Minä ikuisesti vaiheessa - kvalifysiikka, minäharha ja keskenjättäjän tuska

Hyvin rajalliselle yleisölle suunnattu kirjoitus keskenjättämisestä ja mystisistä kokemuksista.

Kun on puhe "minäharhasta", on tärkeä mielenkiinnon säilyttämiseksi ymmärtää, mikä on lukijan tai kuulijan asenne tai hänen ymmärryksensä lähtötila:

1.) Hän on myöskin joskus kokenut kenshon tai satorin (pienen äkillisen valaistumisen) tai käyttänyt psykedeelisiä huumeita tai on muista syistä kokenut mystisen kokemuksen, jossa minuus näyttäytyy toisessa valossa tai tuntuu kokonaisuudessaan paljastuvan harhaksi. (Psykologit kutsuvat tätä nimellä depersonallisaatio, vaikka he joskus tarkoittavat sillä jotain muuta tai ainakin puhuvat tämän aiheen ohi.) Lukija on utelias ja suhtautuu avoimesti yritykseen määritellä mistä siinä on kysymys,

2.) Hän etsii hengellistä kokemusta ja tahtoisi kokea jotakin, mistä syystä hän on myöskin utelias, mutta hänen on vaikeampi ymmärtää mistä kokemuksen kuvauksissa on kysymys.

3.) Hän tahtoo väittää vastaan ja haluaa ymmärtää vastapuolen argumentit, jotta pystyisi paremmin vastaamaan niihin.

Kaikissa näissä tapauksissa lukijalla siis on uteliaisuutta. Kirjoittajan vain täytyy osata vastata siihen uteliaisuuteen lähtemällä liikkeelle eri kohdasta. On eri asia kuvailla ilmiötä henkilölle, joka tunnistaa muutamasta sanasta mistä on kysymys. Tällöin voidaan käyttää hyvin runollista kieltä.

Runollinen kieli voi tuntua vaikealta ymmärtää, jos kokemus on tuntematon. Lopputuloksena voi olla vain käsitysten sumentaminen entisestään, kuten joskus hengellisiä vastauksia etsiville ihmisille tapahtuu. Ensisijainen tarkoitukseni ei ole ylistää "minuudesta vapautumisen" kokemusta, vaikka voisin sen tehdä. Kokemus voi olla myös pelottava, eikä päämääränäni ole ylistää mitään, vaan selittää mikä on totta ja mikä ei.

Jos kohdalle osuu vastaanväittäjä, hänen on helppo löytää runollisesta ilmaisusta epätotuuksia. Sehän on selvä. Keskustelu ei johda pian minnekään, jos etsitään ongelmia toisen sanoista, eikä itse kohteena olevasta ilmiöstä, joita on itse asiassa kaksi.

Me tulemme puhumaan minuudesta vapautumisen kokemuksesta sekä siitä arkikokemuksesta, jossa minuus on läsnä. On jännittävää selvittää, kumpi niistä on realistisempi - mutta paljastan heti aluksi, etten pidä niistä realistisena kumpaakaan. En nimittäin erityisemmin luota ihmisen kykyyn elää todellisuudessa - en edes sen jälkeen, kun hän on "valaistunut". Ihmiselle jää sittenkin läjäpäin vääriä käsityksiä maailmasta, eikä pilkahdus minuuden tuolta puolen muuta miksikään sitä, että hänen täytyy yhä syödä, juoda ja ulostaa... kenties myös ryypätä ja naida, mikä on ollut monen gurun ja mystikon heikkoutena.

Omien mystisten kokemusteni sekä meditaatioharrastuksen aloittamisen jälkeen minun oli huomattavasti helpompi ymmärtää monen itämaista filosofiaa ja mystiikkaa tutkineen filosofin kirjoituksia. Samaan aikaan vapauduin myös heitä kohtaan tuntemastani ylimääräisestä kunnioituksesta. Oli helpompi nähdä, että kaiken kaikkiaan he olivat vain ihmisiä.

Kaiken aikaa buddhalaisten tekstien rinnalla luin länsimaista mielenfilosofiaa sekä psykologiaa. Etsin minuutta ja siihen liittyviä väärikäsityksiä (niin opittuja kuin synnynnäisiä itsepetoksia) aivojemme hermoverkosta ja kielemme käsitteistä. Introspektio ja meditaatio ovat tietenkin epäluotettavia tutkimusvälineitä tieteen näkökulmasta, mutta samaan aikaan ne ovat välttämättömiä. On edes jollakin tasolla omakohtaisesti tiedostettava, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat mystisestä kokemuksesta. Muutoin ei edes ymmärretä, mitä ollaan tutkimassa.


Katkelmia Jukka Hankamäen teoksesta Minäfilosofioiden filosofiaa (1995).

Minäharhaa:

Sivu 9:
"Tieteellisten minäkäsitysten rakentumista, minä tieteellisiä esityksiä ja niiden tutkimista kutsutaan egologiaksi."

Google antaa olemattoman vähän tuloksia tällaisesta tutkimusalasta, mikä on sääli. Kenties aihe on liian monimutkainen tai sitten sille on vaikea löytää rahoitusta?

"Tarkasteluni lähtökohtana on yhdysvaltalaisen pragmatistin George Herber Meadin (1863 - 1931) minäkonseptio." s.9


Keskenjättämisestä ja luovasta kaaoksesta:

Sivu 10:
"Monen muun filosofisen ajattelijan tavoin Mead ei itse ole julkaissut yhtään yhtenäistä kirjallista teosta. Hänen kirjoituksiaan ei ole (1995?) myöskään toimitetty systemattisesti."

Oliko Mead siis "keskenjättäjä", kuten Sokrates, Pascal, C.S.Peirce, Ferdinant de Saussure, Edmund Husserl, Mihail Bahtin ja moni muu? Hyvällä todennäköisyydellä hänellä oli myös AD-HD, sillä sivulla 11:
"Meadin teoriatausta muodostui kirjavaksi niin kuin hänen elämänsäkin, eikä häntä juuri millään yrittämällä voi luonnehtia yhden tien kulkijaksi."

Näyttää siltä kuin Mead olisi minun tavoin yrittänyt luoda jonkinlaista yleishumanistista kvalifysiikkaa, sillä:
"Meadin esittämiä näkemyksiä on kuitenkin aiheellista pitää sisällöllisesti yhtenäisinä, koska niitä motivoi pyrkimys luoda antropologia, jossa inhimillinen toiminta kävisi sekä tekijälle, että tarkasteltavalle ymmärrettäväksi." s.11

On ainakin neljä toisiinsa kietoutuvaa syytä sille, miksi niin moni filosofi on keskittymishäiriöinen keskenjättäjä: Ensinnäkin luovuus ja keskittymishäiriö näyttävät viihtyvän samassa luonteessa; epäsiisteys, hajamielisyys ja työskentelytapojen hajanaisuus näyttäisi leimaavan monia keksijöitä ja uusien tieteenalojen pioneerejä. Toiseksi keskenjättäminen saattaa aiheutua perfektionismista tai johtaa sen kaltaiseen lopputulokseen. Keskenjättäjällä - kuten itselläni, joka kirjoitan ikuista teosta tästäkin aiheesta - on taipumus palata kesken jääneen aiheen pariin ja lähestyä sitä uudesta näkökulmasta. Hän ei saa projektejaan valmiiksi, joten ne eivät sulkeudu ja siirry hänen elämässään historiaan. Tämä saa aikaan sen, että hänen tutkiuksensa ovat lopulta monimuotoisia ja syvällisiä. Kolmanneksi, koska keskenjättäjän työtä ei julkaista hänen elinaikanaan, vaan sitä tarkastellaan postuumisti, liittyy siihen monia kysymyksiä sekä avoimia tulkinnanmadollisuuksia. Tämä tarjoaa akateemiselle väelle paljon keskustelunaiheita. Tutkijat voivat tehdä jälkeenjääneestä sekamelskasta tulkintoja sekä etsiä todisteita niiden kiistämiseksi. Koska palapelin kaikki palaset eivät ole tallella, jää tilaa mielikuvitukselle ja vapauksille. Mysteerit kiehtovat aina ihmismieltä eivätkä tutkijat ole poikkeus (Tästä aiheesta lisää tämän kevään kirjoituksessani, jossa esittelen neologismin "eksonarratiivi".) Neljänneksi, koska ajatusten alkuperäinen esittäjä on kuollut ennen mainetta ja kunniaa, tarjoaa hedelmällinen ja älykäs postuumi aineisto myöhemmille tutkijoille mahdollisuuden päästä luomaan kokonaan uutta filosofian tai tieteen osa-aluetta. Sehän on kaikkien akateemikoiden unelma. Keskenjättäjä on toisin sanoen kyntänyt pellon ja istuttanut sinne siemenen, mutta nyt joku pääsee kitkemään sitä ja nauttimaan.

Näistä syistä - ja kenties muistakin - ei mielestäni ole yllättävää, että filosofian historiassa juuri keskenjättäjät ovat niin laajalukuisesti edustettuna. Kenties viidenneksi syyksi voisi esittää sen, että ihmiset rakastavat epäonnistujia ja traagisia elämäntarinoita. Hegelin kaltaiset seurapiirileijonat ja oman aikansa julkkiset eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin Schopenhauer, joka eli Hegelin varjossa lähes täysin tuntemattomana.

Kun nyt pääsin vauhtiin niin täältä tulee vielä viides: Keskittymishäiriöinen keskenjättäjä ei pääse tehokkaan suorittajan tavoin nauttimaan menestyksen hedelmistä, joten hänen kunnianhimonsa säilyy ja jopa kasvaa vuosi vuodelta. Voidaan hyvin väittää, että Nietzscheä sekä Kierkegaardia lietsoi kirjallisella urallaan juuri heidän kohtaamansa ymärtämättömyys. En väitä, että heistä kumpikaan olisi ollut tyyppesimerkki keskenjättäjästä - sillä hehän olivat kirjallisesti hyvin tuottoisia - mutta heitä piiskasi eteen päin kunnianhimo, jota heidän oman aikansa kulttuurieliittien nuiva ylenkatse ei tyydyttänyt, mutta ei myöskään onnistunut lannistamaan. Keskenjättäjän elämä on täynnä yksinäistä työtä, jota jää pitkältä osin pimentoon, kunnes kuolema (sekä ymmärtävä ystävä) avaa arkistot.

Tällaisten keskenjättäjien joukkoon voidaan hyvin lukea myös Kafka sekä Simone Weil, joiden merkittävin tuotanto julkaistiin postuumisti. Myös Edgar Allan Poe oli ilmeisen edesvastuuton ad-hd -luonne, mutta hänen kirjallista työtään haittasi enemmän sosiaalisen luottamuksen rikkominen kuin kyvyttömyys varsinaiseen kirjallisen työhön.

On vaikea arvioida miten paljon maailmassa on elänyt merkittäviä ajattelijoita tai kirjallisia neroja, joiden tuotantoa emme tunne, koska hänen kuolemansa jälkeen tekstiaineisto ei ole löytänyt sopivaa lukijaa ja julkaisijaa. Esimerkiksi Kafkan myöhemmästä julkisuudesta kiitoksen saa Max Brod.

Keskenjättäjät monesti tuskastuvat omaan alisuorittamiseensa, mikä voi lopulta johtaa katkeroitumiseen ja jopa hulluuteen tai itsemurhaan. Heidän ideansa eivät tavoita potentiaalista yleisöä, koska he ovat epäsosiaalisia ja arkoja, tai koska he eivät saa mitään valmista aikaan, jonka he myöskin lähettäisivät julkaistavaksi. Kustantamot harvoin suhtautuvat myönteisesti keskeneräisiin projekteihin, joihin liittyvä henkilö on sotkuisa, epäsosiaalinen ja omituinen, eikä hän saa valmiiksi sitä mistä on sovittu.

Minua surettaa se, ettei historia ole opettanut mitään meidän aikamme tutkijoille tai kustantajille tai edes teollisuuspohatoille. Omituisten ja epäsosiaalisten ihmisten joukossa, piilossa katseilta on monia osaavia ihmisiä, jotka vain ovat liian ujoja ja katkeroituneita saadakseen mitään valmiiksi. Moni keksintö on kuollut heidän mukanaan, koska valtaosa vallanpitäjistä tuntuu ajattelevan, että älykkyyden ja luovuuden tunnistaa siitä, että henkilöllä on kravatti kaulassaan, hyvä ryhti, ja hän katsoo rohkeasti silmiin hymyillen leveästi.

Kun nero on kuollut, ei ole mitään väliä sillä oliko hän introvertti tai omituinen. Se on kaikki nyt mennyttä ja väliä on vain sillä, että hänen jälkeenjäänyt aineistonsa päätyy tehokkaan ja aikaansaavan ihmisen käsiin. Elämä voi olla jopa esteenä menestykselle. Elävä nero saattaa vielä pilata hyvän teorian sillä, että hän tekee siitä liian syvällisen tai muuttaa mielensä.


Relativismi, sivu 15:
"Tutkittavilta kysyttiin, perustavatko nämä seksuaalisuhteensa luottamukseen. Vastausvaihtoehdoiksi tarjottiin "kyllä" ja "ei". "Kyllä"-vastausten vertailu osoitti suullisissa jälkihaastatteluissa, miten eri tavoin tutkittavat ymmärsivät kysymyksen. Eräille luottamus oli uskollisuus parisuhteessa, kun taas muutamat katsoivat, että sehän se vasta luottamusta on, jos pystyy rakastelemaan mahdollisimman monen kanssa! Vastausten tilastollinen käsittely alkoi näyttää hyödyttömältä."

Sivu 17: Relativismi
Meadin ajattelussa behaviorismin kritiikki näkyy jo siinä, että koska tutkimuksen kohteet, eleet, eivät voi olla yksiselitteisiä. Jo eleiden syntyyn sisältyy tulkintaa. Tämä merkitsee, ettei ihmistutkimuksen kohteena oikeastaan olekaan olio, akti tai reaktio... Sen sijaan tutkimuksen kohteena voivat olla ne suhteet, joissa vuorovaikutusta tapahtuu, ilmiö kokonaisuudessaan.

Relativismi ja shakki (relatonomia)

Monet ajattelevat, että Shakki on puhtaan matemaattinen peli, jossa säännöt ovat tiukasti ennalta määrättyjä ja kiveen hakattuja. Kuitenkin myös shakissa yksittäisten pelinappuloiden arvossa esiintyy hyvin suurta vaihtelua, ja yksilön hyödyllisyys (tai vastustajan näkökulmasta vaarallisuus) elää pelin mukana. Tämä juontuu siitä, että kullakin yksiköllä on vahvuuksia ja heikkouksia, jotka eivät perustu yksin niihin itseensä, vaan myös muiden joukkojen tukeen sekä ympäröiviin olosuhteisiin. Kuningatar on tietenkin sotamiehiin nähden rajoittamattoman ylivertainen, koska sotamiehet (tai lähetti tai torni) eivät hallitse mitään siirtoa, mitä kuningatar ei osaisi (lukuun ottamatta sotilaan "ohestalyöntiä" sekä korotusta ratsuksi). Alussa kuningatar on kuitenkin naulittuna takariviin, jossa se ei pysty ottamaan askeltakaan, elleivät muut yksiköt ensin tee sille tilaa. Pelin alkuvaiheissa ratsu on suuressa arvossa, sillä se on ainoa upseeri, joka pystyy siirtymään sotamiesten yli. Vastaavasti tornista on aluksi hyvin vähän hyötyä, kun se on naulittuna nurkkaan. Pelin edetessä nappuloiden määrä laudalla vähenee, jolloin torni kykenee edistymään helpommin. Pelin strategiaoppaissa muistutetaan, että ratsu on aluksi arvokkaampi kuin torni tai lähetti, mutta pelin loppuvaiheessa se menettää arvonsa. Kun pelilauta on täynnä kummankin pelaajan osastoja, on ratsulla helppo luoda vaarallisia tilanteita, kun sotilaiden yli voi loikkia, eikä vastapuolen upseereilla ei ole tilaa mihin paeta. Ratsun vinoja harppauksia on kuitenkin melko helppo väistellä pelin loppuvaiheessa, kun tilaa on runsaasti. Ratsu ei kykene puolustamaan kokonaista linjaa tai uhkaamaan pelilaudan toiselta laidalta, kuten lähetti.

Harvalle tulisi mieleen, että shakki toimii havainnollistavaksi esimerkiksi relativismista, mutta tämä johtuu siitä, että relativismia on ajassamme monimutkaistettu aivan liikaa. Perimmiltään relativismi vain väittää, että ilmiöiden arvo on suhteessa muihin ilmiöihin. Myös munimutkaisten olioiden (sekä useimpien totuuslauseiden) välillä on suhde, eli ne ovat suhteellisia, eivät autonomisia.

Voimme erotella shakista löytyviä "riippuvuussuhteellisuuksia" erilaisiin ryhmiin:
1.) Pelin ajallisesta vaiheesta johtuvat tekijät, kuten ratsun arvon heikkeneminen pelin edetessä.
2.) Sijainnista ja asemoitumisesta johtuvat tekijät, kuten kuningattaren arvon aleneminen, jos se missään vaiheessa joutuu omien puolelaistensa saartamaksi. Se ei voi raivata itseään niiden läpi raa'alla voimalla. Se on riippuvainen siitä, että sille tehdään tilaa, mikä kuluttaa pelaajan siirtoja.
3.) Voimasuhteisiin liittyvät tekijät. Omien asemien arvo riippuu paljolti siitä, onko vastapuoli kyennyt edistämään sotajoukkojaan taitavammin. Shakissa joskus uhrataan omia joukkoja, jotta vastapuoli päätyisi siirtämään omia vahvoja yksikköjään heikompiin asemiin esimerkiksi kulmiin (jonkinlaiseen mottiin) ja omat joukot pystyisivät edistymään keskialueelle, josta käsin ne voivat vartioida useita linjoja.
4.) Toisiaan vasten siirtyneet sotamiehet eivät kykene liikkumaan mihinkään suuntaan. Samoin kuningas on kykenemätön liikkumaan, jos vastapuoli hallitsee kaikkia avoimia linjoja. Pelinappulat voivat toisista nappuloista johtuen menettää täydellisesti toimintakykynsä.

Koska tällainen relativistinen analyysi ei mielestäni ole millään tavoin ideologista, en nimitä sitä -ismiksi, vaan käytän ennemmin neologismia relatonomia. Relatonomia tutkii empiirisesti havaittavia ilmiömaailmassa esiintyvistä suhteellisuuksista. Relatologia puolestaan tutkii niitä psykologisia, sosiaalisia, juridisia ja kulttuuria syitä, jotka ovat saaneet meidät suhtautumaan niin nihkeästi väitteisiin tiedon tai arvojemme suhteellisuudesta.

Relatologia toisin sanoen pyrkii selittämään, miksi relativismi on filosofisena oppisuuntana niin vihattu.

Meismi, minuus ja identiteetti

Sivulla 30 tiivistetään tärkeitä havaintoja Meadin minäkonseption konstruoitumisessa:

3.) Minä on kuka tahansa ihminen, joka on tullut itselleen sosiaaliseksi objektiksi. Vain mikäli yksilö ottaa sen jäsentyneen sosiaalisen ryhmän asenteet, johon hän kuuluu, hänen minänsä kehittyy täysin.

Tässä mielenkiitoisesti selittyy se, miksi minun oma minuuteni on niin jäsentymätön ja heikko, ja millä tavoin olen buddhalaisen harjoituksen ja relativismin avulla dekonstruoinut oman minäkokemukseni, sen teon taustat ja seuraukset. Koska olen valmis kieltämään minkä tahansa aikakauteni sosiaalisen ryhmän totuudet ja oman kulttuurini arvomaailman universaaliuden ja ylivertaisuuden, olen jäänyt eräänlaiseen keskeneräisen minuuden limboon. Itselleni minäharhan tutkimus ja relativismin eläminen todeksi eivät sinänsä tuottaisi ongelmaa, ellei se eristäisi minua ja minun filosofista projektiani muusta ihmiskunnasta.

Olen hämmästyttävän selväjärkinen kaiken huomioonottaen. Yleensä eristämisellä on voimakkaammat hajottavat vaikutukset psyykeen. Tietenkin asiaan vaikuttaa myös se, että minulla on nykyajan mahdollistami ilmaisuväyliä sekä sopivan ylimielinen asenne maallisiin ongelmiini.

4) Minä kehittyy roolinoton, toisten asenteiden hyväksymisen ja niiden välityksellä tapahtuvan (ulkopuolelta hahmottuvan) itsensä ymmärtämisen kautta.

6) Ihmisen kyvystä ottaa muiden rooli itseään kohtaan kehittyy "yleistynyt toinen" (generalized other).

Mead ei milloinkaan hyväksynyt Kantin ajatusta kokemusta edeltävästä minästä.

Me syntyy ennen minua, joka postuloidaan siitä. (Yksilö saa identiteettinsä vuorovaikutuksen kautta, osana yhteisöä.)

Me' on totunnainen, tavoista koostuva yksilö. Se on aina olemassa. (Me jatkaa olemassaoloaan kun minän aika on ohitse, mutta se värvää uuden minän jatkamaan samaa työtä. Yksilö arvostettu ja onnellinen - ja häneen suhtaudutaan yksilönä - jos hän saa kokea, että hän on ylläpitänyt ja edistänyt me'tä.)

Minuus voidaan tietenkin ajatella myös joksikin synnynnäisesti kehittyväksi maailmaan suuntautuvaksi haluksi, tai vaihtoehtoisesti ihmisen sisäiseksi puheeksi, mutta tällaiset kehittymättömät ja eläimelliset (itsekkäät tai ei) halut ovat jotain aivan toista kuin kasvatuksen ja yhteisöön kuulumisen kautta kehittynyt vahva ja eheä identiteetti. Kun puhumme aikuisen ihmisen tarkoitustaan toteuttavasta minuudesta, se on kiistatta konstruoitu. Se toteuttaa ensi sijassa sosiaalista tarkoitusta. Minä on virassa. Minä on äiti tai se on isä. Minä on opettaja tai poliisi tai sairaanhoitaja.

Tässä suhteessa on epätodennäköistä, että kovinkaan moni koskaan havahtuisi siihen, että minuus on harhaa. Heillä on sosiaalisena kannustimena pitää minuuttaan hyvinkin todellisena ja pysyvänä olentona. Minuus täytyy riisua sen universaalisti ihmisyydestä ja asettaa rooliin. Ihmisen täytyy kouluttaa itsestään minäolento, joka alistaa omat henkiset ja biologiset tarpeensa minänsä toteuttamiseen - mutta koska minuus on luotu ulkoa käsin, se toteuttaa vaivihkaa vain yhteisön tarpeita. Terve ja monilla ylellisyyksillä palkittu minuus on me-luomus. Se on minuus meitä varten, meidän armosta.

Kenties tästä syystä hallitsijat ovat tottuneet puhumaan itsestään monikossa. He ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, etenkin yksilöllisestä reviiristään, että heidän mielenterveytensä jo vaatii samaistumaan valtioon ja sen etuihin. Kuningas on toisaalta me, koska hän voi sanella muita voimakkaammin sen, mitä kollektiivinen tahto toivoo, mutta toisaalta myös siksi, että kollektiivin unelmat, toiveet ja pelot sanelevat sitä, mitä hänen itse tulisi olla ja toivoa.

Eräällä tavoin yhteisöllisyys lopulta toteuttaa sen hengellisen päämäärän, jossa minuus purkautuu joksikin sitä edeltäväksi syyn ja seurauksen loputtomaksi ketjuksi, joka rautaisella kädellään määrää, mitä me opimme ja osaamme ajatella, tuntea ja haluta - mutta vain harvoin on kollektiivinen tahto sallinut, että ihminen näkisi minuutensa lävitse. Hän voisi irtautua syyn ja seurauksen orjuudesta, kuten Buddha opetti.

Ihmisen henkiselle elämälle tai tieteelliselle (sikäli kuin myös tiedettä ei ajatella sosiaalisena pelikenttänä ja kulttuurisena konstruktiona) edistymiselle olisi eduksi vapautua harhoista, joihin myös minäharha lukeutuu, mutta maksu minuuden kiistämisestä on liian kallis. Se on kallis, vaikka lopputuloksena olisi kuolemanpelon voittaminen ja pääsy harhan takaisiin psykologisiin ilmiöihin, joita monet minuuden defenssit suojelevat.

Ihmisen ei kuulu tunnistaa itsessään kaikkia olentoja tai nähdä kaikissa olennoissa itseään, koska silloin tulisi hankalaksi aikuisella vakavuudella määritellä, kuka on osa meitä ja kuka vihollinen. Sekä Homeroksen Ilias että Intian suuri eepos Bhagavad Gita ovat pohjimmiltaan opetuksia rauhasta ja sodan mielettömyydestä, mutta ne kumpikin viettelevät lukijansa jännittävillä taisteluilla ja soturin kunnialla. Vasta lopussa, jos sinne jaksaa ajatukselle lukea, ja jos lopputoteamat hyväksyy, päädytään siihen havaintoon, että vihollinen on ihminen niin kuin mekin.

Mutta emme sano: "ihminen niin kuin minäkin", vaan niin kuin mekin, siis potentiaalisesti osa meitä, joukkueemme vahvistus. Käännytettävissä siihen uskoon, että meidän puoli on parempi, me ollaan hyviksiä.

Nuuhkimus

Koiran tai yksityisetsivän maailmassa saatettaisiin katsausta kutsua nuuhkimukseksi. Myös viinimaistaja voisi ymmärtää tällaisen kielen päälle. Yleensähän ajatteluamme hallitsevat käsi ja silmä, kuten Hankamäki kirjoittaa sivulla 19:
"Tieteellistä kieltä luonnehtivat käsitteet, kuten näkökulma, näkemys, katsaus ja katsomus, ja myös kädellä on "käsittämisessä" etymologinen asema."

Lukemisesta on viime vuosina tullut hyvin hidasta, sillä pyrin alleviivaamaan kaikki kohdat, joista saattaisi olla minulle apua monissa filosofisissa essee-projekteissani. Sen jälkeen pyrin kirjoittamaan kaikki heränneet ajatukset aihealueittain ylös johonkin tiedostoon, joihin vuosittain kertyy satoja liuskoja sitaattimateriaalia.

Tilannetta monimutkaistaa se, että samaan aikaan kirjoitan myös satojen liuskojen verran runoja. Kaikkien tähän mennessä kirjoittamani tekstimateriaalin lukeminen olisi mahdoton tehtävä. Kuulemma Sartren ja monen muun filosofin muistiinpanoissa on yli 10.000 sivua. Hänen ja Wittgensteinin ja monen muun tapauksessa joku muu näki sen vaivan, että toimitti ja editoi aineistoa, filosofin eläessä tai vasta hänen kuolemansa jälkeen. Olisi helpompi saada kokonaisuuksia valmiiksi, jos apuna olisi edes jonkinlainen kustannustoimittaja, tai edes joku joka lupaa harkita julkaisemista, tai dead-line tai yhtään mitään.

Alennan omaa arvoani ihmisten silmissä sillä, että tuskailen niin avoimesti keskittymishäiriön ja liiallisen luovuuden kanssa. Yleensä kirjoittavat ihmiset ymmärtävät saattaa julkisuuteen vain parhaan aineistonsa ja vasta kun se on hiottu valmiiksi. Minulla on vain suuria vaikeuksia sanoa mikä siitä mitä ajattelen ja sanoiksi saatan, olisi minkään arvoista. Elän siinä toivossa, että mahdollisimman nopeasti kuolisin ja pääsisin vapaaksi tästä pakonomaisesta luomisen taakasta.

Tahdon vapaus ja akatemian sovinnaiset illuusiot

"Jos vastaat kyllä tai ei, menetät buddhaluontosi."
- "vastaus" zen-buddhalaiseen koaniin

Areiopagin uusin kirjoitus toi elävästi mieleeni villin nuoruuteni yliopistomaailmassa:
http://www.areiopagi.fi/2016/08/edes-vaivautua-miettimaan-onko-tahto-vapaa/

Oxfordin vuosina ratkaisin kaikki kohtaamani filosofiset ongelmat ja voitin väittelyssä vastaani asettuneet professorit. Näillä voitoilla ei kuitenkaan yllätyksekseni ollut mitään seurauksia. Urakehitykseni pikemminkin hidastui aina sitä mukaan, kun hyökkäsin establishmentia ja sen virallisia kantoja vastaan.

Ehkä selkein tällainen kiistanalainen aihepiiri on "vapauden filosofia", ja siinä on vieläpä helpointa päästä selkeään ja johdonmukaiseen ratkaisuun, minkä monet ovat myös havainneet. Kysymys on ratkaistu lukuisia kertoja, mutta keskustelu jatkuu ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tässä keskustelussa on kolme osapuolta, joista kuitenkin vain kaksi on vastuussa lähes kaikesta julkaisutoiminnasta. Kolmas osapuoli havaitsee pian - yleensä liiankin pian - ettei koko vapaan tahdon kysymys ole mielekkäästi muotoiltu. Käsitteitä on käytössä liian vähän ja muutamat jatkuvasti jankatut käsitteet on määrittelty liian epämääräisesti. Samoila sanoilla on liikaa erilaisia merkityksiä. Osapuolet puhuvat toistensa ohitse ja jahtaavar oikeastaan jotain ihan muuta kuin vastauksia inhimillisen vapauden ongelmiin (pragmaattisemmat vapauden ongelmat sivuutetaan lähes täysin, koska sinne asti ei edes päästä kaikelta vouhotukselta). Pääosaan nousevat metafyysiset kysymykset tai vaikkapa moraaliset kiistat rikosvastuusta ja velvollisuuksista. Kiista kietoutuu elämän monille osa-aluille, mikä ei sinänsä olisi ongelma,  mutta kun näiden muiden asioiden tähden keskustelu käy tunteelliseksi.

Ensimmäinen ja toinen osapuoli vastaavat vapauden kysymykseen kyllä tai ei, ja jo siinä kohtaa ne päätyvät peruuttamaattomasti hakoteille. Tämä johtuu siitä, että koko kysymys on mieletön, kuten kolmas ryhmä on moneen kertaan hyvin osoittanut. Kolmannen ryhmän edustajat toimivat liian usein yksin ja ilman järjestäytynyttä leiriä, koska heidän työnsä ikään kuin päättyy siihen, että he havahtuvat unesta. He suuntaavat huomionsa johonkin järkevämpiin kysymyksiin, ja kaksi muuta leiriä jatkavat ikuista kiistelyään.

Kolmas osapuoli on se, joka aina astuu lavalle, ihmettelee mitä kaksi muuta oikein huutavat, kuuntelee hetken ja tajuaa välittömästi, että touhussa ei ole mitään järkeä. Kahdelle muulle on oikeastaan edes ihan turha yrittää sanoa mitään.

Kiistan kahden äänekkäämmän ja ikuisesti toistensa häntiä purevan osapuolen voimanlähteenä on kaksi suurta illuusiota (kuten inhimillisen toiminnantarmon taustalla yleensä on). Illuusiot antavat heille kiihkeyttä ja vakuuttavuutta, joka vetoaa etenkin muihin saman illuusion kantajiin.

Ensimmäinen illuusio liittyy siihen, että ihmisen tajunnassa on jotakin, mitä ei tulisi liian analyyttisesti eritellä. Tätä mystistä jotakin voisi kutsua vaikkapa "sieluksi", mutta tässä pelissä sitä kutsutaan "vapaudeksi". Vapaudeksi mihin tai vapaudeksi mistä, voisi kysyä. Yksi vastaus voisi olla, että ihminen on metafyysisesti vapaa silloin, kun hänet voidaan laittaa edesvastuuseen rikoksistaan. Se ei kuulosta kivalta, mutta kukapa itseään olisi syyttämässä. Vapaus on niitä muita varten, niitä pahoja, jotka omasta pahuudestaan - ei kun siis vapaudestaan - käsin tekevät tyhmiä ja tuhmia asioita. Täytyyhän meillä olla jokin peruste rankaista heitä, eikö niin?

Moraaliset kysymykset eivät ole kuitenkaan kyllä-leirin perimmäinen tavoite, vaan tärkeämpää on juuri se, että ei liian syvälti kurkistettaisi inhimillisen tajunnan syövereihin. He kiittävät ketä tahansa, joka on valmis väittämään, että ihminen on vapaa. Jos heillä on jotain syvempiä epäilyjä, jotka he tahtovat karkottaa, he kuuntelevat myös perusteluja. Sehän saattaa auttaa epäuskon hetkellä, että teeskentelee olevansa rationaalinen ja vieläpä järkevässä sekä oppineessa seurassa. Perusteluja tärkeämpää yleensä onkin se, että filosofi on maineikas ja korkeassa virassa. Hänen näkökannoistaan voidaan tällöin sen kummemmin miettimättä poimia ne, jotka itse miellyttävät. On mukava, kun saa tuntea, että sellainen ihminen on tästäkin tärkeästä asiasta samaa mieltä.

Ja koko kysymys on kuitenkin mieletön. Kaikki pidemmälle viedyt vastausyritysten perustelut ovat yhtä lailla järjettömiä. Tämä voisi olla filosofian esityslistalla alkupäässä, mutta se ei ole. Kolmas leiri on hajanainen ja lakkaa harrastamasta filosofiaa.

Toinen leiri kokee puolestaan tehtäväkseen vastustaa ajatusta tahdon vapaudesta. Tästä porukasta tekee vähintään yhtä naurettacan se, että he paitsi samalla tavoin kuin ensimmäinen leiri kuvittavat olevansa rationaalisia, mutta myöskin julistavat sitä suureen ääneen, ikään kuin edustaisivat kriittisyyttä ja korkeinta tieteellisyyden astetta.

Ei-leirin illuusio on se, että meitä ympäröivä maailma olisi ymmärrettävissä, ennustettavissa ja hallittavissa. He päätyvät vapauden illuusiota kyseenalaistaessaan puolustamaan absurdia kantaa, että todellisuus ei olisi millään tavoin kaoottinen, vaan hyvin ennustettavissa. Tällainen näkemys nyt vain on sattunut muodostumaan yhdeksi heidän perustuskivekseen leikissä, jonka lähtökohtana oleva kysymys on mieletön.

On tyhmää väittää, että ihminen tuosta vain jostain heittäisi peliin vapaita ajatuksia, jotka olisivat moraalisempia tai vapaampia kuin ne, jotka ovat johtuneet tiedosta ja ajattelusta (siis aivotoiminnasta, elämänkokemuksesta ja muusta kertyneestä kognitiosta), mutta aivan yhtä tyhmää on päätyä vastakkaisen kannan väenväkisellä päähänpistolla siihen, että todellisuus olisi mekanistinen kellopeli. Kumpikin kanta on aivan yhtä päätön, mutta vastustaa jotakin inhimillista ahdistusta, joka kihiää siitä, että kallistumme liialliseen relativismiin, eli kohtaamme asioiden haastavuuden ja halitsemattomuuden.

Kolmannen leirin ongelmana on myös se, että kysymys on niin monella tavoin mieletön sekä niin heikosti pohjustettu, että sen mielettömyyden voi todistaa kymmenin eri tavoin. Tästä syystä kolmatta osapuolta ei yleensä edes hahmoteta keskustelun ospuoleksi. Se on hajanainen ja voimaton. Esimerkiksi tämä blogikirjoitus, kuten monet muut, joissa käsittelen vapauden filosofiaa, eivät tule nousemaan minkäänlaiseksi klassikoksi filosofian kaanonissa. Huomioillani oli hyvin vähän vastakaikua Helsingissä sekä Ofordissa, minkä lisäksi löysin hyvin pienellä etsimisellä kirjoja, joiden sanoma oli kaikki klassikoita järjellisempi, mutta niitä ei pidetty missään arvossa, koska ne eivät vastanneet kyllä tai ei, ja tästä syystä ne eivät tyydyttäneet kumpaakaan leiriä.

Oikeastaan vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että akateeminen filosofia tarvitsee kysymyksiä, joita se ei onnistu ratkaisemaan, jotta sillä olisi perinteitä ja perusteita olemassaololleen. Tokihan filosofia säilyisi hengissä ja sillä menisi jopa paremmin, jos se osaisi ottaa oppia käymistään keskusteluista ja kykenisi harppaamaan nykyhetkeen tai sen edelle - mutta tähän ei oikeastaan akateeminen maailma tule koskaan kykenemään, koska pelissä on kysymys viroista, julkaisuista ja oppituileista - ei niinkään totuudesta tai ihmisten auttamisesta.

Positiivisemmalta näkökannalta saman voisi muotoilla niinkin, että lopputulos, kuten oikeaan vastaukseen pääseminen ei ole tärkeintä, vaan itse matka. Tärkeintä on keskustelun käyminen. Siinä oppii yhtä ja toista argumentaatiosta ja retoriikasta.

Illuusiot ovat ihmiselämässä tärkeä voimanlähde. On osattava elää sen asian kanssa, että mielipide, jota keskustelu vahvistaa, on kummassakin tapauksessa täysin mielivaltainen ja väärä.

Mietteitä keskenjättämisen kirouksesta

Eilisiltana mieleeni taas jostain syystä palasi monta keskeneräistä projektia. Usein muistan juuri nukkumaan mennessä mitä kaikkea on jäänyt tekemättä.

Viime vuonna toimitin kaksi kirjaa, osallistuin antologiaan, aloitin uuden blogin Uusi Suomi -verkkopalvelussa ja julkaisin yli sata kirjoitusta Pikkujättiläisessä. Kuluneesta vuodesta on silti helppo muistaa vain asiat, joita ei syystä tai toisesta ehtinyt saattaa loppuun.

Eniten harmittavat kirjaprojektit joita en millään osaa saattaa loppuun. Kirjoitan uutta ja uutta, mutta en koskaan saa esseeteoksiani valmiiksi. Pitäisi olla joku muu sanomassa, että nyt riittää. Ota tuo ja tuo teksti, jätä nuo pois ja korjaa ehdottomasti tuo kohta - entä mitä ihmettä tässä kohtaa tarkoitat?

Pöytälaatikossa minulla polttelee etenkin viisi käsikirjoitusta, jotka kaikki edistyivät viime vuonna tuntuvasti. Sadan julkaistun tekstin ohella kirjoitin varmaan enemmän julkaisematta jääneitä tekstejä kuin koskaan aiemmin. Projektit siis etenevät, mutta eivät valmistu.

Hyvin valmiilta tuntuu  esimerkiksi 1.) Verraton relativismi. Olen käsikirjoituksessa lähestynyt aihetta järjestelmällisemmin kuin blogissa, mutta sisällöt ovat melko lailla samoja. Pääargumettinani edelleenkin on, ettei filosofian historian aikana ole kirjoitettu kunnollista relativismin puolustusta, koska relativismi ei totuudellisuudestaan huolimatta toimi hierarkisena ideologiana, joka kykenisi hallitsemaan suurta liikettä.

Kyse on myös uudesta humanistisesta, tarvekeskeisestä epistemologiasta. Relativismi ehkä valottaa kaikkein parhaiten sitä ongelmaa, joka arvojen ja realiteettien välillä vallitsee. Silti edes tiedettä tekevät ihmiset eivät kaipaa reflektiota ja itseanalyysiä, vaan selkeän narratiivin, joka saa maailman näyttäytymään sopivan yksinkertaisena ja esittää heidät itsensä sankareina. Relativismin puolustus rakentaa sillan eksistentialismin, tieteellisen maailmankuvan ja uskontopsykologian välille. Relativistinen tieto-oppi pureutuu etenkin siihen ongelmaan, miksi tieteen vastaukset eivät kelpaa. Ihmiset eivät tahdo vastauksia, vaan tarinoita ja tarinat perustuvat puolueellisuuteen. Relativismi ei siis varsinaisesti uhkaa tieteellistä maailmankuvaa, vaan sitä mytologiaa, joka myös tieteen on itsestään kerrottava. Sen on luonnollisesti oltava sankaritarina: kuinka tiede vapauttaa meidät taudeista, köyhyydestä ja sodista - vaikka se samaan aikaan on synnyttänyt resistantteja bakteereja sekä ilmastonmuutoksen ja ydinsodan uhkakuvat. Relativistille on surullisen ilmeistä, että tiede tarvitsee puolueellista historiankirjoitusta voittaakseen kilpailijansa myös lohdun tarjoajana, mikä on yksi kaikkien maailmankuvien välttämätön komponentti.

Tarvekeskeinen epistemologia lähestyy tietoa muun muassa maslovilaisen tarvehierarkian kautta, eli näkee tietämisen osana turvallisuutta, sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja identiteettiä. Vaikka tieteellisen tiedon perustana olisi totuus ja sen metodilogia tähtäisi uskomusten kiistämiseen, sen täytyy kyetä luomaan turvallisuutta ja siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhka on niin vaikea iskostaa suurin kansanjoukkoihin.

Vaikka aihe on tärkeä, niin jotenkin minulla on sellainen fiilis, ettei tällaisen lopputuleman esittäminen kirjassa lopulta miellytä mitään osapuolta. Lähdin siitä, että relativismi edistäisi tiedettä, koska se selittää miksi tiede junnaa paikallaan kisassa uskontoja vastaan, mutta vastaus on vain se minkä jo tiesimme: Jääkausi tulee todeksi, kun tehdään söpö piirroselokuva jääkaudesta, ja dinosaurukset tulevat todeksi kun tehdään Jurassic Park. Tiede popularisoidaan faabeleilla, kuten muutkin katsannot. Ei se ole sen kummempaa. Maailmankuvan on voitettava ihmiset puolelleen mahdollisimman varhain. Enemmistö jää aina sille kannalle, johon hänet on kasvatettu. Argumentin perinpohjainen vaatii tuekseen kirjan, mutta muustakin on relativismissani toki kysymys. Haluan sanoa liikaa ja siksi työ kestää ja kestää. Tunne turhan työn tekemisestä on silti vahvasti läsnä. Haluaisin, että kirjan jokainen sivu puolustaisi olemassaoloaan myös taidokkaalla kielellä. Jotenkin en luota siihen, että tiedeyhteisö haluaisi suhtautua omiin totuuksiinsa narratiivina, Siksi haluan rakentaa narratiivin, joka pakottaa lukijan puolelleen taidokkaalla retoriikalla. En voi vedota siihen, että olen professori ja siksi minua kannattaa kuunnella.

Epäilen kykyjäni, mutta viime aikoina olen lukenut tietokirjoja myös kallella päin. Jotkin arvostettujenkin kustantamoiden kirjat ihmetyttävät joko tyhjänpäiväisyydellään tai heikolla kirjallisella laadulla. Ymmärrän jos alan parhaan asiantuntijan teos ei aina ole kielellisesti korkealuokkainen, mutta lopputuloksessa usein näkyy myös kiire, laiskuus tai välinpitämättömyys keskimääräistä lukijaa kohtaan. Lauseita olisi helppo yksinkertaistaa katkomalla pitkiä virkkeitä tai korvaamalla liikoja sivistyssanoja ymmärrettävimmillä suomenkielisillä sanoilla. Pelkään, että kirjoja liian usein julkaistaan vain meriitiksi, eli oman ansioluettelon täytteeksi - tai sitten niiden lukijakunnan ajatellaan jäävän suppeaksi vaikka miten nähtäisiin vaivaa. Toki olen lukenut myös kirjoja, jotka tekevät suuren vaikutuksen. Niitäkin on tarkoitus esitellä ja suositella.

Harmittaa, etten ole kirjoittanut arvostelua jokaisesta lukemastani kirjasta. Se tuntuu niin helpolta idealta, mutta kyllähän se veisi aikaa ja energiaa. Jos vuodessa lukee vain 40 kirjaa, ja jokaisesta kirjoittaa tunnissa lyhyen selostuksen, se vie kokonaisen työviikon, eli vähintään sen 40 tuntia. Onhan se paljon tietenkin vaadittu ilmaisesta työstä, mutta voisin myös tarjota arvosteluja. Sitten menisi taas lisää aikaa sähköpostien kirjoittamiseen ja niihin vastaamiseen. Jotenkin minun moraalini silti vaatii minua palvelemaan tiedettä ja taidetta antamalla palautetta hyville tekijöille. Toistaiseksi olen lähinnä suututtanut kustantamoita haukkumalla niiden surkeimpia julkaisuja.

Ihan tyhmää kun sitä järjellä miettii. Huono julkisuus on myös julkisuutta ja kaikin tavoin fiksumpaa olisi kirjoittaa vain kirjoista jotka ansaitsevat sen että ne huomioidaan. Sillä tavoin voisi kehittää kallisarvoitta positiivista elämänasennetta. Se olisi kaikin tavoin fiksumpaa.

Eniten olen tainnut vuoden sisällä kirjoittaa 2.) vapaudesta sekä taloudesta. Loin Uuden Suomen blogin juuri siksi, että voisin irrottaa ajankohtaiset taloudesta ja politiikan aiheet ainakin omasta mielestäni ajattomista aiheista, jotka enemmänkin ovat Pikkujättiläisen heiniä.

Olen pitkään uumoillut, että blogger ei ole kovin häävi alusta klikkejä ajatellen. Halusin myös lyhentää kirjoituksia ja provosoida suoremmin. Olin silti yllättynyt kun huomasin, että jo paria ensimmäistä Uuden Suomen kirjoitustani jaettiin facebookissa yli sata kertaa. Ja sitten tuli tämä jytky Sanni Grahn-Laasosesta, joka keräsi 8,500 jakoa ja 100.000 klikkausta, eli ahmi kerralla melkein saman verran lukijoita kuin Pikkujättiläisen kaikki kirjoitukset yhteensä. Parempiakin olen kirjoittanut, mutta ajankohtaisuus...

Verraton relativismi ja Parempaa vapautta ovat melko varmasti projekteja, jotka ennemmin tai myöhemmin saatan loppuun. Runokäsikirjoituksia minulla on taaskin työn alla kaksi samaan aikaan. Toinen jatkaa aiempien viitoittamalla tiellä ja toinen ottaa suurempia riskejä.

Verrattoman relativismin jälkeen haluaisin keskittyä 3.) humanismin puolustukseen, joka myöskin käsittelee tietoteoriaa. Kirjan perustan haluan valaa tukevaksi, sillä yhtenä motivaationa on puhe, jota tuon tuosta kuulee humanismin epätieteellisyydestä. En jaksa kuunnella sellaista paskanjauhamista insinööreiltä tai luonnontieteilijöiltä, jotka eivät edes tiedä mistä he puhuvat. Media vääristää monien ihmisten käsitystä ihmistieteistä, sillä otsikoihin usein nousevat tutkimukset, jotka ovat jollain tavoin hullunkurisia tai joiden väittämät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Projektieni saattamista valmiiksi vaikeuttaa luonnollisesti aiheiden megalomaanisuus. Tehtävä ei ole helppo, jos lähtee siitä, että esimerkiksi vakuuttaa Ruotsin kuningasperheen ja Nobel-lautakunnan siitä, että ihmistieteilijöille tulisi myöntää yhteinen Nobel-palkinto.

Mielestäni on itsestäänselvää, että humanistien tutkimuskenttä, eli kulttuurien moninaisuus sekä ihmiolento oikkuineen, muodostaa suurimman mahdollisen haasteen. Tämän mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä humanisteja tulisi kannustaa huippusuorituksiin, sillä ihmisen syvemmässä ymmärryksessä lepää esimerkiksi toivomme saada poliittinen ratkaisu ilmastopäästöihin, lihansyönnin tuhoihin tai eliölajien . Luonnontieteet ehkä valottavat meitä siitä vaarasta, joka planeettaamme uhkaa, mutta humanismi voisi antaa vastauksen siihen, kuinka tuo tietoisuus taotaan äänestäjien ja päättäjien kalloihin.

Sankarillinen rikollisuus ja kelvoton lainkuuliaisuus

Robotteja on vaikea ohjelmoida suoriutumaan yllättävistä poikkeustilanteista. Ne noudattavat ennalta määritelty ohjelmointia, joten myös yllätykset täytyisi osata ennakoida. Lisäksi robotin täytyisi kyetä tunnistamaan millaisesta ongelmata on kysymys, jos jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu.

Tästä syystä robotit vaativat valvontaa, päivittämistä sekä mahdollisuuden protokollan kiertämiseen manuaalisella ohjauksella.

Sama ongelma pätee lainsäädäntöön. Poliisien ja tuomioistuinten valtuudet ja toimintaohjeet ovat tarkoin ennalta määriteltyjä.

Etiikka merkitsee moraalin säätämistä metatasolla sekä mahdollistaa parhaiden käyttäytymisohjeiden manuaalisen ohjaamiseen ja ohjelmointiin. Etiikka tarjoaa paljon ajattelunvapauksia. Filosofin on pakko kyetä irtautumaan ohjelmoinnista, siinä missä taas lainsäädäntö muistuttaa automaatiota.

Eettisiä pohdiskelujen mahdollisuuksia rajoittaa sitoutuminen tietyn kulttuurin ihmiskäsitykseen ja arvomaailmaan. Hyää etiikka on myös lähes mahdotonta harjoittaa yksipuolisesti tietyn säädyn tai eturyhmän kabineteissa. Puolueiden ohjelmaan sitoutuneet älyköt harvoin kykenevät tuottamaan eettisesti laadukkaita tekstejä.

Lopputuloksena on enemmänkin moralisointia tietyistä arvolähtökohdista käsin.

Hyvä etiikka edellyttää myös sitä, että luovutaan lainsäädönnön ihailemisesta. Kuitenkaan myöskään kapinallisuuden yksipuoliseen ihailuun ei ole varaa, kuten Hollywood-elokuvissa, joissa lähes poikkeuksetta edellytetään sankailta oman käden oikeutta, jotta voidaan saavuttaa onnellinen loppu.

Lainsäädäntö voi sitoa viranomaisten kädet, vaikka 99% tunnustaisi, että teko on moraaliton ja yhteisen hyvän näkökulmasta enimmäkseen haitallinen.

Uskon, että lainsäädäntö ja viranomaisten vallan rajoittaminen mahdollistaa paremman yhteiskunnan kuin anarkia tai äärimmäinen talousliberalismi. Silti puhun vain paremmasta maailmasta, en parhaasta mahdollisesta.

Vahvasti tunnumme hyväksyneen ajatuksen, että paras mahdollinen maailma toteutuu vain unelmissa. Elokuvien fantasiatodellisuudessa lakia voidaan rikkoa siten, että pahat teot paljastuvat ja oikeus voittaa.

Elokuvat ovat viitoittaneet myös tietä maailmaan, jossa rikoksentekijät näyttäytyvät sankareina. Hakkerit, tietovuotajat ja liikeyritysten näkökulmasta "petturit" ovat surullista kyllä ainoa keino totuuden julkitulemiseksi. Silti me emme ole osannut säätää lakeja, jotka mahdollistavat tällaisen pienemmällä rikoksella paljastetun suuremman rikoksen rankaisemisen.

Rikollisin keinoin hankittu tieto ei useissakaan tapauksissa kelpaa todistusaineistoksi tuomioistuimessa. Näin on Yhdysvalloissa ollut asioiden laita jo vuosikymmeniä ja kansainväliset kauppasopimukset ovat vaarassa tuoda saman käytännön myös EU-maihin.

Olemme kollektiivisesti usein samaa mieltä siitä, että teko on moraaliton, mutta olemme sitoneet kätemme lakiin, joka ei tunne poikkeuksia. Viisas perustuslaki olisi sellainen, jossa poikkeussäännöt ovat mahdollisia törkeimmissä ja selkeimmissä tapauksissa. Pieni ripaus anarkiaa olisi kirjoitettu sisälle lakiin, jonka julkikirjoitettuna ajatuksena on ohjailla tyhmiä kansalaisia kuin aivottomia robotteja.

Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Liian usein poikkeuksiin ovat saaneet vedota yksinvaltiaat. Liian usein erityisoikeuksia on saanut ostaa rahalla. Liian usein vihaiset väkijoukot ovat halunneet ottaa lain omiin käsiinsä. Siksi kai sen siteet ovat niin ehdottomiksi kirjailtuja.

Kuulostaa julkealta toivoa, että kylmän rauhallisesti ja sydämellä harkittu moraali edes silloin tällöin saisi asettua lain yläpuolelle.

Irtautumisherkkyys

Irtautumisherkkyydellä tarkoitan inhimillistä taitoa päästää irti omasta näkökulmastaan tai siitä näkökulmasta, jota on asettunut puolustamaan väittelyssä. Vastaavasti voisi puhua myös uppoutumisherkkyydestä, eli kyvystä suhtautua tarjottuun haasteeseen tai dramaattiseen tilanteeseen äärimmäisellä vakavuudella ja kaikkensa antaen.

Irtautumisherkkänä en tietenkään suhtaudu sanaan kritiikittömällä ihailulla. Haluan heti myöntää, että irtautumisherkkyydessä ei välttämättä ole kyse erityistaidosta, vaan pikemminkin heikkoudesta. Onhan "herkkyys" monissa muissakin tapauksissa helposti ymmärrettävissä negatiiviseksi piirteeksi. Herkkä ihminen ei saa tehtyä annettua tehtävää rivakasti, koska hän tiedostaa siihen liittyvien näkökulmien ristiriitaisuuksia. Etiikka on usein tehokkaan aikaansaamisen este ja omasta näkökulmastaan irtautuvalle pahimmillaan juolahtavat mieleen juuri eettiset kysymykset.

Irtautumisherkkyys on sukua sekä huonolle itsetunnolle että monikulttuuriselle tiedostamistaipumukselle. Suvaitsevaisuuteen yhdistetty saamattomuus onkin ehkä aikamme halaajien halveksimisen perusteista suurin. Useita näkökulmia huomioiva ja omasta tehtävänannostaan irtautunut ihminen muistuttaa suuresti ihmistä, jolla on huono itsetunto. Häntä on vaikea siitä syystä kunnioittaa. Häntä on yhtä vaikea ihailla kuin hallita.

Irtautumisherkkyys voivat kumpikin ilmentää eräänlaista samaistumiskyvyn notkeutta, jota uskoakseni voidaan harjoittelun avulla myös kehittää. Nähdäkseni esimerkiksi elokuvat, romaanit ja ulkomaanmatkailu aidosti kehittävät tätä taitoa. Irtautumisherkkyys on osa sitä laajaa taitokokoelmaa, jota aiemmin kutsuttiin nimellä "sivistyneisyys" (mutta ei tietenkään yksi ja sama asia). Vasta kun ihminen kykenee irtautumaan omista välittömistä intresseistään sekä sulkeistamaan oman identiteettinsä kysymyksen ulkopuolle, hän voi kehittää vasta-argumentteja niille väitteille. joita hän lähtökohtaisesti puolustaisi. Tämä taito mahdollistaa myös sen, ettei hän heti hikeenny, jos joku yllättäen loukkaa arvoja, jotka ovat hänelle läheisiä.

Omien uskomusten kyseenalaistaminen tekee niistä vahvempia. Siksi irtautumisherkkää ei mielellään kutsuta mukaan keskusteluun. Hän tekisi vastapuolestaan selvää jälkeä. Jos ajassamme on kaksi ääripäätä, niin toinen ääripää on se, joka kutsuu toisen ääripään mukaan keskusteluun. Toinen ääripää keskustelee vain omiensa kanssa.

Mukavampaahan se tietenkin olisi, jos omalle mukavuusalueelleen voisi kotiutua pysyvästi

Osin irtautumisherkkyys lienee synnynnäistä, mutta olisi syytä vakavasti tutkia myös koulutuksen ja henkilökohtaisten kriisien vaikutusta ihmisen alttiuteen tahallisesti tai tahtomattaan lipsahtaa pois omasta kulttuurisesta positiostaan. Hyvän irtautumisherkyyden omaavan kirjailijan tunnistaa siitä, että hän osaa kirjoittaa dialogia, jonka molemmat osapuolet tuntuvat aidosti seisovansa sanojensa takana. Huonon irtautumisherkkyyden tunnusmerkkinä puolestaan ovat muun muassa olkinuket ja stereotyyppiset hahmot, joiden olemus tuntuu pinnalliselta tai pilkalliselta. Latteiden karikatyyrien luomiseen riittää tunnettujen roolihahmojen imitointi, eikä toisen saappaisiin ole oikeasti edes yritetty astuma.

Tällaista kirjallista kuvittelukykyä helpottaa se, jos on viettänyt aikaa monenlaisten ihmisten kanssa ja kokenut elämässään vaihtelevia olosuhteita. Usein sanotaan, että on parasta kirjoittaa asioista, jotka tuntee - eli lähteä liikkeelle näkökulmista, joista käsin on maailmaa kurkistellut. On kuitenkin hankala tiedostaa, että oma näkökulma on näkökulma, jos sitä ei ole koskaan edes leikkimielisesti vaihtanut johonkin toiseen. Leikki ja näytteleminen edistävät näkökulmiin harjaantumista.

Eräällä tavoin kyky irtautua on jopa nykyaikaisessa monikulttuurisuudessa elämisen ehto. Se on monille luonnotonta, mistä kumpuaa suurta vastenmielisyyttä. Omia heimotovereita tai ammatillista sisäryhmää kohtaan osoitettu kriittisyys koetaan petturuuden esiasteeksi, mistä syystä relativismi nähdään huonossa valossa. Relativistin ajatellaan olevan ihminen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän voi tilanteen salliessa vaihtaa kasvojaan kuin kameleontti tai kaksoisagentti. Relativisti on kiehtovalla tavalla sekä potentiaalinen aikamme sankari että antisankari. Relativistille monikulttuurisuus ei tuota mitään yletöntä epämukavuutta, joten hän kykenee sukkuloimaan useissa keskusteluissa ja on valmis kuuntelemaan vastapuolta jo silkasta kiinnostuksesta näkökulmia kohtaan.

Vierastan relativismin rinnastamista nihilismiin, sillä relativisti on ihastunut arvoihin, joita nihilisti ei voi sietää. Asialla ole myöskään mitään tekemistä psykopatian kanssa - psykopaatille eivät mitkään arvot ja omantunnonasiat ole sisäisesti tuttuja, kun taas relativistille ne kaikki voivat olla tuttuja. Arvot ovat olemassa, mutta niiden rajat liukuvat ja limittyvät.

Relativistia vastaan koettu epäilys on silti ymmärrettävää. Jos oman ryhmämme etu on tärkeintä - kuten se usein on - ei ole suurtakaan väliä sillä, ylenkatsooko joku meidän arvojamme tasavertaisesti vastapuolen arvojen kanssa (nihilisti) vai haluaako hän ymmärtääkö molempia osapuolia (relativisti, suvakki, irtautumisherkkä). Joka tapauksessa me emme saa relativisteilta erityiskohtelua sen enempää kuin nihilisteiltäkään. Se ei käy laatuunsa, ja relativisti voi osoittautua jopa nihilistiä suuremaksi uhaksi. Hän nimittäin saattaa päästä sisäryhmän kanssa samalle aalonpituudelle ja sitä kautta käsiksi suurempiin salaisuuksiin.

Keskittymishäiriön suhde irtautumisherkkyyteen

Aivan erillinen aiheensa on AD-HD:n suhde irtaumisherkkyyteen. Itse olen sekä taipuvainen uppoutumaan että irtautumaan, mutta vaihtelevissa jaksoissa. Kun innostun, uppoudun tehtävään täydellisesti - mutta jos en innostu, en myöskään saa mitään aikaiseksi. Lisäksi saatan seuraavana päivänä mitätöidä tunnetasolle kaikki edellisen päivän aikaansaannokset. Katson työtäni ja mietin, että miten olenkaan ollut hölmö. Vaikka en olisi suoranaisesti erehtynyt, niin monta asiaa on siitä huolimatta jäänyt sanomatta. En koskaan ole täysin tyytyväinen kirjoituksiini, eikä edes tyytyväisyys tunnu riittävän. Kenties huono itsetunto sittenkin selittää osan taipumuksestani irtautua rajusti siitä aiheesta, johon olen ensin syvästi uppoutunut - tai sitten tunnen jonkinlaista häpeää taipumuksestani uppoutua niin, että ajantaju katoaa.

Todennäköisesti vaihtelu liittyy aivokemiaan. Jollain tavoin aivojeni dopamiinitason ollessa suurimmillaan uppoudun täydellisesti, mutta sitten koittaa eräänlainen krapula. Juoksen ikään kuin lyhyitä, mutta tehokkaita ajattelun sprinttejä. Annan kaikkeni ja sitten olen hapoilla.

Voi olla, että rakkauteni relativismiin on sekin yhteydessä keskittymishäiriöön. Tunnen aika ajoinsuurta häpeää ja katkeruuta siitä, etten ole älykkyydestäni huolimatta edennyt elämässäni kuten toivoin. Vaikka oivaltaisin miten paljon ja kykenisin tuottamaan tekstiä aiheesta kuin aiheesta, sillä ei ole merkitystä, koska elämässä ei ole kysymys ideoiden määrästä. Tärkeämpää on keskittyä yhteen asiaan useampia päiviä ja todistaa taitonsa. Itse jään aina puolitiehen. saan hyvän idean ja kirjoitan kenties pari sivua hyvää tekstiä, mutta sitten kadotan motivaationi tai itsetuntoni ja aloitan aivan uudesta aiheesta, kokonaan alusta.

Kukaan ei maksa 2/5 väitöskirjasta, 80% valmiista artikkelista tai kivasti aloitetusta romaanista, koska ne eivät ole kokonaisia teoksia, ja taiteen sekä tieteen täytyy tuottaa samalla tavalla kokonaisia objekteja kuin ovat autot, talot tai jääkaapit. Puolikas romaani on yhtä lailla hyödytön kuin talo, josta puuttuu yksi seinä tai auto, josta puuttuu yksi rengas. Ideoitteni esitykset johdattavat lukijan vain ajatuksen alkuun, mutta eivät tarjoa valmiiksi pureskeltua ratkaisua ja unohdusta. En osaa herättää luottamusta. Tunnen, että kaikki mitä kirjoitan on yhtä hyödytöntä kuin jääkaappi ilman ovea.

Irtautumisherkkyys voisi olla potentiaalinen psykologisen relativismin käsiteellisten työkälujen valikoimaa. Haluaisin selittää, mitä tarkoitan "psykologisella" erona metafyysiseen tai epistemologiseen, mutta en enää saa kiinni näkökulman tähdellisyydestä.

Varmaankin haluaisin sanoa, ettei relativismi, josta kaiken aikaa olen puhunut, väitä, että ihmisen uskomukset olisivat ainoa todellisuus tai ettei mikään mielipide olisi toista parempi, koska vihaan mielipiteitä siinä missä kuka tahansa. En näkökulmia ylistäessäni tahdo sanoa, etteivät ihmisten mielipiteet olisi tyhmiä. On selkeitä laatueroja asiaan perehtyneen ammattilaisen ja ylimalkaisesti asiaan suhtautuvan ennakkoluuloissa. Ei relativismi tarkoita alkuunkaan sitä, että tyhmät mielipiteet tulisi ottaa vakavasti. Pikemminkin täytyy päästä kokonaan irti mielipiteistä, jotta voisi havaita erilaisten ihmisten erilaiset näkökulmat. Kyse on smaistumisesta ja herkkyydestä, joka voi perustua vain terveeseen järkeen ja laajaan elämänkokemukseen.

Kun erilaiset ihmiset ilmaisevat omia tyhmiä mielipiteitään, niiden tyhmyys usein perustuu juuri siihen, että he eivät ole kyenneet tai halunneet irtautua. Heidän mielipiteensä ovat oppimattomia, koska näkökulmat, joihin ne perustuvat ovat yksioikoisia.

Psykologisesti ymmärrettynä ei ole millään tavalla mullistavaa sanoa, että ihmisten kulttuurit ja elämistodellisuus sisältävät suhteellisia totuuksia. Tämä näkemysten suhteellisuuden tiedostaminen on relativismia ja yhteiskuntamme pirtaleinen moninaisuus on helpompi tiedostaa, jos irtautuu turvallisista, varmoista totuuksista.

Totta hitossa se kuulostaa ylimieliseltä. Joku, joka ei etene elämässään, väittää näkevänsä asiat selkeämmin, koska näkee asiat sekä sisäpuolelta että ulkopuolelta. Hän on muukalainen omassa kotimaassaan. Ei sellaiseen höpinään kannata luottaa. Sehän kaikki sitä paitsi kumpuaa keskittymishäiriöstä.

Kansanviisauksien puheakteista: empaattinen puheakti

Puheaktit ovat yksi niistä 1900-luvun humanistisista näkökulmista, joita tulisi opettaa kaikille tieteentekijöille alasta riippumatta. Puheaktit nimittäin opettavat hyvin konkreettisesti sen, miten lauseen totuusarvo on sidoksissa asiayhteydestä, eli kontekstista. Ei tarvitse edes mennä kovin pitkälle relativismin ryteikköön selitääkseen sen, miten viestin merkityksen ymmärtämisessä tarvitaan suhteellisuutta.

Puheakteja tulisi monen muun (yhteiskunta-humanistisen käsitteen ohella) opettaa myös luonnontiteilijöille, jotta inhimillisten vaikutteiden tiedostamisesta tulisi osa tieteen yleistä diskurssia. Silloin olisi myös suurempi tarve ymmärtää käsite entistä laajemmin ja syvellisemmin. Puheakteja nimittäin on paljon enemmän kuin mitä John Searle antaa ymmärtää. Hänen teoriansa - kuten monen vaikutusvaltaisen miehen sosiaaliset teoriat - keskittyy liikaa puheen ja vallan suhteisiin.

Searlen kategoriat puheakteille saattavat olla monimutkaisemmat kuin mitä tiivistelmissa annetaan ymmärtää, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ekspressiivi, direktiivit ja deklaratiivit ovat hyvin maskuliinisia. (Enkä sano tätä nyt siksi, että haluaisin olla hyvissä väleissä feministien kanssa. Sanon tämän siksi, että voisin päteä sillä, miten löydän tieteellisista  teorioista parantamisen varaa ja uskon, että tähän näkökulmaan saattaisi joku tarttua.)

Kun me ihmiset viestimme keskenämme, emme ainoastaan anna käskyjä tai tee lupauksia. Tulisi erottaa esimerkiksi sellaiset puheaktit, joiden tarkoituksena on kannustaa toista, antaa henkistä tukea tai tasapainoittaa toisen tunne-elämää. Jos kansanviisauksia tarkastelee, niin näitä löytyy valtavat määrät:

"Ei hopea ole häpeä."
"Tärkeintä on osanotto, ei voitto."
"Onhan sinulla vielä sentään terveytesi."

Esimerkit ovat tarkoituksella kärjistettyjä ja latteita, jotta niiden ero Searlen puheakteihin tulisi selkeämmin ilmi. Kutsun tällaista puheaktia paremman puutteessa "empaattiseksi puheaktiksi". Me omilla sanoillamme ilmaisemme, että ymmärrämme toisen ihmisen tilanteen ja haluamme auttaa. On vaikea sijoittaa seuraavaa lausetta mihinkään Searlen kategoriaan:

"Paistaahan se päivä risukasaankin."

Searlen puheaktit ja Habermasin tieteenintressit liikkuvat mielestäni samoilla ihmistieteiden apajilla. Kumpikin tunnetaan omaa tiedettään laajemmin, eli filosofian, historian, sosiologian tai kielitieteen opiskelijat ovat todennäköisesti kuulleet kummastakin. Molemmat liittyvät diskurssianalyysiin ja symboliseen pääomaan ja sitä kautta Pierre Bourdieun (ja Foucault'n) vallan analyyseihin.

Kuitenkaan ihmisten välisessä kommunikaatiossa ei aina ole kyse vallasta, vaikka ei myöskään olisi kyse loogisesta totuusarvosta. Juuri sananlaskuista yllättävän monet sijoittuvat empaattisiin puheakteihin:

"Aika parantaa haavat."
"Lopussa kiitos seisoo."

Searlen erotteluissa jää nimeämättä useampiakin puheaktien alalaji, joihin sijoittuu lukuisia arjen verbaalisia kohtaamisia. Kaikki empaattiset puheaktit eivät suinkaan ole sävyltään lohduttavia. Ne voivat kannustaa toista ihmistä myös muutokseen tai oman ahdinkonsa syiden tiedostamiseen. Tärkeä osa sosiaalista vastavuoroisuutta ja ystävyyttä on se, että ollaan valmiita myös sanomaan, jos toisen tulee joskus syyttää itseään ja "katsoa peiliin":

"Oppia ikä kaikki."
"Niin makaa kuin petaa."
"Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää."

Moralisoivat ja toisen (tai omaa) tilannetta arvopohjaisesti tulkitsevat toteamukset voivat lievittää erilaisia negatiivisia tunteita, kuten pettymystä, syyllisyyttä tai menetyksen tuottamaa ikävää.

Empaattisille puheakteille on yhteistä se, että ne edellyttävät toisen tunnetilan tunnistamista. On tiedostattava vellooko toisen sisällä enemmänkin viha kuin suru, vaiko kenties rakkaus tai jokin muu palava innostus.

Koska kyse on tunteista, on helppo ymmärtää, miten akateeminen tiede on vähätellyt tällaisen ilmiselvän puheaktin olemassaoloa. Asia ei liity niinkään sukupuoleen, sillä monet kannustavat tai toisen hädän tiedostavat fraaasit ovat tuttuja juuri urheilun parista ja niitä satelee muidenkin miesten toverillisten harrastusten lomassa. Ilmiökentän sivuuttaminen liittyy pikemminkin siihen, että tiedettä tehtäessä ei haluta edes humanistien keskuudessa tiedostaa, miten herkästi me olemme tunteidemme riepoteltavissa, jos joku toinen ihminen ei katso olkapäämme ylitse ja varoita meitä, jos uhkaamme kadottaa objektiivisuutemme.

Jälkikirjoitus:

Empaattisen puheaktin sijasta tai rinnalla voisi puhua myös "osallistuvasta puheaktista". Yleisemminkin keskustelumme on tulvillaan myötäilevää puhetta, joka vain kertoo, että olemme asioista samaa mieltä:
- Njoo.
- Kyl kyl.
- Ehdottomasti!
- Toi on hyvä!
Tällaiset kommunikaation itsestäänselvyydet jäävät herkästi vähemmälle huomiolle. Sukulaisten tai ystävien kanssa suoriteun keskustelujen piilofunktiona usein on, että tuntisimme olomme turvalliseksi, ja suorastaan saamme koemme, ettei vakavalle kerskustelulle ole tarvetta. (Myös vastakkaisen mielipteen esittämisen ja vastaanväittämisen tavoite voi olla asioiden säilyttämisessä ennallaan, jos jatkuva kiistely pikkuseikoista on perheessä tapana.)

Kenties tulisi erikseen tarkastella aktiivisia ja passiivisia puheakteja. Searlen puheaktien luonne on selkeästi toiminnallisempi. Sanat ovat tekoja. Kuitenkin sanat ovat monesti varsin passiivisia tekoja, joiden tarkoitus on säilyttää status quo tai ilmaista, ettei mitään suurempaa ole tapahtunut. Ihmisten sisällä kuitenkin tapahtuu paljon sellaista, mihin yhdessä kiinnitämme huomiota.

Lopuksi tähän aktiivisen/passiivisen ja sisäisen/ulkoisen erotteluun liittyvä esimerkki. Oletetaan, että sanon sinulle:

"Ota iisisti. Ei syytä huoleen."

Searlen puheaktien valossa tällainen repliikki on hankala luokitella, koska siinä selkeästi on kyse yhdestä puheaktista, vaikka ensimmäinen lause on luonteeltaan kehoitus ja jälkimmäinen toteamus. Yhdessä ne muodostavat passiivisen, emotionaalisen puheaktin, jonka intentio on empaattinen: kehoitus olla tekemättä mitään tyhmää.

Myötäileviä ja passiivisia virkkeitä löytyy kielemme elävästä korpuksesta (parole) niin valtaisa määrä, että ne on syytä erikseen huomioida.

Relativismin pojan paluu

Kirja-katsaus: Mika Kiikeri & Petri Ylikoski: Tiede tutkimuskohteena - filosofinen johdatus tieteentutkimukseen (Gaudeamus 2004)

Puhtaasti relativismia käsitteleviä teoksia on julkaista vähän - jos ollenkaan, ainakaan relativismin puolustukseksi. Silloin tällöin kuitenkin kohtaan muissa filosofisissa teoksissa relavismia käsittelevän luvun.

Tässä suhteessa Kiikerin ja Ylikosken teos on omaa luokkaansa, sillä siinä ei oleteta mitään yhtä vastausta - tai asetuta lähtökohtaisesti mihinkään asemiin. Sivulla 2008 alkavan luvun aluksi esitellään luettelo, josta löytyy teoriassa 81 relativismin erilaista määritelmää. (Huomattakoon kyllä, että useimmat tarjolla olevista kertautumisvaihtoehdoista eivät suoranaisesti ole relevantteja, ainakaan käydyn keskustelun kannalta.)

A) Mikä on suhteellinen? (9) totuus, olemassaolo, todellisuus, edistys, tieto, rationaalisuus, moraali, laki, merkitys (miksei myös: kauneus, onnellisuus jne.)
B) Mihin nähden se on suhteellinen? (9) paradigma, kulttuuri, teoria, käsitejärjestelmä, yhteiskuntaluokka, elämänmuoto, kieli, näkökulma, henkilö (miksei myös: sukupuoli, aistikokemus, muistikuva jne.)

Näin siis teoriassa syntyy 81 tai enemmänkin relativismin muotoa tai määritelmää, mikä on melko paljon verrattuna siihen, että yleensä puhutaan vain tiedon, moraalin tai kulttuurikäsitysten suhteellisuudesta.

Tärkeintä on kuitenkin huomata, että:

"Relativismin moninaisuudesta seuraa, että jotkin relativismin muodot voivat olla tosia ja jotkut epätosia melko kiistattomasti."

Olen aiemmin kannattanut relativismia juuri siitä syystä, että uskon relativismin olevan huomattavasti useammin oikeassa.

Helposti unohtuu myös, että voimme puhua asioista ihanteiden tai käytännön tasolla. Otetaan tarjolla olevista vaihtoehdoista vaikkapa pari: laki + henkilö tai laki + yhteiskuntaluokka.

Me tiedämme, että ideaalisella tasolla lain luvataan useimmissa maissa olevan tasapuolinen riippumatta henkilöstä tai yhteiskuntaluokasta, mutta käytännön tasolta tiedämme, ettei tämä ole aivan totta.

Toisin sanoen monissa tapauksissa relativismia vastustava henkilö osoittautuu sinisilmäiseksi tai suorastaan tosiasioita sivuuttavaksi idealistiksi. Relativismin kannattaja on puolestaan realisti.

Olisi oikeastaan erotettava kaksi eri merkitystä, jotka usein menevät sekaisin:

1.) Relativismi ihanteena tai ohjenuorana.2.) Relativismi kyynisenä todellisuuskäsityksenä.

Usein relativistit itse ajattelevat lukeutuvansa ryhmään kaksi - tai ainakin itse kannatan juuri sellaista relativismia (ja koska olen maailman tai ainakin Suomen ainut tunnustuksellinen relativisti, sen luulisi painavan aika paljon). Myös puheena olevassa teoksessa puhutaan kuvailevasta relativismista.

Relativistit eivät siis toisin sanoen jakele asematunnelissa ohikulkijoille lippusia ja saarnaa, että kaikkien tulisi heittäytyä relativismin kannattajiksi, koska maailma olisi siten parempi paikka. He vain toteavat kokemukseensa nojautuen, että ihmisten on lähes aina ja kaikkialla mahdotonta puhua ja elää ristiriidattomasti. Me tahtomattammekin hahmotamme asiat suhteellisesti ja toimimme omien oletustemme vastaisesti. Ihminen voi oikeastaan kehittyä realististiksi vain, jos hän ensin tiedostaa elämämme loputtoman suhteellisuuden. Relativismi ei edistä, vaan kuvailee elämämme moninaista suhteellisuutta.

Kuvailemisen (havainnoimisen, kokeellisuuden) ja ihanteen (suositusten, direktiivien) käsitteellinen erottelu on itse asiassa luotu tieteenhistoriassa moneen kertaan, ja siksi tarjolla on vaihtoehtoista sanastoa, kuten:

deskriptiivinen / preskriptiivinen 

kokemusperäinen / ohjeellinen 

empiirinen / normatiivinen 

tarkkailla / rankaista, palkita 

Tällainen erottelu on tärkeä kenties siksi, että monilta nämä kaksi asiaa menevät sekaisin. Jos esimerkiksi yhteiskuntatutkija selittää rikollisuuden taustasyitä, hänen koetaan suvaitsevan rikollisuutta, koska "ymmärtämiseen" sisältyy kaksoismerkitys. Monet myös raivoissaan saattavat todeta, että "eivät haluakaan ymmärtää". Tällaiset tunteet ovat usein laajemmankin ignoranssin siemen.

Jos relativismin ennustaman suhteellisuuden katsotaan toteutuvan havaittujen poikkeustapauksien olemassaolon kautta, en keksi montaakaan paria, jossa subjektiivisuutta, kausivaihtelua tai sääntörikkeitä ei esiintyisi. Tarjolla olevista käsitteista monet jopa määritelmällisesti edellyttävät suhteellisuutta, kuten paradigma, näkökulma jne. Onko sitten esimerkiksi paradigman käsite näkökulmasidonnainen? Ainakin tiedämme, että jo Thomas Kuhn itse antoi (huomaamattaan) sanalle lukuisia eri merkitystä.
What_is_the_definition_of_paradigm

Suhteellisuudet tavallaan limittyvät ja kertautuvat, niin että relativismin teoreettisista mahdollisuuksista tulee loputon merkitysmahdollisuuksien suo: teorian kautta sisäistämme tietoa, joka muokkaa teoriaa uudeksi; yhteiskuntaluokilla on omat suhteelliset kielimuotonsa ja merkityksensä. Suhteellisuutta olisi mahdotonta eristää kahden käsitteen muodostamaksi kokonaisuudeksi, koska se aina ulottuu myös vieruskäsitteisiin ja muodostaa palautemekanismien avulla kehiä.

Myös edistykseen on sisään rakennettuna oletus jatkuvasta muutoksesta, mikä myös tekee sen varsinaisesta olemuksesta ajallisesti suhteellisen. Edistyksen on asetettava itselleen uusia vaatimuksia ja päämääriä, jotta voisi olla edistystä.

On oikeastaan jo määritelmällisesti selvää, että enin osa relativismin muodoista on loogisten tai empiiristen esimerkkien kautta osoitettavissa päteviksi - sikäli kuin hyväksymme, että poikkeamat säännöissä todistavat sääntöjen suhteellisuuden. Toki voimme vaatia myös, että kaikki on kauttaaltaan osoitettava suhteelliseksi, mutta tällaiset realistit ovat linnoittautuneet ontologian linnoitukseen, joka on täynnä reikiä.

Relativismissa on parasta se, ettei sen tarvitse todistaa mitään lopullisesti ja aukottomasti, sillä eihän relativisti edes oleta sellaisen olevan mahdollista. Relativismi on pikemminkin varautumista siihen, että loogis-realistien kunnianhimoiset pyrkimykset aina aikaa myöten romahtavat omaan mahdottomuuteensa.

Se ei suinkaan tarkoita sitä, että me emme voisi ollenkaan tutkia todellisuutta, lähestyä totuutta tai muotoilla hyvää teoriaa. Tiedostamme vain, että työmme on suhteellista.

Jo ylipäänsä ajatus totuuden lähestymisestä on metafora. Mies voi lähestyä naista tai saada lähestymiskiellon, mutta totuus ei ole paikka, jonka GPS-laite kertoisi sijaitsevan lähellä tai kaukana suhteessa nykyiseen sijaintiimme. Me vain puhumme asioista tähän tyyliin, koska taiteellinen ilmaisu on ihmisille luontaista ja kietoo myös tieteentekijät lempeään syleilyynsä.


Relativismin määritelmien loogisuudesta

Teoksen kirjoittajat, kuten relativismia filosofit lähes poikkeuksetta, tuhlaavat palstatilaa yritykseen todistaa relativismin sisäinen ristiriitaisuus.

Jos relativisti väittää, että kaikki väitteet ovat suhteellisia, siitä seuraa, että myös tämä relativistin esittämä väite on paradoksaalinen, koska se itse ollessaan tosi todistaisi oman väitteeksi vääräksi.

Tämän loogisen paradoksin voi löytää eri muodoissaan kaikista relativismia käsittelevistä lähteistä, vaikka se ei edistä keskustelua millään tavoin. Se onkin enemmän relativismin kysymyksenasettelun herättämän eksistentialistisen ahdistuksen kognitiivinen turvalinnoitus kuin mikään tieteentutkimuksellinen argumentti.

Ensinnäkään relativistien tavoitteena ei ole esittää kiistattomia väittämiä. Kyse on olkinukesta, jota relativistin vastustajat aina ovat tunkemassa relativistien suuhun. Toisekseen todistus perustuu loogisen paradoksin malliin, joka on yllätyksetön ja empiirisen tutkimuksen näkökulmasta täysin yhdentekevä. Kolmanneksi, meidän täytyy pitää suuressa arvossa omaa rationaalisuuttamme, jotta voimme iloita tällaisesta todistusaineistosta, mikä on relativismin varsin vankan kritiikin valossa ignoranttia.

Formaalin logiikan näkökulmasta väite: kaikki väitteet ovat suhteellisia, johtaa paradoksiin, koska formaalissa logiikassa ei ole merkintätapaa suhteellisuudelle. Toisin sanoen paradoksi, kuten kaikki paradoksit, on semanttinen konstruktio.

Jos tällainen merkintätapa luodaan, ei ongelmaa enää ole. Väite :"Kaikki väitteet ovat suhteellisia." on tosi, riippuen siitä, sisältääkö se itsensä vai ei. Näin ollen sen totuusarvo on suhteellinen, ja suhteellisuuden ehto on, sisältääkö se itsensä vai ei.

Perinteisen logiikan kielessä etsitään vastausta dikotomiaan tosi/epätosi. Sitä ei ole kalibroitu tutkimaan tai toteamaan suhteellisuutta. Näin ollen käytetyn kielen rajallisuus tuottaa edellä nähdyn paradoksin, mikä itsessään jo todistaa relativistien väitteen kielen vaikutuksesta löydettyihin totuuksiin.

Lisäksi kaikkia paradoksiin johtavia väitteitä olisi filosofien suotavaa korjailla. Jos filosofi ei tee korjauksia, hän ei ole suuri filosofi, aivan kuten ei putkimies ole suuri putkimies, jos hän vain toteaa ongelman, mutta ei korjaa sitä. Paradoksit ovat halpa keino vaikuttaa laiskat lukijat laiskalla ajattelulla. Laiska ajattelu itsessään juontuu siitä, että halutaan päästä tiettyyn lopputulokseen.

Relatismiin ei haluta ajautua, kenties siksi, että sitä on historiassa halveksittu - tai kenties siksi, että se murentaa meidän ontologista turvallisuudentunnettamme.

Voimme helposti varioida relativistien esittämäksi väittämää premissiä:
"Kaikki inhimilliset yritykset muotoilla täysin kiistattomia ja yleispäteviä säännönmukaisuuksia tulevat lähes poikkeuksetta epäonnistumaan."
Jos edellä esitetty väite epäonnistuu, se vain havainnollistaa, että inhimilliset yritykset muotoilla erehtymttömiä totuuksia tulevat useimmissa tapauksissa epäonnistumaan.

Jos relativismi on oikeassa vain 99,99% tapauksista, miksi vaivautua? Helpompi on olla realisti ja nostaa malja sille 0,001% tapauksista, joka on onnistuttu siedettävästi määrittelemään.

Jos kuitenkin sinulla on mitään houkutuksia kannattaa relativismia, muista tämä vakava varoitus: Kukaan ei tykkää hengailla sellaisten ihmisten seurassa, jotka ovat oikeassa 999 kertaa tuhannesta.

Subjektiivinen matematiikka

"Best Game Ever! TEN out of TEN!"
- PewDiePie

Graafinen esitys: ankka vai pupu?

Olen lukenut kymmenittäin kirjoja, jotka mielestäni kuuluvat All-Time Top-10 klassikoiden joukkoon. Samoin olen nähnyt kymmenittäin elokuvia, jotka sijoittaisin kaikkien aikojen kärkikymmenikköön, ehkä jopa kärkiviisikkoon.

Kaikeksi onneksi peruskoulusta saamme melko hyvän matemaattisen perustan elämään, ainakin jos pysymme mukana opetuksessa loppuun asti. Itselläni on peruskoulun päästötodistuksessa matematiikka kymppi, mutta sitten lukion aikana kadotin mielenkiintoni luonnontieteellisten aineiden objektiivisuuteen, joka mielestäni oli - ja yhä on - joko näennäistä tai utopistista.

Luonnontieteet ovat näennäisen objektiivisia sikäli, että niiden joukkoon aina lipsahtaa tietty määrä inhimillisyyttä. Jos objektiivisuuden uskomuksesta pidetään lujasti kiinni, tämä pienikin määrä subjektiivisuutta tuottaa valtavasti vaaratilanteita. Jos objektiivisuuden vaatimuksen uskotaan korjautuvan sillä, että ihmiset itse - siis niin maallikot kuin tutkijatkin - osaavat varoa puolueellisuutta, kommentoida toistensa jääviyttä asiallisesti ja tarkastaa kaikki pienetkin virhemarginaalit, tulee koko harrastelusta pian täysin utopistista.

Mielestäni oikea lähestymistapa olisi subjektiivisuuteen rakastuminen ja sen tarkasteleminen väistämättömänä osana matematiikkaa ja luonnontieteitä. Tällaista holistisempaa näkemystä silmälläpitäen tulisi pyrkiä ymmärtämään, mitä subjektiivisuus on ja kuinka se opportunistisesti vaanii meissä itsessämme.

Tätä päämäärää edistääkseni olen kehittänyt mullistavan tieteenalan nimeltään kvalifysiikka, jonka eräs haara (tänään sen keksin) on subjektiivinen matematiikka. Kvalifysiikka pyrkii täydentämään klassista tieteenfilosofiaa kohdistamalla katseensa tieteellisyyden syrjään, eli rationaalisuutemme maton alle, jonne tungemme kaiken sellaisen, mikä ei tieteen suureen kuvaan istu.

Filosofiassa on oikeastaan jo koko 1900-luvun ajan pyritty luomaan edellytyksiä subjektiivisuuden tarkastelulle. Fenomenologia on pyrkinyt havainnoimaan kokemuksellisuutta ja maailman hahmottumista; eksistentialismi pohtinut olemisen itsensä inhimillisyyttä tai epäinhimillisyyttä, eli yhdistänyt tieteelliseen, jumalattomaan maailmankuvaan ahdistusta tai kenties huojennusta tuovaa merkityksettömyyttä; ja mielenfilosofia ihmellyt muun muassa, mikä on kvalia, eli asioiden kokemiseen yhdistyvä epämääräinen, mutta silti yleinen tunnistettavuuden tuntu.

(Kvalifysiikan lähtökohtana eivät ole kvaliat. Sen nimi juontuu kvalitatiivisesta, eli laadullisesta tutkimuksesta, joka on humanistisille tieteille luontevampaa. Kvalifysiikka onkin eräänlainen post-moderni humanistinen tieteenfilosofia, joka yhdistää toisiinsa relativismin sekä luonnontieteellisen maailmankuvan.)

Käytännön esimerkkejä subjektiivisen matematiikan tutkimuskohteista

Viinien vuosikerroissa on eroja, joten näitä eroja myös pyritään tilastoimaan tarkasti ravintoloiden ja ammattimaisten harrastajien tarpeisiin.

Tässä yksi tyypilliseen tapaan aselmoitu vuosikertataulukko, jonka tiedot on koonnut arvostetun viinikrittikko Rober Parkerin viinisivusto: http://www.erobertparker.com/newsearch/vintagechart1.aspx.

Kuten saman sivun alalaidassa selitetään, on karttaan on merkitty sinisellä keskimääräiset vuodet ja vihreällä keskimääräistä heikommat vuodet.

Toistaiseksi vuosituhantemme on alkanut erinomaisesti, sillä ilmastonmuutoksen tuottamista helleaalloista, kuivuudesta, tulvista, raekuuroista, yllätyspakkasista ja lukuisten viljelijöiden kauhukertomuksista huolimatta ei joukkoon ole sattunut vielä yhtäkään keskimääräistä heikompaa satoa.

Subjektiivista matematiikkaa ei oikeastaan edes tarvitse keksiä, sillä se on keksitty jo aikaa sitten. Enää meidän vain täytyisi kohdistaa uteliaisuutemme sekä kriittinen huomiomme tähän mitä moninaisempia oivallusten rikkauksia tarjoavaan ilmiökenttään.

Klassisen matematiikan avulla olisi vaikea selittää kuinka keskimääräinen voi olla selkeä vähemmistö - ja kuinka keskijanan toisella puolella ei ole ole minkäänlaista painoa, mutta silti vaaka pysyy ihmeellisesti tasapainossa. Toisaalta klassisessa matematiikassa ei edes esiinny sellaisia subjektiivisen matematiikan käsitteitä, kuten Extraordinery tai Outstanding.

This goes to eleven!

Subjektiivisen matematiikan peruslakeja ei kuitenkaan ole vaikea hahmottaa, jos aloitamme opiskelun kyllin yksinkertaisista relastivismiin pohjautuvista määrittelyistä.

Luku 11: suuri vai pieni?

Ensimmäinen seuraavasta kaaviosta heräävä kysymys lienee:

Kumpi on joukko A ja kumpi on joukko B?

Koska minun on itsekin vaikea tietää vastausta, puhun vain kahdesta joukosta, joissa luku "11" on suurin tai pienin.

Asetelma oikeastaan jo kertoo kaiken oleellisen eksistentialismin klassikoista, etenkin Jii-Pee Sartresta. Meidät on heitetty maailmaan hieman samoin kuin luku 11 on heitetty muiden lukujen joukkoon. On omasta asenteestamme kiinni hahmotammeko itsemme suureksi ja merkitykselliseksi luvuksi - tai pidämmekö koko kysymystä yhdentekevänä.

Subjektiivisen matematiikan olympialaisissa joukkueet voisivat esimerkiksi kamppailla vastakkain yrityksessä todistaa onko luku "47" merkityksellinen tai ei. Jokaiselle joukkueelle arvottaisiin jokin luku, jonka puolta heidän tulisi pitää kammottavan vakavassa väittelyssä, jossa panoksena olisi osapuolten koko tieteellisen uran jatko. Eksoottisemmalla luvulla olisi ehkä lähtökohtaisesti vähemmän käyttötarkoituksia kuin tutulla ja turvallisella luvulla, mutta subjektiivista matematiikkaa pääaineena opiskelleet huippuammattilaiset osaisivat tehdä mistä mistä tahansa luvusta seksikkään - tai vastaavasti sabotoida vastapuolen joukkueen kokonaisluvun maineen.

Lukujen pienuus tai suuruus on tietenkin vain yksi osa niiden viehätystä. Käyttösovellukset ovat toinen puoli, mutta lisäksi kaikilla luvuilla on omia persoonallisia piirteitään. Jotkin voi kauniisti jakaa pienemmiksi luvuiksi tai neliöidä, toiset ovat alkuluja ja joidenkin lukujen merkintätapa on itsessään esteettisesti miellyttävä tai niillä on arvoituksellinen historia:

Yhdeksän = Yhde(n)+(ä)ksän = I + X = IX

Jos olet tämän kirjoituksen jälkeen vakuuttunut siitä, että Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen ansaitsisi kaikkien tieteiden Nobel-palkinnon, niin suosittelen lähestymään sähköpostitse esimerkiksi Ruotsin kuningasperhettä ja Tiedeakatemiaa. Asteittain asia voi edetä myös siten, jos kyllin moni jakaa tämän ällistyttävän gonzotieteellisen pläjäytyksen omalla facebook-sivullaan.

Talouspuheen subjektiivisuudesta

Tällä kertaa pidän postaukseni lyhyenä.

Nykyään talouden nobelistien mielipiteitä toisteltaessa muistetaan aina mainita ovatko he vasemmistolaisia vai oikeistolaisia, liberaaleja vai konservatiivejä, keynesiläisiä, marxilaisia tai jotakin muuta. Erittäin tärkeää tämä on etenkin silloin, kun heidän ajatuksensa halutaan kiistää.

Olemme pitkittyneen talouskriisin aikana lopullisesti irtautuneet siitä ajatuksesta, että talousoppineiden mielipiteet voisivat olla objektiivisia. Silti me yhä turvaudumme ajatukseen, että subjektiivisuuden paljastaminen vähentäisi asiantuntijan arvovaltaa.

En tiedä onko suunta parempaan vai ei. Ainakin itse olen jo kauan aikaa toitottanut, että me ihmiset miellymme sellaisiin teoreettisiin tulkintoihin, jotka istuvat omaan maailmankuvaamme ja jotka parhaiten miellyttävät egoamme. Toisaalta on pelottavaa, jos edes huippuekonomisteihin ei enää luoteta, vaan poliitikot saavat täyden legitimiteetin kansan heille vaaleissa siunaamalle mututuntumalle.

Jopa puolueellinen ammattiekonomisti on parempi kuin menestyksensä sokaisema harrastelija toteuttamassa hybriksensekaista visiotaan.

Ekonomistit ovat jo pitkään piikitelleet toisilleen oikeistolaisista tai vasemmistolaisista tulkinnoista, mutta he kumminkin lukevat tilastoja ja kommentoivat toistensa tulkintoja - eivätkä usein käytä suoraa valtaa.

Kvalifysiikan pyrkimyksenä on tutkia tieteen subjektiivisuutta, joten sille talouspuhe tarjoaa mainion tutkimuskentän. Kvalifysiikka tutkii käytännössä niitä ilmiöitä, joiden olemassaoloon relativismi vain filosofisesti vihjaa. Jos emme etsi tieteellistä objektiivisuutta, vaan pikemminkin subjektiivisuuden indikaattoreita, me voimme ilman pienintäkään epäilystä näyttää toteen, että totuudeksi väitetty asia on vain osatotuus tai tulkinta.

Kvalifysiikka on tiedettä, jonka tutkimuskohde on epämääräisyys, vääristyminen ja tietämättömyys.

Toivon, että tulevaisuudessa taloustieteen opintoihin useimmissa yliopistoissa kuúluisi vähintään yksi kvalifysiikan kurssi. Voin tulla vaikka heti pitämään aiheesta luennon, jos joku kutsuu. Minulla on satoja liuskoja julkaisematonta materiaalia sekä lähdeaineistoa, koska jossain vaiheessa aion julkaista samannimisen kirjan ihmismielen fantasisista kyvyistä itsepetokseen.

Kirjan nimi on siis vain lyhyesti Kvalifysiikka. Se toimii perusteoksena myös loogisten virhepäätelmien, hätiköimisen ja psykologisten defenssien saralla. Lisäksi perehdyn jossain määrin myös väärinkäsitysten arkeologiaan ja kusipäisyyden perintöön.

Taloustieteen osalta kvalifysiikka lähtee siitä, ettei ihminen kykene tarkastelemaan yhteiskuntaa tai rahataloutta täysin oman asemansa, viitekehyksensä ja luokkansa ulkopuolelta. Tällainen toteamus voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta etenkin itsestäänselvyydet kaipaavat tuekseen vahvoja näyttöjä.

Kvalifysiikan kurssin aikana perehtyisin asiasisällön ja tulkintojen sekä henkilön yhdistämiseen.

Jos talouteen liittyvistä uutisista voi päätellä, onko ne julkaissut oikeistolainen tai vasemmistolainen julkaisu - siis jos voi päätellä - eikö se aika hyvin todista, että poliittinen tausta vaikuttaa tulkintaan?

Ei kvalifyysikon työn sen kummallisempaa tarvitse olla. Jos subjektiivisuuden indikaattoreita voidaan osoittaa, niitä voidaan silloin myös koota ja analysoida.

Näin me voimme tehdä kovaa tiedettä, jonka perustana on se, ettei mitään totuutta ole. Relativismin teoreettiset ongelmat katoavat, kun siitä tulee varmennettavissa oleva hypoteesi. Toki kyse on subjektiivisuuden asteista, eikä siitä, ettei mitään voitaisi sanoa mistään.

Jos ja kun pystymme määrittelemään subjektiivisuuden toimintatavat, se tarkoittaa uusia mahdollisuuksia humanistiselle tieteelle kokonaisuudessaan. Vuosia kestäneenä visionani onkin ollut humanismin kohottaminen nykyisestä alhostaan. Matka on pitkä, mutta "kvalifysiikan" käsite on jo antanut minulle paljon uutta puhtia. Hauska ajatella, että se on saanut alkunsa pelkästä 'patafyysisestä hupailusta.

Kvanttifysiikka hämmensi kurkistamalla todellisuutemme tuolle puolen. Kvalifysiikka puolestaan kurkistaa todellisuutemme tälle puolen, oman subjektiivisuutemme lähteeseen. Millaista on olla ihminen? Miten sen selittäisi korkeammalle älylle, joka saapuu planeetallemme?

Miten sen selittäisi ihmiselle itselleen, kun kaikki mitä kvalifysiikka tutkii pyrkii tekemään kvalifyysisen tutkimuksen mahdollisimman vaikeaksi. Jopa tiedeyhteisö näennäisessä objektivismissaan vaikeuttaa oman subjektiivisuutensa tutkimista.

Kvalifysiikka ei onneksi ole kiinnostunut yksilöstä. Yksilöllisyytemme tulee hyvässä ja pahassa esiin juuri ryhmissä ja sitä ilmentävät myös lukuisat instituutiot. Tavallaan instituutiot ovatkin muutosvastaisuudessaan ja keskinäisessä kateudessaan vain puhtaimman ihmisyyden ilmentäjiä. Me lyöttäydymme laumaksi, jotta näkisimme omat pimeimmät puolemme. Yhteistyössä toki piilee myös suurimmat vahvuutemme.

Kertomuksia Kreikan talouskriisistä

Suhtauduin aluksi skeptisesti narratologian mahdollisuuksiin, mutta olen alkanut ajatella, että se on eräänlaista ihmistieteiden kuningasvettä. Emme pääse mihinkään siitä, että ihminen on tarinoita kertova olento.

Facebookin suosiota esimerkiksi selittää, että se on eräänlainen digitaalinen leirinuotio, jonka ääressä voimme kokoontua kuulemassa tarinoita tai jakamassa oman elämämme kuulumisia.

Siitä seuraa, että sosiaalisesta mediasta on tullut liki täydellinen narratologian (ja miksei myös diskurssianalyysin) näyttämö, joka kertaheitolla muuttaa aiemmin hyvin teoreettisen ja monimutkaisen humanistisen tutkimuksen luonnetta. Humanismilla on nyt mahdollisuus todistaa oma tieteellisyytensä, koska aineistosta ei ole pulaa. Big datan ja yksinkertaistenkin hakukoneiden avustuksella voimme helposti yhdistää toisiinsa määrällisen ja laadullisen tutkimuksen metodeja. Ennen kaikkea humanisteille juuri aineiston suuri lukumäärä ja digitaalisuuden mahdollistama aiempaa helpompi tilastoitavuus tarjoavat mahdollisuuden kohottaa uskottavuutta.

Narratologialla voidaan läpivalaista tai dekonstruoida melkein mitä tahansa elämänalueita, mutta jälkistrukturalistit tekevät siitä usein liian monimutkaista. Silläkin riskillä että viljelen liian vaikea termejä, minun täytyy tunnustan, että olen ennemminkin strukturalisti-narratologi, vaikka se sotii julistuksellista relativismiani vastaan. Strukturalisti nimittäin uskoo, että kaikista kulttuureista löytyy yhteisiä ja pysyviä säännönmukaisuuksia.

Tarinavetoisuuden valta-asema omassa kulttuurissamme ei kuitenkaan sodi relativismia vastaan, jos ajatellaan, että juuri tarinat synnyttävät todellisuuteen risteäviä tulokulmia, eli me eräällä tavoin dramatisoimme objektiivisesta subjektiivista: valitsemme kuka on tarinan sankari ja kuka konna yms. (Relativistina en kiellä sitä, etteikö objektiivinen todellisuus olisi todellinen - kiellän vain sen, että voisimme olla siihen muilla tavoin kosketuksissa kuin valikoitujen näkökulmien kautta. Me emme yksinkertaisesti osaa pysytellä puolueettomana.)

Kerronta on suomen kielessä siitä hieno sana, että se samaan aikaan sisältää ainakin viisi merkitysulottuvuutta:

1.) tarinankerronnan

2.) kerroksellisuuden (pintarakenne, piilorakenne, alitajunta yms.)

3.) numeerisen järjestyksen tai toiston (yksi kertaa, kaksi kertaa...)

4.) kertautumisen, eli mimesiksen (kun lapsi toistaa vanhempiensa esimerkkiä ja eleitä yms.)

5.) eksponentiaalisen monistumisen, kun populaarikulttuurin tuotteita tuotetaan suuria määriä (X kertaa Y = Z)

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, että kunkin kansakunnan tulisi rohkeasti luoda omaan kieleensä perustuvaa filosofiaa, ja tässä siihen tarjoutuu mitä hienoin mahdollisuus. Narratologia on saanut alkunsa kirjallisuudentutkimuksesta, mutta sittemmin teoria on laajentunut selittämään koko inhimillistä todellisuutta.

Ranskan tai englannin kielessä tuskin voi kuitenkaan yhdellä verbillä kiertoa yhteen sekä sanoja että lukuja. Suomeksi voin kertoa kalavaleen tai kertoa luvut kaksi ja kolme. Tämäkin kuvastaa sitä, miten kalevalaisessa kulttuurissamme uskotaan sanojen voimaan. Sitä en tiedä kuvittelivatko muinaiset esi-isämme historian olevan syklinen, kun kertominen muistutti sanana niin likeisesti kertautumista. Kun tarina alkaa "olipa kerran..." se usein vihjaa johonkin ajan tuolla puolen. Yksityisestä ja ainutlaatuisesta tarpahtumasta syntyy rinnastus jollekin perin yleiselle ja tunnistettavalle.

Kreikan velkakriisi on hyvä esimerkki meissä kaikissa yhä vahvana elävästä tarinankerronnan tarpeesta. Koska ihmisiltä puuttuu kyky kestää epävarmuutta ja kohdistaa katseensa kaoottisuuteen, me hätiköidysti muunnalle monimutkaisen tapahtumasarjan mahdollisimman yksinkertaiseksi vertauskuvalliseksi kertomukseksi.

Meidän omasta poliittisesta taustastamme, elämänarvoistamme ja yhteiskunnallisesta turvattomuuden tai turvallisuuden tunteesta riippuu, millaiseen tarinaan me mieluiten samaistumme. Poliittisten puolueiden menestystä ei mitata sillä, pääsevätkö ne lähimmäs totuutta, vaan sillä puhuttalevatko heidän esittelemänsä yksinkertaistetut tarinat ihmisten omimpia tuntemuksia.

Tässä muutamia esimerkkejä suosituista vertauskuvista - eräänlaisia arkkityyppisiä maailmanselityksiä, joita Levi-Straussinsa lukeneet strukturalistit rakastavat:

1.) Maailmanselitys, jossa valtio rinnastuu perheeseen ja hämmentävän suuri entiteetti pienennetään ymmärrettävämpään mittasuhteisiin

Hesarin kommenttipalstalla kirjoittaa nimimerkki Timotex:

"Mitäköhän pankinjohtajamme sanoisi, jos minä marssisin hänen luokseen ilmoittamaan ilmoitusluonteisena asiana, että olen äännestänyt olla maksamatta asuntolainjoeni lyhennyksiä ja korkoja, koska se loukkaa ylpeyttäni, ja sitä paitsi, en aio tinkiä elämäntavastani jossa kulutan enemmän kuin ansaitsen, ja haluan siksi lisää lainaa mielellään heti mukaani. 

Tällaisesta asenteesta on Kreikan suhteen on kysymys."

Samassa keskusteluketjussa sama kirjoittaja rinnastaa Kreikan myös hulttiopoikaan.

"Kreikka on kuin hulttiopoika joka ei paranna tapojaan, koska häntä lellitään ja ymmärretään loputtomasti. -Hulttion ei tarvitse parantaa tapojaan, koska hänen ei ole pakko. Tällaisessa tilanteessa suurinta rakkautta kreikkalaisia kohtaan onkin jättää heidät kaiken avun ja tuen ulkopuolelle kokonaan ja pakottaa ottamaan vastuu omasta elämästään, itsestään ja valtiostaan. -Tämä on toteutettavissa vain katkaisemalla kaikki syöttöletkut Kreikkaan. 

Tyhmä ei ole se joka pyytää loputtomasti, mutta tyhmä on se joka antaa ja luottaa loputtomasti."

Jälkimmäinen puree kommentin lukijoihin jopa aiempaa paremmin, kun sitä yläpeukuttaa 18 lukijaa ja vain 2 vastaa olevansa eri mieltä. Kenties raamatullinen hulttiopoika-vertaus osuu jonnekin syvemmälle alitajuntaan, eikä hullumpi ratkaisu ole myöskään se, että päätetään kirjoitus sananlaskua muistuttavaan elämänviisauteen.

Sama Timotex on itse asiassa käynyt kirjoittelemassa Helsingin Sanomien verkkotoimitukseen kutakuinkin saman tarinan useammankin kuin yhden kerran:

"Mitäköhän meidän paikallispankkimme tykkäisi siitä, jos minä saapastelisin pankkikonttoriin ilmoittamaan, että olen äännestänyt olla maksamatta asuntolainojeni korkoja ja lyhennyksiä, sekä haluan heti lisää lainaa mukaani ! -Jokainen täysijärkinen ymmärtää yhtälön ja vaatimuksen mahdottomuuden. Mutta, kreikkalaiset eivät näytä ymmärtävän."

Sama nimimerkki on itse asiassa jättänyt HS:n verkkolehteen jo 4984 kommenttia.

http://www.hs.fi/kommentit/Timotex/?ref=hs-art-kommentit

Liekö yksityishenkilö ollenkaan vai jonkinlainen trollitehdas?

Joka tapauksessa kymmenien ellei satojen "mitä jos minä äänestäisin asuntolainastani" -vertausten tulvaan on ehtinyt tarttua myös huumorisivusto Lehti.fi

http://lehtilehti.fi/2015/07/paikallinen-mies-ei-keksi-tarpeeksi-nasevaa-twitter-paivitysta-kreikan-kriisista/

“Ensiksi ajattelin, että teen jonkin näppärän vertauksen siitä, miten valtion velka on vähän niinkuin kotitalouden velka, sitten ajattelin että jokin ponteva suomalainen sananlasku kuten ‘suu säkkiä myöden’ tai jokin hölmöläistarina olisi osuva. Hetken mietin myös vitsailla ovelasti siitä, miten äänestäisin itsekseni, että nyt pitää pankin leikata luottojani, heh”, kertoo Lankari pohdinnoistaan. - - “Mutta taidanpa sittenkin verrata kotitalouden velkaa valtion velkaan”, Lankari päättää.

2.) Sympaattisempi maailmanselitys, jossa korostetaan Kreikan yhtenäisyyttä ja kohtaamia vaaroja.

Anneli Jäätteenmäki vertaa Kreikan valtiota laivan, joka matkaa tuntemattomaa tulevaisuutta kohti.

”Troikan ohjelma on kuin uppoavan laivan paikkaaminen ilmastointiteipillä”

http://www.suomenmaa.fi/etusivu/7547481.html

Lisäksi Jäättenmäki nimittää velkojia "troikaksi", mikä kertoo hänen sympatioistaan kreikkalaisia kohtaan. Haastattelussa esiintyvä raamatullinen symboli on "kaivo", joka tässä tapauksessa on tutun sananlaskun mukainen pohjaton kaivo:

– Jos Kreikka hyväksyisikin troikan ehdot ja pysyisi eurossa, maa käytännössä jatkaisi mätien rakenteidensa ylläpitämistä ja eurooppalaiset veronmaksajat syytäisivät lisää rahaa pohjattomaan kaivoon.

Sympatioistaan huolimatta hän kuitenkin myöntää, että nimen omaan Kreikan rakenteet ovat mädät, ja suosittaa lääkkeeksi eroamista eurosta. (Itse olen melko samoilla linjoilla. En usko että Kreikka saa talouspolitiikkaansa kuntoon ilman omaa valuuttaa.)

3.) Muutamia välihuomioita talouskielestä

Ihmiselämän tai laivan rinnastaminen valtioon ovat hyvin perinteisiä vertauskuvia. Jo Thomas Hobbes vertasi valtiota jättiläismäiseen olentoon, jonka eri raajoja yhteiskuntaluokat edustivat.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(kirja)

Suomen sana taloudenhoito on alkujaan tarkoittanut talon hoitoa, eli hyvä emäntä tai isäntä on huolehtinut tarkkaan perheen varojen riittävyydestä. Talollisella viitattiin yleensä suurtilalliseen talonpoikaan, jolla oli tietty säätyasema ja laillisia oikeuksia, toisin kuin rengillä, piialla tai torpparilla, jotka olivat lähinnä vain edellisen palvelusväkeä.

On jokseenkin arvailujen varassa, mistä sana vara on alkujaan peräisin. Se on ainakin yhteydessä varovaisuuteen, eli kykyyn pitää varansa, johon liittyy laajakatseisuutta, eli taitoa tarkastella asioita pidemmällä aikavälillä ja varautua tulevaan. Myös autoissa on maavaraa, eli turvallista etäisyyttä. Toisaalta suomalaistenkin varallisuus lienee jo kauan ollut yhteydessä ruotsin sanaan vara, joka tarkoittaa "tavaraa". Myös englanniksi ware tarkoittaa juuri kauppatavaraa. Itämeren kaupan myötä nämä sanat ovat sulautuneet osaksi myös suomalaista puhetta kenties jo viikinkiajalla, mutta viimeistään hansakaupan aikoihin 1300-luvulla.

Vara tarkoittaa monessa yhteydessä myös jotain mihin viime kädessä tukeudutaan. Ihminen voi olla esimerkiksi veden varassa tai elää pelkän toivon varassa. Me myös säilytämme ja varaudumme tulevaan, kun hankimme autoon vararenkaan tai varaamme kännykän akkua.

Kun hätävaratkin loppuvat niin silloin ollaan vararikossa. (Onko varapresidentti henkilö, jonka täytyy pitää varansa, vai huolehtiiko hän presidentin varoista tämän ollessa matkoilla?)

4.) Lisää Kreikan talouskriisin vertauskuvia

xxx