Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 1923

Aikansa maineikkain näyttelijä Sarah Bernhardt kuoli vanhalla iällä 26. maaliskuuta 1923. Bernhardt oli kenties koko 1800-luvun jälkipuoliskon tunnetuin viihdemaailman tähti, eli nykykielellä kansainvälinen megajulkkis.

Sarah Bernhardtista tekee erityisen kiehtovan se, että hänen uran kirkkaimmat hetken jäivät taltioimatta elokuvalta ja äänilevyteollisuudelta. Hän vaikutti siinä historian käännekohdassa, jossa lähes yksinomaan kirjallinen perimystieto asteittain muuttui audiovisuaaliseksi.

Muistokirjoitus Työväen Näyttämötaide -lehdessä vuonna 1923, 1/3

Sarah Bernhardtin kuoleman aikoihin Charlie Chaplin oli vasta julkaisut uransa ensimmäisen pitkän mykkäelokuvan, eikä äänielokuvia vielä nähty teattereissa. Tekniikka oli kyllä kehitysvaiheessa. (Suomessa esitykset alkoivat vuonna 1929: aanielokuva-tulee-suomeen).

Koska Sarah Bernhardtin astuessa lavalle ääni ja ulkoinen olemus yhdistyivät, me emme oikeastaan tiedä hänen taiteestaan mitään. Kuvat ja sanalliset selostukset, tai edes rätisevät savikiekot, eivät välitä teatterin olemusta. Tavallaanhan edes nykyaikainen videokuva ei kykene tallentamaan teatteriesityksen taikaa, mutta Bernhardtin huhuttu karisma tuntuu erityiseltä arvoitukselta, sillä vastaukset jäivät juuri ja juuri sormien ulottumattomille. Mitä jos Michael Jacksonista tai Elviksesta olisi säilynyt vain valokuvia ja jonkun toisen suullinen kuvaus? Bernhardtin kohtaama ihailu ainakin oli samaa mittaluokkaa.

Pikkujättiläisen päämääränä on olla enemmänkin instituutio kuin ihminen lihaa ja verta, joten koetan parhaani mukaan täydentää työtä, jota niukoilla resursseilla tekevät myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kansalaisarkisto. Niinpä julkaisen uudelleen vuoden 1923 Työväen Näyttämötaide -lehdessä ilmestyneen Sarah Bernhardtin muistokirjoituksen, joka julkaistiin hänen kuolemansa kunniaksi.

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 2/3

Sarah Bernhardtin muistokirjoitus 3/3

Työväen Näyttämötaiteen aiemmassa numerossa (9/1922) ilmestyi myös pitkä Sarah Bernhardtin uraa käsittelevä kirjoitus, joka ehdittiin julkaista ennen hänen kuolemaansa,

Sarah Bernhardtin "60-vuotta näyttämöllä". 1/3

Näyttämötaide 9/1922, 2/3.

Sarah B 60-vuotta, 3/3.

"...hänen äänensä hopeasointi, hänen suloisen vartalonsa joustava jäntevyys ja kasvojenilmeiden sielukas vivahdusrikkaus...

Sarah Bernhardtia ylistävissä kirjoituksista on vaikea tietää onko niiden kirjoittaja koskaan nähnyt näyttelijättären esiintyvän. Ylisanat jopa antavat uskoa, ettei näin ole tapahtunut. Bernhardtin kuolemattomuuden osatekijänä kenties olikin se, että niin monet joutuivat vain kuvittelemaan, millainen oli hänen suuren persoonallisuutensa aura.

Ja kun miljoonat ihmiset joutuvat turvautumaan mielikuvitukseensa, siitä voi seurata jotakin ihmeellistä. Hekumallista Sarah Bernhardtin esiintyminen oli ainakin niille harvoille ja onnekkaille, jotka pääsivät näkemään hänet elävänä. Tuohon aikaan tuskin kovin yleisesti puhuttiin beatlemaniasta tai fanittamisesta. Ihmiset otti valtoihinsa hurma, jolle heillä ei ollut nimeä.

Sarah Bernhardt esiintyi lukuisissa Alphonse Mucha'n julisteissa.

Ja kun voimallisella tunne-elämyksellä ei ole nimeä, sitä on tapana salaa omassa sydämessä pitää joko pyhänä kohtaamisena kauneuden kanssa tai silkkana magiana. Nimettömien ihmeiden äärellä aikuinen muuttuu lapseksi.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että Belle Epoque oli kaunis ajanjakso, koska siltä on säilynyt niin paljon kauniita rakennuksia ja esineitä. Ajan eepos saattoi olla ylevä myös siksi, että lehtien välityksillä sana kulki, mutta sitä täytyi lukea hitaasti ja itse kunkin täydentää mielikuvituksellaan. Viktoriaalisen aikakauden itselleen kertoma narratiivi oli tyylissään lähellä runoutta.

Ihmiset elivät ikään kuin puoliksi silmät kiinni, kuvitellen löytöretkiä kuuhun, meren pohjaan tai syvälle Afrikan viidakkoon Tarzanin matkassa. Kuvakirjojen, eläintarjojen, sirkuksen ja maailmannäyttelyiden muodossa kansalle tarjottiin jännittäviä palasia ympäri planeettaa, joista he rakensivat kokonaisen maailman, koskaan edes poistumatta omasta kotimaastaan.

Jules Vernen, Sarah Bernhardtin ja Sherlock Holmesin aika oli kenties mielikuvituksen kulta-aikaa, mistä kertoo myös se, kuinka sulassa sovussa ajan todelliset ja keksityt hahmot elävät.

PS.
Julkaisen myöhemmin lisää artikkeleja T. Näyttämötaide -lehden vuosikerroista 1922-1923. Pyrin tiivistämään kirjastoani oleelliseen, joten jos joku on kiinnostunut ostamaan nidotun vuosikerran, luovun siitä huokeaan hintaan.

Aikalaisnäkemyksiä ekspressionismista

"Jos nykyaikana joutuu käymään taidenäyttelyssä tai nykyaikaisissa taulukokoelmissa, kohtaa usein omituisia kuvia, joista hän ei ymmärrä mitään, koska ne ovat niin erilaisia kuin ne, mitä tähän asti on totuttu maalauksissa näkemään. Nähdään ihmisolentoja, vääntyneitä jäseniä ja raadeltuja kasvoja, rikkinäisiä, päällään seisovia maisemia, punaisella ja viheriällä kuvattuja puita, sinisiä hevosia. Niin, yksityiskohtia tuskin voi tuntea, kaikki näyttää olevan vain viivoja ja värien sekasotkua. - - Haluan tässä muutamalla sanalla väittää miksi nuo kuvat eivät ole petkutusta."- John Schikowski, s.114

Hallussani on joitakin niin ainutlaatuisia kirjallisia dokumentteja, että koen tarpeelliseksi niiden avoimen digitaalisen julkaisun. Vanhoja lehtikirjoituksia kenties jo aiemmin on kuvattu mikrofilmille, mutta eihän sellaisia laitteita moni omista tai osaa käyttää. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat aikalaistodistukset katoavat arkistoihin, hukkuvat roskalavoille tai muuttuvat tomuksi.

Käsiini on päätynyt esimerkiksi nidottu vuoden 1923 Työväen Näyttämötaide -lehden alkuperäinen vuosikerta, jossa samoihin koviin kansiin on koottu myös yksi vuoden 1922 lehti, oletettavasti ensimmäinen koskaan ilmestynyt. Maksoin niteestä vain pari euroa, enkä usko sen olevan edes moitteettomassa kunnossaan minkään arvoinen, mutta lehdessä julkaistut taide-esseet paljastuivat melkoisen kiehtoviksi. Niinpä aloitan kokoelmieni verkkaisen digitalisoimisen kahdesta ekspressionistisen taiteen yleisesityksestä.

1920-luvun alussa kubismia ei oudoksuttu ainakaan teatteriväen piirissä. Vallitsevampi tyylisuuntaus oli art deco.

Vuosikertaan osuu uutinen Sarah Bernhardtin kuolemasta, joten useampiakin kirjoituksia löytyy myös hänen urastaan ja merkityksestään näyttämötaiteelle. Lisäksi löytyy paljon kirjallisia ohjeita näytelijöille, tai näyttelijäksi haluaville, joiden merkitystä en osaa arvioida. Kenties ne ovat lähinnä kuriositeetteja.

"Sarah Bernhardtin järkyttävä eläytymiskyky, hänen äänensä hopeasointi, hänen suloisen vartalonsa joustava jäntevyys ja kasvojenilmeiden sielukas vivahdusrikkaus ovat muodostaneet yhdessä sen katsojia huumaavan taikavoiman, jonka teho on aina ollut varma."

Uutisaiheena on myös elävän kuvan rantautuminen Suomeen. Kaksi eri kirjoitusta lähestyy äänielokuvan mahdollisuuksia hyvin vastakkaisesta näkökulmasta. Toinen on varma, ettei ääntä saada moniin vuosiin yhdistettyä liikkuvaan kuvaan ja toisen mielestä sellainen teknologia on aivan käden ulottuvilla. Kumpikin vakuuttaa, ettei filmi tule koskaan täysin syrjäyttämään teatteria, sillä elävien näyttelijöiden noustessa lavalle syntyy erityislaatuinen tunnelma, ja elävät näyttelijät voivat myös reagoida yleisön aplodeihin tai liikehdintään, mikä syventää katsojien läsnäoloa.

Nyt kuitenkin sananen expressionismista. Kirjoittajana Fanny Davidson, joka kuului lehden toimituskuntaan.

Toisen artikkelin kirjoittaja on John Schikowski, joka tahtoo kiteyttää expressionismin olemuksen. Kirjoituksen päättymisen merkiksi on taittaja tai latoja lisännyt viimeisen sivun loppuun ajalle tyypillisen art deco elementin:

Itseäni yllätti molempien kirjoitusten poliittisuus. Ehkä olen aliarvioinut joko ekspressionismin tai 1920-luvun poliittisuutta, mutta en usko lehden julkilausutun työväenluokkaisuuden olevan tässä ainoana selittäjänä. Etenkin minua hämmästyttää se, kuinka näin pian molemmin puolin raakamaisen sisällissodan jälkeen kulttuuriväki on ollut näinkin vasemmistolaista - ja kuinka nietzscheläistä on työväestön tunnelma ollut, kun puhe kääntyy tahtoon ja ylistetään uutta tahtovaa ihmistyyppiä:

"Vallankin kun uusi, voimakkaasti tahtova yhteiskuntaluokka, työväestö, astuu valtiollisella alalla toimintaan, uskoen omiin voimiinsa, taisteluhaluisena, valloittavana - kuinka saattoi silloin taide ja sen mukana draamakirjallisuus, tuoda esiin vain passiivisia ihmisiä." (Fanny Davidson s.40)

tai:

"Ekspressionismi ei ole mukavuutta harrastavien ihmisten taidetta, ei mitään poroporvarillisille sieluille, jotka taiteesta etsivät vain huvia ja ajankulua. Se on vallankumouksellisen aikamme väärentämätön tuote." (Schikowski s.115)

sekä:

"Ja nyt tulee, elleivät kaikki merkit petä, jälleen suuri mullistus. Naturalismi kannetaan hautaan ja uuden taidesuunnan herruus alkaa. - - kapitalistisen kulttuurikauden kukistuminen synnyttää uuden expressionistisen taidesuunnan. Se sisältää kylläkin epäilemättä monia kapitalistisen ajan hajoamistuotteita itsessään, mutta sisimmässään kätkee se kuitenkin tulevaisuuden siemenen. (s.117)"

Monesti puhutaan siitä, miten I maailmansodan kohtuuttomat rauhanehdot ja juoksuhaudoissa vietettyjen vuosien traumat loivat pohjan II maailmansodalle, mutta sama levottomuus näkyi myös ajan taiteissa - eikä vain taiteissa, vaan näemmä myös siinä, miten taiteista puhuttiin. Aikalaiskuvaan lienee vaikuttanut myös se, että Hitler oli taiteelliselta maultaan niin taantumuksellinen, eikä ymmärtänyt mitään ekspressionismista, vaikka tässä ekspressionismi kuvataan juuri poliittisen vallankumouksen katalyyttinä.

Kenties olisin voinut liittää oheen myös kolmannen kirjoituksen, jossa pohditaan taiteen mahdollisuuksia poliittisten kenttien eriytyessä toisistaan. Kirjoittaja näkee uhkia sekä porvariston halussa tukahduttaa taide sääntöihin ja mukavuuteen sekä työväestön halussa vääristää taide poliittisten manifestiensa alustaksi. En ole vielä ehtinyt lukea kaikkia näyttämötaiteen vuosikerran kirjoituksia, mutta kunhan ehdin, niin skannaan ja julkaisen niitä myöhemmin useamman nipussa.