Vahvan johtajan heikot perusteet

Eilisessä kansanäänestyksessä turkkilaiset päättivät lisätä presidenttinsä valtaoikeuksia. Äänestys oli hyvin tiukka, ja ottaen huomioon miten vähän ei-puolelle annettiin tilaa julkisessa keskustelussa, ei Erdoganin asema näytä erityisen turvatulta. Sehän tietenkin voi muuttua nyt kun hän saa lisää valtaa.

Sattumoisin toissapäivänä kiinnitin huomiota siihen, miten äänekkäästi tietyissä piireissä haaveillaan vahvojen johtajien perään. Eräässä Facebook-ryhmässä minua ihmetytti se kuinka avoimesti ihmiset julistivat että johtajan täytyy olla "kova ja päättäväinen" - mitä ihmettä se sitten tarkoittaakaan. Ilmeisesti hänen tulisi olla miehekäs ja herättää pelkoa - mutta miksi?

On tietenkin hyvin inhimillistä ihailla vahvaa johtajaa. Vatulointiin ei ole ollut varaa silloin kun ihmiset elivät heimoista ja taistelivat reviireistä. Ihmiskunnan vanhimmat ja kestävimmät eepokset kertovat sodasta ja siihen liittyvistä kunniakäsityksistä.

Game of Thrones näyttää hyvin, ettei alkukantaisen vallanhimon ja juonittelun fantasioissa ole tilaa empatialle ja luottamukselle. Joku puukottaa selkään jos ei joka hetki pidä varaansa maksimaalisella vainoharhaisuudella.

Jonkin aikaa tällaista vahvasta johtajasta kiihottuvaa inhimillisyyttä onnistuttiin koulutuksen avulla edes sen verran vähentämään, ettei aivan kaikissa maailman maissa ole vallassa heimojohtajia, jotka vaimentavat julkisen keskustelun ja joille tärkeintä on oma suku ennen kaikkia muita. Totta kai Conan Barbaarin kaltaiset fantasiasadut viehättävät laajasti myös sivistyneistöä, mutta niissä on perinteisesti osattu käyttää huumoria ja liioittelua korostamaan eroa todellisuuteen. Luulisi että lohikäärmeet ja jättiläiset auttaisivat ymmärtämään, että kyse on viihteestä. Vietteihin vetoava fantasia on toistaiseksi osattu pitää erossa tosiasioista. Toistaiseksi.

Valistuksen ihanteet ja perusymmärrys maailmasta ovat valitettavasti romahtamassa, nyt kun internetin ja sosiaalisen median takia koulutettu eliitti ei enää hallitse informaation ja arvopuheen leviämistä. Niinpä primitiiviselle ja vietteihin vetoavalle vahvan johtajan retoriikalle on syntynyt monilukuisia tiedotuskanavia. Pelko työpaikkojen menettämisestä on pahaan aikaan osunut yhteen teknologian kehityksen kanssa. Pelolle ja vihalle on suuret markkinat samalla kun niitä edistävät mediat voivat täysin esteettä levittää kuviteltuja tarinoitaan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät samalla kun liberaali keskiluokka etääntyy kovia kokeneesta työväestä, johon kovat arvot vetoavat.

Game of Thrones on siinä suhteessa valheellinen narratiivi, ettei sen maailman kohtaamat julmuudet ja jatkuvat sodat perustu talouskasvun hiipumiseen tai heikkoihin satovuosiin. Todellisuudessahan ilmapiirin kiristymisen taustalla on aina jokin kilpailua koventava niukkuus. Syyriassa esimerkiksi sotaa edelsi kuvuus, joka hyvällä todennäköisyydellä johtuu ilmastonmuutoksesta.

Toki myös Game of Thronesin Westerosissa ilmasto on muuttumassa. The Winter is Coming... Mutta hiipivän mytologisen uhan kautta ei selity vallan horjumista kaikkialla. Mikä oikeasti saisi aikaan sen, että jokaisessa yksittäisessä kuningaskunnassa koetaan muutaman vuoden sisällä? No, se on tietenkin fantasiaa, mutta se menee hyvin yksiin oman aikamme pelkojen kanssa.

Tarussa on kyse suorastaan putinistisesta pelkojen levittämisestä: katsokaa mitä Arabikevät sai aikaan - onko nyt Tunisiassa, Libyassa tai Egyptissa tavallisen ihmisen elämä turvallisempaa kuin ennen diktatuurien kumoamista? Tämä juuri on se näkökulma, jonka avulla venäläiset saadaan uskomaan siihen, että he tarvitsevat vahvaa johtajaa, johtajaa joka säilyy valllassa ja säilyttää tasapainon, jota niin moni sisäinen ja ulkoinen vaara uhkaa. Kenties jo suosittu Game of Thrones avitti myös Brexitiä ja Trumpia, sillä sarja valoi uskoa siihen, että kaikki valta on lopulta vain vallanhimoa, eikä minkään edustajiston tai kansainliiton tähtäimenä voi olla kansalaisten etu. Valtias tai valtiatar on välttämätön paha, sillä vallankumous on vielä pahempi. Jokainen yhteiskunnallinen muutos tappaa ihmisiä kuin kärpäsiä ja jokainen kuningas on aina ehtistä julmempi.

Tietyissä ryhmissä ei enää aikoihin olla ajateltu, että Stalinin johtamistavoissa olisi jotain vikaa

Yritän epätoivoisesti löytää syitä sille, miksi internetissä konservatismilla ja kovilla arvoilla on niin suuri jalansija. Kenties työssä käyvä keskiluokka yhä käy työssä sen varren paljon, ettei ehdi osallistua keskusteluun - tai kenties kommenttiosiot ovat joillekin olemassa vain pahan olon purkamista varten; niitä ei aidosti ole tarkoitettu keskusteluun, vaan ainoastaan samanmielisyydessä rypemiseen. Monet liberaalit eivät edes tahdo avata silmiään sille, miten typerillä ja katkerilla ja armottomilla kommentteja uutisia kylvetetään ja miten paljon ne saavat tykkäyksiä.

Nykyajassa elävä ihminen hyvin todennäköisesti kuuluu kahteen ryhmään. Hänelle on joko täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät Trumpia tai Putinia - tai sitten hänelle on täysi mysteeri miksi jotkut äänestävät valtaan sellaisen nössön kuin Kanadan Justin Trudeau. Hänhän ei eleissään ilmaise maskuliinisuutta, vaan kaikkea muuta.

Suosittelen katsomaan seuraavan videon ja siitä etenkin kohdan 3:33, jossa Trumpin retoriikka toistuu selostajan puheissa: "as a leader of a country... you need a strong leader capable to negotiate tought contracts."

Vaikka poliittinen johtaja ei edes neuvottelisi kauppasopimuksia, kuten Trump kaiken aikaa on toistellut, on tällainen puhe uponnut tehokkaasti oikeiston näennäisasiantuntijoihin sekä heidän laajaan yleisöönsä. Uusissa oikeistilaisissa, trollimedioiksikin usein nimitetyissä sosiaalisissa ryhmissä kansanaines tuntuu uskovan mitä tahansa ilmastonmuutoksesta tai rokotteiden vaaroista. Näissä ryhmissä asiantuntijan asema perustuu siihen, että he uskovat itseensä sekä yleisemmin kovuuden tärkeyteen. Heidän puheensa sanasto on raakaa ja puheesta voi miltein kuulla sen kuinka he puristavat raivoissaan hampaitaan yhteen. Omalla kovuudellaan he valavat luottamusta yleisöönsä. Heillä on myös monia muita konservatiivisia heimoarvoja, jotka edustava alkuperäistä, historiantuntemuksen sivistykseltä säästynyttä ihmisyyttä.

Videon selostaja, joka esiintyy jonkinlaisena kehonkielen ammattilaisena, kutsuu Trudeauta useaan kertaan pelokkaaksi pikkupojaksi. Hän selvästikin nauttii jokaisesta hetkestä, kun pääsee nimittelemään ja arvostelemaan johtajaa, joka hänen silmissään edustaa sairaalloista sydämenpehmeyttä, empatiaa joka tekee johtajasta epäpätevän.

Jos selostaja todella olisi ammattilainen, hän näkisi analysoimissaan tapauksissa sekä positiivisia että negatiivisia puolia. Mutta ms. Bombard - tai kuka hänen nimensä onkaan - ei ole ammattilainen, vaan propagandisti ja agitaattori. Niinpä kaikissa hänen videoissaan ja niiden kommenteissa toistuu sama kaava. Näennäisen analyyttisellä otteella Bombard julistaa poliittista retorista sanomaa oman ideologisen kuplansa jäsenille.

Tykkäyksiä videoilla on paljon, mutta lyhyt silmäys kommentteihin paljasta nopeasti, että kyse on todellakin kuplasta:

Onneksemme. Materiaali on nimittäin äärimmäisen paljastavaa. Tämä porukka - jota voi huoletta kutsua konservatiiviseksi oikeistoksi - tai aikamme äärioikeistoksi, rakastaa vahvaa johtajaa. He eivät vaalipuheessa kuuntele mitä sanotaan, tai arvioi faktoja, vaan kunnioittavat ainoastaan maskuliinista karismaa. Videon tekijä sekä kommentoijat eivät kauttaaltaan kykene ymmärtämään miten joku voisi äänestää ketään muuta kuin miehekästä miestä, joka puhkuu kaikissa eleissään itsevarmuutta.

Mikä vahvassa johtajassa sitten voisi mennä vikaan?

En enää oleta, että mikään olisi itsestäänselvää. Vaikka jokin kansa olisi historian valossa hyvinkin selkeä, ei se ole selkeä silloin, kun historiasta ei ole mitään käsitystä. Niinpä luettelen muutaman ongelman, jotka vahvaan johtajaan voivat liittyä. Aihetta ovat jo monet roomalaiset ajattelijat käsitelleet pohtiessaan diktatuurin ja demokratian eroja:

1.) Vahva johtaja ei välttämättä halua luopua vallastaan edes siinä tilanteessa, jossa kansa on saanut hänestä tarpeekseen. Vahvalla johtajalla on usein vihamiehiä ja hän voi pelätä, että hän joutuu oikeudessa vastaamaan teoistaan, kun asema ei enää suojele häntä.

2.) Valta turmelee, ja vahva johtaja voi turmelluttuaan saada paljon enemmän pahaa aikaan. Tämä on klassinen peruste sille, miksi monissa demokratioissa valta rajoitetaan kahteen kauteen.

3.) Vahva johtaja ei pidä siitä, että hänen sanojaan julkisesti kiistetään, minkä takia vahvalla johtajalla on taipumus rajoittaa tai jopa vainota mediaa. Tämä näkyi välittömästi Trumpin astuttua valtaan, ja tämää näkyy myös Erdoganin Turkissa, jossa hallituksen toivoma kanta sai valtaisan etulyöntiaseman mediassa:
– Riippumattomat tahot ovat tehneet selvityksiä, että kyllä-puoli sai 85 000 minuuttia tv-näkyvyyttä, kun taas ei-puoli 2 000 minuuttia, kuvailee Kalmari. http://yle.fi/uutiset/3-9568431

4.) Vahvan johtajan itseluottamus voi alkujaankin perustua siihen, että hän uskoo enemmän omaan mielikuvitukseensa kuin faktoihin. Itseensä voimakkaasti luottavilla ihmisillä on laajemminkin taipumus olla huonoja kuuntelijoita. He ennemmin kuvittelevat kuin perehtyvät. Sama pätee ihmisiin, jotka ovat ylsiöpositiivisia. Heidän positiivisuutensa perustuu itsepetokseen. He eivät myönnä ongelmia maailmassa tai omassa elämässään.

5.) Vahva johtaja on kauempana kansasta, vaikka hän antaisi ymmärtää ihan muuta. Vahva johtaja usein lujittaa valtaansa populismissa, jossa hän sanoo asioita, joita äänestäjät tahtovat kuulla. Lopulta hänen elämänsä on kuitenkin paljon kauempana tavallisten ihmisten elämästä kuin kansanedustajat tai ministerit - ja lopulta hän etääntyy ajatuksissaan yhä kauemmas kansan haluista ja tarpeista. Heikko johtaja saattaa kuulostaa ihmisten silmissä heikolta juuri siksi, että hän tahtoo oikeasti huomioida ihmisten erilaiset tarpeet ja joutuu siksi tekemään kompromisseja. Jos ja kun vahva johtaja toimii oikkujensa mukaan, on paljon todennäköisempää että ne oikut heikentävät kuin vahvistavat tavallisen kansalaisen elämää.

6.) Vahva johtaja tulee vuosi vuodelta aina vain huonommaksi hallitsijaksi, mutta paremmaksi valehtelijaksi. Juuri ihmisten kykenemättömyys tunnistaa valehtelemista saa aikaan sen, että he tuntevat vetoa vahvaa johtajaa kohtaan.

7.) Vahvan johtajan vahvuus ei piile vain hänessä itsessään, vaan se perustuu tiukkaan ja yhtenäiseen lähipiiriin. Koska vahva johtaja on riippuvainen lähipiirinsä tuesta, hän myös antaa paljon etuoikeuksia hyvin pienelle eliitille, joka on hänen tukenaan. Vahvat johtajat ovat historiassa lähes aina aikaansaaneet hyvinvointierojen lisääntymisen sekä lisänneet korruptiota, kun he ovat haalineet valtaa ja vaurautta omalle lähipiirilleen.

8.) Vahvat johtajat haluavat korostaa vahvuuttaan myös sotilaallisella mahdilla. Historiasta tiedämme, että vahvan johtajan valitseminen tulee aina kasvattamaan sotilasmenoja, eikä Trump ollut tässä suhteessa poikkeus. Hän lisäsi sotilasmenoja jopa enemmän kuin kukaan olisi osannut uskoa, ja käynnistin ensimmäisen hyökkäyksen ennen kuin hänen valtansa oli edes vakiintunut. Valitettavasti vahvan johtajan sotaisuus lähes aina vain lisää hänen kansansuosiotaan, ja hänen neuvonantajansa tietävät tämän hyvin, käyttäen sotia hyväkseen toiselle kaudelle pääsemiseksi. Sodan aloittanut presidentti on järjestelmällisesti päässyt jatkokaudelle. Vaikka George Bush vanhempi oli poikaansa älykkäämpi, hän ei ymmärtänyt sotia riittävästi ja kyllin näyttävästi. Niin hänen uransa presidenttinä jäi yhteen kauteen.

9.) Vahva johtaja kokee saavuttaneensa asemansa omilla erinomaisilla kyvyillään, minkä vuoksi hänellä ei ole taipumusta kehittyä ja muuttaa mielipiteitään - ainakaan julkisesti. Tässä suhteessa Trump on poikkeus, sillä hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän huono muisti - samoin kuin hänen kannattajillaan. Hän voi sanoa yhtenä päivänä jotain ja toisena jotain ihan muuta. Tätä hänen seuraajansa eivät kuitenkaan ainakaan vielä katso heikkoudeksi, mutta toisaalta Trump ei ole mitenkään erityisen vahva ja suosittu johtaja - hänhän voitti pitkälti siksi, että vastapuolen ehdokas oli aivan yhtä surkea ja epäsuosittu.

10.) Vahva johtaja saattaa yrittää pitää kaikkia lankoja omissa käsissään, mikä johtaa siihen, ettei hän ehdi kunnolla saada aikaan yhtään mitään. Tässä joudumme erottamaan eleissään ja olemuksessaan vahvan johtajan sellaisesta johtajasta joka on todellisuudessa tehokas ja aikaansaava. Hyvän johtajan tärkeä ominaisuus olisi hyvien alaisten löytäminen ja vallan jakaminen ihmisille jotka ovat ahkeria ja osaavia. Joskus vahva johtaja ei halua palkata päteviä ihmisiä, koska hän ei tahdo, että kukaan on häntä taitavampi. Tämä ei päde kaikkiin vahvoihin johtajiin, mutta joskus vahvalla johtajalla on sekin ongelma, että pätevät alaiset eivät uskalla kyseenalaistaa häntä ja tarjota rehellisiä neuvojaan. Karismaattinen ja vahvalta vaikuttava johtaja on siis eri asia kuin pätevä johtaja. Ihmiset ovat keskimäärin huonoja arvioimaan johtajien pätevyyttä, mistä johtuen narsistisilla ja itseensä kovasti uskovilla on puolellaan hurmaus'etu, kun he kilpailevat paikoista osaavien, mutta nöyrempien ihmisten kanssa.

Tutkimusten mukaan vahvalla johtajalla on taipumus yliarvioida tarjolla olevaa tietoa. Vahva itseluottamus ja nopea toimintakyky perustuvat nopeisiin päätöksiin, ja halua tehdä nopeita päätöksiä valitettavasti tarkoittaa liiallista luottamusta ensimmäiseksi tarjolla oleviin tietoihin. Oman arvostelukyvyn tai muiden väitteiden epäileminen johtaa epäseksikkääseen hitauteen.

LINKKI:
http://www.predictablesuccess.com/blog/why-strong-leaders-over-estimate-the-quality-of-data-they-receive/

Varovaisuus sanoissa tai teoissa on viisautta, mutta viisaus ei näinä aikoina ole kovinkaan suuressa huudossa.

Sentään John Snow on Game of Thronesin suosituin hahmo, vaikka hän onkin nöytä ja empaattinen. Hänen pelastamisekseen varmalta kuolemalta tarvittiin silti taikuutta ja pientä ihmettä. Saa nähdä tuleeko hänestä tulevilla kausilla kyynisempi ja armottomampi.

Keskittymisen ja ideoiden mahdoton yhtälö

OPAS LIIASTA LUOVUUDESTA KÄRSIVILLE...

Toimelias ja keskittymiskykyinen mieli löytää heikosti uusia ideoita, sillä ideat syntyvät ajatusten harhaillessa, kun erilaiset aihealueet ja virikkeet kohtaavat. Luova mieli on leikkisä, eli siltä puuttuu turha itsekriittisyys ja varovaisuus.

Ideaalitapauksessa löytynyt idea on niin vahva, että sen löydyttyä mieli ryhdistäytyy välittömästi ja aloittaa vakavan työn idean edistämiseksi. Ja nyt puhun konkreettisesta tekemisestä, eikä pään sisäisestä suunnittelutyöstä, jota usein on vaikea erottaa haaveilusta.

Tiedän, että todellisuus harvoin vastaa ideaalia. Liiankin usein ideat tulevat parvissa ja mieli hämmentyy niiden paljoudesta. On vaikea hahmottaa mihin ideaan tulisi kohdistaa tahdonvoimia ja mitkä ideat hylätä tai asettaa toistaiseksi syrjään - eikä kumpikaan ole helppoa: sivuun asetetut ideat saattavat härnätä mieltä, vaikka miten yrittäisi keskittyä. Joskus sitä huomaakin edistävänsä useita ideoita samaan aikaan, vaikka tietää, ettei pitäisi. Joskus se ei ole niin haitallista, että projekteja on kaksi tai kolme, mutta kun sille tielle lähtee, on ideoita pian toistakymmentä esillä yhtä aikaa.

Ideat saattavat myös tulla väärällä hetkellä, tai pitäisikö sanoa huonoimmalla hetkellä. Harvoin hetki on täydellinen uusien ideoiden toteuttamiseen, eikä asiaa pysty oikein auttamaan. Esimerkiksi keskellä heinäkuuta saattaa tulla mieleen ajatus, että täytyisi hiihtää useammin, ja käydä pitkästä aikaa pilkillä. Sellaiset ideat ovat kaiketi vain jonkinlaista ajatusten pakomatkaa, mitä jälleen kutsuisin enemmänkin haaveiluksi. Idea tulee esiin, kun sen on turvallisinta näyttäytyä, eli hetkellä jolloin siihen ei kukaan taatusti tartu.

Vähävaraisuudella esimerkiksi on jännä vaikutus suunnata ajatuksia siihen, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisi rahaa. Köyhyys on tutkitusti hyvin haitallinen mielentila, koska se hajottaa pitkän tähtäimen keskittymiskyvyn ja suuntaa ajatukset vain seuraavaan pieneen ilonaiheeseen. Tähän tosin vaikuttaa suuresti se, millä tavoin rahaton ihminen säilyttää itsevarmuutensa. Vaikutukset ovat lievempiä, jos jokin muu asia kuin taloudellinen status ylläpitää tervettä minäkuvaa.

Tämän kirjoituksen pääargumentti on se, että keskittymiskyky on elämässä lopulta arvokkaampaa kuin ideat. Usein menestykseen riittää yksi hyvä idea, minkä lisäksi ideoita voi myös kopioida. Monet yrittäjät ovat onnistuneesti (ja täysin luvallisesti) soveltaneet perinteistä ideaa tai jopa valmista konseptia. He ovat toimineet oikealla hetkellä, oikeassa paikassa, keskittyneet oleellisiin asioihin, palkanneet taitavia työntekijöitä, pitäneet kiinni suunnitelmistaan ja uhranneet työhön enemmän aikaa kuin jahkailuun. Idea on lopulta jotakin, mitä heiltä ei edes kysellä. Sama pätee moniin kirjailijoihin ja elokuvaohjaajiin. Idean voi esitellä alle 10 lauseella takakannessa, eikä tarina tuo siihen mitään yllätyskäännettä. Paljon keskeisemmässä asemassa on toteutuksen laatu kuin alkuperäinen idea.

Ja ennen kaikkea: yksi hyvä idea riittää.

Keskittymiskyky ei ole aiheena helppo. Sitä on vaikea määritellä itsessään, koska se on pikemminkin projektin häiriintymätöntä etenemistä. On helpompi keskittyä asiaan, jos on selkeät piirustukset ja selkeät aikataulut - ja silti ei perinteinenkään rakennustyömaa aina etene aikataulussa.

Keskittymiskyky vaatii tuekseen muun muassa vahvaa itsetuntoa, mikä sekin on monisäikeinen asia. Siihen kuuluu, että tietää mihin tähtää, kuinka sen toteuttaa - ja luottaa omiin kykyihinsä. Lisäksi siihen kuuluu taito sanoa ei.

Keskittymiskyky ei ole ainoastaan sisäinen ominaisuus. Väittäisin jopa, että keskittymiskyky sijaitsee ihmisen ulkopuolella. Siellä on ainakin kriittinen osa sen ruumiista: häiriötön työympäristö, riittävän kokoinen ja tarpeita vastaava tila, jossa ei tarvitse sietää toimimattomia laitteita tai taistella biologisten perustarpeiden tyydyttämisestä. Keskittymiskykyä ovat sänky, jossa nukumme ja ruoka jota syömme. Keskittymiskykyä ovat turvalliset puitteet sekä päämäärien mukaan suunnitellut rajoitteet, kuten poistumiskiellot ja aikarajat (dead-line). Keskittymiskykyä ovat sopimukset, joista pidetään kiinni, sekä tukijoukot, jotka antavat ennen kaikkea työlle sen kaipaamaa tilaa ja arvostusta.

Luovilla aloilla järjestetään mieluusti kilpailuja, koska ne auttavat synnyttämään otolliset puitteet inhimilliselle tahdonvoimalle. Kilpailu tarjoaa joukon sääntöjä (mitä tyhjänpäiväisempiä sen parempi) sekä selkeän takarajan, johon mennessä tuotos täytyy toimittaa perille, eli päästää käsistään. Lisäksi kilpailu saattaa luvata kannustimeksi rahapalkinnon tai mainetta, mutta tärkein unelma on tietenkin se, että joku huomaisi ja tunnustaisi arvon. Ennen pitkää menestys pienissä kilpailuissa voi johtaa myös ammattiuraan, jos keskittymisensä avuksi löytää jotakin muuta kuin kilpailuja.

Ammattilaisuuteen sisältyy kyky siirtyä mielentilasta toiseen ja hallita niitä olosuhteita, jotka edistävät haluttuja päämääriä. Siksihän herätyskellokin on keksitty. Se siirtää ihmisen keinotekoisesti unesta valveeseen, eikä kyse ole mistään ihan pienestä siirtymästä. Paljon vaikeampaa on ensin tavoittaa se luovuuden leikki, jossa huolettomuus mahdollistaa erilaisten ideoiden yhdistelemisen sekä jatkokehittelyn, ja sitten siitä mielentilasta siirtyä keskittyneen toteutuksen tilaan, jossa flow-tila on yhtä häiriintymätön, mutta toimii tyystin erilaisen ryhdin kautta, jossa turhia rönsyjä voi eliminoida, paukuttaa sanoja paperille varmoin putoavin iskuin ja laittaa ne kuuluisat darlingsit hengiltä. Jopa kasvojen ilme muuttuu. Haaveilevan pojankoltiaisen tilalla on tiukkojen valintojen mies, joka on päättänyt nostaa sen kattohirren ja nakutella päreet paikoilleen, ennen kuin sallii itselleen yöunia.

Keskenjättämiselle on silti hämmästyttävän helppo löytää perusteita. Eihän projekti tietenkään jää kesken - siitä vain irtaudutaan pieneksi hetkeksi.

(kuten minä nyt pieneksi hetkeksi maanantaina 16.1. klo 15:49 irtaudun tästä tekstistä käydäkseni vessassa ja keittääkseni teetä, jotta sitten pian taas pitäisi käydä... Saanko uudelleen koottua ajatukseni? Luulen niin, olenhan ammattilainen...)

2. OSA:
48 tuntia myöhemmin

Anteeksi luvatusta keskeytyksestä, minun täytyi tiistai-iltana vielä käydä Vantaalla. Eilen taas meni voimat kun yliopistolla jatkui opinnot kahden kaksoistunnin muodossa, ja sen jälkeen innostuin kirjoittamaan minuudesta, mikä kulutti lopunkin keskittymiskyvyn. Jossain vaiheessa tulee se hetki illasta, kun ei enää koe järkeväksi juoda kahvia, koska sitten menee yöunet. On pakko himmailla, kuten Kalle Päätalo, ja rauhoittua yöunille, jotta seuraava päivä olisi vahva ja saisi kokoon ne 500 liuskaa vuodessa.

Olisi uskomattoman hienoa, jos kirjailijalla voisi olla työpaikka ja selkeät työajat. En ymmärrä, miksi sitä ei olla kokeiltu... tai ymmärrän kyllä... ja oikeastaan onhan sitä kokeiltukin. Lajissa vain on kehittynyt tietyt yleiset käytännöt, eikä ole resursseja palkata jokaiselle kirjailijalle omaa yksityistä vääpeliä katsomaan, että hän pitää kiinni rutiineistaan. On helpompi ulkoistaa yhdelle (vittumaiselle esimiehelle) vastuu töiden käskyttämisestä, jos projektissa on mukana suuri määrä ihmisiä - ja on helpompi pysyä aiheessa, jos asiakkaat tarkkailevat. Esimerkiksi kaupan kassalla ei tarvitse kamppailla työtahdin ripeydestä omalla tahdonvoimallaan, kun muut ihmiset heti hermostuvat, jos jono ei etene.

Koska kirjailijalla ei ole selkeää työaikaa ja työpaikkaa (ellei hän itse pyhitä työhuonetta työlleen tai urheilijoiden tavoin auta suoritusta taikauskoa lähentyvin toimituksin, eikä sittenkään), hänen ei ole helppoa sanoa eräille asioille ei. Selkeyden vuoksi jaan nämä asiat kolmeen ryhmään:

1.) Pyynnöt. Joku esimerkiksi kysyy voitko auttaa muutossa tai ehtisitkö oikolukemaan nopeasti yhden tekstin, kun hän (siis kirjallinen ystävä tai toimittaja tai opiskelija tai kuka vaan) tarttisi tuoreita silmiä ja kriittistä mielipidettä. Pyynnöistä saa usein vastapalveluksia (kuten lounaan), eikä niistä ole sinänsä haittaa, kaikki nähty elämä on kirjallista materiaalia, mutta läheiset ihmiset oppivat aikaa myöten, että freelancer-tyypin on vaikeampi sanoa ei, koska hänellä ei ole sitä karjuvaa pomoa ja tarkkaa aikataulua, paitsi silloin kun aikataulu iskee tosissaan päälle. Niinpä pyyntöjä saattaa joskus sadella enemmän kuin olisi tarve, eikä ole helppo kieltäytyä vain sillä perusteella, että olisi nippu runoja, jotka täytyy editoida, tai että on päättänyt tänään viimeinkin lukea sen romaanin, joka pakko lukea, jotta saa eteisyyttä omiin juttuihinsa, treenaa aivojen lukulihaksia ja tuntee ammatillista ylpeyttä, kun ylläpitää omaa sivistystasoaan.

2.) Kutsut. Tyypillisesti jokaiseen viikkoon mahtuu kutsuja gallerian avajaisiin, kirjanjulkkareihin tai tupareihin, jos asuu suuressa kaupungissa ja on tekemisissä eri alojen taiteilijoiden kanssa. Koska kirjailijan aikataulu joustaa, saattaa aika-ajoin olla myöskin vaikea sanoa näille riennoille ei.

3.) Houkutukset ja häiriötekijät. Kun ei ole selkeää dead-linea - mikä liian usein pätee ainakin itseeni - on pelottavan helppoa antaa periksi lähiympäristön häiriötekijöille, joista erityisen vaarallisia ansoja on viritetty itse työympäristöön, eli tietokoneeseen itseensä. On toivotonta, jos viikossa onnistyy viitenä päivänä istumaan koneella 8 tuntia päivässä, mutta niistä tunneista 6 kuluu Facebookissa tai lukiessa jotakin tyhjänpäiväistä, aiheeseen mitenkään kuulumatonta tekstiä, vaikkapa Wikipedia-artikkelia kastemadoista. Ja sitten on vielä erikseen Youtube ja porno ja poliittiset kauhukollaasit vaikkapa Donald Trumpin parhaista letkautuksista, ja kissavideot, tosin niihin minulla ei ole taipumusta retkahtaa.

Vaikka kaikkeen tuntuisi olevan aikaa - ja vaikka kaikkeen olisikin aikaa - on se kaikki aika silti pois kirjoitustyöltä, joka merkitsee itselleni kaikkea maan ja taivaan väliltä: se on unelmien jahtaamista, unelmien eteen työskentelemistä ja unelmien täyttymistä jo itsessään. Lisäksi se merkitsee minulle mielenterveyden vaalimista, kun saan jäsentää ajatuksiaan ja purkaa ulos kokemuksiaan.

Kun olin 25-vuotias, aloin tosissani taistella vitkastelua ja ajanvietteitä vastaan, sillä huomasin lankeavani yhä uudestaan esimerkiksi tietokonepeleihin, jotka veivät kaiken ajan, sen sijaan, että olisin kirjoittanut edes blogia tai saanut materiaalia kertymään pöytälaatikkoon (vaikka ideoita oli koko ajan valtavasti). Pelkäsin, että yhtäkkiä olen 60-vuotias, enkä ole saanut aikaiseksi puoltakaan siitä, mitä tahdoin. Pelkoni toteutuivat sikäli, että olin yhtäkkiä 30-vuotias, eikä paljoakaan ollut siinä suhteessa tapahtunut. Olin vasta oppinut sanan "prokrastinaatio". Olin vasta saanut AD-HD-diagnoosin, mikä selitti sekä ideoiden määrää että keskittymisvaikeuksia työn loppuunsaattamiseen.

Sentään minä olin tullut kasvotusten kuoleman kanssa ja tajusin vanhenevani ja kuolevani, kenties myös sairastuvani, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Yksi mitä ennen kaikkea olen tahtonut toteutuvan on se, että kun katson taaksepäin muutamia viimeisiä vuosia, voin tuntea antaneeni unelmille kaiken mahdollisen huomion, enkä vain 5-10% kaiken muun ohessa. Kaiken aikaa opin rutiineja ja opin tunnistamaan vaaratilanteita, eli tilanne paranee, mutta kehitys on tuskallisen hidasta.

Ideat eivät ole minun leipälajini, sillä ne tulevat miltei annettuna. Niitä on yllinkyllin, ikään kuin olisin syntynyt miljonäärisukuun. Keskittyminen on minulle arvokkaampaa kuin runsaat ideat. etenkin kun kaikkia niitä ideoita ei voisi toteuttaa edes siinä tapauksessa, että keskittyminen olisi täydellista. Keskittyminen on kaikille ihmisille arvokasta, mistä kirjoitin jo tämän esseen alussa. Keskittymistä uhkaa meidän ajassamme moni asia, kuten vääristynyt käsitys individualismista tai vapaudesta, mutta en nyt mene niihin.

Tiedän tutkmusten perusteella, että tyypillisessä valkokaulustyössä (ainakin tietyissä virastoissa) ihmiset käyttävät päivittäisestä työajasta noin puolet tai enemmänkin turhaan säätämiseen, omiin juttuihinsa (kuten juoruamiseen) ja jopa tahalliseen vitkastelemiseen. He saavat parempaa palkkaa siitä hyvästä, ettei heidän tarvitse alistua jatkuvalle tarkkailulle, kuten kaupan kassan, mutta siitä samasta syystä he joutuvat pinnistelemään enemmän oman tahdonvoimansa varassa, mikä synnyttää turhautumista ja varmasti myös suurta syyllisyyttä, kun oma työpanos jää pinnalliseksi.

Mitä suurempi palkka ihmisellä on, ainakin luulisi, että sitä enemmän ahdistaa, kun huomaa katselleensa niitä kissavideoita (tai pornoa), sen sijaan, että olisi tehnyt sitä työtä mistä maksetaan. En silti usko, että palkka itsessään estää ihmisiä tekemästä turhaa työtä tai antautumasta matopelin tai miinaharavan houkutuksille. Uskon vain, että ahdistus ja syyllisyys on suurempaa.

OSA III
Kenties tulossa... ja kenties käsittelee kaupungin ja maaseudun eroavaisuuksia tässä meidän vaiheittain sarastavassa nykyisyydessämme...

Yleensä en puhu kapitalismista, mutta tällä kertaa sana on hyvin oikeuteuttu, kun sanon: Kapitalistinen kaupunkiympäristö on suorastaan suunniteltu häiritsemään ihmisen keskittymiskykyä. Mainoksia ei pääse pakoon missään ja neonvalot säihkyvät liikekortteleiden helmoissa. Jos mainokset esimerkiksi saavat miehen miettimän seksiä yli 30 kertaa päivässä, niin mitä se sitten on, ellei keskittymisen horjuttamista?

Niin kauan ihmiset kykenevät jotenkuten keskittymään elämässään, kun heille tarjotaan riittävästi palkkaa ja kyllin vaativia tehtäviä, joissa keskittyminen on elintärkeää. Lisäksi mainokset tulevat perustelluiksi sillä, että ihmisillä on varaa ja motivaatiota keskittyä kuluttamiseen.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu sitten - eli on myös muuttunut, kun yhä useammilla ei ole selkeitä työaikoja tai kunnollista palkkaa kannustimena. On paljon vaikeampi elää kaupungissa tuntematta ahdistavaa levottomuutta, kun ympärillä kaikki muistuttaa siitä, mistä on jäänyt paitsi - paitsi tietenkin itse kaupungin humusta ja mahdottomien unelmien tukahduttavasta paineesta. On onnistuttu huijaamaan miljoonia ihmisiä siten, että he tuntevat itse siitä syyllisyyttä, etteivät osaa keskittyä, vaikka ympäristössä kaikki todennäköisyydet ovat asettuneet keskittymiskykyä vastaan.

Kaupungin ja maaseudun ristiriidat ovat muutenkin kärjistymässä, kun kuka tahansa kaupunkilainen voi Youbesta eksyä videoihin, joissa maatilalla asuvan ihmisen onni on aitoa. On helppo kääntää unelmansa 180 astetta, koska lasten unelmat usein kohdistuvat maalle. He haaveilevat elöimistä ja luonnosta. Jopa aikuisista enemmistö etsii salaa kumppania, jolla olisi rohkeutta muuttaa pois kaupungista. Partnerinhakutoiveissa eläinystävällisyys ja luontoon liittyvät harrastukset koetaan voimakkaasti positiivisiksi ja toivotuiksi piirteiksi, vaikka omia haaveita ei monikaan uskalla tuoda esiin.

Mutta se on kenties muuttumassa, kun luonnosta saatu aito ilo pääsee sosiaalisen median kautta näkyville. Yhtäkkiä koko maailma onkin kiinnostunut esimerkiksi sienistä, ja kymmenet tuhannet ihmiset liittyvät sieniryhmiin ja räpeltävät lähimetsässä, kunnes lopulta eksyvät kunnon korpeen. Muutos on looginen myös sitä kautta, että asunnot ovat kaupungeissa ylihintaisia, ja maalla ne taas tarjoavat paljon puuhastelemista, pakollista sellaista, ja pakko auttaa keskittymiseen.

Jos ei ole pakko herätä aamulla seitsemältä ja lähteä virastoon, niin sentään on pakko herätä viemään koira leinkille ja pakko laittaa tulet leivinuuniin, ettei asunto kylmety. Jos kaupunki tarjoa ihmisille minkäänlaista pakkoa, paitsi vastenmielisiä virastokäyntejä ja lomakkeiden täyttämistä, on luonnollista etsiä sitä pakkoa kaupungin ulkopuolelta.

Enkä tiedä olenko koskaan aiemmin puhunut yhtä kauniisti modernin teknologian kirouksia vastaan, ja länsimaista vapauskäsitystä vastaan, mutta tämä onnellinen muistikuva kumpuaa omasta kokemuksestani, kun olen marraskuussa lämmittänyt mökkiä ja tuntenut kaiken vilun ja puutteen keskellä suurempaa primitiivisen vapauden tunnetta kuin koskaan ollessani vapaalla kaupungin yöelämässä, taskut täynnä rahaa, täydellisen keskittymiskyvyttömyyden tilassa.

Mutta kaikki ei ole tässä vielä sanottu, ja juttu jatkuu vielä...

Tohtorin taantuminen trolliksi

KIRJA-ARVOSTELU (eräänlainen): Jukka Hankamäki: Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995) 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka Antti Heikkilä muuttui melko suositusta, kirjoja julkaisevasta lääkäristä vainoharhaiseksi vastarannankiiskeksi, joka keräsi ympärilleen radikaalin seuraajakunnan ja nyt nimittelee "fasistiksi" kaikkia lääkäreitä, joiden hoitosuositukset eroavat hänen omistaan:
Pikkujättiläinen 2014/11/ Antti Heikkilä - "olen vainottu mielipiteitteni takia"

Moneen otteeseen olen harkinnut kirjoittavani myös jonkinlaisen lyhyen elämänkerrallisen katsauksen Marko Hamilosta, jonka nimen opin yhdistämään terävään Tiede-lehden avustajaan, joka sittemmin politisoitui ja alkoi nähdä kaikkialla punavihreitä kuplia ja suvakkien salaliittoja. Tästä seurauksena oli se, että hän ajautui julkiseen riitaan Syksy Räsäsen kanssa ja kaiketi sai jonkinlaiset potkut ainakin Tiede-lehden kolumnistina.

En ole kirjoittanut aiheesta, koska minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa tapahtuneesta. Olisin vain yhdistellyt lankoja internetin keskusteluista, mutta se ei aina ihan riitä. En tiedä olisiko minulla mitään muuta annettavana kuin jatkokysymyksiä, joten haastattelu olisi paljon fiksumpi lähestymisväylä. Timo Hännikäisen uraa vuosia seuranneena minusta näyttää siltä, että uran voi perustaa yhtä hyvin negatiiviselle kuin positiiviselle julkisuudelle. Negatiivinen julkisuus tuo ehkä jopa varmemmin klikkauksia, etenkin jos itse onnistuu tekemään itsestään marttyyrin. Monet samanmieliset myös vannoutuvat sitä lujemmin jollekin yhteisölle, mitä selkeämmin yhteisöön tai sen jäseniin kohdistuu ulkopuolista kritiikkiä. Nimi toistuu usein, kun se heitetään esimerkkinä tietystä ihmisryhmästä tai persoonallisuustyypistä. Aate henkilöityy, henkilöstä tulee kasvot jollekin itseään suuremmalle. Tämä on yksi tapa luoda uraa, mutta samalla tulee luoneeksi vihamiehiä.

Minun täytyi hetken miettiä, mistä minä tunnen nimen Jukka Hankamäki, kun törmäsin hänen infanttilistiseen avautumiseensa siitä, miten suvakit ovat tyhmiä kakkapyllyjä. Juttu on vastamedian Uutis-jossakin otsikoitu:

Suvaitse ja kärsi! – Tosiasiassa suvaitsevaiset ovat tavattoman tyhmiä

Teksti jatkuu tällaisena trollauksena koko matkan, mutta tosiaan minua jäi kaivertamaan missä minä tuon nimen olen kuullut...

Lopulta tajusin, että minullahan on lainassa Hankamäen kirja vuodelta 1995, koska buddhalaisena minua kiinnostaa se, millä tavoin minuutemme on pohjimmiltaan harhaa tai väärinkäsitystä jne. Meditaatiossa sitä voi lähestyä yhdeltä kantilta, mutta aina kiinnostaa kuulla, mitä erotteluja tekevät länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset.

Hankamäki on itse asiassa niinkin suosittu, että hänelle on omistettu Hikipedia-sivu:
http://hikipedia.info/wiki/Jukka_Hankam%C3%A4ki

Hän ei vuonna 2011 päässyt Perussuomalaisten listalle (oman väitteensä mukaan homoseksuaalisuutensa takia), mutta se ei ole estänyt häntä jatkamasta täysin samansuuntaista poliittista bloggaamista, jossa maahanmuutto on planeettamme suurin uhka ja kaiken pahan taustalla ovat viher-vasemmisto ja suvakki-mädättäjät, jotka ovat kahdeksan perättäisen porvarihallituksen aikana onnistuneet pitämään käsissään totaalista poliittista valtaa, tukahduttamalla kaikki muut mielipiteet, joista ei sen seurauksena kuulu tai näy mitään merkkiä missään.

Paljon on maailmassa ehtinyt tapahtumia sitten vuoden 1995, jolloin Hankamäki kaiketi haaveili akateemisesta urasta. En voi kuitenkaan olla siteeraamatta miestä itseään, hänen uusimmasta kirjoituksestaan:

"Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus."

*  

"Suvaitsevuus on ristiriitaista siksi, että se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti."

* 

Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.

*

"Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike."

(Linkkiä en taaskaan laita, koska en halua edistää valemedioiden klikkauksia. Onneksi sama teksti löytyy hieman vanhempana, ja jopa vähemmän paatoksellisena versiona myös bloggerista: http://jukkahankamaki.blogspot.fi/2016/12/suvaitse-ja-karsi.html) 

En minä suvaitse tällaista idiotismia. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yleensä sanon ihmiselle suoraan, jos ajattelen, että hän on kusipää ja väärässä, eikä argumentit mene jakeluun. Pitäisikö lyödä turpiin? Olisiko se parempi? Netissä se on helverin vaikeaa konkreettisesti monottaa ketään, ja kasvotusten tulee paskat housuun, kun miettii ettei seuraukset voisi olla kumminkaan päin hyvät.

Mehän emme elä väkivallan suhteen missään monikulttuurissa, vaan laki kieltää sen yksiselitteisesti. Tai kenties jääkiekkokaukalossa saa vetää turpiin, mutta tätä ristiriitaa taas monikulturistit paheksuvat paljon enemmän kuin ns. keskivertosuomalaiset, joille jääkiekko on vähintään yhtä pyhä asia kuin nakkikioskin jono, sillä erotuksella että toisessa selviää 5+20 minuuttisella. Relativistina tykkään korostaa aina sitä, miten tavalliset ihmiset eivät näe oman elämänsä kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja, mutta sitten toisten kulttuureissa he kyllä sen näkevät. Relativistille ihmisen ristiriitaisuus merkitsee haastetta, johon tulee tarttua. Sitä tulea analysoida, siitä relativismissa on kysymys, että silmät ovat auki. Monokulturistit pyrkivät turjumaan ristiriidat ja lopputuloksena on tukahduttava häkkyrä, jota he kutsuvat maailmankatsomuksekseen. Se on pelkkää ristiriitaa, mutta siitä ei saa puhua. On relativismia ja sille vastakohtana yhteiskuntia, jotka perustuvat tabuihín. Ota tai jätä, mutta ristiriidoista ei ihminen vapaudu koskaan, ellei sitten yksi kerrallaan, niellen helvetin raskaan pillerin.

Olen aika varma, että myöskään yliopistot tai Tiede-lehden toimittajakunta eivät suvaitse periksiantamatonta solvaamista ja jatkuvaa vastaan inttämistä, mikä voi pitkittyessään johtaa akateemisen uran tyssäämiseen. Nythän Hankamäki on kyllä jo pitkälle ylittänyt sen rajan, jossa hän koettaisi edes yrittää käyttäytyä tohtorin arvoisesti. Hankamäen arvolatautuneissa kirjoituksissa on helppo huomata, että hän ei ainakaan enää ajattele itsenäisesti (siis harjoita filosofiaa), vaan hän on omaksunut tietyn paradigman kaikki osatekijät. Vaikka homoseksuaalisuus olisi tässä viiteryhmässä hänelle erottava tekijä, ei hän varmastikaan ole yksin, ja hän kannattaa tätä maailmankatsomusta nyt myös diskurssia myöten puhuessaan "suvakeista" ja kaikesta muusta mitä siihen vastakulttuuriseen heimoon kuuluun, sen heimon uniformuun.

Ihmiset, jotka haukkuvat suvakkeja, ovat yleensä tavalla tai toisella vihaisia siitä, ettei liberaali yhteiskunta ole toteuttanut heidän unelmiaan. Heille on uskoteltu, että he saavat onnellisen elämän, jos juovat kylliksi Coca-Colaa, ja valkaisevat hampaansa, mutta ei se ole niin helppoa. Hankamäki itse näyttää eläneen siinä harhassa, että yhteiskunnallisten esteiden tulisi näinä aikoina poistua, jos on julkihomo - koska mehän olemme kollektiiviseti voittaneet kaikki sen suuntaiset ennakkoluulot? Sitten hän on pettynyt syvästi, kun homoutta ei ollakaan automaattisesti katsottu positiiviseksi asiaksi työelämässä, vaikka televisio on luvannut sen olevan pääsylippu sateenkaarimaahan. Häntä ei esimerkiksi homouden takia olla huolittu Perussuomalaisten ehdokaslistoille. Tämä merkitsee, että liberalismi on pettänyt hänet. Suvakit eivät ole ratsastaneet hänen avukseen, joten hän on suureen ääneen kironnut koko ympäröivän yhteiskunnan.

Meidän yhteiskuntamme (tai ehkä pikemminkin talousjärjestelmämme) suvaitsee kaikkea muuta paitsi luusereita, mikä usein tarkoittaa vain sitä, että voi käydä paska tuuri, ja jollekin meistä jaetaan huonot kortit. Riittää, että jää toiseksi kriittisellä hetkellä. Toiseksi tullut saa ihan yhtä vähän kuin viimeiseksi tullut, joka ei edes yrittänyt. Siksi tämä yhteiskunta tuntuukin niin rajulta. Winner takes all. Jos on oikea ihonväri, ja on käynyt oikeat koulut, se ei riitä, jos häviää kilpailussa muille, jotka kamppailevat samasta elintilasta, samoista viroista ja samasta näkyvyydestä. Voi tehdä kaiken oikein ja olla silti luuseri.

Vanhat vihaiset miehet tahtovat palauttaa ajat, jolloin sai olla luuseri, mutta elämä oli turvattu, kunhan oli tohtorin paperit ja valkoinen iho - ja oli syntynyt mieheksi. Trumpilaisten perussuomalaisten ydinjoukko vihaa tasavertaisesti maahanmuuttajia, dosentteja ja naisia, feministejä. Heidän vihollisensa näyttävät ikään kuin satunnaisesti valikoiduilta, mutta on helppo katsoa, ketka ovat ottaneet historiassa kiinni valkoista miestä, ja sitten vetää siitä yhtymäkohdat kateuteen ja vihaan.

Hankamäen ajatusleikki suvaitsevaisuudesta tieteen (matematiikan) periaatteena ei sisällä minkäänlaista mielekkyyttä, ellei tiedettä ja suvaitsevaisuutta ajattele jotenkin väärintyneen hankamäkiläisittäin - eikä ehkä sittenkään. Hänellä kaiketi menevät sekaisin suvaitseminen (erilaisen etnisyyden tai sukupuolivähemmistöjen hyväksyminen) sekä postmodernit vääristymät totuuksien suhteellisuudesta. On hyvin tyypillistä, että moninaiset asiat muodostavat fanaattisten ihmisten mielessä emotionaalisia klimppejä.

Otetaan pari esimerkkiä:

1.) ISLAMIN UHKA: Maahanmuuton vastustajat maalailevat uhkakuvia siitä, miten Suomi on muutaman vuosikymmenen kuluttua islamistinen valtio. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin maahanmuutajaryhmä ovat venäläiset, jotka eivät ole muslimeja. Muita suuria ryhmiä ovat virolaiset (eivät muslimeja), aasialaiset (kiinalaiset ja thaimaalaiset), ruotsalaiset, saksalaiset, britit sekä somalit ja irakilaiset.

Jos maahanmuuttokriittiset olisivat rehellisiä, he eivät sanoisi vastustavansa maahanmuuttoa, vaan somalien ja irakilaisten maahanmuuttoa. Sitähän he vastustavat, aina kun asiaa vähän kaivelee. Jos he myöntäisivät, että ongelma on islam, voi heille suoraan tilastoista näyttää, ettei islam ole mikään todellinen uhkakuva, koska maahanmuutto ei tee Suomesta islamistista valtiota. Enemmän tanne muuttaa erilaisia kristittyjä tai maallistuneita ihmisiä (virolaisia tapa-ateisteja työn perässä). Koska he eivät (tietoisesti tai tietämättään) erottele mitä he tarkalleen ottaen vastustavat, he ovat lopulta vain irrationaalisia rasisteja, siinä kaikki.

Heiltä menevät tarvittaessa mitkä tahansa luvut iloisesti sekaisin, kuten "maahanmuuttajat" (eniten venäläisiä), sekä "turvapaikanhakijat" (alle 40.000 kaikkiaan). Vuonna 2016 Suomessa tehtiin alle 2.000 myönteistä päätöstä turvapaikkahakemuksissa. Ei näin pieniä lukuja koskaan uskalleta esittää, mikä kertoo vain siitä, miten hauras on se rajat kiinni -kupla, jossa kollektiivisesti eletään pseudo-nationalistisessa hurmoksessa. Suomalaisuuden kanssa sillä ei ole yleensä mitään tekemistä, vaan kaikki MV-lehden tasoiset jutut tuodaan ulkomailta, usein uutisia käännetään sanasta sanaan. Koko Janitskinin bisnes perustuu kansainväliseen formaattiin, missä tavoitteena on loetsoa ihmisten pelkoja ja ennakkoluuloja, ja kerätä klikkauksia sepittämällä maailmasta pahempi paikka kuin se onkaan. Sivutuotteena siinä vain syntyy momentumia poliittiselle populismille, jolla sitten erinäiset omiensa hylkäämät akateemikotkin koettavat ratsastaa.

Faktaa: suurimmat-maahanmuuttajaryhmat

MV-lehti ja muut valemediat tunkevat nettiin joka päivä hieman uudelleen muotoiltuna samoja uutisia samasta raiskauksesta (joka usein ei edes tapahtunut Suomessa, mutta se unohdetaan mainita) luoden mielikuvaa, että täällä raiskataan sata ihmistä joka päivä. Otsikossa ja ingeressissä jää Ruotsi, Saksa tai muu täsmällisempi rikoksen tapahtumapaikka mainitsemassa, samoin kuin tieto siitä että juttu on vuoden vanha ja siitä on uutisoitu 3 kk välein. Porukka joka näitä uutisia lukee, ei vain huomaa, tai ei halua huomata, kuinka heitä vedätetään. Tietyissä FB-ryhmissä vanhat uutiset palaavat kiertoon säännöllisin väliajoin. Joka päivälle jotakin, ja mielten muokkaus tietenkin suoritetaan "totuuden nimissä, koska valtamedia valehtelee..."

Raiskaukset ovat kyllä lisääntyneet viime vuosina, mutta elämme keskellä taantumaa ja jättityöttömyyttä, minkä lisäksi lähettyillä käydään useampaakin sotaa. Totta hitossa raiskaukset lisääntyvät, jos äkkiä tänne majoitetaan entisten työttömien lisäksi tuhansia traumatisoituneita (nuorehkoja) miehiä, jotka eivät puhu kieltä tai tule toimeen edes keskenään. Se ei kuitenkaan muuta Suomea yhtäkkiä islamistiseksi maaksi, eikä suvaitsevaisto ole se, mikä sodan on käynnistänyt tai se taho, joka on kansainvälisten avunantosopimusten taustalla. Ne ihmiset, jotka II Maailmansodan jälkeen kokosivat yhteen Euroopan palapelin, olivat paljon sivistyneempiä ja viisaampia kuin ketkään nykyajan oikeusoppineet tai suvaitsevasto.

On naurettavaa tehdä itsekäs iso numero siitä, jos Suomen täytyy kantaa osa siitä velvollisuudesta, mikä on aikoinaan kansanyhteisölle luvattu. Ei sen kunnian vaalimien ole mitään monikulturalismia, vaan se on konservatismia, historian opetusten kunnioittamista.

Euroopan islamistisen tulevaisuuden profeetoilla ei ole mitään luottamusta siihen, että A.) joku tai aika monikin tulijoista maallistuisi, kun monet vieläpä ovat paenneet juuri poliittista radikalismia ja nähneet ihan kylliksi islamin ääri-ilmiöitä, sekä B.) Ajatus juuri islamista ylivertaisena ja kaiken muun asteittain nielevänä ideologiana on absurdi, kun katsoo miten vaikea islamistisilla mailla on vaalia edes omaa yhtenäisyyttään ja itsenäisyyttään tai kansalaisten omanarvontuntoa (shiiat ja sunnit eivät tule toimeen, ja kun niin monet arabit ovat valmiita hylkäämään kotimaansa). Sekö on nyt sitten se elämäntapa, joka korvaisi omamme, kun pakenijat eivät itsekään halua sellaista elämää?

Kun yhtään tutkii miten paljon historiassa on nähty erilaisia uskomuksia, joiden keskinäinen hegemonia vaihtelee, ja jotka ovat sisäisten kulttuurievolutiivisten voimien armoilla. Islaminpelossa on kyse fatalismista, jossa kohtalonomaisten näkyjen varjolla oikeutetaan oma tietämättömyys ja vellotaan olemattomissa peloissa, joiden varjolla hylätään juuri ne arvot, joiden nähdään olevan islamille vain suupala - koska ne arvot eivät itselle tuoneetkkan hyväpalkkaista työtä ja onnellista perhe-elämää tai korkeaa asemaa julkisuuden hirarkiassa.

Monikulttuurisuus on juuri sopivan epämääräinen käsite, jotta sen alle voi mahduttaa kaikenlaista henkilökohtaista epämukavuutta, kun ei ole pokkaa syyttää omaa itseä vastoinkäymisistä.

Kenties pettyneitä on riittävän paljon, jotta epä-älyllinen keskustelu syntyy ja mölinä kykenee vakuuttamaan tietyn poliittisuuteen kykenevän kriittisen massan, mutta filosofisesti katsottuna on lopulta vain asetuttu uppiniskaisesti oppositioon, ilman suunnitelmaa mistään paremmasta tulevaisuudesta. Länsimaisessa yhteiskunnassa, edes sen sivistyneemmässä arvopohjassa, tai tieteessä ei kyetä näkemään mitään kehityspotentiaalia, vaan kuvitellaan koko arvopohjamme degeneroituvan asteittain kohti tilaa, jossa kenenkään on lähes mahdotonta nousta sängystä, koska vähintään joka toinen meistä on niin masentunut ja masturbaation heikentämä... ikään kuin tulevaisuus ei voisi tuoda meille mitään muita syitä elää kuin viha.

Vain islamin ja maahanmuuton vastustaminen herättää vanhassa katkerassa sydämessä pienen raivonkipinän, jonka turvin jaksaa kammeta itsensä ylös, kurottautua sängyn vieressä olevan tietokoneen ääreen ja satuilla blogiin kauhistuttavista suvakeista, jotka tulivat ja mädättivät. Ja sitten voi kaikkensa antaneena rojahtaa taas sänkylle ja unelmoida jonkinlaisesta valkoisesta totalitarismista, jossa Donald Trump on Suomen presidentti, ellei Putinin ole ehtinyt esimerkillään muuttaa jokaista suomalaista miestä paidattomaksi karhulla ratsastajaksi, joka tuo leivä pöytään ja pitaa naisensa kurissa...

2. MONIKULTURALISMI:in yleensä vastataan "maassa maan tavalla", ikään kuin se olisi jokin henkilökohtainen vahva suositys, vaikka se on laki. Suomen valtion laki nimittäin kohtelee aivan samalla tavoin kaikkia tulijoita. Ei monikulttuurisuus tarkoita sitä, että vallalla olisi useampi laki. Laki on se, mitä on kirjaan kirjattu. eli esimerkiksi rasistiset huutelijat ja muut kunnianloukkaajat ja rauhanrikkojat saavat kokea aika usein sen, että laki on edelleenkin voimassa. Heille vain huutelun lomassa syntyy sellainen kollektiivinen harha. että meillä saa tehdä ihan mitä tahansa, eikä millään ole mitään seurauksia, koska koulussa ei enää anneta lapsille vyötä.

Tilastojen valossa kaikkein eniten tämän maan moraalia ja lain rajoja koettelevat juuri erilaiset äärioikeistolaiset idiootit, mutta tiedän, että nämä tilastot niissä piireissä heti tahdotaan määritellä punavihreän sortovallan propagandaksi, koska poliisit ja tuomarit (joiden langettamiin tuomioihin tilastot perustuvat) ovat mädättäjiä.

Valemedioiden asenteellisissa kirjoitteluissa laki ja rikosten seuraamukset menevät iloisesti sekaisin, koska raiskausuutisoinnin virrassa keskitytään aina maksimoimaan emotionaalisen klimppin lyöntivoima ja tahmaisuus. Mitä sitten yleensä tapahtuu niille raiskaajille, jotka saavat "liian heppoisia tuomioita"? Yleensä käytäntönä on se, että jos rikoksesta (pienestäkin) tuomittu henkilö ei ole maan kansalaisia, hänet karkotetaan sinne mistä hän tulikin, jos se on juridisesti mahdollista, tai sitten jonnekin muualle. Ja yleensä karkoitus onnistuu tuosta vain. Samat valemediat vain unohtavat uutisoida siitä, että tuomio olikin 2 vuotta plus karkoitus Irakiin, mikä on ihan eri asia kuin pelkkä 2 vuotta.

Jos vielä palaan esimerkkiin matematiikan kokeista, joissa ilmeisesti "monikulttuurisuuden (vai oliko se suvaitsevaisuuden?) vallitessa" saisi antaa minkä vastauksen tahansa. Yleensä juuri perussuomalaisten vahvoilla kannatusalueilla, esimerkiksi tietyissä sosiaalisen median ryhmissä, sekä Donald Trumpin fanikunnassa, on vallalla sääntö, että mitä tahansa lukuja voi heitellä omasta päästä, eikä faktoja voi tarkistaa. Maahanmuuttajia esimerkiksi ilmoitetaan milloin kolmin- ja milloin nelinkertainen määrä, joista 90% on isis-taistelijoita.

Ihmiset, jotka nimittävät valtamedioita valehtelijoiksi, toimivat ensisijaisesti niin, koska he tahtovat oikeuttaa oman valehtelunsa. Samoin ihmiset, joilla on käsittämättömäm ristiriitainen maailmankuva, ovat jostain saaneet päähänsä, että humanistit eivät usko totuuksiin. Tämän ajatuksen alkuperä on kenties siellä. että kulttuuristen ilmiöt ovat usein hyvin monimutkaisia, mutta näkökulmat tai tulokulmat tai tutkimusnäkökulmat tai metodien vaihtoehtoisuus tai mitä niitä nyt onkaan... eivät ole sama asia kuin että voisi puhua mitä mieleen sattuu.

Kyllähän järkevä ihminen tunnistaa milloin jonkun ajatuksissa on kysymys suhteellisesta totuudesta, eli osatotuudesta tai näkökulmasta - ja milloin siinä on kysymys ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä. Ylipäänsä näkökulmista puhuminen edellyttää sitä, että tunnetaan tarkoin ne "toiset näkökulmat" joita vasten tutkimuksen näkökulmat peilautuvat.

Olen koettanut sinnikkäästi kaivaa persufilosofien (hylättyjen tai virallisten) kirjoituksista esiin jotain järkevää pelonaihetta tai totuuspohjaa huolille, mutta aina pohjalta löytyy enimmäkseen katkeruutta, tietämättömyyttä ja rasismia.

"Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen.

Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki."

J. Sakari Hankamäki

En tiedä onko J. Sakari Hankamäki valmis sellaiseen "rekognionismiin", jota hän mainostaa "tosiasioiden tunnustamisena". Tosiasia on se, että hän on vahalla iällään taantunut totaaliseksi populistiseksi trolliksi, ja yrittää edelleen ansaita juuri niiden ryhmien (äidillisen tai isällisen) hyväksynnön, jotka hänet hylkäsivät, eli todistaa perussuomalaisille oman perussomalaisen aatteensa.

Koska hän näkyy päätyneen myös siihen johtopäätökseen, että nämä samat aateveljet ovat tunteellisia idiootteja, hän valitsee strategiakseen infantiilin rienaamisen. Seurauksena tekstista tulee kokoelma erinäisiä huudahduksia, joissa julistetaan viher-vasemmiston typeryyttä.

Entä sitten vuoden 1995 Hankamäki? Tämän kirjoituksen oli tarkoitus olla myöskin kirja-arvostelu?

Tunnustettakoon pari asiaa liittyen minuuteen:
1.) Minuuden esittäminen sosiaaliseksi konstruktioksi on erittäin haastava aihe, joka on aiheena myös sikäli rohkea, ettei sen voi odottaa edistävän akateemista uraa, ellei aidosti usko jälkistrukturalistien (ja Tekijän kuolema -teoksen oikeasti lukenuen pienen vähemmistön) saavuttavan jonkinlaisen akateemisen voiton maamme muutamissa yliopistoissa.
2.) Minuuden dekonstruoineen henkilön on kenties helpompi kuolettaa oma julkinen imagonsa ryhtymällä leikkiin, jossa tietää saavansa paskaa niskaansa. Silti minä toistuvasti ihmettelen kaikkia tieteentekijöitä ja tutkijoita, jotka erehtyvät luulemaan, että politiikassa olisi heille jotain sijaa... ja sitten he vielä valitsevat populismin, kuvitellen että he voisivat olla kaikkien väärinymmärrettyjen kansalaisten esikuva, koska he ovat itse tulleet väärinymmärretyiksi akatemiassa. Eihän se niin mene. Ei oppositioon asettuminen muuta ihmisen puhetta rahvaalle ymmärrettämmäksi. Eivät sivistyssanat katoa tekstistä kuin taikaiskusta, vaikka sydämessään kokisi kuuluvansa kansan syvien rivien keskuuteen, yhtenä väärinymmärretyistä.

Halla-Aho ei päässyt eduskuntaan sillä, että hän käytti hienoja sanoja ja osoitti jossain keskustelussa älykkyytensä. Hän pääsi eduskuntaan, koska hän oli riittävän monen silmissä avoimesti rasisti, ja oli oikeana hetkenä oikeassa paikassa kukkona tunkiolla, eli Homma-foorumissa iso pamppu.

Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995)

Heti pitää antaa pisteitä nimestä, jossa esiintyy kivasti tautologiaa. Sanat "minä" kahdesti peräkkäin, ja siihen perään kaksi kertaa sana "filosofia". Näihän akateemisissa otsikoissa kieltämättä usein sanat asettuvat, kun etsitään taustalla piilevää salaista sanomaa (että jokainen filosofi kirjoittaa pohjimmiltaan itsestään):

minä-minä - filosofioiden filosofiaa

Filosofit usein tykkäisivät esiintyä stoalaisina, mutta historia tuntee heistä yleensä vain pahimmin persoonallisuushäiriöiset egoistit. Tästä kenties syntyy itseään toteuttava vääristymä, kun julkisuudenkipeät pyrkivät imitoimaan kaikkein pahimpia tapauksia. Ainoa nöyrä ja pyyteetön suomalainen filosofi, jonka tunnen, on Heikki Kannisto. Hänen kirjallinen uransa on valitettavan suppea, sillä kenties hän ei ajatellut omien ajatustensa olevan siinä määrin tärkeitä, että niitä täytyisi julkaista kirjoissa läjäpäin. (Itsehän uskon kyllä olevani hyvinkin keskeinen ajattelija, mutta en osaa keskittyä kirjojen valmiiksisaattamiseen. Siinä kohtaa syytän itseäni.)

Jukka Hankamäen minäkuvaa väärinymmärrettynä ja kaltoin kohdeltuna ajattelijana on varmasti vahvistanut monikin hyvin todellinen epäreilu kohtaaminen, sekä tämä vuonna 2009 ilmestynyt Vesa Linja-Ahon blogikirjoitus, komealla otsikolla "Jukka Hankamäki - kuoliaaksi vaiettu":
http://linja-aho.blogspot.fi/2009/05/jukka-hankamaki-kuoliaaksi-vaiettu.html

Kuten muutenkin, palauttaisin tällaisissa tapauksissa huomion itseeni. Jotain tuli tehtyä väärin. Ehkä naama ei miellytä. Tarina ei sovi julkiseen narratiiviin, mutta toisaalta sekin on tarina.

Hankamäen kirjassa Minä... on yksi vakava ongelma. Se on läpeensä akateeminen. Se ei ole kaunokirjallinen teos, joka olisi kirjoitettu esseistisellä tyylillä suurelle yleisölle. Se on muistuttaa tyyliltään, siis lauserakenteiltaan ja viittaustensa muodolta (myös lähdeviitteiden määrän puolesta) akateemista opinnäytetyötä, siis gradua. Graduna se varmasti olisikin erinomainen, mutta se on päätetty julkaista kirjana maassa, jossa on tuskin kovin suurta yleisöä "minuudelle".

Toinen ratkaiseva ongelma teoksessa on se, ettei siinä rakenneta riittävän hyviä yhteymäkohtia erilaisten minäfilosofioiden, psykologian tai uskontojen välille. Kirja ei käytännössä käsittele ollenkaan länsimaista kristillistä mystikkaa tai buddhalaista filosofiaa, joissa minuudella on erittäin keskeinen rooli. Kirjoittaja tuntuu suorastaan sulkeistaneen uskonnon ulos aihekentältä, jonka traditio ulottuu uskonnoissa syvälle, jopa niiden ytimeen, ja yhdistää monia eri uskontoja toisiinsa, juuri henkilökohtaisen kokemuksen sekä mystiikan tasolla.

Minäfilosofioiden filosofia on teoksena tynkä. Se on akateeminen, mutta ei juuri muuta kuin sitä. Se on psykologisoiva ja kulkee pitkin filosofian päälinjoja. Teos ei julista omaa näkemystään, eikä se luo synteesejä. Se on oikeastaan varsin vaatimaton suhteessa aiheen mahdolliseen rohkeuteen. Hankamäen nykyiseen persoonaan nähden teosta tuskin tunnistaisi hänen kirjoittamakseen. Kuivakka, asiallinen ja sulkeutunut akateemikko on muuntautunut solvaavaksi populistiksi.

Miten minusta tuntuu, ettei tämä ole eneimmäinen tai viimeinen kerta, kun tällaista tapahtuu. Alan yhä suuremmassa määrin vakuuttua siitä, ettei liiallinen vapaus tee meille ihmisille hyvää, mutta perusteet ovat aivan toiset kuin niillä, jotka yleensä vastustavat liberalismia.

Liberalismi antaa ihmisen huonommille puolille, lyhytnäköisyydelle, ahneudelle, kiivaudelle ja ylimielisyydelle liikaa tilaa. Ei ratkaisu ole se, että käännymme pois liberalismista, vaan kehitämme kulttuurisia ja sosiaalisia keinoja kehittyä ihmisenä. Hyvät normit ovat säilyttämisen arvoisia, mutta etenkin ne jotka liittyvät keskustelukulttuuriin, koska ne liittyvät myös ajattelukulttuuriin. Ne ovat osa älyllistä ja henkistä hygieniaa. En minä maahanmuuttajatilastoja kenenkään muiden vuoksi tutki ja tarkista, vaan tarkistaakseni mielenterveyteni. Jos joku on täyttä paskaa niin kyllähän sen näkee, ellei väkisin tahdo puolustaa saman heimon jäsentä.

Idiootteja on kaikissa ryhmissä, mutta kaikissa ryhmissä heitä ei paapota.

Jos minua ei julkaista, kirjoitan paremmin. Jos haluamastani aiheesta ei haluta puhua, kirjoitan tuosta aiheesta ja vaivihkaa ohjaan keskustelun tänne. Vielä toistaiseksi uskon, että asioita voi parantaa myös parantamalla omia tapojaan, kehittämällä omaa ajatteluaan. Suvakkimädättäjälle haasteita kyllä riittää. Ihan äkkiä eivät maailmasta projektit lopu. Psykologiset ongelmat tekevät parhaansa naamioituakseen filosofisiksi tai poliittisiksi. Meillä kaikilla on traumamme jota koetamme työstää. Pyöritän tätä paskapalloa ajatellen, että se on jonakin päivänä niin iso, että se on pakko pistää merkille.

Virallisen arkeologian suuri hiljaisuus

Olen harrastanut "väärinkäsitysten arkeologiaa" jo muutamien vuosien ajan, mutta en muista aiemmin käsitelleeni siinä varsinaista arkeologiaa. Nyt olen kuitenkin lyhyen ajan sisällä törmännyt useampaan pseudoarkeologiseen uutiseen, jotka herättävät hämmennystä.

Eniten hämmennystä minussa on herättänyt se, miten virallinen akateeminen arkeologia ei koskaan tunnu kommentoivan mitään, mitä netissä tapahtuu. Siitä onkin tullut erittäin epäsuosittua viime aikoina - tai kenties se on ollut sitä jo pidemmän aikaa?

Poliittisissa kysymyksissä on usein kaksi tai useampaa puolta, jotka nopeasti reagoivat toistensa levittämään väärään tietoon ja valheisiin. Näin ei kuitenkaan ole asian laita tieteessä, jossa virallinen aiheeseen perehtynyt tutkijaryhmä marginaalisen pieni. eikä heillä ole mitään asemaa julkisessa mediassa.

Arkeologiaa koskevat uutiset, jotka sosiaalisessa  mediassa leviävät, alkavat lähes aina väittämällä "tämä kumoaa virallisen historiankirjoituksen valheet!" tai "tämä mullistaa käsityksesi historiasta!"

Kukaan ei levitä uutista, joka ei ole uutinen, koska se asia on tiedetty jo jonkin aikaa. Ja silti virallisen arkeologian ehkä kannattaisi yhä kyetä innostumaan löydöksistään, eikä piilottaa niitä jonkin maan kansallismuseon jättimäiseen varastoon, kuten Indiana Jones -elokuvissa aina arkeologisten löytöjen kohtaloa aina kuvataan.

Innostus erottaa pseudoarkeologian oikeasta arkeologiasta - ja innostus on ainoa asia, minkä avulla tieteelliset löydökset voivat levitä sosiaalisessa mediassa, joka on ainoa nykymedia, missä arkeologia edes on olemassa.

TAPAUSESIMERKKI 1: Smithsonian-insituutin valheet

Sana "Illuminati" on aikaa sitten kadottanut lumonsa, eikä "Rothschild" enää herätä kauhua, koska myös siihen liittyvät väittämät ovat kaikille. Sen sijaan Smithsoniaaninen instituutti kuulostaa juuri nyt sopivan salamyhkäiseltä. Ties mitä ne smitsoniaanit tällä kertaa ovat juonineen ihmiskunnan pään menoksi?

Voiko tällaisessa, kuin suoraan Lovecraftin Cthulhu-mythoksesta tempaistussa oppilaitoksessa erikoistua mihinkään muuhun kuin okkultismiin ja hurjastelevan eliitin saatananpalvontamenoihin?

Tiedän, ettet sinä kenties edes usko koko smitsoniaanisen instituutin olemassaoloon, mutta heidän väitetään silti hankkineen haltuunsa ja hävittäneen satoja, ellei tuhansia jättiläisen luurankoja, joita on löydetty Amerikan mantereelta:
http://worldnewsdailyreport.com/smithsonian-admits-to-destruction-of-thousands-of-giant-human-skeletons-in-early-1900s/

Näistä jättiläisten luurangoista on todisteena lukuisia lehtileikkeitä 1800-luvulta sekä valokuvia, joissa ilmiselvästi esitellään ihmisen luita, mutta monta kertaa suuremassa koossa. Nämä jättiläiset ovat luiden perusteella olleet helposti kolmemetrisiä!

Uutinen, jossa pahuuden insitutuutti myöntää kavalat tekonsa, on jaettu 111 tuhatta kertaa.

Löysin kuitenkin toisen nettisivun, jossa tämä uutinen pala kerrallaan todistetaan pelkäksi fiktioksi:
http://www.snopes.com/media/notnews/giantcoverup.asp

Tätä juttua on jaettu 3 tuhatta kertaa. Myönnän, että sen lukeminen oli suuri pettymys. Olisi kiva, jos meillä olisi sellainen arkeologinen instituutti, joka etsii virallisen historian vastaiset todisteet ja tuhoaa ne, koska uskoo oman valtansa perustuvan siihen, että virallinen totuus ei horju. Se olisi tosi jännittävää, ja ennen kaikkea pseudoarkeologien valtaisaa armeijaa innostaa varmuus siitä, että meidän käsityksemme historiasta on väärennös.

Se jättää niin paljon enemmän itse löydettäväksi. Kaikki mitä valheen alta paljastuu on merkittävää. Arkeologiassa ei ole enää kyse vain luista ja pölyisistä kaivauksista. Se on seikkailu, jossa taistellaan jättimäisiä pahuuden voimia vastaan.

TAPAUSESIMERKKI 2: Muinaiset panssarivaunut ja titaanien sotakoneet

Turkista ja etenkin Maltalta on löydetty useita selkeästi ajoneuvon jättämiä jalkiä, joiden ikää on vaikea määrittää. Näiden jälkien tiedetään kuitenkin olevan hyvin vanhoja, koska ne ovat paikoin peittyneet syvälle mullan ja kasvillisuuden alle.

Jäljet ovat painautuneet peruskallioon, mikä herättää aavistuksen siitä painosta, joka muinaisella koneella on täytynyt olla. Niinpä näihin kärrynjälkiin (=cart ruts) liitetään usein ajatus kadonneesta huipputeknologiasta ja sivilisaatioista, joilla on ollut nykyaikaisia höyrykoneita tai jopa jotakin vielä mahtavampia teknologioita.

Kymmenien asialle omistuneiden sivustojen mukaan nämä jäljet ovat tieteelle täysi mysteeri.

Näiden samojen sivustojen on joko oltava täydellisen tietäättömiä Googlen hakukoneesta, sillä on helppo löytää artikkeleja, joissa tutkijat selittävät mistä tässä on kyse. He ovat peräti menneet paikan päälle ja testanneet kuinka vastaavia voitaisiin jäljentää nykyteknologialla.

Empiirisissä kokeissa - jotka perustuvat pitkälti paikallisten ihmisten puheisiin sateen vaikutuksesta maaperään - on havaittu, että pitkän ja rankan sateen jälkeen paikallinen "peruskallio" menettää kantavuutensa 80-prosenttisesti, jonka jälkeen vastaavat jäljet uurtaa kallioon aivan tavallinen puinen hevoskärry. Siihen ei tarvita panssarivaunua. Siihen tarvitaan vain sadetta.

Tässäkin tapauksessa käy kuitenkin seuraavalla tavalla:

1.) Henkilö kadottaa kiinnostuksensa ilmiöön, koska mysteeri ratkeaa. Hän ehkä jakaa uutisen somessa yhden kerran tai sitten ei jaksa tehdä edes sitä. Koko juttu on hänen osaltaan loppuun käsitelty. Tyhmää että hän edes hetken ajan kuvitteli muinaisten vaunujen olleen terästä ja jättiläisten ajamia.

2.) Henkilö ei suostu myöntämään, että totuus on tarua vähemmän ihmeellinen. Hän jatkaa tiedon levittämistä mytologisen ja pseudotieteellisen selityksen innoittamana. Vuosien ajan hän jakaa kaikki aiheesta löytämänsä uudet hämäräperäiset todisteet ja onnistuu vakuuttamaan ainakin kymmenen ihmistä, joista puolet hänen laillaan jakavat jännittävää selitystä eteen päin, perehtymättä vastakkaiseen tietoon tai hyväksymättä sitä totuudeksi.

Kuten otsikossa totean, näyttää hyvinkin siltä, että virallinen arkeologia on hiljaa, häpeissään ja käpertyneenä omaan pieneen kuplaansa. Siltä ehkä sosiaalisen median sekä uudenaikaisten vastamedioiden valossa vaikuttaa... tai ehkä se on totta... mutta miksi tätä kysymystä ei riittävän usein esitetä ääneen?

En tiedä onko kukaan edes jaksanut lukea tänne asti. Ketä muka edes kiinnostaisi arkeologia, joka perustuu puhtaasti todistusaineistoon, eikä hyödynnä mielikuvituksen voimaa? Kun 1980-luvulla Erich Von Däniken paljasti historian monia salattuja totuuksia kirjoissaan sekä televisiodokumenteissaan, akatemia oli täysin voimaton.

Tai ehkä kaiken taustalla sittenkin on suuri salaliitto? Ehkä yliopistot ja säätiöt salaa rahoittavat näitä pseudoarkeologisia sivustoja, jotta arkeologia kiinnostaisi useampia nuoria? Mitä merkitystä sillä edes on mitä ihmiset menneisyydestä ajattelevat?

PS.
Nykyisen innostuksen jättiläisluurankoja kohtaan voi palauttaa kuvankäsittely-yhteisö Worth1000:n järjestämiin kilpailuihin. Photo Shop -velhot ovat ovat jo 2000-luvun alusta alkaen tuottaneet manipuloituja kuvia ernäisistä aiheista. Tämä juttu esimerkiksi on vuodelta 2004:
http://www.rationalistinternational.net/article/20041001_fi.html

Huijauksia on pilan tähden tai rahastus mielessä tehty kautta aikojen. Nykyään on hyvin vaikea sanoa jostain sata vuotta vanhasta lehtileikkeestä onko se aito tai perustuuko se aitoihin tapahtumiin. Asiaa ei auta se, jos seuraavan viikon lehdessä toimitus on tunnustanut langenneensa halpaan. Myös aprillipiloja tai vastaavia voidaan nykyään lukea täysin tosissaan. Koska "dokumentteja" on niin suuri määrä, tuntuu helposti uskottavalta, että joidenkin niistä täytyy olla todellisia, mutta viranomaiset ovat peitelleet asioita.

Narratiivien voima ja tulevaisuuden ihmisläheisempi tiede

Tieteen Korjausopas / Humanistinen tietoteoria.

"Tarina on ihmisen vanhin ja alkuperäisin huume." - Juhana Torkki

Buddhalaisuudelta olen oppinut erään käsitteellisen erottelun, joka soveltuu moniin ongelmiin. Jos meillä on tarve, joka on epätoivottu tai turha, me voimme vapautua siitä joko vastustamalla sitä tahdonvoimalla ja rutiineilla, tai me voimme huijata itseämme luulemaan, että se on jo tyydytetty.

Kolmaskin tie olisi: me voisimme pureutua sen alkusyihin ja analysoida sen psykologisesti tai meditaation avulla, mutta se tie on niin vaikea, että se kannattaa jättää muutamille harvoimme asiantuntijoille: filosofeille, askeetikoille ja mystikoille.

Psykoanalyysin paradoksi, eli ydinongelma siinä, että ongelmia kohdataan käsitellään, on kaksinkertainen kustannus: tarvitaan vuosien koulutusta hankkinut terapeutti sekä sen päälle vuosien koulutusta.

Kaksi muuta tietä edellyttävät vain yksinkertaisen koulutuksen. Joko ihminen itse hankkii työllä ja vaivalla itselleen tietotaidon ja ymmärryksen, joka tukee hänen heiveröistä tahdonvoimaansa - tai sitten työn suorittaa hänen puolestaan poppamies, joka ymmärtää ihmisyyden niksit ja tunteiden huijauskonstit.

Tässä on oikeastaan ideaalisti toimivan tieteen ja uskonnon ero. Tiede toimii ideaalisti vain yhteisössä, jossa kaikki ymmärtävät kylliksi tieteestä arvioidakseen menetelmiä ja lopputuloksia. Uskonto toimii ideaalisti vain jos luottamus shamaaniin on riittävän vahva.

Uskon, että tulevaisuudessa tiede asteittain tulee ymmärtämään mitä poppaskonsteja siltä vaaditaan, jotta se palauttaa kansan luottamuksen asiantuntijoihin. Lääke tarvitsee tuekseen placeboa, eli syvää uskoa lääkkeet tehoon.

Tätäkin tarkoitan sillä, että huijaamme itsemme luulemaan, että tarve on jo tyydytetty. Sairaus on hoidettu, lääke tehoaa. Parempi tietenkin olisi että samaan aikaan lääke myös tehoaisi, mutta joskus se on liikaa vaadittu. Huoli poistuu ja potilas pystyy taas syömään ja nukkumaan. Hänen luottamuksensa muihin ihmisiin on tervehtynyt, koska joku toinen kuunteli häntä ja tahtoi auttaa. Joku uhrasi aikaansa, mitä enemmän sen parempi.

Hyvä tulevaisuuden tiede tulee olemaan siinä määrin humanistista, etteivät tutkijat salli ihmisyyden huijata itseään, mutta samaan aikaan heillä on sydäntä hieman huijata muita ihmisiä.

Kuten Buddha opetti: sekoita lääkkeeseen sen verran hunajaa, että potilas nielee sen mukisematta. Ja kuten Jeesus opetti: sekoita sanoihisi sopivasti uskon ja toivon hunajaa, jotta potilas luottaa siihen, että hän parantuu.

Markkinaväki on ilolla hyväksynyt sen, että kuluttajat kaipaavat tarinoita. He ovat valmiimpia ostamaan, kun tuotteella on tarina, ja kun myyjällä on tarina. Ostopäätös avaa myös ostajalle ovet menestykseen. Siitä tulee hieno tarina.

Tieteen historia on kokoelma tarinoita, jotka ovat uskonnollisten eeposten tavoin vain valikoituneet tuhansien joukosta.

Tieteelle tapahtuu kaksi asiaa, kun se saa tradition ja suurten kertomusten voimaa: sen vaikutusvalta lisääntyy, mutta samaan aikaan lisääntyvät myös houkutukset ja vaarat sen korruptiosta.

On tehtävä valintoja: kouluttaako yhä lisää ihmisiä, jotta tiede olisi yhä laadukkaampaa - vai jättääkö osa kansasta tiedeuskon varaan? Antaa heidän vain ihailla tieteen saavutuksia ymmärtämättä mitään niiden toimintaperiaatteista - saati sitten niistä metodeista, joiden avulla suurimmat salaisuudet on paljastettu.

Pelkään, että systeemi ohjaa meitä kohti sitä tulevaisuutta, jossa välimatka dosenttien ja tavallisen rahvaan välillä on yhä suurempi. Tuhannet jätetään luku- ja laskutaidottomiksi, koska on ihan sama mitä heille tapahtuu - tai koska kilpailu suorastaan vaatii varoittavia esimerkkejä.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että popularisoimisen sijaan tiedettä ollaan markkinoimassa päättäjille ja äänestäjille. Popularisoinnilla tarkoitan sitä mitä harjoitettiin vielä 1950-luvulla: oli erinäisiä työväenopistoja ja innostusta ilmassa. Puhuttiin itseoppineista tieteilijöistä ja kansanvalistuksesta.

Nykyään puhutaan lähinnä vain niistä ongelmista, joita syntyy, kun tyhmät saavat äänestää.

Tyhmät ja sivistymättömät saavat mellastaa nettifoorumeilla, jossa heidän tyhmyytensä tiivistyy.

Tietämättömien massojen sijaan meillä on vainoharhaisia massoja, jotka jakavat toistensa facebook-sivuille salaliittoteorioita ja tykkäävät niistä miljoonittain.

Mitä tyhmempi uutinen on, sitä varmemmin se leviää. Mitä kärjistetympi on mielipide, sitä enemmän se kerää vastakommentteja ja sitä kautta myös klikkauksia.

Mekanismi on oikeastaan varsin yksinkertainen: neutraali ja totuudenmukainen tieto ei selviä ihmislauman etsiessä jotakin mistä innostua. Edes algoritmi ei tue tolkkua, vaan päin vastoin.

On oikeastaan kolme algoritmia, jotka johtavat katastrofiin:
1.) Se algoritmi, joka on ihmisten korvien välissä, joka saa meidät klikkaamaan otsikkoa, jossa väitetään jotakin yllättävää ja päätöntä.
2.) Se algoritmi, joka toimittajien korvien välissä on oppinut tieten tahtoen synnyttämään tällaisia uutisotsikoita.
3.) Se algoritmi, joka valikoi näiden kahden käyttäytymisen pohjalta kaikkein typerimpiä aiheita meidän omaan uutisvirtaamme.

Lopputuloksena ei ole ydinsotaa, mutta kuitenkin turhuudesta nousevien kohujen ja yleisen epäsovun maksimoituminen. Taantuminen tilaan, jossa yhä useampi alkaa haaveilla sodasta vain saadakseen iskeä jotakin mäsäksi: EU:n, Yleisradion, ministerin naaman.

Järkevä ihminen ei pian tule ollenkaan osallistumaan netissä vellovaan keskusteluun, mikä arvatenkin vain pahentaa asiaa. Jo nyt on nähtävissä, että tietyissä Faceboo-ryhmissä ovat järkevät ihmiset jo kyllästyneet tuhlaamaan aikaansa ja pakanneet kamppeensa. Järjelle jäävät vain pahimmat kahelit, jotka lietsovat toisiaan sellaiseen hurmokseen, että lopulta joku väistämättä kilahtaa. Trollit eivät opi keskustelemaan, mutta fiksut oppivat elämään todellisessa maailmassa virtuaalisen sijaan.

Ei ihmisille jaksa loputtomiin muistuttaa maltista ja kohtuudesta, jos kukaan ei ole "tykkäämässä" kohtuuden ääntä. Täytyy olla luja usko tieteelliseen maailmankuvaan, ettei se syö miestä.

On tietenkin ryhmiä, joihin kokoontuu paljon tolkkua ja asiantuntemusta, mutta en minä niistä ole huolissani. Olen huolissani siitä, että ennen ei hulluin aines ole saanut kollektiivisesti hurrata omalle olemassaololleen.

Moni hämmentyy pienemmästäkin. Muutaman äänekkään toisinajattelijan keskinäisestä mesoamisesta syntyy varmuus siitä, ettei mikään ole niin kuin väitetään. Rokotteet ovat tästä vain yksi esimerkki. MV-lehti on vain yksi esimerkki.

Ongelma on algoritmissa, joka tuottaa loputtomiin uusia ongelmia, ellei siinä tapahdu muutosta. Olisi ensinnäkin lopetettava osallistumasta kaikkiin tyhmiin keskusteluihin, koska ne saavat siitä vain lisää näkyvyyttä.

Ja kuitenkin salaliittolaiset ovat sitä vakuuttuneempia omasta oikeassaolemisestaan, jos heidät ignoroidaan. Mikään ei toimi: vastaväitteet ovat yhtä lailla todiste heidän asiansa vakavuudesta kuin hiljaisuuskin.

Sosiaalisessa mediassa on sentään hyvää se, että alkaa valjeta tieteellisen maailmankuvan rakentamisen vaikeus. On niin monia asiakysymyksiä, joissa ihminen voi ajautua täysin harhaan. On niin monia tapoja, jolla ihminen voi huijata itseään.

Ennen internetkeskusteluja hörhöjen kanssa en osannut edes kuvitella miten monenlaisia argumentaatiovirheitä on olemassa - mihin kaikkeen ihminen kykenee, kun hänellä on tarve uskoa johonkin.

Havahduin siihen, miten vähän tietoteoriat ja tieteenfilosofiat ja filosofiset tieto-opit lopulta opettavat meidän ajattelumme harhapoluista - siitä huimasta erehtymisen potentiaalista, joka meissä kaikissa piilee - ja missä eräät ovat suorastaan mestarillisia.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa "todistustaakka". Kenellä on todistustaakka ufoista? Ufotutkijoiden mielestä ufoja on olemassa niin kauan kunnes skeptikot ovat todistaneet jokaisen tapauksen inhimilliseksi näköharhaksi tai huijaukseksi.

Tapauksia on tuhat, joten käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ufologeilla on täydellinen koskemattomuus. Heitä eivät koske mitkään luonnolliset epäilykset. Jo tämä itsessään riittää syyksi uskoa ufoihin. Jokaisen keskustelun voi voittaa sillä, että esittelee uuden tapauskertomuksen, joka taas täytyy kyetä todistamaan säähavaintopalloksi tai helikopteriksi tai heijastumaksi auton tuulilasissa.

Lopulta pitkän linjan ufologeilla on kokemusta niin monesta voitetusta väittelystä, että heidän uskonsa on täysin järkkymätön. Etenkin nykyään heille riittää selittämättömiä valokuvia jokaiselle elämän päivälle.

Tieteellinen metodi on kuin pato, joka voi murtua erilaisista kohdista. Kun se murtuu, siitä vyöryy läpi kerralla tuhoton määrä todisteita epätieteellisen näkökannan tueksi.

Otetaan toinen ja vielä kolmaskin esimerkki ennen kuin lopetan: Kun uskovainen lähtee sille linjalle, että me voimme saada varmaa tietoa vaikkapa ennustuksista tai ilmestyksistä, ei tämän tiedon määrällä ole mitään rajoja. Johtaja voi tulkita esimerkiksi unessa tai hurmoksellisessa tilassa annettua sanomaa miten päin tahansa.

Tai kun meille kerrotaan tarina miehestä, joka esti pankkiryöstön, koska hän oli aseistettu. Tämä tarina kilpailee rintarinnan sen tarinan kanssa, jossa toinen mies vahingossa ampui oman poikansa, koska ase tahattomasti laukesi. Toinen tarina on lukumäärällisesti yleisempi, mutta tarinoita verrattaessa ei kysytä lukumäärää: kysytään tarinankerronnan taitoja.

Kaikissa näissä tapauksissa tieteellisen metodin pato on murtunut, mihin me voimme ottaa kaksi näkökulmaa, mistä alussa jo puhuin. Me voimme käsitellä tapausta väittelynä, jossa toinen puoli yritetään vakuuttaa. Se on kuin yrittäisi estää sormellaan patoa murtumasta.

Toinen lähestymistapa on kysyä, miksi ihmisillä on tarve uskoa? Siihen me tarvitsemme humanismia, enkä nyt tarkoita mitään naivia humanismia, vaan raadollista valmiutta myöntää, että ihminen on tahdonvoimaltaan ja järjenvaloltaan perin rajallinen olento. Tämän opettaminen kaikille ihmisille lienee tehtävänä mahdoton: eniten mielipiteisiinsä uskoo ihminen, joka ei tiedä aiheesta mitään. Ja vahvimmin tarinaan samaistuu hän, joka hahmottaa tarinan mustavalkoisesti. Ennakkoluulot antavat voimaa ja kaiketi siksi itsepäistä ihmistä verrataan härkään.

Jos tarinat viehättävät meitä, voi tiede joko yrittää poistaa vastapuolen tarinoista viehätyksen, eli esimerkiksi keksiä jotain hypoteeseja siitä, ettei ketään Jeesusta koskaan elänyt. Totuudellisuus on kuitenkin vain yksi monista narratiivin viehättävistä piirteistä ja hyvin pieni osa tarinan lumoa. Silloin todistustaakka on sitä paitsi tieteellä ja tiede myös näyttäytyy ilonpilaajana. Se strategia ei nähtävästi toimi. Mitä vähemmän totuutta tarinassa on, sitä vaikeampi sitä vastaan on argumentoida, koska se on joka puolelta tasaisen liukas kuin öljytty painija.

Toinen vaihtoehto on se, että tiede kertoo oman tarinansa sellaisella tavalla, että se pelkän informaation lisäksi tarjoaa ihmisille myös toivoa. Se ei ole tarina vain totuudesta, vaan myös tarina hyvyydestä, kauneudesta ja sankarillisuudesta. Tulevaisuuden tiede on enemmän kuin Disneyn Leijonakuningas tai James Cameronin Titanic. Liikuttava tarina, jonka ytimeen me voimme sijoittaa haluamamme viestin. Propagandaa, kyllä. Retoriikkaa, totta kai. Eräänlaista humanismia, tietoisuutta tarinan vallasta? Juuri sitä tiede tarvitsee ollakseen kivenkovaa ja kestääkseen aikaa.

Tulevaisuuden tieteenfilosofiaan on sisällyttävä luku tiedon ergonomisuudesta. Informaatio ja emootiot ovat kuin paita ja peppu. Kun tieteellisen maailmankuvan sohvalle istahtaa niin perse ei puudu. Sitä tuskin huomaa, kun selkä ei ole jälkeen päin kipeä. Nyt tiede yrittää samaa kuin kirkko vuosisataa aiemmin: se istuttaa kansan kovalle puupenkille ja kertoo, että jäätelö on epäterveellistä. Kaiken lisäksi se kertoo sen latinaksi, tai ainakin kielellä jota kansa ei ymmärrä.

Valta tekee tieteestä tylsän ja kärttyisen. Tiede vain tiuskii. Ihmiskunta pyytää iltasatua, jossa on selkeä hyvä ja selkeä paha, mutta tieteen kertoma tarina vain lupaa ilmastonmuutosta ja talouskriisejä. Ei se ole tarina, jonka illalla ennen nukkumaanmenoa tahtoo kuulla. En minä ainakaan.

Miksi ei jokainen tiedemies ole yhtä runollinen kuin Carl Sagan?

Tammikuun Facebook-tauko

Olen vuodenvaihteesta alkaen Facebook-lakossa. Pyrin keskittymään kirjojen lukemiseen, mikä ainakin aluksi on vähentänyt haluja kirjoittaa myös blogia. Klassikkokirjojen tyylistä ja esimerkistä tulee vähemmän kiireinen olo, eikä ole pakottavaa houkutusta heti toitottaa ajatuksiaan maailmalle.

Minulla ei siis ole mitään vakaumusta pidättäytyä blogin kirjoittamisesta, mutta haluan edetä rauhallisesti. Rauhallisuudessa on jotain perin uutta ja virkistävää. Mieli ei pirstoudu jatkuvasti vaihtuvien aiheiden virrasta.

Kirjojen kirjoittajat ovat viisaampia ja maltillisempia kuin somekirjoittajat. En tunne lukiessani jatkuvaa tarvetta korjata faktavirheitä tai tasoittaa keskustelukumppaneiden kiihkoa. Kirjat ovat jotain ihan muuta kuin elävien ihmisten jäsentelemättömät mielipiteet. Kai asiaan vaikuttaa myös tietoisuus siitä, ettei vastapuolelle ole mahdollista puhua - hän kun on kuollut.

Ehkä sometaitojen huipentuma on taito pysyä erossa sosiaalisesta mediasta? Päivä ainakin tuntuu illalla palkitsevammalta, jos ajattelee yhden kysymyksen loppuun ja puhuu siitä harkiten, kuin jos reagoi nopeasti sataan ajankohtaiseen ilmiöön.

Päivät tuntuvat pidemmiltä, mutta en ole kohdannut tympääntymistä. Päin vastoin tunnit muuttuvat pidentyessään täyteläisemmiksi. Läsnäolo on ällistyttävän helppoa, kun on yksi pakokeino vähemmän. Läsnäolo tuo elämään jännitystä. Asiat ovat lähempänä.

Hetki sitten naulasin seinään kolme pientä naulaa ja ripustin kolme pientä taulua. Kukaan ei kommentoinut, eikä kukaan tykännyt. Se ei pätkääkään haitannut minua. Seinä ja siihen jo kuukausien ajan nojanneet taulut tuntuivat yhtäkkiä tärkeämmiltä kuin islamin uhka tai hallituksen sortotoimet. Tärkeältä tuntui sekin, että teki jotain itselleen, eikä epämääräiseen äärettömyyteen ulottuvalle kaveripiirien kommenttimerelle.

Seinä ei esittänyt vastalausetta. Tauluilla ei ollut omaa mielipidettä. Pitkästä aikaa tunsin, että asia on nyt tällä käsitelty. Jotain tuli valmiiksi sen sijaan, että olisi syntynyt innostunut, orastava tietoisuus jostakin uudesta, joka lopulta kuitenkin ottaa enemmän kuin antaa.

Internet-ajan ilmiöitä: julkisuuden magnetismi

Tämä sosiologinen paljastus tulee kenties jollekin helpotuksena. Tai kenties olen vain paranoidissa tiloissa kuvitellut kaiken?

Ainakin olen ollut pistävinäni merkille, että jos ystäväpiirissäni useampi henkilö julkaisee saman linkin, on sata varmaa, että eniten keskustelua syntyy sen henkilön Facebook-sivulle, joka on kaikkein tunnetuin.

Joskus harvoin enemmän keskustelua syntyy sellaisen ihmisen profiilin äärelle, jonka tiedetään olevan aiheeseen erityisen perehtynyt. Hän toimii keskustelumagneettina ja laajemman sosiaalisen täpinöinnin huomiopisteenä.

Mitä ilmeisemmin kyse alkaa olla jo siitä, että ihmiset toimivat nykyään näin, koska he otaksuvat muiden toimivan näin. Sanattomat säännöt siis sanelevat, että ainoa mahdollisuus osallistua keskusteluun, ja tulla kuulluksi, on postata vastakommenttinsa julkkiksen etupihalle.

Kun useampi henkilö osallistuu saman topiikin tai meemin jakamiseen, muita jakajia viitsii enintään nopeasti tykätä, jos riittää energia - tai jos erityisen paljon valmiiksi tykkää tyypistä. Äänekkäin keskustelu käydään kuitenkin aina saman kaavan mukaan, eli statukseltaan korkeimman sivulla - varsinkin, jos hän on mielipidejohtaja, eli toimittaja, bloggaaja, poliitikko yms.

Ehkä taustalla vaikuttaa sekin, että monet tahtovat kommentoida julkkisten sivuja, koska silloin tarjoutuu mahdollisuus julkisesti näyttäytyä heidän frendinään?

Tällaisen ilmiön kohtaaminen (ja sen yhä kiihtyvä voimistuminen) on tuskastuttavaa, koska välillä käy niin, että joku kaikkien tuntema tai muuten vain erityisen menevä kaveri kaappaa sinun aloittaman aiheesi. Saat ensin ilmoituksen, että HÄN on linkittänyt sinun jakaman uutisen, joka on herättänyt vipinää, ja pian huomaat, että HÄN on myös varastanut kaikki sinun keskustelukumppanisi - ainakin, jos teillä on paljon yhteisiä ystäviä. Äsken jengi vouhkasi sinun sivullasi, mutta nyt HÄNellä on jo sata tykkäystä enemmän ja sinun on itsekin alistuttava keskustelemaan HÄNEN jalkojensa juuressa, ikään kuin hän olisi koko keskustelun alullepanija.

Vaikka ei olisi erityisen taipuvainen kateellisuuteen, niin ei tällaisen touhun edessä voi olla tuntematta vitutusta - ja nyt voin kerrankin luottaa siihen, että useimmat tietävät mistä puhun, koska melkein kaikilla on useamman sadan Faebook-kaverinsa joukossa, joka on ainakin puolijulkkis - tai ainakin enemmän julkimo kuin hän itse.

Olen melko varma siitäkin, että sosiaalisesti epäreilu meininki Facebookissa vielä reilusti pahenee, ennen kuin se kenties myöhemmin kehitettyvien kohteliaisuussääntöjen myötä paranee. Sitä ennen vielä moni ihminen ehtii julkaista sisällöltään aivan tämän nyt lukemasi kirjoituksen kanssa miltei identtisen kolumnin, ja kerää siitä huimat pisteet, koska hänellä on joka tapauksessa vähintään 100.000 valmista lukijaa.

Sosiologiassa on erikseen termi sille, kun ihmiset alkavat vahvistaa sosiaalisia ilmiöitä heti, kun he tulevat niistä tietoiseksi. (En nyt muista miksi sitä kutsuttiin. En ole itse sitä sentään keksinyt.)

Positiivisesti itseään vahvistava reflektiivisyys on sikäli tyhmää käyttäytymistä, että meidän on vaikea ainakaan aluksi kevyesti tiedottamalla muuttaa käyttäytymistä valistuksella. Aluksi ilmiöt vain vahvistuvat, kun niille keksitään sana.

Kaiken maailman "karppaukset" ja "salarakkaat" räjähtävät hetkeksi täyteen kukoistukseensa, kun sanan myötä media tarttuu hypeen. Jonkin ajan kuluttua ihmisten parempi tietoisuus ilmiöstä ja sen kääntöpuolista sitten saa heidät toimimaan viisaammin - tai ehkä keskustelu vain laantuu. Joka tapauksessa ensimmäinen reaktio lähes aina on, että tapakulttuuri sulauttaa toimintakulttuurin itseensä, ja epätoimiva käyttäytyminen omaksutaan normiksi (siis juuri merkitykessä "hiljainen hyväksyntä").

Somessa (tai muuallakin) esiintyvälle julkisuuden magnetismille on varmaan jo myöskin keksitty jossain kielessä erillinen ilmaus, joka varmaan aikaa myöten rantautuu myös Suomeen.

Sen olen oppinut, että vähemmän tunnetun ihmisen on lähes mahdotonta lanseerata uutta termiä. Sanaa vain ei hyväksytä, ennen kuin se tulee ulos jonkun riittävän karismaattisen puhujan suusta (tai kirjoittajan, kuten Jari Tervon, kynästä).

Ehdotan nyt siis julksisuuden magnetismille muutamia vaihtoehtoisia ilmiasuja, joista voitte sitten valita mieleisenne, kun ilman mitään creditointia varastatte ideani:

Someisäntä / Some-emäntä = henkilö, jonka jollain tavoin koetaan houstaavan sosiaalista tilaa, ikään kuin hän olisi aina ajokunnossa tai puhevastuussa - tai jollain tapaa omistaisi sen nurmikon, jolle kaikki ovat levittäneet piknik-vilttinsä. 

Kaveerausmagneetti = Henkilö, jota kaikki tahtovat tykätä, jotta heidän nimensä näkyisi hänen postauksensa alla: "JNieminen, Urho Kekkonen ja sata muuta tykkää tästä". 

Debattiapotti = Tiettyyn ammattikuntaan tai keveripiiriin vahvasti identifioituvan yhteisön luontarijohtaja tai heimonvanhin, jonka luota monet etsivät vahvistusta arvoilleen ja mielipiteilleen. Jokaisessa isommassa ja pienemmässä kuplassa on aina tiettyjä avainhenkilöitä.

Parempia määritelmiä voi lukea Suomen kuvalehden vuoden 2016 uudissanojen artikkelista, kunhan se ensi vuoden lopulla ilmestyy.

(Toistaiseksi vasta Frank Martela on merkinnyt kirjaansa lähteeksi Kaikkien Asioiden Pikkujättiläisen, kun hän on käyttänyt luomaani sanastoa. Muutama muukin on poiminut kirjaansa pätkiä, mutta niissä ei ole lähdeviitteitä. En ole nyt niin vittumaisella päällä, että välittäisin... ja sitä paitsi varon larppaamasta niin paranoidia hahmoa, että se herättäisi naureskelijoiden huomiota ja toisi tänne jotain ääliöklikkailijoita.)

Luukku 19: Mietiskelyjä mielipiteistä

Vaikka aikoinaan suoritin sivarin, en ole hetkeäkään katunut sitä, että kävin tsekkaamassa myös armeijan. Eräs asia, mikä silloin avasi silmiä oli kaikkien "yhteiskuntaluokkien" hetkellinen samanarvoisuus lukion jälkeen.

Samassa tuvassa oli ihmisiä, joilla oli hyvin erilainen tausta. Jotkut olivat käyneet vain peruskoulun, jotkut ammattikoulun ja yksi jopa suorittanut korkeakoulututkinnon. Aluksi puhetyyli ja myös huumorintaju olivat varsin kaukana toisistaan, mutta muutamassa viikossa ryhmään kehittyi vahva henki ja hienoa solidaarisuutta.

Armeijan jälkeen en ole ihan vastaavaa kokenut, mutta se ei johdu siitä, etteivät ihmiset kykenisi tulemaan toimeen. Meillä vain ei ole sellaisia instituutionaalisia kehyksiä, joissa eri luokkien ihmiset voisivat kohdata. Harrastukset ovat kaukana toisistaan.

Ikä ei samalla tavoin eristä ihmisiä. Runous on tutustuttanut minut itseäni 10 vuotta nuorempiin ja eläkeikäisiin kirjoittajiin. Mutta ei runouskaan mitään yhtenäiskulttuuria edusta. Työväenluokkaisiksi itsensä kokevat runoilijat ovat korkeasti koulutettuja. Sama pätee runoilijoihin, jotka ovat köyhiä. Hekin ovat rikkaita symbolisessä pääomassa mitattuna.

Kenties armeijassa oli parasta juuri se, ettei ryhmää alkujaan yhdistänyt mikään. Ihmisiä ei tuonut yhteen harrastus tai arvomaailma. Oli pakko.

Niin kauan kuin ihmisillä on vapaus valita seuransa, on heillä myös vapaus valita mielipiteensä - ja siihen vapauteen eivät tilastolliset totuudet juurikaan jälkiä jätä.

Tämä on vain yksi syy, miksi en pidä mielipiteitä suuressakaan arvossa. Puolustaessaan mielipiteitään ihmiset lähes aina puolustavat sitä, että he ovat puolueellisia, harhaisia tai yksinkertaisesti väärässä.

Luukku 5-6: Vitsi ja sen selitykset

Julkaisematon teksti muistaakseni maalis-huhtikuulta.

Myönnän, että monta kertaa minun on täytynyt miettiä pitkään ja jopa kysyä kaverilta, ennen kuin olen tajunnut, mikä jossain Fingerpori-sarjakuvassa on ideana.

Sarjakuva voi myös tuottaa pitkiä keskusteluketjuja, joissa selitetään auki ilmiselviä asioita - yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka yhdeltäkään kommentoijalta ei alkujaan edes olisi jäänyt ymmärtämättä mikä jutussa on erikoista. Esimerkiksi nyt vaikka tämä:

Hesarin sivuilla keskustelu etenee näin:

"Nyt ei Fingerporilta mielestäni mennyt ihan nappiin.

Sibbe kyllä rakasti hyvää konjakkia enemmän kuin vodkaa. Lisäksi hän tykkäsi kovasti aidoista kuubalaisista sikaareista."

Hyvin argumentoitu: Kyllä: 2 / Ei: 24

Ironia menee ohi lähes kaikilta, ja toinen kommentoija alkaa selittää mistä sarjakuvassa on kyse.

"Finlandia-vodka oli siis niin hyvää että se, eikä Suomi, innoitti Sibbeä kirjoittamaan Finlandia-sävelrunon."

Hyvin argumentoitu: Kyllä: 17 / Ei: 2

Kommentoija on ehkä oikeassa, mutta kenellä hän tätä avaa? Hesarin lukijoilta ei vieläkään ole mennyt jakeluun mitä eroa on samanmielisyydellä ja hyvällä argumentaatiolla, koska luku on kummassakin aina about sama.

Olen samaa mieltä = hyvin argumentoitu, useimpien tapauksissa. He eivät voi antaa pisteitä eri mieltä olevalle, joka argumentoi asiallisesti tai nokkelasti. Samoin samanmielisten huonoa aargumentointia ei tunnisteta. Jos lukija tykkää lukemastaan, hän klikkaa molempia KYLLÄ. Jos hän ei tykkää, hän myöskin klikkaa molempia EI.

Kenties argumentti-sana on yhä liian teoreettinen sivistyssana useimmille. Argumentin kenties ajatellaan tarkoittavan varmistusta sitä, että varmasti tykkään tai en tykkää siitä mitä luulen toisen tarkoittaneen.

Keskustelu sarjakuvasta jatkuu:

"epäilen, että Finlandia sävelrunoelma olisi tehty Finlandia vodkan innoittamana. Perustelen tätä kantaa myös sillä, ettei 1800 luvulla sen nimistä vodkaa ollut. Korkeintaan plankkumehua?"

Finlandia valmistui vuonna 1900, mutta 1800-lukuun viittaaminen on melkein oikein, koska Sibbe ammensi oppinsa 1800-luvulta. Toinenkin henkilö on hoksannut saman anakronismin:

"Tuossa ei pahemmin logiikkaa ole, koska Finlandia vodkaa ei silloin ollut olemassakaan. Se tuli markkinoille vasta vuonna 1970. Ellei Sibbellä sitten sattunut olemaan aikakonetta..."

Jota sitten selitetään jälleen auki:

"Ei tällaisen sarjakuvan tarvitsekaan olla historiallisesti tarkka, vaan se saa ottaa vapauksia vitsien toimivuuden vuoksi. Vitsi on kuitenkin nyt siinä, että Finlandia-vodka oli niin hyvää, että Sibelius sävelsi sille tai sen kunniaksi Finlandia-sävelrunon."

Ehkä jollain on vain niin hyvä huumorintaju, että hän yksinään trollaa Hesarin keskustelupalstalla keskustellen useilla keksityillä nimimerkellä?