Sieravuoren lavarunofestivaali 3.-4.elokuuta, sekä höpinää aiheesta

Pikkujättiläinen on edelleen jäänyt vähälle huomiolle, kun olen keskittynyt seuraavan runokirjan, romaanin sekä Kevätpörriäis-kollaasien kirjoittamiseen. Olen myös mietiskellyt varsin synkästi filosofian mahdollisuuksia (kun sen asema on niin marginaalinen), mutta sellaisten mietelmien purkamisen aika tulee myöhemmin.

Lavarunouden saralla tapahtuu kesällä paljon uutta, jännää ja vallankumouksellista. Ensinnäkin Helsinki Poetry Connection järjestää heinäkuun alussa kahden viikon lavarunokiertueen, jonka ajankohdista ja paikkakunnista julkaisen pian tarkempaa tietoa. Olen kiertueella mukana viikon päivät.

Porukan sisällä olemme unelmoineet tällaisesta projektista vuosia, ja nyt se toteutuu! Retkeä myös dokumentoidaan, ja siitä ilmestyy jossakin vaiheessa dokumenttivideo.

HPC:n kiertue starttaa Heinolasta heinäkuun alussa, mutta lisäksi elokuun alussa järjestetään Eurassa laatuaan ensimmäinen pelkästään lavarunoudelle omistautunut kesäfestivaali:
https://www.tiketti.fi/Sieravuoren-Lavarunofestivaali

Mukana on niin kovia tyyppejä, että uskallan varmuudella sanoa, että Sieravuorella tullaan näkemään jotain ihan unohtumatonta. Olen kovassa seurassa, ja julisteeseen painetuista nimistä omani on aika varmuudella se vähiten nimekkäin.

Fiilis on loistava. Saan esiintyä paineetta, ja on kaikki mahdollisuudet yllättää yleisö positiivisesti. Minulla on nykyään vahva luottamus siihen, että kun yleisö on iso, on minun helpompi pistää kaikki peliin. Mitä enemmän jännittää, sen paremmin se menee. Ja onneksi ei ole kyse kilpailusta, jossa täytyisi käyttää aika tehokkaasti ja laskelmoiden. Saa vapautuneesti nauttia kaikkien muiden esityksestä. Yleensä uusien yleisöjen edessä (ja vähemmän traditionaalisissa puitteissa) koen olevani parhaassa elementissäni. Uskallan olla itsevarmasti ujo, uljaasti outo tai häpeilemättä tavanomainen, mistä muodostuu monien runojeni sielunmaisema. Uusien yleisöjen edessä minun on helpompi myös antaa itselleni lupa keskittyä testattuun Greatest Hits -materiaaliin, kun yleensä Open Mic -illoissa luen lähinnä uusia tekstejä kokeilumielessä.

Jos samoja tekstejä lukee monta kertaa lyhyessä ajassa, niihin voi tympääntyä syvästi. Ymmärrän näyttelijöiden ja muusikkojen turhautumista, jos pitää vetää sama show päivästä toiseen. Mutta sitä en ymmärrä, miten he sen pystyvät tekemään. Kai sitä on vain kyettävä sisäistämään, että uudelle yleisölle tarina on ennenkuulematon, ja kokemus ennenkokematon. On oltava taito samaistua läsnäolevaan yleisön tunteisiin, eikä omaan asemaan lavastetun illuusion toteuttajana. Ei voi olla itsekeskeinen, tai sitten on oltava todella vahvat rutiinit.

Suorastaan omituista on miten paljon nykyään nautin esiintymisestä. En ole sillä tavalla julkisuuden henkilö, että kukaan odottaisi minulta mitään ihmeellistä. Siinä tilanteessa on helppo yllättää. (Nimikin on riittävän tavallinen, ettei se jää kenenkään mieleen.)

Tekstejä löytyy nykyään kaikkiin mielialoihin, joten saan olla sillä tavalla aito. Jos fiilis on surumielinen, saan esittää surullisia tai nostalgisia, jopa traagisiakin tekstejä. Kun aikoinaan otin osaa Poetry Slam -kisoihin, olin ehkä liiankin analyyttisesti miettinyt mitä tulen esittämään, eikä 3 minuutissa oikeastaan ehdi sanoa paljoakaan. Kilpailutilanteita myös jännitin ihan eri tavalla, kun kisoja oli aikoinaan vain kerran vuodessa, ja tuntui, että tässäkö tämä nyt oli, vuosi aikaa seuraavaan tapahtumaan. Ja nykyään Helsigissä on useita lavarunotapahtumia kuukaudessa.

Parasta on, kun saa esiintyä rauhassa ilman tiukkaa aikarajoitusta, ja voi lukea ne tekstit, joihin sillä hetkellä uskoo. Enkä olisi niin varma siitä, millaisen tekstin haluan kussakin fiiliksessä lukea, ellen olisi vuosien ajan käynyt kuukausittain Open Mic-klubeilla testaamassa materiaalia. Elävän yleisön reaktioista oppii valtavan paljon. Oppii siitä tekstistä,kuten myös kaikkien muiden esittämistä teksteistä, kun ensin opettelee kuuntelemaan. Ja kun tekstin lukee ääneen, huomaa konkreettisesti onko kirjoitus sellaista, että siihen syvästi uskoo. Silloin sen vasta tuntee. Monesti koen lavalla, että sanat ovat vääriä, jolloin ne voi korvata toisilla; niitä on liikaa, jolloin voi karsia; tai rytmi ei toimi, jolloin tekstiä voi järjestää uudelleen. Mutta hienoa on etenkin se, kun huomaa kirjoittaneensa ihan täyttä bullshittiä, jossa vain koettaa huijata muita tai itseään. Siltähän ei voi välttyä.

PS.
Jos poliittisia höpinöitä on ikävä, olen kirjoittanut niistä aiheista Uusi Suomi -blogia, kun siellä on kohtalaisen helppo herättää keskustelua:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

Keskittymisen ja ideoiden mahdoton yhtälö

OPAS LIIASTA LUOVUUDESTA KÄRSIVILLE...

Toimelias ja keskittymiskykyinen mieli löytää heikosti uusia ideoita, sillä ideat syntyvät ajatusten harhaillessa, kun erilaiset aihealueet ja virikkeet kohtaavat. Luova mieli on leikkisä, eli siltä puuttuu turha itsekriittisyys ja varovaisuus.

Ideaalitapauksessa löytynyt idea on niin vahva, että sen löydyttyä mieli ryhdistäytyy välittömästi ja aloittaa vakavan työn idean edistämiseksi. Ja nyt puhun konkreettisesta tekemisestä, eikä pään sisäisestä suunnittelutyöstä, jota usein on vaikea erottaa haaveilusta.

Tiedän, että todellisuus harvoin vastaa ideaalia. Liiankin usein ideat tulevat parvissa ja mieli hämmentyy niiden paljoudesta. On vaikea hahmottaa mihin ideaan tulisi kohdistaa tahdonvoimia ja mitkä ideat hylätä tai asettaa toistaiseksi syrjään - eikä kumpikaan ole helppoa: sivuun asetetut ideat saattavat härnätä mieltä, vaikka miten yrittäisi keskittyä. Joskus sitä huomaakin edistävänsä useita ideoita samaan aikaan, vaikka tietää, ettei pitäisi. Joskus se ei ole niin haitallista, että projekteja on kaksi tai kolme, mutta kun sille tielle lähtee, on ideoita pian toistakymmentä esillä yhtä aikaa.

Ideat saattavat myös tulla väärällä hetkellä, tai pitäisikö sanoa huonoimmalla hetkellä. Harvoin hetki on täydellinen uusien ideoiden toteuttamiseen, eikä asiaa pysty oikein auttamaan. Esimerkiksi keskellä heinäkuuta saattaa tulla mieleen ajatus, että täytyisi hiihtää useammin, ja käydä pitkästä aikaa pilkillä. Sellaiset ideat ovat kaiketi vain jonkinlaista ajatusten pakomatkaa, mitä jälleen kutsuisin enemmänkin haaveiluksi. Idea tulee esiin, kun sen on turvallisinta näyttäytyä, eli hetkellä jolloin siihen ei kukaan taatusti tartu.

Vähävaraisuudella esimerkiksi on jännä vaikutus suunnata ajatuksia siihen, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisi rahaa. Köyhyys on tutkitusti hyvin haitallinen mielentila, koska se hajottaa pitkän tähtäimen keskittymiskyvyn ja suuntaa ajatukset vain seuraavaan pieneen ilonaiheeseen. Tähän tosin vaikuttaa suuresti se, millä tavoin rahaton ihminen säilyttää itsevarmuutensa. Vaikutukset ovat lievempiä, jos jokin muu asia kuin taloudellinen status ylläpitää tervettä minäkuvaa.

Tämän kirjoituksen pääargumentti on se, että keskittymiskyky on elämässä lopulta arvokkaampaa kuin ideat. Usein menestykseen riittää yksi hyvä idea, minkä lisäksi ideoita voi myös kopioida. Monet yrittäjät ovat onnistuneesti (ja täysin luvallisesti) soveltaneet perinteistä ideaa tai jopa valmista konseptia. He ovat toimineet oikealla hetkellä, oikeassa paikassa, keskittyneet oleellisiin asioihin, palkanneet taitavia työntekijöitä, pitäneet kiinni suunnitelmistaan ja uhranneet työhön enemmän aikaa kuin jahkailuun. Idea on lopulta jotakin, mitä heiltä ei edes kysellä. Sama pätee moniin kirjailijoihin ja elokuvaohjaajiin. Idean voi esitellä alle 10 lauseella takakannessa, eikä tarina tuo siihen mitään yllätyskäännettä. Paljon keskeisemmässä asemassa on toteutuksen laatu kuin alkuperäinen idea.

Ja ennen kaikkea: yksi hyvä idea riittää.

Keskittymiskyky ei ole aiheena helppo. Sitä on vaikea määritellä itsessään, koska se on pikemminkin projektin häiriintymätöntä etenemistä. On helpompi keskittyä asiaan, jos on selkeät piirustukset ja selkeät aikataulut - ja silti ei perinteinenkään rakennustyömaa aina etene aikataulussa.

Keskittymiskyky vaatii tuekseen muun muassa vahvaa itsetuntoa, mikä sekin on monisäikeinen asia. Siihen kuuluu, että tietää mihin tähtää, kuinka sen toteuttaa - ja luottaa omiin kykyihinsä. Lisäksi siihen kuuluu taito sanoa ei.

Keskittymiskyky ei ole ainoastaan sisäinen ominaisuus. Väittäisin jopa, että keskittymiskyky sijaitsee ihmisen ulkopuolella. Siellä on ainakin kriittinen osa sen ruumiista: häiriötön työympäristö, riittävän kokoinen ja tarpeita vastaava tila, jossa ei tarvitse sietää toimimattomia laitteita tai taistella biologisten perustarpeiden tyydyttämisestä. Keskittymiskykyä ovat sänky, jossa nukumme ja ruoka jota syömme. Keskittymiskykyä ovat turvalliset puitteet sekä päämäärien mukaan suunnitellut rajoitteet, kuten poistumiskiellot ja aikarajat (dead-line). Keskittymiskykyä ovat sopimukset, joista pidetään kiinni, sekä tukijoukot, jotka antavat ennen kaikkea työlle sen kaipaamaa tilaa ja arvostusta.

Luovilla aloilla järjestetään mieluusti kilpailuja, koska ne auttavat synnyttämään otolliset puitteet inhimilliselle tahdonvoimalle. Kilpailu tarjoaa joukon sääntöjä (mitä tyhjänpäiväisempiä sen parempi) sekä selkeän takarajan, johon mennessä tuotos täytyy toimittaa perille, eli päästää käsistään. Lisäksi kilpailu saattaa luvata kannustimeksi rahapalkinnon tai mainetta, mutta tärkein unelma on tietenkin se, että joku huomaisi ja tunnustaisi arvon. Ennen pitkää menestys pienissä kilpailuissa voi johtaa myös ammattiuraan, jos keskittymisensä avuksi löytää jotakin muuta kuin kilpailuja.

Ammattilaisuuteen sisältyy kyky siirtyä mielentilasta toiseen ja hallita niitä olosuhteita, jotka edistävät haluttuja päämääriä. Siksihän herätyskellokin on keksitty. Se siirtää ihmisen keinotekoisesti unesta valveeseen, eikä kyse ole mistään ihan pienestä siirtymästä. Paljon vaikeampaa on ensin tavoittaa se luovuuden leikki, jossa huolettomuus mahdollistaa erilaisten ideoiden yhdistelemisen sekä jatkokehittelyn, ja sitten siitä mielentilasta siirtyä keskittyneen toteutuksen tilaan, jossa flow-tila on yhtä häiriintymätön, mutta toimii tyystin erilaisen ryhdin kautta, jossa turhia rönsyjä voi eliminoida, paukuttaa sanoja paperille varmoin putoavin iskuin ja laittaa ne kuuluisat darlingsit hengiltä. Jopa kasvojen ilme muuttuu. Haaveilevan pojankoltiaisen tilalla on tiukkojen valintojen mies, joka on päättänyt nostaa sen kattohirren ja nakutella päreet paikoilleen, ennen kuin sallii itselleen yöunia.

Keskenjättämiselle on silti hämmästyttävän helppo löytää perusteita. Eihän projekti tietenkään jää kesken - siitä vain irtaudutaan pieneksi hetkeksi.

(kuten minä nyt pieneksi hetkeksi maanantaina 16.1. klo 15:49 irtaudun tästä tekstistä käydäkseni vessassa ja keittääkseni teetä, jotta sitten pian taas pitäisi käydä... Saanko uudelleen koottua ajatukseni? Luulen niin, olenhan ammattilainen...)

2. OSA:
48 tuntia myöhemmin

Anteeksi luvatusta keskeytyksestä, minun täytyi tiistai-iltana vielä käydä Vantaalla. Eilen taas meni voimat kun yliopistolla jatkui opinnot kahden kaksoistunnin muodossa, ja sen jälkeen innostuin kirjoittamaan minuudesta, mikä kulutti lopunkin keskittymiskyvyn. Jossain vaiheessa tulee se hetki illasta, kun ei enää koe järkeväksi juoda kahvia, koska sitten menee yöunet. On pakko himmailla, kuten Kalle Päätalo, ja rauhoittua yöunille, jotta seuraava päivä olisi vahva ja saisi kokoon ne 500 liuskaa vuodessa.

Olisi uskomattoman hienoa, jos kirjailijalla voisi olla työpaikka ja selkeät työajat. En ymmärrä, miksi sitä ei olla kokeiltu... tai ymmärrän kyllä... ja oikeastaan onhan sitä kokeiltukin. Lajissa vain on kehittynyt tietyt yleiset käytännöt, eikä ole resursseja palkata jokaiselle kirjailijalle omaa yksityistä vääpeliä katsomaan, että hän pitää kiinni rutiineistaan. On helpompi ulkoistaa yhdelle (vittumaiselle esimiehelle) vastuu töiden käskyttämisestä, jos projektissa on mukana suuri määrä ihmisiä - ja on helpompi pysyä aiheessa, jos asiakkaat tarkkailevat. Esimerkiksi kaupan kassalla ei tarvitse kamppailla työtahdin ripeydestä omalla tahdonvoimallaan, kun muut ihmiset heti hermostuvat, jos jono ei etene.

Koska kirjailijalla ei ole selkeää työaikaa ja työpaikkaa (ellei hän itse pyhitä työhuonetta työlleen tai urheilijoiden tavoin auta suoritusta taikauskoa lähentyvin toimituksin, eikä sittenkään), hänen ei ole helppoa sanoa eräille asioille ei. Selkeyden vuoksi jaan nämä asiat kolmeen ryhmään:

1.) Pyynnöt. Joku esimerkiksi kysyy voitko auttaa muutossa tai ehtisitkö oikolukemaan nopeasti yhden tekstin, kun hän (siis kirjallinen ystävä tai toimittaja tai opiskelija tai kuka vaan) tarttisi tuoreita silmiä ja kriittistä mielipidettä. Pyynnöistä saa usein vastapalveluksia (kuten lounaan), eikä niistä ole sinänsä haittaa, kaikki nähty elämä on kirjallista materiaalia, mutta läheiset ihmiset oppivat aikaa myöten, että freelancer-tyypin on vaikeampi sanoa ei, koska hänellä ei ole sitä karjuvaa pomoa ja tarkkaa aikataulua, paitsi silloin kun aikataulu iskee tosissaan päälle. Niinpä pyyntöjä saattaa joskus sadella enemmän kuin olisi tarve, eikä ole helppo kieltäytyä vain sillä perusteella, että olisi nippu runoja, jotka täytyy editoida, tai että on päättänyt tänään viimeinkin lukea sen romaanin, joka pakko lukea, jotta saa eteisyyttä omiin juttuihinsa, treenaa aivojen lukulihaksia ja tuntee ammatillista ylpeyttä, kun ylläpitää omaa sivistystasoaan.

2.) Kutsut. Tyypillisesti jokaiseen viikkoon mahtuu kutsuja gallerian avajaisiin, kirjanjulkkareihin tai tupareihin, jos asuu suuressa kaupungissa ja on tekemisissä eri alojen taiteilijoiden kanssa. Koska kirjailijan aikataulu joustaa, saattaa aika-ajoin olla myöskin vaikea sanoa näille riennoille ei.

3.) Houkutukset ja häiriötekijät. Kun ei ole selkeää dead-linea - mikä liian usein pätee ainakin itseeni - on pelottavan helppoa antaa periksi lähiympäristön häiriötekijöille, joista erityisen vaarallisia ansoja on viritetty itse työympäristöön, eli tietokoneeseen itseensä. On toivotonta, jos viikossa onnistyy viitenä päivänä istumaan koneella 8 tuntia päivässä, mutta niistä tunneista 6 kuluu Facebookissa tai lukiessa jotakin tyhjänpäiväistä, aiheeseen mitenkään kuulumatonta tekstiä, vaikkapa Wikipedia-artikkelia kastemadoista. Ja sitten on vielä erikseen Youtube ja porno ja poliittiset kauhukollaasit vaikkapa Donald Trumpin parhaista letkautuksista, ja kissavideot, tosin niihin minulla ei ole taipumusta retkahtaa.

Vaikka kaikkeen tuntuisi olevan aikaa - ja vaikka kaikkeen olisikin aikaa - on se kaikki aika silti pois kirjoitustyöltä, joka merkitsee itselleni kaikkea maan ja taivaan väliltä: se on unelmien jahtaamista, unelmien eteen työskentelemistä ja unelmien täyttymistä jo itsessään. Lisäksi se merkitsee minulle mielenterveyden vaalimista, kun saan jäsentää ajatuksiaan ja purkaa ulos kokemuksiaan.

Kun olin 25-vuotias, aloin tosissani taistella vitkastelua ja ajanvietteitä vastaan, sillä huomasin lankeavani yhä uudestaan esimerkiksi tietokonepeleihin, jotka veivät kaiken ajan, sen sijaan, että olisin kirjoittanut edes blogia tai saanut materiaalia kertymään pöytälaatikkoon (vaikka ideoita oli koko ajan valtavasti). Pelkäsin, että yhtäkkiä olen 60-vuotias, enkä ole saanut aikaiseksi puoltakaan siitä, mitä tahdoin. Pelkoni toteutuivat sikäli, että olin yhtäkkiä 30-vuotias, eikä paljoakaan ollut siinä suhteessa tapahtunut. Olin vasta oppinut sanan "prokrastinaatio". Olin vasta saanut AD-HD-diagnoosin, mikä selitti sekä ideoiden määrää että keskittymisvaikeuksia työn loppuunsaattamiseen.

Sentään minä olin tullut kasvotusten kuoleman kanssa ja tajusin vanhenevani ja kuolevani, kenties myös sairastuvani, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Yksi mitä ennen kaikkea olen tahtonut toteutuvan on se, että kun katson taaksepäin muutamia viimeisiä vuosia, voin tuntea antaneeni unelmille kaiken mahdollisen huomion, enkä vain 5-10% kaiken muun ohessa. Kaiken aikaa opin rutiineja ja opin tunnistamaan vaaratilanteita, eli tilanne paranee, mutta kehitys on tuskallisen hidasta.

Ideat eivät ole minun leipälajini, sillä ne tulevat miltei annettuna. Niitä on yllinkyllin, ikään kuin olisin syntynyt miljonäärisukuun. Keskittyminen on minulle arvokkaampaa kuin runsaat ideat. etenkin kun kaikkia niitä ideoita ei voisi toteuttaa edes siinä tapauksessa, että keskittyminen olisi täydellista. Keskittyminen on kaikille ihmisille arvokasta, mistä kirjoitin jo tämän esseen alussa. Keskittymistä uhkaa meidän ajassamme moni asia, kuten vääristynyt käsitys individualismista tai vapaudesta, mutta en nyt mene niihin.

Tiedän tutkmusten perusteella, että tyypillisessä valkokaulustyössä (ainakin tietyissä virastoissa) ihmiset käyttävät päivittäisestä työajasta noin puolet tai enemmänkin turhaan säätämiseen, omiin juttuihinsa (kuten juoruamiseen) ja jopa tahalliseen vitkastelemiseen. He saavat parempaa palkkaa siitä hyvästä, ettei heidän tarvitse alistua jatkuvalle tarkkailulle, kuten kaupan kassan, mutta siitä samasta syystä he joutuvat pinnistelemään enemmän oman tahdonvoimansa varassa, mikä synnyttää turhautumista ja varmasti myös suurta syyllisyyttä, kun oma työpanos jää pinnalliseksi.

Mitä suurempi palkka ihmisellä on, ainakin luulisi, että sitä enemmän ahdistaa, kun huomaa katselleensa niitä kissavideoita (tai pornoa), sen sijaan, että olisi tehnyt sitä työtä mistä maksetaan. En silti usko, että palkka itsessään estää ihmisiä tekemästä turhaa työtä tai antautumasta matopelin tai miinaharavan houkutuksille. Uskon vain, että ahdistus ja syyllisyys on suurempaa.

OSA III
Kenties tulossa... ja kenties käsittelee kaupungin ja maaseudun eroavaisuuksia tässä meidän vaiheittain sarastavassa nykyisyydessämme...

Yleensä en puhu kapitalismista, mutta tällä kertaa sana on hyvin oikeuteuttu, kun sanon: Kapitalistinen kaupunkiympäristö on suorastaan suunniteltu häiritsemään ihmisen keskittymiskykyä. Mainoksia ei pääse pakoon missään ja neonvalot säihkyvät liikekortteleiden helmoissa. Jos mainokset esimerkiksi saavat miehen miettimän seksiä yli 30 kertaa päivässä, niin mitä se sitten on, ellei keskittymisen horjuttamista?

Niin kauan ihmiset kykenevät jotenkuten keskittymään elämässään, kun heille tarjotaan riittävästi palkkaa ja kyllin vaativia tehtäviä, joissa keskittyminen on elintärkeää. Lisäksi mainokset tulevat perustelluiksi sillä, että ihmisillä on varaa ja motivaatiota keskittyä kuluttamiseen.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu sitten - eli on myös muuttunut, kun yhä useammilla ei ole selkeitä työaikoja tai kunnollista palkkaa kannustimena. On paljon vaikeampi elää kaupungissa tuntematta ahdistavaa levottomuutta, kun ympärillä kaikki muistuttaa siitä, mistä on jäänyt paitsi - paitsi tietenkin itse kaupungin humusta ja mahdottomien unelmien tukahduttavasta paineesta. On onnistuttu huijaamaan miljoonia ihmisiä siten, että he tuntevat itse siitä syyllisyyttä, etteivät osaa keskittyä, vaikka ympäristössä kaikki todennäköisyydet ovat asettuneet keskittymiskykyä vastaan.

Kaupungin ja maaseudun ristiriidat ovat muutenkin kärjistymässä, kun kuka tahansa kaupunkilainen voi Youbesta eksyä videoihin, joissa maatilalla asuvan ihmisen onni on aitoa. On helppo kääntää unelmansa 180 astetta, koska lasten unelmat usein kohdistuvat maalle. He haaveilevat elöimistä ja luonnosta. Jopa aikuisista enemmistö etsii salaa kumppania, jolla olisi rohkeutta muuttaa pois kaupungista. Partnerinhakutoiveissa eläinystävällisyys ja luontoon liittyvät harrastukset koetaan voimakkaasti positiivisiksi ja toivotuiksi piirteiksi, vaikka omia haaveita ei monikaan uskalla tuoda esiin.

Mutta se on kenties muuttumassa, kun luonnosta saatu aito ilo pääsee sosiaalisen median kautta näkyville. Yhtäkkiä koko maailma onkin kiinnostunut esimerkiksi sienistä, ja kymmenet tuhannet ihmiset liittyvät sieniryhmiin ja räpeltävät lähimetsässä, kunnes lopulta eksyvät kunnon korpeen. Muutos on looginen myös sitä kautta, että asunnot ovat kaupungeissa ylihintaisia, ja maalla ne taas tarjoavat paljon puuhastelemista, pakollista sellaista, ja pakko auttaa keskittymiseen.

Jos ei ole pakko herätä aamulla seitsemältä ja lähteä virastoon, niin sentään on pakko herätä viemään koira leinkille ja pakko laittaa tulet leivinuuniin, ettei asunto kylmety. Jos kaupunki tarjoa ihmisille minkäänlaista pakkoa, paitsi vastenmielisiä virastokäyntejä ja lomakkeiden täyttämistä, on luonnollista etsiä sitä pakkoa kaupungin ulkopuolelta.

Enkä tiedä olenko koskaan aiemmin puhunut yhtä kauniisti modernin teknologian kirouksia vastaan, ja länsimaista vapauskäsitystä vastaan, mutta tämä onnellinen muistikuva kumpuaa omasta kokemuksestani, kun olen marraskuussa lämmittänyt mökkiä ja tuntenut kaiken vilun ja puutteen keskellä suurempaa primitiivisen vapauden tunnetta kuin koskaan ollessani vapaalla kaupungin yöelämässä, taskut täynnä rahaa, täydellisen keskittymiskyvyttömyyden tilassa.

Mutta kaikki ei ole tässä vielä sanottu, ja juttu jatkuu vielä...

Taiteilijan vaiettu ja sankarillinen heikkous

Tiina Pystysen Runousoppi (2004) on ollut niin pitkään lainassa, että se täytyy palauttaa kirjastoon. Useampaakin kohtaa tekisi siteerata, mutta poimin vain pari:

"Pakottaessani itseni kirjoittamaan tulin purkaneeksi omia suojarakenteitani. Haurastuin. Jäin yksin häpeän kanssa. Pelot velloivat ympärilläni. Olin päästänyt irti jotain sellaista, mitä en hallinnutkaan. - - Kirjoittaessani reilusti sydänverellä, juuri niin kuin ajattelin, lukijat alkoivat nauraa." (s.90)

Tästä tulee mieleen ensinnäkin stand-up, jossa usein parhaat naurut syntyvät arkaluontoisista ja traagisista kokemuksista. Pelot ja häpeän tuntemukset ovat usein yleisempiä kuin luulisi, ja nauru on yleisön luonnollinen reaktio asioihin, jotka ovat liian tuttuja ja vaivaannuttavia. Kun homma menee liian todeksi sopivasti johdateltuna niin pian koko yleisö nauraa, toiset helpotuksesta ja toisen myötähäpeästä.

Kokemus dramaattisten asioiden koomisuudesta on minulle tuttu myös kirjoittamisen kautta, paitsi sillä erolla, että olen pitkään tietoisesti tavoitellut sellaista reaktiota. Ehkä miehille sallitaan herkemmin musta huumori ja tietty pellen rooli, sillä muistan analysoineeni näitä juttuja jo yläasteella - juuri näitä, mutta en sitten mitään muuta niinkään.

Tuo suojarakenteiden purkaminen on muistakin kuin henkilökohtaisista syistä vaativaa, ja monesti tulen miettineeksi sitä, onko taiteilijuudesta paluuta? Voiko ihminen enää vuosia kirjoitettuaan palata normaaliuteen, kun kaikki myytit on läpivalaistu? Monet pitävät illuusioistaan kiinni ikään kuin varmuuden vuoksi, koska niitä tarvitaan myös sosiaalisen hyväksynnän takia. On vaikea teeskennellä esimerkiksi rasistisia asenteita, jos yhteiskunta sitä yhtäkkiä edellyttäisi, eikä pääsisi mihinkään virkaan ilman nationalistista vihaa ja sen julkisia tunnuksia.

Itsensä tuntee helposti yksinäiseksi, ja siitä voi ahdistua syvästikin, jos kohtaa vähänkin sellaista ilmapiiriä, jossa muut katsovat pahasti siksi, ettei tunne yhtäläistä vetoa heidän asenteisiinsa, niin perustelemattomia ja pimeitä kuin ne ovatkin.

Onneksi suurin syy, mihin kaikki ahdasmielisyys lopulta kaatuu, on naurun puute.

Toinen ajatusjuonne, joka kirjassa minua erityisesti viehättää, on tietty omaäänisyyden kritiikki, joka nostaa omaleimaisuuden tilalle tai yläpuolelle jaetun ja yleisinhimillisen:

"Päivä päivältä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että mitä syvemmälle yksityiseen uskaltaa mennä, sitä lähemmäs yhteisiä perusrakenteita pääsee. Syvällä henkilökohtaisimassa törmäämme siihen, mikä on yhteistä kaikille." (s.14)

Tämä pätkä ehkä kiteyttää edellä sanotun ja enemmänkin (s.88):

"Kun kaikki oli sallittu, kun kaikki rangaistuksen uhalla kielletty tunki päivänvaloon, minulle avautui valtava työmaa. - - Sain suuren tehtävän. En pelännyt enää. En pistänyt hanttiin. Pelkäsin kauheasti." (s.88)

Kansojen juhlimasta rumuudesta

Jotkut kirjoittavat tullakseen ihalluiksi, toiset vain ollakseen olemassa, tai puolustaakseen jonkin maailman olemassaoloa. Joku on kiinnostava, koska hän kirjoittaa niin hyvin ja joku toinen, koska hän puhuu siitä, mistä muut vaikenevat. Siitäkin voi tietenkin puhua erityisen taidokkaasti, mutta usein se ei ole tälle lukijakunnalle kaikkein tärkeintä.

Kirjallinen laatu on keskeinen julkaisun kriteeri, mutta se toimii päin vastoin kuin yleensä ajatellaan (ja nyt puhun omasta näkemyksestäni, enkä lainaa Pystysen opasta):

Kirjailijat, jotka miellyttävät aiheillaan ja "alatyylisyydellään" muita kuin oppineita ja sivistyneitä luokkia, saavat yleensä vähemmän apua tyylinsä hiomisessa, sillä heitä pidetään moukkina, mitä usein myös ovat. Bukovski ja hänen kaltaisensa kirjoittajat luokitellaan usein tyylitajuttomiksi, mutta päin vastoin heidän tyylitaituruutensa on vahvaa ja taustalla on huimaa lahjakkuutta.

Humoristisen kansanrunoilijan tai rappiorunoilijan tai herkkäsieluisen runotytön on oltava sata kertaa parempi kuin akateemisen älykkörunoilijan, koska hänenkalaisiaan julkaistaan paljon vähemmän. Kynnys on korkeampi. Hänen on oikeastaan kyettävä ihmeeseen. Apuvoimat ovat vähäiset ja köyhät ja lähtökuoppa on marginaalien marginaalissa. Onhan heitä, mutta aina vähemmänkuin niitä, joita julkaistaan hyväksyttyjen kriteerien täyttymisen tähden. Se, että aloittelevia runotyttöjä ja rappiorunoilijoita on suuri määrä hieman korjaa vääristymää, mutta seula on heillä kapea. Yleensä kilpailujen raadit ja kustannustoimittajat hylkäävät tällaiset lahjakkuuden jo ensivilkaisun tähden.

Se on sovinnaisuutta, joka elää ja voi hyvin. Silti siitä puhuminen tähän sävyyn on suuri tabu. Toiseen sävyyn saa sanoa esimerkiksi näin: "Teemu Hirvilammi oli lahjakkaampi kuin kymmenen akateemista pellejä!"

Siihen tyyliin saa aina sanoa, mikä sivuutetaan jo tyylin tähden. Saa sanoa karkeasti, koska silloin se ei ole sanottu liian painokkaasti ja sitoutuen ajatukseen.

Tiina Pystysen kirja on useammallakin tasolla rohkea, ja siinä jos ei rikota, niin ainakin raapaistaan kivuliaasti useita kirjallisia myyttejä. Näistä tabu-rikkeistä tärkein ja myös toistuvin on mielikuva kirjailijasta vahvana yli-ihmisenä, joka kamppailee sisäisiä tai yhteiskunnallisia demoneja vastaan, mutta ylittää ulkopuoliset haasteensa älynsä ja henkisen vahvuutensa avulla. Pystysen kuvailema kirjailija on pikemminkin tavattoman heikko, ja luo kirjallisuutta omasta inhimillisyydestään. Tämä antiteesi tuntuu osuvan hyvin maaliinsa, kun katson kirjallisuuden historiaa ja mietin kuka on puhutellut minua eniten ja mistä syistä.

Pystynen kirjoittaa (s.94):

"Tuo ääretön pimeä kaiken näkyväisen takana on kokemus siitä, ettei ole hyväksytty eikä rakastettu. Syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.

Ainakin minun kirjoittamiseni taustalla on ollut tarve hyväksyttää oma kokemukseni kirjallisuuden kentällä. Siellä, missä kuvittelin elämän olevan arvokkaampaa, syvällisempää ja ylevämpää...

Rakensin kirjailijan identiteettini mitättömyyden- ja arvottomuudentunteeni varaan."

Ongelma (ja nyt täytyy ottaa oppineen feministinen näkökulma) on kuitenkin se, että nainen ei saa sanoa näin. Eihän nainen voi puhua heikkoudestaan, kun hän on jo lähtökohtaisesti tietenkin niin herkkä ja hauras olento. Kirjan vastaanotto on varmasti ollut tästä syystä nuiva: jos mies sanoisi näin, se olisi rohkeaa, mutta kun nainen kirjoittaa omasta heikkoudestaan kirjallisen inspiraation lähtökohtana, se on ruikuttamista.

Ja silti miten hienosti sen voikin sanoa (sievästi valehdellen) että on tyhmä:

"Koska en ollut opiskellut filosofiaa, kykenin ymmärtämään Mannerin runoudesta vain yksinäisyyden, surun ja kauneuden. Filosofiaan löysin vasta sen jälkeen, kun joku oli ensin analysoinut minulle kaiken valmiiksi." (s.98)

Runouskontoa?

Pystysen tabu-rikkeet eivät jää tähän. Hän kritisoi laajalti 90-lukulaista runouskäsitystä, jonka mukaan "runoutta ei tarvitse ymmärtää", ja kuitenkin ihmistä pidetään runopiireissä heti tyhmänä, jos hän ei ymmärrä runoa. Runo siis pitää ymmärtää sillä tasolla että siitä riemuitsee ja sitä ihailee, mutta ei tarvitse osata ulkopuolisille selittää, mitä runossa sanotaan ja miksi se on niin juhlistettu.

"Miten kävi? Kirjallisuus jatkoi eriytymistään yhä etäämmälle erilliskulttuuriksi, jonka suuri osa sivuuttaa käsittämättömänä - ei suinkaan vallankumouksellisena!"

Teksti jatkuu tästä suoraan yhä laajempaan anti-elitistismiin, jota vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä tuotiin Voima-lehden voimin nuorten tietoisuuteen, runouden vältellessä kaikkea poliittisuutta:

"Ja sillä aikaa kun kirjallisuuspiirit puuhasivat runouden vallankumousta, suuryritykset valtasivat globalisaation nimissä maailman." (s.105)

Kun runous vielä tuohon aikaan vaati välttyä selityksiltä, ei tämä vaatimus kuitenkaan ollut tasapuolinen. Jos runoilija edusti tiettyä runouden yleistä linjaa, hänen ei tarvinnut selitellä tekemisiään. Jos taas hän teki jotakin yhtään kokeellisempaa, täytyi hänen selitellä itseään ihan hitosti, ja mielellään useissa kirjallisuuslehdessä julkaistussa esseessä.

Oikeastaan koko vaatimus runoudesta, jota ei tarvitse ymmärtää tai jota ei tarvitse analyyttisesti avata kaatui omaan mahdottomuuteensa, koska se salli vain perinteisen runouden. Kaikilta yrityksiltä tehdä mitään erilaista vaadittiin ikään kuin henkilöllisyystodistus. Muutoin ne eivät päässeet sisälle diskurssiin ja skeneen.

Sen runouden, joka ei itseään selitellyt, rinnalle syntyi useampiakin hyvin teoreettisia ja analyyttisiä ryhmiä, joista näkyvimmät saivat myöhemmin asuinsijan Poesiassa tai Ntamossa.

"Palasin yliopistolle salakuuntelijana. - - Kunnellessani luentoa runouden teorian historiasta aloin epäillä, että koko järjestelmä on huijausta, uskontoon rinnastettavassa olevaa inhimillistä puuhastelua. Runouskontoa." (s.98-99)

Vaikka sillä sukupolvella, joka runouden "ei-ymmärtämisen ihanteesta" puhui, oli vaatimustensa taustalla myös perusteluja ja syvällistä asiaa, on tällainen estetiikka tai filosofia inhimillisistä syistä kestämätön. Mikä tahansa ryhmä, joka saa oman tyylinsä kohotettua aikakauden aallonharjalle ja muodin huipulle, voi jarruttaa muutosta vedoten siihen, ettei heidän tarvitse selitellä miksi he tykkäävät saavuttamassaan asemassa, että tämä ja tämä piirre on ihanteellinen ja saa kaiken heidän tukensa. Kaikki jotka vaativat mitään muutosta, saavat kohdata tämän ei-ymmärtämisen ihanteen väärinkäytöksiä ihmisiltä, jotka liian laiskoja avatakseen omaa näkemystään tai käyttävät hyväkseen saavuttamaansa asemaa kriitikkona, kustantajana tai galleristina tai päätoimittajana tms.

Ihmisillä on aina tietyssä saavutetussa asemassa perustella omia päätöksiään sillä, ettei tarvitse selitellä, kun eivät tyhmät muutenkaan ymmärtäisi. Siksi tällainen taidefilosofia ei toimi. Itseisarvoisen ja itseään selityksillä alentamattoman taiteen ajatus on ehkä osaltaan viisas ja ylevä, mutta se on liian helppo turmella ihmisen alhaisilla pyrinnöillä.

Jälkikäteen me voimme sanoa kustakin aikakaudesta, että heillä on ollut oma esteettinen ihanteensa, mutta tuon aikakauden sisältä saattaa sama tyyli tuntua ainoalta mielekkäältä tavalta kirjoittaa.

Runouden historia on myös siinä suhteessa julmaa, että se usein pelkistää kunkin ajan sen muutamiin yleisiin tyylipiirteisiin, ja tällöin jää näkemättä, miten paljon moninaisuutta on kaikissa kirjallisissa sukupolvissa. Joskus sen moninaisuuden tukahduttaminen onnistuu paremmin ja joskus huonommin.

Traagista on, että me usein juhliistamme juuri sellaisia taiteen kultakausia, joilla on vain yksi ääni ja yksi ihanne. Niissä on jotain ihmeen ihanaa selkeyttä ja puhtautta.

Sosiaalisen erottautumisen väline

Tiina Pystysen rohkeat sääntörikkeet eivät tyhjenny edellä sanottuun. Hän lisäksi kieltäytyy nostamasta kirjailijan ammattia sille jalustalle, jolle se normaalisti on sijoitettu. Kirjoittaminen ei vaadi neroutta, eikä se olen muista inhimillisistä pyrinnöistä erillinen. Kirjailijat päin vastoin omassa ylemmyydentunnossaan päätyvät vain toistamaan kaikkea sitä alhaista inhimillisyyttä, mikä on leimallista kaikelle kilvoittelulle:

"Myös runous teorioineen on sosiaalisen erottumisen väline, yksi loputtomista vallankäytön muodoista." (s.107)

Vuosina 2001 ja 2002 opiskelin sosiologiaa ja valtio-oppia, ennen kuin aloitin kirjallisuuden opinnot, joten näkökulmani lajiin oli hyvin samansuuntainen. Harmi, etten tullut lukeneeksi Runousoppia jo 2004, kun se ilmestyi. Olisin säästänyt aikaa ja vaivaa, eikä minun olisi tarvinnut itse ajatellen päätyä kutakuinkin samanlaisiin johtopäätöksiin.

"Kirjailija erottautuu massasta. Kirjallisuus puuhastelee touhukkaana omassa kulttuurilaatikossaan, lähellä valtaa, apurahoitettuna ja palkittuna. Sairaalatyössä minulla ei ollut asiaa suurlähetystöjen illanviettoihin."

(Itse olen sittemmin käynyt kilistelemässä Yhdysvaltain suurlähetystössä ja juuri tällä hetkellä kirjoitan apurahalla.)

"Huolimatta siitä, että kirjailijoiden taloudellinen asema on suurimmaksi osaksi kehno, heidän on helppo samaisttua eliittiin ja julistaa itseriittoisina: yleisö opetelkoon taiteen kielen!"

Tiedän kokemuksesta kuinka vähän vastakaikua etenkin juuri yliopistoon hyväksyttyjen kirjallisuudenopiskelijoiden keskuudessa tällainen puhe herättää, hehän ovat opiskelemassa Pystysen kuvaamaan "lukemisen asiantuntijuuteen", eikä heidän kriitikon- (lue: konsultin)uralleen olisi edullista, jos kirjallisuuden ihanteeksi tulisi avosylinen kansantajuisuus.

"Runous tunkeutuu kielen rakenteisiin, mutta samalla siitä tulee salakieli, joka jättää asiaan vihkiytymättömät mysteeriosta osattomaksi, asiantuntijoiden selitysten varaan. - - Minua puolestaan kiinnostaa sellaisen kielen löytäminen, joka päästää lähelleen muutkin kuin asiantuntiijat. Todella vallankumouksellista olisi räjäyttää taiteen suljettu maailmankaikkeus ja avata se kaikille."

Ylipäänsä kirjan asenne tuntuu vastaansanomattoman raikkaalta, ja tuntuu suorastaan rikolliselta, ettei teosta enempää hehkutettu sen ilmestyessä, tai luetettu yliopistossa meille kirjallisuuden opiskelijoille (ainakaan niillä muutamilla harvoilla kursseille, joilla suoritin). Voiko sitä enää paremmin ilmaista:

"Minua on kiukuttanut teorioiden mahdoton hämäryys." (s.108)

Best of Kevätpörriäinen

Keväällä 2015 lueskelin baarissa parin lavarunoilijan seurassa Kevätpörriäinen -lehteä, jonka Kasper Salonen oli ostanut. (En tiedä saako lehteä hankittua muuten kuin törmäämällä koululaiseen, joka kauppaa niitä Helsingin kaduilla.) Joka tapauksessa otin kännykällä kuvan yhdestä runon, joka oli iloisesti yllättänyt meidät kaikki. Postasin sen Facebookiin ja runosta tuli pieni somehitti. Valokuvaa jaettiin satoja kertoja ja Anssi Kela teki siitä jopa biisin.

Minulla oli samaan aikaan käynnissä kierrätysrunoprojekti, jossa tarkoituksenani oli hyödyntää runoilijoiden julkaisematonta materiaalia, joko kirjasta karsittuja runoja tai kokonaisia pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia. Halusin hyviä tai muuten vain erikoisia säkeitä yhdistämällä uusiokäyttää lauseita kierrätyshengessä tai luoda jonkinlaisen Frankensteinin hirviön.

Projekti takkuili heti lähtökuopissaan, koska runoilijat eivät hevillä luovuttaneet tekstejään, joita pitivät "liian huonoina". Kenties sekin vaikutti, että he aavistivat tekijyyden tärkeyden kulttuurissamme ja lopputuloksesta olisi vaikea sanoa mikä on kenenkin aikaansaannosta. Usein tärkeintä on se, kuka sanoo, ja vasta sitten, mitä sanotaan tai miten se sanotaan.

(Myös ala-asteikäisen runon saamassa mediahuomiossa merkittävää oli kirjoittajan ikä sekä myöhemmin julkkiksen osallistuminen, mitkä yhdessä nostivat tarinan otsikoihin.)

Anonymiteetti kiinnostaa ehkä siinä vaiheessa, jos tekstissä on jotakin luvatonta tai sopimatonta, mikä laittaa arvailemaan henkilöllisyyttä ja tarkoitusperiä. Muussa tapauksessa useampien kirjoittajien arvailu on vain sekavaa ja uuvuttavaa, koska hahmotamme maailmaa intentioiden ja motiivien valossa. Näemme tarkoitusperiä ja aikomuksia jopa elottoman luonnon ilmiöissä.

Runoilijoiden kirjoituksia kiinnostavammaksi osoittautuivat pian tekstit, jotka eivät ole alkujaan runoutta. Niissä on Found Poem -aspektia, mikä muuttaa tekstin enemmänkin löytäjänsä kuin alkuperäisen kirjoittajan ansioksi: ainakin voidaan erotella kertoja, joka kokoaa materiaalin, sekä repliikkien takana olevat erilliset henkilöt, joita kohdellaan pikemminkin hahmoina kuin tekijöinä. Keksin käyttää Kevätpörriäisen materiaalia tosissani vasta kun miltei vuosi oli kulunut siitä, että oivalsin lehden kirjallisen laadun. Pystyisinkö jotenkin todistamaan, että lasten oivallukset ovat itsessään käypää ainesta kirjallisuudelle, miettimättä puhujan ikää tai sitä kontekstia, jossa huomiot on tehty?

Eikä kyse ole pelkästään ajattelun ja havainnon tuoreudesta, vaan myös kielestä, jossa asiat ilmaistaan tuoreesti.

Kevätpörriäisen parhaita oivalluksia on koottu kirjoihin aiemminkin (esimerkiksi Olen ollut vähän villi : koululaisten kynästä, toim. Liisa Vasamies & Niina Palviainen. Otava 2004.) Näissä antotologioissa ei kuitenkaan tekstiä ole muokattu tai laajennettu, vaikka jo kokoaminen itsessään muuttaa tekstin kontekstia. Parhaat jutut eivät ole enää siinä hetkessä uunituoreena lehden sivuilla, vaan kirjassa, joka korostaa niiden erinomaisuutta (tai koomisuutta), ja muuttaa heti vastaanottoa.

Toimittajan, ja tässä tapauksessa kahden päällekkäisen toimittajan (aikuisen) seuloessa aineistoa, on sekin vaara, että jotkin tietyt liian pelottaviksi tai anarkistisiksi tai masentaviksi tai tyhmiksi tai lapsellisiksi tai turhan järkeviksi tai poliittiksiksi koetut äänet karsuituvat pois.

Niinkuin onko tämä hauskasti alatyylistä vai ei niin hauskaa?

Ja jos yhdistetään edelliseen vielä tämä:

Kumpi on lopulta parempaa: että ollaan kohteliaita, vai että tuodaan näkyviin se todellisuus, jota tässä raapaistaan vain hyvin pinnallisesti. Lapset osaavat olla verbaalisesti hyvin ilkeitä, mutta he itsekin suodattavat puhettaan ja käytöstään yleensä aikuisten seurassa. Esimerkiksi kiusaamisen tai kiusatuksi tulemisen ytimestä on pitkä matka kirjan sivuille, koska eivät opettajat tai vanhemmat useinkaan kannusta sellaista narratiivia tai puhetyyliä, jossa nähtäisiin editoimatonta raakamatereiaalia. Joskus kuitenkin pieniä purskahduksia ilkeyttä pääsee tihkumaan sovinnaisuuden raoista. Se on hyvin erilaista kuin aikuisten vihapuhe, joka on yleensä aika köyhää ja toistaa tietyn kuplan valmista sanastoa sekä opittua dramatiikkaa.

Suoraan sanottuna lapset pystyvät parempaan. He myös ovat aivoimempia niille sosiaalisille kuvioille, jotka ihmiset usein myöhemmällä iällään ottavat itsestäänselvyyksinä.

"...sellaisia törkeyksiä, että niitä ei varmaankaan olisi julkaistu lastenlehdessä." Mutta onko sensuuri enemmän lasten suojaksi vai suojeleeko se aikuisia itseään siltä, että ruusunpunaiset unelmat murenevat ja asiaan täytyisi puuttua?

Mielestäni Kevätpörriäisessä ovat parasta kunkin artikkelin erilaiset näkökulmat ja myös eri ikäiset äänet, jotka keskustelevat samasta aiheesta päällekäin ja ristiin. Erikoisista suunnista valottuva kokonaiskuva on usein yllättävä ja inspiroiva, minkä lisäksi hauskojen pätkien huomaamisessa on löytämisen iloa. On kiinnostavaa kokeilla, millä tavoin tekstejä on mahdollista koota yhteen pidemmäksi tarinaksi, jossa erilaiset äänet voidaan sulauttaa yhteen, häivyttää tai suorastaan juhlistaa kerronnan ailahtelevuutta. Yhdistäminen edellyttää kuitenkin sitä, että tekstejä tavalla tai toisella editoidaan. Muutoin palaset hyvin harvoin osuvat yhteen.

Jos Kevätpörriäinen ei ole tuttu - ja ihan muutenkin ihmisten iloksi - olen tähän koonnut muutamia tahattomia hauskuuksia lehtien sivuilta.

Sama teksti jakautuu alkujaan kahdelle sivulle, jotka olen yhdistänyt samaan kuvaan:

Tällä kertaa nyt ehkä vain satuin poimimaan useampia vähän tragikoomisia.

Monetkin näistä pistävät miettimään, miten paljon jätetään julkaisematta sellaisia lasten kertomuksia, jotka olisivat liian julkeita lasten vanhempia kohtaan?

Voi vain toivoa, että toimituskunta uskaltaa ottaa riskejä ja venyttää rajaa aina niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pörriäinen olisi enemmän taidetta ja kulttuurihistoriaa, vähemmän vitsipalstaa.

Kevätpörriäisen lukeminen on palkitsevuudessaankin usein erittäin raskasta. Tilattuani Huuto-netistä useita vuosikertoja ja luettuanin niitä kannesta kanteen, voin sanoa että aikuisten maailman läpivalaisu sekä omien lapsuusmuistojen kaiveleminen on äärimmäisen uuvuttavaa. Samaistuminen myös syvenee luettaessa pitkään, ja jossain vaiheessa lemmikkieläimen kuoleman kuvaus kouraisee mahasta jo aika pahasti. Kaikki muistot vyöryvät alitajunnasta ikään kuin yrittäisi suorittaa vuosien psykoterapiaa parissa tunnissa.

Rikkumaton yksinäisen nerouden myytti

Yläasteella tai lukiossa muistan useampaankin kertaan kiistelleeni kavereitteni kanssa Beatlesin sävellyksistä. Oli todella häiritsevää, jos laulun perässä luki "Lennon-McCartney". Kyse ei ollut siitä, että "McCartney-Lennon olisi ollut yhtään sen parempi. Häiritsevää oli se, että tekijyys jäi epäselväksi.

Monet pitävät George Harrisonin biiseistä kenties siksi, että niistä tietää tekijän - tai ainakin sellainen kuva on syntynyt jälkipolville, että juuri Harrison oli bändin yksinäinen, mystinen nero:
Taxman (Harrison, Revolver 1966)
While My Guitar Gently Weeps (Harrison, White Album, 1968)
Here Comes the Sun (Harrison, Abbey Road 1969)
Something (Harrison, Abbey Road)

John Lennonin "Imagine" on ehkä ikimuistoisin Lennonin biisi, koska hän on saanut siitä jakamattoman kunnian. Se tosin häiritsee, että Lennonin levyillä on mukana Yoko Ono - ja etenkin läsnäolo näkyy musiikkivideoissa.

Nyt en kiistä sitä, ettei Yoko Ono olisi aivan uskomaton taiteilija, nero hänkin. Yoko Onon uralla merkittävämmäksi kuitenkin muodostuu se taide, jonka hän teki Lennonin kuoleman jälkeen. Hän todisti kykenevänsä taiteeellisiin oivalluksiin ja poliittisiin kannanottoihin omin voimin. Lennonin kanssa eläessään hän oli kaiken aikaa maailman suurimman bändin ja sen räiskyvän keulakuvan varjossa.

Paul McCartney, John Lennon ja Yoko Ono ovat kaikki todistaneet, että he pystyvät suuriin tekoihin. McCartneyn ura Beatlesin jälkeen on kyseenalainen, mutta sittenkin teki useita hyviä biisejä - ja ennen kaikkea hän teki rahaa. Sopimusneuvotteluissa ja bisneksissä hän oli taitava - ja ymmärsi myymänsä tuotteen arvon.

Beatleseista kukaan ei soolourallaan varsinaisesti häpäissyt itseään. John Lennon kaikin keinoin toki yritti karistaa suuren faniyleisön varjon, mutta epäonnistui. Hänelle annettiin anteeksi sodanvastaisuus, alastomuus,  varhainen kuolema ja jopa Yoko Ono, lopulta. Kuolema auttoi kaikessa muussa, vaikka se tuntui rikolliseltä että liki Jeesuksen mittainen mies lähti jo liki Jeesuksen iässä.

Yoko Ono ei ollutkaan miljoonien perässä. Hän olikin aidosti sitä mieltä tempauksista kuin John. Hän ei kääntänyt takkiaan taiteessa tai politiikassa. Hänelle oli pakko antaa anteeksi, koska hän ei muuttunut ihmisenä, mikä on aina upeaa. Eivathän Lemmy tai Bowie myöskään pettäneet fanejaan kääntämällä kelkkaansa. Scorpions käyttää vieläkin nahkaliivejä.

Eräällä tavoin Yoko Ono käyttäytyi kuin ne muinaisten legendojen vaimot, jotka elävinä astuvat veneeseen, jossa heidän edesmennyt miehensä makaa. Purteen kasatut risut sytytetään tuleen ja se työnnetään irti rannasta. Vaimo palaa miehensä mukana, kunniallisesti, kuten vaimon kuuluu.

Vene on julkisuus. Risuja ovat taide. Rohkeasti Yoko Ono lähti miehen viimeiselle matkalle ja syleili populaarikulttuurimme liekkejä.

Kaikissa mainituissa yhteyksissä häiritsevaa on vain se, jos emme tiedä taiteellisten ideoiden alkuperää ja tekijyys on epäselvää. Muusan tehtävä on olla aito taiteilija, ehkäpä jopa suurempi kuin rakastettunsa tai puolisonsa. Hän saa kuitenkin esiintyä taiteilijana vasta erottuaan - yleensä puolisostaan, tai tämän kuoltua. Yhdessä ollessaan on kahden oltava yksi - jompi kumpi. Kaksi ei voi ajaa. Toisen on oltava kartanlukija. Hän jakaa vaarat, mutta ei kunniaa.

On todella suuri ongelma, jos suurelle taiteiljalle elämänsä uhraavan tosifanin täytyy arvailla kuka on vastuussa tähti-iskelmien inspiraatiosta ja alkuoivalluksista. Vähintään Lennon-McCartneyn lauluissa täytyy korvakuulolta tietää onko laulaja John vai Paul. Täytyy tietää kumpi on kirjoittanut sanat. Ei rukoustakaan voi lausua, ellei tiedä kuka on toisessa päässä. Kyse on identiteettirikoksesta.

Beatlesin tosifanin tuntee siitä, että hän on selvittänyt kaikkien Lennon-McCartney-biisien kohdalla kumman biisistä on pohjimmiltaan kysymys. Vasta silloin musiikki kantautuu hänen korviinsa pyhänä. Ei tarvitse elää taiteelisen tekijyyden epävarmuudessa. Fani saa olla suorassa yhteydessä nerouteen joka on yksi, jakamaton.

Jaettu kunnia mestariteoksesta on hieman kuin tenniksen nelinpeli. Nelinpeli ei koskaan tule olemaan arvossaan kuin alle 10% kaksinpelistä, koska turnausvoitot ovat jaettuja. Jokainen nelinpelivoitto merkitsee että ikään kuin jäisi toiseksi, koska elää partnerinsa varjossa.

Voitto on puolikas, ja pilkottaessa voitto kadottaa arvostaan 90% - ellei enemmänkin. Muusikon on todistettava itsensä soolouralla - edes todistettava, ettei hänestä ole soolouralle. Sitten hän voi luopua minuudestaan ja sulautua osaksi bändiä, joka on yksi, jakamaton.

Bändi voi olla kuin Juventus tai Real Madrid, enemmän kuin osiensa summa. Mutta silloin tekijyys ei ole enää epäselvää: tekijä on bändin kollektiivinen pyhä henki, jonka kosketuksen myös yleisö voi tuntea laulaessaan mukana kertosäettä.

Tämä sama ilmiö pätee urheiluun, musiikkiin ja myös kirjallisuuteen... mutta kirjallisuudessa ei kollektiivilla ole samanlaista lumovoimaa, ellei yleisö saa jotenkin osallistua.

Miksi minä mietin tällaista?

Olen koettanut murtaa tätä myyttiä ja epäonnistnut pahoin. Olen havainnut konkreettisesti, ettei taburikkomuksesta seuraa edes vihastusta. Siitä ei seuraa edes naurua. Pelkkää hiljaisuutta.

2013 julkaisin runokirjan nimeltään Saattaa sisältää pähkinää. Kirjasta ilmestyi 11 arvostelua, mikä oli erittäin mukava yllätys. Yhdessäkään näistä arvosteluista ei kuitenkaan pureuduttu mukana olleisiin REMIX-runoihin, joissa tekijyys oli epäselvää. Olin ottanut eri määriä vaikutteita ja suoria lauseita Keijo Kuuttiolta, eikä runoista pystynyt sanomaan mikä osa oli omaa tekstiäni ja minkä metaforan tai oivaltavan lauseen oli puolestaan kirjoittanut Keijo Kuuttio Kokkolasta.

Kukaan ei haukkunut runoja. Kukaan ei arvostellut ideaa, tuominnut sitä tai kehunut omaperäiseksi. Koska tekijyys oli räikeän epäselvää, oli kyse taburikkomuksesta ja siksi näistä runoista ei mainittu sanallakaan.

Kyse oli poeettisesta nelinpelistä - tai ei ollut edes selvää mistä oli kyse.

Maailmaasyleilevin havainto tässä kohtaa on se, että tekstiä on lähes mahdotonta arvioida sinällään - irrallaan tekijästään. Ja tämän myös 1900-luvun kirjallisuudentutkimus on karusti havainnut, kun se on teoreettisesti pyrkinyt pyristelemään irti biografismista, eli tutkijan roolista pelkkänä taiteilijan elämäkerturina.

On viheliäistä puuhaa yrittää tutkia tekstiä irrallaan tekijästä, tyylilajien tai lukijakokemuksen tasolla. Kun teksti irroitetaan tekijästään, se tuntuu väkivallalta. Se suututtaa, naurattaa ja ikävystyttää. Ennen kaikkea siihen ei voi suhtautua vakavasti. Se on taburikkomus - tai oikeastaan enemmänkin. Ennen teoriaan perehtymistä on lähes mahdotonta kuvitella, mitä sillä voitaisiin saavuttaa.

Nyt en halua kritisoida niitä tutkijoita, jotka tätä kiveä yrittävät vierittää. Kuten totesin, olen itsekin yrittänyt tuottaa tekstiä, joka olisi jollain tavoin tekijästään riippumatonta. Se on vaikeaa, mutta yllättävän hauskaa.

Teksti voi olla hiton hyvä. Kun lukija kysyy "Kuka tämän hienon tekstin on kirjoittanut?", ei siihen voi vastata "kukaan ei tiedä".

Se on hieman kuin olisi tapahtunut murha, jota kukaan ei voi selvittää. Tuntuu raivostuttavalta, ettei kukaan edes yritä.

Minulla ei ole mitään hyvää anonyymia tekstiä vastaan, mutta jokin siinä alkukantaisella tasolla tökkii. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka hiljattain ilmestynyt Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita -teos, jonka tekijyys on kiehtovalla tavalla hämärtynyt. Tekijöitä on 14, ja jokaisen nimellä on julkaistu erillinen teos. Ketä ei aivan valtavasti riipoisi se, ettei jokaisen yksittäisen idean tai nokkelan lauseen kohdalla voi tietää kuka on äänessä. Kenelle kuuluu kunnia onnistumisesta tai tappiosta?

Hieman kuin tennistä pelattaisiin säkki päässä verhon takana. "Joku" voittaa on pahempaa kuin se, ettei kukaan voittaisi. On pakko tietää. Muu on kidutusta.

Mainittu kirja on tulvillaan hienoja katkelmia, joissa tekijät ovat antaneet parastaan. Toistan: Ihmiskokeita on täynnä oivalluksia, mutta siitä ei pääse mihinkään, ettei se olisi räikeä taburikkomus.

Kirja itsessään voi olla miten hyvä tahansa, mutta sillä täytyy olla selkeä, yksiselitteinen kirjoittaja.

Miksi?

En minä tiedä. Kenties siksi, että kirja merkitsee länsimaissa juuri tekijänsä itsenäisen ja riippumattoman nerouden ilmentymistä. Häntä ei ole kukaan sensuroinut tai korjaillut. Kustannustoimittajan nimeä ei kirjasta löydy. Jos kirjailija ymmärtää oman parhaansa, hän ei kiitä ketään muuta kuin äitiään ja Jumalaa.

Kirja eroaa elokuvasta siinä, että elokuvassa kunnia täytyy jakaa ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa - ja pienen osan ehkä saa käsikirjoittaja tai kuvaaja tai leikkaaja - jos sattuu voittamaan Oscar-pystin, mutta silloin hän saa taiteellista kunniaa sitä kautta, että hän on yksilölajissa päihittänyt muut saman lajin edustajat, eli hän on voittanut leikkaajien Wimbledonissa. Hän saa pystinsä yksin. Elokuvalla ei siinä vaiheessa ole väkiä. Elokuva on yhä ohjaajan erityisomaisuutta, vaikka leikkaaja olisi miten hyvä.

Nero voi olla nero vain yksin. Kaunain tapa ajatella taiteilijan ja muusan välinen suhde on taiteilijan kuvitteleminen vampyyriksi. Hän imee uhreistaan mehut. Hän käyttää muita ihmisiä vain hyväkseen.

Sellainen on nero. Muut ihmiset osallistuivat hänen taiteeseensa vain rakennusmateriaalina.

Ajatuksia kuvataiteilijan kirjallisesta opinnäytteestä

Monille kuvataiteilijoille kirjalliset tehtävät tuottavat vaikeuksia. Taiteen opinnäytetyöstä herännyt kohu ei ole kuitenkaan saanut blogeja laulamaan. Äkkiseltään en löytänyt ensimmäitäkään kuvataiteilijaa, joka olisi omin valtuuksin kommentoinut kohua. Vakavaa ammatillista keskustelua ei syntynyt myöskään lastensairaalan Kiiski-veistoksesta, ainakaan julkisesti. No, tässä tulee vähän rönsyilevää analyysiä kuvataiteilijan elämänkohtaloista.

Kirjailijantyön ohessa olen harrastanut bloggaamista yli viisi vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma pyöräyttää pidempääkään tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitan säännöllisesti 10 sivua päivässä, ja kuukaudessa vaivatta 10 vaihtelevan laatuista vuolatusta. Aiheesta kuin aiheesta.

Koulussa minulle kuitenkin pakkoruotsi tuotti valtavia ongelmia. Ylioppilaskirjoitukset läpäisin rimaa hipoen ja yliopistolla jouduin yrittämään yhtä pakollista kurssia kolmesti, ennen kuin pääsin läpi. Etenkin suullinen esitelmä ja keskustelu tuottivat tuskaa. Olen aina ollut huonosti motivoitunut opiskelemaan kieliä. En jaksa päntätä sanalistoja tai kielioppia, eivätkä edes monesti käytetyt ilmaisut tartu päähäni tuosta vain.

Pakkoruotsiin liittyy valtavasti ahdistusta ja se on niellyt elämästäni paljon aikaa, jota en usko kehnon kielitaitoni ikinä korvaavan. Ruotsinkielisestä Kalle Ankasta sentään ymmärsin muutaman puhekuplan, kun kerran sarjista selailin. Ehkä sekin jotain auttaa elämässä, että lyhyiden kielien vastapainoksi suoritin pitkänä vitutuksen oppimäärän.

Kohu surkeasta opinnäytetyöstä taiteen alalla

Maaliskuun alussa uutisoitiin taiteen alan opinnäytetyöstä, joka ilmeisesti oli täynnä sekalaista hölynpölyä:
Salaliittoteorioilla korkeakoulututkinto - lopputyot kirjavia

Olen pitkään uumoillut, että korkeakoulut päästävät oppilaita läpi liian helpolla, sillä ne tarvitsevat valmistuneita saadakseen valtion tukea.

Tässä(kään) keskustelussa ei huomio kiinnittynyt kannustusjärjestelmien ristiriitoihin, vaan taiteen alaan sinänsä:

"Satakunnan ammattikorkeakoulu selittää erikoisen opinnäytetyön hyväksymistä sillä, että kyse on taiteen alan opinnäytetyöstä."

Ok. Selitys kuulostaa selittelyltä, mutta mennään nyt tällä. Valmistumisen rimaa on monella alalla laskettu, mutta varmaan taiteen opinnäytetöissä häröily on omalla levelillään.

Opinnäytteen toinen ohjaaja Matti Velhonoja puolustaa käytäntöä varsin tolkullisesti, lempeällä otteella:

- Sama tekijä maalaa ja kirjoittaa... Opiskelijoiden taideteokset tarvitsevat julkisuutta - eivät tekstit, Velhonoja korostaa. 

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016031121248051_uu.shtml

Luulisi opettajien yleisemminkin myöntävän, että taiteilijoiden joukkoon mahtuu aina niitä, joilla tietyissä elämän perustaidoissa on alttiuksia surkeudelle ja angstille; matikkahäiriötä, epäsosiaalisuutta ja traumoja. Siksikin motivaatiota taiteeseen riittää. Aikaa ja energiaa heillä ehkä olisi enemmän taiteelle, jos heitä kannustettaisiin tekemään asioita, jotka he osaavat parhaiten.

Toinen puoli on sitten se, että joillakin voi myös nousta kusi nuppiin ja he ajattelevat, että taiteilijana he saavat olla kaiken mailman byrokratian ja muun paskan yläpuolella.

Viime viikolla kohu palasi uutisotsikoihin. Kuvataiteilija Martti Virtanen ehdotti koko käytännöstä luopumista:

– Teoriaopetus lopputöihin liittyen on turhaa. Kankaanpäässä tämä oli avoimesti kaikkien tiedossa: lopputyötä pidettiin välttämättömänä pahana.

AMKn opinnaytekohulle piste - taiteilija ei pysty välttämään kirjallista opinnaytetyötä

Kuten otsikossa lukee, kirjallisesta lopputyöstä ei aiota luopua:

– Näen vieraana, että raportti ei kuuluisi opinnäytetöihin. Niihin kuuluu myös viestinnällinen puoli eli asiantuntijateksti, jossa tuodaan esille niitä lähtökohtia, perusteita ja prosessia, joiden pohjalta taideteos on syntynyt, Rissanen sanoo.

Raportti ja viestinnällinen puoli: oman tekemisen perusteita. Minun korvaani kuulostaa enemmänkin apurahahakemukselta kuin opinnäytteeltä.

Henkiset esteet ovat yksilöllisiä ja ulkopuolisen voi olla vaikea ottaa niitä todesta

Ymmärrän, että kaikki taiteilijat eivät tunne kirjoittamista omaksi lajikseen. Kuvataiteet tai musiikki voivat olla esimerkiksi lukihäiriöiselle oma ilmaisukeino. Koulussa piirrostaitojen kehittämistä on ehkä edistänyt se, ettei tunnilla ole kokenut opetusta mielekkääksi. Itsekin piirtelin vuosia kirjojen marginaaleihin ja ruutuvihkoihin, kunnes piirrokset vaihtuivat runoihin, ja sille tielle jäin.

Äidinkielen tunnilla korostettiin, että kielitaito mittaa myös ajattelun tasoa. Siksi kai koetan ajatella myös muiden ihmisten puolesta ja toimin runoilun ohessa jonkinlaisena kansakunnan konsulttina.

Kärsivänä taiteilijana tiedän, miten vaikea on joskus seurata ohjeita ja pysyä opetussuunnitelmassa. Kutsumus huutaa kuin olisin sen koira ja noutaisin keppiä. Jos tekemisen halu on polttava, niin työ tempaa mukaansa, vaikka se kohdistuisi muiden näkökulmasta väärään kohteeseen.

Innostuessani minun on liki mahdotonta ymmärtää sitä järkipuhetta, joka kehottaa ottamaan etäisyyttä kirjoittamiseen ja esimerkiksi käymään suihkussa ja syömään jotain. Myönnän, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, verensokeri, mutta teen sen ihan kohta. Nyt minun täytyy kirjoittaa valmiiksi tämä yksi pieni juttu. Enintään viisi liuskaa lisää.

Syytän vuoroin lahjakkuutta ja vuoroin keskittymishäiriötä. Välillä ne näyttäyutyvät yhtenä ja samana asiana. ADHD kohtaa vaaratilanteita ja illuusioiden murentuessa (tai vain rutiinien puutteesta) havahtuu muiden ihmisten ongelmiin. Rikkinäinen focus samaistuu hetkeksi iloon, hetkeksi tragedian, ja sitten kääntää selkänsä kaiken, kun jotain uutta liikkuu ääreisnäössä.

ADHD saa aikaiseksi. Paljon syntyy, mutta vääriä asioita, eri lähtökohdasta kuin pyydettiin. Eri johtopäätöksin kuin toivottiin.

Ei ihmisellä tietenkään tarvitse olla selkeää syytä sille, miksi hän kokee kirjallisen ilmaisun vaikeaksi. Myös pakollisuus voi ja saa tuottaa valtavasti ahdistusta. Ehdottomuus vain tekee poikkeavien ihmisten elämästä entistä vaikeampaa, jos oppilaitos ei yritä kehittää häntä myös siinä taidossa.

Väitän, että pitkän tekstin kirjoittaminen voi kirjoituskammoisen silmissä näyttäytyä hieman kuin jyrkkänä portaikkona liikuntarajoitteiselle. Tunne on kuin Hithcokin Vertigosta. Maailma pyörii silmissä. Pala on kurkussa ja paniikkikohtaus lähellä. En kykene.

Pidän myös jokseenkin kyseenalaisena sitä, jos kuvataiteilijan valmistumisen ehtona on kirjallinen tuotos, silloin kun myönnetään, ettei siitä ei ole hyötyä hänen urallaan. Opintojen aikanakaan ei nähdä tarpeelliseksi valmentaa oppilaita juuri "opinnäytteen" kirjoittamiseen. Pahin jätetään lopuksi ja puolustellaan "eihän niitä taitoja myöhemmin tarvitse, mutta yrittäisit nyt meidän iloksemme ja omaksi parhaaksesi".

Kyllä asiantuntija näkee itse teoksesta onko esteettinen näkemys kehittynyt ja teoreettinen oppi mennyt ollenkaan perille. Ainakaan taiteilijan kirjallisia töitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin vaikkapa historian maisteria, jonka tulisi hallita sekä tieteellinen metodi että kirjallisesti sulava kerronta. Totta hitossa taiteen opinnäytetyöt pahimmillaan edustavat pahinta mitä löytyy.

Ongelma ei silti ole toivoton, jos asioita johdonmukaistaa. Miksi ei kirjoitettaisi tekstejä, joiden vaatimiselle on vankempi perusta?

Ehdotus: Muutetaan opinnäytteet rehellisesti työsuunnitelmiksi ja lehdistötiedotteiksi

Jos kuvataiteilijan tulee urallaan kirjoittaa ensi sijassa apurahahakemuksia, niin luulisi olevan johdonmukaisinta, että keskitytään juuri niihin. Opinnäytteiden sijasta kirjoitustehtävänä olisi siis esimerkiksi apurahojen projektisuunnitelma.

Yritin löytää netistä kuvatailijoiden omakohtaisia kokemuksia opinnäytteestä. Tiina Paananen tunnustaa angstit melko peittelemättä Turun AMK:n sivuilla julkaistussa artikkelissaan:

"Opinnäyte, tuo valmistumista edeltävä via dolorosa.

...siitä jäi pysyvät traumat. Aihe ei kiinnostanut yhtään mutta paperit oli saatava ulos.

Mitä tapahtuu tehdyille töille? Lukeeko niitä joku?
− Kyllä niitä ilmeisesti joku lukee, kun kohukin nousi"  

Turkuamk.fi - Ou-nou-opinnayte

Jopa kirjoitustehtävän puolustajat tuntuvat myöntävän, että opinnäyte edustaa tekstityyppiä, johon ei enää palata kuvataiteilijan uralla. Opinnäyte on epämääräinen abstraktio, jonka tyyliä tai tarkoitusta ei ole selkeästi määritelty. Sen funktio on lähinnä hierarkinen: oppilas kirjoittaa, jotta hän lepyttäisi akatemian jumalat, joiden tiet ovat tuntemattomat ja jotka asuvat pilvien pimennossa.

Kyse on traditioista ja halusta omaksua muiden akateemisten aineiden perinteitä. Mimeettisesti halutaan tehdä sitä mitä muutakin.

Kuvataitelijalle kirjallisista taidoista on varmasti elämässä hyötyä, mutta "opinnäyte" on kenties väärin kohdistettu. Miksi ei kuvataiteilija alusta saakka opettelisi tuottamaan tekstilajeja, joista hän oikeasti on riippuvainen - siis etenkin apurahahakemuksia ja niiden työsuunnitelmia.

Tunnen joitakin taiteilijoita, jotka ovat usein mukana ryhmäproduktioissa ja saavat aikaan hienoja näyttelyjä. He näkyvät sen verran, koska joku muu hakee rahaa yhdistykselle tai työryhmälle, jossa he ovat mukana. Moni taitava taiteilija jää ilman henkilökohtaisia apurahoja, koska hän on totaalisen surkea kertomaan selkeästi ja vakuuttavaksi miksi hän on hyvä ja tarvitsee rahaa.

Kun näyttely lähenee niin joku toinen kirjoittaa lehdistötiedotteet. Joku toinen kutsuu sähköpostilla paikallislehden toimittajan avajaisiin. Taiteilijalla on siis hyvä olla kirjallisia taitoja tai edes puoliso, joka hallitsee sen puolen. Jos ei puolisoa niin kollektiivi. Tai manageri tai mesenaatti. Suomessa, just joo.

Jos joku opettaja tätä lukee niin jättäkää kirjalliset vaatimukset muilta osin ennalleen, mutta määritelkää rehellisemmin mitä varten kirjoittaminen on tarpeellista:

Ensin tulevat raha ja näkyvyys. Jos hyvin käy niin ehkä kerran viidessä vuodessa joku on kiinnostunut taideteoksen teoreettisista aspekteista. Ei niitäkään kannata paperille laittaa. Hauskempaa on tarjota runoilijalle kaljat ja höpöttää pitkälle yöhön diippiä shittiä omista megalomaanisista visioista.

Kaikki olisi tässä maassa paremmin, jos meillä olisi sellaisia taidekriitikoita, jotka käyvät runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa kaljalla, ja sitten aamuyöllä lennosta laativat paikallislehteen koko sivun analyysin kaikista niistä persoonallisuuden häiriöistä ja traumoista, joista näyttely kumpuaa. Sitä olisi ilo lukea. Silloin meillä olisi toivoa renessassista.

Minusta tulisi huono robotti, hurraa

Tein Sitran sivuilla kuntotestin:
http://kuntotesti.sitra.fi/

Omia vahvuuksia kysyttäessä valitsin luovuuden, ongelmanratkaisukyvyn, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot (ainakin minulla on paljon facebook-kavereita).

Yrittäjien suvuilla Sitran julkaisemia tuloksia kommentoidaan näin:

"Yli puolet työntekijöistä pitää vahvuuksinaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta. Vain harva kokee vahvuudekseen luovuuden, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot. 

Verkostoitumista pitää vahvuutenaan ainoastaan kuusi prosenttia työnhakijoista. 

– Se on todella pieni luku, jos otetaan huomioon, että tulevaisuuden työmarkkinoilla korostuvat sellaiset taidot, joihin koneet ja robotit eivät kykene – eli muun muassa luovuus, vuorovaikutus ja verkostoituminen. Onkin perusteltua kysyä, miten pitkälle nykyiset vahvuudet suomalaisia kantavat, Hyttinen sanoo."

http://www.yrittajat.fi/fi-FI/uutisarkisto/a/uutisarkisto/rekrytoinnista-ilmi-yllattavia-lukuja-avoin-tyonhaku-tehotonta

Koska itse olen työtön ja koska työtä löytäneistä ihmisistä enemmistö pitää omana vahvuutenaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta, varmaan on ihan loogista ajatella, että ne ovat todennäköisemmin avaintaitoja nykyaikaisessa työelämässä.

Tuota luovuutta kaipaavaa tulevaisuuden maailmaa tässä on odotettu saapuvaksi jo parikymmentä vuotta. Sen kun näkisi, että joku oikeasti tahtoisi maksaa luovalle ihmiselle rahaa luovuudesta tai älykkäälle ihmisellä ongelmanratkaisukyvystä. En muista nähneeni vielä yhden ainoaa työpaikkailmoitusta, jossa yritys etsisi henkilöä käyttämään luovuuttaan ja ratkomaan ongelmia - tai olemaan empaattinen.

Mitä tulee väärään asenteeseen, niin siinä olen mestari. Kyselemättä totteleminen on heikoin taitoni. Ahkeruus tulee varmaan seuraavana, eikä luotettavuudestakaan niin taetta. Ainakaan en osaa tehdä asioita kellon mukaan. Toisin sanoen minusta tulisi huono robotti, mutta ei minulla silti ole myöskään kysyntää työelämässä.

Robotit korvaavat töitä, mutta tilalle tulevat luovat ammatit perustuvat ilmaiseen työhön ja edellyttävät valmiutta sinnitellä pienipalkaisena freelancerina suuressa epävarmuudessa.

On tyydyttävä elämään ikuisena opiskelijana ilman ikuista opintotukea.

Vaikka talouden vaatimukset muuttuisivat, niin epäilen että ihmisen perusluonne kovin äkkiä muuttuu aivan toiseksi. Työnantaja varmaan tulevaisuudessakin palkkaa ennemmin alaisen, joka ei ole häntä itseään älykkäämpi, eikä vahingossakaan saa mitään luovia päähänpistoja.

Asenne tietenkin ratkaisee paljon. Minä olen viimeinen ihminen, josta kannataisi ottaa mallia.

Köyhät määrittävät historian

Monesti ajatellaan, että kulttuuria ylläpitävät sivistyseliitit, mutta pikemminkin asia on päin vastoin: Köyhyys on se voima, joka viime kädessä koettelee suurten narratiivien kestokykyä. Köyhät päättävät lopulta mikä on hyvää silkalla enemmistön voimallaan.

Vauraus vaeltaa valtakunnasta toiseen ja rikkauden muodot vaihtelevat, mutta kurjuus, sairaus, menetys, katkeruus, kuolema ja puute ovat ikuisia.

Kun William Shakespearen tai Charles Dickensin kirjat kulkeutuvat sukupolvelta toiselle, ne saatettaisiin tuomita kelvottomaksi kulttuurieliitin eriytyneen maun ja päähänpistojen toimesta, mutta köyhät, sairaat ja epäonniset aina tunnistavat niissä oman elämänkohtalonsa, ja pitävät niitä pinnalla.

Ei ole mikään ihme, jos tarina kurjuudesta, sodasta ja menetyksestä aina löytää tiensä esityslistojen huipulle. Tragiikalla on aina takanaan koko kansan tuki: komedia sen sijaan jakaa joukkoja. Vitsit täytyy räätälöidä joko parempiosaisten tai heikko-osaisten makuun, jotta ne todella naurattavat.

Narrit voivat naurattaa kuningasta ja samalla vaikuttaa kaikista muista tylsiltä. Jos narri esiintyisi kaikkien muiden mieliksi, hän pian suututtaisi kuninkaan.

Moni taiteilija on historian saatossa nauttinut oman maansa kulttuurieliitin suosiota, mutta niiden sukupolvien ohitettua voimansa, ovat nuoremmat pian unohtaneet koko suuren hahmon, sillä hänen muotiinsa sidottu vetovoimansa ei päde enää, kun lapset tuovat valmaan oman antiteesinsä.

Vain teeskentelemätön tragedia jatkaa häiryyntymättömänä kulkuaan.

Ei ole sattumaa, jos kulkurina kaikesta menestyksestään huolimatta viihtynyt Tapio Rautavaara kaikkien kuolleiden laulajiemme joukosta nousee aina muita suuremmaksi. Tuskin on sattumaa sekään, jos Aki Kaurismäen köyhyyttä ihannoivat kansankuvaukset jäävät parhaiten elämään ajastamme.

Ymmärtäväthän he ihmisen haavoittuvaisuutta ällistyttävän hyvin. Näen molemmissa hieman Chaplinin vikaa: olympiavoittaja, elokuvatähti, joka vaeltaa talosta taloon kuin täysin tuntematon keppikerjäläinen, eikä pyydä yösijasta sekä ruoasta enempää kuin luvan saada hieman laulaa.

Meidän olisi vaikea kuvitella, että Las Vegasin houkutuksista tervehtynyt Elvis pakkaisi kitaransa laukkuun ja lähtisi Alaskaan, jossa hän vaatimattomasti leirinuotiolla ei esittäisi Elvistä, vaan olisi vain ihminen muiden joukossa. Edes rokkitähden kuolema ei ole niin mahtava lopetus uralle kuin kruumusta luopuminen ja kaiken kusen valuttaminen pois hatustä.. Tästä syystä väitän, että Tapio Rautavaara elää pidempään kuin Elvis. Hän on lähintä, mitä kansamme on saanut kokea Jeesuksesta. Hän sekä Lemmy, myös loppuun asti kansanmies.

Jos tekee palveluksia kuninkaalle, saa lahjansa kullassa. Jos taas palvelee kaikkein köyhimpiä, saa itselleen rahvaasta ikuisen ystävän.

Runoilijan ei kansaa kohtaan tarvitse olla edes lempeä. Runoilija on automaattisesti köyhä, ja tietää mistä siinä on kysymys, joten hänen elämäntarinaansa osataan samaistua, vaikka hän käyttäytyisi miten kusipäisesti. Yleisö antaa hänelle anteeksi kaiken, koska hän on ylpeydessäänkin inhimillinen, yksi heistä. Kusipäinen kansantaiteilija näyttää paljaana myös sen tuskan, jonka kusipäisyys ihmiselle itselleen aiheuttaa.

Jos siis olet rokkitähti ja kuuluisuus, ja olet aikeissa päättää kaiken 27-vuotiaana, niin mieti kahdesti ja ryhdy ennemmin pyhimykseksi. Sinulla tulee olemaan elävänäkin enemmän todellisia faneja kuin koskaan kuolleena.

Jeesuksenkaan ei ehkä olisi tarvinut kuolla ollakseen suuri. Hänen olisi vain täytynyt osata kantaa kansansuosionsa ilman, että hän koskaan lyöttäytyy eliitin kanssa yhteen ja alkaa rakastaa rikkauksia. Köyhänä ei taiteilijan tarvitse kohdata nuorena kuolemisen tragediaa, koska jo hänen kohtaamansa elämä on ollut tragedia.

Mahdollisuuksien tasa-arvo taiteessa

Porvaripoliitikkojen yleisenä intohimona etenkin pienillä paikkakunnilla on urheilu. Paikallisissa 2.divisioonan urheilutapahtumissa poliitikon on helppo näyttäytyä ja kerätä mainetta "kansanmiehenä" sekä "omien kannattajana", ja miksei myös ahkeruuden sekä herooisen tahtotilan suurena ymmärtäjänä.

Paikallisuutta arvostavan lautakuntalaisen on tärkeää tukea junioijoukkueita, auttaa yhdistyksiä rahankeruussa sekä tarpeen vaatiessa myös tarjota valmennustukea. Urheilu on kaunista, koska siinä toteutuu mahdollisuuksien tasa-arvo, niin paljon kuin viime aikoina onkin uutisoitu siitä, miten kallista jääkiekon harrastaminen on.

Urheilussa tasapuolisuuden ihanteet monilta osin myös aidosti pätevät. Lukuisat sitkeät yksilöt ovat nousseet huipulle, vaikka heidän perheensä olisi köyhä tai vaikkapa toinen vanhemmista menehtynyt nuorella iällä. Varmastikaan mahdollisuuksien tasa-arvo ei toteudu edes urheilussa täydellisesti, mutta mahdollisuuksia on ja toivo elää.

Selkeimmin eriarvoisuutta synnyttävät alueelliset erot: Sotkamossa voi esimerkiksi olla paremmat edellytykset oppia pelaamaan pesäpalloa kuin Helsingissä. Maailmanluokan lumilautailijaksi on helpompi kehittyä, jos asuu lähellä laskettelukeskusta ja riittävän pohjoisessa, jotta talvet ja sitä myöten harjoittelujaksot ovat pidempiä. Lajien kirjo avaa ovia myös köyhemmille.

Kansainvälisissä ja rahakkaissa lajeissa mahdollisuuksien tasa-arvo usein kuitenkin kaventuu myöhemmällä ammattiuralla, kun taitonsa todistaneen urheilijan tulisi löytää itselleen sponsoreita. Silloin voi esimerkiksi sellainen sivuseikka kuin ulkonäkö mahdollistaa yhtä ja toista. Kauniilla kasvoilla paikka maitomainoksessa voi irrota vähemmilläkin saavutuksilla.

Junioritoiminnassa on suuria eroja

Miten sitten tällaisia urheilun saralla usein kuultuja käsitteitä voisi soveltaa taiteissa? Ainakin musiikkialalla on helppo kuvitella, että sama sääntö viehättävistä kasvoista pätee. Suurten levy-yhtiöiden ovet avautuvat kenties helpommin. Teatteri- ja elokuva-alalla elämisen mahdollisuudet ovat olemassa rumemmallakin, mutta pääroolit voivat jäädä harvinaisiksi.

Yleistäen väittäisin, että taiteiden saralla mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu urheilua heikommin ja tärkein syy on junioritoiminnan puuttuminen. Taiteilijat ovat monesti lähtöisin perheestä, jossa taiteita arvostetaan ja harrastetaan omasta mielenkiinnosta. Harvalla paikkakunnalla on samanlaisia mahdollisuuksia hyötyä säännöllisestä harjoittelusta ja hyvästä valmennuksesta, kuten jalkapallossa, jääkiekossa, hiihdossa tai yleisurheilussa.

Kirjallisuus ja teatteri ovat suomalaisille rakkaita lajeja, mutta ei nuoria samalla tavoin kouluteta taiteilijan urall. Vain klassisessa musiikissa on kiistatonta junioritoimintaa:

Junioitoiminnan niukkuus on varmasti suraan yhteydessä myös siihen, miten vaikeaa itsensä on elättää esimerkiksi kirjailijana. Ehkä noin 20 kirjoittajaa elää pelkillä myyntituloilla. Se on aika vähän verrattuna siihen, että NHL:ssä, KHL:ssa, SM-liigassa ja eurooppalaisissa pääsarjoissa itsensä elättää liki tuhat suomalaista ammattipelaajaa - ja lisäksi alemmissa sarjoissa yhtä moni tulee jotenkin toimeen. Vaikka joku haaveilisi siitä, että hänen lapsestaan tulee taidemaalari, niin eivät vastuulliset vanhemmat ottaisi sellaista riskiä ja altistaisi lastaan köyhyyden ja alholisoitumisen riskille.

Opiskelevathan yleensä urheilijatkin varmuuden varalta toiseen ammattiin harjoittelunsa ohessa. Ties vaikka hienosti alkaneen uran päättäisi yllättävä loukkaantuminen.

Tasa-arvo ajassa ja taidekentän sisällä

Formula 1 on tietyssä suhteessa ehkä lähempänä taiteita: kilpailijoita on hyvin vähän ja on harvinaisempaa koskaan saada todellista näytön paikkaa. Myös talleissa on eroja. Moni ajaja kerää vuosi toisensa jälkeen kehuja asiantuntijolta ja kollegoiltaan, mutta ei koskaan pääse ajamaan autolla, joka voisi tehdä hänestä mestarin.

Tästä syystä formuloihin liittyy paljon enemmän spekulointia kuin muihin urheilulajeihin. Joka vuosi voidaan spekuloida sillä, kuka olisi voittanut, jos kaikki ajaisivat samanlaisilla autoilla.

Tällaista jossittelua kuullaan paljon taidekentällä, koska apurahat ja palkinnot määrittävät uran jatkoa hyvin ratkaisevasti. Näkyvyys lisää myyntiä ja myynti lisää näkyvyyttä. Joku voi tehdä hienoa taidetta vuosikymmeniä, mutta koskaan hänen kohdalleen ei osu sellaista skandaalia tai saavutusta, joka. Olympiavuodet ovat harvassa ja urheilijalla samanlainen kynnyshetki voi olla menestyminen muutaman sekunnin suorituksen osumisessa kohdilleen kerran neljässä vuoden syklissä - ja kenties vain pari kertaa uralla. Toisinaan kaikkien parhaaksi tunnustamalle osuu mahatauti juuri sille päivälle, jolloin juostaan finaali.

Sattuman vaikutuksia on vaikea eliminoida, vaikka lähtötilanne olisi reilu. Sehän on osa urheilun viehätystä. Urheilussa kansa janoaa kaikkein eniten juuri todistaa dramaattista tarinaa. Mieleen ei välttämättä tallennu se, että voittaa ylivertaisesti, mutta jos häviää sadasosasekunnilla...

Vaikka taiteissa monesti puhutaan kirjan tai elokuvan laadusta teoksena, ei sekään voi olla vaikuttamatta kokonaiskuvaan, jos kulissien takana tapahtuu jotakin traagista. Moni teos muistetaan paremmin sen ympärillä tapahtuneesta kohinasta. Todellisuuden käsikirjoittama juoni osoittautuu lopulta kiinnostavammaksi.

Kulttuurin sisäinen hegemonia: urheilu vs taiteet

Mitä jos taiteet ja urheilu saisivat keskenään yhteiskunnassamme tasa-arvoisen kohtelun? Tulisiko taiteista suositumpia ja kehittyisikö niiden laatu, jos iltapäivälehdissä olisi viikottain Taideliite? Mitä jos teksti-TV:n etusivulla kerrottaisiin heti, jos runoilija kärsii alavartalovammasta?

Kiinnostuisivatko laajat kansanjoukot laajemmin taiteesta, jos järjestettäisiin Urheilu-gaalan veroinen Taide-gaala, jossa taidekriitikkojen äänten pohjalta valittaisiin Vuoden Taiteilija - ja yleisö saisi äänestää vuoden sykähdyttävintä taide-elämystä kaikkien taiteiden joukosta.

Mitä jos kaikki yhteiskunnalliset lähtöoletukset resetoitaisiin ja mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuisi kaikkien kulttuurimme osa-alueiden välillä? Palautuisiko nykyinen hegemonia ennalleen vai muotoutuisivatko hierarkiat toisenlaisiksi?

Eikö esimerkiksi ole vain sattuman oikku, että meillä heitetään juuri keihästä? Mitä jos Tapio Rautavaara olisi liukastunut väärässä kohtaa ja epäonnistunut Lontoon Olympiakisoissa vuonna 1948? Ehkä perinne olisi katkennut siihen ja keihäänheiton sijaan me panostaisimme enemmän painiin tai soutuun, jotka myös olivat kultamitalilajeja.

David Bowie on kuollut

Kesällä 1986 jännitin koulun alkamista alkamista, kun näin Sky Channelilta mainoksen fantasiaelokuvasta Labyrintti. Elokuvasta kohuttiin muun muassa siksi, että siihen olivat tehneet hahmoja Muppetit-sarjan luoneet nukketaiteilijat Jim Henson ja Frank Oz. Muppetit olivat minulle luonnollisesti suuri juttu.

Elokuvan trailerissa shown kuitenkin varasti David Bowie, joka oli pelottava hahmo. Kun useita vuosia myöhemmin näin elokuvan sillä tavoin, että tajusinkin siitä jotain, Bowie varasti show'n jälleen. Silloin olin jo tähden suuri fani ja katsoin Labyrintin nostalgiasyistä.

Labyrintti asettuu mielikuvissani samalle viivalle Päättymättömän tarinan (1984), Mustan kristallin ja Arkajalkojen (The Goonies, 1985) kanssa. Kyynel tulee silmään tietyistä kohtauksista tai pelkästä musiikeista.

Bowie puolestaan asettuu samaan kategoriaan John Lennonin, Freddie Mercuryn tai Bob Dylanin kanssa. Henkinen ja taiteellinen vaikutus on ollut jättiläismäinen.

David Bowie on Queenin ja Beatlesin ohella ainoita laajan tuotannon luoneita artisteja, joiden musiikista olen halunnut kuulla kaiken. Jokaisen albumin jujun olen yrittänyt sisäistää, ja löytää jotain rakastettavaa jopa niistä 2000-luvun levyistä, jotka eivät ole alkuun ollenkaan täyttäneet odotuksia... eivätkä ehkä myöhemminkään.

Bowien kohdalla palaan aina muutamaan kiistattomaan suosikkialbumiin, josta ylitse muiden on luonnollisesti Ziggy Stardust and the Spiders of Mars. Kakkosta on paljon vaikeampi valita. Outside 1. teki minuun myös suuren vaikutuksen, koska kävin katsomassa keikan Helsingin jäähallissa talvella 1995-96. Syöksyimme varaamaan paikat eturivistä ja Bowie oli esityksen aikana vain kahden metrin päässä.

Tärkeä osa Bowien neroutta olivat musiikkivideot. Tuntui, että kaikkein omaperäisimpiä videoita olivat 80-luvulla tehneet juuri Queen ja Bowie. 90-luvulla hankin VHS-kasetille kummankin bändin videokokoelmat, sillä Youtubea ei vielä pitkään aikaan ollut olemassakaan. Videota ostaessa tuntui vallankumoukselliselta tietää, että kotona näkisin viimeinkin noin kymmenen videota, jotka eivät pyörineet Mtv:llä. Niitä ei ollut mahdollista nähdä mistään.

Oman äänen kritiikki, lyhyt oppimäärä

Bowiella on ollut suuri vaikutus myös runouteeni. Olen oikeastaan koko aikuisikäni ajatellut, että ajatus "omasta äänestä" on hullunkurinen. Minusta itsensä brändääminen ja tunnistettava tyyli kuulostavat enemmänkin vankilalta kuin vapaudelta.

Uskon siihen, että on kyettävä luopumaan itsestään tullakseen omaksi itsekseen, vaikka eihän se tietenkään aina onnistu. Bowiellakin on täysin tunnistettava ääni, vaikka hän miten muuttuisi. Hänen muuntautumisensa on myös eräänlainen varma sormenjälki.

Vaikka omaa tyyliä ei voisikaan paeta, en näe tarpeelliseksi sen tavoittelemista. Jos asioita tekee riittävän kauan ja riittävällä intohimolla, oma tekemisen tyyli kyllä löytyy. Sen tavoitteleminen vie huomion oleellisesta. Emme me tule erilaisiksi väkisin yrittämällä. Muutumme vain niiden asioiden antiteesiksi, joista yritämme erottautua.

On parempi, ettei pyristele minkään pakkomielteisen oman jutun perässä, vaan tekee asioita niin kuin näkee laadukkaaksi. Usein se edellyttää kompromissien tekemistä omia mieltymyksiä kohtaan. Eriävä mielipide tai oma mieltymys voi olla loppujen lopuksi ihan hemmetin ääliömäinen ja silloin siitä on parempi hankkiutua eroon. Mikään ei arvokasta vain siksi, että se olisi omaa. Sana idiootti on alkujaan tarkoittanut "omalaistaan" tai "itsensä näköistä", eli "omaperäisyydentavoittelijaa". Erottuuhan sitä joukosta, jos pukee kukkaruukun hatuksi tai kakkaa julkisella paikalla.

Vaikka Bowien parhaat levyt syntyivät hänen "nuoruudessaan", onnistui hän säväyttämään monilla yksittäisillä hiteillä, joissa oli tavoitettu jotakin aivan uutta. Bowie myös häikäilemättömästi varasti muilta luodakseen uusiksi oman nahkansa. Sillä tavoin taidetta on tehtävä: tekniikoiden omistusoikeutta ei voi kunnioittaa, vaan hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet.

Levyllä Black tie white noise (1992) Bowie esimerkiksi laulaa coverina Scott Walkerin biisin "Nite flights". Jos vuonna 1978 ilmestynyttä Walker Brothersin levyä Nite flights kuuntelee kunnolla, huomaa että Bowie on varastanut siitä melkein koko myöhemmän tyylinsä.

Tällaista arkealogiaa voi harrastaa enemmänkin ja löytää monia hienoja artisteja, jotka ovat tehneet Bowien kanssa myös yhteistyötä, ja joilta hän on aina varastanut jonkin pienen teknisen maneerin, tai useammankin. Vaikutukset kulkevat kumpaankin suuntaan. Myöhemmin esimerkiksi vuoden 1995 Tilt-albumilla Scott Walker omaksui lauluunsa sävyjä Bowielta.

Bowien fanittaminen on hieno johdantokurssi koko 1900-luvun lopun taiteisiin.

Luukku 3: Tue runoyhdistystä!

Nyt tarjoutuu hyvä mahdollisuus saada itselle tai koko työyhteisölle lämmin joulumieli.

Kuva/Photo: Kevin Pollard.

Helsinki Poetry Connection on vuosien ajan järjestänyt Suomen suurinta säännöllistä lavarunoustapahtumaa Poetry Jam -klubia. Kansainväliset spoken word -vieraat ovat kehuneet sitä jopa Euroopan parhaaksi!
https://mesenaatti.me/en/tue-lavarunoutta/

Poetry Jam -iltojen nykymuotoinen jatkuvuus on kuitenkin vaarassa, sillä taantuman jatkuessa sekä Helsingin kaupunki että yksityiset säätiöt ovat joutuneet vähentämään tukisummiaan tai hajauttamaan niitä yhä useammille avuntarvitsijoille.

Yhdistyksen hallituksen jäsenenä haluan esittää tähänastisen toimintamme mahdollistamisesta kiitokset Koneen säätiölle, Kordelinin säätiölle, Helsingin Kulttuurikeskukselle, Taiteen Edistämiskeskukselle sekä Suomen Kulttuurirahastolle.

Useampina vuosina olemme saaneet tukea vaihtelevissa määrin eri lähteistä, mutta kenties vain hetkellisesti, satunnaisen vaihtelun takia ensi keväälle ei ole vielä myönnetty tukea.

Niinpä sinä voit auttaa.

Kutsu runoilija esiintymään tapahtumaasi (esimerkiksi pikkujouluihin), esitelmöimään kouluusi tai ohjaamaan oman yhdistyksesi jäsenille runotyöpajaa.

Kuva: Kevin Pollard

Voit tukea toimintaamme myös pienemmillä summilla, jos tilaat esimerkiksi Lava-antologian tai kangaskassin tai vain liityt yhdistyksemme jäseneksi.
https://mesenaatti.me/en/tue-lavarunoutta/

Sinun avullasi pystymme järjestämään kolme Poetry Jam -klubia myös ensi keväänä.

Photo by Joonas Antikainen

Pidetään hieno klubi pystyssä ja talo täynnä, kuten ennenkin.

Photo by Frej Vuori.

PS. Lisää kuvia löytyy Helsinki Poetry Connection -blogista:
http://hkipoetryconnection.blogspot.fi/

Voit seurata ryhmäämme myös facebookissa:
https://www.facebook.com/groups/157099589632/