Mitä jos painovoimaa ei ole?

Eli toisin muotoiltuna: Mitä jos gravitaatio ei ole vetovoima, vaan työntövoima?

Otsikolla en siis tarkoita kysyä millaista on painottomuus. Kysymys on vaikea muotoilla ymmärrettävästi. Olen kuitenkin pähkäillyt itsekseni jo muutamien vuosien ajan, että kenties teoriamme gravitaatiosta on virheellinen.

Vetovoiman lähdettä tai alkuperää ei ole toistaiseksi löytynyt tutkituista alkeishiukkasista, joten johdonmukaisuuden nimessä on otettava huomioon mahdollisuus, ettei sitä löydy hiukkasista itsestään tai niiden väliltä. Ehkä painovoima onkin kappaleiden ulkopuolella niitä toisiaan kohti työntävänä voimana. Tällöin havaittu vaikutus olisi samanlainen.

Kenties kappaleet lähestyvät toisiaan, koska tyhjyys itse tuottaa energiaa ja kappaleiden välillä on vähemmän tyhjyyttä kuin niiden ulkopuolella. Niinpä ulkopuolinen voima on suurempi. Aine ikään kuin varjostaa toista ainetta yhdeltä suunnalta, mikä houkuttelee sitä luokseen.

Aluksi en löytänyt mitään viitteitä siitä, että joku toinen olisi pohdiskellut samaa kysymystä, mutta sitten päätin hakea useammilla sanayhdistelmillä ja löysin Le Sagen gravitatioteorian.

Le Sagen gravitaatioteoria on kehitetty useammallakin vuosisadalla, mutta se on aina jäänyt hyvin marginaaliseksi. Teoria on kuitenkin lähes identtinen oman ideani kanssa. Löysin sen hakusanoilla "gravitation + not pull + but + push"

Aiemmat yritykset hakea "what if there is no gravitation?" yms. eivät tuottaneet haluttua tulosta. Löysin vain kuvauksia painottomuudesta.

Wikipedia-artikkelin mukaan teoriaa on kommentoinut Richard Feynman vuonna 1965:

"Hän huomautti, että "kimpoavien kappaleiden" mekanismi saisi aikaan tämän verrannollisuuden ja että "matemaattisen suhteen omituisuus vähenee täten hyvin paljon", mutta toteaa sitten, että teoria "ei toimi" sen vastuksen vuoksi, jonka eteneviin kappaleisiin pitäisi sen mukaan kohdistua, minkä vuoksi teoria on hylättävä."

Tällaisiin tapauksiin aina valitettavan usein törmää. Pidän Feynmania suuressa arvossa, joten tuntuu harmilliselta, että häneltä on noussut laajempaan julkisuuteen näinkin huonoja perusteluja.

Harmillista on sekin, että usein heikot argumentit tepsivät laajempaan tiedeyleisöön, jos puhuja on kyllin arvovaltainen.

Ensinnäkin suhteellisuusteorian mukaan ei avaruudessa ole mitään "eteneviä kappaleita". Kappaleet etenevät vain suhteessa toisiinsa. Niiden omasta näkökulmasta käsin ne eivät etene lainkaan, vaan muut asiat juoksevat karkuun tai tulevat vastaan. Niinpä tällainen gravitaatioteoria ei edellyttäisi minkäänlaista eetteriä tai hiukkasia.

Toinen ongelma on se, että Georges-Louis Le Sage on elänyt niin kauan aikaa sitten, että hänen käsityksensä täytyy asettaa tiettyyn kontekstiin. Hänellä ei esimerkiksi ollut tietoa siitä, että energia ja materia ovat yhtä, tai että aineella on samanaikainen aalto- ja hiukkasluonne. Näin ollen puhe kimpoavista kappaleista ei ole sen kummempaa kuin nykyinen puhe "Pimeästä energiasta" tai "pimeästä aineesta". Le Sage puhui arvaillen jostakin, mitä hän ei ollut nähnyt tai mitä hän ei voinut nykyaikaisilla laitteilla mitata.

Feynmanin perustelu sille, miksi teoria tulisi hylätä ei toisin sanoen ole lainkaan pätevä. Kappaleisiin tyhjyyden suunnalta voimakkaammin kohdistuva työntövoima ei välttämättä johdu lainkaan mistään törmäilevistä hiukkasista, vaan se saattaa olla avaruuden itsensä ominaisuus.

Mitä jos gravitaatio on sitä, että kun avaruus tähtien ja galaksien välillä laajenee, se samaan aikaan pyrkii supistumaan lähellä toisiaan olevien kappaleiden välillä? Tällä tavoin ajateltuna me kenties voisimme muotoilla teorian, jossa gravitaatio ja pimeä energia ovat yhden ja saman luonnonvoiman kaksi havaittavaa puolta.

Tai entä jos gravitaatio ei ole törmäileviä hiukkasia, vaan hiukkasen ja tyhjyyden välillä tapahtuvaa kuplintaa? Kun kaksi kappaletta ovat lähekkäin, ei niiden välisellä alueella tapahdu tyhjiöväreilyä, mutta systeemin ulkorenalla aineen ja avaruuden rajapinnalla tapahtuu jotakin? Tämä aineen ja tilan välinen rajapinta jollain tavoin rullaa itseään auki uudeksi tilaksi, joka saa samaan aikaan avaruuden itsensä alati laajentumaan, mutta lähentää kappaleita, jotka jo valmiiksi ovat toistensa vaikutuspiirissä.

Ajatus siitä, että gravitaatio olisi työntövoimaa vetovoiman sijasta ei tunnu ollenkaan vanhentuneelta tai mahdottomalta, vaan siinä on itse asiassa paljon enemmän tolkkua kuin oletuksessa, että esineiden välille olisi vedetty jonkinlainen näkymätön kuminauha.

Ja kuminauhoista puheen ollen: Minua niin risoo se, että kaikki fyysikot ovat mieltyneet havainnoillistamaan gravitaatiota lakanalla, jonka päällä pallot kiertävät toisiaan. Onhan se havainnollistavaa joo, mutta se ei auta meitä mitenkään ymmärtämään millä tavoin gravitaatio kohdistuu alkeishiukkasiin ja kuinka se varsinaisesti syntyy. Kaksiulotteiseen venyvään kankaaseen sitä paitsi syntyy kuoppia juuri gravitaation ansiosta, joten temppu on oikeastaan vain tautologia.

Hyvät havainnoillistukset saattavat tarjota vastauksia kysymyksiin, mutta samalla ne tekevät juuri sen, eli tyydyttävät mysteerin äärelle joutunutta kyselevää mieltä. Siinä kohtaa arvuuttelu usein loppuu, vaikka sen tulisi vasta alkaa.

Star Wars VII: Force Awakens

ELOKUVA-ARVOSTELU.

Aluksi hyvät uutiset. Elokuvassa moni asia on tehty oikein.

Toimintaa riittää, ja mukana oli monia faneille räätälöityjä herkkupaloja, joten elokuvaa katsellessa ei ehtinyt kyllästyä.

Myös visuaalisesti elokuva näyttää enemmän alkuperäiseltä trilogialta. Robottien, avaruusolentojen ja lavasteiden suunnitteluun on selvästi käytetty paljon työtä. Maailman design on myös mukavan rustiikkinen. Kiiltävien tietokoneanimoitujen alusten tilalla on likainen ja rikkinäinen maailma, jossa ei selvästikään olla toivittu galaktisesta sisällissodasta.  

Näyttelijät eivät esiinny tönkösti, koska heitä lienee ohjattu johdonmukaisesti, eikä heidän ole tarvinnut kuvitella keskustelukumppaneitaan pelkän green-screenin edessä.

J.J.Abrams on siis varsin taidokkaasti onnistunut väistämään Episodien 1-III ongelmat - joista on varmaan tähän mennessä tehty jo sata dokumenttielokuvaa, jotka ovat hienompia elokuvakokemuksia kuin itse elokuvat. Jar-Jar Binksin haukkumisesta ehtikin muotoutua merkittävä sukupolvikokemus kaikille Tähtien sodan ystäville.

Elokuvan nähtyäni olin valmis antamaan sille 4/5 tähteä, ja yhä edelleen suosittelen katsomaan sen.

Ja sitten huonot puolet

Ensinnäkin on pakko todeta, että kesällä ilmestynyt uusi Mad Max: Fury Road on monin tavon tätä parempi elokuva. Mad Maxissa oli parempaa toimintaa, hienommin suunniteltu maailma, vimmaisempi tunnelma, enemmän emotionaalista panosta ja kenties jopa parempi tarina - vaikka Mad maxissa ei edes ole kunnon juonta! Siinä vain rymistellään ja hajotetaan autoja.

Kummassakin elokuvassa on hieno musiikki, mutta Mad Maxin musiikki on sävelletty uutta elokuvaa varten. Star Wars vain kierrättää vanhaa.

Force Awakens on OK, mutta Fury Road on Awesome!

Vertailukohta ei tietenkään ole reilu, joten se siitä. Uusi Star Wars on epäonnistunut myös monin omin ansioin.

Ensinnäkin se kierrättää vanhaa. Jos tarkkoja ollaan niin kaikki tarinaelementit ovat lainaa aiemmista sarjan elokuvista:
-Robotilla on kallisarvoista tietoa jota jahtaavat sekä imperiumi että kapinalliset.
-Robotti pudotetaan aavikkoplaneetalle ja se päätyy täysin sattumalta (tai kenties voiman ohjaamana) aavikkoplaneetalle.
-Pian ollaan pahamaineisessa baarissa, jossa on paljon outoa väkeä.
-Selviää, että pahikset ovat rakentaneet kuolemantähden.
-Kuolemantähdessä on heikkous, josta käsin se voidaan räjäyttää tuusan nuuskaksi.

Ja nämä ovat vain lainoja ensimmäisestä vuoden 1977 elokuvasta. Myös muista elokuvista oli poimitu rusinoita - ei sinänsä, ettei kierrätys olisi muotia - ja kyllähän jo Raamatun sisälläkin kierrätetään samoja myyttisiä tarinaelementtejä.

Myös epäloogisuuksia voisi luetella lukuisia, mutta sadut eivät kuulu rationaalisen kritiikin piiriin. Myyttisten tarinoiden luonteeseen kuuluu, että ihmisten polut kohtaavat, vaikka maailma olisi kuinka suuri. Toisistaan erotetut sisarukset löytävät toisensa. Vihamiehet saavat tilaisuuden uuteen yhteenottooon. Isä ja poika kohtaavat ja selvittelevät välejään. Kaikki tämä kenties viikon sisällä.

Ei siitä kuulu urputtaa. Kyse on sadusta, fantastisesta draamasta.

Runouteen sitä paitsi sisältyy tehokeinona toisto; George Lucas itse on sanonut niin. J.J.Abrams vain ansiokkaasti kokoaa hyvän tarinan palaset ja välttää ne virheet, joista uudempi trilogia tuli kuuluisaksi.

Annan anteeksi sen, että Mad Max oli parempi.
Annan anteeksi sen, että tarinassa on vanhan toistoa.
Annan anteeksi sen, että sadussa asioiden ei kuulu tapahtua loogisesti ja tieteellisen maailmankuvan säännöillä.

Annan anteeksi myös sen, että toimintaa oli paljon, sillä olihan elokuvassa sen lisäksi myös muutamia tunnelmallisempia hetkiä.

Ja minkä sillekään lopulta mahtaa, että EU (Extended Universe) heitettiin romukoppaan? Ehkä elokuvat oli vain pakko erottaa kaikesta muusta tai ristiriitoja olisi ollut liikaa. Saahan kirjoja ja sarjakuvia edelleen lukea, jos tahtoo. Ei pidä ottaa liian fanaattisesti sitä jos joku Disneyllä sanoo, että ne eivät kuulu kaanoniin. Miksi mistään kaanoneista on aiemmin edes välitetty? Kyllähän jo Uuden Testamentin kokoamisen aikaan oli ryhmiä, jotka kokosivat oman kilpailevan kirjastonsa. Heidät vain sittemmin pakotettiin kidutuksella tunnustamaan, että paavin tulkinta on ainoa oikea.

Ja kuitenkin vielä yksi peruste nurinalle muhii minun kriittisyydelle taipuvaisessa mielessäni. Minua ehkä kaikkein eniten surettaa se, ettei lukuisten varovaisesti vältettyjen ansakuopien lisäksi elokuvassa ollut oikeastaan mitään tilaa unelmoinnille.

Alkuperäisessä Tähtien sota -elokuvassa Luke Skywalker katsoo kohti auringonlaskua jo ennen kuin mitään jännittävää on tapahtunut. Hän unelmoi jänittävistä seikkailuista.

Luke haluaa pois Tatoiinesta. Hän ei halua olla maajussi, vaan lentäjä. Hänen kasvatti-isänsä hillitsee häntä, koska pelkää, että hänen jedinvaistonsa heräävät ja hän joko tappaa itsensä tai kääntyy pimeälle puolelle.

Uudessa elokuvassa kenelläkään ei tunnu olevan visiota paremmasta maailmasta.

Ehkä uusi tähtien sota -elokuva on aikansa tuote. Siinä kuvataan sisäisesti rikkinäistä kerran suuren imperiumin rauniota, jossa vain pahuuden voimat elättelevät suuria suunnitelmia.

Muut vain tonkivat hiekkaa ja odottavat, että seuraava osa ilmestyisi mahdollisimman pian.

Onko kylmäfuusio kylmää, tai edes fuusiota?

Kylmäfuusion saralla on jo sadan vuoden ajan esitetty suuria lupauksia ja kuultu erikoisista läpimurroista. Hyvin vähän mitään varsinaista edistystä on kuitenkaan nähty. Tässä kirjoituksessa lähestyn tutkimuksia humanistisesta näkökulmasta, ja kiinnitän huomioni etenkin keskustelukulttuuriin sekä tieteelliseen termistöön, jota usein käytetään virheellisesti. Ehdotan, että kenties teorioiden ja epätieteellisen puheen taustalla olevaa ihmistä kuitenkin kannattaisi joskus myös yrittää kuunnella, jotta keskustelussa ja sitä kautta myös ihmisten käsityksissä tapahtuisi edistystä?

Toivon, etteivät skeptikot tai keksijät loukkaannu seuraavista sanoista, sillä tarkoitukseni on vain pohjustaa kysymyksenasettelua pienillä kärjistyksillä:

Näennäistieteilijät ja innokkaat amatöörit ovat hukanneet monen akateemisen uran pituudelta aikaansa mahdottomien teorioiden todistelemiseen.
Toinen puoli tarinasta lienee yhtä traaginen: vähintään sama määrä skeptikkoja on tuhlannut saman määrän energiaa teorioiden todistamiseksi virheellisiksi.

Näennäistieteilijät kenties toivovat rikastumisestaan ja tieteellisistä tunnustuksista huolimatta, että he ovat antaneet muille amatööritutkijoille ja ikiliikkujien rakentajille innostusta omassa esimerkillään. Kenties he myös salaa haaveilevat siitä, että tulevaisuuden tiedeyhteisöt tunnustavat heidän olleen oikeassa?
Skeptikoilla lienee itsestään hieman samanlaisia suureellisia kuvitelmia: He ovat suojelleet tuhansia ihmisiä huuhaalta ja virheellisiltä uskomuksilta. Vaikka he eivät koskaan saaneet professorin kannuksia, ovat he omalta osaltaan edustaneet ja edistäneet kriittistä ajattelua ja johdattaneet maailmankatsomustamme realistisempaan suuntaan.

Onhan varmaan paikallaan olettaa, että myös Pikkujättiläisen ivallisen ja usein pikkunokkelan tiede-esseistiikan taustalla on tämänsuuntaisia ambitioita. En ole professori, joten edistän tiedettä gonzotutkimuksilla ja mahtipontisilla bloggauksilla.

Oli motivaatiomme mikä tahansa, toivon etteivät olkinuket ja ennakkoluulot olisi paremman keskinäisen kunnioituksen ja keskustelun esteenä.

Ihmisten edemmistö tuskin edes tietää, että kylmäfyysio on monien fyysikkojen mielestä huuhaata, eikä siihen tulisi tuhlata rahaa

En tiedä miten moni fyysikko todellisuudessa ajattelee näin tai miten moni ihminen tietää mitä eroa on fissiolla, fuusiolla tai kylmäfuusiolla, mutta olisi mukava selvittää asia.

Niinpä tein tällaisen pienen kyselyn:
LYHYT KYSELY KYLMÄFUUSIOSTA

No, ehkä on vähän turha kysellä mitään,kun olen jo ehtinyt luoda tuossa aiemmin tiettyjä oletuksia. Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi liittämässä kyselyn myös Tiede-lehden foorumille, niin kertyi vähän laajempi kattaus mielipiteitä.

89% pitää kylmäfuusiota puhtaana huuhaana, josta ei ole edes kunnolliseksi tieteiskirjallisuudeksi. (Huomaa, miten harvat tunnustavat, että eivät tiedä paljoakaan kylmäfuusiosta: 2/65)

Kylmäfuusio yhdistyy monen fyysikon mielissä ensimmäiseksi lukuisiin valheellisiin uutiotsikoihin ja suoranaisiin huijauksiin. Netistä löytää kymmenittäin ihmisiä, jotka väittävät rakentaneensa toimivan kylmäfuusioreaktorin. Vastaavia väitteitä esitettiin jo 1920-luvulla, mutta ne eivät johtaneet konkreettiseen energiantuotantokeinoon, josta olisi ollut teknistä tai taloudellista hyötyä. Myös keksijöiden teoreettiset kuvaukset laitteistaan osoittautuivat sekaviksi ja ristiriitaisiksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/Cold_fusion

Kylmäfuusioon on kohdistettu myös lukuisia salaliittoepäilyjä. Monet väittävät, että kylmäfuusio olisi ollut jo pitkään mahdollista, mutta öljy-yhtiöt ovat sabotoineet tutkimuksia ja ostaneet sekä pimittäneet patentteja.

Huonosti laaditut kirjalliset raportit ja salaliittoteoriat ovat onnistuneet kenties vesittämään myös monien järkevämpien tutkijoiden aikaansaannoksia. On vaikea hahmottaa alalla tapahtunutta kehitystä, kun keskustelu koostuu enimmäkseen päättömistä väitteistä ja niiden vastaväitteistä. Kovin moni fyysikko tuskin haluaa erikoistua kylmäfuusioteoriaan, kun sitä kautta saa heti kyseenalaisen maineen.

Normaalien fuusioreaktorien lämpötila on kymmeniä tuhansia asteita, eikä niissä ole kyetty miljardien rahoituksesta huolimatta ratkaisemaan keskeisiä ongelmia. Kuulostaa liiankin hyvältä, että joku tavallinen ihminen omassa autotallissaan rakentaisi toimivan fuusioreaktorin. Mieleen tulee helposti kuva alkemistista, joka yrittää muuntaa yhtä alkuainetta toiseksi - ja siitähän fyysiossa on kyse.

Silti on hyvä huomata, ettei kylmäfuusio suinkaan ole arkisten lämpötilojen puitteissä kylmää. Lämpötila kohoaa yli tuhannen asteen.

Esimerkiksi nyt vaikka oheisen linkin takaa löytyvä video, jossa yritetään toistaa Rossin E-Cat reaktorin tulokset:
http://www.wired.co.uk/news/archive/2015-02/06/cold-fusion-reactor

Sekin on epäselvää, tapahtuuko väitetyissä kylmäfuusiolaitteissa fuusioreaktiota. Jotain siellä kuitenkin tapahtuu, vaikka näille kokeille on tyypillistä se, ettei mittareilla havaita minkäänlaista säteilyä.

Kenties tulisi kokonaan hylätä nykyään käytössä olevat termit? Ainakaan ei tulisi puhua fuusiosta, sillä alkuaineiden atomiytimet eivät yhdisty ja muodosta uusia alkuaineita.

Miksi puhutaan fuusiosta, vaikka mikään ei viittaa siihen, eivät tulokset eivätkä teoriat?

Eri tieteenalojen erottautumisesta ja heikosta ytheydenpidosta kenties seuraa, että humanistit loputtomasti määrittelevät ja kyseenalaistavat käyttämiään käsitteitä, kun taas luonnontieteilijöille on luonnollisempaa, että historiallisista määritelmistä ja termeistä pidetään kiinni itsepintaisesti.

Jos Pluto halutaan planeetan sijaan määritellä kääpiöplaneetaksi, se vaatii vuosien kokoustamista ja kiihkeitä vastapuheita.

Onko luonnontieteellisen todistamisen perusteena todellakin puhtaasti tieteellistä metodiikkaa, vai onko kysymys myös sanasokeudesta, Asperger-taipumuksista tai OCD:sta, eli pakko-oireisesta järjestelmällisyydestä. Mitään tieteellisen maailmankäsityksen tai termistön osia ei saa muuttaa, koska se uhkaisi turvallisuudentunnetta. Niinpä tieteen on edistyttävä vain sukupolvi kerrallaan, suurten paradigmanvaihdosten kautta?

Olisiko tieteen kokonaisedun kannalta parempi, etteivät erilaiset luonnetyypit niin selkeästi jakautuisi omiin tiedekuntiinsa, vaan kunkin tieteenalan piirissä toimisi myös taipumuksiltaan ja kyvyiltään erilaisia ihmisiä? Jos se ei edistäisi tiedettä, niin kenties ainakin yrityselämän innovatiivisuutta.

Kenties minun ei pitäisi puhua tällaista, ennen kuin olen esittänyt todistusaineiston.

Miksi kylmäfuusio ei ole fuusiota?

Tutustuin kylmäfuusion lähinnä vain viihdyttäkseni itseäni. Minua kiinnostivat ihmiset, jotka yksin taistelevat tuulimyllyjä vastaan.

Pian kuitenkin kiinnitin huomioni siihen, että artikkelit itsepintaisesti puhuvat fuusiosta, vaikka kokeissa ei väitetä tapahtuneen atomiydinten yhdistymistä, eli transmutaatiota:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Transmutaatio

Kokeita kritisoidaan fuusion käsitteen valossa. Tietenkään teoriat tai tulokset eivät ole luonnontieteellisesti järjellisiä, jos niissä itsepintaisesti puhutaan "fuusiosta" silloinkin, kun atomiydinten fuusiota ei todistettavasti ole voinut tapahtua.

Sen sijaan monet puolueettomat (kuten puolueellisetkin) kokeet havaitsevat:
A) Reaktori tuottaa enemmän lämpöä kuin mitä siihen syötetään ja mitä teoriat antaisivat olettaa.
B) Käytetty polttoaine sisältää poikkeavassa suhteessa isotooppeja kuin käyttämätön polttoaine.

Kaiken järjen mukaan tulisi siis puhua isotooppireaktorista.

Miten monta tulosta Google antaa sanalle "isotooppireaktori"?.

Nolla. Ei yhtään.

Tästä minä juuri puhun, kun kritisoin luonnontieteilijöitä. Miksi ei kieltä voi käyttää luovasti ja puhua niin kuin runoilijat puhuvat - eli asioista niiden oikeilla nimillä?

Mikä ihme on isotooppireaktori?

En tiedä onko sittenkään kyseessä paras mahdollinen sana. Olen alkanut tyypilliseen humanistin tyyliin epäillä itseäni. Kenties olisi sittenkin parempi käyttää ilmausta transmutaatioreaktori, sillä myös isotooppien hajoamien toisiksi isotoopeiksi on luokiteltavissa "ydinreaktioksi":

Kuinka monta tulosta Google antaa sanalle transmutaatioreaktori?

Hmm... Ei näemmä yhtään. Tarkemmin ajateltuna ei välttämättä olisi kumminkaan viisasta tarttua liian laaja-alaiseen käsitteeseen, jos tarjolla on täsmällisempiäkin.

Miten kävisi neutronireaktori, sillä isotoopit eroavat toisistaan juuri siinä, että niillä on sama määrä protoneja, mutta eri määrä neutroneja?

Ei silläkään sanalla ole vielä käyttäjiä. Vaeltelen tyypilliseen tapaani kielemme tuntemattomilla korpimailla kuin Star Trekissä konsanaan.

Netissä tarjotuissa monilukuisissa kokeissa toistuu väite, että deuteriumin, siis raskaan veden, sekä hienoksi jauhetun nikkelin ja/tai palladiumin seosta kuumentamalla syntyy mystisesti ylimääräistä lämpöä. Kun reaktori on sammutettu ja polttoainetta tutkitaan, havaitaan, että isotoopeille on tapahtunut jotakin kummallista.

Isotooppireaktori on siis ilmeisesti laite, joka suuressa lämpötilassa ja paineessa muuntaa vähemmän stabiileja atomiytimiä enemmän stabiiliin muotoon, ja siten vapauttaa lämpöä - kenties jopa enemmän kuin mitä systeemiin on ulkoa tuotu. Se tarkoittaisi, että tämänkaltaisilla laitteilla voisi olla käytännön sovelluksia, kunhan luovuttaisiin väitteestä, että kyse on kylmäfuusiosta.

Kun katselen nuklidikarttaa https://fi.wikipedia.org/wiki/Nuklidi, mieleeni tulee ajatus, josko nikkelin ohella myös tinaa tai gadoliniumia voisi kokeilla kokeellisen isotooppireaktorin polttoaineeksi? Niillä molemmilla on useita isotooppeja sekä alhainen sulamispiste, minkä lisäksi ne ovat varsin yleisiä ja edullisia raaka-aineita. Jos isotoopit todellakin alkavat transformoitua lämpötilan ja paineen vaikutuksesta, deuteriumin kenties luovuttaessa niille neuroneja, voisi teoriassa energiaa - tai ainakin lisälämpöä - tuottaa kohtuullisen edullisesti.

Tämä on hajanaisen ja huteran näytön valossa laadittu yksinkertainen teoria, jonka varsin vähäisin ajatusponnisteluin muotoilin kylmäfuusiokokeiden tuloksista. Uusien termien ja teorioiden rakenteleminen on helppoa, kun ensin pääsee irti ajatuksesta, että kokeissa olisi kysymys fuusiosta - tai että prosessi olisi kylmää,

Sehän on äänekkäimmän kritiikin ydin, että fuusiossa tapahtuvan ydinreaktion signaaleja, kuten säteilyä, ei ole kokeissa havaittu. Jos kyse ei ole fuusiosta, se ongelma on ratkaistu. Seuraavaksi täytyisi seuraavaksi tutkia kokeellisesti, voiko isotooppi luovuttaa tai vastaanottaa neutronin ilman, että prosessissa vapautuu alfa- tai gammasäteilyä - tai mitä säteilyä siinä vapautuu?

Kenties yksi pieni sana on johtanut keskustelua harhaan kymmenien vuosien ajan? Ainakaan kukaan ei vielä suomeksi liene esittänyt tällaista käsiteanalyysiä - tai ainakaan näillä sanoilla. Mutta minähän olenkin vain humanisti ja gonzotieteilijä.

PS.
Huomasin jutun kirjoitettuani, että Takkirauta on tarttunut aiheeseen reilu vuosi sitten:

"Polttoaineen nikkelin (Ni) isotoopit 58, 60, 61 ja 64 näyttävät muuttuneen suurimmalta osin isotoopiksi 62. Litiumin (Li) isotooppi 7 taas on muuttunut isotoopksi 6. Alkuaineet ovat siis muuttaneet muotoaan."

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/10/kylmafuusiosta-totta.html

Tämänkin kirjoituksen alla käydyssä keskustelussa silti harhaanjohtavasti puhutaan "fuusiosta", vaikka alkuaineet (protonit+elektronit) olisivat pysyneet samoin - ja muutoksia on tapahtunut vain niiden neutronien lukumäärässä.

Kokeita tulisi suorittaa kiinnittäen erityistä huomiota isotooppien keskinäisiin suhteisiin. Tarvittaisiin yksityiskohtaista tietoa seoksen alkuainekoostumuksesta, jotta olisi mahdollista muotoilla teoria siitä, kuka on siirtänyt neutroneja kenellekin. Voihan olla niinkin, että Rossin E-Cat itse asiassa hukkaa energiaa, koska joidenkin isotooppien synnyttämiseen kuluu enemmän energiaa kuin toisissa prosesseissa vapautuu. Sen sijaan jos polttoaineena olisi vain tarkkaan valittuja isotooppeja, reaktio voisi toteutua puhtaammin ja tehokkaammin.

Lisäys kesällä 2016:
Muutamia linkkejä tutkimuksiin, joissa huomioidaan "transmutaatio-reaktorin" polttoaineen koostumuksissa tapahtuneet isotooppimuutokset:

"transmutation reactions... resulting in the formation of new stable isotopes not present in the system prior to the experimental run."

PDF - isotopic shifts and transmutations observed in LENR

"we noticed that the main source of energy in our reactor is not so much a fusion, but a shift of the isotopic composition"

Rossi-e-cat-energy-comes-from-isotopic-shifts-which-is-not-fusion

Ilmiötä on käsitelty muutamissa artikkeleissa jo 1989, mutta sekä tiedeyhteisö että kylmäfuusiohörhöt ovat takertuneet termiin "fuusio", mistä ei ole ollut missään vaiheessa kysymys:

"anomalous isotopic shifts provide the most convincing evidence of nuclear reactions"

 http://newenergytimes.com/v2/news/2010/35/SR35906insights.shtml

Lisäys 2:
Myös Ruotsissa on innostuttu selittämään "kylmäfuusion", eli LENR-tekniikan havaintoja. Richard Lundin ja Hans Lingren esittävät, että ylimääräisen energian tuottaisi "ponderomotive Miller force" (en löytänyt suomennosta), joka värähdyttelee epävakaiden isotooppien neutroneja ulos ytimestä jolloin ne pomppaavat toisen atomin ytimeen, muodostaen atomiytimiä, jotka ovat vähemmän epävakaita:

"ponderomotive forces at resonance frequencies shake out neutrons from elements such as deuterium and lithium, and that these neutrons are then captured by e.g. nickel, resulting in energy release by well-known physical laws."

https://animpossibleinvention.com/2015/10/15/swedish-scientists-claim-lenr-explanation-break-through/
Näyttää siltä, että ilmiö on jo toistettu niin monessa eri laboratoriossa, että fyysikot alkavat heräillä skeptisismistään. Kukaan ei osaa kunnolla selittää havaittua ylimääräistä (ei-kemiallista) energiaa, joten on käynnistynyt kunnon kilpailu siitä, kenen teoria on lähimpänä totuutta tai vähiten epätieteellinen. Minua kiinnostaa tässä kuviossa eniten se, olemmeko todistamassa radikaalia paradigmanvaihdosta, vai täytyykö tekniikan kehittyä kaupallisiin sovelluksiin asti, ennen kuin sen olemassaoloon herätään akatemioissa. Olen koettanut etsiä uusimpien käänteiden epäilijöitä, mutta skeptikot tuntuvat pysyttelevän hiljaa. Asiaan perehtyvä huomaa nopeasti, että keskustelu on liian laajamittaista, jotta sitä voisi nopeasti kiistää - ja kun siihen perehtyy lähemmin niin kiistäminen muuttuu vaikeaksi. Tutkimuksia on leegio ja niiden taustalla arvovaltaisia tahoja. Skeptikot suojelevat itseään lähinnä sillä, että eivät perehdy ollenkaan, mikä ei ole uutta. Kylmäfuusio torjutaan yleisimmin sillä perusteella, että se aikoinaan torjuttiin tiedepiireissä, vaikka torjunta perustui fuusion määritelmän virheelliseen käyttöön ja muihin teoreettisiin sekä akateemisiin kömmähdyksiin. Fuusiota ei kukaan tervejärkinen fyysikko enää väittäisi kokeissa tapahtuneen - paitsi Wikipediassa, jossa se kummittelee sillä otsikolla. Lisäksi alalla on huijareita, mutta se ei vaikuta siihen, miten moni yliopisto on myöhemmin vahvistanut monet omituiset havainnot vuodelta 1989, ja löytänyt uusia omituisia havaintoja.

Tänä keväänä alan kuuluisin vedättäjä Andrea Rossi on taas ajautunut vähintään kahteen oikeudenkäyntiin, joista toisessa hän  itse vaatii huimia summia rahoittajiltaan ja toisessa on itse syytettynä huijauksesta. Hän on ilmeisesti käyttänyt vähintään 1,5 miljoonaa, kenties jopa 10 miljoonaa rakentaakseen jättimäisen laitteiston ja lahjoakseen hämäräperäisiä asiantuntijoita todentamaan sen toiminnan:
https://wattsupwiththat.com/2016/04/07/e-cat-crumbles-industrial-heat-has-worked-for-over-three-years-to-substantiate-the-results-without-success/

Rossien elämäntarinasta syntyisi mielenkiintoinen elokuva. Mies ei tunnu säikkyvän sitä, että joutuu kaikkialla oikeustoimien kohteeksi ja tulee paljastetuksi ties mistä vedätyksistä. Hänen laitteitaan ei kukaan luonnollisesti ole voinut tieteellisesti todentaa, koska hän ei ole paljastanut "salaista ainesosaa", joka on välttämätön jotta mitään tuloksia syntyy. Rossin nettisivujen tieteelliset esitykset ovat enimmäkseen puhdasta hölynpölyä. Mies on patologinen huijari, mikä ei ainakaan helpota kenenkään muun työskentelyä jo valmiiksi huuhaaksi julistettujen mysteerien parissa.

Vaikka palladiumin, platinan, nikkelin tai aluminin tietyt isotooppimuutokset olisivat todellisia alhaisissa lämpötiloissa, on sittenkin mahdollista myös, ettei mitään kaupallista ja toimivaa reaktoria ole näköpiirissä. Vaikka ilmiö olisi todellinen on se sellaiseksi myöskin todennettaisiin (huomaa kaksi eri ehtoa.) Teknologian mahdollisuudet ovat alan puuhamiesten taholta optimismin värittämiä. Lupauksissa puhutaan sata tai tuhatkertaisista hyötysuhteista, vaikka paras mihin kukaan on koeolosuhteissa edes väittänyt päässeensä on noin 170% (lämpöä suhteessa käytettyyn sähköön), eikä luottavissa tutkimuksissa ylimääräistä selittämätöntä lämpöä ole mitattu kuin jotain 0,5-5%. Heliumin tapauksessa puhutaan miljardisosista, enkä usko mitään vety-fuusiota olevankaan näin pienissä lämpötiloissa. Sen sijaan isotooppien muutoksista on mustaa valkoisella useissa analyysissä. Jotkin näistä atomiytimen muutoksista kenties kuluttavat energiaa, joten laitteiston tehon lisääminen voisi onnistua, sikäli kuin ilmiötä tutkisivat vakavat ja osaavat fyysikot.

Kiistanalaisesta löydöksestä on parhaimmilaankin matkaa kaupalliseen tuotteeseen, sillä esimerkiksi vetyräjähdysten vaara on varsin vakava, kun leikitään deuteriumilla ja sähköllä. Vaikka sähköä ei saataisi koskaan turvallisesti talteen riittävän hyvällä hyötysuhteella energiantuotannon näkökulmasta, voi tästä kehittyä seuraavan sadan vuoden aikana muita sovelluksia, esimerkiksi säteilysuojattuja linjastoja sulattamoissa tai jopa luotaimia Mars-perän jään sulattamiseen, jos reaktio kerran sen käynnistyttyä tuottaa pitkän aikaa lämpöä. Tieteiskirjailijoiden luulisi jo tarttuneen aiheen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Geysir-raketti / Geysir-rocket

Tällainen juolahti mieleen. Kenties idea on jo esitetty jossakin tieteisjännärisä, mutta ainakaan en itse muista sitä kuulleeni.

Kyse on siis uudesta keinosta ampua raketti avaruuteen. Konseptille olen antanut nimen kineettinen vakuumi-hydro-laukaisin, eli Ki-Va-Hy-La (Kinetic Vacuum Hydro Launcher).

(EDIT: Viides päivä. Keskusteltuani muutaman fyysikon kanssa huomasin, että hydrokatapulttien toimintaperiaatteet eivät ole tuttu kovin monelle fysiikan ammattilaiselle. Yksi syy on nesteiden ominaisuuksien huono tuntemus tyhjiössä. Meidän arkiympäristössämme esimerkiksi pullosta kaadettu vesi alkaa pyörteillä, koska poistuvan veden täytyy korvautua ilmalla ja näin syntyvä pyörre hidastaa veden liikettä. Avaruusraketin kiihdyttäminen hydraulisella männällä edellyttäisi tyhjiötä myös putkessa raketin edellä, koska muutoin ilma pakkautuisi tiiviiksi puuroksi ja pysäyttäisi kiihdytyksen.

Toinen periaate, jota kaikki hydrauliikan asiantuntujatkaan eivät tunne ovat veden kineettisen energian muodonmuutokset. Hydrauliikka perustuu paineeseen, eikä liikkeeseen. Veden liikenopeus kasvaa, kun hydraulinen putki kapenee. Myös konkreettinen liike-energia voidaan kuitenkin yhdistää hydrauliseen mekanismiin, jos vesipatsa suurella nopeudella iskeytyy mäntään tyhjiössä, eikä sen eteen puristu ilmaa jousen lailla. Tällöin nopeus kasvaa räjähdysmäisesti.

Veden heikommin tunnettuja hydro-kineettisiä ominaisuuksia voi kotona testata esimerkiksi nenähuuhtelukannulla, joka myös edesauttoi koko idean keksimistä.

(EDIT: Pienen mittakaavan testit nenähuuhtelukannulla ovat vahvistaneet perusidean - tosin vaikutuksen lisääntymistä tulisi testata suuremmassa mittakaavassa ja tyhjiössä.)

* * *
(Artikkelin alkuperäinen aloituskohta alkaa tästä.)

Huimapäisessä suunnitelmassani yhdistyy useampi mielikuvituksellinen idea:
1.) Mitä jos avaruutta ei tavoiteltaisikaan entistä korkeammalta, vaan syvältä meren pohjan tasolta?
2.) Mitä jos alus ei syöksyisi ilmakehään vasta paluumatkallaan, vaan se törmäisi ilmakehään jo lähtiessään, alhaalta päin?
3.) Mitä jos perinteisen polttomoottorin lisäksi työntövoimana olisi vesi? Vesi lähtee molemmista päistään avoimessa U-putkessa kohoamaan ylös paineen voimasta, mutta sitä voidaan lisäksi kiihdyttää hydrauliikan lakien mukaan - minkä seuraukset ovat kertaluontoisesti ärhäkät.

Geysir-raketin lähdössä on neljä vaihetta: paineistettu lähtölaukaus, ilmanvastusta vähentävä tyhjiökäytävä, nesteen nopeutta hydraulisesti kiihdyttävä, asteittain kapeneva putki sekä viimeiseksi perinteinen polttomoottori.

Paine-ero muuttuu kineettiseksi energiaksi, mikä tiivistyy hydrauliikan lakien mukaisesti yhä suuremmaksi nopeudeksi, mitä ei tyhjiöputkessä hillitse mikään. Painovoima auttaa rakettia nousemaan, mutta hydrauliikka sinkoaa sen ilmaan.

Kaikki alkaa siitä, kun maankuoreen porataan kilometrin syvyinen suora putki, eräänlainen tykinpiippu. (Putki voisi jatkuaa myös maanpinnanyläpuolelle, jotta vapautuva vesisuihku hajoaisi laajemmalla alueelle pudotessaan maahan, eikä tuhoaisi infrastruktuuria.)

Meren puolelta käytävä yhdistetään kilometrin syvyyteen, jossa vallitsee noin sadan ilmakehän paine.

Kuvan mittasuhteet eivät ole oikeat. Pystysuora piippu muistuttaisi enemmänkin lääkeruiskun neulaa. HUOM. Kyseinen tilanne ei vielä kuvasta toimivaa konseptia, joka esitellään myöhempänä.

Raketin alla on siis lähtöhetkellä sadan baarin paine ja kohoava vesi kiihdyttää sitä putkessa kuten tykinkuulaa. Geysiriä ei tarvitse edes kuumentaa, mikä saattaisi käristää astronautit. Lämmitys lisäisi painetta, mutta samalla myös myös puskisi vettä toiseen suuntaan, takaisin mereen, mikä ei ole tavoitteena.

Mekanismi edellyttää lähes täydellistä tyhjiötä

Vedenpaine ja raketti joutuisivat työntämään putkessa edellään asteittan kasvavaa ilmanpainetta, mikä hidastaisi kiihdytystä merkittävästi. Jos putki on esimerkiksi 1,5 kilometriä pitkä, mutta leveydeltään vain 15-20 metriä, ilmanpaine kasvasi erittäin korkeaksi raketin edessä ja ympärillä. Niinpä putkesta olisi etukäteen imettävä pois kaikki matkaa jarruttava ilma.

Oikealla hetkellä heikko sinetti putken yläpäässä joko aukeaisi salamanräpäyksessä tai aluksen kärki olisi suunniteltu iskeytymään sen lävitse. Kenties kyseessä voisi olla muovikalvo tai jonkinlainen kameran suljinta muistuttava mekanismi?

Putkessa etenevän veden painetta voisi olla mahdollista entisestäänkin kasvattaa, jos painesammiossa tai putkessä käytettäisiin hyväksi jonkinlaista massiivista hydrauliikkaa. Joka tapauksessa tyhjiössä etenevän geysirin luontainenkin nostovoima tekisi alkukiihdytyksestä järisyttävän tehokkaan.

Tyhjiössä kulkevia junia on aiemmin suunniteltu, mutta en mistään löytänyt putkipostin lailla laukaistavaa rakettia.

http://en.wikipedia.org/wiki/Vactrain
Vactrain- junien nopeudeksi on lupailtu jopa moninkertaista äänennopeutta, mutta ne saavuttavat nopeuden vähitellen. Junien ei tarvitse kamppailla painovoimaa vastaan, joten kiihdyttävä voima voi olla kevyempi. Raketti tarvitsisi kuitenkin pystysuoraan kohotessaan huomattavasti räjähtävämpää energiaa ja juuri sitä tarjoaa korkea vedenpaine.


Suunnitelma ei vie hydro-rakettia avaruuteen asti, mutta sen ei tarvisisi käyttää omaa polttoainekuormaansa alkukiihdytykseen. Hydraulisen alkusysäyksen voi yhdistää perinteiseen rakettiteknologiaan, jolloin raketin hyötykuormaa voidaan kasvattaa suhteessa polttoainekuormaan. Tarkoitus ei siis olisi ampua rakettia veden voimalla avaruuteen asti, vaan tehostaa nykytekniikkaa suhteellisen yksinkertaisella ja puhtaalla teknologialla.

Liikkuvan veden massaan sitoutuu niin paljon energiaa, että se jatkaa nousuaan putkessa merenpinnan korkeuden yläpuolelle. Jos putki yläpäässään kapenisi, ja alus samaan aikaan vetäisi eräänlaista sitä ympäröivää männänrengasta sisäänpäin, ylös purkautuvaan veteen sitoutunutta liike-energia voisi kenties hyödyntää tehokkaammin, kun hydraulinen paine kasvaisi?

Toinen ratkaisu alkusysäyksen voiman lisäämiseksi olisi tietenkin painesäiliön sijoittaminen syvemmälle maan kuoreen, mutta kuinka voimakasta kiihdytystä alus ja sen miehistö kestäisi? Vedenpaineen kokonaistyöntovoimasta ja nousevan veden mahdollisesti saavuttamasta nopeudesta täytyisi tehdä tarkempia laskelmia.

Mitä tehdä jättimäisellä suihkulähteellä?

Kun rakettiputkea on kerran käytetty, se täytyy jälleen sulkea molemmista päistä ja imeä pois vesi sekä ilma. Tämä vaihe on hidas ja kuluttaa energiaa, mutta kenties geysir voisi sijaita kuivalla alueella, jolloin sen harkittuna vuodenaikana aikaansaama keinotekoinen sade hyödyttäisi lähialueen viljelijöitä? Pumput voisivat toimia aurinkovoimalla, eikä prosessin palauttamisella alkuun ole varmaan kovin suurta kiirettä.

Jos vettä haluttaisiin hyödyntää kastelussa, kyse tulisi tietenkin olla makean veden geysiristä, sillä kovin moni tuskin haluaa suolavettä pelloilleen. Syviä makean veden esiintymiä ei valitettavasti ole kovin montaa.

Baikal-järven syvyys on 1,5 kilometriä, joten mahdotonta sekään ei olisi. Yksi mahdollisuus olisi, että jotakin järveä keinotekoisesti kaivettaisiin syvemmäksi. Raketti voisi lähteä eräänlaisesta toisesta päästään kapenevasta U-putkesta, johon vesi ammennetaan tavallisesta järvestä ja se koukkaa juuri niin syvältä kuin on tarve sopivan paineen aikaansaamiseksi.

Raketti voisi olla muodoltaan pitkä ja kapea kuin jousiampujan nuoli, jolloin vettä suihkuaisi vähemmän ja putki olisi myös helpompi jälkikäteen tyhjentää. Pienemmällä ilmanvastuksella sen olisi helpompi myös säilyttää alkuperäinen nopeutensa sujahtaessaan ilmakehän läpi ala kautta avaruuteen.

Putken kaventaminen kuitenkin lisää entisestään vaatimusta ehdottoman tyhjiön aikaansaamisesta. Kymmenen metriä halkaisijaltaan olevan kilometrin pituisen putken sisällä olevan ilman puristaminen yhteen tuottaa minun fysiikantaidoillani ja logiikallani paineen, joka ennen pitkää vastaa veden voimaan ja pysäyttää sen kiihdytyksen tietyssä pisteessä.

Ilmanpaineen jatkuva kasvu raketin edessä hidastuttaisi nousua kuin ilmatyyny tai hydraalinen jousi, jota puristetaa kasaan. Suurissa nopeuksissa ilma on muutenkin kuin puuroa, mutta ilman paineistuessa vaikutus vain lisääntyy.

Vesipatsaan kohoamista tyhjiössä tulisi ensiksi testata pienemmillä malleilla ja katsoa mikä on optimaalinen putken pituus ja leveys - sekä tutkia kuinka tyhjäksi putki täytyisi imea ilmasta, jotta kiihtyvyys säilyisi tehokkaana.

Versio 2: Parannuksia / Some moderations

Kiihdytys olisi kenties parempi ja myös inhimillisempi, jos se tapahtuisi ensin vaakatasossa.

Keksin myös erään mahdollisen ratkaisun, jolla korvata tyhjiö tarve koko matkalta. Raketin eteen pakkautuvan ilman voisi ohjata sivuille eräänlaisella suppilolla sekä kantorakentilla tai liikkuvalla laukaisualustalla, joka peittäisi putken reunat sen jälkeen, kun se olisi työntänyt paineistetun ilman edeltään sivuille.

Ensimmäisessä vaiheessa raketti olisi kiinnitettynä nivellettyyn alustaan, jossa olisi renkaat. Koko rakennelma liikkuisi männän lailla, kun vesi päästettäisiin virtaamaan tunnelissa.

Vaihe 1: sivuttainen kiihdytys kelkan avustuksella.

Sivuttaissuunnassa tapahtuva kiihdytys voisi olla useita kilometrejä pitkä. Kantoalustan suuri massa hidastaisi nykäystä ja ehkä helpottaisi miehistön oloa. Lopulta käytävä kääntyisi ylös päin. Raketin ei tarvitsisi olla nivelletty, koska käytävä kääntyisi loivasti ja olisi huomattavasti sitä leveämpi.

Kokeellisesti pitäisi mitata kuinka suuren nopeuden paineistettu vesi voi tällaisessa tunnelissa saavuttaa. Kenties joku osaisi laskea sen myös teoreettisesti. Vaikka tiivistyvä ilma lopulta pääsisi pakenemaan sivuille, se silti asettaisi kiihdytykselle tietyn ylärajan.

Vaihe 2: Kelkasta irroittautuminen.

Kun tunneli osoittaisi suoran ylöspäin, kelkka työntäisi ilman edestään sivuille ja jarruttaisi rajusti - tai rysähtäisi niille sijoilleen, jos putki sen kestää. Vauhti ei voisi olla vielä kovin suuri, koska muutoin kelkka tuottaisi törmätessään suurta tuhoa tunnelille tai pahimmassa tapauksessa myös raketille.

Vesi syöksyisi kelkan lävitse raketin perässä kapeampaan tunneliin, jossa on tyhjiö. Nyt raketti itse toimii mäntänä ja ehkä siihenkin pitäisi asentaa renkaat tai kuulalaakerit.

Sikäli kuin ymmärrän perusfysiikkaa, liikkuvan vesipatsaan valtaisa liike-energia tässä vaiheessa, paine-eron ohella, kiihdyttäisi sen kohoamisvauhtia putkessa.

Vaihe 3: Tyhjiöputkessa hydraulinen paine.

Koska raketin edellä ei olisi ilmaa, ja tunnelin seinämien kitka hyvin olematon, kiihdytys voisi olla todella tehokas. Raketin massa imisi ikään kuin itseensä veden kineettisen energian ja hydraalinen vaikutus korvaisi sen työntövoiman, joka menetetään, kun vedenpaine pienenee lähestyttäessä maanpintaa. Vesivoimaraketissa tällaisia maanalaisia putken kaventumiskohtia voisi olla jopa enemmän kuin yksi, sikäli kuin perusperiaate toimii. Raketti keventää itseään asteittain jättämällä jälkeensä kelkan ja samalla veden kokonaisenergia ohjataan edellistä kapeampaan putkeen, jossa nopeus vain kasvaa.

Kelkan hylkäämisen hetkellä paineistunutta ilmaa voisi jälleen ohjata sivuille suppilolla ja kelkka peittäisi liitoskohdan. Vesi seuraisi rakettia kelkan läpi ja kelkka toimisi suuttimena, joka fysiikan peruslakien mukaisesti tiivistää veden energiaa yhä suuremmaksi nopeudeksi.

Tyhjiöputkessa vesi myös luontaisesti nousisi merenpinnan tasoa korkeammalle, mutta niin täydellistä tyhjiötä on mahdoton luoda, ettei raketin eteen asteittain muodostuisi jonkinlaista ilmanvastusta. Se ei myöskään voisi törmätä alasuunnasta ilmakehään niin suurella nopeudella että palaa poroksi.

Tavallisen vesiletkun suihkuttaman veden nopeutta voi kasvattaa suuaukkoa kaventavalla suuttimella. Myös lääkeruiskulla voi ampua vettä kauas ja korkealle, koska säiliö on paljon piikkiä leveämpi. Lääkeruiskun toimintaperiaatteena on vain paine, eikä vedellä ole kineettistä energiaa. Vesiletkussa sen sijaan vedellä on myös liike-energiaa, ja ainakin oman kokemukseni mukaan se käyttäytyy hyvin ärhäkästi, jos esimerkiksi letkun suuaukkoa äkisti peittää puoliksi sormella. En tiedä miten raketin saavuttamaa teoreettista nopeutta tulisi laskea, kun sen perässä on melkoinen tsunami, joka on saanut alkunsa sadan ilmakehän paineesta.

Hydraulista kiihdytystä ehkä voisi kokeilla pienessä mittakaavassa U-putkessa, jonka toisessa leveämmässä päässä on monta metriä nestettä ja toisessa päässä tyhjiö sekä jonkinlainen ammus. Voisi kuvitella että juuri ilman paineistumisella veden edessä on merkittävä jarruttava vaikutus, koska se ei pääse pakoon vaan muodostaa vauhdin kasvaessa yhä paksumman puuron, jota ammuksen ja vesipatsaan täytyy työntää edellään. Tyhjiön aikaansaaminen on siis tärkeä edellytys.

Toisella puolella U-putken kapeammassa päässä veden putoamisnopeus teoreettisesti kasvaisi rajattomasti, sikäli kuin veden putoamiskiihtyminen tapahtuu tyhjiössä. Tyhjiön ansiosta ammuksen nopeus voisi ylittää ilmankehämme luonnollisen putoamisen nopeuden (n. 200 km/h?), kun se veden voimasta putoaisi ylös taivaalle. Kun vesipatsaan puolelta putki olisi reilusti paksumpi, ei ammuksen painon pitäisi tuottaa ongelmia. Myös putken sisäpinnan sileydellä ja materiaalilla lienee merkitystä veden etenemisnopeudelle.

Useiden kilometrien pituinen hydraulinen verkosto olisi melkoinen investointi, mutta jos toimintaperiaate ei ole virheellinen, massiivinen laukaisualusta voisi tulevaisuudessa säästää avaruusmatkailun kustannuksia.

English summary:
The Geysir-rocket is powered by natural water pressure. The launch is situated deep inside the earth core. Vacuum inside the launch-tube minimises air pressure that normally would build inside the narrow and long barrel. The water can build up its momentum when there is very little air to push out from the pipe.

Pressure of 100 bars pumps the rushing water full of kinetic energy. Later when the pipe gets more narrow, the hydraulic push is even more powerful. The narrow tube works like a hydraulic combustion chamber that creates thrust.

At the very moment when the rocket shoots out from the barrel, it fires up and uses traditional exhaust, but needs much less fuel, because total time needed to burn fuel is reduced by minutes with the help of artificial geysir. The hydraulic jump and a mile long vacume helps it to gain great speed at the start.

Some physical basics:
Nozzle: http://en.wikipedia: Choked Flow
Hydraulic Jump:  http://en.wikipedia.org - Hydraulic Jump

Kävelyvauhtia tähtiin -trilogia

Päätin viimein koota luettelon kaikista kapteenin avaruusseikkailun jaksoista, mukaan lukien kaksi spesiaalia. (Päivitän tätä sivua myöhemmin, kunhan uudet osat valmistuvat). Kyse on scifi-trilogiasta, jonka kaksi ensimmäistä "kirjaa" on julkaistu Aukea.net -sivustolla. Kolmannen ja viimeisen osan olen ajatellut päässä valmiiksi jo pari vuotta sitten, mutta sen työstäminen valmiiksi on vienyt tuhottomasti aikaa.

Kokonaisuus on tarkoitus aikanaan julkaista myös paperiversiona, radiokuunnelmana, teatterisovituksena, animoituna TV-sarjana (Pasilan tyyliin ehkä?) sekä kuutena täyspitkänä elokuvana, mutta tähän kaikkeen menee vielä pidempi aika.

Lisäksi tarinat voisivat toimia sarjakuvana, ken ties? Piirtäjien sopii ilmoittautua.

Samoin voisin tarvita meseneetin apua, koska toistaiseksi tähän on mennyt neljä vuotta elämästäni, ilman penninkään palkkaa. Apurahojakaan en ole scifin kirjoittamiseen saanut, joten ehkä siksi nämä ovat niin hiton hyvää kamaa. Kaikki tulee omasta kirjoittamisen pakosta. Sydänverella nopeasti hutaistua; satasen kärkiajalla juosten kustua. Scifi-gonzo-eepos, avaruussaippuaooppera, moninkertaisella äänennopeudella kulkeva valaistumiskertomus Bhagavad Gitan, Mahabharatan ja Timanttisutran kosminen uudelleenkirjoittamisprojekti Douglas Adamsin ja Gene Roddenberryn hengessä.

Avaruudessa ei ole suuntia, mutta planeetat on aina down. Avaruuden tositeeveessä puoli ihmiskuntaa kuulee sinun huutavan, muutaman minuutin viiveellä.

1. Kirja (2009 - 2010):

Luku 1 - Kapteenin lokikirja henkimatkalle (20 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=22643

Luku 2 - Kävelyvauhtia tähtiin (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=23278

Bonus-jakso: Kaikkien ulottuvilla, hyvässä järjestyksessä (17 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=26558

Luku 3 - Shamanism for Dummies (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=25097

Luku 4 - Pieni kylä, suuri kertomus (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=28692

2. Kirja (2011 - 2013):

Luku 5 - Deep Space, Deep Shit (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=29128

Luku 6 - Puolimatkassa ikuisuuteen (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=32722

Luku 7 -  Kvalifysiikka (15 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=34964

Bonus-jakso: Seksikkäät avaruusolennot bikineissä (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=40074

Luku 8 - The Book of Saab
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=38282

Luku 9 - Valovuosikertomus
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=42866

3. Kirja (2013 - ????)

Luku 9 - Elämän läpipeluuohje

Luku 10 - Väkivaltaisesti katkennut aamupiirretty

Luku 11 - Luuserigrafia

Luku 12 - Kapteenin avaruusmatkojen esseet

Seuraava jakso ilmestyy pian!

Vähänkö mie otan tän rievun messiin!

Kapteenin seikkailut: Murdoch-jakso

Juuri nyt oikein pulppuan uusia ideoita kapteenin avaruusseikkailujen jatkamiseksi. Pari vaikeaa projektia hellittävät ja Kävelyvauhtia tähtiin on taas nousemassa ykkösprioriteetiksi elämässäni. Jos et tiedä mistä puhun, niin tässä pari linkkiä seikkailun alkuvaiheisiin:

1. Kävelyvauhtia tähtiin

2. Shamanism for Dummies

3. Pieni kylä, Suuri kertomus

4. Deep Space, Deep Shit

Mikään tässä maailmassa ei ole yhtä kivaa kuin kapteenin avaruusseikkailujen kirjoittaminen - varsinkin jos on monen kuukauden ajan tehnyt vain yliopistoesseitä ja nopeita hätäisiä blogi-vauhkoiluja.

Julkaisen koko sarjan Aukeassa, kunhan saan sen valmiiksi. Tässä uuden jakson ensimmäinen osa.

1. Murdoch-jakso

Lapsena ahdistaa jos ei ole mitään tekemistä. Teini-iässä ahdistaa jos pitää tehdä yhtään mitään. Keski-iässä taas ahdistaa, jos ei ole tekemistä.

Näin luki tämän aamun teepussissa. Hetken aikaa olin rauhoittuneen huvittunut, ja kykenin samaistumaan alkavaan työpäivään - sitten mieleeni taas palasivat viime yön unen oudot tapahtumat.

Jostain syystä olin vauhkonnut videoista. En ole ihan varma miten "videot" toimivat, mutta jollain tapaa ne tallensivat päivän tapahtumia.

Unessani olin jälleen koulussa ja kaikki kaverini puhuivat Murdoch-jaksosta. Minä olin jostain syystä jättänyt katsomatta edellisen päivän MacGyverin ja se oli ollut Murdoch-jakso. Sen seurauksena olin täysin ulkona kuvioista.

Tämä on juuri se syy, miksi koskaan - ja tarkoitan ikinä koskaan ei milloinkaan! - ei saa jättää katsomatta MacGyveria. Se saattaa olla Murdoch-jakso. Ja jos Murdoch-jakson jotenkin missaa, elämä on ohi.

Unen maailmassa tämä kaikki tuntui äärimmäisen loogiselta. Jokainen MacGyverin jakso esitettiin televisiossa kerran ja vain kerran. Kun jakso oli kerran ohi, siihen ei koskaan enää voinut palata. Kanava saattoi uusia jakson ehkä kolmen tai viiden vuoden kuluttua, mutta lapsen maailmassa se aika oli ikuisuus.

Jostain syystä MacGyveria ei voinut katsoa netistä tai ostaa DVD:nä. En tiedä mistä se johtui. MacGyveria myös kutsuttiin Ihmemieheksi, ei MacGyveriksi. Uneni todellisuus oli outo ja arvoituksellinen. Naisilla oli leveät hartiat ja suuret, kuohkeat hiukset. Miehet käyttivät vaaleanvihreitä pikkutakkeja, joissa oli käärityt hihat.

Jos ja kun MacGyverin Murdoch-jakson oli jotenkin missannut, ei ollut kuin yksi vaihtoehto. Täytyi löytää joku ihminen, jolla oli videot. Vain videoiden avulla oli mahdollista palata kadonneeseen menneeseen hetkeen, jossa MacGyvverin Murdoch-jakso esitettiin televisiosta.

Unessa en tiennyt miltä videot näyttivät tai olisiko jonkun kaverini kotona sellainen laite - mutta herättyäni tiesin heti, mistä uni oli puhunut.

Murdoch-jakso oli Ylämummo. Ja ainoa henkilö, jolla saattaisi olla videot, oli Termostaatin Oraakkeli. Olin saanut unesta myös salaiset nimikirjaimet, joka minun piti lausua oraakkelille ikään kuin tunnussanana. Nimikirjaimet olivat V.H.S. Hän oli tasan 180 sentin pituinen.