tavallinen puinen hevoskärry. Siihen ei tarvita panssarivaunua. Siihen tarvitaan vain sadetta.

Tässäkin tapauksessa käy kuitenkin seuraavalla tavalla:

1.) Henkilö kadottaa kiinnostuksensa ilmiöön, koska mysteeri ratkeaa. Hän ehkä jakaa uutisen somessa yhden kerran tai sitten ei jaksa tehdä edes sitä. Koko juttu on hänen osaltaan loppuun käsitelty. Tyhmää että hän edes hetken ajan kuvitteli muinaisten vaunujen olleen terästä ja jättiläisten ajamia.

2.) Henkilö ei suostu myöntämään, että totuus on tarua vähemmän ihmeellinen. Hän jatkaa tiedon levittämistä mytologisen ja pseudotieteellisen selityksen innoittamana. Vuosien ajan hän jakaa kaikki aiheesta löytämänsä uudet hämäräperäiset todisteet ja onnistuu vakuuttamaan ainakin kymmenen ihmistä, joista puolet hänen laillaan jakavat jännittävää selitystä eteen päin, perehtymättä vastakkaiseen tietoon tai hyväksymättä sitä totuudeksi.

Kuten otsikossa totean, näyttää hyvinkin siltä, että virallinen arkeologia on hiljaa, häpeissään ja käpertyneenä omaan pieneen kuplaansa. Siltä ehkä sosiaalisen median sekä uudenaikaisten vastamedioiden valossa vaikuttaa... tai ehkä se on totta... mutta miksi tätä kysymystä ei riittävän usein esitetä ääneen?

En tiedä onko kukaan edes jaksanut lukea tänne asti. Ketä muka edes kiinnostaisi arkeologia, joka perustuu puhtaasti todistusaineistoon, eikä hyödynnä mielikuvituksen voimaa? Kun 1980-luvulla Erich Von Däniken paljasti historian monia salattuja totuuksia kirjoissaan sekä televisiodokumenteissaan, akatemia oli täysin voimaton.

Tai ehkä kaiken taustalla sittenkin on suuri salaliitto? Ehkä yliopistot ja säätiöt salaa rahoittavat näitä pseudoarkeologisia sivustoja, jotta arkeologia kiinnostaisi useampia nuoria? Mitä merkitystä sillä edes on mitä ihmiset menneisyydestä ajattelevat?

PS.
Nykyisen innostuksen jättiläisluurankoja kohtaan voi palauttaa kuvankäsittely-yhteisö Worth1000:n järjestämiin kilpailuihin. Photo Shop -velhot ovat ovat jo 2000-luvun alusta alkaen tuottaneet manipuloituja kuvia ernäisistä aiheista. Tämä juttu esimerkiksi on vuodelta 2004:
http://www.rationalistinternational.net/article/20041001_fi.html

Huijauksia on pilan tähden tai rahastus mielessä tehty kautta aikojen. Nykyään on hyvin vaikea sanoa jostain sata vuotta vanhasta lehtileikkeestä onko se aito tai perustuuko se aitoihin tapahtumiin. Asiaa ei auta se, jos seuraavan viikon lehdessä toimitus on tunnustanut langenneensa halpaan. Myös aprillipiloja tai vastaavia voidaan nykyään lukea täysin tosissaan. Koska "dokumentteja" on niin suuri määrä, tuntuu helposti uskottavalta, että joidenkin niistä täytyy olla todellisia, mutta viranomaiset ovat peitelleet asioita.

Puhuvat eläimet ja supervoimat

Kuluneen vuoden kymmenen katsotuimman elokuvan listalla ei ole yhtään realistista draamaa tai komediaa. Jokainen menestynyt elokuva on fantasiaa, jossa eläimet puhuvat tai ihmisillä on supervoimia:
http://www.boxofficemojo.com/yearly/chart/?view2=worldwide&yr=2016&p=.htm

1	Captain America: Civil War
2	Finding Dory
3	Zootopia
4	The Jungle Book (2016)
5	The Secret Life of Pets
6	Batman v Superman: Dawn of Justice
7	Deadpool
8	Suicide Squad
9	Doctor Strange
10	The Mermaid (Mei ren yu)
11	X-Men: Apocalypse
12	Kung Fu Panda 3
13	Fantastic Beasts and Where To Find Them
14	Warcraft
15	Jason Bourne
16	Ice Age: Collision Course
17	Independence Day: Resurgence
18	Monster Hunt
19	The Legend of Tarzan
20	The Angry Birds Movie

Jos vielä määritellään Jason Bourne henkilöksi, jolla on yli-inhimillisiä kykyjä, niin sama väite pätee 20 menestyneimpään elokuvaan. Ja itse asiassa sama yleistys supervoimista ja eläimistä pätee myös vuoteen 2015. Ja vuoteen 2014. Ja vuoteen 2013...

Edellinen Top10-menestyselokuva, jossa ei ole puhuvia eläimiä tai supervoimia on vuonna 2011 julkaistu Kauhea kankkunen osa 2.

Tästä voisi mennä moneen suuntaan. Koska olen viime aikoina lukenut vain lasten kirjoittamia tarinoita ja kiirehtinyt niihin perustuvaa käsikirjoitusta, en voi todeta muuta kuin, että näinhän lasten hallitsemassa maailmassa luonnollisesti tapahtuu. Elokuvateattereissa näytettyjen leffojen menestykseen vaikuttaa hyvin paljon se, mitä lapset tahtovat ja saavat nähdä, kun koko perhe lähtee elokuviin. Suuren budjetin animaatiot ovat aina menestyneet näillä listoilla.

Ja silti monet näistä elokuvista ovat aikuisten toimintaelokuvia, joiden ikäraja on 15 vuotta tai jopa K18.

Useiden talouskriisien ja laajamittaisen taantuman aikakaudella olisi helppo vedota eskapismiin, mutta sarjakuvasankarien valtakausi alkoi jo 2000-luvun alussa, kun monissa maissa elettiin keskellä nousukautta. Harry Potter, Sormusten herra ja Marvelin supersankarit valtaavat keskeiset sijat lähes kaikkina vuosina jolloin niitä on ilmestynyt. Elokuvien perusteella me elämme hallitsevien fantasia-universumien aikakaudella, jossa on hyvin vähän tilaa realismille ja historiallisille kertomuksille. Suurten yritysten suuret tuotemerkit asettavat kaikille planeetan kansalaisille velvollisuuden tulla niistä tietoiseksi.

Velvollisuudentunnosta minäkin olen useimpia näistä elokuvista katsellut. Eivät uudet Star Wars tai Star Trek -elokuvat niin hyviä ole. Eivät elokuvien Harry Potterit pärjää kirjoille. Hobitin jakaminen kolmeen osaan onnistui aika surkeasti. Ja silti ne on nähtävä. Jokaisella on oltava niistä mielipide.

Fiktiivisten narratiivien avulla mitataan ihmisten moraalisia käsityksiä. Niiden avulla moraalia myös muokataan. Elokuvat pyrkivät löytämään laajimman yhteisen nimittäjän, mitä kautta niistä tulee eräänlainen alkukantaisimman ihmisyyden peili. Tästä peilistä näyttäytyvä maailman on hyvin mustavalkoinen ja kyyninen.

Kaiken saa ilmaiseksi. Ei tarvitse ponnistella älyllisestti tai tunnetasolla. Jos katsojat joutuvat kärsimään pientäkin epämukavuutta, tylsisymistä tai moraalisia ristiriitoja, he lyttäävän elokuvan heti. Se ei palvellut heitä pyyteettömästi, vaan asetti ehtoja.

Oscar-palkittuja elokuvia ei näillä listoilla yleensä nähdä vasta kuin sijoilla 20.-50. Vaikka omassa kaveripiirissäni oscareihin suhtauduttaisiin populistisena höttönä, ne silti koskettavat vain pientä eliittiä, jolla on kärsivällisyyttä katsella vaikkapa oikeusistuntoa tai historiallista draamaa. Cannesin elokuvajuhlien poiminnat edustavat jo aivan naurettavan pientä marginaalia.

Puhuvat eläimet voivat tietenkin olla mitä ovelin tekosyy puhua todellisen maailman todellisista ongelmista. Antiikin faabeleista alkaen eläimiä on hyödynnetty ihmisyyden eri puolien tai erilaisten ihmistyyppien vertauskuvana.

En osaa sanoa kummasta on enemmän kysymys: olemmeko me jotenkin "kehittyneet" tähän pisteeseen, jossa viihde täydellisesti varastaa ihmisten huomion ja vapaa-ajan, antamatta mitään pysyvää tilalle - vai olemmeko me globaalin populaarikulttuurin myötä täydellisesti irtautuneet omasta historiastamme ja kulttuuristamme ja taantuneet pelkistetyimmän mahdollisen inhimillisen viestinnän tasolle?

Teknologisen ja kulttuurisen kehityksen eräänä tavoitteena on se, että ihminen saisi ilmentää omaa luontoaan mahdollisimman häiriintymättömästi. Unelmoille utopiasta, jossa meidän ei tarvitsisi ollenkaan kehittyä, sillä olosuhteet kehittyisivät meidän puolestamme. Ympäristö täyttäisi meidän tarpeemme ja vastaisi meidän mielihaluihimme.

Jos se on vaikea toteuttaa todellisuudessa, se laitetaan toteutumaan fantasiassa, taikasauvan heilautuksella.

Elokuvien taika liittyy etenkin siihen, että jostakin on maksettu satoja miljoonia, tuhannet ammattilaiset ovat antaneet työpanoksensa, ja sitten sinä saat sen itsellesi vain 10 eurolla. Elokuva maksaa 100 miljoonaa tehdä, mutta sinulle se maksaa vain yhden tunnin palkan. Saat kaksi tuntia viihdettä yhden tunnin työllä - eikö ole aika hyvä diili?

Gonzotiede ja tieteen koskemattomuus

"Harrastelijat eivät ole päteviä kritisoimaan tiedeyhteisön kantoja."

Tällaisen monesti kuullun väittämän voi tulkita kahdella tavoin (tai ehkä useammallakin tavalla). Hyväksyn itse empiirisenä yleistyksenä sen tulkinnan (neutraalin toteamuksen), että amatöörit, harrastelijat, diletantit tai ensimmäisen vuoden opiskelijat eivät pääsääntöisesti tunne asiaa riittävän hyvin. Kyse ei kuitenkaan ole absoluuttisesta ja ehdottomasta säännöstä, sillä liiankin usein totuus kuullaan lapsen suusta.

Samaan aikaan en siis hyväksy sitä tulkintaa, ettei lukiolainen saisi kritisoida yliopisto-opiskelijaa tai ettei maisteri saisi kritisoida professoria, koska häneltä puuttuu muodollinen pätevyys.

Liian tuttua on se, että tieteentekijä tai tiedeyhteisö sivuuttaa asiallisen kritiikin, koska turhamaisuuden tähden ei halua alentua keskusteluun muiden kuin vertaistensa kanssa.

Gonzotieteen useista määritelmistä voisi yksi olla seuraavanlainen:

Gonzotieteilijä toimii tiedeyhteisön ulkopuolella, rajapinnassa tai marginaalissa, mutta hän tuntee siitä huolimatta tieteen perusperiaatteet sekä sen aihepiirin, johon ottaa kantaa. Gonzotieteilijä tekee tiedettä omalla vapaa-ajallaan ja omasta intohimosta ilman palkkaa tai muodollista pätevyyttä, mutta juuri intohimo ja vuosien omistautuminen antaa hänelle pätevyyden kritisoida tiedeyhteisöä, sikäli kuin tiedeyhteisö sellaista kritiikkiä kuuntelee.

Tiedeyhteisöt, kuten kaikki muutkin ihmisryhmät ovat alttiita lukuisille korruption muodoille. Tieteentekijöiden mieli on ensinnäkin taipuvainen fakkiutumaan tiettyjen teorioiden sekä diskurssien (käsitteellisten konventioiden) ympärille. Näiden selitysmallien puolustajat asettavat suurempia vaatimuksia artikkeleille, joissa he kokevat hyökättävän tuttuja uskomuksia vastaan. Tätä kautta tieteellisellä uralla on helpompi edetä, jos kiittää opettajiaan ja alan vaikutusvaltaisia henkilöitä, eikä kyseenalaista heidän päätelmiään.

Tiedeyhteisöillä on toisin sanoen taipumus palkita kuuliaisuudesta, eikä niinkään kapinallisuudesta, vaikka teoriatasolla aina korostetaan sitä, miten tiede perustuu kriittisyyteen.

Tieteessä vanhentuneita paradigmoja on vaikeampi muuttaa, jos tiedeyhteisössä pidetään soveliaana torjua kritiikkiä sen mukaan kuka puhuu, eikä sen mukaan mitä sanotaan ja kuinka hyvin perusteluin. On ensin kiltisti mukailtava klassisia opetuksia, kunnes saavuttaa tietyn aseman, ja sitten vasta on lupa ilmaista oma erimielisyytensä.

Klassisessa tieteenfilosofiassa ei välttämättä aina eritellä inhimillistä taipumusta kumartaa kuvia ja kunnioittaa tunnettuja auktoriteetteja ylitse muiden, mutta tiede ei ole tällaisen inhimillisen puolueellisuuden yläpuolella. Myös tieteessä huomaamatta tukeudutaan heimoajatteluun ja halutaan kokea yhteisöllisyyttä, jossa myös hierarkioilla on keskeinen rooli.

Tieteessä uusien ideoiden esittäminen on tullut tarpeettoman vaikeaksi, minkä tähden erittäin älykkäät ja tarkkaavaiset yksilöt voivat turhautua tieteellisellä uralla. Vaarallisinta on tietenkin liian korkea moraali, eli totuuden rakastaminen ylitse oman tiimin kunnian. Jos kellään on huomautettavaa, hän tehköön sen kulissien takana. jotta esimies ei konfutselaisesti menettäisi kasvojaan.

Tenniksessä tehokkain urakehitys toteutuu siten, että päihittää omat esikuvansa avoimessa kilpailussa. Tieteessä ura voi tyssätä siihen, jos opiskelijana löytää virheitä opettajansa päättelyssä ja julkisesti päihittää ylempiarvoisensa avoimessa väittelyssä.

Jos harrastelija yllättäen onkin pätevä kritisoimaan tiedeyhteisön täysivaltaista jäsentä, sitä ei nähdä poikkeuksena säännöstä, vaan sääntörikkomuksena. Tämä tarkoittaa sitä, että liian monet ymmärtävät väittämän normatiivisesti, eivätkä empiirisesti.

Tieteen filosofisten periaatteiden kunnioituksen tulisi johdattaa opiskelija hallitsemaan tieteen metodi. Metodin tehtävä on puolestaan estää tutkijaa tai opiskelijaa sortumasta sellaiseen inhimilliseen itsepetokseen tai virhepäätelmään, johon ilman ennakkovaroitusta olemme taipuvaisia.

Tieteen ei kuitenkaan tulisi suvaita sosiaalisia piilofunktioita, joiden tarkoitus on vain turvata auktoriteettien koskemattomuus, ja mahdollistaa se, että tiedeyhteisöä uskollisesti palvelleet saavat korvauksena virkoja, vaikka olisivat vähemmän taitavia työssään varmojen olettamusten epäilijöinä.

Gonzotieteilijä on kovaonninen, koska hänen tieteelliset ihanteensa ovat epärealistisen korkeat. Etenkin häntä hidastaa lahjomattomuuden periaate, joka estää häntä suhtautumasta tiedeyhteisöön hyväveliverkostona, jossa kukin tekee parhaansa toisen arvovallan ja maineen kasvattamiseksi.

Lahjomattomat ihmiset tuottavat ongelmia kaikille ryhmille, joissa vallitsee konfutselainen kohteliaisuus. Siellä ei pitkään katsella ketään, joka huomauttelee toisen tekemistä virheistä tai totuuden nimessä repii auki teorioita, koska ne ovat vain suuntaa antavia. Tyypilliselle, menestyvälle tieteentekijälle riittää se, että hänellä on vakituinen palkka, hienolta kuulostava titteli sekä joten kuten koossa pysyvä maailmankuva. Hänen nenilleen eivät mitkään diletantit hypi, eikä hänen työtään pidä vaikeuttaa epämukaville kysymyksillä.
 
Kaiken henkilökohtaisen epämukavuuden ohella voi ideaaleissaan periksiantamaton tieteentekijä kärsiä myös siitä, miten sokeita muut tieteentekijät ovat tiedettä vastaan heräävälle vihalle ja epäluuloisuudelle.

Tieteentekijät eivät kollektiivisesti ole ymmärtäneet sitä, miksi heihin suhtaudutaan etenkin internetissä niin huivasti. Keskeinen syy on juuri ylimielisyys ja kieltäytyminen dialogista niiden kanssa, jotka "eivät kuulu tiedeyhteisöön ja jotka siksi eivät ymmärrä".

Netissä tieteenvastaisilla sivustoilla ja ryhmillä on vankka asema, koska niin monet pseudotieteilijät ja tieteellisiä periaatteita vain puolittain ymmärtävät ihmiset eivät saa vastausta rukouksiinsa. He huutavat, mutta tiede ei vastaa. Tieteen auktoriteetit eivät laskeudu norsunluutornistaan keskustelemaan kansan kanssa.

Erityisen selkeästi tämän huomaa Tiede-lehden keskustelupalstalla, joka on tulvillaan islastonmuutoksen kieltäviä ihmisiä. He ovat saapuneet paikalle keskustellakseen tieteen kanssa, mutta he huomaavat vain keskustelevansa toistensa kanssa. Tämä herättää yhä suuremman epäilyksen siitä, että kenties tiede on sokea ja kuuro, tietämätön siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tiede ymmärretään näissä piireissä miltei myyttisenä olentona, ja "tiedeyhteisö" yhtenäisenä kulttina, joka palvoo tätä myyttistä olentoa. Tieteestä tulee heille liki salaseura, koska he kokevat, ettei tiede hyväksy heitä riveihinsä. Dosentit eivät vastaa ja maisteritkin ovat vähäsanaisia.

Netissä tieteenvastaiset voimat kasvavat ja silti tiedeyhteisön enemmistö suhtautuu soraääniin vain huvittuneesti. Lauseet, kuten "eivät ole päteviä kommentoimaan tiedettä" vain heittävät bensaa liekkeihin.

Tiede tuntuu suljetulta klubilta, koska se pitkälti myös on sitä. Tieteen tekeminen muuttuisi erittäin vaivalloiseksi, jos tutkijoiden täytyisi kaiken aikaa vastailla ihmisten kysymyksiin ja oikoa vääriä käsityksiä, joita netti on pullollaan. Tieteentekijän on ymmärrettävästi järkevämpää meritoitua fuurumeilla, joissa heidän julkaisunsa edistävät rahoituksen saamista tai luovat kontakteja muihin tieteentekijöihin.

Tutkijalle passiviis-agressiivinen vaikeneminen on rationaalista, koska mikään määrä Vauva.fi -julkisuutta ei tuo keskustelijalle professuuria.

Silti tiedeyhteisössä liian moni ei edes tiedosta tämän tason psykologiaa tai sosiologiaa. Ei ole mitään hajua siitä, miltä ihmisistä tuntuu, kun tiede yhtäkkiä toimii kuin Jumala, eikä pukahda, vaikka miten vuodattaisi kyyneleitä yliopiston portailla.

Aiemmin julkista keskustelua harjoittivat asiantuntija, journalistit ja julkkikset. Tavallaan pienellä eliitillä oli hallusaan näkyvyyden monopoli. Nyt kaikki tämä on historiaa. Keskustelua on yhä enemmän ja yhä useampi osa siitä on epätieteellistä.

Tieteen dialogi kaikkien muiden dialogian kanssa on vajavaista, mistä seuraa, että epätieteelliseen dialogiin pesiytyy tieteenvastaista dialogia.

Jos tästä asiasta on huolissaan, ja kritisoi tiedeyhteisöä passiivisuudesta tai silmien sulkemiselta tai ylimielisyydestä, on siitä seurauksena myöskin vain hiljaisuutta. Tiedeyhteisö ei suvaitse itseensä kohdistuvaa kritiikkiä edes silloin, kun kyse on tarkkaan harkitusta ja vuosien kokemukseen perustuvasta varoituksesta. Tiede on tapansa mukaan hiljaa, koska se ei kuule. Tiedeyhteisö on ameeba, jolla ei ole antenneja.

Sillä ei ole ministerikuntaa, sillä ei ole tiedotusupseeria, sillä ei ole imagotoimistoa, koska sillä ei ole selkeää rakennetta. Tiedeyhteisö on vain osiensa summa, ja sen osat koostuvat ihmisistä.

Tieteellä on kuitenkin rakenteellinen ongelma. Siltä puuttuu keinot omien saavutustensa tehokkaalle popularisoinnille. Tiedepolitiikassa puhutaan kärkihankkeista ja perustutkimuksesta ja huippututkimuksesta ja soveltavasta tutkimuksesta - mutta siellä puhutaan pelottavan vähän tieteen popularisoimisesta ja tiedejournalismista.

Tiedejournalismia ei ole tieteen omasta ansiosta. Sitä on siksi, että ihmisiä kiinnostaa tiede. Tiedettä eivät kiinnosta ihmiset.

Tiedeyhteisöjen kenties raskain synti on se, että he eivät ole kollektiivisesti vaatineet rahoitusta - tai tarjonneet pois omastaan - niille, jotka ensi sijassa tähtäävät tieteen tulosten kansanomaistamiseen.

Koska olen gonzotieteilijä ja heikoista signeelaista herkkä, suorastaan erityisherkkä runoilija, diletantti ja mitä vielä, voin kirjoittaa tieteestä tällä tavoin, ikään kuin tiede olisi lapsi, jota täytyy torua.

Runoilijana minä kestän ennen kaikkea pienet yleisöt ja vuosien hiljaisuuden. Tämä on vasta alkua. Gonzotiede viitoittaa tietä uuden vuosituhannen tieteenfilosofialle. Kun tiede taantuu niin gonzotiede vain kasvaa ja edistyy.

Kuvittelin, että filosofiassa olisi toisin

"Koulu ei tapa luovuutta, vaan se murhaa."
- Lassi Kämäri

Lueskelin tänään uusinta Niin & Näin -lehteä, jossa oli hyviä juttuja minuudesta ja narratiiveista. Lehden loppupäässä oli myös esitelty parhaita poimintoja ylioppilaskirjoituksista, minkä ohessa kerrottiin filosofian suosion kääntyneen nousuun kymmenen vuoden laskusuhdanteen jälkeen.

Minua ei yllätä se, jos filosofian suosio on laskenut vuoden 2007 jälkeen, sillä vapaan ajattelun harjoittaminen edellyttää tiettyä perusturvallisuutta, minkä lisäksi taloudellinen epävarmuus konkreettisesti tyhmentää ihmistä.

Enemmän minua huoletti se, että parhaaksi valitussa yo-aineessa oli taas saman ikivihreät Platonit tietoteoriat ja Immanuel Kantin apriorit. Paras essee ei taaskaan voinut perustua omaan ajatteluun, vaan tyypilliseen tapaansa, ilman että olen kohdannut ainuttakaan poikkeusta (myönnettäköön otos rajalliseksi ja muistikuviin perustuvaksi) arvostus syntyy siitä, että on osattu toistaa mahdollisimman täsmällisesti oppikirjojen viisauksia.

On mahdollista, että näkemykseni muuttuisivat, jos saisin lukea kaikki yo-kirjoitusten vastaukset. Kenties yksikään omaan ajatteluun perustuva teksti ei ole riittävän hyvä? Silti minua ihmetyttää se kuinka filosofia oppiaineena haluaa pysyä kaikkien muiden oppiaineiden kaltaisena, eikä näe mitään mahdollisuuksia siinä, että se tekisi jotakin toisin.

Kenties akateemiseen filosofiaan etabloituneen ihmiset eivät edes ymmärrä mistä puhun. Ehkä he tietävät erittäin hyvin, mutta vain itse olen sortunut kyynisyyteen (tai epärealistiseen optimismiin kuvitellessani, että lukiolaisista olisi siihen). Todellisen tai kuviteltujen syiden tähden kuitenkin suren sitä, että filosofiassa yhä vuonna 2016 ajatellaan kouluutuksen tarkoittavan sitä, että oppilaiden päät ruuvataan auki ja sinne kaadetaan tietoa. Filosofian tapauksessa sinne vain kaadetaan filosofista tietämystä.

Filosofian oppiaine on häirinnyt minua alusta loppuun: aina pääsykokoista graduun asti se perustuu toisintamisen taitoon. Pyritään omaksumaan käsityksiä ja viemään niitä eteen päin. Paras on se, jonka puhelin ei ole yhtään rikkinäinen. Viesti siirtyy eteen päin alkuperäistä vastaavassa muodossa kuin oppilaiden tarkoitus olisi Fahrenheit 451 teoksen tapaan toimia elävinä kirjoina, koska todelliset kirjat uhataan polttaa.

Sivilisaatiot ja instituutiot pyrkivät luonnollisesti toiminnassaan säilyttämään muotonsa ja kamppailevat mutaatioita vastaan. Itsenäinen ajattelu koetaan syöväksi, jota vastaan taistellaan pääsykokeilla ja arvosanoilla kuin ne olisivat valkosoluja, joiden tarkoitus on hyökätä kehoon tunkeutuneen tuntemattoman eliön kimppuun.

Häinhän instituutiot luonnollisesti toimivat, mutta olin odottanut, että filosofiassa jokin olisi toisin. Tuntuu kuitenkin, että filosofiassa jos missä tällainen konservatiivisuuden, eli ennallaan säilyttämisen ilmiö vain korostuu. Kenties se johtuu siitä, että filosofia joutuu aina kamppailemaan olemassaolostaan, mistä syystä se ei kykene luovuuteen ja uusiutumiseen.

Uusiutumisen kautta filosofia pelkää katoavansa, samoin kuin se pelkää katoavansa, jos se ottaa mihinkään kantaa, eli todistettavasti lankeaa poliittisuuteen.

Filosofia on ainakin Suomessa kaikkea sitä, mitä sen kaikkein vähiten toivoisi olevan. Filosofia ei opeta väittelemään. Se ei opeta mediakriittisyyttä tai verbaalista itsepuolustusta. Se opettaa vain klassista etiikkaa, klassista logiikkaa, klassista tieto-oppia ja historiaa. Oikeastaan kaikki filosofian peruskukurssit ovat historiaa, sillä 1900-luvun alkua sivutaan vain lyhyesti, jos sinne edes ehditään.

Akateeminen filosofia ei osaa reflektoida omaa akateemisuuttaan, mikä tulee ilmeiseksi, jos suorittaa mitään naistutkimuksen tai kirjallisuuden opintoja. Naistutkimus on erittäin kriittistä kaikenlaisia instituutioita kohtaan ja kirjallisuudentutkimuksesta puolestaan tulevat useimmat 1900-luvun lopun uudet filosofiset nimet sekä käsitteet. Näissä aineissa, sekä kenties uskontotieteissä tai semiotiikassa tai yleisessä kielitieteessä sentään harjoiteetaan filosofiaa.

Paradoksaalisesti filosofia ei akateemisena aineena lainkaan kykene siihen puuhasteluun, jolta se on saanut nimensä. Sen piirissä ei harrasteta filosofiaa - tai sitä harrastetaan pelokkaasti, ikään kuin peläten, että jos joku sattuu jotakin keksimään, se otetaan heti pois.

Olen miettinyt sitä onko filosofialla jokin kollektiivinen trauma siitä, että sen piiristä on napsittu pois oppiaineita sitä mukaan, kun ne ovat osoittautuneet kyllin tieteellisiksi tai käytännöm elämään sovellettaviksi. Filosofia on kadottanut kykynsä luoda uutta. Uusi filosofia syntyy ensin filosofian ulkopuolella ja sitten se omaksutaan osaksi filosofiaa. Kenties näin on ollut asian laita jo pidemmän aikaa, sillä Marx Marx katsoi rakentavansa mullistavaa yhteiskuntatiettä, mutta historia sittemmin luokitteli hänet ennemmin poliittiseksi filosofiksi.

William James kirjoitti teoksia sielutieteistä (psykologiasta), pedagogiikasta sekä uskontotieteistä, mutta monitieteilijänä hän kelpasi filosofiksi ja putosi siihen laariin. Moni on ollut ensin kirjailija tai taloustieteilijä tai historioitsija tai terapeutti, ja vasta sitten hänet on leimattu filosofiksi, kun hänet on haluttu torjua liian radikaalina hahmona näillä aloilla.

Filosofian ongelmat eivät rajoitu vain siihen, ettei se tieteenä tai oppiaineena kykenisi luomaan uutta tai edes näkisi tätä ongelmaksi. Filosofia ei epäonnistu vain omissa tavoitteissaan, vaan myös suuremman yleisön toiveissa. Se ei uudista tiedettä tai inhimillistä maailmankuvaa, mutta ei myöskään syleile niitä elämänfilosofioita, jotka myyvät miljoonittain kirjoja.

Filosofia tuottaa pettymyksen niille, jotka etsivät sen piiristä establishmentiin kriittisesti suhtautuvaa akateemista siipeä. Se tuottaa pettymyksen niille, jotka etsivät sen piiristä trendikkyyttä ja tietoisuutta ajan hengestä sekä vaatimuksista.

En oikeastaan edes tiedä kenelle filosofia sopii nykymuodossaan. Jotenkin se onnistuu uusintamaan itsessään vavin tylsimmät puolet. Filosofinen artikkeli on usein suorastaan parodia akateemisesta artikkelista: kieli on koukeroista ja lopun kirjalista on tuplasti pidempi. Filosofinen artikkeli on loputon sarja viittauksia. Se on namedroppailua ja pätemistä akateemisillä termeillä.

Minkään muut akateemisen tieteen itsekriitttisyys ei ole yhtä vähäistä, eikä missään muualla kyetä vastaavaan muoollisuuteen ja ulkokultaisuuteen, vaikka juuri filosofian piirissä "tieteen ulkoisista tunnusmerkeistä" on kaikkein vähiten mitään hyötyä.

Filosofia yrittää liikaa olla oikea tiede. Se pelkää olla filosofiaa. Se hylkää Sokrateen kaikki muut luonteenpiirteet paitsi sen, mikä sai hänet heittämään kilpensä ja pakenemaan taistelukentältä.

Olisi vaikea kuvitella, että Suomessa filosofi pakotettaisiin juomaan myrkkymalja, koska hän on pilkannut vanhoja jumalia. Se tarkoittaa, että filosofia on epäonnistunut.