Tohtorin taantuminen trolliksi

KIRJA-ARVOSTELU (eräänlainen): Jukka Hankamäki: Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995) 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka Antti Heikkilä muuttui melko suositusta, kirjoja julkaisevasta lääkäristä vainoharhaiseksi vastarannankiiskeksi, joka keräsi ympärilleen radikaalin seuraajakunnan ja nyt nimittelee "fasistiksi" kaikkia lääkäreitä, joiden hoitosuositukset eroavat hänen omistaan:
Pikkujättiläinen 2014/11/ Antti Heikkilä - "olen vainottu mielipiteitteni takia"

Moneen otteeseen olen harkinnut kirjoittavani myös jonkinlaisen lyhyen elämänkerrallisen katsauksen Marko Hamilosta, jonka nimen opin yhdistämään terävään Tiede-lehden avustajaan, joka sittemmin politisoitui ja alkoi nähdä kaikkialla punavihreitä kuplia ja suvakkien salaliittoja. Tästä seurauksena oli se, että hän ajautui julkiseen riitaan Syksy Räsäsen kanssa ja kaiketi sai jonkinlaiset potkut ainakin Tiede-lehden kolumnistina.

En ole kirjoittanut aiheesta, koska minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa tapahtuneesta. Olisin vain yhdistellyt lankoja internetin keskusteluista, mutta se ei aina ihan riitä. En tiedä olisiko minulla mitään muuta annettavana kuin jatkokysymyksiä, joten haastattelu olisi paljon fiksumpi lähestymisväylä. Timo Hännikäisen uraa vuosia seuranneena minusta näyttää siltä, että uran voi perustaa yhtä hyvin negatiiviselle kuin positiiviselle julkisuudelle. Negatiivinen julkisuus tuo ehkä jopa varmemmin klikkauksia, etenkin jos itse onnistuu tekemään itsestään marttyyrin. Monet samanmieliset myös vannoutuvat sitä lujemmin jollekin yhteisölle, mitä selkeämmin yhteisöön tai sen jäseniin kohdistuu ulkopuolista kritiikkiä. Nimi toistuu usein, kun se heitetään esimerkkinä tietystä ihmisryhmästä tai persoonallisuustyypistä. Aate henkilöityy, henkilöstä tulee kasvot jollekin itseään suuremmalle. Tämä on yksi tapa luoda uraa, mutta samalla tulee luoneeksi vihamiehiä.

Minun täytyi hetken miettiä, mistä minä tunnen nimen Jukka Hankamäki, kun törmäsin hänen infanttilistiseen avautumiseensa siitä, miten suvakit ovat tyhmiä kakkapyllyjä. Juttu on vastamedian Uutis-jossakin otsikoitu:

Suvaitse ja kärsi! – Tosiasiassa suvaitsevaiset ovat tavattoman tyhmiä

Teksti jatkuu tällaisena trollauksena koko matkan, mutta tosiaan minua jäi kaivertamaan missä minä tuon nimen olen kuullut...

Lopulta tajusin, että minullahan on lainassa Hankamäen kirja vuodelta 1995, koska buddhalaisena minua kiinnostaa se, millä tavoin minuutemme on pohjimmiltaan harhaa tai väärinkäsitystä jne. Meditaatiossa sitä voi lähestyä yhdeltä kantilta, mutta aina kiinnostaa kuulla, mitä erotteluja tekevät länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset.

Hankamäki on itse asiassa niinkin suosittu, että hänelle on omistettu Hikipedia-sivu:
http://hikipedia.info/wiki/Jukka_Hankam%C3%A4ki

Hän ei vuonna 2011 päässyt Perussuomalaisten listalle (oman väitteensä mukaan homoseksuaalisuutensa takia), mutta se ei ole estänyt häntä jatkamasta täysin samansuuntaista poliittista bloggaamista, jossa maahanmuutto on planeettamme suurin uhka ja kaiken pahan taustalla ovat viher-vasemmisto ja suvakki-mädättäjät, jotka ovat kahdeksan perättäisen porvarihallituksen aikana onnistuneet pitämään käsissään totaalista poliittista valtaa, tukahduttamalla kaikki muut mielipiteet, joista ei sen seurauksena kuulu tai näy mitään merkkiä missään.

Paljon on maailmassa ehtinyt tapahtumia sitten vuoden 1995, jolloin Hankamäki kaiketi haaveili akateemisesta urasta. En voi kuitenkaan olla siteeraamatta miestä itseään, hänen uusimmasta kirjoituksestaan:

"Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus."

*  

"Suvaitsevuus on ristiriitaista siksi, että se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti."

* 

Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.

*

"Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike."

(Linkkiä en taaskaan laita, koska en halua edistää valemedioiden klikkauksia. Onneksi sama teksti löytyy hieman vanhempana, ja jopa vähemmän paatoksellisena versiona myös bloggerista: http://jukkahankamaki.blogspot.fi/2016/12/suvaitse-ja-karsi.html) 

En minä suvaitse tällaista idiotismia. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yleensä sanon ihmiselle suoraan, jos ajattelen, että hän on kusipää ja väärässä, eikä argumentit mene jakeluun. Pitäisikö lyödä turpiin? Olisiko se parempi? Netissä se on helverin vaikeaa konkreettisesti monottaa ketään, ja kasvotusten tulee paskat housuun, kun miettii ettei seuraukset voisi olla kumminkaan päin hyvät.

Mehän emme elä väkivallan suhteen missään monikulttuurissa, vaan laki kieltää sen yksiselitteisesti. Tai kenties jääkiekkokaukalossa saa vetää turpiin, mutta tätä ristiriitaa taas monikulturistit paheksuvat paljon enemmän kuin ns. keskivertosuomalaiset, joille jääkiekko on vähintään yhtä pyhä asia kuin nakkikioskin jono, sillä erotuksella että toisessa selviää 5+20 minuuttisella. Relativistina tykkään korostaa aina sitä, miten tavalliset ihmiset eivät näe oman elämänsä kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja, mutta sitten toisten kulttuureissa he kyllä sen näkevät. Relativistille ihmisen ristiriitaisuus merkitsee haastetta, johon tulee tarttua. Sitä tulea analysoida, siitä relativismissa on kysymys, että silmät ovat auki. Monokulturistit pyrkivät turjumaan ristiriidat ja lopputuloksena on tukahduttava häkkyrä, jota he kutsuvat maailmankatsomuksekseen. Se on pelkkää ristiriitaa, mutta siitä ei saa puhua. On relativismia ja sille vastakohtana yhteiskuntia, jotka perustuvat tabuihín. Ota tai jätä, mutta ristiriidoista ei ihminen vapaudu koskaan, ellei sitten yksi kerrallaan, niellen helvetin raskaan pillerin.

Olen aika varma, että myöskään yliopistot tai Tiede-lehden toimittajakunta eivät suvaitse periksiantamatonta solvaamista ja jatkuvaa vastaan inttämistä, mikä voi pitkittyessään johtaa akateemisen uran tyssäämiseen. Nythän Hankamäki on kyllä jo pitkälle ylittänyt sen rajan, jossa hän koettaisi edes yrittää käyttäytyä tohtorin arvoisesti. Hankamäen arvolatautuneissa kirjoituksissa on helppo huomata, että hän ei ainakaan enää ajattele itsenäisesti (siis harjoita filosofiaa), vaan hän on omaksunut tietyn paradigman kaikki osatekijät. Vaikka homoseksuaalisuus olisi tässä viiteryhmässä hänelle erottava tekijä, ei hän varmastikaan ole yksin, ja hän kannattaa tätä maailmankatsomusta nyt myös diskurssia myöten puhuessaan "suvakeista" ja kaikesta muusta mitä siihen vastakulttuuriseen heimoon kuuluun, sen heimon uniformuun.

Ihmiset, jotka haukkuvat suvakkeja, ovat yleensä tavalla tai toisella vihaisia siitä, ettei liberaali yhteiskunta ole toteuttanut heidän unelmiaan. Heille on uskoteltu, että he saavat onnellisen elämän, jos juovat kylliksi Coca-Colaa, ja valkaisevat hampaansa, mutta ei se ole niin helppoa. Hankamäki itse näyttää eläneen siinä harhassa, että yhteiskunnallisten esteiden tulisi näinä aikoina poistua, jos on julkihomo - koska mehän olemme kollektiiviseti voittaneet kaikki sen suuntaiset ennakkoluulot? Sitten hän on pettynyt syvästi, kun homoutta ei ollakaan automaattisesti katsottu positiiviseksi asiaksi työelämässä, vaikka televisio on luvannut sen olevan pääsylippu sateenkaarimaahan. Häntä ei esimerkiksi homouden takia olla huolittu Perussuomalaisten ehdokaslistoille. Tämä merkitsee, että liberalismi on pettänyt hänet. Suvakit eivät ole ratsastaneet hänen avukseen, joten hän on suureen ääneen kironnut koko ympäröivän yhteiskunnan.

Meidän yhteiskuntamme (tai ehkä pikemminkin talousjärjestelmämme) suvaitsee kaikkea muuta paitsi luusereita, mikä usein tarkoittaa vain sitä, että voi käydä paska tuuri, ja jollekin meistä jaetaan huonot kortit. Riittää, että jää toiseksi kriittisellä hetkellä. Toiseksi tullut saa ihan yhtä vähän kuin viimeiseksi tullut, joka ei edes yrittänyt. Siksi tämä yhteiskunta tuntuukin niin rajulta. Winner takes all. Jos on oikea ihonväri, ja on käynyt oikeat koulut, se ei riitä, jos häviää kilpailussa muille, jotka kamppailevat samasta elintilasta, samoista viroista ja samasta näkyvyydestä. Voi tehdä kaiken oikein ja olla silti luuseri.

Vanhat vihaiset miehet tahtovat palauttaa ajat, jolloin sai olla luuseri, mutta elämä oli turvattu, kunhan oli tohtorin paperit ja valkoinen iho - ja oli syntynyt mieheksi. Trumpilaisten perussuomalaisten ydinjoukko vihaa tasavertaisesti maahanmuuttajia, dosentteja ja naisia, feministejä. Heidän vihollisensa näyttävät ikään kuin satunnaisesti valikoiduilta, mutta on helppo katsoa, ketka ovat ottaneet historiassa kiinni valkoista miestä, ja sitten vetää siitä yhtymäkohdat kateuteen ja vihaan.

Hankamäen ajatusleikki suvaitsevaisuudesta tieteen (matematiikan) periaatteena ei sisällä minkäänlaista mielekkyyttä, ellei tiedettä ja suvaitsevaisuutta ajattele jotenkin väärintyneen hankamäkiläisittäin - eikä ehkä sittenkään. Hänellä kaiketi menevät sekaisin suvaitseminen (erilaisen etnisyyden tai sukupuolivähemmistöjen hyväksyminen) sekä postmodernit vääristymät totuuksien suhteellisuudesta. On hyvin tyypillistä, että moninaiset asiat muodostavat fanaattisten ihmisten mielessä emotionaalisia klimppejä.

Otetaan pari esimerkkiä:

1.) ISLAMIN UHKA: Maahanmuuton vastustajat maalailevat uhkakuvia siitä, miten Suomi on muutaman vuosikymmenen kuluttua islamistinen valtio. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin maahanmuutajaryhmä ovat venäläiset, jotka eivät ole muslimeja. Muita suuria ryhmiä ovat virolaiset (eivät muslimeja), aasialaiset (kiinalaiset ja thaimaalaiset), ruotsalaiset, saksalaiset, britit sekä somalit ja irakilaiset.

Jos maahanmuuttokriittiset olisivat rehellisiä, he eivät sanoisi vastustavansa maahanmuuttoa, vaan somalien ja irakilaisten maahanmuuttoa. Sitähän he vastustavat, aina kun asiaa vähän kaivelee. Jos he myöntäisivät, että ongelma on islam, voi heille suoraan tilastoista näyttää, ettei islam ole mikään todellinen uhkakuva, koska maahanmuutto ei tee Suomesta islamistista valtiota. Enemmän tanne muuttaa erilaisia kristittyjä tai maallistuneita ihmisiä (virolaisia tapa-ateisteja työn perässä). Koska he eivät (tietoisesti tai tietämättään) erottele mitä he tarkalleen ottaen vastustavat, he ovat lopulta vain irrationaalisia rasisteja, siinä kaikki.

Heiltä menevät tarvittaessa mitkä tahansa luvut iloisesti sekaisin, kuten "maahanmuuttajat" (eniten venäläisiä), sekä "turvapaikanhakijat" (alle 40.000 kaikkiaan). Vuonna 2016 Suomessa tehtiin alle 2.000 myönteistä päätöstä turvapaikkahakemuksissa. Ei näin pieniä lukuja koskaan uskalleta esittää, mikä kertoo vain siitä, miten hauras on se rajat kiinni -kupla, jossa kollektiivisesti eletään pseudo-nationalistisessa hurmoksessa. Suomalaisuuden kanssa sillä ei ole yleensä mitään tekemistä, vaan kaikki MV-lehden tasoiset jutut tuodaan ulkomailta, usein uutisia käännetään sanasta sanaan. Koko Janitskinin bisnes perustuu kansainväliseen formaattiin, missä tavoitteena on loetsoa ihmisten pelkoja ja ennakkoluuloja, ja kerätä klikkauksia sepittämällä maailmasta pahempi paikka kuin se onkaan. Sivutuotteena siinä vain syntyy momentumia poliittiselle populismille, jolla sitten erinäiset omiensa hylkäämät akateemikotkin koettavat ratsastaa.

Faktaa: suurimmat-maahanmuuttajaryhmat

MV-lehti ja muut valemediat tunkevat nettiin joka päivä hieman uudelleen muotoiltuna samoja uutisia samasta raiskauksesta (joka usein ei edes tapahtunut Suomessa, mutta se unohdetaan mainita) luoden mielikuvaa, että täällä raiskataan sata ihmistä joka päivä. Otsikossa ja ingeressissä jää Ruotsi, Saksa tai muu täsmällisempi rikoksen tapahtumapaikka mainitsemassa, samoin kuin tieto siitä että juttu on vuoden vanha ja siitä on uutisoitu 3 kk välein. Porukka joka näitä uutisia lukee, ei vain huomaa, tai ei halua huomata, kuinka heitä vedätetään. Tietyissä FB-ryhmissä vanhat uutiset palaavat kiertoon säännöllisin väliajoin. Joka päivälle jotakin, ja mielten muokkaus tietenkin suoritetaan "totuuden nimissä, koska valtamedia valehtelee..."

Raiskaukset ovat kyllä lisääntyneet viime vuosina, mutta elämme keskellä taantumaa ja jättityöttömyyttä, minkä lisäksi lähettyillä käydään useampaakin sotaa. Totta hitossa raiskaukset lisääntyvät, jos äkkiä tänne majoitetaan entisten työttömien lisäksi tuhansia traumatisoituneita (nuorehkoja) miehiä, jotka eivät puhu kieltä tai tule toimeen edes keskenään. Se ei kuitenkaan muuta Suomea yhtäkkiä islamistiseksi maaksi, eikä suvaitsevaisto ole se, mikä sodan on käynnistänyt tai se taho, joka on kansainvälisten avunantosopimusten taustalla. Ne ihmiset, jotka II Maailmansodan jälkeen kokosivat yhteen Euroopan palapelin, olivat paljon sivistyneempiä ja viisaampia kuin ketkään nykyajan oikeusoppineet tai suvaitsevasto.

On naurettavaa tehdä itsekäs iso numero siitä, jos Suomen täytyy kantaa osa siitä velvollisuudesta, mikä on aikoinaan kansanyhteisölle luvattu. Ei sen kunnian vaalimien ole mitään monikulturalismia, vaan se on konservatismia, historian opetusten kunnioittamista.

Euroopan islamistisen tulevaisuuden profeetoilla ei ole mitään luottamusta siihen, että A.) joku tai aika monikin tulijoista maallistuisi, kun monet vieläpä ovat paenneet juuri poliittista radikalismia ja nähneet ihan kylliksi islamin ääri-ilmiöitä, sekä B.) Ajatus juuri islamista ylivertaisena ja kaiken muun asteittain nielevänä ideologiana on absurdi, kun katsoo miten vaikea islamistisilla mailla on vaalia edes omaa yhtenäisyyttään ja itsenäisyyttään tai kansalaisten omanarvontuntoa (shiiat ja sunnit eivät tule toimeen, ja kun niin monet arabit ovat valmiita hylkäämään kotimaansa). Sekö on nyt sitten se elämäntapa, joka korvaisi omamme, kun pakenijat eivät itsekään halua sellaista elämää?

Kun yhtään tutkii miten paljon historiassa on nähty erilaisia uskomuksia, joiden keskinäinen hegemonia vaihtelee, ja jotka ovat sisäisten kulttuurievolutiivisten voimien armoilla. Islaminpelossa on kyse fatalismista, jossa kohtalonomaisten näkyjen varjolla oikeutetaan oma tietämättömyys ja vellotaan olemattomissa peloissa, joiden varjolla hylätään juuri ne arvot, joiden nähdään olevan islamille vain suupala - koska ne arvot eivät itselle tuoneetkkan hyväpalkkaista työtä ja onnellista perhe-elämää tai korkeaa asemaa julkisuuden hirarkiassa.

Monikulttuurisuus on juuri sopivan epämääräinen käsite, jotta sen alle voi mahduttaa kaikenlaista henkilökohtaista epämukavuutta, kun ei ole pokkaa syyttää omaa itseä vastoinkäymisistä.

Kenties pettyneitä on riittävän paljon, jotta epä-älyllinen keskustelu syntyy ja mölinä kykenee vakuuttamaan tietyn poliittisuuteen kykenevän kriittisen massan, mutta filosofisesti katsottuna on lopulta vain asetuttu uppiniskaisesti oppositioon, ilman suunnitelmaa mistään paremmasta tulevaisuudesta. Länsimaisessa yhteiskunnassa, edes sen sivistyneemmässä arvopohjassa, tai tieteessä ei kyetä näkemään mitään kehityspotentiaalia, vaan kuvitellaan koko arvopohjamme degeneroituvan asteittain kohti tilaa, jossa kenenkään on lähes mahdotonta nousta sängystä, koska vähintään joka toinen meistä on niin masentunut ja masturbaation heikentämä... ikään kuin tulevaisuus ei voisi tuoda meille mitään muita syitä elää kuin viha.

Vain islamin ja maahanmuuton vastustaminen herättää vanhassa katkerassa sydämessä pienen raivonkipinän, jonka turvin jaksaa kammeta itsensä ylös, kurottautua sängyn vieressä olevan tietokoneen ääreen ja satuilla blogiin kauhistuttavista suvakeista, jotka tulivat ja mädättivät. Ja sitten voi kaikkensa antaneena rojahtaa taas sänkylle ja unelmoida jonkinlaisesta valkoisesta totalitarismista, jossa Donald Trump on Suomen presidentti, ellei Putinin ole ehtinyt esimerkillään muuttaa jokaista suomalaista miestä paidattomaksi karhulla ratsastajaksi, joka tuo leivä pöytään ja pitaa naisensa kurissa...

2. MONIKULTURALISMI:in yleensä vastataan "maassa maan tavalla", ikään kuin se olisi jokin henkilökohtainen vahva suositys, vaikka se on laki. Suomen valtion laki nimittäin kohtelee aivan samalla tavoin kaikkia tulijoita. Ei monikulttuurisuus tarkoita sitä, että vallalla olisi useampi laki. Laki on se, mitä on kirjaan kirjattu. eli esimerkiksi rasistiset huutelijat ja muut kunnianloukkaajat ja rauhanrikkojat saavat kokea aika usein sen, että laki on edelleenkin voimassa. Heille vain huutelun lomassa syntyy sellainen kollektiivinen harha. että meillä saa tehdä ihan mitä tahansa, eikä millään ole mitään seurauksia, koska koulussa ei enää anneta lapsille vyötä.

Tilastojen valossa kaikkein eniten tämän maan moraalia ja lain rajoja koettelevat juuri erilaiset äärioikeistolaiset idiootit, mutta tiedän, että nämä tilastot niissä piireissä heti tahdotaan määritellä punavihreän sortovallan propagandaksi, koska poliisit ja tuomarit (joiden langettamiin tuomioihin tilastot perustuvat) ovat mädättäjiä.

Valemedioiden asenteellisissa kirjoitteluissa laki ja rikosten seuraamukset menevät iloisesti sekaisin, koska raiskausuutisoinnin virrassa keskitytään aina maksimoimaan emotionaalisen klimppin lyöntivoima ja tahmaisuus. Mitä sitten yleensä tapahtuu niille raiskaajille, jotka saavat "liian heppoisia tuomioita"? Yleensä käytäntönä on se, että jos rikoksesta (pienestäkin) tuomittu henkilö ei ole maan kansalaisia, hänet karkotetaan sinne mistä hän tulikin, jos se on juridisesti mahdollista, tai sitten jonnekin muualle. Ja yleensä karkoitus onnistuu tuosta vain. Samat valemediat vain unohtavat uutisoida siitä, että tuomio olikin 2 vuotta plus karkoitus Irakiin, mikä on ihan eri asia kuin pelkkä 2 vuotta.

Jos vielä palaan esimerkkiin matematiikan kokeista, joissa ilmeisesti "monikulttuurisuuden (vai oliko se suvaitsevaisuuden?) vallitessa" saisi antaa minkä vastauksen tahansa. Yleensä juuri perussuomalaisten vahvoilla kannatusalueilla, esimerkiksi tietyissä sosiaalisen median ryhmissä, sekä Donald Trumpin fanikunnassa, on vallalla sääntö, että mitä tahansa lukuja voi heitellä omasta päästä, eikä faktoja voi tarkistaa. Maahanmuuttajia esimerkiksi ilmoitetaan milloin kolmin- ja milloin nelinkertainen määrä, joista 90% on isis-taistelijoita.

Ihmiset, jotka nimittävät valtamedioita valehtelijoiksi, toimivat ensisijaisesti niin, koska he tahtovat oikeuttaa oman valehtelunsa. Samoin ihmiset, joilla on käsittämättömäm ristiriitainen maailmankuva, ovat jostain saaneet päähänsä, että humanistit eivät usko totuuksiin. Tämän ajatuksen alkuperä on kenties siellä. että kulttuuristen ilmiöt ovat usein hyvin monimutkaisia, mutta näkökulmat tai tulokulmat tai tutkimusnäkökulmat tai metodien vaihtoehtoisuus tai mitä niitä nyt onkaan... eivät ole sama asia kuin että voisi puhua mitä mieleen sattuu.

Kyllähän järkevä ihminen tunnistaa milloin jonkun ajatuksissa on kysymys suhteellisesta totuudesta, eli osatotuudesta tai näkökulmasta - ja milloin siinä on kysymys ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä. Ylipäänsä näkökulmista puhuminen edellyttää sitä, että tunnetaan tarkoin ne "toiset näkökulmat" joita vasten tutkimuksen näkökulmat peilautuvat.

Olen koettanut sinnikkäästi kaivaa persufilosofien (hylättyjen tai virallisten) kirjoituksista esiin jotain järkevää pelonaihetta tai totuuspohjaa huolille, mutta aina pohjalta löytyy enimmäkseen katkeruutta, tietämättömyyttä ja rasismia.

"Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen.

Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki."

J. Sakari Hankamäki

En tiedä onko J. Sakari Hankamäki valmis sellaiseen "rekognionismiin", jota hän mainostaa "tosiasioiden tunnustamisena". Tosiasia on se, että hän on vahalla iällään taantunut totaaliseksi populistiseksi trolliksi, ja yrittää edelleen ansaita juuri niiden ryhmien (äidillisen tai isällisen) hyväksynnön, jotka hänet hylkäsivät, eli todistaa perussuomalaisille oman perussomalaisen aatteensa.

Koska hän näkyy päätyneen myös siihen johtopäätökseen, että nämä samat aateveljet ovat tunteellisia idiootteja, hän valitsee strategiakseen infantiilin rienaamisen. Seurauksena tekstista tulee kokoelma erinäisiä huudahduksia, joissa julistetaan viher-vasemmiston typeryyttä.

Entä sitten vuoden 1995 Hankamäki? Tämän kirjoituksen oli tarkoitus olla myöskin kirja-arvostelu?

Tunnustettakoon pari asiaa liittyen minuuteen:
1.) Minuuden esittäminen sosiaaliseksi konstruktioksi on erittäin haastava aihe, joka on aiheena myös sikäli rohkea, ettei sen voi odottaa edistävän akateemista uraa, ellei aidosti usko jälkistrukturalistien (ja Tekijän kuolema -teoksen oikeasti lukenuen pienen vähemmistön) saavuttavan jonkinlaisen akateemisen voiton maamme muutamissa yliopistoissa.
2.) Minuuden dekonstruoineen henkilön on kenties helpompi kuolettaa oma julkinen imagonsa ryhtymällä leikkiin, jossa tietää saavansa paskaa niskaansa. Silti minä toistuvasti ihmettelen kaikkia tieteentekijöitä ja tutkijoita, jotka erehtyvät luulemaan, että politiikassa olisi heille jotain sijaa... ja sitten he vielä valitsevat populismin, kuvitellen että he voisivat olla kaikkien väärinymmärrettyjen kansalaisten esikuva, koska he ovat itse tulleet väärinymmärretyiksi akatemiassa. Eihän se niin mene. Ei oppositioon asettuminen muuta ihmisen puhetta rahvaalle ymmärrettämmäksi. Eivät sivistyssanat katoa tekstistä kuin taikaiskusta, vaikka sydämessään kokisi kuuluvansa kansan syvien rivien keskuuteen, yhtenä väärinymmärretyistä.

Halla-Aho ei päässyt eduskuntaan sillä, että hän käytti hienoja sanoja ja osoitti jossain keskustelussa älykkyytensä. Hän pääsi eduskuntaan, koska hän oli riittävän monen silmissä avoimesti rasisti, ja oli oikeana hetkenä oikeassa paikassa kukkona tunkiolla, eli Homma-foorumissa iso pamppu.

Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995)

Heti pitää antaa pisteitä nimestä, jossa esiintyy kivasti tautologiaa. Sanat "minä" kahdesti peräkkäin, ja siihen perään kaksi kertaa sana "filosofia". Näihän akateemisissa otsikoissa kieltämättä usein sanat asettuvat, kun etsitään taustalla piilevää salaista sanomaa (että jokainen filosofi kirjoittaa pohjimmiltaan itsestään):

minä-minä - filosofioiden filosofiaa

Filosofit usein tykkäisivät esiintyä stoalaisina, mutta historia tuntee heistä yleensä vain pahimmin persoonallisuushäiriöiset egoistit. Tästä kenties syntyy itseään toteuttava vääristymä, kun julkisuudenkipeät pyrkivät imitoimaan kaikkein pahimpia tapauksia. Ainoa nöyrä ja pyyteetön suomalainen filosofi, jonka tunnen, on Heikki Kannisto. Hänen kirjallinen uransa on valitettavan suppea, sillä kenties hän ei ajatellut omien ajatustensa olevan siinä määrin tärkeitä, että niitä täytyisi julkaista kirjoissa läjäpäin. (Itsehän uskon kyllä olevani hyvinkin keskeinen ajattelija, mutta en osaa keskittyä kirjojen valmiiksisaattamiseen. Siinä kohtaa syytän itseäni.)

Jukka Hankamäen minäkuvaa väärinymmärrettynä ja kaltoin kohdeltuna ajattelijana on varmasti vahvistanut monikin hyvin todellinen epäreilu kohtaaminen, sekä tämä vuonna 2009 ilmestynyt Vesa Linja-Ahon blogikirjoitus, komealla otsikolla "Jukka Hankamäki - kuoliaaksi vaiettu":
http://linja-aho.blogspot.fi/2009/05/jukka-hankamaki-kuoliaaksi-vaiettu.html

Kuten muutenkin, palauttaisin tällaisissa tapauksissa huomion itseeni. Jotain tuli tehtyä väärin. Ehkä naama ei miellytä. Tarina ei sovi julkiseen narratiiviin, mutta toisaalta sekin on tarina.

Hankamäen kirjassa Minä... on yksi vakava ongelma. Se on läpeensä akateeminen. Se ei ole kaunokirjallinen teos, joka olisi kirjoitettu esseistisellä tyylillä suurelle yleisölle. Se on muistuttaa tyyliltään, siis lauserakenteiltaan ja viittaustensa muodolta (myös lähdeviitteiden määrän puolesta) akateemista opinnäytetyötä, siis gradua. Graduna se varmasti olisikin erinomainen, mutta se on päätetty julkaista kirjana maassa, jossa on tuskin kovin suurta yleisöä "minuudelle".

Toinen ratkaiseva ongelma teoksessa on se, ettei siinä rakenneta riittävän hyviä yhteymäkohtia erilaisten minäfilosofioiden, psykologian tai uskontojen välille. Kirja ei käytännössä käsittele ollenkaan länsimaista kristillistä mystikkaa tai buddhalaista filosofiaa, joissa minuudella on erittäin keskeinen rooli. Kirjoittaja tuntuu suorastaan sulkeistaneen uskonnon ulos aihekentältä, jonka traditio ulottuu uskonnoissa syvälle, jopa niiden ytimeen, ja yhdistää monia eri uskontoja toisiinsa, juuri henkilökohtaisen kokemuksen sekä mystiikan tasolla.

Minäfilosofioiden filosofia on teoksena tynkä. Se on akateeminen, mutta ei juuri muuta kuin sitä. Se on psykologisoiva ja kulkee pitkin filosofian päälinjoja. Teos ei julista omaa näkemystään, eikä se luo synteesejä. Se on oikeastaan varsin vaatimaton suhteessa aiheen mahdolliseen rohkeuteen. Hankamäen nykyiseen persoonaan nähden teosta tuskin tunnistaisi hänen kirjoittamakseen. Kuivakka, asiallinen ja sulkeutunut akateemikko on muuntautunut solvaavaksi populistiksi.

Miten minusta tuntuu, ettei tämä ole eneimmäinen tai viimeinen kerta, kun tällaista tapahtuu. Alan yhä suuremmassa määrin vakuuttua siitä, ettei liiallinen vapaus tee meille ihmisille hyvää, mutta perusteet ovat aivan toiset kuin niillä, jotka yleensä vastustavat liberalismia.

Liberalismi antaa ihmisen huonommille puolille, lyhytnäköisyydelle, ahneudelle, kiivaudelle ja ylimielisyydelle liikaa tilaa. Ei ratkaisu ole se, että käännymme pois liberalismista, vaan kehitämme kulttuurisia ja sosiaalisia keinoja kehittyä ihmisenä. Hyvät normit ovat säilyttämisen arvoisia, mutta etenkin ne jotka liittyvät keskustelukulttuuriin, koska ne liittyvät myös ajattelukulttuuriin. Ne ovat osa älyllistä ja henkistä hygieniaa. En minä maahanmuuttajatilastoja kenenkään muiden vuoksi tutki ja tarkista, vaan tarkistaakseni mielenterveyteni. Jos joku on täyttä paskaa niin kyllähän sen näkee, ellei väkisin tahdo puolustaa saman heimon jäsentä.

Idiootteja on kaikissa ryhmissä, mutta kaikissa ryhmissä heitä ei paapota.

Jos minua ei julkaista, kirjoitan paremmin. Jos haluamastani aiheesta ei haluta puhua, kirjoitan tuosta aiheesta ja vaivihkaa ohjaan keskustelun tänne. Vielä toistaiseksi uskon, että asioita voi parantaa myös parantamalla omia tapojaan, kehittämällä omaa ajatteluaan. Suvakkimädättäjälle haasteita kyllä riittää. Ihan äkkiä eivät maailmasta projektit lopu. Psykologiset ongelmat tekevät parhaansa naamioituakseen filosofisiksi tai poliittisiksi. Meillä kaikilla on traumamme jota koetamme työstää. Pyöritän tätä paskapalloa ajatellen, että se on jonakin päivänä niin iso, että se on pakko pistää merkille.

Kuvittelin, että filosofiassa olisi toisin

"Koulu ei tapa luovuutta, vaan se murhaa."
- Lassi Kämäri

Lueskelin tänään uusinta Niin & Näin -lehteä, jossa oli hyviä juttuja minuudesta ja narratiiveista. Lehden loppupäässä oli myös esitelty parhaita poimintoja ylioppilaskirjoituksista, minkä ohessa kerrottiin filosofian suosion kääntyneen nousuun kymmenen vuoden laskusuhdanteen jälkeen.

Minua ei yllätä se, jos filosofian suosio on laskenut vuoden 2007 jälkeen, sillä vapaan ajattelun harjoittaminen edellyttää tiettyä perusturvallisuutta, minkä lisäksi taloudellinen epävarmuus konkreettisesti tyhmentää ihmistä.

Enemmän minua huoletti se, että parhaaksi valitussa yo-aineessa oli taas saman ikivihreät Platonit tietoteoriat ja Immanuel Kantin apriorit. Paras essee ei taaskaan voinut perustua omaan ajatteluun, vaan tyypilliseen tapaansa, ilman että olen kohdannut ainuttakaan poikkeusta (myönnettäköön otos rajalliseksi ja muistikuviin perustuvaksi) arvostus syntyy siitä, että on osattu toistaa mahdollisimman täsmällisesti oppikirjojen viisauksia.

On mahdollista, että näkemykseni muuttuisivat, jos saisin lukea kaikki yo-kirjoitusten vastaukset. Kenties yksikään omaan ajatteluun perustuva teksti ei ole riittävän hyvä? Silti minua ihmetyttää se kuinka filosofia oppiaineena haluaa pysyä kaikkien muiden oppiaineiden kaltaisena, eikä näe mitään mahdollisuuksia siinä, että se tekisi jotakin toisin.

Kenties akateemiseen filosofiaan etabloituneen ihmiset eivät edes ymmärrä mistä puhun. Ehkä he tietävät erittäin hyvin, mutta vain itse olen sortunut kyynisyyteen (tai epärealistiseen optimismiin kuvitellessani, että lukiolaisista olisi siihen). Todellisen tai kuviteltujen syiden tähden kuitenkin suren sitä, että filosofiassa yhä vuonna 2016 ajatellaan kouluutuksen tarkoittavan sitä, että oppilaiden päät ruuvataan auki ja sinne kaadetaan tietoa. Filosofian tapauksessa sinne vain kaadetaan filosofista tietämystä.

Filosofian oppiaine on häirinnyt minua alusta loppuun: aina pääsykokoista graduun asti se perustuu toisintamisen taitoon. Pyritään omaksumaan käsityksiä ja viemään niitä eteen päin. Paras on se, jonka puhelin ei ole yhtään rikkinäinen. Viesti siirtyy eteen päin alkuperäistä vastaavassa muodossa kuin oppilaiden tarkoitus olisi Fahrenheit 451 teoksen tapaan toimia elävinä kirjoina, koska todelliset kirjat uhataan polttaa.

Sivilisaatiot ja instituutiot pyrkivät luonnollisesti toiminnassaan säilyttämään muotonsa ja kamppailevat mutaatioita vastaan. Itsenäinen ajattelu koetaan syöväksi, jota vastaan taistellaan pääsykokeilla ja arvosanoilla kuin ne olisivat valkosoluja, joiden tarkoitus on hyökätä kehoon tunkeutuneen tuntemattoman eliön kimppuun.

Häinhän instituutiot luonnollisesti toimivat, mutta olin odottanut, että filosofiassa jokin olisi toisin. Tuntuu kuitenkin, että filosofiassa jos missä tällainen konservatiivisuuden, eli ennallaan säilyttämisen ilmiö vain korostuu. Kenties se johtuu siitä, että filosofia joutuu aina kamppailemaan olemassaolostaan, mistä syystä se ei kykene luovuuteen ja uusiutumiseen.

Uusiutumisen kautta filosofia pelkää katoavansa, samoin kuin se pelkää katoavansa, jos se ottaa mihinkään kantaa, eli todistettavasti lankeaa poliittisuuteen.

Filosofia on ainakin Suomessa kaikkea sitä, mitä sen kaikkein vähiten toivoisi olevan. Filosofia ei opeta väittelemään. Se ei opeta mediakriittisyyttä tai verbaalista itsepuolustusta. Se opettaa vain klassista etiikkaa, klassista logiikkaa, klassista tieto-oppia ja historiaa. Oikeastaan kaikki filosofian peruskukurssit ovat historiaa, sillä 1900-luvun alkua sivutaan vain lyhyesti, jos sinne edes ehditään.

Akateeminen filosofia ei osaa reflektoida omaa akateemisuuttaan, mikä tulee ilmeiseksi, jos suorittaa mitään naistutkimuksen tai kirjallisuuden opintoja. Naistutkimus on erittäin kriittistä kaikenlaisia instituutioita kohtaan ja kirjallisuudentutkimuksesta puolestaan tulevat useimmat 1900-luvun lopun uudet filosofiset nimet sekä käsitteet. Näissä aineissa, sekä kenties uskontotieteissä tai semiotiikassa tai yleisessä kielitieteessä sentään harjoiteetaan filosofiaa.

Paradoksaalisesti filosofia ei akateemisena aineena lainkaan kykene siihen puuhasteluun, jolta se on saanut nimensä. Sen piirissä ei harrasteta filosofiaa - tai sitä harrastetaan pelokkaasti, ikään kuin peläten, että jos joku sattuu jotakin keksimään, se otetaan heti pois.

Olen miettinyt sitä onko filosofialla jokin kollektiivinen trauma siitä, että sen piiristä on napsittu pois oppiaineita sitä mukaan, kun ne ovat osoittautuneet kyllin tieteellisiksi tai käytännöm elämään sovellettaviksi. Filosofia on kadottanut kykynsä luoda uutta. Uusi filosofia syntyy ensin filosofian ulkopuolella ja sitten se omaksutaan osaksi filosofiaa. Kenties näin on ollut asian laita jo pidemmän aikaa, sillä Marx Marx katsoi rakentavansa mullistavaa yhteiskuntatiettä, mutta historia sittemmin luokitteli hänet ennemmin poliittiseksi filosofiksi.

William James kirjoitti teoksia sielutieteistä (psykologiasta), pedagogiikasta sekä uskontotieteistä, mutta monitieteilijänä hän kelpasi filosofiksi ja putosi siihen laariin. Moni on ollut ensin kirjailija tai taloustieteilijä tai historioitsija tai terapeutti, ja vasta sitten hänet on leimattu filosofiksi, kun hänet on haluttu torjua liian radikaalina hahmona näillä aloilla.

Filosofian ongelmat eivät rajoitu vain siihen, ettei se tieteenä tai oppiaineena kykenisi luomaan uutta tai edes näkisi tätä ongelmaksi. Filosofia ei epäonnistu vain omissa tavoitteissaan, vaan myös suuremman yleisön toiveissa. Se ei uudista tiedettä tai inhimillistä maailmankuvaa, mutta ei myöskään syleile niitä elämänfilosofioita, jotka myyvät miljoonittain kirjoja.

Filosofia tuottaa pettymyksen niille, jotka etsivät sen piiristä establishmentiin kriittisesti suhtautuvaa akateemista siipeä. Se tuottaa pettymyksen niille, jotka etsivät sen piiristä trendikkyyttä ja tietoisuutta ajan hengestä sekä vaatimuksista.

En oikeastaan edes tiedä kenelle filosofia sopii nykymuodossaan. Jotenkin se onnistuu uusintamaan itsessään vavin tylsimmät puolet. Filosofinen artikkeli on usein suorastaan parodia akateemisesta artikkelista: kieli on koukeroista ja lopun kirjalista on tuplasti pidempi. Filosofinen artikkeli on loputon sarja viittauksia. Se on namedroppailua ja pätemistä akateemisillä termeillä.

Minkään muut akateemisen tieteen itsekriitttisyys ei ole yhtä vähäistä, eikä missään muualla kyetä vastaavaan muoollisuuteen ja ulkokultaisuuteen, vaikka juuri filosofian piirissä "tieteen ulkoisista tunnusmerkeistä" on kaikkein vähiten mitään hyötyä.

Filosofia yrittää liikaa olla oikea tiede. Se pelkää olla filosofiaa. Se hylkää Sokrateen kaikki muut luonteenpiirteet paitsi sen, mikä sai hänet heittämään kilpensä ja pakenemaan taistelukentältä.

Olisi vaikea kuvitella, että Suomessa filosofi pakotettaisiin juomaan myrkkymalja, koska hän on pilkannut vanhoja jumalia. Se tarkoittaa, että filosofia on epäonnistunut.

Tahdon vapaus ja akatemian sovinnaiset illuusiot

"Jos vastaat kyllä tai ei, menetät buddhaluontosi."
- "vastaus" zen-buddhalaiseen koaniin

Areiopagin uusin kirjoitus toi elävästi mieleeni villin nuoruuteni yliopistomaailmassa:
http://www.areiopagi.fi/2016/08/edes-vaivautua-miettimaan-onko-tahto-vapaa/

Oxfordin vuosina ratkaisin kaikki kohtaamani filosofiset ongelmat ja voitin väittelyssä vastaani asettuneet professorit. Näillä voitoilla ei kuitenkaan yllätyksekseni ollut mitään seurauksia. Urakehitykseni pikemminkin hidastui aina sitä mukaan, kun hyökkäsin establishmentia ja sen virallisia kantoja vastaan.

Ehkä selkein tällainen kiistanalainen aihepiiri on "vapauden filosofia", ja siinä on vieläpä helpointa päästä selkeään ja johdonmukaiseen ratkaisuun, minkä monet ovat myös havainneet. Kysymys on ratkaistu lukuisia kertoja, mutta keskustelu jatkuu ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tässä keskustelussa on kolme osapuolta, joista kuitenkin vain kaksi on vastuussa lähes kaikesta julkaisutoiminnasta. Kolmas osapuoli havaitsee pian - yleensä liiankin pian - ettei koko vapaan tahdon kysymys ole mielekkäästi muotoiltu. Käsitteitä on käytössä liian vähän ja muutamat jatkuvasti jankatut käsitteet on määrittelty liian epämääräisesti. Samoila sanoilla on liikaa erilaisia merkityksiä. Osapuolet puhuvat toistensa ohitse ja jahtaavar oikeastaan jotain ihan muuta kuin vastauksia inhimillisen vapauden ongelmiin (pragmaattisemmat vapauden ongelmat sivuutetaan lähes täysin, koska sinne asti ei edes päästä kaikelta vouhotukselta). Pääosaan nousevat metafyysiset kysymykset tai vaikkapa moraaliset kiistat rikosvastuusta ja velvollisuuksista. Kiista kietoutuu elämän monille osa-aluille, mikä ei sinänsä olisi ongelma,  mutta kun näiden muiden asioiden tähden keskustelu käy tunteelliseksi.

Ensimmäinen ja toinen osapuoli vastaavat vapauden kysymykseen kyllä tai ei, ja jo siinä kohtaa ne päätyvät peruuttamaattomasti hakoteille. Tämä johtuu siitä, että koko kysymys on mieletön, kuten kolmas ryhmä on moneen kertaan hyvin osoittanut. Kolmannen ryhmän edustajat toimivat liian usein yksin ja ilman järjestäytynyttä leiriä, koska heidän työnsä ikään kuin päättyy siihen, että he havahtuvat unesta. He suuntaavat huomionsa johonkin järkevämpiin kysymyksiin, ja kaksi muuta leiriä jatkavat ikuista kiistelyään.

Kolmas osapuoli on se, joka aina astuu lavalle, ihmettelee mitä kaksi muuta oikein huutavat, kuuntelee hetken ja tajuaa välittömästi, että touhussa ei ole mitään järkeä. Kahdelle muulle on oikeastaan edes ihan turha yrittää sanoa mitään.

Kiistan kahden äänekkäämmän ja ikuisesti toistensa häntiä purevan osapuolen voimanlähteenä on kaksi suurta illuusiota (kuten inhimillisen toiminnantarmon taustalla yleensä on). Illuusiot antavat heille kiihkeyttä ja vakuuttavuutta, joka vetoaa etenkin muihin saman illuusion kantajiin.

Ensimmäinen illuusio liittyy siihen, että ihmisen tajunnassa on jotakin, mitä ei tulisi liian analyyttisesti eritellä. Tätä mystistä jotakin voisi kutsua vaikkapa "sieluksi", mutta tässä pelissä sitä kutsutaan "vapaudeksi". Vapaudeksi mihin tai vapaudeksi mistä, voisi kysyä. Yksi vastaus voisi olla, että ihminen on metafyysisesti vapaa silloin, kun hänet voidaan laittaa edesvastuuseen rikoksistaan. Se ei kuulosta kivalta, mutta kukapa itseään olisi syyttämässä. Vapaus on niitä muita varten, niitä pahoja, jotka omasta pahuudestaan - ei kun siis vapaudestaan - käsin tekevät tyhmiä ja tuhmia asioita. Täytyyhän meillä olla jokin peruste rankaista heitä, eikö niin?

Moraaliset kysymykset eivät ole kuitenkaan kyllä-leirin perimmäinen tavoite, vaan tärkeämpää on juuri se, että ei liian syvälti kurkistettaisi inhimillisen tajunnan syövereihin. He kiittävät ketä tahansa, joka on valmis väittämään, että ihminen on vapaa. Jos heillä on jotain syvempiä epäilyjä, jotka he tahtovat karkottaa, he kuuntelevat myös perusteluja. Sehän saattaa auttaa epäuskon hetkellä, että teeskentelee olevansa rationaalinen ja vieläpä järkevässä sekä oppineessa seurassa. Perusteluja tärkeämpää yleensä onkin se, että filosofi on maineikas ja korkeassa virassa. Hänen näkökannoistaan voidaan tällöin sen kummemmin miettimättä poimia ne, jotka itse miellyttävät. On mukava, kun saa tuntea, että sellainen ihminen on tästäkin tärkeästä asiasta samaa mieltä.

Ja koko kysymys on kuitenkin mieletön. Kaikki pidemmälle viedyt vastausyritysten perustelut ovat yhtä lailla järjettömiä. Tämä voisi olla filosofian esityslistalla alkupäässä, mutta se ei ole. Kolmas leiri on hajanainen ja lakkaa harrastamasta filosofiaa.

Toinen leiri kokee puolestaan tehtäväkseen vastustaa ajatusta tahdon vapaudesta. Tästä porukasta tekee vähintään yhtä naurettacan se, että he paitsi samalla tavoin kuin ensimmäinen leiri kuvittavat olevansa rationaalisia, mutta myöskin julistavat sitä suureen ääneen, ikään kuin edustaisivat kriittisyyttä ja korkeinta tieteellisyyden astetta.

Ei-leirin illuusio on se, että meitä ympäröivä maailma olisi ymmärrettävissä, ennustettavissa ja hallittavissa. He päätyvät vapauden illuusiota kyseenalaistaessaan puolustamaan absurdia kantaa, että todellisuus ei olisi millään tavoin kaoottinen, vaan hyvin ennustettavissa. Tällainen näkemys nyt vain on sattunut muodostumaan yhdeksi heidän perustuskivekseen leikissä, jonka lähtökohtana oleva kysymys on mieletön.

On tyhmää väittää, että ihminen tuosta vain jostain heittäisi peliin vapaita ajatuksia, jotka olisivat moraalisempia tai vapaampia kuin ne, jotka ovat johtuneet tiedosta ja ajattelusta (siis aivotoiminnasta, elämänkokemuksesta ja muusta kertyneestä kognitiosta), mutta aivan yhtä tyhmää on päätyä vastakkaisen kannan väenväkisellä päähänpistolla siihen, että todellisuus olisi mekanistinen kellopeli. Kumpikin kanta on aivan yhtä päätön, mutta vastustaa jotakin inhimillista ahdistusta, joka kihiää siitä, että kallistumme liialliseen relativismiin, eli kohtaamme asioiden haastavuuden ja halitsemattomuuden.

Kolmannen leirin ongelmana on myös se, että kysymys on niin monella tavoin mieletön sekä niin heikosti pohjustettu, että sen mielettömyyden voi todistaa kymmenin eri tavoin. Tästä syystä kolmatta osapuolta ei yleensä edes hahmoteta keskustelun ospuoleksi. Se on hajanainen ja voimaton. Esimerkiksi tämä blogikirjoitus, kuten monet muut, joissa käsittelen vapauden filosofiaa, eivät tule nousemaan minkäänlaiseksi klassikoksi filosofian kaanonissa. Huomioillani oli hyvin vähän vastakaikua Helsingissä sekä Ofordissa, minkä lisäksi löysin hyvin pienellä etsimisellä kirjoja, joiden sanoma oli kaikki klassikoita järjellisempi, mutta niitä ei pidetty missään arvossa, koska ne eivät vastanneet kyllä tai ei, ja tästä syystä ne eivät tyydyttäneet kumpaakaan leiriä.

Oikeastaan vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että akateeminen filosofia tarvitsee kysymyksiä, joita se ei onnistu ratkaisemaan, jotta sillä olisi perinteitä ja perusteita olemassaololleen. Tokihan filosofia säilyisi hengissä ja sillä menisi jopa paremmin, jos se osaisi ottaa oppia käymistään keskusteluista ja kykenisi harppaamaan nykyhetkeen tai sen edelle - mutta tähän ei oikeastaan akateeminen maailma tule koskaan kykenemään, koska pelissä on kysymys viroista, julkaisuista ja oppituileista - ei niinkään totuudesta tai ihmisten auttamisesta.

Positiivisemmalta näkökannalta saman voisi muotoilla niinkin, että lopputulos, kuten oikeaan vastaukseen pääseminen ei ole tärkeintä, vaan itse matka. Tärkeintä on keskustelun käyminen. Siinä oppii yhtä ja toista argumentaatiosta ja retoriikasta.

Illuusiot ovat ihmiselämässä tärkeä voimanlähde. On osattava elää sen asian kanssa, että mielipide, jota keskustelu vahvistaa, on kummassakin tapauksessa täysin mielivaltainen ja väärä.

The responses are mostly off topic

Kyllä ja ei (vanhan filosofisen teeman uudelleenlämmittelyä) sekä Gonzotiede.

Suurella osalla ihmisistä näyttäisi olevan vaikeuksia tunnistaa teoretisointia tai ymmärtää mitään sen päälle. Kenties ongelma juontuu siitä, että teoreemat tai hypoteesit ovat "ajatusleikkejä". Ne siis edellyttävät sitä, että on kykyä ja kiinnostusta pelata mahdollisilla maailmoilla ja olla suoraltakäsin sitoutumatta väitteiden totuusarvoon. Monille asiat tuntuvat vain olevan tosia tai epätosia. Heidän mielikuvituksensa ei jousta ja löydä toden ja valheen välistä "mahdollista".

Ehkä heillä vain ei ole aikaa ja energiaa? He tahtovat saavat vastauksia nopeasti, koska ovat kiireisiä aikuisia? En kiellä sitä, ettei filosofinen harrastus tai tieteellinen asenne vaatisi valtavasti työtä ja aikaa kypsyäkseen.

Menen suoraan esimerkkiin, koska innostuin tästä aloituksesta aivan erityisellä tavalla. Minulla ei ole mitään erityistä asiantuntemusta borrelioosista, eli Lymen taudista, mutta punkit ovat pistäneet parinkymmentä kertaa ja jotain olen lukenut aiheesta. Joskus sanotaan, että kroonisilla potilailla on sairaudestaan enemmän tietoa kuin lääkäreillään, mikä varmaan monesti myös pitää paikkansa - etenkin jos potilas on millään tavoin analyyttinen ja taipuvainen tutkimaan asioita omalla ajallaan.

Puhun nyt avauksen kirjoittajasta, en itsestäni. En ole sairastanut borrelioosia. Tällaisia näkee niin harvoin, mutta vastaukset ovat sitäkin tyypillisempiä:

It is always taken at face value that a herx reaction is the result of Lyme bacteria dying. Therefore it's a sign that you are making progress.

Sorry, but this leaves me with many questions, such as:

- What if other bacteria can cause a herx? Bacteria that do not cause Lyme. Who has proven that only bad bacteria cause a herx?

- What if a herx is the result of the bacteria trying to create a smoke screen as they escape, much as a squid shoots ink, then disappears? And nothing really gets killed? Who has proven herx = death of bad bacteria?

Hän kertoo postauksen lopuksi myös omista kokemuksistaan:

These are all questions I have asked myself over the last 5 years of treatment, as I slowly get worse despite different doctors, different treatments and different antibiotics after 20 years of infection.

http://flash.lymenet.org/scripts/ultimatebb.cgi?ubb=get_topic;f=1;t=083721;p=0

Sivun alalaidassa alkuperäinen postaaja pääsee taas ääneen:

"the responses are mostly off topic. I am not interested in my herx. I am interested in herx theory"

Minulle avainkohtia ovat alun "What if..." ja lopun "I am interested in... theory". Monikaan keskustelussa ei tunnista näitä minulle täysin ilmeisiä sanoja.

Muut ihmiset tarjoavat lähinnä virallisia vastauksia, jotka aloittaja selvästikin jo tuntee. Oletettavasti muut eivät ole lukeneet kommenttia loppuun asti ja huomanneet, että kirjoittaja tietää asiasta jotakin, tai sitten he eivät vain piittaa siitä ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan kuin vähä-älyiselle.

Syvempi ongelma on se, ettei sana "theory" merkitse monillekaan yhtään mitään. Ehkä se edustaa sitä tieteen mystisempää puolta, josta ymmärtävät vain Einstein ja Stephen Hawkins - tai ehkä se on heille lähempänä fiktiota. Tieteistarinoissa on teoriaa, mutta todellinen tiede käsittelee vain ehdottomia totuuksia.

Ei ole mitenkään hassumpi ajatusleikki, että borreliabakteeri jättäisi jälkeensä jonkinlainen sumuverhon kuin mustekala ja tämä toiminta jotenkin muuttaa taudin krooniseksi ja myrkyttää potilaan (Wikipedia.org/Herxheimer_reaction), mutta hienointa ja arvokkainta tässä koko jutussa on se, että tällaisia ihmisiä on, jotka heittävät teorioita hatustaan ja artikuloivat täysin selväsanaisesti, että sitä he tekevät.

Että heitä on enemmänkin. Välillä sitä tuntee itsensä maailman ainoaksi "gonzotieteilijäksi". Siksi olen myös kirjoittanut samannimistä kirjaa, jossa pseudotieteen, näennäistieteen, kvasitieteen - miten ne sitten toisistaan eroavatkaan - rinnalle tulee käsite gonzotiede, eli gonzo science. Ainakaan vielä pari vuotta sitten, kun aloitin, ei kukaan ollut sitä termiä määritellyt ja lanseeraanut.

Teen sen nyt. Gonzotiede on:
1.) Tieteellisen metodin ja asenteen soveltamista virallisen tieteen ulkopuolella, joko tiedeyhteisöjen reunamarginaaleissa, ulkopuolella tai peräti koskettamaan aihealueita, joita tiede ei ole aiemmin tutkinut. Maailmaan ilmestyy jatkuvasti uusia ilmiökenttiä (teknisen tai kulttuurisen kehityksen ansiosta), minkä lisäksi virallinen tiede usein on liian selkeärajaisiin kategorioihin jaettua. Uusia aihealueita löytyy näin ollen myös poikkitieteellisista ilmiöistä, jotka voivat olla hyvinkin klassisia, mutta niille ei löydy akateemista erikoistumislinjaa tai rahoitusta.

Poikkitieteellisten haasteiden lisäksi on "väliinputoajatieteitä", joita kumpikaan tai useampi tiede ei välitä edes kutsua poikkitieteelliseksi, vaan aineryhmät ikään kuin kenenkään sitä haluamatta tuuppivat sitä naapurille. Todellisuuden osa-alue voi ikään kuin jäädä viimeiseksi ihmisten huutoäänestyksessä.

Gonzotiede voi siis olla eräänlaista freelance-tiedettä, mutta se on paljon enemmänkin kuin sitä.

Gonzotieteen määrittely-yritystä sekä alustava luonnosmainen manifesti

2.) Rahoituksen haalimisen ja akateemisen yhteisön hierarkiassa korkealle kipuamisen lisäksi tieteessä on monia sellaisia "välttämättömiä" status-riskejä, joista vain gonzotieteilijä voi yrittää vapautua. Tieteentekijän uskottavuus voi esimerkiksi heti joutua vaakalaudalle, jos hän seurustelee pseudotieteilijöiden kanssa - vaikkakin siinä tarkoituksessa, että hän tekisi heistä jonkinlaista sosiaalista koetta.

Tällaisista syistä monet pseudotieteellisen ja parapsykologiset ilmiöt ovat vahvoja. Niiden jäsenistö kokee suurta yhteenkuuluvaisuutta siitä, että heitä halutaan "vaientaa", eikä heitä oteta vakavasti "virallisessa tieteessä".

Minusta on vakava ongelma, että vakavat tieteentekijät useinkin ovat pikkumaisia ja pelkäävät maineensa puolesta. Joskus he ovat myös suorastaan turhamaisia. On gonzotieteilijälle luonteista, että hän viettää aikaa erikoisten ja erilaisten ihmisten seurassa, koska he ruokkivat hänen mielikuvitustaan ja tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisille kokeille. Jos jokin yhdistää minua Jeesukseen, niin enintään se, että en häpeile istua samaan pöytään kerjäläisten, huorien ja varkaiden kanssa.

3.) Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän rahoitus ja uskottavuus ovat vaikeasti turvattavissa, on gonzotieteilijän oltava valmis tekemään monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ottamaan elämässään suuria riskejä. Hänellä täytyy siis olla aivan poikkeuksellinen kutsumus esteistä välittämättä esittää rohkeitä kysymyksiä, muodostaa rohkeita hypoteeseja, sallia uskomustensa kumoutua ja edistää mitä suurimmalla tavoin tiedettä.

Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän tieteelliseltä yhteisöltä saamansa kriittinen tuki on oletettavasti hyvinkin puutteellista, on hänen uskallettava sitä suuremmassa määrin altistaa itseään ja teorioitaan kaikelle muulle kritiikille. Hän tarvitsee siis kutsumuksen ohella myös mitä suuremman määrän itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Koska edellä sanotusta seuraa myös, että gonzotieteilijä on alttiina pseudotieteen sekä muuten vain sekopäisten ihmisten vaikutteille ja ideoille, on hänen oltava mielensä kantimilta mitä tasapainoisin henkilö. Muutoin hän saattaa sairastua masennukseen tai skitsofreniaan.

Gonzotieteilijän on toisin sanoen ja tähän kaikkeen kyetäkseen mentävä tieteellisessä ajattelussa paljon tavanmukaista maisteria pidemmälle. Hänen on ymmärrettävä tieteenfilosofiasta kaikki oleellinen ja enemmänkin. Hänen on myös ihmeellisellä tavoin kyettävä säilyttämään kaiken naureskelun keskella lapsenmielisyytensä.

Jos pseudotieteilijät ovat jollakin tavoin tieteellisessä maailmankuvassaan vajavaisia, on gonzotieteilijä toista maata. Hän on likimain yli-ihminen, jonkinlainen ybertieteilijä, jota normaalin inhimillisyyden rajat ja rajoitukset eivät kosketa.

Miten kukaan kykenee siihen?

Ensiksi meidän on huomattava, että teknologia tarjoaa nykyään aivan uudet mahdollisuudet itsensä sivistämiseen ja tiedonhankintaan - aivan kuten myös tieteellisten ajatusten julkilausumiseen ja koettelemiseen. Tiedeyhteisön ei välttämättä tarvitse olla täysin akateeminen, jos fiksut ja oppineet ihmiset kohtaavat toisensa netin välityksellä globaalisti.

Toiseksi on otettava hieman surumielin huomioon pari seikkaa: Tiede on viime aikoina kokenut monia arvovaltakriisejä, jotka pian pakottavat sen muuttamaan toimintatapojaan, etenkin julkisuudessa - sekä painottamaan enemmän tiedon popularisointia kuin pelkkää kärkitutkimusta. Tässä tieteen ja kansan välisesssä uudessa vuoropuhelussa on kenties elintilaa myös gonzotieteelle, jota sama ylimielisyys ja statuspisteiden (tutkinnot ja julkaisut) haaliminen ei rajoita. Tiede tarvitsee myös muita institutionaalisia herätyksiä, esimerkiksi sen suhteessa politiikkaan ja uritysmaailman rahoitukseen, jotka kumpikin uhkaavat tehdä siitä "vähemmän tiedettä" ja enemmän jotakin muuta, kuten arvovaltansa lainaamista kaupallisiin tarkoituksiin.

Perinteisen tieteen nukkuessa tai horjuessa tulevat erilaiset freelancer-tieteilijät tekemään monia merkittäviä havaintoja.

Kolmanneksi: Vaikka edellä puhuin gonzotieteilijästä yli-ihmisenä, ei hänen erityisomituisuutensa tarvitse juontua neroudesta. Hänen apunaan ovat myös tieteen tähänastiset saavutukset. Hän saa aivan eri tavalla apua esimerkiksi psykologialta kuin aiemmat sukupolvet. Teoriassa - ja teorioihinhan me juuri nyt luotamme - hän voi valjastaa käyttöönsä aivan uuden NLP:hen tai vastaavaan ihmiskäsitykseen perustuvan metodiikan, joka estää häntä sortumasta samaan itsepetokseen kuin aiempien vuosisatojen ns nojatuolifilofit ja nojatuoliantropologit, joista osa jo silloin teki varsin hyvää työtä.

Gonzotieteilijällä on apunaan kirjasto, joka ylittää moninkertaisesti kaiken sen, minkä kadotimme Aleksandrian kirjastossa. Hän pystyy teoriassa sellaisiinkin asioihin, joita emme osaa edes teoretisoida.

Tuhansista itsenäisesti tieteellistä työtä tekevistä yksilöistä monet ovat jo löytäneet apua. Me vain emme ole kuulleet heistä vielä. Tarvitaan esimerkiksi julkaisufoorumi ja vertaisryhmiä, jotta gonzotiede todella kohoaa akateemisen tieteen rinnalle ja jopa sen ohitse.


PS. Borrelioosiin liittyy monia arvoituksia, jotka voivat vielä mullistaa tieteen käsitystä bakteereista ja kehon immunijärjestelmästä. On kyseenalaista, että kun taudinaiheuttajaa ei kunnolla ymmärretä, ja kun ei oikein muutakaan osata, jää ainoaksi keinoksi vuosikausia kestävä, ja monesti hyödytön lääkekuuri joka tuhoaa yleisterveyden:

"Silloin kun oireita on kestänyt yli vuoden, saatetaan tarvita vuodesta puoleentoista vuotta kestävä antibioottihoito."http://borrelioosi.net/artikkeli_borrelioosista/hoito

Kroonistuneesta borrelioosista on julkaistu paljon artikkeleita ja näytetty Prisma-dokumenttejakin, mutta vastaukset eivät oikein vakuuta. Sairaus on mysteerinen hieman kuin Crohnin-tauti tai yleinen reumatismi, johon liittyy myös mysteereitä.

Kenties vastaus ei löydy edes borrelioosista itsestään, vaan kroonistumiseen ja myös herx-reaktioon liittyy jokin muu yhteistekijä, kuten suoliston antibioottikanta, joita ihmisillä on tutkitusti erilaisia. Jokin muu elimistön bakteeri tuottaa myrkyn joka pahentaa oireita? Tai ehkä kyse on todellakin mustekalamaisesta sumuverhosta?

Ajatuksia kuvataiteilijan kirjallisesta opinnäytteestä

Monille kuvataiteilijoille kirjalliset tehtävät tuottavat vaikeuksia. Taiteen opinnäytetyöstä herännyt kohu ei ole kuitenkaan saanut blogeja laulamaan. Äkkiseltään en löytänyt ensimmäitäkään kuvataiteilijaa, joka olisi omin valtuuksin kommentoinut kohua. Vakavaa ammatillista keskustelua ei syntynyt myöskään lastensairaalan Kiiski-veistoksesta, ainakaan julkisesti. No, tässä tulee vähän rönsyilevää analyysiä kuvataiteilijan elämänkohtaloista.

Kirjailijantyön ohessa olen harrastanut bloggaamista yli viisi vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma pyöräyttää pidempääkään tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitan säännöllisesti 10 sivua päivässä, ja kuukaudessa vaivatta 10 vaihtelevan laatuista vuolatusta. Aiheesta kuin aiheesta.

Koulussa minulle kuitenkin pakkoruotsi tuotti valtavia ongelmia. Ylioppilaskirjoitukset läpäisin rimaa hipoen ja yliopistolla jouduin yrittämään yhtä pakollista kurssia kolmesti, ennen kuin pääsin läpi. Etenkin suullinen esitelmä ja keskustelu tuottivat tuskaa. Olen aina ollut huonosti motivoitunut opiskelemaan kieliä. En jaksa päntätä sanalistoja tai kielioppia, eivätkä edes monesti käytetyt ilmaisut tartu päähäni tuosta vain.

Pakkoruotsiin liittyy valtavasti ahdistusta ja se on niellyt elämästäni paljon aikaa, jota en usko kehnon kielitaitoni ikinä korvaavan. Ruotsinkielisestä Kalle Ankasta sentään ymmärsin muutaman puhekuplan, kun kerran sarjista selailin. Ehkä sekin jotain auttaa elämässä, että lyhyiden kielien vastapainoksi suoritin pitkänä vitutuksen oppimäärän.

Kohu surkeasta opinnäytetyöstä taiteen alalla

Maaliskuun alussa uutisoitiin taiteen alan opinnäytetyöstä, joka ilmeisesti oli täynnä sekalaista hölynpölyä:
Salaliittoteorioilla korkeakoulututkinto - lopputyot kirjavia

Olen pitkään uumoillut, että korkeakoulut päästävät oppilaita läpi liian helpolla, sillä ne tarvitsevat valmistuneita saadakseen valtion tukea.

Tässä(kään) keskustelussa ei huomio kiinnittynyt kannustusjärjestelmien ristiriitoihin, vaan taiteen alaan sinänsä:

"Satakunnan ammattikorkeakoulu selittää erikoisen opinnäytetyön hyväksymistä sillä, että kyse on taiteen alan opinnäytetyöstä."

Ok. Selitys kuulostaa selittelyltä, mutta mennään nyt tällä. Valmistumisen rimaa on monella alalla laskettu, mutta varmaan taiteen opinnäytetöissä häröily on omalla levelillään.

Opinnäytteen toinen ohjaaja Matti Velhonoja puolustaa käytäntöä varsin tolkullisesti, lempeällä otteella:

- Sama tekijä maalaa ja kirjoittaa... Opiskelijoiden taideteokset tarvitsevat julkisuutta - eivät tekstit, Velhonoja korostaa. 

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016031121248051_uu.shtml

Luulisi opettajien yleisemminkin myöntävän, että taiteilijoiden joukkoon mahtuu aina niitä, joilla tietyissä elämän perustaidoissa on alttiuksia surkeudelle ja angstille; matikkahäiriötä, epäsosiaalisuutta ja traumoja. Siksikin motivaatiota taiteeseen riittää. Aikaa ja energiaa heillä ehkä olisi enemmän taiteelle, jos heitä kannustettaisiin tekemään asioita, jotka he osaavat parhaiten.

Toinen puoli on sitten se, että joillakin voi myös nousta kusi nuppiin ja he ajattelevat, että taiteilijana he saavat olla kaiken mailman byrokratian ja muun paskan yläpuolella.

Viime viikolla kohu palasi uutisotsikoihin. Kuvataiteilija Martti Virtanen ehdotti koko käytännöstä luopumista:

– Teoriaopetus lopputöihin liittyen on turhaa. Kankaanpäässä tämä oli avoimesti kaikkien tiedossa: lopputyötä pidettiin välttämättömänä pahana.

AMKn opinnaytekohulle piste - taiteilija ei pysty välttämään kirjallista opinnaytetyötä

Kuten otsikossa lukee, kirjallisesta lopputyöstä ei aiota luopua:

– Näen vieraana, että raportti ei kuuluisi opinnäytetöihin. Niihin kuuluu myös viestinnällinen puoli eli asiantuntijateksti, jossa tuodaan esille niitä lähtökohtia, perusteita ja prosessia, joiden pohjalta taideteos on syntynyt, Rissanen sanoo.

Raportti ja viestinnällinen puoli: oman tekemisen perusteita. Minun korvaani kuulostaa enemmänkin apurahahakemukselta kuin opinnäytteeltä.

Henkiset esteet ovat yksilöllisiä ja ulkopuolisen voi olla vaikea ottaa niitä todesta

Ymmärrän, että kaikki taiteilijat eivät tunne kirjoittamista omaksi lajikseen. Kuvataiteet tai musiikki voivat olla esimerkiksi lukihäiriöiselle oma ilmaisukeino. Koulussa piirrostaitojen kehittämistä on ehkä edistänyt se, ettei tunnilla ole kokenut opetusta mielekkääksi. Itsekin piirtelin vuosia kirjojen marginaaleihin ja ruutuvihkoihin, kunnes piirrokset vaihtuivat runoihin, ja sille tielle jäin.

Äidinkielen tunnilla korostettiin, että kielitaito mittaa myös ajattelun tasoa. Siksi kai koetan ajatella myös muiden ihmisten puolesta ja toimin runoilun ohessa jonkinlaisena kansakunnan konsulttina.

Kärsivänä taiteilijana tiedän, miten vaikea on joskus seurata ohjeita ja pysyä opetussuunnitelmassa. Kutsumus huutaa kuin olisin sen koira ja noutaisin keppiä. Jos tekemisen halu on polttava, niin työ tempaa mukaansa, vaikka se kohdistuisi muiden näkökulmasta väärään kohteeseen.

Innostuessani minun on liki mahdotonta ymmärtää sitä järkipuhetta, joka kehottaa ottamaan etäisyyttä kirjoittamiseen ja esimerkiksi käymään suihkussa ja syömään jotain. Myönnän, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, verensokeri, mutta teen sen ihan kohta. Nyt minun täytyy kirjoittaa valmiiksi tämä yksi pieni juttu. Enintään viisi liuskaa lisää.

Syytän vuoroin lahjakkuutta ja vuoroin keskittymishäiriötä. Välillä ne näyttäyutyvät yhtenä ja samana asiana. ADHD kohtaa vaaratilanteita ja illuusioiden murentuessa (tai vain rutiinien puutteesta) havahtuu muiden ihmisten ongelmiin. Rikkinäinen focus samaistuu hetkeksi iloon, hetkeksi tragedian, ja sitten kääntää selkänsä kaiken, kun jotain uutta liikkuu ääreisnäössä.

ADHD saa aikaiseksi. Paljon syntyy, mutta vääriä asioita, eri lähtökohdasta kuin pyydettiin. Eri johtopäätöksin kuin toivottiin.

Ei ihmisellä tietenkään tarvitse olla selkeää syytä sille, miksi hän kokee kirjallisen ilmaisun vaikeaksi. Myös pakollisuus voi ja saa tuottaa valtavasti ahdistusta. Ehdottomuus vain tekee poikkeavien ihmisten elämästä entistä vaikeampaa, jos oppilaitos ei yritä kehittää häntä myös siinä taidossa.

Väitän, että pitkän tekstin kirjoittaminen voi kirjoituskammoisen silmissä näyttäytyä hieman kuin jyrkkänä portaikkona liikuntarajoitteiselle. Tunne on kuin Hithcokin Vertigosta. Maailma pyörii silmissä. Pala on kurkussa ja paniikkikohtaus lähellä. En kykene.

Pidän myös jokseenkin kyseenalaisena sitä, jos kuvataiteilijan valmistumisen ehtona on kirjallinen tuotos, silloin kun myönnetään, ettei siitä ei ole hyötyä hänen urallaan. Opintojen aikanakaan ei nähdä tarpeelliseksi valmentaa oppilaita juuri "opinnäytteen" kirjoittamiseen. Pahin jätetään lopuksi ja puolustellaan "eihän niitä taitoja myöhemmin tarvitse, mutta yrittäisit nyt meidän iloksemme ja omaksi parhaaksesi".

Kyllä asiantuntija näkee itse teoksesta onko esteettinen näkemys kehittynyt ja teoreettinen oppi mennyt ollenkaan perille. Ainakaan taiteilijan kirjallisia töitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin vaikkapa historian maisteria, jonka tulisi hallita sekä tieteellinen metodi että kirjallisesti sulava kerronta. Totta hitossa taiteen opinnäytetyöt pahimmillaan edustavat pahinta mitä löytyy.

Ongelma ei silti ole toivoton, jos asioita johdonmukaistaa. Miksi ei kirjoitettaisi tekstejä, joiden vaatimiselle on vankempi perusta?

Ehdotus: Muutetaan opinnäytteet rehellisesti työsuunnitelmiksi ja lehdistötiedotteiksi

Jos kuvataiteilijan tulee urallaan kirjoittaa ensi sijassa apurahahakemuksia, niin luulisi olevan johdonmukaisinta, että keskitytään juuri niihin. Opinnäytteiden sijasta kirjoitustehtävänä olisi siis esimerkiksi apurahojen projektisuunnitelma.

Yritin löytää netistä kuvatailijoiden omakohtaisia kokemuksia opinnäytteestä. Tiina Paananen tunnustaa angstit melko peittelemättä Turun AMK:n sivuilla julkaistussa artikkelissaan:

"Opinnäyte, tuo valmistumista edeltävä via dolorosa.

...siitä jäi pysyvät traumat. Aihe ei kiinnostanut yhtään mutta paperit oli saatava ulos.

Mitä tapahtuu tehdyille töille? Lukeeko niitä joku?
− Kyllä niitä ilmeisesti joku lukee, kun kohukin nousi"  

Turkuamk.fi - Ou-nou-opinnayte

Jopa kirjoitustehtävän puolustajat tuntuvat myöntävän, että opinnäyte edustaa tekstityyppiä, johon ei enää palata kuvataiteilijan uralla. Opinnäyte on epämääräinen abstraktio, jonka tyyliä tai tarkoitusta ei ole selkeästi määritelty. Sen funktio on lähinnä hierarkinen: oppilas kirjoittaa, jotta hän lepyttäisi akatemian jumalat, joiden tiet ovat tuntemattomat ja jotka asuvat pilvien pimennossa.

Kyse on traditioista ja halusta omaksua muiden akateemisten aineiden perinteitä. Mimeettisesti halutaan tehdä sitä mitä muutakin.

Kuvataitelijalle kirjallisista taidoista on varmasti elämässä hyötyä, mutta "opinnäyte" on kenties väärin kohdistettu. Miksi ei kuvataiteilija alusta saakka opettelisi tuottamaan tekstilajeja, joista hän oikeasti on riippuvainen - siis etenkin apurahahakemuksia ja niiden työsuunnitelmia.

Tunnen joitakin taiteilijoita, jotka ovat usein mukana ryhmäproduktioissa ja saavat aikaan hienoja näyttelyjä. He näkyvät sen verran, koska joku muu hakee rahaa yhdistykselle tai työryhmälle, jossa he ovat mukana. Moni taitava taiteilija jää ilman henkilökohtaisia apurahoja, koska hän on totaalisen surkea kertomaan selkeästi ja vakuuttavaksi miksi hän on hyvä ja tarvitsee rahaa.

Kun näyttely lähenee niin joku toinen kirjoittaa lehdistötiedotteet. Joku toinen kutsuu sähköpostilla paikallislehden toimittajan avajaisiin. Taiteilijalla on siis hyvä olla kirjallisia taitoja tai edes puoliso, joka hallitsee sen puolen. Jos ei puolisoa niin kollektiivi. Tai manageri tai mesenaatti. Suomessa, just joo.

Jos joku opettaja tätä lukee niin jättäkää kirjalliset vaatimukset muilta osin ennalleen, mutta määritelkää rehellisemmin mitä varten kirjoittaminen on tarpeellista:

Ensin tulevat raha ja näkyvyys. Jos hyvin käy niin ehkä kerran viidessä vuodessa joku on kiinnostunut taideteoksen teoreettisista aspekteista. Ei niitäkään kannata paperille laittaa. Hauskempaa on tarjota runoilijalle kaljat ja höpöttää pitkälle yöhön diippiä shittiä omista megalomaanisista visioista.

Kaikki olisi tässä maassa paremmin, jos meillä olisi sellaisia taidekriitikoita, jotka käyvät runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa kaljalla, ja sitten aamuyöllä lennosta laativat paikallislehteen koko sivun analyysin kaikista niistä persoonallisuuden häiriöistä ja traumoista, joista näyttely kumpuaa. Sitä olisi ilo lukea. Silloin meillä olisi toivoa renessassista.

Manifesti: Humanistiset tieteet lakkautettava

Lisää yllätyksettömiä toteamuksia itsestäänselvyyksien puolustukseksi: pehmeät tieteet vs kova tietämättömyys...

Löysin netistä vuonna 2009 julkaistun manifestin, jossa esitetään humanistisia tieteitä lakkautettavaksi. Tämä on erittäin iloinen löydös, sillä tällaisten selkeästi artikuloitujen mielipidekirjoitusten avulla päästään kiinni niihin ajatuksiin, joita hallituksen taustajoukot kenties eivät uskalla tai osaa lausua ääneen.

Ei ole väliä sillä onko manifesti kirjoitettu tosissaan tai kieli poskella, eikä silläkään miten hyvin siinä näkemyksiä perustellaan. Se joka tapauksessa tarjoaa kiinnepisteitä keskustelulle ja työmaata väärinkäsitysten arkeologialle. Niinpä lainaan manifestista heti pitkän pätkän:

"Ensinnäkin humanistiset tieteet tarkoittavat ihmisen tutkimiseen keskittyviä aiheita. Ihminen on vain yksi eläinlaji ja itse asiassa kun tarkistellaan ihmisen tutkimisen lähihistoriaa, niin biologia ja taloustieteet ovat tuoneet konkreettisimmat tulokset ihmisen ymmärtämisessä: genetiikka, evoluutioteoria ja peliteoria ovat selittäneet paljon. Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole.

Humanistisia "tieteitä" erottaa luonnontieteistä yksi huomattava ero: siinä missä luonnontieteet pyrkivät uusien asioiden ymmärtämiseen, keskittyvät humanistiset aineet olemassa olevien asioiden tulkintoihin. Tämä on tyhjänpäiväistä kynänpyörittelyä ja sanalätinää joka ei hyödytä ketään. Tämän huomaa kauneimmillaan siinä, että jos kysyt kolmelta sosiologilta miksi itä-Helsinki on köyhempi kuin Espoo saat kolme eri vastausta. Humanistiset tieteet ovat siis mielipiteen muodostamista eikä edes oleteta olevan yhtä totuutta. Oikeat tieteet toimivat täysin päinvastoin."

LINKKI: http://murobbs.muropaketti.com/threads/manifesti-humanistiset-tieteet-lakkautettava.595883/

Manifesti on tulvillaan väittämiä, joita voisin analysoida artikkelin verran. Jotkin kirjoittajan mietteet ovat myös täysin oikeutettuja - mutta ne kummasti käännetään humanistien ongelmiksi, vaikka ne ovat ongelmia, jotka koskettavat meitä kaikkia. Kenties manifestiin on haettu lisäpontta sysäämällä humanistien syyksi kaikkea mitä päähän juolahtaa. Se ei olisi manifestin tyylilajissa ennenkuulumatonta, että kirjoittaja revittelee. Päätyihän Martti Lutherkin naulaamaan kirkon oveen 95 teesiä, vaikka niistä vain 3-4 hän koki jättimäiseksi ongelmaksi ja elämäntehtäväkseen. Useat syytökset voivat eräällä tavoin jopa lieventää niitä kaikkein pahimpia. Välittömän torjuntareaktion sijaan vastapuoli hämmentyy ja vastatoimenpiteet viivästyvät.

Useita muutosvaatimuksia esittämällä päästään ehkä nopeammin erimielisyydessä torjunnan ja vihan lävitse kaupankäynnin ja neuvottelujen asteelle. Syytöksistä joitakin voidaan tunnustaa myönnytykseksi, jotta toiset oltaisiin valmiita katsomaan sormien lävitse... mutta nyt uhkaan eksyä eri aiheeseen.

Esimerkiksi aivan erinomainen huomio: "Ihminen on vain yksi eläinlaji..." voisi kääntyä yhtä hyvin humanismin puolustukseksi. Jos humanismi tutkii ihmistä ja ihminen on yksi eläinlaji, niin eikö tämä jo lähennä humanismia luonnontieteisiin? Miten ihmusen tutkiminen olisi vähemmän tieteellistä kuin vaikkapa leijonien tutkiminen? Onko humanismin vika, jos leijonalaumassa naaraat metsästävät ja samaan aikaan antropologit havaitsevat, että naisten tekemä työ on yhteiskunnan säilymisen ja jopa taloudellisen toiminnan näkökulmasta miesten työtä arvokkaampaa, mutta silti miehet saavat parempaa palkkaa. Ei se ole feminismiä, vaan tutkimustulos, joka seuraa siitä, että ihmistä voidaan tutkia niin kuin mitä tahansa eläintä.

Kun kulttuureja verrataan keskenään, nousee näkyville yleisiä trendejä... kuten nyt vaikka se että naisten tekemä työ on välttämättömämpää kuin miesten. Miehet vain tekevät omista saavutuksistaan paljon paljon suuremman numeron ja ottavat työryhmissä kunnian omasta panoksestaan vähätellen naiskollegoidensa panosta... mutta taas uhkaan eksyä sivuraiteille.

Me kaikki tiedämme, ettei ihmisen tutkiminen objektiivisesti ole niin helppoa, koska meillä on lähtöasenteita, itressiryhmiä ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvia ennakkoluuloja. Tehtävän haastavuuden myöntäminen on humanismin ymmärtämisessä jo ihan hyvä alku. Kirjoittaja tulkitsee, että sosiologia on humanismia, vaikka ainakin suomalaisessa yliopistomaailmassa on erikseen "yhteiskuntatieteitä".  Humanismi sekä yhteiskunta- tai valtiotieteet ovat molemmat ihmistä tai ihmisiä tutkivia tieteitä, joten ne voidaan tässä tapauksessa niputtaa. Mikä jottei.

Onko perää väitteessä, että jos kolmelta sosiologilta kysytään samaa asiaa, he antavat kolme eri vastausta?

Ainakin meidän täytyy heti samaan otteeseen huomata, että jos kysymme kolmelta talousoppineelta tai kolmelta poliitikolta, he myös antavat kolme eri vastausta.

Huono sosiologi antaisi yhden yksiselitteisen vastauksen, kuten toimii ideologian sekä ryhmäkurin sisäistänut ammattipoliitikko. Hyvä sosiologi korostaisi heti alkuun, että vastauksia lienee vähintään kolme, joten kysyjän ei tarvitsisi erikseen mennä kolmen eri sosiologin pakeille. Hän saisi kaikki kolme vastausta yhdeltä ja samalta sosiologilta, joka olisi perehtynyt kollegoidensa tutkimuksiin ja ymmärtäisi niiden näkökulmaa. Totta kai inhimilliseen ilmiökenttää perehtyneen ihmisen kuuluu tiedostaa, että erimielisyydessä on osapuolia.

Media tai peruskurssit herkästi vääristävät humanistisen tai yhteiskunnallisen tutkimuksen luonnetta. Humanismiin kuuluu se, että aiheet ovat niin monimutkaisia, että niitä täytyy yrittää lähestyä useammasta suunnasta jotta kokonaiskuva hahmottuisi. Eihän elefanttiakaan voi tutkia myöntämättä, että sillä etupää ja takapää, eikä kumpaakin pysty näkemään samaan aikaan, ellei tarjolla ole suurta peiliä.

Tarjotut näkökulmat eivät ole yksiselitteisiä vastauksia, koska ne eivät voi olla. Kyse on todellisuuden empiirisestä tutkimisesta, eikä deduktiivisesta päättelystä, joka lähtee tarkasti määritellyistä aksioomista. Yhteiskunnan dynamiikka perustuu aina erilaisten ihmisryhmien ja instituutioiden kohtaamiseen, jossa törmäävät erilaiset intressit ja valtasuhteet. Huono sosiologi (tai sosiologian olkinukke) näkee maailman liian yksinkertaisesti ja ryhtyy jonkin eturyhmän äänitorveksi, kuten poliitikkojen on pakko tehdä, jotta he keräisivät ääniä.

Jos sosiologia ei täytä tieteen kriteerejä, koska sen rahoitus tulee taholta, joka haluaa yksiselitteisiä vastauksia, se ei ole yksin sosiologian ongelma. Se on koko tieteen rahoituksen ongelma, eikä siihen auta tutkimusalojen välinen kinastelu siitä kumman tiede hakkaisi toisen, jos tieteet olisivat jättimäisiä taistelevia robotteja joiden voimasuhteet vihdoinkin tulevat punnituiksi eeppisessä taistelussa vuoren huipulla.

Manifestin kenties raflaavin kohta on:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole."

jonka voisi lukea myös näin:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? En ole perehtynyt."

Humanismi onkin kiistämättä epäonnistunut omien saavutustensa juhlistamisessa. Humanistit eivät esimerkiksi ole vaatineet itselleen Nobelin-palkintoa, joka korottaa luonnontieteiden (ja sittemmin myös taloustieteiden) näkyvyyttä sekä arvostusta. sillekin asialle Pikkujättiläinen aikoo tehdä jotakin, kunhan ensin olen kysellyt maailman merkittävimpien yliopistojen ihmistieteilijöiltä, kenen 1900-luvun humanistin olisi heidän mielestään pitänyt voittaa Nobelin palkinto, jos sellaisia olisi myönnetty.

Yhteinen yleissivistävä oppiaine valmistumisen nopeuttamiseksi ja laitosten byrokratian vähentämiseksi pienissä yliopistoissa?

Vaikka varsinaista ongelmaa ei olisi vielä artikuloitu, niin tarjoan heti yhden vastauksen humanismin arvostuksen puutteeseen. Pienemmissä yliopistoissa voisi olla yleishumanistinen opintolinja, jolla psykologian, sosiologian, antropologian, historian ja muiden ihmistä sekä kulttuuria tutkivien aineiden saavutukset koottaisiin yhdeksi yleissivistäväksi ihmistieteeksi.

Tästä olisi se hyöty, että humanismin nyt sirpaleinen kenttä edes muutamien ihmisten kohdalla yhdistyisivät tiedoksi humanismin yleisestä merkittävyydestä. Yleishumanistit osaisivat auttavasti toimia suuremman yleisön ja erityisalojen välisenä komminikaatioväylänä, ja hehkuttaa humanismin löydöksiä. Nyt yksittäisten tutkimusalojen diskurssit jäävät liian harvalukuisen populaation harteille. Humanismin yhteiskunnallista vaikuttavuutta heikentää se, että eri alojen humanistit puhuvat kukin eri kieltä. Yleishumanisti toimisi siis eräänlaisena tulkkina humanismin tutkimuskohteiden välillä.

Hiljattain uutisoitiin myös siitä, että Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa opiskelee liikaa poikia, joten he eivät löydä itselleen tyttöystävää. Tämänkin ongelman voisi ratkaista lisäämällä koulutusvalikoimaan yleishumanistisen linjan, jonka tavoitteena olisi tuottaa kansallisen historian, korkeakulttuurin ja sivistyksen tuntijoita instituutioiden ja yrityselämän tarpeisiin. Yleishumanistin näkemykset varmasti pelastaisivat monet suuret yritykset tehottomilta ja noloilta markkinakampanjoilta, koska insinööreistä ja talousoppineista koostuvan henkilökunnan sisällä ei olisi ketään tekemässä facepalm-elettä, kun liian moni innostuu pöydälle heitetystä päivän tyhmimmästä läpästä, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä asiakasryhmiä loukkaava että yrityksen myymää tuotetta halventava.

Oppiaineiden listaamisen jälkeen manifesti jatkuu:

"Voitteko vakavissanne väittää, että kaikkiin noihin tarvitaan ihmisiä tutkimaan aihetta? Boldasin pahimmat facepalmit listasta.

Eniten raivostuttava turhuus on kulttuuritutkimus kaikissa muodoissaan. Kyseiset "tutkijat" analysoivat, tulkitsevat, pyörittävät, tulkitsevat lisää ja analysoivat vielä kerran jotain mitä joku toinen ihminen on joskus tehnyt. Sellaisesta touhusta ei voida koskaan odottaa minkäänlaisia konkreettisia tuloksia eikä mitään uutta. Kulttuuria luovat aivan eri tahot eikä sellaisilla tahoilla usein ole paljoakaan koulutusta."

Kulttuuritutkimuksen aloja on tosiaankin eriytetty varsin paljon: teatteria ja kirjallisuutta tutkitaan erikseen, ja samoin musiikkia, taidehistoriaa ja estetiikkaa.

Olen manifestin kirjoittajan linjoilla sikäli, että taidemuotojen välisiä rajoja sietäisi mielestäni häivyttää. Voisi olla hedelmällisempää myös opiskelijoille, jos he pystyisivät hahmottamaan koko taidekenttää. Etenkin teatterin, kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien historiat kulkevat käsi kädessä. Jos elokuvaohjaaja kykenee omassa tuotannossaan yhdistämään näiden kaikkien alojen osaamista, niin miksi rajoittaa opiskelijoiden suuntautumista erityisillä karsinoila? Taiteilijat itsekin hyötyvät siitä, että pääsevät ammentamaan inspiraatiota muista taiteista.

Kirjoittaja on sikäli jäljessä aikaansa, että 2000-luvulla pienempiä laitoksia on jo hallinnan vähentämiseksi yhdistetty. Helsingin yliopistossa on nykyään "Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos". Aiemmin jokaisella aineella oli oma erillinen toimistonsa.

Kultuuriaineiden kohdalla voisi varmaan harkita myös yhteisten pääsykokeiden järjestämistä. Silloin tosin varmaankin tarvittaisiin uusia oppikirjoja, joissa asia huomioitaisiin.

Tutkimuksen kannalta yhdistäminen on kuitenkin ongelmallisempaa. Jos tavoitteena on kansainvälisen huippututkimuksen tekeminen, täytyy tiettyihin kysymyksiin erikoistua hyvinkin kapeasti.

Tällekin voisi löytyä vaihtoehtoja. En pidä mitenkään mahdottomana sitä, etteikö myös poikkitieteellisten metodien avulla voisi löytyä uusia merkittäviä havaintoja. Jos semiotiikan kansainvälistä käsitteistöä sovellettaisiin teatteritieteeseen tai kirjallisuutta tutkittaisiin estetiikan näkökulmasta, tulokset varmaankin olisivat erilaisia ja sitä kautta kiinnostavia missä maassa tahansa. sikäli kuin kielimuuri ei ole ongelma.

Humanistisen tieteen arvo on juuri siinä, että se tuottaa valtavan määrän näkökulmia sekä käsitteistöä, jota voidaan hyödyntää monilla muillakin aloilla. Näiden ajattelua avaavien näkökulmaerojen vain täytyisi aiempaa paremmin yltää kabinetteihin, joissa tärkeitä asioita suunnitellaan. Kaikissa merkittävissä kokouksissa tulisi juristien ja ekonomistien lisäksi olla humanisti, joka huomauttaisi milloin hänen mielestään keskustelu junnaa paikoillaan. Myös taiteilijoita tulisi rohkeammin käyttää , niin tuotteiden muotoilussa ja esilletuomisessa olisi rohkeutta. Ei se haittaa, jos taiteilijan kaikki ideat sattuvat olemaan jollakin viikolla tyhmiä. Silloin muut tyrmäävät ne. Riittää, että silloin tällöin tulee oivalluksia, jotka lisäävät valtavasti yrityksen näkyvyyttä ja erottavat niitä kilpailijoistaan.

Edes se ei riitä, että taiteilijoita käytettäisiin nykyistä enemmän konsultointiapuna. Heidän tulisi olla läsnä kaiken aikaa, keksimässä pieniä parannuksia joka puolelle yrityksen brändiä ja toimintatapoja. Taiteilijan avulla yrityksellä voisi olla aidosti erottuva ilme. Se voisi kohottaa pienen yrityksen keskisuureksi ja keskisuuren suureksi, suuren kansainväliseksi. Taiteilijan palkkaaminen ei edes maksaisi kovin paljon, koska taiteilija on yleensä tottunut pieniin tuloihin ja koska moni taiteilija voisi kiinnostua tyhteistyöstä edistääkseen omaa luovuuttaan, näkyvyyttään ja uskottavuuttaan.


Humanismi on rahan haaskausta ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi?

Kritiikeissä ja myös niiltä puolustautuvissa puheenvuoroissa jää usein huomiotta eräs humanistisen tieteen tärkeä etu. Humanistisen tutkimuksen vaaatimat kustannukset ovat huomattavasti pienemmät yhteiskunnalle kuin lääketieteen tai vaikkapa fysiikan.  Rahamäärä, joka on kulunut CERN:in hiukkaskiihdyttimen tai jättimäisten teleskooppien rakentamiseen on sananmukaisesti tähtitieteellinen.

Higsin bosonin löytäneen CERN:in hiukkaskiihdyttimen rakentaminen maksoi 7,5 miljardia euroa. Large Hydron Collider -nimellä tunnetun kiihdyttimen vuosittaisten käyttökustannusten on lisäksi arvioitu olevan 1 miljardin luokkaa.

Kansainvälisen ISS-avaruusaseman kokonaiskustannusten on arvioitu olevan peräti 150 miljardia euroa. En halua millää tavoin kyseenalaistaa näiden projektien merkitystä, sillä pelkästään Yhdysvallat käyttää aseteknologian kehittäämiseen joka vuosi samansuuruisia summia, mitä avaruustutkimukseen kuluu vuosikymmessä.

Humanistisessa tutkimuksessa tähtitieteellisiä summia ei tarvita. EU:ssa tarvittavat kymmenen tuhatta tulkkia on koulutettu varsin pienellä summalla, eikä filosofian maistereiden tai opettajien koulutukseen vaadita kalliita laboratorioita. Voisin alkaa luettelemaan humanismin löydöksiä, mutta on hassunkurista vaatia säästöjä niiltä aloilta, jotka jo valmiiksi tuottavat tiedettä kaikkein edullisimmalla panostuksella.

Oheisesta tilastosta näkee, että yhden hammaslääkärin kouluttaminen tulee kaksi kertaa kalliimmaksi kuin humanistin kouluttaminen. Eläinlääkärin kouluttaminen tulee yli nelinkertaisesti kalliimmaksi:
http://www.yle.fi/tvuutiset/uutiset/upics/liitetiedostot/Yliopistokoulutuksen_menot_uusi2.pdf

Hieman vastaavalla tavalla hölmöä on etsiä säästöjä lakkauttamalla pienempien kaupunkien yliopistoja. Pienissä kaupungeissa yliopiston tilojen vuokrat ovat yleensä huomattavasti alhaisempia kuin Helsingissä tai Tampereella. Järkevämpää olisi päin vastoin lisätä aloituspaikkoja niillä paikkakunnilla, joilla asumiskustannukset ovat edullisempia.

Humanismin keskeisin ongelma piileekin juuri siinä, että se on yhteiskunnalle turhankin edullista. Tästä syystä humanismille ei löydy puolustajia, kun vahvat eturyhmät iskevät nyrkkiä pöytään ja motivoivat näkemyksiään puhtaasta tietämättömyydestä.

Lääketieteelliset tutkimukset työllistävät satoja tuhansia teknikkoja, jotka toimivat alihankkijoina. Kun sairaalat ostavat kalliita erityislaitteita, ne työllistävät valtaisan määrän alihankkijoita. Nämä kaikki ihmiset jo työnsä puolesta ymmärtävät miten vaativaa työtä sairaaloissa tehdään.

Humanistille on helppo naureskella, koska niin harvan ihmisen oma elinkeino on sidoksissa humanistiseen tutkimuskenttään. Ihmistieteiden tarjoamien käsitteellisten työkalujen sekä näkökulmien vaihtamiseen tottuneen järkeilyn avulla  kyetään esittämään vastauksia myös siihen, mistä kumpuavat halut halveksia humanismia. Ajatteluni kulkee ehkä monimutkaisia reittejä, koska olen opiskellut useita aineita, joissa keskitytään ihmisten ajattelutottumusten ja käyttäytymisen analysoimiseen.

Humanistit eivät ehkä aina uskalla puolustaan itseään, mutta he ovat tottuneet erimielisyyteen ja siksi heillä on enemmän keskustelukestävyyttä. Insinööri yleensä luovuttaa hyvissä ajoin, koska huomaa aloittaneensa väittelyn, joka jatkuu ikuisuuksiin ja jossa ei todennäköisesti tule selviämään voittajana. Siinäkin yksi hyvä syy lisää inhota ihmistieteilijöitä.

Merimiehet laulujen ammattikuntana

Runouden elitismistä ja avantgardesta, osa 1/3:

Minulla on vahva usko ilmiöihin ja rakenteiden voimaan. "Rakenteilla" tarkoitan sitä, että psykologia ei hallitse kaikkea, vaan ihmisyys syntyy oman sisäisen tahdon ja sosiaalisuuden ristipaineessa. On harmi, että lukioissa opetetaan lähinnä vain psykologiaa, mutta sivuutetaan sosiologia. Toinen ongelma ajassamme on se, että rakenteiden kautta selittäminen on saanut vahvasti vasemmistolaisen leiman. Liberalistisen talouskäsityksen ytimessä on vakava individualistinen valuvika. Talous hahmotetaan yksilöstä käsin, eikä yhteisöllisyyttä osata hyödyntää voimavarana.

Seuraukset me tunnemme kaikki vallan hyvin. Individualistinen yhteiskuntanäkemyksemme tuottaa ensinnäkin valtavasti yksinäisyyttä ja siitä seuraavaa ahdistuneisuutta, epäluuloisuutta, syrjäytymistä ja masennusta. Myös nationalistiset ja uskonnolliset ääriliikkeet saavat voimaa siitä, että systeemi jättää ihmiset oman onnensa varaan. Poliittinen valtakulttuuri ei osaa edistää ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, koska se ei tunnusta rakenteiden voimaa, eikä se myönnä ihmisen olevan sosiaalinen olento. Me kohtaamme sosiaalisuutta lähinnä vain negatiivisissa lieveilmiöissä, koska me torjumme sen omasta ihmiskäsityksestämme. Juridisesti sekä filosofisesti ihmisiä tarkastellaan vapaina yksilöinä, jotka on heitetty absurdiin maailmaan, jossa he jollain tavoin joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että paikalla on myös muita ihmisiä.

Liberalismin näkökulmasta toinen ihminen on olemassa vain, jotta hän ei puuttuisi millään tavoin meidän vapauteemme, eikä varastaisi omaisuutta, joka laillisesti kuuluu meille. Liberalismista on asteittain kehittynyt keskinäisen kyräilyn ja oman tilan valtaamisen tiedettä. Lukuisat koulukiusatut ekonomistit ovat vaivihkaa hyväksyneet individualismin tulkinnan, jossa kaveri nähdään kilpailijana, eikä niinkään potentiaalisena yhteistyökumppanina.

Kysyn uudestaan, mitä tarkoitan rakenteilla, koska en vielä vastannut siihen,


Mitä tarkoitan rakenteilla - esimerkki merimieskulttuurista

Olen viime vuosina kuunnellut ahkerasti vanhoja suomalaisia iskelmäsävellyksiä esimerkiksi Reino Helismaalta, Veikko Lavilta ja Tapio Rautavaaralta. Meillä Suomessa, kuten koko maailmalla, on pitkä perinne lauluilla, jotka kertovat konkreettisesti tai vertauskuvallisesti merimiehistä tai laivoista. 1950-luvulla Kipparikvartetti esitti suuren määrän laivalauluja ja esiintyi samanaiheisissa elokuvissa.

Jopa Mikki Hiiri on tehnyt ensiesiintymisensä höyrylaivan kapteenina ja sen jälkeen on laulettu siitä kuinka hän on merihädässä.

Merimiehet alkujaan esiintyvät monissa lauluissa kenties siksi, että he itse ovat laatineet erityisen paljon lauluja. Laivalla heillä on ollut tyhjiä hetkiä, joita on voinut muun tekemisen puutteessa täyttää musisoinnilla.

Lisäksi merimiehet ovat poimineet musiikkivaikutteita vieraista satamista ja esitelleet niitä kotimaassaan. He ovat myös viettäneet aikaa kapakoissa, joissa ainakin laulujen ja elokuvien mukaan laulu on raikannut.

Oikeastaan on ilmiselvää miksi juuri merimiehet ovat päässeet niin näkyvään asemaan musiikkielämässä. Heillä on ollut mahdollisuus harjoittelulle, hyvä motivaatio sekä sopivia virikkeitä. Tästä on sitten seurannut se, että maatilaansa sidotut raskaan työn raatajat sekä kaupunkien käsityöläiset ovat joutuneet kuuntelemaan loputtomia lurituksia kotisatamasta ja purjeiden reivaamisesta, hiio-hoi!

Marxilaisittain voisi saman muotoilla vaikka niin, että merimieslaulut ovat kulttuurista pintarakennetta, joka perimmiltään selittyy tuotantosuhteiden kautta, eli pohjautuu omistukseen ja pääomaan. Merimiehillä on ollut vapaa-ajan pääomaa sekä kulttuurikohtaamisten tuottamaa symbolista pääomaa, jota he ovat voineet sijoittaa luodakseen tuotteita nimeltään merimiesballadi.

Toinen rakenteita selittävä teoria on mimeettisyys, eli kulttuuristen ilmentymien pohjautuminen imitaatiolle ja toistolle. Kun on ensin syntynyt lyyrinen perinne, jossa määränpäät on ilmaistu sataman metaforalla tai koettelemukset aallokon metaforalla, näitä samoja runokuvia on toistettu yhä uusissa lauluissa. Lisäksi lapset ovat saaneet aikuisten humaltuneista merimieslauluista sen käsityksen, että merimieselämä olisi tavallista elämää jännittävämpää - kenties vain siksi, että todellisuudessa merimiesten elämä on niin mahdottoman yksitoikkoista, että he puhkuvat innosta aina päädessään satamaan, jossa voivat tuhlata vähiä ropojaan.

Vaikka merielämän puuduttava arjen tylsyys ei ilmenisi ulkopuolisten silmissä, se ei estä nuoria haaveilemasta kaukaisista satamista, aarresaarista ja taisteluista merirosvoja vastaan. Näin syntyy kenenkään suunnittelematta itseään kiihdyttävä meriseikkailujen pyörre, joka imee itseensä seikkailuhaluisia luonteita, jotka sitten valikoivat tarinoihinsa vain jännittävimmät hetket. Pyörteen yhä kasvaessa sieltä pursuaa esiin yhä merkittävimpiä kulttuuriluomuksia, kuten Herman Melvillen Moby Dick, Jules Vernen Kapteenin Nemo tai Jack Londonin Merisusi.

Mimeettisten voimien ansiosta Hollywood yhä edelleen tuo markkinoille samoja tarinoita merirosvoista ja aavelaivoista, jotka menevät kuin kuumille kiville.

Juuri tällaisissa narratiiveissa näkyy se rakenteiden voima, josta humanistit ja sosiologit puhuvat ja joille ihmisen yksilöpsykologia on alisteinen. Mahtavimmatkin tuotantokoneistot voivat vain sopeutua siihen, että mimeettis-symbolinen laivamme kääntyy hitaasti ja vielä satojen vuosienkin kuluttua me ilmaisemme asioita merellisten metaforien kautta, koska ihmiset lähtökohtaisesti eivät kykene hahmottaman kulttuurisia rakenteita, joihin heidän oma elämänsä tukeutuu, vaan he ainoastaan ihannoivat ja toistavat niitä.

Mieti nyt vaikka sitä, että hakkerimieliset nörtit kutsuvat itseään "piraateiksi". Myös viihdeteollisuus puhuu "piraattikopioista". Miksi? Koska merimiehillä oli tarvittavaa pääomaa oman elämäntapansa nostamiseksi näkyville ja koska nuoret tahtovat elää todeksi niitä tarinoita, joita he eniten kuulevat.

1980-luvulla televisiosta esitettiin Ihmemies MacGyver ja kaikki tahtoivat opiskella insinööreiksi. Sitten 1990-luvulla suosituin sarja oli Teho-osasto ja kaikki tahtoivat opiskella lääkäreiksi. Viime vuosina televisiossa on ollut paljon kokkiohjelmia, kuten Master Chef, Iron Chef, Hell's Kitchen jne. Myös monet bloggaajat ovat nousseet esiin juuri ruokaresepteillään ja veden kielelle nostavilla valokuvillaan.

Tilanne on mennyt niin liialliseksi, että Kokki Kolmosen täytyi jo ilmaista vakava huolensa:

Jaakko Kolmonen tuimana: ”Kokkiohjelmia on ihan liikaa – tekee kipeätä”

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1431048242599.html

Ja mitä tästä sitten luonnolliseti seuraa?

"Ruoan arvostus kasvaa Suomessa taantumasta huolimatta. Vaikka yritysasiakkaat ovat kaikonneet ravintoloista, yksityisasiakkaat ovat vallanneet pöydät itselleen."

http://yle.fi/uutiset/kokit_kohosivat_nykyajan_rokkistaroiksi/6916374

Seuraavassa osassa käsittelen taidekentällä toistuvia ilmiöitä ja pyrin selittämään niitä rakenteiden kautta.

Taidekentällä menestymisessä totta kai yksilön persoonalla ja kysyillä sekä sattumalla on suuri vaikutus, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet hyvin pitkälti määrittävät sen, milloin jossain ajassa ja paikassa muodostuu taiteen kultakausi, jolloin elää monia kiistämättömiä mestareita.

Taiteen rakenteiden paljastaminen on tärkeää myös siksi, että taiteilijat itse voisivat edistää niitä ympäristötekijöitä, joiden turvin he voivat parhaiten kehittää kykyjään.

Nuori taiteilija esimerkiksi tietää, että hänen mahdollisuutensa paranevat, jos hän muuttaa suureen kaupunkiin ja pääsee sisään oppilaitokseen, jossa hän saa parasta opetusta ja tapaa muita lahjakkaita sekä samojen intohimojen ohjaamia ihmisiä.

Sekään ei silti aina riitä. Asiat voivat hankaloitua monin tavoin. Raha voi muodostua esteeksi, ja joskus on parasta huomata, että muilla on paremmat eväät sillä alalla menestymiseen. Ei sitten jälkikäteen harmittanut, että ei koskaan edes yrittänyt.

Taiteessa ei kuitenkaan aina ole kyse siitä, että olisi taitavin niillä mittareilla mitattuna, jotka siinä hetkessä sattuvat olemaan luotettuja tai kovassa nosteessa.

Instituutiot eivät aina ole tehokkain keino jalostaa lahjakkuutta. Olisi kyettävä pureutumaan niihin vaaratekijöihin, jotka muuttavat suurella rahalla ylläpidetyt taidelaitokset pelkäksi katinkullan tuotantolaitokseksi.

Taiteessa, kuten tieteessäkin kaivataan rakenteellista itsekritiikkiä.

RUNOSOUL-iltojen historiaa

(...ja hieman puhetta myös kustannusalan muutoksesta.)

RunoSoul on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden (Putkinotko) ja yleisen kirjallisuustieteen (Katharsis) opiskelijoiden yhdessä organisoima uuden runouden ilta, joka on järjestetty syksyisin vaihtelevassa osoitteessa. Yleisölle on esitelty neljä esikoisrunoilijaa, joiden tekstejä (itse esitettynä) on suullisesti arvioinut nelihenkinen raati. Raati on koottu yliopiston opettajista ja opiskelijoista. Lisäksi samana iltana on tyypillisesti kuultu jazz-musiikkia, mistä tapahtuma on saanut nimensä.

Suullisen palautteen kuuleminen livenä tekee Runosoulista poikkeuksellisen runotapahtuman. Raadin jäsenet ovat monesti olleet herkullisen erimielisiä yksityiskohdista ja tarjonneet runoista oivaltavia, omaperäisiä tulkintoja. Suullinen kritiikki ja ammattimainen tulkinta-apu ovat arvossaan varsinkin nyt, kun television Runoraati-ohjelma on lopettanut.

Konsepti on mielestäni toiminut lähes joka vuosi, enkä ole missannut tapahtumaa vielä kertaakaan. Yksi syy perinteen katkeamattomuuteen kohdallani on se, että itse olin suunnittelemassa ja toteuttamassa ensimmäistä Runosoul-tapahtumaa vuonna 2005. Tarkoitukseni oli nyt sommitella kirjoitusta klubin kymmenvuotisesta taipaleesta. Luulin perustamisvuoden olleen 2004, mutta huomaan muistaneeni väärin. Järjestyksessä kymmenes klubi on vasta tämän vuoden syksyllä, joten olen puoli vuotta etuajassa.

Haluan silti koota listan menneiden vuosien esiintyjistä vielä kun ei ole liian myöhäistä. Historian kartoittaminen on huomattavasti vaikeampaa siinä vaiheessa, kun kaikkien opiskelijoiden vanhat sähköpostiosoitteet ovat lakanneet toimimasta ja keskustelut tuhoutuneet. Koskaan ei myöskään tiedä, vaikka yksinkertaisesta nimilistasta olisi jotain apua kirjallisuudentutkimukselle. Ainakin esiintyjälistalta löytyy jälkikäteen katsottuna yllättävänkin paljon sellaisia esikoisrunoilijoita, jotka ovat myöhemmin vakiinnuttaneet asemansa.

Olen myös lisännyt esiintyjien perään heidän silloisen kustantamonsa, koska tieto kiinnosti minua itseäni. Halusin saada näyttöä eräille epäilyksille, joita esitin menneen syksyn kirjallisuuskeskustelussa.

Runosoul-klubin runoilijavieraat:

2005:
Juhana Vähänen (Savukeidas)
Rita Dahl (Loki-kirjat)
Anja Erämaja (WSOY)
Timo Hännikäinen (WSOY/Savukeidas) / Risto Oikarinen (Otava), kutsuttu korvaamaan viime hetken peruutuksen takia.

2006:
Silja Järventausta (Teos)
Ville Hytönen (Tammi)
Mikko Myllylahti (Savukeidas)
Marianna Kurtto (WSOY)

2007:
Henriikka Tavi (Teos)
Satu Manninen (Gummerus)
Vesa Haapala (Otava)
Miia Toivio (Teos)

2008:
Sinikka Vuola (Tammi) 
Jukka Viikilä (Gummerus)
Joona Kivirinta (Tammi)
Tytti Heikkinen (PoEsia)

2009:
Tiedotuksessa tapahtuu tänä vuonna merkittävä muutos. RunoSoulia ei enää mainosteta yhtä aktiivisesti ainejärjestöjen sähköpostilistoilla, vaan sinne tulee ainoastaan linkkejä Facebookiin, josta luvataan löytyvän tarkempaa tietoa. Myös suunnittelukokoukset pidettiin ilmeisesti Facebookissa, koska en löytänyt niistä jälkeäkään.

Samaan aikaan käynnistyy myös toinen melko äkillinen murros: perinteisten suurten kustantamoiden ja varakkaan Teos-kustantamon dominoimaa kenttää alkavat Savukeitaan ohessa haastaa nyt myös Poesia ja ntamo. Enää ei ole itsestäänselvää, että kaikki isommat kustantamot esittelevät kukin vuosittain vähintään yhden esikoisrunoilijan. Mukaan mahtuu nyt aiempaa useampia pienten kustantamoiden kirjailijoita.

Vuoden 2009 esiintyjät:
Kaisa Ijäs (Teos)
Kristian Blomberg (Poesia)
Ville S. Luoma-aho (Poesia)
Jussi Sutinen (Savukeidas)

2010:
Sirpa Kyyrönen (Otava)
Mark Mallon (Tammi)
Juho Nieminen (Helsinki-kirjat)
Olli Sirkiä (Like)

2011:
Janne Kortteinen (ntamo)
Raisa Marjamäki (Palladium)
Auli Särkiö (Mäntykustannus)
Mari Koski (Poesia)

2012:
Virpi Alanen (Poesia)
Matti Kangaskoski (Teos)
Robert Meriruoho (Sammakko)
Juri Joensuu (Poesia)

2013:
Johanna Lehdontie (ntamo)
Mari Laaksonen (ntamo)
Veera Ruohomäki (Mediapinta)
Kristian Huuhtanen (Sanasato)
Joni Lanki (Gummerus)


Yhteenvetoa kustannusmaailman muutoksesta

Kokonaan kuvasta on hävinnyt WSOY, joka tosin on julkaissut kuluneen viiden vuoden aikana ainakin Miki Liukkosen esikoisrunokokoelman. Otava on Sirpa Kyyrösen ja Vesa Haapalan lisäksi julkaissut useita Pauliina Haasjoen, Saila Susiluodon ja Harry Salmenniemen runokirjoja. Se ei kuitenkaan muuta miksikään sitä faktaa, että painopiste nuoren runouden julkaisemisessa on siirtynyt lähes välittömästi sen jälkeen, kun yleinen taloustilanne heikkeni. Sanasato, Savukeidas, Poesia ja ntamo ovat esitelleet monia lämpimän vastaanoton saaneita esikoisia, joita esiintyjäkaartissa ei ole nähty, kuten Juha Rautio, Jarno Lindemark, Maria Matinmikko ja Olli-Pekka Tennilä, vain muutamia mainitakseni.

Tässä vielä jako kahteen aikakauteen kustantamon esiintymistiheyden mukaan:

Ennen vuotta 2009 (neljä klubia):
WSOY (3)

Savukeidas (3)

Teos(3)

Tammi(3)

Otava (2)

Gummerus(2)

PoEsia(1)

Loki-kirjat(1)

Vuonna 2009 ja sen jälkeen (viisi klubia):

Poesia(5)
ntamo (3)

Teos(2)

Savukeidas(1)

Otava(1)

Tammi(1)

Gummerus (1)

Muut (1): Helsinki-kirjat, Like, Palladium, Mäntykustannus, Sammakko, Sanasato, Mediapinta (=7 kpl)

WSOY(0)

WSOY ja Poesia ovat miltei vaihtaneet paikkaa kärjessä ja hännillä. Savukeidas-kustantamo on myöskin selkeästi vähentänyt esikoisten julkaisemista ja keskittynyt aiempien kirjailijoidensa uusiin teoksiin sekä esseistiikkaan.

Teos-kustantamon näkyvyys Runosoul-tapahtumassa on ollut 2000-luvulla tasaisinta, mikä ei yllätä. Teos on julkaissut monia muitakin nuoria runoilijoita, joista mieleen tulee heti ainakin Olli Sinivaara ja Veera Antsalo. Runouden asema voi toki nopeasti heikentyä sielläkin, jos ajattelu keskittyy vain työn tehostamiseen ja voiton maksimointiin.

Kaikkiaan yhden runoilijan edustuksella vuoden 2009 jälkeen on mukana peräti 11 eri kustantamoa, joten ainakin suurten väistyminen on luonut pienkustantajille aivan uudenlaisia mahdollisuuksia saada näkyvyyttä. Useamman julkaisijan teoksiin suhtaudutaan nykyään vakavasti tai vähintään uteliaisuudella. On vaikea sanoa miten se pitkällä aikavälillä tulee vaikuttamaan runoilijoiden elintasoon. Ainakin toivon, että palkintoja ja apurahoja uskalletaan tulevaisuudessa jakaa ennakkoluulottomasti, eikä vain automaattisesti katsota selkämyksestä kuka kirjan on julkaissut.

PS. Ensimmäisen SunoSoulin järjestäjiä olivat (sähköpostiketjun perusteella ainakin): Anna Jalas, Anna Ovaska, Maaria Pääjärvi, Mikko Varjanne, Vera Saarentaus sekä allekirjoittanut. Pitäisiköhän meidän järjestää syksyllä pieni luokkakokous ja kutsua mukaan RunoSoul-aktiiveja vuosien varrelta?