Toksinen individualismi

Individualismi on tietenkin pääosin positiivinen termi ja siihen yhdistetään positiivisia arvolatauksia. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että individualismi olisi huonompi vaihtoehto kuin kollektivismi, vaikka olen kritisoinut ihmisten siihen liittyvää sinisilmäisyyttä aiemmissa kirjoituksissani.

Olen saanut kokea, että minua syytetään kommunistiksi, tai joskus jopa jonkun sortin militantiksi, koska olen sanonut, että "individualismiin" liittyy ongelmia. Sama tilanne, jos olen kritisoinut liian kärkevästi "vapautta". Nykyään sentään vapaudesta saa puhua kriittiseen sävyyn, koska on nähty kuinka vapauden mallimaa Yhdysvallat on julistanut sotia "vapauttaakseen" kansakuntia, vaikka vapaus on ollut vain kulissi, jonka suojissa on esimerkiksi viety maan öljyvaroja. Muutos alkoi hitaasti 90-luvulla, Neuvostoliiton murennuttua, mutta se on ollut hidasta.

Koska en ole kommunisti, enkä edes äärivasemmistolainen, tahdon tässä kohtaa muistuttaa, että Neuvostoliiton sanomalehti oli nimeltään Pravda, eli totuus, vaikka siinä valtiossa sai kaikkea muuta kuin lausua ääneen totuuden.

Suurten sivilisaatioiden pyhimmistä arvoista näyttää herkästi tulevan pelkkä tyhjä symboli, ja arvot asteittain rapistuvat juuri siksi, ettei niistä ole lupa puhua pahaa. Tästä johtuen ei arvojohtajien ajatusmaailmaan tai tekoihin voida vaatia korjausliikkeitä, kun aika sitä edellyttäisi. Pyhin arvo on pian kuin pimeä komero, jonne tungetaan kaikki rojut, koska se on pyhyyden esiripun takana, minne on kätevä luutia epäkohtia pois vieraiden silmistä. Näin sivilisaatio rapistuu juuri korkeimpien ihanteidensa kautta. Tämä teesi on yksi oman filosofiani kulmakivistä. (Luultavasti Platon tai Aristoteles on jossain siitä jo aiemmin selittänyt, kuten yleensä aina.)

Olen siis puhunut individualismista pahaa, vaikka se on pyhä, ja huomannut, että minua kuullaan täysin väärin, koska minut oletetaan individualismin viholliseksi, siis viholliseksi.

Tästä syystä en enää puhu individualismista, vaan "toksisesta individualismista", joka on eri asia. Toksinen individualismi on individualismia, jota käytetään vallan ja epäoikeuden välineenä. Se on individualismia, joka on ohittanut parhaat päivänsä ja härskiintynyt.

Mitä on toksinen individualismi?

Käsitteen merkityskentän ja ilmiömaailman syvällinen selittäminen edellyttäisi kokonaista kirjaa. Sellainen on kyllä tekeillä, mutta kirja ei mahdollisesti koskaan valmistu, koska tekeillä on myös 30 muuta kirjaa filosofisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tämä on siis vain pintaraapaisu.

Aloitan toksisen individualismin perusmerkityksen selittämisen hyvin karkeasti, jotta tietäisimme, minne suurin piirtein katsomme. Nämä esimerkit haiskahtavat sosialismilta, mutta pyydän sitä anteeksi. Kohde, johon yritän viitata, seisoo sosialismin takana. Jos katsot sosialismista eteen päin, hieman oikealla, näet toksisen individualismin seisomassa kahden koivun välissä.

Toksinen individualismi tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että katsomme yksilöä silloin kuin se meille parhaiten sopii, ja kun tulkinta vahvistaa meidän olemassaolevaa maailmankuvaamme. Jos siis esimerkiksi osallistumme leikkiin, ja voitamme, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kyse oli taitolajista. Me olemme taitavia, siksi voitimme. Jos joku toinen voittaa, sanomme että kyse oli tuurista, tai peli oli epäreilu.

Käsityksemme yksilön tai olosuhteien vaikutuksesta vaihtelee subjektiivisesti, emmekä näe tasapuolisesti milloin on kyse sosiaalisista rakenteista ja milloin yksilön taidoista.

Kyllä, tätä on tutkittu: winners-think-success-was-earned-even-if-it-was-down-to-luck

Ilmiötä selittää myös kognitiivinen vinouma nimeltään "Selviytymisharha" (Wikipedia)

Karkeasti ottaen toksisessa individualismissa on kyse siitä, että jos me itse tai kaverimme voittavat, tai jos poliittinen maailmankuvamme on kovastikin oikeistolainen, olemme taipuvaisia sanomaan, että on yksilön oma vika, jos hän ei pärjää koulussa, urheilussa tai työelämässä.

Jos katsotaan koko kuvaa, huomataan ehkä, miten urheilijalla A on henkilökohtainen lajivalmentaja, apuraha, menestyksekäs seura tukenaan sekä hyvät harjoittelupaikat. Urheilijalla B on puolestaan vakituinen duuni ja hän harjoittelee vapaa-ajallaan, ilman valmentajaa.

Jos todetaan yksituumaisesti, että urheilija A on lahjakkaampi ja ahkerampi kuin urheilija B, on kyse toksisesta individualismista. Katsotaan selityksessä pelkkää yksilöä, eikä hahmoteta kokonaiskuvaa, tunneta henkilöiden taustaa tai muita muuttuja - siis etsitään vikaa tai ansiota yksilöstä tilanteessa, jossa se on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta.

Tämä saattaa hyvinkin johtaa meidät lähemmäs sosialismia, mutta se ei ole sama asia kuin sosialismi. Toksinen individualismi on selitysmalli, joka estää meitä näkemästä selityksiä silloin, kun tarvittaisiin tuloksia. Jos katsotaan vain yksilöä, ja kiitetään tai syytetään häntä, ei kyetä parantamaan tuloksia, jotka johtuvat siitä, että vika on tavalla tai toisella yhteisössä.

Ajatellaan yksilön kehittymisen edellyttävän vaikeuksia ja karaistumista

Suomi on ajoittain vaikuttanut varsinaiselta individualismin mallimaalta, kenties siksi, että elimme niin lähellä Neuvostoliittoa ja opimme suhtautumaan idän kollektiivisiin harjoittelumenetelmiin "punakoneena", josta emme halunneet ottaa mallia.

Meillä on myyttejä sitkeistä urheilijoista, jotka harjoittelevat itsekseen, ilman tukijoukkoja, ja sitten hakevat parit kultamitalit olympiakisoista. Vaikka vastustamme kollektivismia, me olemme tuudittautuneet hyvin rajuotteisen individualismin harhaan ja siksi emme riittävästi tue yksilöä - eli päädymme juuri tekemään käänteisesti sitä, mitä individualismi edellyttäisi. Jätämme lahjakkaita ihmisiä heitteille, koska ajattelemme, että kyllä he siitä sisuuntuvat kunhan riittävästi kohtaavat vastoinkäymisiä ja purevat hammasta.

Sisu saattaa toisinaan olla yksi toksisen individualismin taustatekijöistä, mistä syystä meidän on erityisen vaikea kohdata ongelmaa. Sisu on meille pyhä asia, sisussa ei ole mitään moitittavaa, ei saa olla.

Kun norjalaiset hiihtäjät saavat kymmenkertaisesti apurahoitusta ja parhaat harjoitteluolosuhteet, meillä pusketaan yksin läpi pelkällä sisukkuudella.

Se on sitä toksista individualismia, ja tämä oli pahasti sanottu.

Uusi laji olympialaisiin (Kevätpörriäinen Remix 2012)

Tämän linkin kautta pääsee kuuntelemaan uusimman jakson podcastista:

SoundCloud: Uusi laji olympialaisiin

* * * JOS HALUAT KUULLA KUUNNELMAN, NIIN ÄLÄ VÄLITÄ NÄISTÄ MUISTA HÖPINÖISTÄ * * *

Facebookissa on keinotekoinen esto, joka pakottaa asentamaan lisäosan älypuhelimelle, vaikka mikään tekninen syy ei todellisuudessa estäisi SoundCloudin käyttöä ilman lisäosaa (kuten voit linkkiä klikkaamalla huomata).

Tämä kikkailu vähentää merkittävästi SoundCloudin käyttäjämääriä, sillä harva viitsii asentaa mitään turhia lisäosia, eikä se edes paranna äänenlaatua tai helpota elämää muillakaan tavoin. Hankaluus voi olla tahatonta, mutta myös Facebookin harkittu ratkaisu (jolla se haluaa vaikeuttaa kilpailijoidensa toimia, ellei voi ostaa niitä pois). Nykyään jo 80% somen käytästä tapahtuu älypuhelimella, joten sillä on suuri merkitys.

Jos SoundCloudin linkin kuitenkin reitittää minkä tahansa Facebookin ulkopuolisen foorumin tai blogin kautta, sen voi kuunnella puhelimella aivan normaalisti, niin kuin istuisi tietokoneella. Linkki avautuu silloin selaimella, jonka on ohjelmoinut Google tai jokin puolueeton osapuoli. En tiedä mikä on tilanne Applen laitteilla, mutta Androidilla tämä ainakin toimii näin oudosti.

Lesous

Hiljattain aamutelevisiossa - tai saattoi se olla myös Puoli seitsemän uusinta - minua ihmetytti suunnistaja Minna Kaupin olemus. Myös haastattelijat tuntuivat tiedostavan, että tilanteessa oli jotain outoa. Minna Kauppi oli ylimeikattu, ilmeisen ylipukeutunut tilanteeseen ja elehti kovin koppavasti.

Kauppi ei esiintynyt hikisenä ja hengästyneenä urheilijana, jota haastatellaan kilpailun jälkeen. Hänestä oli tullut epämääräinen siirtymävaiheen julkkis, jonka rooli oli hakusessa. Hän diivaili. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä kauhean hyvin, koska hänen ilmeensä ja eleensä eivät vakuuttaneet. Hän lesoili kömpelösti ja veti shownsa amatöörimäisesti överiksi. Silti - tai ehkä juuri siksi - hän tuntui myös pinnan alla ylimieliseltä.

Moni varmaan ajatteli hiljaa mielessään: "Huh huh, kylläpä on vuoden urheilijalla noussut kusi hattuun."

Aloin miettiä, miksi lapset ja joskus aikuisetkin lesoilevat? Mitä ihminen saavuttaa sillä, että kohottaa nokkansa kohti taivasta ja mutrustaa huuliaan kuin olisi maailman tärkein ihminen. Kuka sellaista ihailee ja arvostaa?

Aito itsevarmuus on kaukana ylimielisyydestä. Itsevarman ei tarvitse korostaa omaa merkittävyyttään. Miksi sitten ihmislajille on kehittynyt näitä kasvonilmeitä, jotka me tunnistamme maireudeksi ja koppavuudeksi?

Onko niiden tarkoitus suorastaan karkoittaa muut ihmiset tietyn etäisyyden päähän, jotta henkilön valheellinen käsitys omasta paremmuudestaan voisi säilyä? Onko yksilölle suuresta egosta niin paljon hyötyä, että sitä täytyy suojella keinolla millä hyvänsä?

Vastaus on selkeä: Totta kai on.

Ylimielisyydessä on esimerkiksi se hyöty, että vielä vähemmän itseään arvostavat ja arat ihmiset tuntevat sitä kohtaan vastenmielisyyttä. Niinpä leuhka ihminen omalla pöyhkeydellään karkoittaa ympäriltään kaikki luuserit, jotka eivät voi sietää sellaista itserakkautta.

Menestyvän ihmisen urakehitystä nopeuttaa huimasti se, ettei hänen tarvitse asioida luusereiden kanssa. Hyvin tienaavat ja tehokkaat ammattilaiset eivät nimittäin välitä siitä, jos joku on leuhka. He ovat tottuneet monenlaisiin pyrkyreihin ja diivoihin. Heille se on arkipäivää. He miettivät vain, miten he voivat hyötyä toisten maineesta tai taidoista. Leuhka herättää heidän silmissään positiivista huomita, sillä julkeilla ja menevillä ihmisillä on monesti myös tiettyä aikaansaamisen maniaa.

Elitismissä on myös laajemmin kyse siitä, että uskaltaa polttaa takanaan siltoja. Kun ihminen leuhkalla olemuksellaan tekee itsensä vastenmieliseksi kansalle, hän samalla todistaa eliitille, että on kykenevä tekemään ne uhraukset, joita pääkaupungin viihdemaailman tai bisneseliitin arki edellyttää: on osattava olla paitsi leuhka, myös armoton ja laskelmoiva - ja mitä hyvänsä ehdoton lojaalisuus menestymisen lakeja kohtaan edellyttää.

Itserakkaudella on ennen kaikkea se etu, että se mahdollistaa koppavuuden kohdistamisen yhtä lailla myös kuuluisiin ja vallanpitäjiin. Monesti nimittäin Jari Sarasvuon tai Juhani Tammisen kaltaiset karismaattiset hahmot arvostavat sitä, kun toinen ei nöyristele, vaan kohtelee heitä samalla koppavuudella kuin alhaisinta kansaa. He kohtaavat arjessa aivan riittävästi perseenniulijoita ja julkisuuskuvan säikäyttämiä taviksia, jotka alkavat änkyttää heti kun huomaavat puhuvansa merkkihenkilölle.

Hyvin sisäistettynä leuhka mentaliteetti mahdollistaa sen, että nokka pysyy ylhäällä, vaikka vastaan tulisi Napoleon tai Marilyn Monroe. Leuhkan silmissä hekin ovat vain hieman tavallista kuuluisampia luusereita.

Monesti elämässä asiat ratkeavat vain sillä, että tarttuu puhelimeen, soittaa presidentille ja sanoo: "Laitas poika kahvit kiehumaan, puolen tunnin päästä olen siellä. Jutellaan vähän siitä, miten voimme olla tosillemme avuksi."

Poskettomia aloitteita voi tehdä yhtä hyvin aidolla itsevarmuudella kuin suurilla luuloilla itsestään. Niinpä myös lesous on käypää tavaraa maailman metropoleissa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo taiteessa

Porvaripoliitikkojen yleisenä intohimona etenkin pienillä paikkakunnilla on urheilu. Paikallisissa 2.divisioonan urheilutapahtumissa poliitikon on helppo näyttäytyä ja kerätä mainetta "kansanmiehenä" sekä "omien kannattajana", ja miksei myös ahkeruuden sekä herooisen tahtotilan suurena ymmärtäjänä.

Paikallisuutta arvostavan lautakuntalaisen on tärkeää tukea junioijoukkueita, auttaa yhdistyksiä rahankeruussa sekä tarpeen vaatiessa myös tarjota valmennustukea. Urheilu on kaunista, koska siinä toteutuu mahdollisuuksien tasa-arvo, niin paljon kuin viime aikoina onkin uutisoitu siitä, miten kallista jääkiekon harrastaminen on.

Urheilussa tasapuolisuuden ihanteet monilta osin myös aidosti pätevät. Lukuisat sitkeät yksilöt ovat nousseet huipulle, vaikka heidän perheensä olisi köyhä tai vaikkapa toinen vanhemmista menehtynyt nuorella iällä. Varmastikaan mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu edes urheilussa täydellisesti, mutta mahdollisuuksia on ja toivo elää.

Selkeimmin eriarvoisuutta synnyttävät alueelliset erot: Sotkamossa voi esimerkiksi olla paremmat edellytykset oppia pelaamaan pesäpalloa kuin Helsingissä. Maailmanluokan lumilautailijaksi on helpompi kehittyä, jos asuu lähellä laskettelukeskusta ja riittävän pohjoisessa, jotta talvet ja sitä myöten harjoittelujaksot ovat pidempiä. Lajien kirjo avaa ovia myös köyhemmille.

Kansainvälisissä ja rahakkaissa lajeissa mahdollisuuksien tasa-arvo usein kuitenkin kaventuu myöhemmällä ammattiuralla, kun taitonsa todistaneen urheilijan tulisi löytää itselleen sponsoreita. Silloin voi esimerkiksi sellainen sivuseikka kuin ulkonäkö mahdollistaa yhtä ja toista. Kauniilla kasvoilla paikka maitomainoksessa voi irrota vähemmilläkin saavutuksilla.

Junioritoiminnassa on suuria eroja

Miten sitten tällaisia urheilun saralla usein kuultuja käsitteitä voisi soveltaa taiteissa? Ainakin musiikkialalla on helppo kuvitella, että sama sääntö viehättävistä kasvoista pätee. Suurten levy-yhtiöiden ovet avautuvat kenties helpommin. Teatteri- ja elokuva-alalla elämisen mahdollisuudet ovat olemassa rumemmallakin, mutta pääroolit voivat jäädä harvinaisiksi.

Yleistäen väittäisin, että taiteiden saralla mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu urheilua heikommin ja tärkein syy on junioritoiminnan puuttuminen. Taiteilijat ovat monesti lähtöisin perheestä, jossa taiteita arvostetaan ja harrastetaan omasta mielenkiinnosta. Harvalla paikkakunnalla on samanlaisia mahdollisuuksia hyötyä säännöllisestä harjoittelusta ja hyvästä valmennuksesta, kuten jalkapallossa, jääkiekossa, hiihdossa tai yleisurheilussa.

Kirjallisuus ja teatteri ovat suomalaisille rakkaita lajeja, mutta ei nuoria samalla tavoin kouluteta taiteilijan urall. Vain klassisessa musiikissa on kiistatonta junioritoimintaa:

Junioitoiminnan niukkuus on varmasti suraan yhteydessä myös siihen, miten vaikeaa itsensä on elättää esimerkiksi kirjailijana. Ehkä noin 20 kirjoittajaa elää pelkillä myyntituloilla. Se on aika vähän verrattuna siihen, että NHL:ssä, KHL:ssa, SM-liigassa ja eurooppalaisissa pääsarjoissa itsensä elättää liki tuhat suomalaista ammattipelaajaa - ja lisäksi alemmissa sarjoissa yhtä moni tulee jotenkin toimeen. Vaikka joku haaveilisi siitä, että hänen lapsestaan tulee taidemaalari, niin eivät vastuulliset vanhemmat ottaisi sellaista riskiä ja altistaisi lastaan köyhyyden ja alholisoitumisen riskille.

Opiskelevathan yleensä urheilijatkin varmuuden varalta toiseen ammattiin harjoittelunsa ohessa. Ties vaikka hienosti alkaneen uran päättäisi yllättävä loukkaantuminen.

Tasa-arvo ajassa ja taidekentän sisällä

Formula 1 on tietyssä suhteessa ehkä lähempänä taiteita: kilpailijoita on hyvin vähän ja on harvinaisempaa koskaan saada todellista näytön paikkaa. Myös talleissa on eroja. Moni ajaja kerää vuosi toisensa jälkeen kehuja asiantuntijolta ja kollegoiltaan, mutta ei koskaan pääse ajamaan autolla, joka voisi tehdä hänestä mestarin.

Tästä syystä formuloihin liittyy paljon enemmän spekulointia kuin muihin urheilulajeihin. Joka vuosi voidaan spekuloida sillä, kuka olisi voittanut, jos kaikki ajaisivat samanlaisilla autoilla.

Tällaista jossittelua kuullaan paljon taidekentällä, koska apurahat ja palkinnot määrittävät uran jatkoa hyvin ratkaisevasti. Näkyvyys lisää myyntiä ja myynti lisää näkyvyyttä. Joku voi tehdä hienoa taidetta vuosikymmeniä, mutta koskaan hänen kohdalleen ei osu sellaista skandaalia tai saavutusta, joka. Olympiavuodet ovat harvassa ja urheilijalla samanlainen kynnyshetki voi olla menestyminen muutaman sekunnin suorituksen osumisessa kohdilleen kerran neljässä vuoden syklissä - ja kenties vain pari kertaa uralla. Toisinaan kaikkien parhaaksi tunnustamalle osuu mahatauti juuri sille päivälle, jolloin juostaan finaali.

Sattuman vaikutuksia on vaikea eliminoida, vaikka lähtötilanne olisi reilu. Sehän on osa urheilun viehätystä. Urheilussa kansa janoaa kaikkein eniten juuri todistaa dramaattista tarinaa. Mieleen ei välttämättä tallennu se, että voittaa ylivertaisesti, mutta jos häviää sadasosasekunnilla...

Vaikka taiteissa monesti puhutaan kirjan tai elokuvan laadusta teoksena, ei sekään voi olla vaikuttamatta kokonaiskuvaan, jos kulissien takana tapahtuu jotakin traagista. Moni teos muistetaan paremmin sen ympärillä tapahtuneesta kohinasta. Todellisuuden käsikirjoittama juoni osoittautuu lopulta kiinnostavammaksi.

Kulttuurin sisäinen hegemonia: urheilu vs taiteet

Mitä jos taiteet ja urheilu saisivat keskenään yhteiskunnassamme tasa-arvoisen kohtelun? Tulisiko taiteista suositumpia ja kehittyisikö niiden laatu, jos iltapäivälehdissä olisi viikottain Taideliite? Mitä jos teksti-TV:n etusivulla kerrottaisiin heti, jos runoilija kärsii alavartalovammasta?

Kiinnostuisivatko laajat kansanjoukot laajemmin taiteesta, jos järjestettäisiin Urheilu-gaalan veroinen Taide-gaala, jossa taidekriitikkojen äänten pohjalta valittaisiin Vuoden Taiteilija - ja yleisö saisi äänestää vuoden sykähdyttävintä taide-elämystä kaikkien taiteiden joukosta.

Mitä jos kaikki yhteiskunnalliset lähtöoletukset resetoitaisiin ja mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuisi kaikkien kulttuurimme osa-alueiden välillä? Palautuisiko nykyinen hegemonia ennalleen vai muotoutuisivatko hierarkiat toisenlaisiksi?

Eikö esimerkiksi ole vain sattuman oikku, että meillä heitetään juuri keihästä? Mitä jos Tapio Rautavaara olisi liukastunut väärässä kohtaa ja epäonnistunut Lontoon Olympiakisoissa vuonna 1948? Ehkä perinne olisi katkennut siihen ja keihäänheiton sijaan me panostaisimme enemmän painiin tai soutuun, jotka myös olivat kultamitalilajeja.

Elitismin eroista taiteessa ja urheilussa

Mistä hitosta elitismissä oikein on kyse? Miksi sanan käyttötapoihin liittyy niin monia näkyviä ristiriitoja?

Taiteilijoita saattavat esimerkiksi syyttää elistismistä samat ihmiset, jotka lauantaisin ihan mielellään katselevat Valioliigan jalkapalloa tai yleisurheilun Eliittikisoja. Ei heitä ollenkaan pieni elitismi näytä haittaavan, kunhan se ajoitetaan viikonlopulle.

Edustaako kirjallisuus elitismiä, koska kirjastoon ei ole pääsymaksua, eikä edes kirjojen lainaamisesta tarvitse maksaa? Miksi ei F1-sirkusta ole alettu kutsua elistiseksi lajiksi sen jälkeen, kun kilpailut siirrettiin maksukanaville? Formuloita voivat livenä katsella enää harvalukuisat etuoikeutetut kansanryhmät. Eikö se ole nimen omaan elitismiä?

Miksi elitismi on täysin sallittua tai jopa ihailtavaa urheilussa, mutta tuomittavaa taiteessa? Eroavatko mainitut elitismin muodot jollain merkittävällä tavalla toisistaan?

Vaikuttaako urheilussa kansan positiivisiin mielikuviin esimerkiksi se, että urheilijat "nousevat lajin korkeimpaan eliittiin", kuten usein sanotaan. He eivät synny eliittiin, vaan ponnistelevat pitkään saavuttaakseen huipun.

Mutta kyllä kai samat ponnistelun vaatimukset pätevät myös taiteilijoihin? Miksi ei taiteilija saisi omilla lahjoillaan ja peräänantamattomalla työllä nousta oman lajinsa eliittiin ja sanoa tehneensä niin?

Ehkä erot mielikuvissa perustuvat medianäkyvyyden jakautumiseen? Taiteilijasta tulee tunnettu vasta sen jälkeen, kun hän on saavuttanut suuria. Yleisö ei saa seurata hänen uraansa sen alkuvaiheissa, sillä valtamediat eivät usein ole hänestä pätkääkään kiinnostuneita, ennen kuin hän lyö läpi ja esimerkiksi voittaa Pro Finlandia -mitalin tai saavuttaa kirjailijana ensimmäisen Finlandia-ehdokkuutensa. Juontuvatko suuren yleisön epäilykset kenties siitä, että taiteilijat usein vain tupsahtavat esille - ikään kuin he eivät olisi lainkaan tehneet työtä menestyksensä eteen?

Tai ärsyttääkö isänmaallisia kansalaisia jollain tapaa se, että taiteiden ylimmistä tunnustuksista nykyään käytetään nimitystä Finlandia-jotakin? Kuulostaako se teeskentelyltä?

Pitäisikö taiteisiin ennemmin omaksua jokin Kuninkuusravien kaltainen romanttisempi nimitys? Kuninkuusraveissa juoksevat suomenhevoset ja myös tangokilpailuissa palkitaan kuninkaallisia? Ehkä kansa ennemmin haluaisi muuttaa Suomen kuningaskunnaksi, jotta pääsisimme kaikenlaisesta elitismistä?

Ehkä suurimmat taiteiden ja urheilun väliset eroavaisuudet nähdään saavutusten mitattavuudessa. Urheilukilpailuissa on joskus erittäin helppo selvittää voittaja - ja hänen voittotuloksensa voidaan helposti ilmaista numeroilla: hän esimerkiksi juoksi 100 metriä tietyssä ajassa tai hyppäsi pituutta tietylle metriluvulle.

Myös urheilussa kuitenkin usein joudutaan turvautumaan tuomareihin. Heitä tarvitaan etenkin joukkuelajeissa, joissa pelaajille tuomitaan eri muotoisia rangaistuksia. Yksilölajeissa harkittu vastustajien häiritseminen on yleensä vaikeampaa.

Muutkin tekijät voivat vaikeuttaa kilpailijoiden keskinäisen paremmuuden mittaamista urheilussa. Esimerkiksi edellä mainitussa formulakilpailuissa tai rallissa on kyse pitkälti välineurheilusta. Kuljettavat ovat hyvin eri arvoisessa asemassa sen suhteen, missä tallissa he ajavat. Tästäkään huolimatta lajia ei yleensä kutsuta elitistiseksi.

Taitoluistelua sentään pidetään joskus elitistisenä lajina, ehkä juuri siksi, että tuomariston toiminta voi tuntua salamyhkäiseltä tai epäreilulta. Siinäkin lajissa sentään juontajat voivat omalla toiminnallaan helpottaa yleisön pääsemistä sisälle lajin hienouksiin.

Liittyykö suurin merkitsevä tekijä itse asiassa tapahtumien juontamiseen ja selostamiseen? Katsojilta häipyvät tunteet lajin elitismistä, koska joku selostaa heille selkeällä suomen kielellä mitä on tapahtumassa - miksi tuo toinen voitti ja toinen hävisi? Tulisiko taiteissa lisätä nimen omaan selostamisen ja perustelujen osuutta?

Itsekin pidän huolestuttavana, että niin monen taidekilpailun tai apurahoja myöntävien tahojen viesteissä suoraan julistetaan, ettei päätöksiä perustella?

Onko tämä varsinainen ongelma? Tulisiko taiteilijoiden suorituksia ptrkiä lempeän määrätietoisesti avaamaan katkeamattomalla seloksuksella, niin kuin isä tai äiti lukisi iltasatua lapselleen, jossa erottuvat toisistaan tekojemme hyvät ja pahat seuraukset?

Ehkä taiteen ongelma on narratiivien ohuudessa? Me tahdomme tietää miten tähän on päästy, mitä lopputulos on tullut maksamaan? Kuka on tarinan sankari ja kuka on konna.

Otetaan lopuksi esille raha, koska siitä ei ainakaan ole kyse. Me kaikki tiedämme varsin hyvin, että Euroopassa yksittäinen jalkapalloilija saattaa vuodessa tienata summan, joka vastaa Suomen valtion taiteelle myöntämää valtiontukea tai jopa jonkin taidemuodon koko liikevaihtoa, mukaan lukien yksityinen sektori ja kaikki säätiöt.

Me tiedämme, että yritysjohtajat voivat palkita itsensä bonuksilla, jotka eivät välttämättä perustu yrityksen kurssinousuun tai muihin mitattaviin saavutuksiin. Taiteilijat kulkevat samaan aikaan rääsyissä ja pyytävät vähemmän palkkaa kuin mikään toinen ammattikunta, jopa vähemmän kuin työttömät. Heillä ei ole yhteiskunnassamme mitään taloudellista valtaa, eikä enempää kuin ripaus viihdeteollisuuden vaikutusvallasta. Silti heihin kohdistuu niin paljon vihaa.

Taiteita syytetään elitismistä, koska jostain syystä se vain tuntuu sopivalta syytökseltä. Olen lukenut läpi useita keskusteluja Facebookissa tai Homma-forumilla, mutta en vieläkään osaa nimetä ilmiön perimmäisiä syitä. Ihmisille voi tarjota faktoja, mutta silti mielipiteet eivät juurikaan horju. Koska hyvät taiteen vihaamisen perusteet loistavat poissaolollaan, voimme kaiketi vain todeta, että halut eivät motivoitu kovinkaan rationaalisista perusteista - pikemminkin perustelut useimmiten perustuvat tietämättömyyteen.

Ehkä tarvittaisiin joku poikkeava yksilö, joka osaisi itsereflektion keinoin pukea sanoiksi oman vihansa taustamotiivit. Se tietenkin samalla melkeimpä edellyttäisi sitä, että henkilö itse olisi melkoinen taiteilija.


Onko tietämisen kynnyksenä suuren yleisön laiskuus vai taidepiirien tapa sulkeutua itseensä?

Tavalliset ihmiset eivät tiedä paljoakaan taiteesta tai taiteilijoiden elämästä.

Tästä voi syyttää osaltaan mediaa, joka ei välitä tiedottaa taidemaailman tapahtumista samaan malliin kuin tiedotetaan vaikkapa urheilusta, josta julkaistaan sadoittain kolumneja ja pelien jälkianalyysejä joka viikko.

Toivoisin, että taidetta käsiteltäisiin enemmän kritiikkien ja kansantajuisten selostusten muodossa, mutta en ole varma haluavatko kaikki taidepiirit samaa.

Välillä tuntuu siltä kuin tuntemani taiteilijat olisivat salaa iloisia siitä, että yhteys kansaan on katkennut. Monilla on suorastaan sadistinen halu kostaa koulukiusaaminen tai aiempi vähättely omalla ylivertaisuudellaan. Eivät kaikki taiteilijat halua olla yleisönsä kanssa samalla viivalla, vaan katsovat heitä ylhäältä.

Kyllä sen vaistoaa. Kyllä sinä varsin hyvin tiedät, mistä minä puhun.

Pienemmillä paikkakunnilla, kulttuuriseuroissa ja lautakunnissa mielellään myös ruokitaan tällaista mielikuvaa taiteesta, jotta paikalliset kulttuurihenkilöt voisivat tuntea itsensä muita paremmiksi, koska he arvostavat ja ymmärtävät taidetta.

Tällainen puhe suututtaa monia. Olen nähnyt sen joka kerta kun avaan suuni. Kyllä ylimielisyyden voi täysin oikeutetusti nimetä taiteen elitististen mielikuvien yhdeksi taustasyyksi. Tämä ei kuitenkaan yleensä päde alan parhaisiin, enemmänkin nuoriin kiipijöihin ja seurapiirien vähäpätöisempiin, mutta usein portinvartijoina toimiviin hännystelijöihin.

Monet tuntemani taiteen tekijät ovat erittäin nöyriä. He ovat saavuttaneet paljon, koska he tietävät, että kaikkein eniten merkitsee uuttera työnteko. He esiintyvät suurille yleisöille ja suuri yleisö rakastaa heitä, koska he ovat sydämeltään avoimia.

Kun heille myönnetään palkintoja, he kiittävät niitä, joille palkinto kuuluu - taustajoukkojaan, opettajiaan, valmentajiaan, puolisoaan ja kannustavaa yleisöä. Eivät he kuvittele kusipäisyyttään olevansa huipulla vain oman lahjakkuutensa ansiosta, vaikka kukaan tuskin epäilee, ettei heillä olisi myös lahjoja.

Suuri yleisö on taiteen äärellä usein kärsimätöntä ja se loukkaantuu helposti, jos jokin asia ei miellytä. Ihminen saattaa lukea runon, joka ei kosketa häntä itseään ja sen perusteella määrittellä kaiken runouden huonoksi. Epäilevät asenteet usein periytyvät suoraan heidän vanhemmiltaan. Eivät useimmatkaan runoja aktiivisesti vihaavat ihmiset tiedä runoudesta yhtikäs mitään.

Mitä kuitenkaan auttaa syyttää ketään osapuolta. Tarvittaisiin ennen kaikkea kärsivällisiä välittäjiä. Jokin suuri aikakausilehti voisi esimerkiksi tarjota runoudelle hieman palstatilaa, kunnes sattumalla itse kukin kohtaisi sellaisen runon, joka ei olisi niin huono kuin kaikki aiemmat. Ehdoton mielipide muuttuisi asteittain vähemmän ehdottomaksi.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mitään keskustelua edes käydä runouden popularisoimiseksi. Tarvittaisiin jokin suuri muutos rakenteisiin ja toistaiseksi ainoat valonpilkahdukset ovat olleet Poetry Slam ja Open Mic -tilaisuudet, joissa baariyleisö voi itse esittää omia runojaan ja myös tuomarin asemassa arvioida muiden runoja. Tällaiset tapahtumat raottavat norsunluutornin ovea, vaikka tapahtumien kautta ei kovin helposti päästä aivan tornin huipulle, laakeriseppeleeseen asti.

Viralliset kustantamot eivät ole olleet lavarunoudelle vielä kovin suopeita. Kuka tahansa voi esittää runojaan pienelle yleisölle, mutta suuri yleisö jää usein tavoittamattomiin jopa parhailta lavarunoilijoilta, koska he eivät saa kirjojaan myyntiin yleisiin kirjakauppoihin ja koska suuren levikin lehdet, kuten Ilta-Sanomat tai Ilta-Lehti eivät millään tavoin edistä runouden näkyvyyttä.

Taidepiirit saisivat mielestäni edes haluta tällaista näkyvyyttä, mutta aika harva edes ottaa ajatusta tosissaan. Voin hyvin arvata, että Ilta-Lehteen säännöllisesti kirjoittava runoilija pian menettäisi kunnioituksensa kollegoidensa silmissä. Suurimpana syynä olisi varmaankin kateus, mutta "sellaisen populistisen puuhastelun huonoa vaikutusta kulttuurielämälle" tuskin perusteltaisiin kateuden kautta.


Pennittömien kulttuurikartelli

Lopuksi vielä tuore ja astetta radikaalimpi näkökulma taiteen elitismiin. Mitä jos taiteen eräänlainen elitismi juontuu juuri siitä, että taiteen tekijöillä ei yleensä ole kovinkaan suuria tuloja. He ovat tottuneet tekemään huomattavan paljon työtä olemattomalla palkalla tai jopa ilmaiseksi.

Sosiaalinen ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa "kulttuurikartelliksi" saa alkunsa siitä, kun taiteilijat ovat pakotettuja toimimaan yhdistyksissä ja osuuskunnissa. He tekevät toisilleen pieniä palveluksia ja jäävät kiitollisuudenvelkaan, koska kukaan ei oikein tiedä kuka on kenellekin eniten velkaa toisten teosten kommentoimisessa, tekstien editoimisessa tai näyttelyjen ripustamisessa. Taideperheestä tulee helposti hyvinkin tiivis, koska kukin on riippuvainen siitä, että tarvittaessa löytää jonkun, jolta saa materiaaliapuja tai kriittisen mielipiteen.

Jos taiteilijoilla olisi käytössään hyvin paljon rahaa, heidän ei tarvitsisi jakaa työtiloja ja tarvikkeita - tai hankkia yhteistoimin rahoitusta yhdistyksensä taiteelliseen toimintaan, joka auttaa heitä kutakin täyttämän oman kalenterinsa tapahtumilla ja yhteisesti sovituilla määräajoilla.

Rutiköyhien taiteilijoiden toimintaa motivoi keskinäinen kilpailu, kiitollisuudenvelka ja alan muille toimijoille, kuten kustantajille, galleristeille tai säätiöille annetut lupaukset. Työtä hyvin harvoin motivoi raha, koska palkat ovat epäsäännöllisiä ja myyntitulot epävarmoja.

Kulttuuripiirien ja tavallisen kansan välille syntyy merkittävä kulttuuriero, joka perustuu paitsi rahanhalveksimiseen, myös erityinen taituruus muiden motivaatiokeinojen hallinassa.

Taiteilija on itse asiassa motavaation ammattilainen aivan ari mittakaavassa kuin urheiluvalmentaja, joka voi luvata joukkueelleen rahaa ja menestystä. Taiteilija voi luvata itselleen vain rankkaa työtä ja ympäröivän yhteiskunnan halveksuntaa, mutta silti hän herää aamulla aikaisin ja aloittaa 12 tunnin työpäivän, josta ei viikon päätteeksi heltiä penniäkään.

Eräänlaista hengen elitismiä edustaa rautainen tahto, joka ei ole alisteinen rahalle. Ehkä siksi vasemmistopuolueet osaavat arvostaa taiteilijoiden karismaa. He näkevät ihmisen, joka kulkee kirpparirääsyissä, mutta ulkonäöstään huolimatta on rutiineissaan äärimmäisen kurinalainen ja määrätietoinen kuin huippu-urheilija.

Toisaalta eräänlaista elitismiä edustaa myös taiteilijapiirien sisään päin lämmennyt kulttuurikartelli, jossa ulkopuolisen on vaikea saavuttaa uskottavuutta, ennen kuin hän on monella tavoin todistanut itsensä. Myös taiteen kommunikaatio on valitettavan usein rajoittunut näiden kartellien sisäpuolelle. Kullakin taiteenmuodolla on oma diskurssinsa sekä muusta yhteiskunnasta riippumattomat muoti-ilmiönsä.

Saadessaan toisiltaan riittävän paljon apua ja kunnioitusta voi taiteilijayhteisö jopa täysin lopettaa ulkomaailmalle viestittelemisen. Esseet julkaistaan omissa lehdissä. Keskustelut käydään tietyn ravintolan tietyssä pöydässä.

Aikaa myöten kartelli alkaa muistuttaa pelottavan paljon salaseuran looshia.

Pitäisikö työaikoja pidentää?

Dilentantti yhdistää eri elämänalojen viisautta.

Syksyllä 2014 Lännen Media -korsernin lehdet uutisoivat, että asiantuntijat Juhana Vartiaisen johdolla kannattivat työaikojen pidentämistä.

Monet muutkin asiantuntija kohotti äänensä ja ilmaisivat vastakkaisen mielipiteensä. Vastakkain olivat ainakin Ammattiliittojen keskusjärjestö sekä Elinkeinoelämän keskusliitto.

Mutta mitä ajattelevat todelliset inhimillisten menetystekijöiden ammattilaiset? Entä jos kysyisimme mielipidettä sellaiselta taholta, joilla on esittää täsmällisiä ja ymmärrettäviä lukuja - siis urheiluvedonlyöjiltä.

Vedonlyöntitoimistot sekä rahapelien ammattilaiset perustavat arvionsa tilastotietoihin, jotka on kerätty analysoimalla tuhansia pelejä. Useita joukkuelajeja vertailemalla luulisi löytyvän lainalaisuuksia, jotka pätevät myös työelämään.

Väsymystekijät kumuloituvat

Urheiluvedonlyöjät pyrkivät huomioimaan laskelmissaan kaiken tarjolla olevan informaation, mukaan lukien joukkueiden väsymystilan. Netistä löytyy useita blogeja, joissa on tarkasteltu suurten aineistojen perusteella esimerkiksi matkustamisen tai peräkkäisten pelipäivien vaikutusta pelaajien seuraavan päivän suoritukseen.

Sekä jalkapallossa, jääkiekossa että koripallosssa pätee sama yleinen periaate: kotijoukkue voittaa todennäköisemmin kuin vierasjoukkue. Tutkimuksissa tätä on selitetty muun muassa sillä, että tuomari viheltää herkemmin rangaistuksia vierasjoukkueelle pienistä rikkeistä, koska yleisö reagoi vahvasti kotijoukkueen kohtaamiin vääryyksiin. Toinen selittäjä on matkustaminen, joka vähentää vierasjoukkueen valmistautumiseen käytettävissä olevaa aikaa. Monimutkaisempi vaikutus on varsinaisella yleisön kannustuksella, sillä se voi kääntyä myös kotijoukkuetta vastaan, jos voittamiseen kohdistuu liikaa paineita.

Pelissä voi lisäksi olla sääntöjä (kuten jääkiekossa mahdollisuus peluuttaa haluamiaan ketjuja vastakkain) jotka oikein käytettynä tarjoavat kotijoukkueelle pienen edun. Lähes kaikissa yleisimmissä joukkuelajeissa kotietu ennustaa noin 60-40 todennäköisyyttä, joka täytyy ottaa huomioon, jos tutkitaan peliuupumuksen vaikutusta.

Tulosten perusteella väsymyksen vaikutus on kaikkein suurin, kun se yhdistyy muihin negatiivisiin tekijöihin, kuten yleisön buuaamiseen, pitkiin matkoihin tai perättäisiin tappioihin. Silloin voi käydä niin, että väsyneen joukkueen "selkäranka katkeaa". Tilastojen mukaan NBL:ssä, eli Yhdysvaltojen koripalloliigassa vierasjoukkueen voiton todennäköisyys on enää 32,9% jos se pelaa toisena peräkkäisenä päivänä levännyttä kotijoukkuetta vastaan.

Normaali odotusarvo:

Kotijoukkue 60% vs. vierajoukkue 40

Jos vierasjoukkue on lisäksi väsynyt edellisen illan pelistä ja matkustanut toiselta paikkakunnalta:

Kotijoukkue 67,1% vs. vierasjoukkue 32,9%

Lähde:
http://www.databasebasketball.com/content/backtoback.htm

Sama peräkkäisten pelipäivien ja matkustamisen yhteisvaikutus verottaa vierasjoukkueiden tehoja myös muissa lajeissa:

"Overall, NHL teams playing on home ice can be expected to win about 55.1% of the time.

When the home team is playing a back-to-back against a rested opponent, their win probability drops down to 53.8%

A home team with an additional day of rest has a 57% win probability; if they have 2 additional days of rest, they have a 58.7% chance of winning."

http://puckprediction.com/2014/08/06/the-schedulers-dilemma-back-to-back-games-and-fatigue-effects-in-the-nhl-regular-season/

Ammattiurheilijoiden kunto on sovitettu työn vaativuuteen, mutta silti heidän tehonsa notkahtaa väsymyksen vaikutuksesta. Mitä sitten tapahtuu tavalliselle työntekijän tuloskunnolle, kun hänet ajetaan loppuun ylitöillä ja peräkkäisillä pitkillä työpäivillä?

Poimitaan lopuksi tuore esimerkki kotimaasta. Lännen Median lehdet kirjoittivat 12.3.2015:

Väsynyt Bisons kärsi ennätystappion

Loimaan Bisons kärsi kauden toistaiseksi suurimman tappionsa miesten Korisliigassa, kun Joensuun Kataja haki torstaina suurinumeroisen vierasvoiton 90–62 (40–33).

Sarjaohjelma pisti joukkueet vastakkain varsin erilaisilla rasitusasteilla: Kataja oli pelannut viimeksi 12 päivää sitten, kun Bisons raatoi samassa ajassa nyt jo kuudennen pelinsä.

Tämä näkyi kentälläkin. Viimeksi tammikuun alussa kotipelinsä hävinnyt Bisons ei onnistunut kummassakaan päässä. Puolustus vuosi ja hyökkäyspäässä se jäi kauden pienimpiin pisteisiinsä.

Jääkiekon seuraamisen opas

Jääkiekko antaa paljon, mutta se myös vaatii katsojalta paljon. Kentällä äijät viuhuvat minne sattuu ja jossain on pieni musta kiekko, johon katseensa täytyisi naulita. Sellaisen hulinan äärellä hämmentyy, jos ei ole alan koulutusta ja kokemusperäistä ymmärrystä lajin dynamiikasta.

Jääkiekko voi tuntua hämmntävältä ja järjettömältä viihteeltä, hieman kuten oppera, jossa lihava täti mylvii jotain italiaksi. Täytyy olla taustatietoja siitä, miksi täti on niin tolaltaan ja heiluttelee käsiään.

Jääkiekon seuraaminen on hieman samalla tavalla haastavaa kuin sen pelaaminen. Kumpikin vaatii pelisilmää, joka kehittyy vain vuosien harjoittelun kautta. Katsojan on ennätettävä kiekon edelle kuin Wayne Gretzky - oltava siellä minne kiekko on menossa, ei siellä missä kiekko parhaillaan on.

Jos peliä ei pysty ennakoimaan, sitä tuntuu turhauttavalta edes katsella. Yhtäkkiä vaan tulee maali ja kansa hurraa. Maalitilanteet pitää osata intuitiivisesti vaistota. Silloin pystyy nauttimaan myös hetkistä jolloin maaleja ei tule. Niihinkin sisältyy jännitystä.

Penkkiurheilussa ei ole kyse vain paitsiosäännön ymmärtämisestä. Harvoinhan nykyään mitään paitsioita edes vihelletään. Tapahtumien seuraamista helpottaa monikin asia - tai itse asiassa jo minimivaatimukset ovat melko korkeat.

Täytyy esimerkiksi tietää se, että tietää mitä eroa on normaalilla viisikkopelaamisella, ylivoimalla ja alivoimalla. Kun hahmottaa jäähyjen merkityksen ja tuntee ylivoimakuviot, voi pidättää hengitystään ilmeisissä vaaranpaikoissa ja huokaista helpotuksesta, kun Ruotsi ei tehnytkään maalia avopaikasta.

Kokematon katsoja näkee vain kaoottista säntäilyä ja ihme huitomista. Välillä tulee hidastettuja uusintoja tilanteista, joissa ei näytä edes tapahtuvan mitään.

Jääkiekkokulttuuriin vihkiytyminen edellyttää sitä, että sisäistää suuren määrän skeemoja ja symbolista pääomaa. Kokenut katsoja tuntee esimerkiksi kaikki tuomarin käsimerkit ja voi tuhista, että miksi se vihelsi jäähyn "koukkaamisesta", kun se olisi ennemmin pitänyt merkitä se "kampitukseksi".

Kokenut katsoja näkee, että voi hitto nyt tuli jäähy, jo murto-osa sekuntia ennen kuin mitään vihellystä kuuluu. Valo kulkee nopeammin kuin ääni, you know.

Pelin sisällä merkitsevät vain maalit, mutta katsojalle ovat merkityksellisiä monet muutkin asiat.

Kokenut katsoja pystyy arvioimaan maaleja hieman kuin taitoluistelussa arvioidaan hyppyjä. Hän erottaa "vanhanaikaisen" ja "ilmaveivin", kuten toisistaan erotetaan kolmoislutz, -aksel, -tulppi tai -shalkov... mitä niitä nyt onkaan. Hän tietää milloin on ammuttu ranteella ja milloin lämärinä. Hän tietää milloin pitäisi yrittää längistä ja milloin tähdätä ylämummoon.

Maali voi olla komea tai syntyä tsäkällä. Maali voi olla jonkun ansiota tai jonkun toisen syytä.

Jos ammattimainen lätkäfani osaisi ja jaksaisi luistella sekä käsitellä mailaa, hän usein tuntisi jo pelikuviot ja tajuaisi valmentajan käskyt. Niiltä osin hän pärjää jo esimerkiksi EA Sportsin NHL06'ssa, miksei sitten oikeassakin pelissä.

Tarvittaessa kokenut penkkiurheilija osaisi itse selostaa tilannetta, ja kotistudioissa moni tekeekin korjauksia selostajan puheeseen. Maalin toinen syöttäjä ei ollut Granlund vaan Korpikoski. No niin, nythän se tieto virallisestikin korjattiin. Mitäs minä sanoin! Tiesin sen ilman hidastustakin, koska kyllä minä tiedän mikä numero kenenkin selässä on ja kuka pelaa oikealla. Tästä 14"" matkatelkusta näkyy numerot vähän suttuisesti, mutta kyllä tuollaiset asiat jo vaistonvaraisestikin pitää tietää.

Yhä oleellisempi osa jääkiekon nautinnosta syntyy jälkianalyysistä. Jääkiekko on nykyään kuin joku C.S.I. Hakametsä. Oikeusmurha on tapahtunut. Ruotsi voitti. Nyt täytyy tutkia aineisto ja osoittaa syylliset. Kenen virheestä maalitilanne sai alkunsa? Kenen olisi pitänyt pitää oma miehensä. Kuka nukahti?

Suomen kansa rakastaa dekkareita ja ehkä tässä on jokin yhteys: on ihan sama, vaikka Leijonat teurastettaisiin jäällä, kunhan etsivät haistavat veren ja pääsevät murhaajien jäljille. Leijonat romahtivat neljänneksi, mutta sentään Juhani Tammiselta saadaan tunteikkaat kommentit.

Selostaminen on taitolaji. Kommentointi on taitolaji. Katsominen on taitolaji.

Ruokolahdella nähtiin leijona.

Varmaan se itse pelaaminenkin jonkinlaista taitoa vaatii, mutta mieti hetki: pelaajalisenssi on 60.000 suomalaisella, mutta aktiivisia katsojia on vähintää kymmenkertainen määrä. Pelaajan aktiiviura voi kestää 20 vuotta, katsojan aktiiviura helposti 60 vuotta. Pelaajat ovat jäällä vain joka kolmanneksen tai neljänneksi ottelusta, mutta hyväkuntoinen katsoja pelaa jokaisen vaihdon.

Mitä enemmän on kilpailua, sitä vaikeampi päästä huipulle. Kiekkoyleisöjen eliitti se vasta kokenutta porukkaa onkin. Moni veteraanikatsoja seuraa peliä niin antaumuksella, ettei voi kuin ihailla sitä huimaa tarkkaavaisuutta, verbaalista taituruutta ja palleasta lähtevää huutoa, joka oluen huurustamaan pelisilmään yhdistyy.

Lopputuloksena on fani, joka antaa aina 110-prosenttia ja heittäytyy uhrautuvaisesti kiekon eteen.

Relatonomia ja relatologia

Kuluneen vuoden sisällä olen kirjoittanut kymmenkunta juttua relativismista. Aiheen satunnainen pyörittely tähtää laajahkon filosofisen teoksen julkaisuun. Olen melko tarkasti hahmotellut päässäni mitä kaikkea siihen sisältyy - ja mitä oleellisia asioita olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta. Joka tapauksessa kirjaan päätyvät esseet tulevat olemaan pidempiä ja huolitellumpia.

Yksi tärkeimmistä pointeista on se, että relativismin kritiikki ei ole lähtökohdiltaan filosofista, vaan psykologista. Relativismin viha on syvällä ihmisen perusluonteessa.

Jotta en puhuisi vain -ismistä, tarvitaan kaksi uutta käsitettä: relatologia ja relatonomia. Ensimmäinen tutkii suhteellisuuteen liittyviä ideologioita, asenteita ja uskomuksia - jälkimmäinen puolestaan konkreettisten asioiden pesunkestävää suhteellisuutta.

Annan käytännön esimerkin relatonomisesta tutkimuskohteesta. YLE on viime aikoina esittänyt muutaman kerran dokumentin Sinivalkoinen valhe, jossa puhutaan suomalaisten hiihtäjien doping-kärystä.

Esitän kysymyksen: Onko Mika Myllylä suuri urheilijalegenda?

Ensimmäinen ajatuksesi voi olla A) KYLLÄ, tai se voi olla B) EI. Mahdollisesti saatat sanoa, että C) SE RIIPPUU...

Jos vastasit C, sinulla on taipumusta relativismiin.

Useimmat ihmiset eivät vastaa mitenkään herkästi, että "no se vähän riippuu...", koska sellainen vastaus on psykologisesti ja sosiaalisesti kiusallinen.

Empiminen ja jossittelu on empimistä ja jossittelu. Lisäksi se on jaarittelua, jahkailua, selittelyä ja asioiden liiallista monimutksistamista. On tuskin olemassa kovin montaa positiivisesti värittynyttä sanaa, jolla saman voisi ilmaista. Jopa "tarkkoin harkitseminen" kuulostaa tylsän kuivakalta ja aikuismaiselta.

Ihminen useimmiten toivoo, että vastaus olisi selkeä ja yksinkertainen. Hän kiirehtii vastaamaan kyllä tai ei, koska haluaa vaihtaa aihetta tai ilmaista kantansa.

EHKÄ on kiusallinen vastaus myös siksi, että silloin muut eivät saa meistä selkeää kuvaa. He eivät tiedä, olemmeko me heidän kanssaan samaa mieltä. Joissain kysymyksissä EHKÄ tulkitaan automaattisesti vihamielisesti. Meidän täytyy kannattaa jotain joukkuetta ja tunnustaa jotain väriä.

No, mutta miten sitten kysymys Mika Myllylän urheilusaavutusten suuruudesta olisi suhteellinen kysymys?

Voimme kuitata hänen uransa toteamalla, että hän käytti kiellettyjä aineita ja saavutti mitalinsa "likaisesti" ja "epäurheilijamaisesti". Toisaalta voimme joidenkin todistajalausuntojen perusteella olettaa, että jo useiden vuosikymmenten ajan kaikki menestyneet hiihtäjät ovat käyttäneet jotain laittomia menetelmiä.

Näinhän monet tahtovat ajatella. Se puolustaa suomalaisten saavutuksia. Jos kaikki douppaavat, Mika Myllylä on kaikkien douppaajien keskuudessa nopein ja kestävin - ja silloin hän tosiaankin oli lajinsa paras. Jos muut eivät käyttäneet doping-aineita, puhtaiden urheilijoiden joukossa oli ehkä häntä parempia hiihtäjiä, jotka hävisivät vain, koska halusivat kilpailla puhtaasti.

Tämä kysymys on avoin - ja niinpä vastaus jää suhteelliseksi. EHKÄ voittaa. Epämukavuus valtaa varmalta tuntuneen maailmamme. Pian päämme halkeaa kaikista avoimista kysymyksistä. Vitun relativistit, pitäisivät turpansa kiinni! Jaarittelijat ja ilonpilaajat!

Urheilijat kuolevat aina nuorena

Miksi urheilu on kaikessa parempaa kuin taide? Miksi urheilulla on enemmän harrastajia? Miksi siinä liikkuu enemmän rahaa?

Iltapäivälehdissä on urheiluliite, mutta ei kulttuuriliitettä. Jääkiekkohalli on rakennettu ensin jääkiekkoa ja vasta sitten kulttuuritapahtumia varten. Olympialaisten katsojamääriä voidaan mitata miljardeissa. Kansainvälisissä tennisturnauksissa jaetaan kuuhausittain suurempia palkkiota kuin koskaan Nobel-voittajille.

Minuakin kuohuttaa se, jos Pekka Himanen saa 700.000 euroa, mutta Roger Federer voi tienata saman summan Grand Slamin hävitystä välieräottelusta. Hänen ei tarvitse luvata yhteiskunnalle mitään vastineeksi.

Yritän miettiä kysymystä pelkästään sosiaalisten rakenteiden kautta – en siis aio käsitellä arvoja tai asenteita, enkä esittää väitteitä absoluuttisesta paremmuudesta.

On aika itsestään selvää, että suurempi harrastajamäärä ja suuremmat yleisöt johtavat suurempaan medianäkyvyyteen, mikä puolestaan johtaa suurempiin mainosrahoihin ja kilpailupalkintoihin. Mutta mistä kaikki alkaa? Kouluissa opetetaan äidinkieltä huomattavasti enemmän kuin liikuntaa. Kansainväliset urheilukisat ovat vain reilut sata vuotta vanha ilmiö – ja jo nyt niiden ympärillä pyörii bisnes, jonka kohtuullisuus on karannut kaiken järkeilyn ulottumattomiin.

Urheilu-ura on lyhyt – ja mitä sen jälkeen?

Urheilijat siirtyvät eläkkeelle nuorena. Sen jälkeen he eivät eläköidy, vaan usein saavuttavat melko hyvän aseman yhteiskunnassa. Toisinaan entiset urheilijat siirtyvät politiikkaan ja liike-elämään jo 30-vuotiaana. Samalla he vievät sinne omat arvostuksensa lajia kohtaan, ja rakentavat kytköksiä puolueiden ja urheiluseurojen välille.

Suurissa urheiluorganisaatiossa syntyy erilaisia ikäkerrostumia, joissa vanhemmat urheilijat valmentavat tai tukevat taloudellisesti nuorempia. Tällaista ei taiteissa juurikaan tapahdu, koska taiteen tekemistä voi jatkaa lähes hamaan tappiin.

Random-kaavio

Yleensä kirjailijat ja kuvataiteilijat alkavat saavuttaa kiinnostavan taitotason ja löytää oman tyylinsä vasta siinä iässä, kun urheilijat jo siirtyvät toisiin virkoihin. Kunnioitetut mestarit eivät siirry syrjään ja aja lajin yhteisiä etuja, vaan he jatkavat loppuun asti individualistista kilpailua toisiaan vastaan

Mitä jos Sofi Oksanen lopettaisi nyt kirjoittamisen ja siirtyisi muihin töihin? Mitä jos yhteiskunnassa olisi kymmenittäin osaavia lobbareita ja agentteja, jotka kouluttaisivat nuorempiaan, ylläpitäisivät paikallisia järjestöjä ja markkinoisivat alansa uusia tähtiä - ja kaikki he olisivat ex-taiteilijoita? Kirjallisten piirien yhteiskunnallinen vaikutusvalta voisi lisääntyä, kun tärkeissä viroissa toimisi enemmän kirjallisuuden puolestapuhujia. Nyt vain Jari Tervo toimii televisiomooseksena Lauantai-illan Ministeriössä, mutta hänkään ei ole lopettanut kirjoittamista... eikä lopeta, ennen kuin saavuttaa luvatun Finlandiansa.

Varhainen eläköityminen pätee kuitenkin vain urheilijoihin, eikä se asia tule muuttumaan. Toki joillakin aloilla (kuten klassinen musiikki) koulutetaan paljon taiteilijoita, ja osasta sitten tulee opettajia ja yhdistysosaajia.

Kansainvälinen vertailu on helpompaa

Urheilu on suurempi bisnes myös siksi, että kansallisten urheilutulosten keskinäinen vertailu on helppoa. Jos joku hyppää Kalevan kisoissa pituutta 9 metriä, voimme olettaa, että hän voi tehdä saman myös MM-kisoissa. Ainakin me haluamme nähdä hänet MM-kisoissa.

Kirjallisuus on sikäli kaikkein eristynein taidemuoto, ettei vieraskielisestä kirjasta ymmärrä välttämättä hölkäsen pöläystä. Kuvataiteista ja musiikista sentään tajuaa jotain, vaikka kulttuurit eroaisivat suuresti. Kirjailija tavallaan joutuu oman kielensä vangiksi, ellei joku toinen näe suurta vaivaa hänen teostensa kääntämiseksi.

Urheilu on ylivoimainen ymmärrettävyydessä ja vertailtavuudessa. Kansainvälisiä kilpailuja järjestettäessä ei ole yleensä mitään kielimuuria. Näemme ilman selostajaakin, kuka teki maalin tai saapui maaliin ensimmäisenä. Kisat ovat universaali tapahtuma ja sitä kautta pärjäämiseen liittyy kansallisia etuja. Kaikki tämä kasvattaa media-arvoa ja houkuttelee paikalle isot rahat.

Suuremmat kansalliset panokset

Urheilu mahdollistaa hyvin poikkeuksellisia yhteisöllisyyden kokemuksia ja vanvistaa kansallista itsetuntoa. Urheilu onkin ehkä tärkein nationalismin liittolainen, vaikka myös kulttuurin piirissä puhutaan kansallismyönteisyydestä ja kansallisten arvojen korostamisesta.

Jo paikallisen II divarin joukkueen ottelussa yleisölle tarjoutuu mahdollisuus kannustaa omia ja tulla osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vastaavaa hurmaa ja kansallistuntoa on Suomessa liittynyt taiteisiin lähinnä vain sen yhden kerran, kun Lordi voitti euroviisut.

Suomi on uusi maailmanmestari, maailmanmestari!

On ilmiselvää, että tällä osa-alueella urheilu voi kevyesti perustella kansalaisille ja päättäjille sen, miksi valtion tulisi tukea sitä verorahoin... ja kaikki alkaa kansainvälisesti ymmärrettävästä kielestä.

Joukkueen sisälle mahtuu myös yksilö

Joukkuelajit ovat kiinnostavampia myös muista syistä kuin siksi, että ne edustavat jotakin kaupunkia tai kansaa. Joukkueet sisältävät myös yksilöitä. Voi kannattaa ennemmin Messia tai Barcelonaa, ihan kummin päin haluaa – voi jopa vihata Cristiano Ronaldoa ja silti samaan aikaan kannattaa Real Madridia.

The Beatles on kaikkien aikojen suurin bändi ehkä siksi, että se tarjosi faneilleen laajan kokoelman erilaisia yksilöitä. Ei ollut pelkästään kyse Beatlesien fanittamisesta, vaan poliittisen John Lennonin, valaistuneen George Harrisonin tai mukavan tavallisen Ringo Starin kannattamisesta. (Kuka ties joku on joskus kannattanut myös Paul McCartney'ta? Onhan Mikki Hiirelläkin fanikuntansa.)

Nuorten on helpompi fanittaa bändejä, koska kavereiden kanssa voi silti olla erimielinen siitä, kuka bändin jäsenistä on suosikein.

Ehkä krjailijoiden tai kuvataiteilijoiden tulisi perustaa joukkueita? Ai niin, sehän on jo kerran tapahtunutkin – Tulenkantajat on ainakin historiassa esitetty eräänlaisena bändinä. Se tekee heti koko jutusta vähän kiinnostavamman. Kuinka siistiä olisi ollut elää silloin japäästä näkemään koko porukan yhtä aikaa jonkun kotibileissä! Mihinkäs minä laitoinkaan sen minun aikakoneeni?!

Myös eräässä toistaiseksi mainitsemattomassa taidelajissa syntyy bändejä, nimittäin sketsihuumorissa. Monty Python oli tiimi – ja samoin Marx-veljekset, Kummeli jne. Studio Julmahuvin näyttelijät muistetaan yhä kollektiivin edustajina.

Säännöllisyys

Urheilukilpailut järjestetään melko usein ja säännöllisesti. On helpompi muodostaa rutiineja harrastamiseen ja kilpailujen seuraamiseen, kun jatkuvasti laji muistuttaa olemassaolostaan. Kilpailukaudessa on pitkäjänteisyyttä ja esimerkiksi jääkiekkojoukkueen kausilipusta voi joutua maksamaan tuhansia. Laji vaatii sitoutumista ja pienemmistäkin pääsylipputuloista kertyy kauden aikana iso rahasumma.

Säännöllisyys helpottaa myös toimittajien työtä, kun työnsä ja elämänsä voi rytmittää. Rahasta ei tarvitse ahdistua, kun myös urheilijoiden ja lajin parissa työskentelevien toimitsijoiden tulot ja menot ovat säännöllisemmät.

Kirjailijan on vaikea pitää yllä julkaisutahtia joka kuukausi. Ehkä vain lyhyet sarjakuvat, kuten Fingerpori, voivat olla samalla tavoin säännöllistä ja jatkuvaa.

Btw. oletko koskaan ajatellut, että Fingerpori on kansallisaatetta nostattamaan luotu brändi, mistä kielii alkuosa FINgerpori.

Nimi vihjaa Talvisodan henkeen myös liittämällä Suomen ja Saksan samaan rintamaan ja soittamalla porilaisten marssia: FIN + GER + Pori = isänmaallinen sarjakuva.

Kilpailun avoimmuus

Runokilpailuun lähetetään tekstejä - ja sitten puoen vuoden kuluttua joku julistaa kuka voitti ja ketkä saivat kunniamaininnan. Kilpailussa ei ole minkäänlaista avoimmuutta. Lukijat voivat ehkä verrata kärkiryhmän keskinäisiä eroja, mutta kaikki valintametodit ja välivaiheet jäävät pimentoon.

Urheilussa tällaista kabinettien sisällä tapahtuvaa päätöksentekoa ei koskaan sallittaisi - eikä myöskään näin pitkää viivettä suorituksen ja arvioinnin välillä. Urheiluyleisö on saapunut paikalle, koska se haluaa nähdä reilun ja avoimen mittelön, jossa kilpailijat asettuvat samalle viivalle.

Runokilpailut täytyisi päivittää nykyaikaan ottamalla mallia laulukilpailuista. Idols, X-Factor ja Voice perustuvat kaikki siihen, että kilpailija kävelee lavalle ja sen jälkeen tuomaristo kertoo hänelle suorat sanat. Yleisö saa myös nähdä sen suorituksen, johon kritiikki perustuu. Kierroksia on useita, kilpailijan on kyettävä kehittymään sarjan aikana, voitettava puolelleen sekä tuomaristo että yleisö.

Runokilpailusta tulisi reilumpi, avoimempi ja kiinnostavampi, jos ensin suoritettaisiin karsinta - kaikki runot olisivat kaikkien nähtävissä ja tuomaristo perustelisi kantansa. Ei siihen tarvittaisi edes televisio-ohjelmaa. Internetissä tämä kaikki olisi nykyään täysin mahdollista toteuttaa. Yleisön kiinnostus lisääntyisi ja sen vuoksi kannattaisi myös nähdä enemmän vaivaa.

Finaalissa kohtaisivat tuomariston ja yleisön suosikit. Tässä vaiheessa jokaisen täytyisi vastata syntyneisiin odotuksiin ja esitellä uusia runoja. Kilpailuun osallistuneet häviäjät tietäisivät, missä vaiheessa he putosivat: alkukarsinnoissa, semifinaaleissa - vaiko ihan loppusuoralla. He kuulisivat mikä heidän runoistaan teki huonoja tai tavanomaisia. Kilpailijat myös näkisivät millaisia runoja kisaan osallistuu, mikä on yleinen taso - mitkä tyylit ovat eniten edustettuina... eli miksi jonkun väitetty omaperäisyys on oikeutettua.

Jos avoimmuuteen saataisiin tehtyä korjauksia, olen varma siitä, että runous otettaisiin vakavammin. Nyt suuri yleisö ei voi muuta kuin ihmetellä, että miksi heidän kaveriensa - tai heidän omien runojensa - sijaan voittajaksi päätyi joku outo tyyppi, jonka teksteistä he eivät tajua mitään.

 

Uheilusaavutusten suuruus helppo ymmärtää. Voit itse mennä pituushyppypaikalle, nostaa riman 2 metriin ja ällistellä, että kuinka helvetissä tuosta voi joku ponnistaa yli???

Muusikkojen sorminäppäryyttä ja tulkinnan väkevyyttä voit ällistettä siten, että istut pianon ääreen ja yrität soittaa tietyn kappaleen tekemättä virhettä.

Runouden ja kuvataiteiden saavutuksia on hankala käsittää. Ne tuntuvat epäreiluilta. Ne suorastaan herättävät vihaa, koska joku on vain sotkenut jotain värejä taululle ja herättänyt tietyissä piireissä suuren kunnioituksen. Avoimmuuden lisääminen voisi muuttaa kaiken. Tarvitaan enemmän televisosta tuttuja neljän hengen tuomaristoja, jotka selittävät miksi he tykkäsivät jonkun julkkiksen tanssiliikkeistä tai jonkun leipomasta crem brulee'stä.

Kuvataiteissa ja runoudessa ei liiku rahaa, koska lajit ovat sulkeneet itsensä muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Lajit tuntuvat elitistisiltä, koska päätökset tehdään piilossa. Joskus tuntuu, että kyse on miltei noituudesta ja vihastuttavista salaseuroista.

Taiteen historiallinen taakka

Hyötyykö urheilu siitä, että sen traditio on verrattaen nuori? Ovatko juniorit realistisempia unelmoidessaan menestyksestä kovan harjoittelun kautta? Nuoret wannabetaiteilijat lähinnä vain ryyppäävät ja sekoilevat, kunnes lopulta mitään läpimurtoa ei tapahdu.

Kirjallisuutta haittaavat monet siihen liitetyt legendat. Nerouden oletetaan syntyvän ikään kuin tyhjästä, synnynnäisesti – kun kuitenkin parhaat teokset ovat vuosien kehittymisen ja pitkäjänteisen työn tuosta.

Nuoret urheilijat voivat mitata taitojaan monella eri junioriasteella. Varhainen menestys kannustaa ja silti tulee heti selväksi, ettei voittaminen tapahdu itsestään. B-junnujen ja A-junnujen kautta voi tavoitella yhä korkeamaa suoritustasoa - ja koko ajan on kiire!

Kirjailija vain yhtäkkiä voittaa jonkun kilpailun tai saa teoksensa julkaistuksi. Ei ole mitään väliportaita, jotka kertoisivat missä mennään - kuinka kaukana on seuraava etappi ja lopullinen läpimurto. On vaikea saada ketään kertomaan mitä pitäisi muuttaa tai kuinka paljon pitäisi tehdä työtä. Niinpä nuorten kirjoittajien työskentely on hyvin summittaista ja satunnaista. Usein motivaatiota pitää yllä vain se, että on jonkinlaista synnynnäistä taipumusta maanisuuteen.

Urheilijan on helppo mitata tuloskuntoaan: tietää millä tasolla mennään suhteessa muihin ja kuinka nopeaa kehitys on ollut - onko mitään järkeä jatkaa?

Lopuksi:

Jotta kirjallisuudessa nuorten kehitystä voitaisiin paremmin edistää ja jotta laji voisi lisätä kiinnostavuuttaan ja vaikutusvaltaansa urheilun lailla, siihen täytyisi kai jotenkin ympätä lisää ryhmähenkeä, säännöllisyyttä, avoimmuutta, kansainvälisyyttä, nationalistisia intressejä ja kytköksiä liike-elämään.

Yksi tapa säännöllisyyden lisäämiseksi olisi kilpailukalenterin tiukentaminen. Ei siis enää myyttejä luovia suuria runokilpailuja silloin tällöin, vaan joka kuukausi pieniä kilpailuja, jotka motivoisivat harrastajia pitämään yllä työtahtia. Tarjottaisiin eri tasoisia osakilpailuja, joissa pärjäämällä saisi paikan finaalissa? 

Poetry Slamissa, eli runopuulaakissa (nimi on totta kai lainattu urheilusta) tätä tapahtuukin jo – ja samaten uudessa Season Slamissa, jota tästä keväästä alkaen järjestetään Helsingissä neljä kertaa vuodessa:

HPC esittaa: Helsinki-Season-Slam 

Tervetuloa yrittämään! Jos ei vielä ensi keväällä niin ehkä sitten kesällä tai syksyllä!

Iltatyttö & ylämummo

JOURNALISMITUTKIELMA, DEKONSTRUKTIO.

Olen pannut merkille, että Iltalehden Iltatyttöjä kiinnostaa urheilu. Ehkä juuri siksi he ovat yhteistoimin valinneet esiintyä juuri Urheilu-liitteen takakannessa. Aina kun tytöiltä kysytään kuulumisia, he tahtovat kehua Teemua tai Kimiä - tai lähettävät kannustavan viestin sen päivän tulessa oleville suomalaisurheilijoille.

(Ja älkää kysykö minulta miksi olen sattunut huomaamaan tällaisen ilmiön. Kaava on vain liian usein toistuva, siinä kaikki.)

Tässä lisää joitakin viimeaikaisia terveisiä Iltatytöiltä:

Iltatyttöjen perehtyneen ja suorastaan "asiantuntevan" intohimon urheilua kohtaan voisi tietenkin selittää sillä, että urheilutapahtumat ovat kiinnostavinta mitä maailmasta löytyy, eivätkä iltatytöt tässä suhteessa eroa juurikaan muista itselleen rehellisistä naisista.

Tämä on ehkä juuri se maskuliininen mututuntuma, johon Iltalehden toimitus nojaa, mutta tarjolla olevan aineiston pohjalta voidaan muotoilla myös vaihtoehtoisia teorioita. Epäilyksiin kannustaa etenkin se, että yhteen tai enintään muutamiin mallikuvauksiin osallistuneet tytöt tuskin ehtisivät lehden sivuilla kommentoida ottelutuloksia, jotka ovat selvinneet puoli tuntia ennen painoksen deadlinea. (Voi tietenkin olla, että Iltalehdellä on käytössä jonkinlainen Iltatyttöjen oma agenttipuhelin tai twitter-palvelu. Kuka ties?)

Mitä siis tapahtuu Iltalehden urheilutoimituksen kollektiivisessa ilmi- eli julkitajunnassa, jota heidän suhteellisuudentajuntansa ei näytä kyseenalaistavan? Tässä muutamia mieleeni juolahtaneita selityksiä:

1) SISÄPIIRIN VITSI. Joskus sai alkunsa sellainen talon tapa, että keksittäessä sanoja iltatyttöjen suuhun, silkan helppouden vuoksi päätettiin viitata ajankohtaisiin urheilusaavutuksiin. Koska Iltalehti on sopivasti kansallistuntoinen julkaisu, sen tytöt kehuvat tietenkin etupäässä suomalaisurheilijoita: Jaria, Villeä, Mikaa, Markusta ja kumppaneita.

Harvinaisempi poikkeus on suomalaisen naisurheilijan kehuminen, mutta vain, jos suurta menestystä on tullut - sillä muutoin vähäpukeisten tyttöjen välinen tsemppaaminen saatettaisiin lukea liiankin kutkuttavaksi. (Huom. Urheilijat ovat usein vähäpukeisempia kuin iltatytöt.)

2) TARKOITUKSELLINEN MYYTIT VAHVISTAMINEN, jonka sanelee Iltalehden terveitä elämäntapoja vaaliva julkaisupolitiikka. Nuorten miesten on syytä antaa elää siinä uskossa, että missit ja muut vähäpukeiset neitokaiset tykkäävät urheilijoista.

Kaikki tämä tapahtuu tietenkin puhtaasti kansakunnan parasta ajatellen, eikä minulla itsellänikään ole mitään pientä propagandaa vastaan. Onhan lihomiselle ja syrjäytymiselle alttiit nykymiehet syytä ravistella lenkkipoluille ja kuntosaleille. Iltatyttöjen terveiset kannustavat peräkylien pojat liikkumaan siinä toivossa, että päästyään 3. divarin tiimiin ja näyttäessään paremman ilman paitaa myös Matti Meikäläinen saattaisi haaveilla pimpsasta.

3) VAKAA OLETUS, ETTÄ KAIKKI TYTÖT OVAT POHJIMMILTAAN KIINNOSTUNEITA URHEILIJOISTA. Vaikka uskoni on vahva sen suhteen, että teoriat 1. ja 2. ovat todennäköisempiä, en voi tämän aineiston perusteella sulkea pois myöskään sitä vaihtoehtoa, ettei Iltalehden urheilutoimituksen väki olettaisi iltatytön ja jääkiekkoilijan muodostavan täydellisen parin - niin kuin Raamattu tai Evoluutio sen tarkoitti.

Tästä seuraa, että jos iltatyttökokelaat eivät itse vielä tiedosta olemustaan, heidät on toimituksen toimesta eheytettävä tiedostamaan sisimmäinen luontonsa ja paikkansa maailmanjärjestyksessä.

Oli tradition taustamotiivina mikä tahansa, iltatyttöjen rooliin kuuluu, että he haaveilevat urheilijasta - tai ainakin urheilijoiden kuuluu pyöriä heidän virtuaalisissa puhekuplissaan.

Jos kävisi niin ikävästi, että joku tytöistä ei sattuisikaan saamaan omakseen unelmiensa Karia tai Vesaa, hän saattaa olla varsin onnellinen myös kohdatessaan Kari-nimisen toimittajaan, joka jakaa hänen harvinaisen intohimonsa. Onhan parisuhteessa trimmatujen kehojen ohella tärkeää myöskin se, että on yhteisiä harrastuksia ja jotain mistä keskustella.

Urheilu on siitä täydellinen himojen kohde, että se koskaan pysähdy tai saavuta täydellisyyttään (kuten Hemulin postimerkkikokoelma). Urheilu tuottaa jatkuvalla tahdilla uusia tuloksia, halusimme tai ei. Tässä suhteessa urheilu on ollut modernismin projektille mitä sopivin elämänkumppani.

KISAVITUTUS

Jääkiekon nykytila heijastaa niitä ongelmia, jotka viime vuosina ovat nousseet esiin koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Kisat ovat enää osa harvojen ja valittujen "hyvinvointia". Liput katsomoon maksavat pöyristyttävät 165 euroa - ja televisiostakin ne näkee vain maksukanavilta (Canal-plus). Erityisen surullista tästä tekee jääkiekon symbolinen merkitys maamme lähihistoriassa.

1970 ja -80-luvuilla jääkiekko oli poliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna ehkä läntisen maailman tärkein laji. Vuosittain MM-kisat yhdistivät idän ja lännen. Kylmässä kaukalossa kaksi toisilleen kylmää maailmaa kohtasivat rauhanomaisen kamppailun merkeissä. Kun muistelen omaa lapsuuttani 80-luvulla, muistan ensimmäiseksi nämä asiat: Kekkosen kuolema, Keke Rosberg, Dingon Autiotalo - sekä Punakone.

Myös Tshernobyl kuulemma räjähti 1986, mutta muistikuvani siitä ovat hämärät. Paremmin muistan samalta vuodelta Diego Maradonan "jumalan käden". Luulen, että Tshernobyl-uutisointi jäi sen varjoon.


Kaukalossa Kylmä sota

Jääkiekon poliittisesta merkityksestä kertoo paljon se, missä sitä eniten seurattiin ja harrastettiin. Kaksi mahtimaata olivat tietenkin Neuvostoliitto sekä Kanada - mutta on tuskin historiallinen sattuma, että juuri Suomi ja Tsekkoslovakia tahtoivat menestyä lajissa. Molemmat olivat rajavaltioita kylmässä sodassa ja kun itä ja länsi kohtasivat, pelissä oli paljon muutakin kuin kuminen lätkä.

Katsotaan esimerkiksi missä pelejä on pelattu: Sveitsi (Bern, Zyrich, Geneve) ja Ruotsi (Tukholma) - sotien "puolueettomat" maat. Rajalla jaettu Saksa sekä Helsinki, Praha - kisapaikkana samoja kaupunkeja, jotka toistuvat ETYK-kokouksissa ja muissa poliittisissa neuvotteluissa. Jääkiekkoa käytännössä pelattiin siellä, missä poliittisten päättäjien oli muutenkin kätevintä kohdata: rajalla tai puolueettomissa maissa.

Neuvostoliitossa jääkiekon poliittinen merkitys tiedostettiin. Joukkueen menestyksen haluttiin olevan viesti taloudellisen järjestelmän toimivuudesta. Muutaman vuosikymmenen ajan jääkiekko oli ideologista mittelöä: toisaalta vastakkainasettelun ja toisaalta kansojen rauhallisen yhteiselon symboli - ja monien mielessä ehkä ainoa asia, jonka uskottiin estävän 3. Maailmansodan syttymisen. Samalla kisat toimivat kätevänä vuosittaisena kohtaamispaikkana arvovaltaisille henkilöille.


Lajin myöhempi historia

Neuvostoliitolle Punakone oli kuin Sputnik II. Tsekissä puolestaan juhlittiin Punakoneen nujertamista kuin se olisi kerralla hyvittänyt kaikki Prahan kevään (1968) tapahtumat. Suomessa Jari Kurrin NHL-menestys nähtiin merkkinä siitä, että Suomi kuului länteen.

Viimeisenä sovittelevana tekonaan ennen hajoamistaan Neuvostoliitto hävisi tahallaan Calgaryn Olympialaisissa (1988) viimeisen pelinsä Suomelle ja lahjoitti maallemme sen ensimmäisen arvokisamitalin. Se oli kuin kuolevan jättiäisen nyökkäys: "Olkaa hyvä, Viipuria ette saa, mutta tässä kimpale hopeaa."

Kylmä sota päättyi, mutta jääkiekko säilytti asemansa Suomen historiassa. 90-luvun syvä lama päättyi kuin taikaiskusta sillä hetkellä, kun Tupu, Hupu ja Lupu kävivät noutamassa Tukholmasta ensimmäisen kultaisen mitalin. Nyt lajin symbolinen merkitys oli siinä, kuinka se vaikeana hetkenä yhdisti kansan. Kansallistunnetta lisäsi se, että voitto tapahtui juuri Ruotsissa - entisen hallitsijan maaperällä.

Tämän jälkeen jääkiekkoon kiteytyi vähintään yhtä paljon isänmaallista eetosta kuin saunaan, ruisleipään ja Sisu-pastilleihin yhteenlaskettuna. Ei ollut lähellä, ettei saavutusta olisi lööpeissä verrattu Talvisotaan. Jääkiekko oli yhtä kuin itsenäisyys, yhtä kuin eheys ja yhtä kuin pohjoismainen sosiaalidemokratia: idän ja lännen parhaat puolet samassa paketissa.

Mutta mitä jääkiekko merkitsee tänään, reilut 20 vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen?


Vitunvitunvitun vittu!

Mitä jääkiekko merkitsee vuonna 2012? Vastauksen voi antaa yhdelä sanalla: rahastusta.

Jääkiekko on ylemmän keskiluokan kallista hupia. Turha enää puhua lajin kansaa yhdistävästä voimasta tai symbolisesta merkityksestä, kun puolet suomalaisista eivät edes voi seurata kisoja. Miten joku kehtaa edes väittää, että tämä on parhaaksi lajin tulevaisuudelle, kun siltä riistetään puolet sen yleisöstä - sekä mitätöidään historiallinen ja kansallinen merkitys?

Jos perheenisä tahtoo viedä kolme lastaan katsomaan edes yhden pelin, hänen täytyy olla valmis maksamaan siitä ilosta ainakin 600 euroa. Jos eläkeläinen, joka on katsonut kotisohvaltaan kaikki pelit viimeisten 40 vuoden ajalta, haluaa nähdä kaikki pelit, hänen kannattaa hankkia Canal-plus.

Helsingin kisapaikka 2012

Lippujen hinnat eivät ole ainoastaan kalliita - ne ovat aivan helvetin kalliita! Jokunen vuosi sitten kävin itse Hartwall-arenalla katsomassa Suomen ja Ruotsin välisen World Cup -pelin. Se tuntui silloin kalliilta, mutta olin valmis maksamaan, koska World Cup järjestetään harvoin ja mukana ovat parhaat pelaajat. Liput maksoivat silloin 80 euroa - tosin aika hyviltä paikoilta.

Tänä vuonna halvimmat liput MM-kisoihin ovat tuohon verrattuna kaksinkertaiset... ja kuitenkin MM.kisat pelataan joka vuosi, joten miksi ihmeessä siitä tulisi niin vauhkoontua? Minua vain raivostuttaa, kun mietin niitä tuhansia vanhempia, jotka ovat luvanneet viedä lapsensa kisoihin, ja tahtovat pitää lupauksensa vielä senkin jälkeen kun lippujen hinnat julkistettiin.

Vertailun vuoksi: Liput SM-liigan finaaliin Jyp vs. Pelicans maksoivat 25-37 euroa. Yhden alkusarjan MM-kisalipun hinnalla maksaisi 6 ihmistä SM-finaaliin, siis KUUSI, koko perheen ja koiran tai jopa kaksi perhettä.


Perkele minkä tekivät!

Mutta vielä enemmän minua vituttaa televisio-oikeuksien myyminen maksukanaville. Jääkiekko on merkinnyt koko kansan yhdistymistä Leijona-lipun alle - vaan eipä merkitse enää. Mikä enää on estämässä luokkayhteiskunnan lopullista syntymistä tai sisällissodan syttymistä? Mitä suomalaisuus enää merkitsee suomalaiselle köyhälle? Mitä suomalaisuus merkitsee maaseudulla, lakkautettavissa tai pakkoliitetyissä kunnissa, joissa lähimpään Sportti-baariin on 30 kilometriä?

Entä kuka viitsii lähteä torille juhlimaan? Voiton jännitys syntyy siitä, että on katsonut kaikki ottelut, nähnyt joukkueen taistelevan ja kasvana, oppinut tunnistamaan selkään piirretyn numeron. Kun kisoja ei voi katsoa kotona, useimmat eivät katso. He näkevät enintään ratkaisupelit, jos viitsivät lähteä baariin tai tuntevat kaverin, jolla kanava näkyy.

Valtioneuvoston suosituksesta MTV3 näyttää sentään muutaman Suomen pelin, mutta meille tosiuskovaisille Kisoissa on kyse kokonaisesta eepoksesta, ei vain valituista paloista. Voi tietenkin olla, että valtioneuvosto on tällä päätöksellä onnistunut pelaamaan sisällissodan alkuhetkelle hieman lisäaikaa.

Sosiaalidemokratian lippulaivalle, Yleisradiolle on jäänyt luu käteen. Formulat lähtivät, nyt jääkiekko. Hiihtoa ja mäkihyppyä ehkä näkee televisiosta, mutta niissä suomalaiset eivät enää kamppaile mitalisijoista. Päättäjät eivät edes tajua missä mennään, tai eivät välitä. Kalervo Kummola on kirjaimellisesti myynyt maansa. Kuinka ne edes kehtaavat enää soittaa kansallislaulua jäällä, kun kansa ei ole läsnä?

Kansalta on evätty pääsy rituaaliin, joka merkitsee sille enmmän kuin joulurauhanjulistus tai Presidentin uudenvuodenpuhe. Saman tien olisivat voineet julistaa pääsiäisen tai äitienpäivän maksulliseksi! Historia on raiskattu. Jos Gorbatšov olisi kuollut, hän varmasti kierisi haudassaan!

Leijona kerjuulla.

Suomen lippu ei ole enää aikoihin merkinnyt juuri mitään, mutta nyt Kummola on pyyhkinyt perseensä myös Leijona-lipulla. Kumpi näistä symboleista on painoarvoltaan suurempi? Katsotaan vain mitä nationalistit riiputtavat kaulassaan tai tatuoivat ihoonsa. Entä mitä viinaa deekut ostavat asioidessaan Alkossa. Vastaus kuuluu: Leijona. Leijona. Leijona.

Ennen oli Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...

Sitten raikui Kurri, Selänne, Granlund...

Nyt on jäljellä vain kisavitutus!