Kuka apropriaatiota arvostaa ja miksi?

Appropriaatio on kuulemma juuri nyt hyvinkin muodikas sana, vaikka ilmiö on ikiaikainen. Taiteilijat ovat aina ottaneet toisiltaan vaikutuksia, sekä jossain määrin plagioineet toistensa ideoita, juonikuvioita tai tyyliä. Apropriaatiosta tykätään puhua kenties siksi, että samaan hengenvetoon voidaan päteä myös tietämyksellä intertekstuaalisuudesta, mimesiksestä, kollaasi-tekniikoista tai piratismista ja tekijänoikeuksiin liittyvästä lainsäädännöstä. (Muut termit linkitin Wikipediaan, mutta oletan, että jokainen tietää mitä on piratismi.)

Jani Leinonen

Kenties apropriaatio, eli kulttuurinen omiminen (tai takaisinvaltaaminen) on juuri nyt huudossa, koska hiljattain Kiasmassa järjestettiin Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Sen yksi viesti oli, että taiteen on uskallettava vallata takaisin julkinen tila (kuten tekevät Banksy ja muut graffititaiteilijat) sekä kollektiivinen kulttuurinen pääomamme, johon lukeutuvat brändit ja monet muut symbolit.

Kansainväliset suuryritykset voivat isolla rahalla vallata käyttöönsä mainosplakaatit, mutta niillä ei ole oikeutta määrätä mitä kieltä me puhumme tai mitä sanoja me käytämme. Taiteen tehtävä on myös tehdä meidät tietoiseksi siitä, miten paljon meihin jatkuvasti yritetään huomaamatta vaikuttaa tuotesijoittelulla ja tutuksi tekemisellä, koska tuttu ja turvallinen herättää kuluttajassa luottamusta. Tunnettujen tuotemerkkien varastaminen, niiden sanoman muuntaminen sekä käyttäminen yritystä itseään vastaan on tämän ajan appropriaatiota, mutta käsite kätkee sisäänsä kokonaisen maailman.

Vastakulttuurien appropriaatiota voi hyvin hyödyntää myös runoudessa, kuten tein teoksessa Muovin kukkia (2010), missä useampikin otsikko tai runo viittaa mielikuvateollisuuteen.

"Connecting People"

On kuitenkin myös - tai jopa suuremmassa määrin - valtakulttuurin harjoittamaa varastamista ja omimista, josta voisi puhua myös monikossa eliittien appropriaationa.

Vasemmistolainen ja "tiedostava" varastaminen on yleensä vain epätoivoinen yritys herättää keskustelua siinä maailmassa, jossa kansainvälinen viihdeteollisuus säälimättä kopioi kaiken minkä se vain lain puutteissa voi. Esimerkiksi menestyneiden elokuvien jatko-osat ovat yleensä vain kopioita ensimmäisestä elokuvasta. Samat hahmot, melkein sama juoni, mutta vähän köykäisempi käsikirjoitus ja väsyneeltä kuulostavat näyttelijät.

Hollywoodilla on myös tapana tuottaa menestyneistä kansallisista elokuvista omia versioitaan, kuten tehtiin ruotsalaisen Stig Larsonin kirjoihin perustuvalle menestyselokuvalle Miehet jotka vihaavat naisia (2009), josta syntyi The Girl with the Dragon Tattoo (2011). Samoin aivan loistava ruotsalainen vampyyrielokuva Let The Right One In (2008) kääntyi paljon heikommaksi jenkkiversioksi Let Me In (2010), jolla on myös surkea nimi. Ideoiden omiminen on siis täysin sallittua, jos on rahaa millä mällätä. Monille kopioiduksi tuleminen on myös ollut suuri ylpeyden aihe tai ainoa tie näkyvyyteen. Pieni bändi saatetaan tuntea vain siitä, että suurempi bändi on tehnyt heidän biisistään cover-version.

Kirjojen tai elokuvien jatko-osissa alkuperäinen tekijä plagioi itseään, joten se ei ole mitenkään laitonta, mutta moni kokee sen silti moraalisesti kyseenalaiseksi, jos koko tarkoitus on vain rahastaa surkealla jatko-osalla ja yleisön odotukset pettyvät. Tämä on yksi osoitus kulttuurimme mimeettisyydestä, mikä laajemmin viittaa siihen inhimilliset kulttuurit perustuvat toistolle ja kopioimiselle. Me sarjatuotamme elämyksiä, mutta emme pelkästään rahastuksen vuoksi, vaan siksikin, että yleisö janoaa kokea tuttujen kokemusten ja tuttujen hahmojen herättämää turvallisuutta.


Siksihän Teletappien jokainen jakso oli lähes identtinen: Uudestaan! UUDESTAAN!

(En tiedä kuka kortin on suunnitellut, mutta tämäkin on mielestäni käsite-taidetta parhaimmillaan, kuten meemit usein ovat: Pokemon-Teletapit. Tällaista tulisi useammin ripustaa taidemuseon seinälle niin se heti näyttäytyisi paljon nerokkaampana.)

Eliiteistä monikossa, eli ketkä siitä apropriaatiosta nyt sitten kaikkein eniten tykkäävät?

Palataan otsikon kysymykseen: kenelle muotikäsite on merkityksellinen ja miksi?

Imitoimisen ja toiston ymmärtäminen ihmisyyden perusedellytykseksi ei ole hyödyllistä ainoastaan viihdeteollisuudelle, joka voi skaalata ideoita globaaliin mittakaavaan tai myydä ohjelma-konsepteja kansallisille toimijoille (kuten Big Brother tai Idols on kqaupallisen ja helvetin kalliin sapluunan mukaan kopioitu kaikkiin maihin, aivan samoin kuin McDonalds). Se ei ole hyödyllinen ainoastaan vastakulttuurille, joka voi taiteen ja ilmaisunvapauden nimissä julistaa jonkin alueen "yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi" tai lyödä vastapalloon vallan symboliikkaa, joka on peräisin pyramidin huipulta.

Appropriaatio on hyödyllinen käsite myös niille, jotka voivat päteä omalla tietämyksellään - kuten minulle, joka blogissani mieluusti name-droppailen nerokkaita ihmisiä, ja samalla tuon esiin oman sivistyneisyyteni. Totta kai rakastan puhetta intertekstuaalisuudesta, koska minua niin harvemmin vituttaa se, että taide on tulvillaan historiallisia ja ristikkäisiä viittauksia, joita tunnistamalla voi kellitellä omassa lukeneisuudessaan.

Ja silti se minua silloin tällöin vituttaa, ja mielestäni kaikilla on siihen oikeus. Appropriaatio olisi erittäin hyödyllinen käsite myös sille neljännelle ryhmälle (tai positiolle), josta katsottuna taide näyttäytyy omanlaisenaan eliittinä ja pienen sisäpiirin puuhasteluna, jonka sisällä tykätään päteä jutuilla, jotka vain siinä ryhmässä koetaan tietämisen arvoiseksi, ja kovasti nyökytellään ja juodaan viiniä ja haukutaan tyhmiä ihmisiä ja kehutaan toinen toistaan.

Erityisen selkeästi apropriaatio ärsyttää tavallista väkeä - ja aivan syystä - jos siitä tulee jonkun taiteilijan lähes yksinomainen työkalu ja tehokeino. Silloin hänen koko uransa näyttäytyy monen silmissä vain tyhjänpäiväisenä tekotaiteena, koska sillä ei ole omaa luovaa sisältöä, se on vain viittauksia, eli pelkkä pätemistä, vain sitä.

Seuraava katkelma on artikkelista "Ontology and the Challenge of Literary Appropriation", jonka on kirjoittanut Darren Hudson Hick:

"Levine is unquestionably one of the most influential artists of the last thirty years, and AWE4 is propably her most famous work. Levines's works of appropriation are, in short, taken very seriously By artists and art experts. To rail agains AWE4, it seems, is an exercise in futility." 
LINKKI artikkeliin
En minäkään tiennyt kuka on Levine tai AWE4, joten sitä täytyy avata.

Vuonna 1981 Sherrie Levine julkaisi näyttelyssä valokuvan, joka oli nimetty After Walker Evans: 4, koska se oli täydellinen kopio 1975 kuolleen Walker Evansin tunnetusta valokuvasta. Se oli siis sama valokuva, mutta eri taideteos, koska se oli nyt eri taiteilijan (ja tällä kertaa naisen) julkaisema.
LINKKI valokuvaan

Ymmärrän sen pointin, että kohtalaisen rustiikkisen kasvokuvan tulkinta muuttuu suuresti riippuen siitä, onko taiteilija nainen tai mies. Kuva kertoo hieman eri tarinaa, koska taideteoksen merkitystä pähkäillessämme me mietimme myös tekijän motiiveja. Jos kuvassa on alaston nainen provosoivassa asennossa, sen voi tulkita olevan pornografiaa (koska se kiihdyttää) tai feministinen protesti (koska se kiihdyttää myös, mutta eri syistä, sillä se samalla kommentoi sitä maailmaa jossa me elämme ja siihen liittyviä sukupuoliodotuksia).

Otetaan sama katkelma uudestaan, mutta suomennettuna:

"Levine on kiistatta yksi viimeisen 30 vuoden vaikutusvaltaisimmista taiteilijoista, ja Walker Evansia mukaillen on eittämättä hänen kuuluisin teoksensa. Levinen työ on otettu hyvin vakavasti vastaan taiteilijoiden ja taiteen tuntijoiden keskuudessa. Jos joku on nyt aikeissa hermostua tällaisen taiteen tähden, se on nähdäkseni täysin hyödytöntä" (koska tästä kohuttiin jo 1981, ja sittemmin apropriaatiosta on tullut osa taiteen traditiota).

On ymmärrettävää, että suurempi yleisö kokee tällaisen taiteen hyvin vieraaksi. Kyse on käsitetaiteesta, jossa leikitään kulttuurisilla normeilla ja taiteeseen liittyvillä odotuksilla, eikä niinkään taitotaiteesta, jossa tulisi näkyviin taiteentekijän käsityöläismäinen osaaminen.

Ero on merkittävä, sillä käsitetaide lähes aina vaatii yleisöltään suurta tietotaitoa, eli symbolista kompetenssia, kun taas perinteinen taitotaide vaatii sitä vain taiteilijalta. Taiteilijan tehtävä on olla työssään niin taidokas, että hänen kykynsä paljastuvat myös maallikolle.

Modernit abstraktit taiteet ja myöhemmät postmodernit liikkeet vaikuttavat monen silmissä yritykseltä päästä vähemmällä. Taiteilija ei viitsi opetella tekniikoita, joten hän ryhtyy käsitetaiteilijaksi, heittää yhteen jotain ideoita ja sitten kutsuu sitä taiteeksi. Nousu valokeilaan ei tietenkään onnistu niin helposti, mutta tällainen taide täysin ymmärrettävästi jättää yleisön kylmäksi, koska se ei avaudu. Se näyttää vain vessanpöntöltä tai siltä mitä se nyt sattuukaan olemaan.

Taiteilija on laiska paska ja ylimielinen kusipää. Tämä on vielä ihan reilua, koska kusipäisen ihmisen osa tässä maailmassa on usein kurja. Hän saa vapaasti tukehtua omaan vittumaisuuteensa ja kuolla nuorena who cares. Ei se mitään. Paljon pahemmalta näyttää se, kun lauma korkeasti koulutettuja ihmisiä seisoo vessanpytyn ääressä ja hehkuttaa sitä ihmeellisimpänä asiana koskaan. Se jo kirpaisee.

Taidetta jota ei ymmärretä - ja joka ennen kaikkea ei edes pyri tulemaan laajemman yleisön ymmärtämäksi - voi mielestäni täysin oikeutetusti kutsua elitistiseksi. Ja jos joku väittää muuta, hän joko itse kuuluu tuohon elitistien tyhmään (kuten minä, köh) tai sitten hän on säälittävä wannabe-taiteilija (myönnetään) tai sitten hän koettaa orwellilaisten sanaleikkien avulla kääntää asiat joksikin mitä ne eivät ole (tunnustan senkin).

On tyhmää kieltää, ettei ihmisillä olisi oikeutta hermostua. Se kielii kuplassa elämisestä. Ja samaan aikaan taiteelle hermostuminen on äärimmäisen hyödytöntä. Ragettaa voi minkä ehtii, mutta kaikenlaiset kohut ja vihaajat vain lisäävät entisestään tunnettujen taiteilijoiden julkisuutta. Jonkun taiteilijan tyrmäämisen sijasta olisi paljon fiksumpaa valita taiteilija, josta tykkää, ja tuoda hänet esiin parempana vaihtoehtona. Hyville jutuille yläpeukkua ennemmin kuin alapeukkua sellaiselle mikä ei itseä puhuttele.

Tapa jolla taide nykyään itseään markkinoi ja tyyli, jolla usein se julkisuudessa esiintyy, on kuitenkin vaarallisen harkitsematon, kun mietitään taiteen yhteiskunnallista roolia ja sen rajattomia mahdollisuuksia maailmamme mullistajana. Taide lähtee herkästi mukaan vastakkainasetteluihin ja edistää entisestään polarisaatiota, sillä kulttuuripääoman edusmiehet, kuten dosentit ja kriitikot ja muut asiantuntijat ovat usein aivan liian viehättyneitä omaan kykyynsä selittää auki taidetta, joka muille on liian vaikeaa.

Taiteen "expertit", kuten katkelmassa mainitaan, saattavat silloin tällöin tehdä tärkeää kansanvalistuksellista työtä, mutta liian usein he tekevät sitä itselleen - ollakseen muita parempia - eikä muita varten, toimiakseen tulkkina. Ja sitä paitsi he usein tekevät sen huonosti. Taidetta ei osata selittää. Siitä ei osata tehdä kiinnostavaa. Meillä on paskoja eksperttejä. Tai kenties heitä onkin liian vähän, jotta ei synny kilpailua joka pitäisi laatua yllä?

Appropriaatioon liittyy sekin, että omilla hienoilla selityksillä ownataan jonkun toisen teos osaksi omaa asiantuntemusta. Sitähän asiantuntijat juuri tekevät: he ovat riippuvaisia siitä, että jokin ilmiökenttä on liian monimutkainen, jotta he saisivat pyytää konsultin arvolleen sopivia palkkioita siitä hyvästä, että selittävät käsitteitä ja avaavat teorioiden hienouksia.

Asuntomarkkinat ja kvalifysiikka

Asuntojen hinnat ovat käytännössä aina nousseet. Miksi? Yksinkertaisin selitys löytyy siitä, että 70% suomalaisista omistaa asunnon. Enemmistön etujen mukaista on, että asuntojen hinnat nousevat, koska sitä kautta heidän oman asuntonsa arvo kohoaa.

Koska asioiden arvo määrittyy kollektiivisesti ja subjektiivisesti, voidaan asuntojen jatkuvaa hintakehitystä selittää jo pelkästään sitä kautta, että ihmiset haluavat nähdä hintojen kohoavan. Totta kai myös muita selityksiä voidaan kaivaa esiin, mutta mutkia oikoen on kyse mielikuvituksen voimasta.

Asuntojen hinnan nousu on hieman kuin joulu. Me odotamme joulua, ja joulu tulee.

Tämä on kvalifysiikkaa. Fantasian voima materiasta.

Asuntojen rakentaminen on tällaisessa tilanteessa hyvää bisnestä. Tästä seuraa paradoksaalisesti, että asuntojen hinta kohoaa entisestään.

Katsotaan vaikkapa kustannuslaskurilla, mitä omakotitalon rakentaminen maksaa Espoossa:

https://www.rakentaja.fi/kustannusarvio/ 

Jos muuttujat säädetään sellaisiksi, että asunnon rakennuskustannukset ovat 300.000 euroa, voidaan melko turvallisesti olettaa, että vastaavan talon ostaminen avaimet käteen periaatteella maksaisi lähemmäs puoli miljoonaa. Kuten totesin, asuntojen rakentaminen on hyvää bisnestä.

Koska asunnot ovat kalliita, on rakennuttajilla varaa kilpailla varustelutasolla. Niinpä omakotitalossa saattaa olla lämmittetty autotalli, leivinuuni ja kaikkea muuta kivaa.

Tämä nostaa asuntojen hintoja, koska asunnon ostajat ajattelevat tehneensä hyvät kaupat. He uskaltavat asuntoa myydessään pyytää siitä reilusti enemmän kuin ostaessaan asunnon.

Koska asunto on kallis, täytyy sitä varten ottaa pankkilaina ja lainan maksamisen korot asukas mielellään lisää asunnon hintaan. Tämä nostaa asunnon hintaa, vaikka vastaavan rakentaminen ei olisi yhtään aiempaa kalliimpaa.

Taustalla asuntojen hintakehityksen hyväksymisessä on siis se, että omistusasunnot ovat yleisin asumisen muoto ja enemmistö kansalaisista mieluusti hyväksyy fantasian, jossa heidän asuntonta arvo on tähtitieteellinen. Niinpä se on.

Tämä on paradoksaalista, koska omistusasunnon alkuperäinen ajatus oli se, että asuttaisiin pitkällä tähtäimellä edullisemmin. Silti ollaan valmiita maksamaan asunnosta ylihintaa, koska kaikki muutkin ovat osana samassa leikissä.

Talouden perustavat säännöt rikkoutuvat asuntosektorilla, koska ihmisten kollektiivisen mielen tuottama fantasia on niin voimakas. Kaikki yleisesti hintoja alentavat taloudelliset säännönmukaisuudet lasketaan asuntojen hinnannousun osaselityksiksi, vaikka taloustieteessä tulisi tapahtua päinvastaista:

1. Kilpailu lisää hintoja, vaikka sen tulisi laskea hintoja.

2. Suuret voitot lisäävät hintoja, vaikka vapaan kilpailun tulisi pakottaa voittomarginaalit alas.

3. Tuotteen rapistuessa (esimerkiksi autot) sen hinnan tulisi laskea, mutta asuntojen hinnat nousevat.

4. Tavoitteena on säästäminen, mutta silti hyväksytään se, että maksetaan liikaa.

Asuntojen hinnat eivät tietenkään kohoa muuttotappiokunnissa, vaan suurissa kaupungeissa, joissa tontit ja kiinteistöt ovat rajallinen hyödyke. Tämä onkin yleisin selitys asuntojen hintakehitykselle ja liki pitäen ainoa, joka on looginen talousteorian valossa.

Loogista siis olisi muuttaa paikkakunnalle, josta asunnon saa halvalla. Tässäkään suhteessa eivät ihmiset voi toimia loogisesti, koska työt eivät seuraa perässä.

Mutta, eikö siis olisi tämän kaiken valossa loogista viedä työtä sinne, missä asunnot ja myös muut kiinteistöt ovat halpoja? Nykyäänhän voi yritys helposti markkinoida tuotteitaan verkossa, ei sen tarvitse sijaita Helsingissä.

Tässä on vain se ongelma, että ihmisten kollektiivisen fantasian uhmaaminen on liki mahdotonta. Yrityksillä ja perheillä on myyttinen pelko siitä, että myös heidän elämänsä ja heidän ammattitaitonsa ja heidän työantajansa tuotteiden arvo tulisi samalla tavoin kadottamaan arvonsa, kuten käy asunnoille muuttotappiokunnissa.

Eräällä tavoin me kollektiivisesti kuvittelemme, että maa, jonka arvo alenee, on radioaktiivista tai kirottua. Olisi aivan liian suuri ponnistelu kääntää itsensä ja kollegansa ja puolisonsa ja kaikki muut uskomaan, että syrjäseudulle muuttaminen on turvallista.

Eihän se olekaan turvallista. Kehä III:sen ulkopuolella odottavat sudet ja henkinen taantumus. Maaseutu on kuin Stephen Kingin tarinoiden talvinen hotelli tai intiaanien hautausmaa. Siitä koituu vain kauhistuttavia asioita, jos laskee jalkansa kirotulle maalle. Jos muuttaisi kohtuullisemman elintason perässä esimerkiksi Kouvolaan, niin johan sitä ensimmäisenä talvena kirveen kanssa hakkaisi palasiksi oman lapsensa ja vaimonsa.

PS.
Kuten kuva vihjaa niin mieti miten välttämätöntä kauhuelokuvalle on sijoittuminen pieneen kaupunkiin tai syrjäseudulle. Psycho, Amityville horror, Maissilapset, The Wicker Man, Halloween, Poltergeist, Tappajahai... tai sarjat True Detective, Twin Peaks...  Aikamme tarinat antavat vahvan signaalin siitä, että kauhistuttavimmat (tai kummallisimmat) asiat tapahtuvat "Jumalan selän takana". Lisäksi kauhu yhdistyy hyvin usein idylliin.

Kenties taustalla on vaisto, joka saa meidät pelkäämään metsää ja kuvittelemaan tuntemattomat seudut täyteen petoja. Ja kuitenkaan en metsässä kävellessäni pelkää villieläimiä. Pelkään niitä vain myyttisessä metsässä, joka tulee uniini.

Eriarvoisuuden synty ja vaikutukset, osa 1

Kaksi vuotta sitten OECD julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan eriarvoisuuden kasvu on leikannut talouskasvua Suomessa ja muissa edistyneissä maissa ympäri maailmaa:
Taloussanomat.fi/nain-tuloerot-vaikuttivat-suomen-talouskasvuun (2014)

Tuloerot nähdään joissakin piireissä jopa tervetulleeksi ilmiöksi, mutta historiallisesti niiden on selitetty haittaavan yhteiskuntaa usein tavoin:

1.) Adam Smithin mukaan eriarvoisuus vieraannuuttaa säädyt toisistaan, vaikeuttaen keskinäistä kommunikaatiota ja yhteisymmärrystä. Seurauksena on kärjistynyt politiikka sekä jakaantunut valtio, joka kykenee huonosti tavoittelemaan koko maan yhteistä etua ja menestymään kansainvälisessä kilpailussa.

Perinteinen oikeisto-liberaali näkemys on, että yläluokan tulee huolehtia köyhempien pärjäämisestä oman etunsa tähden, jotta politiikassa eivät pääsisi valtaan populistit ja vihanlietsojat. Ihmisten elämänpiirien polarisoituminen ja  äärimmillään voi johtaa lakkoihin, mellakoihin tai jopa sisällissotaan. Tällaista poliittisten näkemysten radikalisoitumista on havaittavissa etenkin Yhdysvalloissa, jos emme tahdo ottaa esimerkiksi vaikkapa Libyaa tai Syyriaa, joissa eriarvoisuusja eliitin vieraantuminen kansasta johti väkivaltaiseen kansannousuun.

Tässä tuli oikeastaan jo ilmi useampia huonoja puolia, mutta pääsimme vasta alkuun, sillä:

2.) OECD itse näkee eriarvoisuuden ongelmaksi sen, että yhä useampi kadottaa toivonsa ja putoaa kelkasta, eli jättää koulut kesken, syrjäytyy ja muuttuu siten taakaksi sekä itselleen, että yhteiskunnalle.

Eriarvoisuuden lisääntyessä yhteiskunnallinen nousu vaikeutuu vaikeutumistaan, kunnes tulee piste, jossa valtava osa nuorista kerta kaikkiaan luovuttaa. Tämä näkyy kouluissa oppimistulosten polarisoitumisena.

Lapset oppivat jo ala-asteella, että he elävät täysin erilaisissa todellisuuksissa. Toisilla on kaikki uusimmat vempaimet ja toisilla hyvä jos varaa koulukirjoihin. Vanhempien masennus tai katkeroituminen ei ainakaan helpota keskittymistä opiskeluun.

Kun suuri osa ikäluokasta jättäytyy poi kilpailusta mahdottomilta ja epäreiluilta tuntuvien lähtöasetelmien vuoksi, koko yhteiskunta rampautuu pysyvästi. Sadat tuhannet eivät investoi itseensä koulutuksen muodossa, minkä seurauksena he ovat pysyvästi ulkona työelämästä, ja heidän panoksensa bruttokansantuotteeseen jää olemattomaksi.

Näitä kahta lähestymistapaa voisi nimittää eriarvoisuuden ongelmakentän klassisiksi lähestymiskulmiksi. Muitakin löytyy, mutta ensin siihen kuinka eriarvoisuus syntyy ja kuinka se täysin luonnollisesti riistäytyy käsistä, ellei asiaan puututa - ja ellei kasvavaa eriarvoisuutta tunnusteta ongelmaksi.

Miksi eriarvoisuus kasvaa kasvamistaan?

Myös eriarvoisuuden alkuperää voidaan hahmottaa monin tavoin. Näiden näkökulmien tai teorioiden kuvaamat prosessit eivät yleensä kiistä tai kumoa toisiaan, vaan voimistavat toistensa vaikutusta.

A.) Taito käyttää rahaa, mikä on oikeastaan itsestäänselvyys. Kun ihmisellä on suuriä omaisuuksia, on todennäköisempää, että hän osaa käyttää rahaa säästäväisesti ja sijoittaa sitä järkevästi ja tuottoisasti. Jos taas ihmisellä on vähän rahaa, on todennäköisempää (mutta ei missään nimessä automaatio), että hän osaisi käyttää rahaa. Tästä seuraa, että ihmiset, joilla rahaa on, todennäköisemmin (suurena populaationa tarkasteltuna) osaavat sen avulla hankkia itselleen yhä enemmän varallisuutta.

Vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa on tavallaan jopa tavoitteena se, että köyhimpien joukosta suodattuisivat koululaitoksen ja työmarkkinoiden avulla ne yksilöt, joilla on yhteiskunnallisen nousun mahdollistamia kykyjä. Vaikka paljon riippuu sattumasta, on myös avoimen liikkuvuuden yhteiskunnassa piilotavoitteena tuottavuuserojen ja elintason asteittainen polarisaatio sitä kautta, että kyvyttäin aines pääsee parhaisiin virkoihin.

Samaan aikaan tietenkin rikkaiden kuuluisi pudota alemmas, jos he eivät osaa huolehtia itsestään ja omaisuudestaan. Kaikissa yhteiskunnissa on kuitenkin itsestäänselvää, että eliitit huolehtivat myös omistaan. Jopa suvun mustat lampaat koetetaan pitää kiinni kutakuinkin säädyllisen elintason piirissä, jotta he eivät nolaisi lähisukulaisiaan.

B.) Tietotaidon ja apuvoimien jakautuminen. Kun yksi taho: perhe, suku, ammattiryhmä tai laajempi liittouma saa valtaa ja resursseja, se kykenee haalimaan markkinoilta palvelukseensa paremmat apuvoimat. Eliiteillä on varaa maksaa paremmille asianajajille, sijoitusneuvojille, lääkäreille, opettajille ynnä muille. Täten heidän asemansa paranee entisestään kilpailtaessa resursseista.

Kaikissa yhteiskunnissa on helpompaa lisätä vaurautta kuin hankkia sitä tyhjästä. Neuvokkaatkin yrittäjät ovat uransa alkutaipaleella usein yksin, elleivät osaa verkostoitua. Silti jopa verkostoissa on se ongelma, että uusien tehokkaiden ja osaavien ryhmien näkyvyyden kasvaessa on eliitin helppo ostaa pois kilpailijansa, eli maksaa heidän yrityksestään tai osaamisestaan ja haalia lupaavista ja nousevista ilmiöistä parhaat ideat ja uksilöt omaan talliinsa.

C.) Onnen ja vastoinkäymisten kumuloituminen. Hyvin toimeentulevien on vaivatonta hankkia itselleen ja lapsilleen parempaa koulutusta sekä terveydenhuoltoa, minkä lisäksi he todennäköisemmin altistuvat ystävä- ja työpiirissään menestystä sekä hyviä elämäntapoja edistäville asenteille. Samaan aikaan huonoista lähtökohdista tulevat ihmiset joutuvat usein kannattelemaan oman niukkuutensa ohella myös perheensä tai ystäväpiirinsä ongelmia. Niukkuus tuottaa monia fyysisisiä ja henkisiä haasteita, mistä syystä puhutaan "moniongelmaisista".

D.) Pienen ryhmän etujen ajaminen on poliittisesti helpompaa. Eliitit ovat väkimäärällisesti aina pienempiä, mistä seuraa, että niiden on helpompi neuvotella yhteisestä edunvalvonnasta kuin kymmenien tuhansien jäsenten kansanliikkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Kokoomuksen on helpompi kabineteissa luoda johdonmukainen toimintasuunnitelma kuin Vasemmiston, jonka olisi kyettävä kokoamaan heikosti äänestävistä ja monilla tavoin erimielisistä ihmisraunioista (eläkeläiset, opiskelijat, työttömät, sairaat, anarkistit) yhtenäistä poliittista tahtoa.

Tilannetta vaikeuttaa myös se, että menestys synnyttää itsevarmuutta, mikä puolestaan auttaa karismaattisuudessa silloinkin, kun omalle kannalle ei olisi kovin varmoja todisteita. Moni myös uskoo, että menestyneen ihmisen mielipiteiden kuunteleminen auttaisi häntä itseäänkin menestymään, vaikka lähtökohdat olisivat täysin toisenlaiset.

E.) Näennäisesti keskiluokan etua palvelevat järjestelmät ajavat eliitin etua. Palkit ja sijoituslaitokset julistavat teoriatasolla, että ne tahtovat lahjoittaa rahaa (eli resursseja) ahkerille asunnonhankkijoille tai uusille yrittäjille. Vaikka lainat auttavat monia yhteiskunnallisessa nousussa ja unelmien toteuttamisessa, on suuressa mittakaavassa kuitenkin kyse valtavasta tulonsiirrosta keskiluokilta kaikkein rikkaimmille. Pankit keräävät korkoina aina suuremmat voitot kuin mitä ne jakavat lainoina. Lainaraha käy keskiluokan hallussa, mutta keskiluokan ahkeruus ja uudet yritykset suuressa mittakaavassa imevät alimpien kansanosien ostovoimaa ja siirtävät voittoja menestyvälle keskiluokalle sekä pankeille ja omistajille. Pankit voivat jatkaa toimintaansa vain jos rahaa siirtyy pyramidissa enemmän ylöspäin kuin alaspäin,

Samasta syystä valtiollisten keskuspankkien on kaiken aikaa luotava markkinoille uutta rahaa. Maailman enemmistö elää velassa ja omistaa pelkästään velkaa, koska suuressa kokonaiskuvassa investointisektori on jättiläismäinen imuri, joka pääomia investoimalla synnyttää häviäjiä ja voittajia. Voittajien pääomat ovat vuosikymmen vuosikymmeneltä aina vain suurempia, samoin kuin heidän maksamansa palkkiot parhaille menestyville yksilöille (kuten yritysjohtajille, urheilijoille tai rokkitähdille).

F.) Saavutetut edut, kuten luonnolliset monopolit, lisenssit, patentit, infrastruktuuri, valmiit organisaatiorakenteet, ynnä muut auttavat pääomia hankkimaan epäreilun edun kilpailussa.

Työllä pystyy kyllä rikastumaan, mutta paljon tehokkaammin rikastuu saavutetuilla eduilla. Vaikka liberalismin perusajatuksiin kuuluu vapaan kilpailun esteiden purkaminen, on silti sallittu esimerkiksi tekijänoikeuksien ja patenttien suoja-ajan jatkaminen. Tämä mahdollistaa sen, että kuuluisan taiteilijan perilliset tai levy-yhtiö saavat miljoonatuloja tekemättä yhtään mitään.

Millä talousteorialla tai oikeudenmukaisuuskäsitteellä tällaisia tyhjästä tulevia tuloja sitten perustellaan? Vastaus on, ettei niitä perustella. Kyse on siitä, että valmiiksi rikkailla ja vaikutusvaltaisilla tahoilla on ollut hyvät mahdollisuuden kaikessa rauhassa lobata sellaisia lakeja ja neuvotella sellaisia sopimuksia, joissa niiden saavutetut edut muuttuvat asteittain yhä räikeämmäksi eriarvoisuudeksi.

G.) Tuloerojen kumuloituminen omaisuudeksi. Kokonaiskuvan hahmottamiseksi tulisi puhua erikseen omaisuuseroista sekä tuloeroista. Käytännössä julkisuudessa ei hiiskuta mitään valtavista eroista eri yhteiskuntaluokkien omaisuudessa. Jos tuloeroissa on kaksinkertainen ero, se saattaa muuttua yhden sukupolven aikana 10x tai 100x eroksi omaisuudessa.

Selkeimmin tämä näkyy silloin, jos 2.000 euroa kuukaudessa tienaavan ihmisen kaikki tulot kuluvat tuon kuukauden aikana. Samaan aikaan 4.000 euroa tienaava henkilö (tuskin kokonaan, mutta teoriassa) voisi käyttää elämiseen 2.000 euroa ja sijoittaa loput 2.000 euroa. Kun päälle laskee korot tai sijoitusvoitot, on näiden kahden henkilön omaisuudessa eläkeiässä jättimäinen ero, vaikka ero ei olisi mittava tuloja katsottaessa.

Hulluinka koko tilanteessa on se, että 2000 euroa kuukaudessa tienannut henkilö saa pienempää eläkettä kuin enemmän tienannut, vaikka todennäköisesti suurempituloisella on paljon suuremmat eläkesäästöt. eikä hän tarvitsisi yhtä mittavaa eläkebonusta, jonka alkuperäinen tarkoitus on auttaa vanhaa ihmistä selviämään vanhuutensa koettelemuksista.

H.) 2000-luvun uudet syyt eriarvoisuuden kasvussa: Toistaiseksi olen puhunut lähinnä vain ajattomista ja perinteisistä tekijöistä, mutta viime vuosikymmeninä on eriarvoistumista kiihdyttänyt (tai pelin sääntöjä muuttanut) globalisaatio sekä robotisaatio, jotka ovat siirtäneet työpaikkoja halvemman elintason maihin tai hävittäneet niitä lopullisesti.

Globaalisti katsottuna on miljoonien ihmisten elintaso kohonnut köyhissä maissa, mutta samaan aikaan on muuttumassa uhanalaiseksi länsimaiden vauras ja turvallisuudesta nauttinut keskiluokka. Aiemmin kansalliset pienemmät yritykset ovat vaikeuksissa, koska globaalit megayritykset saavat ansiotonta kilpailuetua siitä, että ne pystyvät paremmin kiertämään veroja.

Verojen välttelystä on seurauksena myös se, että valtioiden verokertymä pienenee juuri samaan aikaan kun työttömyys lisääntyy. Näiden kahden ongelman samanaikaisuus saa aikaan sen, että käytännössä kaikki valtiot velkaantuvat.

Eriarvoisuuden epätoivotut seuraukset 3.-10.

Alussa käsittelin vain kaksi yleisintä näkemystä eriarvoisuuden ikäville seurauksille. Jatkan seuraavassa kirjoituksessa näiden vähemmän tunnettujen näkökulmien erittelyä. Kaikkien kohdalla en välttämättä osaa nimetä tarkkoja lähteitä. Pyrin puhumaan yleisemmän kansantaloustieteellisemmän tai sosiologisen oppineisuuden pohjalta. Jos vedän jotakin hatusta, on ajatus todennäköisesti päätynyt sinne hattuun jostain mitä olen lukenut. Kuka sitä kaikkea muistaa.

3. lähestymistapa on kenties kiistellyin, mutta sen vaikutukset ovat mahdollisesti jättimäisiä. Kysymys on siitä, kenen käsissä raha palaa tehokkaimmin takaisin talouden virtaan ja liikuttaa jättimäisiä kysynnän ja tarjonnan rattaita. Perinteinen oikeisto on painottanut investointien merkitystä, kun samaan aikaan sosiaalidemokraatit ja keskiluokat mielellään painottavat ostovoimaa. Varmaa ainakin on, että kaikkein köyhimpien käsissä raha palaa kaikkein nopeimmin kulutukseen. Pelkona on kuitenkin se, että he eivät kuluta saamaansa rahaa järkevästi, vaan haaskaavat sen heti viinaan ja turhuuksiin.

Tällaisten pelkojen tueksi ei tahdo löytyä todisteita. Päin vastoin kohtuullisen tulonlisäyksen avustuksella myös köyhän ihmisen turvallisuudentunne lisääntyy ja hänen luottamuksensa yhteiskuntaan kohenee. Tästä taas on seurauksena se, että useimmat pääsevät irti pelon synnyttämästä tyhmistymisen kierteestä, eivätkä enää pakene toivottomuutta viinaan, huumeisiin, uhkapeleihin tai muuhun toimintaan, jota köyhyys lähinnä ruokkii.

Orjuudessa elämisen hinta-laatu

Eli mietelmiä suurkaupungista sekä epärationaalisen psykologian tunnistamisesta omassa elämässä.

Olen joutunut myöntämään, että eräät suuret inhimilliset haasteet ovat vielä paljon suurempia kuin olen ennakoinut.

Esimerkiksi kehon hyvinvointi suhteessa onnellisuuteen. Sitä voisi parikymppisen hybreksessä kuvitella, että pelkällä tahdonvoimalla voi kestää ne pienet epämukavuudet, joita koituu vaikkapa syömisestä tai nukkumisesta säästämällä.

Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Tämä voisi toimia romaanin aloituslauseenakin: Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Romaanissa en tosin jatkaisi sitä näin suoraviivaisesti: Tarkoitan tietenkin sitä, että ruumis ja alemmat vaistotoiminnot suostuvat tekemään kompromisseja, kun niille luvataan, että keski-iässä sitten herkutellaan ja myös harrastetaan enemmän liikuntaa, kun työn vaatimus rutinoitumisen kautta vähenee samassa suhteessa kuin palkka kohoaa.

Kun keski-ikä koittaa, mutta elämä ei muutukaan aiempaa helpomaksi, on aivojen aina vain vaikeampi perustella sitä, kuinka se on pitänyt mahan tyytyväisenä puhumalla pian koittavista työsuhde-eduista ja luksuselämästä.

Maha ottaa omansa nyt eikä heti. Kokouspöytään ilmestyy salaatin paikalle voisilmäpulla. Perjantainen oluttuoppi vaihtuu jokailtaiseen olutlasilliseen stressaavan työpäivän päätteeksi. Kuntosalikortti vaihtuu isompaan autoon, jotta maha mahtuisi mukavasti ratin taakse.

Kaksi myöhempääkin kappaletta voisivat ehkä olla samasta romaaninaloituksesta, vaikka en ole niitä kursivoinut. Sanotaanhan, että romaani on kuin sika, että se syö melkein mitä tahansa.

Itse olen onnistunut pitämään vyöni kutakuinkin alkuperäisessä kuosissa. Uusia reikiä ei vielä ole tarvinnut lisätä, vaikka olutta on kulunut.

Olen myöntänyt itselleni ennen kaikkea sen, että aivot tarvitsevat lepoa. Väsynyt tajunta huutaa rasvaa ja sokeria. Riittävät yöunet ovat yksi terveyden tukipilari. Pidän myös vuosittaisen paastoviikon, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kahvistakin pidän taukopäiviä, mutta kuntosalikorttia ei ole. Elintaso ei siihen ihan riitä.

Kaupunkiin liittyvät kauhut

Eräs psykologiani heikko kohta ovat metsästäjä-keräilijän geenit. Olen selkeämmin paikkaa vaihtava eläin kuin yhdessä paikassa samaa työtä tekevä maanviljelijä, Se on varsin yleinen ad-hd-ihmisiä yhdistävä piirre: levottomuus, jota tylsä ja yksipuolinen työ tai vaihtelun puute aiheuttavat. Monille muillekin tämä ongelma on toki tuttu, mutta itselleni rutiinien kehittäminen tai säännönmukaisuuksille altistuminen on ylitsepääsemätön ongelma.

Tarkemmin sanoen en pääse asiasta yli, ali tai ympäri. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan se, että palaan metsään.

Metsässä käveleminen tutkitusti rauhoittaa, mutta joillekin metsä on arjen pientä luksusta, toisille se on lääke. Ilman sitä lääkettä ei mieli pysy kasassa. Kaupunki muuttuu ahdistavasta shakkiruudukosta konkreettiseksi vankilaksi.

Maanviljelijän geeneillä laajemmin varustettu, useita sukupolvia kaupungissa asunut ja asteittain sinne sopeutunut henkilö omistaa kaksi menestyksen kannalta tärkeää ominaisuutta:
1.) Hän osaa odottaa palkintoa.
2.) Hän osaa iloita tasavertaisen hyvin (rationaalisesti) sekä työstä että sen saavutuksista.

Itsekin osaan odottaa palkintoa sikäli, että olen tehnyt paljon työtä kirjallisen urani eteen. Olen elänyt erittäin pienillä tuloilla uskotellen itselleni, että asiat muuttuvat paremmiksi: kannattaa hakea kouluun, kannattaa opiskella elämää, eikä vain työtä varten...

Vaikeampaa minulle on iloita asioista, jotka marxilaisen termistön mukaan edustavat työstä vieraantumista.

Jos esimerkiksi mökillä pilkon puita ja sytytän tulen takkaan, saan suunnatonta iloa siitä, että en joudu olemaan kylmissäni.

Jos sen sijaan teen työtä, josta saan rahaa, jotta voin maksaa kaupungissa sähkö- ja lämmityslaskuni, en saa samanlaista tyydytystä. Tunnen vain että rahaa tulee ja rahaa menee.

Osaa selittää itselleni, että nyt minun pitäisi iloita siitä, etten joudu olemaan sään armoilla, mutta en osaa kokea sitä iloa. Tästä syystä puhun psykologisesta epärationaalisuudesta: järkeni ja tunteitteni välillä on katkos, joka on yleisinhimillinen, mutta jota en osaa ratkaista.

Minulle ratkaisuksi tuntuu kelpaavan vain se, että määräajoin käyn mökillä tuntemassa sitä onnellisuutta, jota kaupungissa en koe.

Olen onnellinen, jos kerään sieniä tai marjoja, jos kalastan, kaadan puita, hakkaan halkoja ja lämmitän saunan.

Jos käyn kaupasta hakemassa samat elintarvikkeet tai lämmitän saunan nappia painamalla, on hyvin vähän mitään tekemistä sillä, olenko ansainnut sen työllä tai olenko vapaamatkustaja. Tunnen lähinnä tyhjyyttä, jota reunustaa vuoroin tylsistyminen tai pakokauhu.

Vähäistä iloa tuottavat ponnistelut aina vain vähemmän palkitsevan elintason saavuttamiseksi

Jotain siinä kuviossa on pielessä, kun miljoonat istuvat sohvalla pelaten Skyrimiä tai World of Warcaftia, joita olen aiemmin nimittänyt (suurella kunnioituksella) sienestyssimulaattoreiksi.

Olen saanut oikeassa metsässä oikeiden sienten perässä juoksemisesta monin verroin konkreettisempaa iloa kuin keittäessäni taikajuomia kokoamistani yrteistä jossain fantasiapelissä.

Tuolla ulkona on avoimen maailman peli, jossa on paljon enemmän vapauksia kuin missään ihmisen suunnittelemassa pelimaailmassa. Ongelma on lähinnä se, että kaupunkien ja luonnon tarjoamien vapauksien välillä on suuri ero. Koskaan en ole kokenut sellaista yltäkylläisyyttä kaupungissa, jota olen kokenut vetäessäni veneeseen suuren ahvenen toisensa perään tai kahmiessani korin täyteen täydellisiä herkkutatteja.

Kaupungeissa enin osa tilasta on kiellettyä: kahleiden sekä kaltereiden pilkkomaa, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Voit vaikka tehdä kadulla kulkiessasi laskelmia siitä, miten monet kaikista ovista Helsingin keskustassa sinulle avautuvat. Huomaat, että joka paikassa on monin verroin enemmän suljettuja ovia - niitä vain ei merkitä yhtä selkeästi kuin avoimia ovia, joista asiakkaan toivotaan astuvan sisään. Suljetut ovet vievät lukuisiin yksityisiin tiloihin, varastoihin sekä huoltokäytäviin. Jopa avoimena olevat tilat lähes aina edellyttävät rahaa, jotta niissä olisi mitään mieltä asioida.

Ihmisten väenpaljous keskittyy muutamiin vapaisiin tiloihin, kuten puistoihin tai kävelykaduille. Jos jossakin on vapaata tilaa, voit olla lähes varma, että se on täynnä parkkiin ajettuja autoja tai turisteja.

Kaupunki on äärimmäisen suljettu tila, kaikkea muuta kuin avoimen maailman simulaattori. Kaupungissa on erittäin suuri houkutus paeta todellisuutta simulaattoriin, jossa maailma todellakin on vapaa tutkimusmatkoille sekä arvostuksen tai varallisuuden kehittämiselle.

Tietokonepelit ovat kuin huumetta, koska melkein kuka tahansa havaitsee hyvin äkkiä, että ne palkitsevat meidän alkukantaista metsästäjä-keräilijän mieltämme tehokkaammin kuin todellisuus - etenkin kaupunki, joka on putkijuoksu työhön ja takaisin, joka on puolestaan vain yksi pakollinen leveli elämän mittaisen uraputkijuoksun sisällä.

2000-luvun elämä on taistelua itsearvostuksesta, mutta samaan aikaan se on myös pidempää modernismin jatkumoa, jossa työ ja palkinto ovat etääntyneet toisistaan. Vieraantuminen ei ole kuitenkaan kapitalistien juoni, vaan se liittyy laajemminkin siihen kuinka ihminen on biologisesti ja psykologisesti jäänyt jälkeen teknologisessa kehityksessä. Meitä ei ole suunniteltu istumaan ja silti me istumme. Meitä ei ole suunniteltu tuijottamaan vain lähelle ja silti me katsomme vain lähelle (konkreettisesti, kun katsomme ruutua, jolloin yhä useammat tarvitsevat silmälasit).

Mitä paremmin teknologia tyydyttää meidän biologiset perustavat tarpeemme, sitä vakavammin me tulemme tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Ilman perustavia tarpeita tyydyttävää työtä me olemme hyödyttömiä itsellemme. Ilman resursseja ja vapauksia, jotka mahdollistaisivat korkeampia tarpeiden, kuten taiteellisten tai tieteellisten päämäärien tavoittelemisen, me olemme tarpeettomia muille ihmisille.

Ja kuitenkin paradoksaalisesti alempien tarpeiden tullessa tyydytetyiksi napin painalluksella, me näemme yhteiskunnan tekevän aiempaa vaikeammaksi korkeampien tarpeiden tyydyttämisen.

Näin me olemme tuplasti tarpeettomia, ja joudumme entistä kovemmin taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että olemme vain orjia kaupungissa, joka ei meitä palvelukseensa edes haluaisi.

Greenpeace vastaan nobelistit

Pakko palata GMO-kiistaan, josta olen kirjoittanut aiemmin, koska somessa pyörii niin kiivaana kirjoituksia 109 tai 110 nobelistista, jotka ovat julkaisseet Greenpeacelle omistetun "kohteliaan" vetoomuksen lopettaa kultaisen riisin vastustamisen. Kirjettä ei ole kuitenkaan laadittu kovin ystävälliseen henkeen, koska lopussa syytetään Greenpeacen syyllistyneen "rikokseen ihmisyyttä vastaan". Kirjeessä ei myöskään tarjota muita perusteluja kuin että tiede sanoo näin ja me olemme tieteen ääni.
http://supportprecisionagriculture.org/nobel-laureate-gmo-letter_rjr.html

Jupakassa on useita todella surullisia puolia. Ensinnäkin "tieteen" varjolla turvaudutaan uskomattoman heiveröisiin argumentteihin ja tökeröön retoriikkaan.

Jos Greenpeacen sivuilta lukee, miksi siellä vastustetaan kultaista riisiä, ei siellä todellakaan puhuta samasta asiasta, jonka Forbesin toimittaja on tempaissut hatustaan:

"Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science. Their opposition seems to rely on... the argument that “natural” is always better."

nobelists-to-greenpeace-drop-your-anti-science-anti-gmo-campaign/#37a34fbe3ad7

Öö. Mitä tähän nyt sanoisi. Ehkä kumminkin kannattaisi ensin selvittää miksi Greenpeace vastustaa kultaista riisiä. Greenpeacen omalla sivulla ei esiinny sanaa "natural" kuin kerran, ja se on yhteydessä "natural diversity", mikä ei tarkoita luonnollista, vaan luonnon monimuotoisuutta. Ilmeisesti nämä asiat on vaikea sekoittaa keskenään tai sitten toimittaja toimii puhtaasti ennakkoluulojensa varassa.

Greenpeace perustelee GMO-viljan ja myös kultaisen riisin vastustusta esimerkiksi näillä perusteilla:

"Golden' rice does not address the underlying causes of VAD, which are mainly poverty and lack of access to a healthy and varied diet. This GE rice is a technological fix that may generate new problems. For example, the single-crop approach of GE 'Golden' rice could make malnutrition worse because it encourages a diet based solely on rice, rather than increasing access to a diverse diet of fruits and vegetables"

http://www.greenpeace.org/international/en/campaigns/agriculture/problem/Greenpeace-and-Golden-Rice/

Puhutaanko yllä jotain "alkuperäisyydestä" tai ruoan turvallisuudesta, joka on kaikkien muiden huulilla? Tieteen kerrotaan suureen ääneen todistaneen, että geenimuunnellusta ruoasta ei siirry ihmisiin muunneltuja geenejä, mutta eihän kritiikissa ole kyse siitä. Sehän on tieteisfiktiota. Paljon suurempi vaara koituu luonnon monimuotoisuudelle, jos kaikkialla aletaan käyttämään yhtä patentoitua lajiketta, jonka risteytymistä muiden riisilajien kanssa ei voi estää.

"GE 'Golden' rice is highly likely to contaminate non-GE rice, if released to the environment. GE rice contamination will affect traditional, conventional and organic rice farmers because they will lose their markets, especially export markets, which would negatively impact rural livelihoods."

Tämä katkelma on monimutkaisempi, mutta ei tässäkään puhuta ruoan turvallisuudesta tai kaiken alkuperäisen paremmuudesta, vaan geenimuunneltujen lajikkeiden sekottumisesta muihin lajikkeisiin ja viljelijöiden taloudellisesta turvasta, jos markkinoilla on uusi taho vetämässä välistä oman provisionsa.

Koko jupakan - ja myös aiempien GMO-kirjoitusteni - punaisena lankana kulkee se, että tiede on redusoitu luonnontieteeksi. Tässä ei taaskaan kysytä mitään yhteiskuntatieteilijöiltä, joita sentään toisinaan edustavat rauhan Nobel-palkinnon voittajat.

Allekirjoittaneiden listalla on tasan yksi rauhan nobelisti ja tasan yksi kirjallisuuden novelisti. Puran sen osiin tieteenalan mukaan:
http://supportprecisionagriculture.org/view-signatures_rjr.html

Medicine (41)
Chemistry (34)
Physics (25)
Economics (8)
Literature (1)
Peace (1)

On kaksi mahdollista syytä sille, miksi rauhan nobelisteja on näinkin vähän:

1.) Heiltä ei ole kysytty, koska heidän ei ajatella ymmärtävän asiasta mitään.
2.) Heiltä on kysytty, mutta he eivät ole suostuneet allekirjoittamaan, koska ymnärtävät asiasta liiankin paljon.

Kumpikin skenaario on aivan yhtä huolestuttava. Asetelma kertoo, etteivät listan kerääjät halua ymmärtää mistä Greenpeacen vastustuksessa on kysymys (sopimuksista ja oikeuksista, ei ruoan turvallisuudesta), eikä ihmistieteitä haluta laskea tieteeksi, koska eihän sosiologeille tai historioitsijoille edes myönnetä Nobel-palkintoa.

Surullista on siis se, että joka tapauksessa tieteen ulkopuolelle on kiistassa jätetty ihmistieteen ja yhteiskuntatieteet, jotka yleensä ymmärtävät fyysikoita paremmin mihin kehitysmaiden ongelmat perustuvat. Ihmistieteiltä ei kysytä mielipidettä ilmastonmuutoksen yhteydessä (joka on kuitenkin politiikan, eikä tieteen ongelma), minkä vuoksi asia etenee juuri niin hitaasti. Jos kehitysmaiden naisten asemaa halutaan parantaa, kysytään ensin fyysikolta, sitten kemistiltä. Humanisti tulee viimeisenä.

Tiedettä käytetään jupakassa muutenkin keppihevosena. Katsotaan vaikka lauseita, joissa Forbesin kirjoituksessa esiintyy sana science:

Steve Salzberg Fighting Pseudoscience:

Drop Your Anti-Science Anti-GMO Campaign

a stance that has no basis in science...

letter points out that science has shown...

Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science.

National Academy of Sciences concluded...

the extensive scientific evidence that shows that GM foods are safe.

They are flat wrong on the science of GMOs, and their dogmaticism is losing them the support of many scientists

I have been privileged to have collaborated scientifically with...

Tieteen uljas soturi taistelee pseudotieteitä vastaan, kuten meillä Suomessa skepsis uljaasti ohitti kaikki vastapuolen argumentit ja keksi tieteen vihollisten suuhun sanoja, jotka ovat tieteenvastaisia, koska tiede!

Jos kyse on "ignoroinnista", niin on kyllä helppo nähdä kuka tässä ignoroi ja ketä.

Koko kampanja mitä suurimmassa määrin halventaa tiedettä ja tekee naurunalaisiksi kaikki jotka lähtevät hyökkäykseen pahoja geenimuuntelun vastustajia vastaan. Harmi vain että kukaan muu ei näytä ymmärtävän ironiaa, eikä minua itseänikaan naurata.

Toisessa, vielä useamman tuttavani jakamassa Washignton Postin (!) kirjoituksessa on vielä typerryttävämpi katkelma, jossa tieteestä puristetaan pöyristyttävä kakkapommi, joka sitten viskataan vastustajan kasvoille ikään kuin jonkinlain argumenttina. Näin vähä-alyisiä hirnahduksia saa harvoin lukea:

“We’re scientists. We understand the logic of science. It's easy to see what Greenpeace is doing is damaging and is anti-science."

https://www.washingtonpost.com/news/speaking-of-science/wp/2016/06/29/more-than-100-nobel-laureates-take-on-greenpeace-over-gmo-stance/
"We're scientists. We understand the logic on science." kuulostaa ihan joltain 1950-luvun tieteiselokuvalta, jossa avaruusaluksesta laskeutuva olio tervehtii maan asukkaita:

"Hello earthlings! We are greatly superior in intellegence. We understand the logic of science!"

Washington Postin kirjoituksessa sentään esitetään linkki Greenpeacen sivuille, josta sen argumentit löytyvät, mutta jutussa, kuten muissakaan näkemissäni, ei ole haastateltu Greenpeacen edustajia ja kysytty heidän mielipidettään. Uutisointi on siis ollut täysin yksipuolista, mikä ei ole myöskään journalismin hengen mukaista. Tässä siis halvennetaan sekä tiedettä että journalistista etiikkaa.

Washington Postin jutussa väitetään, että Greenpeace on vastuussa satojen tuhansien hengestä, koska se on vastustanut kultaisen riisin pääsyä markkinoille, mutta tämä argumentti on täysin epätieteellinen, koska se perustuu kontrafaktuaaleihin ja spekulaatioon. Ensinnäkään meillä ei ole tietoa siitä olisiko kultainen riisi tuottanut betakaroteenia halutulla tavalla, jos se ylipäänsä oltaisiin saatu jalostettua - tai että korjaako betakaroteeni varsinaista ongelmaa, joka on ravinnon puute - tai korjaako se sitä sen paremmin kuin muut vihannekset, joista sitä saa jo tällä hetkellä.

Meillä ei ole vaihtoehtoista historiaa, jossa olisi tapahtunut toisin. Siksi emme voi tietää kenen lupaus maailmanparannuksesta olisi lopulta tuottanut paremman kokonaistuloksen. Kontrafaktuaali tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin "jossittelu"... Jos olisimm tehneet näin, niin sitten... Esimerkiksi jos Titanic olisi kääntynyt kyllin ajoissa niin se olisi saattanut törmätä toiseen vielä isompaan jäävuoreen. Me emme tiedä, koska meillä on yksi historia.

Konntrafaktuaali ei ole faktojen antiteesi, vaan se kysyy muuttuisiko jokin muu fakta, jos toista faktaa muutettaisiin. Jos joukkue tasoittaa viime minuutilla niin se saattaa silti hävitä jatkoajalla, eli voittaja ei silti muutu. Me usein luulemme että jokin asia, kuten sodan lopputulos, muuttuisi jos yhtä asiaa muutettaisiin, eli esimerkiksi Hitlerin salamurha olisi onnistunut, mutta se ei välttämättä muuta mitään. Yhtä moni ihminen olisi saattanut silti kuolla.

Kun sata Nobelistia puolustaa tiettyä kantaa, se ei tee tiedettä, vaan se antaa veikkauksen. Se spekuloi sillä, että toinen kanta asiaan olisi oikeampi. Se ei ole tiedettä ja siksi kirjeessa ei ole tieteellisiä perusteluja. Niitä ei voida antaa. Kukaan ei tunne tulevaisuutta. Kyse on vain tieteen auktoriteetin lainaamisesta kysymykseen, jonka lopputulos on tuntematon.

Greenpeace on itse asiassa vastannut jupakkaan näin:

"(golden rice) has failed as a solution and isn’t currently available for sale, even after more than 20 years of research.”

“As admitted by the International Rice Research Institute, it has not been proven to actually address vitamin A deficiency. So to be clear, we are talking about something that doesn’t even exist,”

http://ecowatch.com/2016/06/30/nobel-laureates-greenpeace-gmo-golden-rice/

Kultainen riisi on toistaiseksi tieteisfiktiota. Sitä ei ole saatu toimimaan tavalla, joka takaisi riittävän a-vitamiinitason. 20 vuotta on kulunut, eivätkä lupaukset ole tuottaneet toivottua tulosta. Greenpeacen lokaamisen taustalla on todennäköisesti lääketeollisuuden halu löytää kehitystyölle uusia rahoittajia. Siksi listalla on juuri lääketieteen nobelisteja.

Muistettakoon, että biologiassa ei Nobel-palkintoa jaeta, joten itse asiassa ei kukaan edusta sitä tiedettä, josta tässä varsinaisesti puhutaan.

Ja muistettakoon, että minä en edelleenkään ole mikään geenimuuntelun vastustaja. Minua vain ihmetyttää tämä laajamittainen kampanjointi, jossa ei ole käytöstapoja tai kelvollista argumentaatiota.

Brexit ja David Icke

"työväki on nyt niin kuin lapsi, jota on petetty liian monta kertaa, se ei usko enää mihinkään".
- Väinö Linna: Täällä pohjantähden alla.

Itselläni ei ole suoranaista kantaa Britannian eroamiseen EU:sta. Päätöksen pitkäaikaisia vaikutuksia on mahdotonta tässä vaiheessa arvioida. Britannilla on jo valmiiksi oma valuutta ja se on esiintynyt muutenkin EU:ssa itsenäisesti, joten vaikutus EU:n sisäpolitiikkaan ei välttämättä ole suuri.

Olen itse selkeästi Suomen EU-jäsenyyden puolella, mutta tunnustan Paavo Väyrysen olleen oikeassa siinä, että yhteinen rahayksikkö on kenties ollut virhe. Vaikea tähänkin sanoa mitään, koska meillä ei ole vaihtoehtohistoriaa, mutta kenties Suomella (ja kenties myös Kreikalla) menisi paremmin, jos olisi enemmän rahapoliittisia ohjauskeinoja. Jos vielä huomioi sen, että meri erottaa maamme kaikista muista euroa käyttävistä maista, emme voi varsinaisesti väittää kuuluvamme "yhteiskauppa-alueen ytimeen" ja siten hyötyvän yhteisestä rahasta. Yhteisestä unionista ja kauppaliitosta me kenties kuitenkin hyödymme pitkällä tähtäimellä, vaikka viime vuosina venäjänkauppa on kärsinyt pakotteista.

Kreikka ei eronnut eurosta, mutta Britannia erosi unionista. Kyllähän se tuli pienenä yllätyksenä, vaikka en seurannut keskustelua erityisen tarkkaan. En seurannut kenties siksi, etten uskonut brittien eroavan.

Minusta olisi muutenkin parempi, että meillä suomessa poliittiset vaikuttajat ja puolueet keskittyisivät SOTE-uudistukseen ja muihin keskeneräisiin projekteihin, eivätkä tuhlaisi aikaa kysymyksiin, joihin emme voi vaikuttaa. Kenties EU:n sisäisten kriisien kaikkein negatiivisin vaikutus on lopulta se, että ollessamme kaiken aikaa eurokriisien ytimessä me emme kollektiivisesti osaa kyllin lujasti keskittyä tärkeämpiin ja läheisimpiin asioihin. Tämä kritiikki kohdistuu minuun itseeni yhtä hyvin kuin mediaan tai poliitikkoihin. Suomen viranomaisten ja kansalaisten esimerkiksi Kreikkaan käyttämä aika on todennäköisesti ollut alusta loppuun pelkkää ajanhukkaa.

EU:ssa pärjäämisen paras tae saattaisi lopultakin olla se, että vähän välitettäisiin siitä mitä tapahtuu EU:ssa. Keskitytään omiin asioihin. Tiedän että se on vaikeaa. Tehdään hyvät lait niiltä osin kuin me voimme lakeja tehdä?

Vaikka en osaa ottaa kantaa siihen onko päätös Englannille tai Skotlannille hyvä, on pakko hieman ällistellä ERO-puolen mielipidejohtajien perusteluja ja retoriikkaa. Lähes ainoa kaikkialla toistuva teema nimittäin on se, että "kansa on kyllästynyt kaiken maailman dosentteihin."

Ja juuri tämä asenne lienee selittänyt myös sitä, miksi Brexit-puoli lopulta voitti. Heidän äänestysaktiivisuuttaan viime hetkillä vain lisäsi se, että kaikki viralliset tahot tuntuivat pyytävän brittejä säilymään EU:ssa. Maailmanpankki ja IMF tekivät virheen, kun ne ottivat kantaa asiaan, jonka britit kokivat omaksi valinnakseen.

Useimmissa brexitiä kommentoineessa Youtube-videossa on erittäin paljon negatiivisia ääniä, koska kysymys jakaa ihmisiä niin vahvasti. Salaliittoteoreetikko David Icke on kuitenkin onnistunut ilmaisemaan ilonsa erosta siten, että äänet ovat 90% suosiollisia. Hän artikuloi siis kenties parhaiten myös vaaleissa äänestäneiden tunnot: ERO-puolen yhtenäisin ja tehokkain argumentti oli juuri se, että päätetään juuri päin vastoin kuin mitä globaalit vallanpitäjät toivovat. Kun kerrankin tarjoutuu tilaisuus niin äänestetään päin vastoin kuin mitä koneisto toivoo.

David Icke ei ole "salaliittoteoreetikko" mitenkään kevyesti ilmaistuna. Hän on itse asiassa yksi maailman äärimmäisimmistä hörhöistä. Hän esimerkiksi teki kuuluisaksi sen teorian, että maailmaa hallitsevat reptiliaanit eli ihmisnaamaiset liskot. Hän on julkaissut aiheesta useita dokumentteja, eikä pelkää puolustaa muitakaan hurjempia teorioita.
https://en.wikipedia.org/wiki/David_Icke#Reptoid_hypothesis

On kieltämättä vähän pelottavaa, että brittiläisten syvien rivien tunnot ilmaisee parhaiten mies, joka muissa yhteyksissä luokiteltaisiin mielenterveyspotilaaksi.

Valinnanvapauden autuus (vähemmän, mutta parempaa vapautta)

Televisiossa puhuttiin eilen taas niin paljon valinnanvapauden itsestäänselvästä ihanuudesta, että meinasin henkisesti luhistua. Oli pakko etsiä googlesta edes yksi suomenkielinen kirjoitus, jossa vapaus ei edustaisi taivaallista nannaa.

Sentään yhteen ihmiseen tässä maassa voi luottaa. Uuninpankonpoika Saku Timonen toteaa kirjoituksessaan, joka on otsikoitu Rahastamisen vapautta:

"Hallituksen päätöstä innolla hehkuttavat jankuttavat valinnanvapautta kuin taikasanaa"

Joku sentään on vielä tolkuissaan. Ihan yksin en ole.

Eipä minulla muuta.

Tai no, onhan minulla aina vaikka mitä muutakin sanottavaa asioista.

Olen tässä viime aikoina raapinut kokoon kirjaa nimeltään Parempaa vapautta. Aluksi käsikirjoituksella oli nimi Kuristava vapaus, mutta sitten päädyin myöntämään, että negatiivisella asenteella ei päästä pitkälle tässä maailmassa. Jos kirjoitan ihmisten elämää ratkaisevasti parantavia tekstejä, joissa murran kansaa alistamiseen käytettyjä perimmäisiä myyttejä ja arvohimmeleitä, niin miksipä en sitten esiintyisi elämänfilosofina ja positiivisuuden profeettana.

Siitähän kirjassa on lopulta kyse, paremmasta vapaudesta. Parempaa vapautta, parempi elämä, valveutuneempi yhteiskunta.

Vapautta on meille määrällisesti tarjottu jo paljon, liikaakin. Vaihtoja on lisätty samoin kuin tilanteita, joissa saamme valita.

Vapautta riittää, mutta onko siitä laadussa mitattuna mihinkään? Mitä jos ongelmamme ei olekaan se, että tarvitsisimme enemmän vapautta, vaan parempaa vapautta?

Tämä kysymyksenasettelu on mitä otollisinta populaarin vapaudenfilosofian takakansamateriaalia. Kukapa ei haluaisi tietää mistä siinä filosofisesti, psykologisesti ja moraalisesti on kysymys.

Ja voiko sen oivalluksen avulla tehdä rahaa?

Ongelma on se, että minulla on myös asiasta paljon sanottavaa. Ideani ovat vakavia, syvällisiä ja mullistavia. Lupaan suorastaan valaistumista ja toimitan sen minkä lupaan. Paremman vapauden rakennusohjeet eivät mahdu takakanteen, eikä ajatusta pysty kiteyttämään edes yhteen blogipäivitykseen. Siksi minä kerrankin luovun yrityksestä. Osaan ilmaista kirkkaasti kaiken mitä ajan takaa, mutta en lyhyesti.

Jos Googlessa hakee sanaparia "enemmän vapautta", hakutuloksia on 16300 kpl.

Jos kirjoittaa "lisää vapautta", löytyy tuloksia 5 920 kpl.

Jos kirjoittaa "parempaa vapautta", löytää ensimmäiseltä sivulta kirjoituksen, jonka julkaisin viime kesänä. Hakutuloksia on yhteensä 66.

Riemurasiasta esimerkiksi löytyy lause:

"Mikäs sen parempaa vapautta kuin talloa toisten vapauksia..."

Kirja pitäisi tietenkin kirjoittaa nopeasti ja julkaista mitä pikimmin, kääntää kymmenille kielille. Meillä on huutava hätä saada kuulutettua maailmalle ääni, joka peräänkuuluttaa laadukkaampaa vapautta ja kertoo mistä piirteistä me voimme tunnistaa ensiluokkaisen vapaudet aidoimmat raaka-aineet.

Saa nähdä. Veikkaan, että huomisaamuna olen unohtanut koko jutun ja vouhotan jostain uudesta asiasta. Jotenkin minulla aina yön aikana pyyhkiytyy mielestä kaikki mitä edellisenä päivänä suunnittelin.

Olen jo kirjoittanut vapaudesta niin valtavan monta esseetä, että unohdan mitä on vielä sanomatta. Sitten taas jaksan perehtyä muutamiin uusiin aiheesta englanniksi kirjoitettuihin teorioihin ja huomaan käsitteen olevan jumissa suuremmassakin maailmassa. Muotoilen kysyksen ja kun mielestäni oivallan siihen sopivan ratkaisun, lakkaa koko asia pian vaivaamasta mieltäni.

Tiedän, että pitäisi koota ajatukset ja edetä järjestelmällisesti, mutta aamulla en muista asian vakavuutta. Voi olla, että minua hidastaa myös ympäröivän yhteiskunnan eetos sekä sisäistämäni kieli, jossa ei vielä koskaan ole keksitty yhdistää toisiinsa sanoja "laadukkaampaa" ja "vapautta". Sitä jotenkin aina tuntee itsensä niin yksinäiseksi, kun huomaa toistuvasti edustavansa näkökulmia, joita ei ole kognitiivisesti strukturoitu. Niinpä koko ilmiökenttää ei useimmille ole edes olemassa.

Emme ole vapaita ajattelemaan mitä parempi vapaus voisi olla, koska meillä ei ole sille sanoja.

Voisi olettaa, että sellaista työtä kutsuttaisiin filosofiaksi, mutta ennemmin filosofiksi kutsutaan henkilöä, joka on lukenut alkukielellä kaikki Immanuel Kantin pääteokset ja niiden pohjalta julkaissut väitöskirjan. Useimmin vain runoilijat saattavat liikkua keskellä sitä intutiomme yhä villiä luontoa, johon kognitiivisia raja-aitoja ei ole piirretty. Käsitteelisen tieverkoston ulkopuolella avautuu mystikon kotimaa. Tietön, tietämätön, miten samalta se kuulostaakaan. Käsitteetön, käsittämätön.

Sen saatan lyhyesti paljastaa, että vapauden laaduntarkkailussa on aukkoja kahdesta syystä. Ensinnäkään me emme puhu vapaudesta tai mieti vapautta. Me mietimme vapauden puutetta, vaadimme je ruikutamme. Me puhumme vapaudesta arvona, mutta emme arvoituksena. Se on silti meille pyhä, ja kaikki mikä on pyhää, kuuluu uskonnon piiriin. Pyhyys on raja, jota arjessa ei ylitetä. Vapaudesta on ihannoinnin ja jalustalle korottamisen kautta tullut meille mitä suurin mysteeri.

Siksi vapaudesta eivät edes filosofit osaa puhua. Vapaudesta osaa meidän ajassamme puhua vain mystikko. Toinen ongelma on se, että me nielemme kaiken vapauden meissä herättämän pelon ja epätoivon, koska vapauden syyttäminen ei ole soveliasta. Vapaus on tabu ja siksikin se on pyhä. Edes kommunisteilla ei näytä olevan kykyä analysoida vapautta, sillä heilläkin on siihen liian traumaattinen suhde.

Se mitä vapaudesta haluaisin konkreettisesti sanoa ei ole millään tavoin mystistä. Siitä on vain todella työlästä puhua, koska tarvitaan niin laaja sanasto, miltei uusi kieli.

Vaikka olisin ainoa, joka on jo kymmenen vuoden ajan käsitteellisesti tutkinut paremman vapauden näkökulmaa, ja vaikka työn julkaiseiminen olisi miten tärkeää ja kiireellistä, silti minä joka aamu mietin unenpöpperössä, että mitä hittoa minun taas pitikään tänään tehdä? Sitten päähäni juolahtaa jokin ihan toinen, kenties yhtä lailla originelli aihe, mistä kirjoittaa. Innostun ja pian on ilta.

Ajatuksen katkonaisuus risteyttää ideoita ja tuottaa yllättäviä yhdistelmiä. Keskittymishäiriö voi luoda keskeytymättömän omaperäisyyden tuotantolaitoksen. Omalaatuisuus on yksinäisyyden kirous. Mikään ei minua niin ilahduttaisi kuin omien ideoitteni tunnistaminen kliseeksi. Keskinäinen arvostus on saman arvo- tai ajatteluperinteen jakamista.

On oikeastaan aika ihmeellistä, miten jonkun aivot voivat toimia niin johdonmukaisen epäjärjestelmällisesti. Minusta saisi joku neurologi oivan projektin poikkeavuudesta.

Äärioikeistossa on puoli josta ei puhuta

Olen pitkään ajatellut, että puhe "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta" on hölmöä, koska kumpikaan äärilaita ei saa kovin paljoa kannatusta maltillisemmilta ihmisiltä.

Kun aloin pohtia asiaa tarkemmin, niin löysin kuitenkin syitä sille, miksi äärioikeistolaiset mieluusti sijoittavat itsensä kentän oikeaan laitaan ja äärivasemmistolaiset vasempaan laitaan. Kyse ei ole pelkästä sattumasta, vaikka ihmisten poliittisten näkemysten asettaminen yhdelle janalle ei aina ole kovin mielekästä.

Vielä vuosituhannen vaihteessa toivoin naivistikin, että koko jaottelu olisi häipynyt historiaan, mutta työttömyys ja eriarvoistuminen ovat taas alkaneet jakaa kansalaisia leireihin. Pitkään vihreitä äänestäneenä en edes ajatellut, että koulutuksen ja sivistykset puolustaminen olisi vasemmistolainen ilmiö, mutta perussuomalaisten ja nykyporvariston yhteinen sivistysvihamielisyys on auttanut minua niputtamaan vasemmiston ja vihreät samaan koriin - mitä perussuomalaisten retoriikka on jostain syystä myös tavoitellut. Ainakaan en juuri nyt näe paljoakaan toivoa siitä, että nykyinen Kokoomus olisi mikään tieteiden ja taiteiden asemaa puolustava sivistyspuolue.

Olen erittäin yllättynyt siitä, miten suotuisasti porvaristo ja Perussuomalaiset tekevät yhteistyötä. Tuntuu, että parhaiten hallituksen päätöksiä puoltavat juuri ne perussuomalaiset edustajat, joilla on äärioikeistolaisia asenteita. Maltillisemmat ovat kauhuissaan köyhien aseman heikentämisestä ja alkavat ehkä jo katua sitä, että Perussuomalaisten aatteellinen vastustaja Vihreät sillä tavoin niputettiin Vasemmistoliiton ja SDP:n kanssa yhteen. Se vaikeuttaa juuri köyhien puolustamista, eli repii eroa äänestäjäkuntaan.

Nyt Perussuomalaisten kannattajat joukolla pakenevat demareihin, kun huomaavat miten hyvin heidän edustajansa tulevat toimeen elinkeinoelämän ja porvaristopuolueiden kanssa.

Yhtäkkiä jaottelusta vasemmistoon ja oikeistoon on tullut taas relevantti. Köyhät havahtuvat siihen, että ehkä kaikkea vuosikymmeniä jarrutellut vasemmisto sittenkin oli heidän puolellaan. Nyt haluan kuitenkin ihmetellä sitä, miksi me puhumme ääriliikkeistä, vaikka maltillisemmat puolueet tahtovat kaikin tavoin sanoutua niistä irti.


Ääriliikkeet ovat erilaisia kurjuuden pakenemisen strategioita

Anarkistit ja kommunistit suhtautuvat kriittisesti taloudelliseen eriarvoisuuteen, jota tietenkin eniten edustavat muutamat erittäin rikkaat ihmiset, joista he mielellään löytävät vikoja. Äärioikealla taas halutaan ajatella, että ihmisen eriarvoisuus on tavalla tai toisella itse aiheutettua. Rasisteille syyt voivat löytyä perimästä, kulttuurista tai uskonnosta, mutta äärioikeistosta löytyy myös monia ei-rasistia ihmisiä, jotka inhoavat vasemmistoa historiallisista syistä tai siksi, että haluavat uskoa yksilön olevan itse vastuussa elämästään. Niinpä ihonväri ei estä ihmistä nojaamasta arvoissaan oikeiston oikeaan laitaan. Oikeiston äärilaidalla kaikki eivät siis ole äärioikeistolaisia.

Yleistäen voisi sanoa, että kaikki poliittiset ääriliikkeet kumpuavat niukkuudesta ja saavat voimansa eriarvoisuudesta. Anarkistit ja kommunistit sekä rasistit ja nationalistit ovat kuitenkin valinneet hyvin erilaisen strategian yrityksessään parantaa omia asemiaan tai kohentaa itsetuntoaan.

Vasemmistoanarkisti saattaa ajatella olevansa syyntakeeton rikoksiinsa, koska syntyi huonoihin olosuhteisiin. Rasisti saattaa ajatella olevansa syyntakeeton rikoksiinsa, koska hänen täytyy paljastaa muille miten paljon enemmän mustat raiskaavat kuin kantaväestö. Omissa fantasioissaan hän on pelastamassa maata mutiaisten mutavyöryltä, jonka uhkaa muut eivät tiedosta.

Kommunisteja ja anarkisteja yhdistää toisiinsa vallankumouksellisuus - ja äärioikeistoa puolestaan isänmaallinen konservatismi: Suomi on mahtava maa ja ennen kaikki oli paremmin. Joillekin syy löytyy maahanmuuttajista ja toisille laiskoista työttömistä - mutta silti Suomi on maailman paras paikka asua!

On ehkä hieman helpompi hahmottaa, miksi äärivasemmalla anarkistit ja kommunistit eroavat toisistaan. Kommunistien yhteiskunnassa tuskin olisi tilaa anarkisteille. Anarkistit kuitenkin mukailevat vasemmiston fantasioita siinä suhteessa, että he uskovat ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, mutta heidän mielestään hyvyys tulee esiin vasta, jos yhteiskunnan rakenteita puretaan. Äärisosialistien näkemyksissä puolestaan vasta hyvinvointia ja tasa-arvoa puolustavat holhoavat rakenteet mahdollistavat hyvyyden, koska ne hillitsevät pahuutta.

En nyt mene tämän pidemmälle äärivasemmiston erittelyssä, sillä minua kiinnostaa enemmän se, millä tavoin äärioikeiston erilaiset ryhmät nivoutuvat yhteen tai eriävät toisistaan.


Äärioikealta löytyy sekä oikeiston puolustajia että vasemmiston vastustajia

Äärioikeistossa, kuten äärivasemmistossakin on ihmisiä, joille laillisuuden rajat hämärtyvät - mutta myös paljon niitä, joille juuri säännöt ovat kaikki kaikessa.

Maltilliset oikeistolaiset tai maltilliset vasemmistolaiset usein tekevät suuremman metelin siitä, jos vastapuolen mielenosoituksissa sorrutaan väkivaltaan. Se ei tarkoita sitä, että oman ryhmän äärilaidan tekijä hyväksyttäisiin, mutta ilmiö on silti nähtävissä.

Laillisuuden rajoja ylittävät anarkistit ja rasistit ovat kauhistus vastapuolelle, mikä eräällä tavoin mahdollistaa niiden olemassaolon. Kuten totesin, niin kommunistit tuskin kauaa katselisivat anarkisteja, jos pääsisivät mutta heistä on hyötyä pelotteena (tai ei ehkä oikeaa hyötyä ole, mutta kummallakin laidalla saadaan mielihyvää siitä, kun vastapuoli on tolaltaan. Keskustelun kärjistäminen ei demokratiassa ole viisasta, mutta siihen meillä on taipumuksia.)

Anarkistit herättävät rikkaissa enemmän pelkoa kuin köyhissä, koska rikkailla on enemmän menetettävää, jos paikkoja aletaan hajottaa tai koko yhteiskunta ajautuu kaaokseen.

Samoin rasistit herättävät vasemmistossa enemmän kauhua kuin oikeistossa, koska rasistit todistavat, että ihmisessä on heimokeskeisyyttä ja jotkut saavat nautintoa siitä, että ajattelevat olevansa synnynnäisten seikkojen ansioista muita parempia, vaikka muuten eivät osaisi mitään.

Oikeisto, samoin kuin kommunistit, eivät lopulta aio palkita ääriryhmänsä rasisteja millään tavoin. He ovat vain pelote, ja vastapuolen arvojen antiteesi, kuten anarkistit. Jos status quo löytyy ja vasemmisto lakkaa osoittamasta mieltään, ei rasisteilla ole enää käyttöä. Ei suurpääomaa kiinnosta palkata ketään hänen ihonvärinsä takia, vaan siksi että hänellä on taitoja joita voidaan hyödyntää.


Se toinen äärioikeisto, josta harvoin puhutaan

Rasistit eivät palvele status quota, mutta äärioikeistossa on myös niitä militantteja konservatiiveja, joille suunsoittamista ja laittomuuksia tärkeämpää on järkkymätön yhteiskuntarauha.

Koska kommunistit ja anarkistit tuovat pienenäkin joukkiona esille vasemmiston fantasioita omaisuuden uudelleenjaosta, näkevät monet köyhät siinä hyvän tilaisuuden parantaa asemiaan.

Monetkaan köyhät eivät (varsin järkevästi) näe suurtakaan mahdollisuutta siihen, että omaisuuden uudelleenjakoa koskaan heidän elinaikanaan tapahtuisi. Vielä järkevämpiä ovat ne, jotka ymmärtävät anarkistien fantasioiman maailman seuraukset. Hyväkin vallankumous todennäköisesti romahduttaisi ainakin yhden sukupolven elintason ja pahimmillaan seurauksena olisi täysimittainen sisällissota, kuten Syyriassa.

Niinpä monet syrjäytyneet ja kouluttamattomat miehet katsovat parhaaksi kaikin tavoin miellyttää rikkaita. Parhaaksi keinoksi he näkevät sen, että omaksuvat oikeiston ideaalit ja toistavat niitä siinäkin tapauksessa, että eivät vastaisi ideaaleja. Ainakin he ovat lojaaleja sille ajatukselle, että asiat ovat juuri nyt parhaalla mahdollisella tavalla.

Tästä on seurauksena kurinalaisuuden ihannointi sekä oman maan nationalistinen ylikorostuminen:
"Suomi on maailman paras maa, eikä mikään saa vaarantaa sitä!"

Ääriliikkeiden nelikenttä: Äärioikeisto, josta ei puhuta.

Militantit nationalistit vastustavat mielellään kaikkea, minkä tunnistavat vasemmistolaisuudeksi ja korostavat kaikkea, mikä on leimallisesti oikeistolaista. He eivät välttämättä ymmärrä asenteiden ideologisia perusteita, mutta he haluavat ajatella kuten rikkaat, jotta he saisivat rikkailta hyväksyntää.


Rahan ei koskaan tarvitse maksaa siitä, että sen väittämille löytyy puolustajia

Toisen äärisuuntauksen köyhät oikeistolaiset välttävät sotkeutumasta rasisteihin, kenties siksi, että he ymmärtävät rasistien olevan vain vasemmiston rienaukseksi tai koska he eivät aidosti tunne rasismiin mitään erityistä vetoa.

He haluavat rakentaa oikeistolaisuudesta äärimmäisen karikatyyrin, eivät niinkään äärioikeistolaisuudesta. Heille äärimmäistä arvoa edustaa sosiaalinen järjestys ja lojaalisuus vallitsevaa valtahierarkiaa kohtaan.

Äärioikeistolaisuuteen liittyvä korostunut isänmaallisuus ja innostus sodankäymiseen sopii rikkaan porvariston tarpeisiin, vaikka valtaapitävät eivät jakaisi äärioikeiston muuta arvomaailma. Jos yleinen moraali heikkenee, syntyy kasvavasta köyhälistöstä uhkakuva: rikkaat eivät halua ilkivallan tai väkivallan puhkeavan maassa, koska he saattaisivat itse kärsiä siitä. Tällöin köyhälistöstä nousee myös niitä, joille rikkaiden tarpeiden mielistely tarjoaa mahdollisuuksia työllistymiseen ja arvonnousuun.

Kurjaliston taipumus ihailla rikkaita näkyy esimerkiksi Donald Trumpin suosiossa. Jotkut köyhistä näkevät Trumpissa mahdollisuuden poliittiselle anarkismille, mutta nationalistiset ääriainekset tuntevat häneen vetoa myös todistaakseen, että ovat lojaaleja rahavallalle ja haluavat pohjimmiltaan säilyttää asiat muuttumattomina.

Rikkaiden imitoiminen pohjautuu myös fantasiaan siitä, että erottautumalla köyhistä ja köyhien edunvalvonnasta voisi päästä rikkaampien suosioon ja kenties jopa suojelemaan rikkaita massojen kateuden ja vihan mielivallalta.

Äärioikeistossa on siis ainesta, jolle eriarvoisuus näyttäytyy mahdollisuutena sosiaaliseen nousuun. Ehkä myös Soldiers of Odinin porukoissa on monia bodaavia ja itsepuolustusta harrastavia miehiä, joiden suurimpana haaveena on toimia ministerin tai miljonäärin henkivartijana.

Äärioikeiston hierarkioita kunnioittava siipi mielistelee mahtavia ja heidän asenteita, ja tästä syystä se rakentaa oikeistolaisuudesta eräänlaisen huvittavan karikatyyrin. Imitoimisen ja lainkunnioituksen kautta se toivoo tekevänsä vaikutuksen valtaapitäviin.

Oikeistonousukkaille on monesti jopa rikkaitakin tärkeämpää se, että köyhiä syytetään heidän omista ongelmistaan. Jos rikkaista joka kolmas uskoo köyhyyden olevan ihmisen omaa syytä, niin köyhistä oikeistolaisista siihen uskoo valtaosa. He uskovat mihin tahansa, mihin kuvittelevat rikkaiden uskovan.

Niinpä rahan ei yleensä tarvitse maksaa siitä, että joku puolustaisi sen arvoja ja näkemyksiä. Ei yritysjohtajien tarvitse itse istua koneen ääressä ja naputella nettiin, että työttömät ovat laiskoja. Yksi mahdollinen nimitys näille toisille oikeistolaisille voisi olla "kätyri". Kätyri on valmis tekemään mitä tahansa rahasta - tai jopa ilman välitöntä rahapalkkiota, jos hän kokee palvelevansa valtaa ja menestystä ja saa siitä merkityksellisyyttä elämäänsä.

Lapsena ajattelin, että on absurdia, miten Bond-elokuvien pahiksilla oli aina niin paljon kätyreitä, mutta sittemmin olen oppinut ymmärtämään, ettei meillä turhaan ole sellaisia sanoja kuin mielistelijä, lakeija, hännystelijä tai perseennuolija. Kätyreitä on moneen junaan. Netti on täynnä syrjäytyneitä ihmisiä, joilla on kaikki päivät aikaa kirjoitella foorumeille siitä, miten halveksittavaa heidän mielestään on elää yhteiskunnan tuella. Joko se on psykologinen preppauskeino oman syrjäytymisen syvenemisen estämiseksi tai sitten he toivovat että köyhien halveksiminen pelastaa heidät köyhiltä, koska hengeltään he ovat rikkaita.

Köyhien poliittista yhdistymistä on aina vaikeuttanut heidän henkilökohtainen häpeänsä ja toisiaan kohtaan tuntema halveksunta. Moni köyhä on vain väliaikaisesti vähävarainen, eikä aio kotiutua köyhyyteen suostumalla ajattelemaan ja käyttäytymään kuten köyhän tulisi ajatella ja käyttäytyä - ja tässäkin on koulukuntia: ollako köyhä jonka nöyryys on ihailtavaa vai köyhä, jonka suoraselkeinen ylpeyttä herättää kunnioitusta - vaiko kenties köyhä, jonka elämän jatkuminen perustuu säälittävyyden maksimointiin ja muilta kalasteltuihin armopaloihin? Kas siinä pulma.

Äärioikeistoon vetoa tuntevan nousukkaan tunnistaa siitä, että kun rikkaiden mielestä köyhät ovat laiskoja, hän on heti asiasta samaa mieltä. Militantille äärioikeistolle on leimallista vasemmiston arvojen vihaaminen etenkin siinä tapauksessa, että he itse ovat rutiköyhiä. Äärioikeiston syrjäytyneet miehet äänestävät asumistuen ja työttömyystuen heikennysten puolesta, vaikka saisivat itse kärsiä siitä suoraan.

Niinpä ei ole mikään ihme, jos Perussuomalaisten suosituimmat kansanedustajat ovat puolessa vuodessa todistanet olevansa opportunisteja ja nousukkaita. Heti parempaan asemaan päästyään he unohtavat köyhät ja alkavat mielistellä porvareita. Sitä ennen he ovat kuitenkin onnistuneet uskottelemaan tuhansille köyhille, että köyhyys on heidän oma vikansa.

Äärioikeistossa on naurettavinta se, että se saa voimansa köyhyydestä, mutta se kuitenkin palvelee kaikkein rikkaimpia.

Kaikkein köyhimmät kohtaavat järkyttäviä epäkohtia

Toimeentulotuella eläminen on valtava henkilökohtainen häpeä ja myös yleisemmin suuri tabu. Tilanteesta kertoo hyvin se, ettei Facebookista löydy toimeentulon tarvitsijoiden tukiryhmää. Kukaan ei ole kehdannut perustaa sellaista tai sitten kaikki toimeentulotuella elävät toivovat, että tilanne on väliaikainen.

Useimmat ymmärtävät, että toimeentulotuki on niin pieni, että sillä hädin tuskin elää. Harvat kuitenkaan ovat kuulleet, millaisia epäkohtia siihen liittyy. Työttömyysetuuksia nauttivat ehkä tietävät, että heille oikeutettu lupa tienata 300 euroa ei koske toimeentuella eläviä. Toimeentulotuella elävä ei saa tienata penniäkään tai palkasta vähennetään 100%. Epäkohdasta ei kuitenkaan puhuta, vaikka maassamme elää yli 100.000 työtöntä, jotka eivät ole oikeutettuja edes alimpaan päivärahaan.


JÄRJESTELMÄ PAKOTTAA ASUMAAN ERILLÄÄN

Absurdeja ristiriitoja syntyy etenkin siitä, että yhdessä elävät pariskunnat katsotaan yhteisvastuullisiksi toimeentulostaan. Lisäksi yhdessä elävät saavat pienemmän summan kuin jos he asuisivat erillaan. Tämä on maamme asuntotilanteen kannalta erittäin ongelmallista, sillä pienituloisen pariskunnan ei kannana muuttaa yhteen tai siitä koituu vain taloudellisia ongelmia.

Jos yhdessä asuvasta pariskunnasta toinen työllistyy, se välttämättä näy minkäänlaisena tulonlisäyksenä. Oletetaan, että pariskunta saa toimeentulotukea (ja asumistukea) vuokraan 600 euron sekä kaksi kertaa 400 euroa, eli noin 1400 euroa.

Jos nyt toinen löytää työn, josta jää käteen 1400 euroa, siitä ei synny mitään tulonlisäystä.

Jos pariskunta taas asuu erillään, saa toinen yhä vuokraan 600 euroa plus elämiseen 400 euroa. Erillään asuvan pariskunnan tulot ovat siis 2400 euroa, eli 1000 euroa enemmän verrattuna siihen jos he asuisivat yhdessä. Ristiriidan maksajaksi joutuu tässä tapauksessa valtio tai kunta. Lisäksi erillään asumiseen pakottava lainsäädäntö pahentaa asuntotilannetta ja nostaa vuokrien hintaa, jolloin yhteiskunnalle koituva lasku on vielä suurempi.

Joku voi olettaa, että nykysäännöillä pariskunnan toisella osapuolella on syytä ottaa vastaan minimipalkkaisia töitä, mutta ei sellaisia tarjota toimeentulolla asuville. Työllistymistoimet kohdistuvat niihin, jotka nauttivat työttömyyseduista. Toimeentulolla elävä ei välttämättä saa edes työttömyysalennuksia yleisessä saunassa, vaikka hän on heitäkin heikommassa asemassa.

Kuinka sitten on mahdollista, että joku ei saa työttömyystukea, jos joutuu työttömäksi?

Esimerkiksi kirjailijat, taiteilijat ja urheilijat, jotka toimivat apurahojen turvin, lasketaan nykyään yrittäjiksi - ja aiemmin heidän tulkittiin olevan "työstäkieltäytyjiä", vaikka he olisivat työskennelleet apurahoilla useita vuosia, eivätkä missään vaiheissa hangoitelleet vastaan. He eivät ole oikeutettuja työntekijöiden oikeuksiin, koska heiltä puuttuu työnantaja sekä työsopimus. Kyse on sen verran marginaalisesta ryhmästä, josta vain pieni osa kokee vääryyttä kerrallaan, ettei tilanteeseen ole vaadittu muutosta.


KÖYHÄ ON ONNEKAS, JOS HÄN SAA EDES SEN VÄHÄN, MITÄ LAISSA LUVATAAN

Olen elänyt toimeentulotuella elämäni aikana kolmesti, ja joka kerta on jäänyt sellainen fiilis, että minua ei pidetä ihmisen arvoisena ja minua suorastaan yritetään huijata.

Ensinnäkin toimeentulotuen suuruuteen liittyvissä laskelmissa on ollut toistuvasti kummallisia virheitä - ja joka kerta siihen suuhtaan, että olen saanut vähemmän kuin mihin minulla olisi oikeus. Pelkään, että kyse on joissakin kunnissa suoranaisesta ohjeistuksesta. Kunta säästää, jos oikeus ei toteudu.

Laskelmissa on esimerkiksi laskettu samoja tuloja kahteen kertaan: minulta on pahimmiltaan vähennety 300 euroa, koska olen toimittanut sekä palkkakuitin että tilitiedot: molemmissa lukee 300 euroa tuloa, joten toimeentulotuestani on peräkkäisinä kuukausina vähennetty kahteen kertaan tuo 300 euroa, koska tiliote on esimerkiksi tammikuulta ja palkkakuitti helmikuulta.

Edellisellä kerralla tuplasti on laskettu veronpalautukset. Olen hakenut tammikuulle toimeentulotukea, joten joulukuussa saamani 250 euron veronpalautus on laskettu ensin joulukuun tuloksi, koska se näkyy joulukuun tiliotteessa. Huomasin kuitenkin, että sama veronpalautus on vähennetty myös tammikuun laskelmassa, joten tein palautteen.

Tämä kuulostaa vainoharhaiselta ja kenties kyse on sattumasta, mutta kuulun siihen pieneen vähemmistöön, jolla on pokkaa soittaa tai lähettää kirjeitä, jos on aihetta vaatia oikaisua. Olen ollut asiallinen ja minua on kohdeltu asiallisesti sen jälkeen, kun olen osoittanut virheet. En vain ymmärrä miten niitä virheitä sattuu niin helposti ja toistuvasti juuri kaikkein hädänalaisimpien kohdalle. Tässä olisi hyvä tutkimuksen aihe jollekin opiskelijalle, jos hän vain saa käsiinsä ihmisten laskelmia. En tiedä onko olemassa mitään sisäistä valvontamekanismia tai virkamiestä, jonka tehtävä on tutkia kuntien toimeentulotuen myöntöperusteiden oikeudellisuutta.


TOIMEENTULOTUELLA ASUVAN ON OPITTAVA KAIKKI NIKSIT JOTTA HÄN VOISI SAADA PENNIÄKÄÄN

Toimeentulotuen laskemisperusteet on yleensä äärimmäisen tarkka tuntea, jotta voisi saada lähellekään lain määrittämän määrän.

Ensinnäkin kaikkien sukulaisten ja ystävien kanssa on tehtävä selväksi, että mitään rahaa ei makseta tilille. Jos esimerkiksi mummoni saa päähänsä, että äitini pitäisi saada lahja 50-vuotispäiviksi, ja hän siirtää tililleni 200 euroa ja sitten soittaa perään, että "Hei. Sinä kun asut Helsingissä niin käytkö ostamassa äidillesi sellaisen huivn Stockmannilta, jota mainostettiin lehdessä."

Tämän seurauksena olen totaalisen kusessa. Minulla on tililläni jonkun toisen lahjaan tarkoitettu raha, joka estää sen että saisin seuraavassa kuussa mitään toimeentulotukea.

Sääntö 1: Jokaiselle tutulle on tehtävä selväksi, ettei tilille saa laittaa yhtään mitään. Jos haluaa antaa lahjoja tai maksaa velkojaan, niin se täytyy hoitaa käteisellä.

Sääntö 2: Tilillä on myös oltava riittävästi rahaa maksujen maksamiseen tai olet kusessa.

Oletetaan, että nostan tililtäni 20 euroa ja huomaan, että siellä on 20 euroa liian vähän rahaa vuokraan ja puhelinlaskuun. Niinpä menen pankkiin ja palautan rahan tililleni. sitten maksan vuokran ja laskut.

Tämän seurauksena menetän 20 euroa, koska tililläni näkyy pankkitalletus, jota on mahdotonta osoittaa samaksi rahaksi, joka sieltä on hetkeä aiemmin nostettu. Seurauksena on, että saan seuraavassa kuussa 20 euroa vähemmän.

Sääntö 3: Jos olet pakotettu pikavippeihin, olet kusessa.

Sama epäoikeus pätee pikavippeihin. Jos toimeentulotuen käsittelyn viipyessä otan lainaa, maksan sillä laskuja ja sitten maksan lainan takaisin toimeentulotuella, siitä seuraa, että menetän seuraavassa kuussa saman suuruisen summan toimeentulotuesta. Saamani lainasumma tulkitaan tuloksi, mutta lainan maksua ei tulkita hyväksyttäväksi menoksi.

Sääntö 4: Kaikki rahaliikenne on saatanasta.

Jos vippaan kaverilleni rahaa ja hän maksaa sen takaisin, koko summa on menetetty. Jopa virheelliset palautukset liian suuresta maksusta voidaan katsoa tuloksi. Jos siis vahingossa naputtelen vuokraa maksaessani satasen liikaa, ja vuokranantaja maksaa satasen takaisin tililleni, se satanen on minulta pois.

Ehkä kaikkein julminta on se, että veronpalautukset lasketaan tuloksi, mutta mätkyjä ei lasketa hyväksyttäväksi menoksi.

Jos pariskunnan toinen osapuoli saa 500 euroa veronpalautusta ja toinen saa 1000 euroa mätkyjä, se tarkoittaa sitä, että siinä kuussa he menettävät 500 euroa ylimääräistä toimeentulotuesta, koska vain veronpalautus huomioidaan. Verottaja samaan aikaan vaatii heiltä 500 euroa, jota heillä ei ole varaa maksaa.

Samasta summasta veloitetaan kahteen kertaan, mutta joskus se on täysin laillista, ja se tekee kaikkein kipeintä. Köyhä tuntee olevansa lain ja oikeuden ulkopuolella.

PS.
Alussa mainitsin, ettei Facebookista löydy tukiryhmää toimeentulotuella eläville. Nyt löytyy.

PSS.
Julkaisin tämän kirjoituksen vahingossa vaikka piti laittaa varastoon odottamaan. Kartoitan vielä materiaalia "toimentulotuen hakijoiden tukiryhmään".

Rikkaat eivät luo työpaikkoja, vaan totuuksia

2000-luvun alussa puhuttiin vuolaasti siitä kuinka pankkisektori synnyttää kasvua ja työpaikkoja, jos pankit jakavat helposti lainoja uusien yritysten perustajille. Tämä raha syntyy tyhjästä, ja pankit tarvitsevat vain 5-10% talletuspääomaa suhteessa lainoihin. Ainakin Helsingin Yliopiston kansantaloustieteen laitoksella innokkaasti opetettiin kuinka pankkisektori voi turvallisesti 20-kertaistaa liikkeellä olevan velkarahan suhteessa säästöihin.

Nämä puheet päättyivät hetkessä vuonna 2008, kun ympäri mailmaa koettiin pankkikriisejä ja siinä ohessa huomattiin myös valtioiden velkaantuneen. Rahan luominen tyhjästä oli ollut talousoppineiden ja pankkialan taikasana, mutta nyt siitä tuli tavallisen kansan kirosana.

Tarvittiin uusi ideaali työpaikkojen ja talouskasvun luomiseksi. Vuosien 2008-2011, eli nykyisen pitkittyneen kriisin alkuvaiheessa toivotettiin useiden juhlapuheissa, että avainasemassa ovat rikkaat. Heidän kuuluu investoida ja luoda työpaikkoja. Suomessa tätä ajatusta oli edistämässä myös vuonna 2007 alkanut Leijonan luola -tv-ohjelma (Dragon's Den), jossa yrittäjät astuivat hattu kourassa suurpääoman eteen ja yrittävät vakuuttaa rahan siitä, että tulossa olisi lisää rahaa.

Vuonna 2011 julkaistussa Nordic Business Forumin blogikirjoituksessa tuon ajan henki näkyy melko puhtaassa muodossa:

Liike-elämän ihmiset luovat työpaikkoja. Kyse on rikkaista, joskus jopa likaisen äveriäistä yrittäjistä. Tarvitsemme kipeästi lisää investointeja ja työpaikkoja päästäksemme eteenpäin. Mistä nämä investoinnit ja työpaikat sitten tulevat? Vastaus on: rikkailta ja yrityksiltä.
http://www.nbforum.fi/blogi/tuetaan-rikkaita/

Saman ajatuksen kohtaa usein kasvotusten keskusteltaessa, mutta harvemmin kirjallisessa muodossa. Liike-elämän ihmisten ei tarvitse puolustella ajatuksiaan mielipidekirjoituksissa. Melkein mitä tahansa vasemmistolaista (siis köyhien ja kirjanoppineiden) näkökulmaa löytää netistä kymmenistä blogeista, mutta porvariston ideologia näkyy teoissa, ei puheissa.

Tyypillisesti oikleistolla on vain kourallinen lakeijoita, jotka palkitaan hyvätuloisella asemalla. Riittää, että on yksi Tuomas Enbuske tai yksi Nalle Wahlroos puolustamassa kaikkia muita, jotka tämän jälkeen voivat tuntea

Hieman kuten rekrytoinnissa: tuhannet työttömät tekevät kaiken aikaa hartiavoimin töitä löytääkseen työtä. Työnantajan ei tarvitse kuin laittaa liikkeelle huhu, niin he saavat jo sata hakemusta. Rikkaat ovat tottuneet siihen, ettei heidän tarvitse artikuloida ajatuksiaan: he vain olla möllöttävät ja joku toinen muotoilee heidän puolestaan teorian, joka sopivasti hivelee heidän omatuntoaan ja egoaan. Sitten se on ylin totuus ja maan tapa, koska .

Yhteiskuntatieteilijöiden on aina suurella vaivalla selvitettävä, mitä poliitikkojen varakkaat taustaryhmät ja heidän lobbarinsa omassa penthouse-kuplassaan ajattelevat. Tämän jälkeen tiede voi koettaa murtaa näitä myyttejä, mutta todennäköisesti kukaan ei sittenkään kuuntele - tai ainakaan muuta mieltään, paitsi ehkä johonkin ihan ennalta atvaamattomaan suuntaan.

Jos esimerkiksi - kuten myös on käynyt - todistetaan, että taloudellinen eriarvoisuus haittaa talouskasvua:
http://www.osallisuustalous.fi/pareconfinland/2012/01/vaitos-suuret-tuloerot-haittaavat.html

tai että "rikkaat eivät luo talouskasvua":
http://www.osallisuustalous.fi/pareconfinland/2012/01/business-insider-yrittajat-ja-rikkaat.html

Näistä uutisista ei synny keskustelua. Kukaan ei tule studioon väittämään vastaan. Niinpä mielipiteen voi kaikessa salassa säilyttää ennallaan.

Meillä ehkä tulisi joskus olla televisiossa keskusteluja, joissa sosiologit väittelisivät keskenään. Silloin oikeasti voisi syntyä mielipiteitä, jotka eivät ole vain myyttejä tai myyttien antiteesejä. Nyt vastakkain asetetaan ennemmin kaksi ääripäätä, eikä kenellekään jää käsitystä siitä, mitä tiede oikeasti sanoo asioista.

Jos joku uskaltaa sanoa, että työpaikkoja olisi luotava valtion varoilla:
http://www.kymensanomat.fi/Mielipide---Sana-on-vapaa/2013/02/27/Ty%C3%B6paikkoja%20luotava%20valtion%20varoilla/2013315267550/69

siiä ei tietenkään synny mitään keskustelua. Liian moni on jo samaa mieltä.

Mutta jos taas väitetään, että:
Puheenvuoro - valtion-tehtava EI OLE luoda-tyopaikkoja

Paikalle heti säntäävät harvat tukijoukot ja aktiiviset vastaanväittäjät, koska kyseessä on samaan aikaan parempiosaisen oma käsitys että provokaatio. Poliitikoille on aina helpotus, ettei heidän tarvitse kantaa vastuuta. Heille sopii oikein hyvin teoria, jonka mukaan poliitikon tehtävä on vain säilyttää kaikki ennallaan. He voivat rinta rottingilla katsoa taakse päin eduskuntauraansa ja sanoa: Minä en tehnyt yhtään mitään ja olen siitä ylpeä!"

Vallanpitäjien ei tarvitse nähdä vaivaa levittääkseen mielipiteitään. Niistä ollaan joka tapauksessa kiinnostuneita ja jotain vaikka kaivetaan esiin. Ainahan ympärillä pörrää joku toimittaja, joka kyselee ja tivaa. Kansaakin kiinnostaa, millaisilla asenteilla päästään elämässä eteen päin. On tois'sijaista perustuvatko ajatukseen minkäänlaisiin tutkimuksiin vai eivät. Niiden ei tarvitse edes nojautua minkäänlaiseen järkevään argumenttiin, ja vakavaa keskustelua syntyy silti. Tukalassa paikassa apuun ryntää puolustajia.

Rahan ei ole koskaan tarvinnut maksaa siitä, että joku puhuu kauniisti sen teoista.