Itsekkyyden vaikeudesta

Haluan kirjoittaa asiasta, joka ansaitsisi laajemman käsittelyn. Laajahko avautuminen on nytkin luvassa, mutta ei riittävän hieno ja harkittu, sillä aihe on tärkeä. Ainakin itse koen, että tähän kysymykseen kiteytyy omassa elämässäni paljon ahdistusta. (Tämä liittyy jossain määrin myös edellisen julkaisuni teemaan, eli elämänhallinnan ongelmiin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.)

Ensimmäinen asia on yleinen itsekkyyden vaikeus. Väittämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni ihmisen on yleensä erittäin vaikea olla itsekäs, eli huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.
Monikaan ei esimerkiksi pukeudu hienosti itseään varten, vain tunteakseen itsensä voimalliseksi. Varmasti jotkut tekevät niin, mutta eivät useimmat. Myöskään ihmiset harvoin valmistavat itselleen hienoja ateroita, vain nautiskellakseen, tai avaavat hienoja viinejä juodakseen he yksin. Varmasti jotkut tekevät näin, mutta yleensä se vaiva nähdään vain jos tulee vieraita.

Ihminen harvoin kuntoilee, syö hyvin, siivoaa ja peseytyy itseään varten. Me toisin sanoen kannamme huolta itsestämme toisia varten. Kun tämän ymmärtää niin se mullistaa koko käsityksen ihmisen itsekkyydestä.

Tämä selittää myös paljon nykyajan ahdistuksesta ja pahoinvoinnista. Kun ihmiset eristetään kaupungeissa yksiöön, he eivät osaa olla itsekkäitä. He eivät kuntoile, syö terveellisesti tai käy edes suihkussa, ellei ole tarkoitus lähteä ihmisten ilmoille, missä täytyy olla reipas ja onnellinen muiden mieliksi.

Hymy suuntautuu ulospäin, vaikka se tuottaa myös sisäistä iloa. Hymy on kohdistettu muille. Samoin nauru, samoin itku. Jos kukaan ei ole näkemässä kyyneliä, jää vain häilyvä toivo enkelistä, joka olisi vartiovuorossa. Ihmistä suojelee ajatus siitä, että joku on läsnä ja tuon toisen voi tehdä iloiseksi sillä, että on armelias itselleen. Muutoin on miltei mahdotonta olla itselleen hyvä.

Itsekkyyden sijasta ihmisellä on voimakas sisäänrakennettu tarve olla huolissaan muista ihmisistä. Kun ihmisiä asuu saman katon alla ja he ovat hyvissä väleissä keskenään, he huomauttelevat toisilleen, joskus julmastikin, miten pitäisi tehdä sitä ja tätä: käydä parturissa, keventää vyötäröä, lopettaa tupakointi ja syödä enemmän tuoreita marjoja. Sehän on ihana asia, että huomautellaan.
Jos vieras ihminen kadulla huomauttaa jostakin ulkonäköön liittyvästä, syntyy syvä suru siitä, ettei kotona ole ketään niin rakasta ja läheistä, että hän huomauttelisi. On kamalaa, kun tärkeä asia jää kadunkulkijoiden, laupiaiden samarialaisten vastuulle.

Kun ihmisellä on työpaikka, hän yrittää olla kunnossa ollakseen muille hyödyksi. Kun hänellä on lapsia, hän pitää huolta itsestään heitä varten. Ihminen ei ole itsekäs, hän on pikemminkin perhekeskeinen, heimokeskeinen. Hän tahtoo olla osaava ja terve, jotta ei olisi muille vaivaksi, vaan tuottaisi heille iloa. Onhan tällaisen toiminnan taustalla tietenkin itsesuojeluvaisto, mutta se vaisto uinailee, jos ihmisen on kannettava vastuu itsestään, vain oman onnensa tähden.

Näkisin että tämä pätee useimpien kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta puhe ihmisen yleisestä itsekeskeisyydestä on puppua. Ilmiö on ehkä historiassa vieras, sillä sen todella näkee ilmentyvän vasta, kun ihmiset eristetään toisistaan ja heidän tulee aika olla itsekeskeisiä aamusta iltaan. Se ei yllättäen synny luonnostaan. Itsekkyys vaatii erityistä ponnistelua, opiskeluakin, eikä ehkä sittenkään onnistu kaikilta.

En tiedä onko tämä uusi havainto, mutta mielestäni nykyajan suuri virheoletus (joka usein liitetään kapitalismiin) on se, että keskivertoihmisen oletetaan olevan itsekäs. Ja kun hän kaikkien oletusten vastaisesti ei osaa, tuntee hän siitäkin huonoa omaatuntoa ja itsetunto romahtaa aina vain syvemmälle.

Usein kysytään: "Miksi tuo ihminen ei kanna itsestään huolta?" Mielestäni kysymys on absurdi. Ei tietenkään. Sehän olisi täysin luonnotonta. Apinakin poimii kirppuja ennemmin kaverinsa selästä kuin omastaan.

Meillä on kirjoja, elokuvia ja musiikkia sitä varten, että voisimme myötäelää toisten iloja ja suruja. Ja jokaisen suuren tarinan tärkein käänne on se hetki, jolloin sankari epäonnistuu itsekkyydessä.
Hänelle tarjotaan tilaisuutta ajatella pelkästään itseään, mutta hän ei osaa. Me näemme että hän on heikko. Sankari on niin heikko, että kuuntelee vaistoaan ja toimii epäitsekkäästi. Se ei yllätä ketään. Se ei ole yllättävä käänne. Yllättävää on se, että me julkisesti oletamme ihmisestä jotain vastakkaista.

Vastuu kaiken osaamisesta

Aloitin sanomalla: ensinnäkin... Toiseksi tähän kuvioon liittyy nykyään laaja vastuu kaiken osaamisesta. Olen vuosikausia laatinut listoja asioista joita täytyisi hoitaa - jo ennen kuin puhuttiin "bujoilusta", ja minusta alkaa tuntua siltä, että tällainen tehtävälistojen tehtailu on pahinta myrkkyä itsearvostukselle. Listalle nimittäin aina jäävät kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi ne tehtävät, joita vähiten osaa ja vähiten tekisi mieli hoitaa. Tämän seurauksena tuijottaa aina vain omia puutteitaan ja saa muistutuksen siitä, miten arjen täyttävät epämieluisat tehtävät. Samaan aikaan unohtaa, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi, kun ne asiat pyyhitään yli.

Pitäisi ennemmin pyyhkiä yli ne asiat joita ei ole saanut aikaiseksi, mutta alleviivata ja ympyröidä kaikki se, mikä on saatettu loppuun. Sellainen lista kohottaisi mieltä, eikä tuottaisi ahdistusta.

Kaiken osaaminen liittyy myös yhteisöllisyyden hajoamiseen. Kun kaikkea täytyisi nykyään  jokaisen ihmisen hallita - nykyään kun yhä useampi asuu yksin - saa toistuvasti muistutuksia osaamattomuudestaan ja tahdonvoimansa heikkoudesta. Ne asiat kun tuppaavat olemaan näkyvillä ja levällään, joita ei ole tehty - ja saavutukset puolestaan ovat siisteissä kansioissa, piilossa katseilta. Arki on oman taitamattomuuden tuijottamista. Jos ei osaa korjata jotain konetta, sen romua tuijotellaan päivät pitkät. Jos ei tykkää pyykkaamisesta, pyykit rönsyilevät yli korista ja pitkin lattioita. Jos on ruokaa jäänyt syömättä, ne täyttävät jääkaapin ja muistuttavat ylitetyistä päivämääristä. Kaikki mitä vähiten haluaisi nähdä ja ajatella on lähimpänä naaman edessä. Onko sitten mikään ihme, jos tekee mieli paeta someen ja peittää näkymä älypuhelimella?

Jos taas mietitään vanhaa köyhää ja kurjaa maailmaa, jossa oli yhteisöjä, riitoja, nalkutusta ja yhteenottoja, oli siellä myös sopimuksia siitä, mitä kukakin saa tai joutuu tekemään. Ei välttämättä joutunut kantamaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Kodin tekemättömät asiat oli pilkottu lohkoiksi ja itse kullakin oli joku siipale ongelmista, joista hän joutui vastaamaan. Murheita oli määrällisesti vähemmän. Sen pystyi vielä hallitsemaan, ei ollut jatkuvaa nimetöntä ahdistusta siitä, että maailma kaatuu päälle, mutta sen lisäksi myös arki.

Kaikkea oli vähemmän, koska elämä jaettiin. Leipä jaettiin, työt jaettiin. Jokaiselle jäi muruja. Se usein tehtiin pakosta, mutta sitä vähää osasi pitää koossa ja arvostaa. Ja ennen kaikkea valveillaoloaika kohdistui tärkeiden pakollisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen elämä ei valunut hukkaan. Sitähän se on, kun tekee niitä asioita, joita nykyään useimmat tekevät: tyhjänpäiväistä viihdettä ja tyhjänpäiväisiä turhamaisia työtehtäviä, joita ilmankin pärjäämme, mistä työttömät ovat todiste.

Ihmisestä on tullut pinnallista onnellisuutta etsivä turhake, joka ahdistuu omasta tarpeettomuudestaan. Meidät, kuten muutkin eläimet, on evoluutio opettanut selviytymään, ja iloitsemaan siitä, että nälkä ja vilu on voitettu suurilla kamppailuilla. Meillä ei ole luontaisia valmiuksia elämään, joka on pyrkimystä täyttää sisäistä tyhjyyttä, yksin ja harhaanjohtavien virikkeiden yltäkylläisyydessä.

Minä ikuisesti vaiheessa - kvalifysiikka, minäharha ja keskenjättäjän tuska

Hyvin rajalliselle yleisölle suunnattu kirjoitus keskenjättämisestä ja mystisistä kokemuksista.

Kun on puhe "minäharhasta", on tärkeä mielenkiinnon säilyttämiseksi ymmärtää, mikä on lukijan tai kuulijan asenne tai hänen ymmärryksensä lähtötila:

1.) Hän on myöskin joskus kokenut kenshon tai satorin (pienen äkillisen valaistumisen) tai käyttänyt psykedeelisiä huumeita tai on muista syistä kokenut mystisen kokemuksen, jossa minuus näyttäytyy toisessa valossa tai tuntuu kokonaisuudessaan paljastuvan harhaksi. (Psykologit kutsuvat tätä nimellä depersonallisaatio, vaikka he joskus tarkoittavat sillä jotain muuta tai ainakin puhuvat tämän aiheen ohi.) Lukija on utelias ja suhtautuu avoimesti yritykseen määritellä mistä siinä on kysymys,

2.) Hän etsii hengellistä kokemusta ja tahtoisi kokea jotakin, mistä syystä hän on myöskin utelias, mutta hänen on vaikeampi ymmärtää mistä kokemuksen kuvauksissa on kysymys.

3.) Hän tahtoo väittää vastaan ja haluaa ymmärtää vastapuolen argumentit, jotta pystyisi paremmin vastaamaan niihin.

Kaikissa näissä tapauksissa lukijalla siis on uteliaisuutta. Kirjoittajan vain täytyy osata vastata siihen uteliaisuuteen lähtemällä liikkeelle eri kohdasta. On eri asia kuvailla ilmiötä henkilölle, joka tunnistaa muutamasta sanasta mistä on kysymys. Tällöin voidaan käyttää hyvin runollista kieltä.

Runollinen kieli voi tuntua vaikealta ymmärtää, jos kokemus on tuntematon. Lopputuloksena voi olla vain käsitysten sumentaminen entisestään, kuten joskus hengellisiä vastauksia etsiville ihmisille tapahtuu. Ensisijainen tarkoitukseni ei ole ylistää "minuudesta vapautumisen" kokemusta, vaikka voisin sen tehdä. Kokemus voi olla myös pelottava, eikä päämääränäni ole ylistää mitään, vaan selittää mikä on totta ja mikä ei.

Jos kohdalle osuu vastaanväittäjä, hänen on helppo löytää runollisesta ilmaisusta epätotuuksia. Sehän on selvä. Keskustelu ei johda pian minnekään, jos etsitään ongelmia toisen sanoista, eikä itse kohteena olevasta ilmiöstä, joita on itse asiassa kaksi.

Me tulemme puhumaan minuudesta vapautumisen kokemuksesta sekä siitä arkikokemuksesta, jossa minuus on läsnä. On jännittävää selvittää, kumpi niistä on realistisempi - mutta paljastan heti aluksi, etten pidä niistä realistisena kumpaakaan. En nimittäin erityisemmin luota ihmisen kykyyn elää todellisuudessa - en edes sen jälkeen, kun hän on "valaistunut". Ihmiselle jää sittenkin läjäpäin vääriä käsityksiä maailmasta, eikä pilkahdus minuuden tuolta puolen muuta miksikään sitä, että hänen täytyy yhä syödä, juoda ja ulostaa... kenties myös ryypätä ja naida, mikä on ollut monen gurun ja mystikon heikkoutena.

Omien mystisten kokemusteni sekä meditaatioharrastuksen aloittamisen jälkeen minun oli huomattavasti helpompi ymmärtää monen itämaista filosofiaa ja mystiikkaa tutkineen filosofin kirjoituksia. Samaan aikaan vapauduin myös heitä kohtaan tuntemastani ylimääräisestä kunnioituksesta. Oli helpompi nähdä, että kaiken kaikkiaan he olivat vain ihmisiä.

Kaiken aikaa buddhalaisten tekstien rinnalla luin länsimaista mielenfilosofiaa sekä psykologiaa. Etsin minuutta ja siihen liittyviä väärikäsityksiä (niin opittuja kuin synnynnäisiä itsepetoksia) aivojemme hermoverkosta ja kielemme käsitteistä. Introspektio ja meditaatio ovat tietenkin epäluotettavia tutkimusvälineitä tieteen näkökulmasta, mutta samaan aikaan ne ovat välttämättömiä. On edes jollakin tasolla omakohtaisesti tiedostettava, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat mystisestä kokemuksesta. Muutoin ei edes ymmärretä, mitä ollaan tutkimassa.


Katkelmia Jukka Hankamäen teoksesta Minäfilosofioiden filosofiaa (1995).

Minäharhaa:

Sivu 9:
"Tieteellisten minäkäsitysten rakentumista, minä tieteellisiä esityksiä ja niiden tutkimista kutsutaan egologiaksi."

Google antaa olemattoman vähän tuloksia tällaisesta tutkimusalasta, mikä on sääli. Kenties aihe on liian monimutkainen tai sitten sille on vaikea löytää rahoitusta?

"Tarkasteluni lähtökohtana on yhdysvaltalaisen pragmatistin George Herber Meadin (1863 - 1931) minäkonseptio." s.9


Keskenjättämisestä ja luovasta kaaoksesta:

Sivu 10:
"Monen muun filosofisen ajattelijan tavoin Mead ei itse ole julkaissut yhtään yhtenäistä kirjallista teosta. Hänen kirjoituksiaan ei ole (1995?) myöskään toimitetty systemattisesti."

Oliko Mead siis "keskenjättäjä", kuten Sokrates, Pascal, C.S.Peirce, Ferdinant de Saussure, Edmund Husserl, Mihail Bahtin ja moni muu? Hyvällä todennäköisyydellä hänellä oli myös AD-HD, sillä sivulla 11:
"Meadin teoriatausta muodostui kirjavaksi niin kuin hänen elämänsäkin, eikä häntä juuri millään yrittämällä voi luonnehtia yhden tien kulkijaksi."

Näyttää siltä kuin Mead olisi minun tavoin yrittänyt luoda jonkinlaista yleishumanistista kvalifysiikkaa, sillä:
"Meadin esittämiä näkemyksiä on kuitenkin aiheellista pitää sisällöllisesti yhtenäisinä, koska niitä motivoi pyrkimys luoda antropologia, jossa inhimillinen toiminta kävisi sekä tekijälle, että tarkasteltavalle ymmärrettäväksi." s.11

On ainakin neljä toisiinsa kietoutuvaa syytä sille, miksi niin moni filosofi on keskittymishäiriöinen keskenjättäjä: Ensinnäkin luovuus ja keskittymishäiriö näyttävät viihtyvän samassa luonteessa; epäsiisteys, hajamielisyys ja työskentelytapojen hajanaisuus näyttäisi leimaavan monia keksijöitä ja uusien tieteenalojen pioneerejä. Toiseksi keskenjättäminen saattaa aiheutua perfektionismista tai johtaa sen kaltaiseen lopputulokseen. Keskenjättäjällä - kuten itselläni, joka kirjoitan ikuista teosta tästäkin aiheesta - on taipumus palata kesken jääneen aiheen pariin ja lähestyä sitä uudesta näkökulmasta. Hän ei saa projektejaan valmiiksi, joten ne eivät sulkeudu ja siirry hänen elämässään historiaan. Tämä saa aikaan sen, että hänen tutkiuksensa ovat lopulta monimuotoisia ja syvällisiä. Kolmanneksi, koska keskenjättäjän työtä ei julkaista hänen elinaikanaan, vaan sitä tarkastellaan postuumisti, liittyy siihen monia kysymyksiä sekä avoimia tulkinnanmadollisuuksia. Tämä tarjoaa akateemiselle väelle paljon keskustelunaiheita. Tutkijat voivat tehdä jälkeenjääneestä sekamelskasta tulkintoja sekä etsiä todisteita niiden kiistämiseksi. Koska palapelin kaikki palaset eivät ole tallella, jää tilaa mielikuvitukselle ja vapauksille. Mysteerit kiehtovat aina ihmismieltä eivätkä tutkijat ole poikkeus (Tästä aiheesta lisää tämän kevään kirjoituksessani, jossa esittelen neologismin "eksonarratiivi".) Neljänneksi, koska ajatusten alkuperäinen esittäjä on kuollut ennen mainetta ja kunniaa, tarjoaa hedelmällinen ja älykäs postuumi aineisto myöhemmille tutkijoille mahdollisuuden päästä luomaan kokonaan uutta filosofian tai tieteen osa-aluetta. Sehän on kaikkien akateemikoiden unelma. Keskenjättäjä on toisin sanoen kyntänyt pellon ja istuttanut sinne siemenen, mutta nyt joku pääsee kitkemään sitä ja nauttimaan.

Näistä syistä - ja kenties muistakin - ei mielestäni ole yllättävää, että filosofian historiassa juuri keskenjättäjät ovat niin laajalukuisesti edustettuna. Kenties viidenneksi syyksi voisi esittää sen, että ihmiset rakastavat epäonnistujia ja traagisia elämäntarinoita. Hegelin kaltaiset seurapiirileijonat ja oman aikansa julkkiset eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin Schopenhauer, joka eli Hegelin varjossa lähes täysin tuntemattomana.

Kun nyt pääsin vauhtiin niin täältä tulee vielä viides: Keskittymishäiriöinen keskenjättäjä ei pääse tehokkaan suorittajan tavoin nauttimaan menestyksen hedelmistä, joten hänen kunnianhimonsa säilyy ja jopa kasvaa vuosi vuodelta. Voidaan hyvin väittää, että Nietzscheä sekä Kierkegaardia lietsoi kirjallisella urallaan juuri heidän kohtaamansa ymärtämättömyys. En väitä, että heistä kumpikaan olisi ollut tyyppesimerkki keskenjättäjästä - sillä hehän olivat kirjallisesti hyvin tuottoisia - mutta heitä piiskasi eteen päin kunnianhimo, jota heidän oman aikansa kulttuurieliittien nuiva ylenkatse ei tyydyttänyt, mutta ei myöskään onnistunut lannistamaan. Keskenjättäjän elämä on täynnä yksinäistä työtä, jota jää pitkältä osin pimentoon, kunnes kuolema (sekä ymmärtävä ystävä) avaa arkistot.

Tällaisten keskenjättäjien joukkoon voidaan hyvin lukea myös Kafka sekä Simone Weil, joiden merkittävin tuotanto julkaistiin postuumisti. Myös Edgar Allan Poe oli ilmeisen edesvastuuton ad-hd -luonne, mutta hänen kirjallista työtään haittasi enemmän sosiaalisen luottamuksen rikkominen kuin kyvyttömyys varsinaiseen kirjallisen työhön.

On vaikea arvioida miten paljon maailmassa on elänyt merkittäviä ajattelijoita tai kirjallisia neroja, joiden tuotantoa emme tunne, koska hänen kuolemansa jälkeen tekstiaineisto ei ole löytänyt sopivaa lukijaa ja julkaisijaa. Esimerkiksi Kafkan myöhemmästä julkisuudesta kiitoksen saa Max Brod.

Keskenjättäjät monesti tuskastuvat omaan alisuorittamiseensa, mikä voi lopulta johtaa katkeroitumiseen ja jopa hulluuteen tai itsemurhaan. Heidän ideansa eivät tavoita potentiaalista yleisöä, koska he ovat epäsosiaalisia ja arkoja, tai koska he eivät saa mitään valmista aikaan, jonka he myöskin lähettäisivät julkaistavaksi. Kustantamot harvoin suhtautuvat myönteisesti keskeneräisiin projekteihin, joihin liittyvä henkilö on sotkuisa, epäsosiaalinen ja omituinen, eikä hän saa valmiiksi sitä mistä on sovittu.

Minua surettaa se, ettei historia ole opettanut mitään meidän aikamme tutkijoille tai kustantajille tai edes teollisuuspohatoille. Omituisten ja epäsosiaalisten ihmisten joukossa, piilossa katseilta on monia osaavia ihmisiä, jotka vain ovat liian ujoja ja katkeroituneita saadakseen mitään valmiiksi. Moni keksintö on kuollut heidän mukanaan, koska valtaosa vallanpitäjistä tuntuu ajattelevan, että älykkyyden ja luovuuden tunnistaa siitä, että henkilöllä on kravatti kaulassaan, hyvä ryhti, ja hän katsoo rohkeasti silmiin hymyillen leveästi.

Kun nero on kuollut, ei ole mitään väliä sillä oliko hän introvertti tai omituinen. Se on kaikki nyt mennyttä ja väliä on vain sillä, että hänen jälkeenjäänyt aineistonsa päätyy tehokkaan ja aikaansaavan ihmisen käsiin. Elämä voi olla jopa esteenä menestykselle. Elävä nero saattaa vielä pilata hyvän teorian sillä, että hän tekee siitä liian syvällisen tai muuttaa mielensä.


Relativismi, sivu 15:
"Tutkittavilta kysyttiin, perustavatko nämä seksuaalisuhteensa luottamukseen. Vastausvaihtoehdoiksi tarjottiin "kyllä" ja "ei". "Kyllä"-vastausten vertailu osoitti suullisissa jälkihaastatteluissa, miten eri tavoin tutkittavat ymmärsivät kysymyksen. Eräille luottamus oli uskollisuus parisuhteessa, kun taas muutamat katsoivat, että sehän se vasta luottamusta on, jos pystyy rakastelemaan mahdollisimman monen kanssa! Vastausten tilastollinen käsittely alkoi näyttää hyödyttömältä."

Sivu 17: Relativismi
Meadin ajattelussa behaviorismin kritiikki näkyy jo siinä, että koska tutkimuksen kohteet, eleet, eivät voi olla yksiselitteisiä. Jo eleiden syntyyn sisältyy tulkintaa. Tämä merkitsee, ettei ihmistutkimuksen kohteena oikeastaan olekaan olio, akti tai reaktio... Sen sijaan tutkimuksen kohteena voivat olla ne suhteet, joissa vuorovaikutusta tapahtuu, ilmiö kokonaisuudessaan.

Relativismi ja shakki (relatonomia)

Monet ajattelevat, että Shakki on puhtaan matemaattinen peli, jossa säännöt ovat tiukasti ennalta määrättyjä ja kiveen hakattuja. Kuitenkin myös shakissa yksittäisten pelinappuloiden arvossa esiintyy hyvin suurta vaihtelua, ja yksilön hyödyllisyys (tai vastustajan näkökulmasta vaarallisuus) elää pelin mukana. Tämä juontuu siitä, että kullakin yksiköllä on vahvuuksia ja heikkouksia, jotka eivät perustu yksin niihin itseensä, vaan myös muiden joukkojen tukeen sekä ympäröiviin olosuhteisiin. Kuningatar on tietenkin sotamiehiin nähden rajoittamattoman ylivertainen, koska sotamiehet (tai lähetti tai torni) eivät hallitse mitään siirtoa, mitä kuningatar ei osaisi (lukuun ottamatta sotilaan "ohestalyöntiä" sekä korotusta ratsuksi). Alussa kuningatar on kuitenkin naulittuna takariviin, jossa se ei pysty ottamaan askeltakaan, elleivät muut yksiköt ensin tee sille tilaa. Pelin alkuvaiheissa ratsu on suuressa arvossa, sillä se on ainoa upseeri, joka pystyy siirtymään sotamiesten yli. Vastaavasti tornista on aluksi hyvin vähän hyötyä, kun se on naulittuna nurkkaan. Pelin edetessä nappuloiden määrä laudalla vähenee, jolloin torni kykenee edistymään helpommin. Pelin strategiaoppaissa muistutetaan, että ratsu on aluksi arvokkaampi kuin torni tai lähetti, mutta pelin loppuvaiheessa se menettää arvonsa. Kun pelilauta on täynnä kummankin pelaajan osastoja, on ratsulla helppo luoda vaarallisia tilanteita, kun sotilaiden yli voi loikkia, eikä vastapuolen upseereilla ei ole tilaa mihin paeta. Ratsun vinoja harppauksia on kuitenkin melko helppo väistellä pelin loppuvaiheessa, kun tilaa on runsaasti. Ratsu ei kykene puolustamaan kokonaista linjaa tai uhkaamaan pelilaudan toiselta laidalta, kuten lähetti.

Harvalle tulisi mieleen, että shakki toimii havainnollistavaksi esimerkiksi relativismista, mutta tämä johtuu siitä, että relativismia on ajassamme monimutkaistettu aivan liikaa. Perimmiltään relativismi vain väittää, että ilmiöiden arvo on suhteessa muihin ilmiöihin. Myös munimutkaisten olioiden (sekä useimpien totuuslauseiden) välillä on suhde, eli ne ovat suhteellisia, eivät autonomisia.

Voimme erotella shakista löytyviä "riippuvuussuhteellisuuksia" erilaisiin ryhmiin:
1.) Pelin ajallisesta vaiheesta johtuvat tekijät, kuten ratsun arvon heikkeneminen pelin edetessä.
2.) Sijainnista ja asemoitumisesta johtuvat tekijät, kuten kuningattaren arvon aleneminen, jos se missään vaiheessa joutuu omien puolelaistensa saartamaksi. Se ei voi raivata itseään niiden läpi raa'alla voimalla. Se on riippuvainen siitä, että sille tehdään tilaa, mikä kuluttaa pelaajan siirtoja.
3.) Voimasuhteisiin liittyvät tekijät. Omien asemien arvo riippuu paljolti siitä, onko vastapuoli kyennyt edistämään sotajoukkojaan taitavammin. Shakissa joskus uhrataan omia joukkoja, jotta vastapuoli päätyisi siirtämään omia vahvoja yksikköjään heikompiin asemiin esimerkiksi kulmiin (jonkinlaiseen mottiin) ja omat joukot pystyisivät edistymään keskialueelle, josta käsin ne voivat vartioida useita linjoja.
4.) Toisiaan vasten siirtyneet sotamiehet eivät kykene liikkumaan mihinkään suuntaan. Samoin kuningas on kykenemätön liikkumaan, jos vastapuoli hallitsee kaikkia avoimia linjoja. Pelinappulat voivat toisista nappuloista johtuen menettää täydellisesti toimintakykynsä.

Koska tällainen relativistinen analyysi ei mielestäni ole millään tavoin ideologista, en nimitä sitä -ismiksi, vaan käytän ennemmin neologismia relatonomia. Relatonomia tutkii empiirisesti havaittavia ilmiömaailmassa esiintyvistä suhteellisuuksista. Relatologia puolestaan tutkii niitä psykologisia, sosiaalisia, juridisia ja kulttuuria syitä, jotka ovat saaneet meidät suhtautumaan niin nihkeästi väitteisiin tiedon tai arvojemme suhteellisuudesta.

Relatologia toisin sanoen pyrkii selittämään, miksi relativismi on filosofisena oppisuuntana niin vihattu.

Meismi, minuus ja identiteetti

Sivulla 30 tiivistetään tärkeitä havaintoja Meadin minäkonseption konstruoitumisessa:

3.) Minä on kuka tahansa ihminen, joka on tullut itselleen sosiaaliseksi objektiksi. Vain mikäli yksilö ottaa sen jäsentyneen sosiaalisen ryhmän asenteet, johon hän kuuluu, hänen minänsä kehittyy täysin.

Tässä mielenkiitoisesti selittyy se, miksi minun oma minuuteni on niin jäsentymätön ja heikko, ja millä tavoin olen buddhalaisen harjoituksen ja relativismin avulla dekonstruoinut oman minäkokemukseni, sen teon taustat ja seuraukset. Koska olen valmis kieltämään minkä tahansa aikakauteni sosiaalisen ryhmän totuudet ja oman kulttuurini arvomaailman universaaliuden ja ylivertaisuuden, olen jäänyt eräänlaiseen keskeneräisen minuuden limboon. Itselleni minäharhan tutkimus ja relativismin eläminen todeksi eivät sinänsä tuottaisi ongelmaa, ellei se eristäisi minua ja minun filosofista projektiani muusta ihmiskunnasta.

Olen hämmästyttävän selväjärkinen kaiken huomioonottaen. Yleensä eristämisellä on voimakkaammat hajottavat vaikutukset psyykeen. Tietenkin asiaan vaikuttaa myös se, että minulla on nykyajan mahdollistami ilmaisuväyliä sekä sopivan ylimielinen asenne maallisiin ongelmiini.

4) Minä kehittyy roolinoton, toisten asenteiden hyväksymisen ja niiden välityksellä tapahtuvan (ulkopuolelta hahmottuvan) itsensä ymmärtämisen kautta.

6) Ihmisen kyvystä ottaa muiden rooli itseään kohtaan kehittyy "yleistynyt toinen" (generalized other).

Mead ei milloinkaan hyväksynyt Kantin ajatusta kokemusta edeltävästä minästä.

Me syntyy ennen minua, joka postuloidaan siitä. (Yksilö saa identiteettinsä vuorovaikutuksen kautta, osana yhteisöä.)

Me' on totunnainen, tavoista koostuva yksilö. Se on aina olemassa. (Me jatkaa olemassaoloaan kun minän aika on ohitse, mutta se värvää uuden minän jatkamaan samaa työtä. Yksilö arvostettu ja onnellinen - ja häneen suhtaudutaan yksilönä - jos hän saa kokea, että hän on ylläpitänyt ja edistänyt me'tä.)

Minuus voidaan tietenkin ajatella myös joksikin synnynnäisesti kehittyväksi maailmaan suuntautuvaksi haluksi, tai vaihtoehtoisesti ihmisen sisäiseksi puheeksi, mutta tällaiset kehittymättömät ja eläimelliset (itsekkäät tai ei) halut ovat jotain aivan toista kuin kasvatuksen ja yhteisöön kuulumisen kautta kehittynyt vahva ja eheä identiteetti. Kun puhumme aikuisen ihmisen tarkoitustaan toteuttavasta minuudesta, se on kiistatta konstruoitu. Se toteuttaa ensi sijassa sosiaalista tarkoitusta. Minä on virassa. Minä on äiti tai se on isä. Minä on opettaja tai poliisi tai sairaanhoitaja.

Tässä suhteessa on epätodennäköistä, että kovinkaan moni koskaan havahtuisi siihen, että minuus on harhaa. Heillä on sosiaalisena kannustimena pitää minuuttaan hyvinkin todellisena ja pysyvänä olentona. Minuus täytyy riisua sen universaalisti ihmisyydestä ja asettaa rooliin. Ihmisen täytyy kouluttaa itsestään minäolento, joka alistaa omat henkiset ja biologiset tarpeensa minänsä toteuttamiseen - mutta koska minuus on luotu ulkoa käsin, se toteuttaa vaivihkaa vain yhteisön tarpeita. Terve ja monilla ylellisyyksillä palkittu minuus on me-luomus. Se on minuus meitä varten, meidän armosta.

Kenties tästä syystä hallitsijat ovat tottuneet puhumaan itsestään monikossa. He ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, etenkin yksilöllisestä reviiristään, että heidän mielenterveytensä jo vaatii samaistumaan valtioon ja sen etuihin. Kuningas on toisaalta me, koska hän voi sanella muita voimakkaammin sen, mitä kollektiivinen tahto toivoo, mutta toisaalta myös siksi, että kollektiivin unelmat, toiveet ja pelot sanelevat sitä, mitä hänen itse tulisi olla ja toivoa.

Eräällä tavoin yhteisöllisyys lopulta toteuttaa sen hengellisen päämäärän, jossa minuus purkautuu joksikin sitä edeltäväksi syyn ja seurauksen loputtomaksi ketjuksi, joka rautaisella kädellään määrää, mitä me opimme ja osaamme ajatella, tuntea ja haluta - mutta vain harvoin on kollektiivinen tahto sallinut, että ihminen näkisi minuutensa lävitse. Hän voisi irtautua syyn ja seurauksen orjuudesta, kuten Buddha opetti.

Ihmisen henkiselle elämälle tai tieteelliselle (sikäli kuin myös tiedettä ei ajatella sosiaalisena pelikenttänä ja kulttuurisena konstruktiona) edistymiselle olisi eduksi vapautua harhoista, joihin myös minäharha lukeutuu, mutta maksu minuuden kiistämisestä on liian kallis. Se on kallis, vaikka lopputuloksena olisi kuolemanpelon voittaminen ja pääsy harhan takaisiin psykologisiin ilmiöihin, joita monet minuuden defenssit suojelevat.

Ihmisen ei kuulu tunnistaa itsessään kaikkia olentoja tai nähdä kaikissa olennoissa itseään, koska silloin tulisi hankalaksi aikuisella vakavuudella määritellä, kuka on osa meitä ja kuka vihollinen. Sekä Homeroksen Ilias että Intian suuri eepos Bhagavad Gita ovat pohjimmiltaan opetuksia rauhasta ja sodan mielettömyydestä, mutta ne kumpikin viettelevät lukijansa jännittävillä taisteluilla ja soturin kunnialla. Vasta lopussa, jos sinne jaksaa ajatukselle lukea, ja jos lopputoteamat hyväksyy, päädytään siihen havaintoon, että vihollinen on ihminen niin kuin mekin.

Mutta emme sano: "ihminen niin kuin minäkin", vaan niin kuin mekin, siis potentiaalisesti osa meitä, joukkueemme vahvistus. Käännytettävissä siihen uskoon, että meidän puoli on parempi, me ollaan hyviksiä.

Nuuhkimus

Koiran tai yksityisetsivän maailmassa saatettaisiin katsausta kutsua nuuhkimukseksi. Myös viinimaistaja voisi ymmärtää tällaisen kielen päälle. Yleensähän ajatteluamme hallitsevat käsi ja silmä, kuten Hankamäki kirjoittaa sivulla 19:
"Tieteellistä kieltä luonnehtivat käsitteet, kuten näkökulma, näkemys, katsaus ja katsomus, ja myös kädellä on "käsittämisessä" etymologinen asema."

Lukemisesta on viime vuosina tullut hyvin hidasta, sillä pyrin alleviivaamaan kaikki kohdat, joista saattaisi olla minulle apua monissa filosofisissa essee-projekteissani. Sen jälkeen pyrin kirjoittamaan kaikki heränneet ajatukset aihealueittain ylös johonkin tiedostoon, joihin vuosittain kertyy satoja liuskoja sitaattimateriaalia.

Tilannetta monimutkaistaa se, että samaan aikaan kirjoitan myös satojen liuskojen verran runoja. Kaikkien tähän mennessä kirjoittamani tekstimateriaalin lukeminen olisi mahdoton tehtävä. Kuulemma Sartren ja monen muun filosofin muistiinpanoissa on yli 10.000 sivua. Hänen ja Wittgensteinin ja monen muun tapauksessa joku muu näki sen vaivan, että toimitti ja editoi aineistoa, filosofin eläessä tai vasta hänen kuolemansa jälkeen. Olisi helpompi saada kokonaisuuksia valmiiksi, jos apuna olisi edes jonkinlainen kustannustoimittaja, tai edes joku joka lupaa harkita julkaisemista, tai dead-line tai yhtään mitään.

Alennan omaa arvoani ihmisten silmissä sillä, että tuskailen niin avoimesti keskittymishäiriön ja liiallisen luovuuden kanssa. Yleensä kirjoittavat ihmiset ymmärtävät saattaa julkisuuteen vain parhaan aineistonsa ja vasta kun se on hiottu valmiiksi. Minulla on vain suuria vaikeuksia sanoa mikä siitä mitä ajattelen ja sanoiksi saatan, olisi minkään arvoista. Elän siinä toivossa, että mahdollisimman nopeasti kuolisin ja pääsisin vapaaksi tästä pakonomaisesta luomisen taakasta.

Minuudesta puhuttaessa

Filosofisesti ottaen minuus tai "itse" ovat sumeita käsitteitä. Me käytämme sanoja arjessa rutiiinomaisesti, vaikka emme osaa tarkasti määritellä, mihin niillä viitataan. Mikä on se minä tai itse, josta on puhe: mistä se alkaa ja mihin se loppuu?

Muiden ihmisten kohtaamisessa minuus on positio, osa kielipeliä. Keskustelussa me olemme kumpikin vuorollamme minä:

"Minun mielestäni..."
"Minä taas ajattelen, että..."

Minuutta ei arjessa tarvitse määritellä ontologisena oliona, vaan se määrittyy tilanteesta käsin. Se on osa kohtaamista ja vuorovaikutusta. Yksi filosofinen kestokysymys liittyykin siihen, mitä minuudelle tapahtuu, jos me emme hetkeen ajattele omaa minuuttamme. Onko itsetietoisuus aina osa tietoisuutta, vai kuuluvatko ne erilleen?

Mitä on flow, jossa minuus tuntuu unohtuvan? Onko minuus läsnä kokemuksessa silloin kun emme sitä ajattele? Mielipiteet eroavat. Kenties puhutaan useista eri asioista. Sumeille käsitteille on tyypillistä, että niihin sisältyy huomaamatta useampia erilaisia merkityksiä. Nämä eri merkitykset aktivoituvat tietyissä sosiaalisenn kielipelin vaiheissa, joten me emme huomaa ristiriitoja - tai kenties me alitajuisesti valitsemme tiettyjen epämukavien kysymysten tukahduttamisen?

Minuus on vahvasti tabu-luonteinen aihe. Tämä vahvuus, kuten "kuoleman" kohdalla riippuu hyvin suuresti henkilöstä, mutta me sallimme sen, että uskonnosta, politiikasta tai muista liian henkilökohtaisista asioista puhutaan säästellen ja valikoiden, vain jos tiedetään, että seuralainen on valmis kestämään seuraukset. Hetki ei esimerkiksi saa olla huono. Arkaluontoisista asioista ei parane puhua kun toinen on väsynyt, huonolla päällä tai muusta syystä tuntee itsensä puolustuskyvyttömäksi, eikä omaa sitä energiaa, jota rankan aiheen kohtaaminen edellyttää. Usein tabut pysyvät voimassa, vaikka vain pieni osa kansasta olisi yliherkkiä aiheelle. Muut ymmärtävät olla tuputtamatta. Usein ei ole painetta keskustella filosofisesti, joten emme tee aloitetta.

Minuus on rankka aihe, koska se koskettaa kaikkia ja tulee lähelle, mutta rankka aihe myös sitä kautta, että se yhdistyy suoraan kuolemaan, kuten myös mielenterveyteen. Me tiedämme tapausesimerkeistä, ja kenties pelkäämme itsekin ajoittain, että meidän sisäinen eheytemme jollain tavoin järkkyy. Minuus on jotakin, mitä tästä syystä varjllaan ja suojellaan. Ihmisellä on hyvä olla "itsensuojeluvaistoa", "vahva minäkuva", "terve ego", ja kaikkea muutakin, mihin yhdistyy sana "minä" tai "itse" - tai "ego", josta eräät oudot itämaiset tyypit koettavat vapauttaa itsensä meditaatiolla ja ties millä.

Minuudesta puhuttaessa on hyvä olla luotettavassa seurassa siksikin, että keskustelu edellyttää suopeuden periaatteen soveltamista: On uskallettava olettaa, ettei puhuja ole päästään vialla, jos hän sanoo esimerkiksi, että "minuus on illuusio" tai "minuutta ei ole". Tällainen henkilö voi hyvinkin olla täysin järjiltään, mutta on osoitettava suopeutta ja kärsivällisyyttä, ja kuunneltava onko hänellä enemmänkin sanottavaa asiasta.

Suopeuden periaate voi tyypillisesti toteutua vain keskinäisen luottamuksen ollessa vahvaa, sillä emme yleensä jää korvat höröllä seuraamaan mitä lehtiä joku satunnainen myyntimies esimerkiksi puhelimessa tahtoo meille nyt myydä ja millä hinnalla. Yleensä me tahdomme päästä irti, jos tuntematon käy avautumaan meille omista yksityisasioistaan. Se on vaivaannuttavaa ja joskus pelottavakin. On todella ansaittava yleisönsä luottamus, jos aikoo puhua minuudesta. Suopeuden periaate tarkoittaa, että kunnioitamme vastapuolta ja olemme valmiita jopa tuhlaamaan aikaamme, jotta hän saisi sanoa sanottavansa. Emme tyrmää, emme tuomitse, emmekä ajatuksissamme mieti missä me sillä hetkellä olisimme enemmin.

(On hyvä aina silloin tällöin noudattaa tällaista asennetta myös oman äidin kohdalla - tai kuunnella onko vaarilla jotakin muuta kerrottavaa kuin se sama vanha tarina.)

On hyvin todennäköistä, että aihe ei kiinnosta, sillä elämässä on jo muutenkin ihan riittävästi huolia, mutta siihen päälle vielä se, ettei minuutta olisi?! Ja kuitenkin minuuden paljastuminen kuvitelmaksi saattaisi olla myös suuri helpotus, ilouutinen.

Kenties minuuden käsitteellä on enemmänkin yhtäläisyyksiä Jumalan käsitteeseen, sillä mystikot ovat sinnikkäästi kautta aikojen ja useissa kulttuureissa koettaneet tehdä tiliä oman egonsa kanssa, jotta Jumalan ääni tavoittaisi heidät vaikkapa omantunnon tai pyhän hengen välityksellä. Meditaatio ja hiljentyminen on nähty välineeksi sekä "itsen" että Jumalan tavoittamiseksi, ikään kuin kumpikin kuuluisi äärimmäisen vaimeana taustameluna olemassaolossamme, jos vain hiljennymme tarpeeksi.

Kun joku ajattelija on julistanut, ettei Jumalaa ole, on aina osa porukasta surrut uutista, kun taas toiset taas iloinneet, sillä "Jumala" on yksien mielessä viisas suojelija, mutta toisten mielissä hirmuinen tyranni, jonka typerät ja mielivaltaiset ratkaisut ovat muovanneet tämän kärsimysten maailman. Ja tämän mielikuvan avulla vieläpä kansoja pidetään orjuudessa ja faaraoiden lailla nautitaan etuoikeuksista, jotka on ansaittu valheilla.

On siis ymmärrettävää, että uutinen "Jumalan kuolemasta" herättää erilaisia reaktioita. Aivan samoin ihmiset ymmärrettävästi ottavat sen vastaan eri tavoin, kun heille kerrotaan, ettei minuutta ole. Liki 5 vuotta sitten rinnastin ateistien Jumalan olemassaolon epäilyn minuuden epäilyyn (joista toinen on yleinen keskustelunaihe, toinen taas marginaali-ilmiö tai jonkinlainen tabu), mutta en mene siihen nyt enempää. Sanaleikittelystä tai buddhalaisuudesta kiinnostuneelle on tässä linkki aiempaan kirjoitukseen:
Pikkujattilainen2012/ateismi-vastaan-ameitsi

Yritys selittää tai kuvata minuutta on kenties alusta alkaen epäonnistumiseen tuomittu projekti. Kuten sanoin, ovat aiemmilla vuosisadoilla lukuisat filosofit ja mystikot yrittäneet, ja tehtävän avuksi on kehitetty useita filosofisia termejä sekä tarkkoja erotteluja. Silti nämä teoriat ja tekniikat ovat unohtuneet. Suufilaiset dervissit, jotka joskus tarnssivat irtautuakseen minuudesta, ja salliakseen pyhän hengen asettua tyhjään mieleensä, tanssivat nyt lähinnä ilostuttaakseen turisteja.

Minuuden hämärä luonne ei meidän ajassamme näyttäydy yhtään vähempää hämäränä, ja kuitenkin aivan yhtä lailla ihmiset ottavat sen itsestäänselvyytenä. Minuus on useimmille jotakin, mikä tulee annettuna. He ovat sen kanssa yhtä, joten totta kai he sen tuntevat.

Parempia käsitteitä ei aina tarvitse etsiä tai pyytää - niitä voi myös valmistaa itse

Koska olen koulutukseltani kielentutkija, tekee mieleni lähestyä tätäkin aihetta ensin kielen kautta, eikä luvata liikoja. Kun katsomme sanoja, me näemme usein miten monimutkaisia ja ristiriitaisia kysymyksiä niillä koetetaan kattaa.

Otetaan vaikkapa pari johdosta sanasta "itse":

itse-kkyys / itse-näisyys

Ei ole vaikea huomata, että toinen sanoista on voimakkaasti negatiivinen ja toinen taas voimakkaasti positiivinen, vaikka kumpikin perustuvat samaan sanaan. Tällä tavalla suuretkin jännitteet voivat piiloutua aivan silmiemme eteen.

Itsekkyys on ominaisuus, joka jo ala-asteen uskonnonopetuksessa tuomitaan syvempään helvettiin. Sitä käytetään ahkerasti myös aikuisten maailmassa, esimerkiksi politiikassa tai parisuhderiidoissa. Se on äärimmäisen voimakas sana.

Samalla tavoin itsenäisyys on täynnä voimaa. Meillähän on peräti vuosittaiset itsenäisyysjuhlat. Myös henkilökohtaisesti itsenäisyys on jotakin, mitä ihmiset sanovat pitävänsä suuressa arvossa. Se koetaan positiiviseksi, voimaannuttavaksi kyvyksi. Itsenäinen ihminen on toimelias, kykenevä. Hän on myös kypsynyt henkisesti ja voittanut alkukantaiset paheet.

Jos tältä pohjalta yrittäisimme ymmärtää, mitä on tuo "itse", josta nämä kumpikin vahvaa käsitettä juontuvat, voisi olla parasta heti myöntää, ettei hommasta tule yhtään mitään ja on parempi unohtaa koko juttu ja lähteä kotiin. Miten me voisimme koskaan määritellä sen mittavan sielullisen taistelun, joka saa ihmisen unohtamaan itsekkyytensä ja antamaan henkensä isänmaansa itsenäisyydelle. Siellä se mystinen itse vain sanojen ytimessä seikkailee ja antaa niille miltei mytologista voimaa.

Jos halutaan tällä tiellä jatkaa, niin ei tarvitse kuin hypätä seuraavaan sanaan, ja tulee vastaan lisää vahvoja ristiriitoja sekä huimia käsitteellisiä välimatkoja

omahyväisyys / omatoimisuus / omaperäisyys

Sanasta "oma" löydämme yhtä lailla negatiivisia ja positiivisia ulottuvuuksia. Ensinnäkin ihmiselle, joka pitää kiinni omastaan, eli itsensä puolta, voi olla ominaista itsensä liika arvostaminen, eli omahyväisyys. Jos halutaan löytää positiivista omaa, löytyy onneksi omatoimisuus, joka on miltei synonyymi itsenäisyydelle, jota käsittelimme edellä. Omatoimisuus korostaa aktiivisuutta, mutta ei sisällä onneksi kansallisia merkityksiä. Se edustaa yksilöllistä itsenäisyyttä.

Lisäksi on omaperäisyys, mikä myöskin lienee enimmäkseen positiivinen sana, vaikka sitä usein käytetään sarkastisesti. Omaperäisyys on haaveilevampi ja henkisempi määre kuin omatoimisuus, mutta ne eivät sulje toisiaan pois.

Sana minä on pronomini, eikä niille ole kovin tyypillistä muodostaa yhdysanoja tai tulla johdetuksi pidemmiksi sanoiksi. Pronominit ovat tärkeä osa kielipeliä. Niiden avulla me teemme selkoa muille siitä, mihin huomiomme tai ajatuksemme kohdistuu:

"Ei sitä. Tuossa! Ei niitä, vaan tuon toisen takaa. Mitä sinä teet? Kuuntele minua! Mikä siinä on niin vaikeaa?! Se siinä, juuri se! Siinähän se on."

On filosofisesti kyseenalaista edes yrittää puhua "minuudesta", koska kielentutkimuksen näkökulmasta minuus ei ole olento, vaan se on keskustelun rooli, puhujan positio. Silti sitä on yritetty, ja silti minäkin tässä yhä vain yritän.

Minuuden tai itsen tarkemmassa määrittelyssä tarvitaan uusia erotteluja, ja silloin tarvitaan myös uusia käsitteitä, jotka täytyy merkitä uusilla termeillä, eli teknisillä sanoilla. Näitä uusia sanoja voidaan jo ennalta johtaa käyttäen hyväksi kielioppisääntöjä ja kielenkäyttäjän intuitiota, vaikka sanojen merkitystä ei tunnettaisi:

minäkkyys*, minäisyys* 

minättömyys*/ minällisyys* 

minäkäs*, minätysten*, mineentyvä* jne jne 

(*-merkki kielitieteissä usein merkitsee sanamuotoa, jollaista ei ole käytössä, tai jossa ei ole mitään mieltä.)

Pronominit esimerkiksi eivät luonnollisesti taivu vertailuasteissa, kuten: hän - hänempi* - hänein*. Oma on puolestaan attribuutti, eli se käy: oma - omempi - omin(ta). VS. Itse - itsempi* - itsein*/itsellisin*, minä - minempi* - minein*/minäisin*. Tästä voi syntyä kielifilosofisesti kiintoisia vertailutilanteita, kun voidaan sanoa, että jokin on "henkilölle ominta", mutta ei voida sanoa, milloin hän on "itseimmillään" tai "tavallista minuisempi".

Jos tämä haparoiva kirjoitus yrittää jotakin osoittaa, niin toivon mukaan edes sen, ettei minää voi määritellä olennoksi, koska käsitteestä ei saa mitään sanakirjan artikkeliin kelpaavaa otetta. Sanan takana on niin monihaarainen ja tehokkaasti käytetty sumea ajatushäkkyrä, eli himmeli, ettei sitä voi omassa itsessään kuvata, sen kielipelin ulkopuolella, jonka tunnemme. Ulkopuoliselle selitettäessä se on kuin paitsiosääntö, vaikka sen pelatessaan kyllä ymmärtäisi.

Minuuden kohtaaminen on pragmatiikkaa. Se tapahtuu lihasmuistin kautta. Analyyttinen järki ei pääse asiasta millään tavoin perille. Olisi oltava mystikko, ja me tiedämme mitä siitä seuraa. Ei klikkauksia satele.

Malja mystikoille!


PS.
Mystiikan tiellä ei voi edetä ilman arvaamatta iskevien pyhien kokemusten johdatusta, tai vähintään että soveltaa jotakin armotonta metodia. Pitäisi ruoskia itseään selkään, jotta pääsisi siihen moodiin. Myös paasto ja meditaatio joskus tehoavat. 30 päivää erämaassa on tunnetuin pikakurssi pyhien yhteyteen. Kenties hakeudun tästä piankin residenssiin, jossa eristäydyn kuukaudeksi muulta maailmalta.

PPS. Vetoan usein mystiikkaan siitäkin syystä, että selkeitä kuvauksia ja varmoja vastauksia minuuden olemuksesta on vaikea pukea sanoiksi. Helpompaa on argumentoida jotain esitettyjä käsityksiä tai jopa arjen intuitioita vastaan, mikä taas sekään joskus ei ole niin helppoa. Tässä tapauksessa arkiset oletukset mielestä, tajunnasta, tietoisuudesta, itsetietoisuudesta, minäkokemuksesta, todellisuudentajusta, identiteetistä, persoonallisuudesta, ajatuksenvirrasta, unelmista, aistimuksista ynnä muusta on helppo kiistää, koska niihin liittyy niin paljon sisäsyntyisiä (oletettavasti myös synnynnäisiä) oletuksia.

Mielenfilosofia on ainakin oman kokemukseni mukaan sekin varsin primitiivistä. Neurologien, psykoanalyytikoiden ja muiden tieteentekijöiden tietämys tietoisuudesta ja mielestä on pirstaloista, tai ainakin kaikkia keskeisiä palasia on vaikea koota yhteen filosofien tarpeisiin. Itse koen hyötyneeni paljon esimerkiksi havainnosta, että aivoilla - ja sitä kautta tajunnalla - on useita erilaisiin toimintoihin erikoistuneita osia, jotka aktivoituvat kukin vuorollaan, eli aivot eivät toimi kaiken aikaa kokonaisvaltaisesti. Tällöin on helpompi ymmärtää myös se, miten vaikea tietoisesti on hallita ja palauttaa mieleen omia muistikuvia tai tahdonvaraisesti tuottaa tietty mielentila.

Erityisesti kirjailijan ammattia silmälläpitäen olen joutunut taistelemaan sen ilmiön kanssa, että vapaus ja keskittyminen on pitkälti ulkoista, kuten edellisessä tekstissä kirjoitin. Ihmisen vapaata tahtoa toisin sanoen täytyy operoida usein ulkomaailman kautta, esimerkiksi raahaamalla oma vastentahtoinen keho tiettyyn tilaan, esimerkiksi kuntosalille tai työhuoneeseen, jossa aktivoituu helpommin haluttu toiminta, kuten tässä tapauksessa hikoileminen tai kirjoittaminen. Jos taas tilaa pitsan ja asettaituu sohvalle istumaan, aktivoituvat helpommin sellaiset mielijohteet, jotka liittyvät netissä surffaamiseen tai television katselemiseen. On toisin sanoen osattava ulkomaailmaa muokkaamalla muokata omaa tajunnantilaansa. Sitä ei aina voi, eikä kannatakaan pakottaa sisäisesti.

Tohtorin taantuminen trolliksi

KIRJA-ARVOSTELU (eräänlainen): Jukka Hankamäki: Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995) 

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka Antti Heikkilä muuttui melko suositusta, kirjoja julkaisevasta lääkäristä vainoharhaiseksi vastarannankiiskeksi, joka keräsi ympärilleen radikaalin seuraajakunnan ja nyt nimittelee "fasistiksi" kaikkia lääkäreitä, joiden hoitosuositukset eroavat hänen omistaan:
Pikkujättiläinen 2014/11/ Antti Heikkilä - "olen vainottu mielipiteitteni takia"

Moneen otteeseen olen harkinnut kirjoittavani myös jonkinlaisen lyhyen elämänkerrallisen katsauksen Marko Hamilosta, jonka nimen opin yhdistämään terävään Tiede-lehden avustajaan, joka sittemmin politisoitui ja alkoi nähdä kaikkialla punavihreitä kuplia ja suvakkien salaliittoja. Tästä seurauksena oli se, että hän ajautui julkiseen riitaan Syksy Räsäsen kanssa ja kaiketi sai jonkinlaiset potkut ainakin Tiede-lehden kolumnistina.

En ole kirjoittanut aiheesta, koska minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa tapahtuneesta. Olisin vain yhdistellyt lankoja internetin keskusteluista, mutta se ei aina ihan riitä. En tiedä olisiko minulla mitään muuta annettavana kuin jatkokysymyksiä, joten haastattelu olisi paljon fiksumpi lähestymisväylä. Timo Hännikäisen uraa vuosia seuranneena minusta näyttää siltä, että uran voi perustaa yhtä hyvin negatiiviselle kuin positiiviselle julkisuudelle. Negatiivinen julkisuus tuo ehkä jopa varmemmin klikkauksia, etenkin jos itse onnistuu tekemään itsestään marttyyrin. Monet samanmieliset myös vannoutuvat sitä lujemmin jollekin yhteisölle, mitä selkeämmin yhteisöön tai sen jäseniin kohdistuu ulkopuolista kritiikkiä. Nimi toistuu usein, kun se heitetään esimerkkinä tietystä ihmisryhmästä tai persoonallisuustyypistä. Aate henkilöityy, henkilöstä tulee kasvot jollekin itseään suuremmalle. Tämä on yksi tapa luoda uraa, mutta samalla tulee luoneeksi vihamiehiä.

Minun täytyi hetken miettiä, mistä minä tunnen nimen Jukka Hankamäki, kun törmäsin hänen infanttilistiseen avautumiseensa siitä, miten suvakit ovat tyhmiä kakkapyllyjä. Juttu on vastamedian Uutis-jossakin otsikoitu:

Suvaitse ja kärsi! – Tosiasiassa suvaitsevaiset ovat tavattoman tyhmiä

Teksti jatkuu tällaisena trollauksena koko matkan, mutta tosiaan minua jäi kaivertamaan missä minä tuon nimen olen kuullut...

Lopulta tajusin, että minullahan on lainassa Hankamäen kirja vuodelta 1995, koska buddhalaisena minua kiinnostaa se, millä tavoin minuutemme on pohjimmiltaan harhaa tai väärinkäsitystä jne. Meditaatiossa sitä voi lähestyä yhdeltä kantilta, mutta aina kiinnostaa kuulla, mitä erotteluja tekevät länsimaisen akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset.

Hankamäki on itse asiassa niinkin suosittu, että hänelle on omistettu Hikipedia-sivu:
http://hikipedia.info/wiki/Jukka_Hankam%C3%A4ki

Hän ei vuonna 2011 päässyt Perussuomalaisten listalle (oman väitteensä mukaan homoseksuaalisuutensa takia), mutta se ei ole estänyt häntä jatkamasta täysin samansuuntaista poliittista bloggaamista, jossa maahanmuutto on planeettamme suurin uhka ja kaiken pahan taustalla ovat viher-vasemmisto ja suvakki-mädättäjät, jotka ovat kahdeksan perättäisen porvarihallituksen aikana onnistuneet pitämään käsissään totaalista poliittista valtaa, tukahduttamalla kaikki muut mielipiteet, joista ei sen seurauksena kuulu tai näy mitään merkkiä missään.

Paljon on maailmassa ehtinyt tapahtumia sitten vuoden 1995, jolloin Hankamäki kaiketi haaveili akateemisesta urasta. En voi kuitenkaan olla siteeraamatta miestä itseään, hänen uusimmasta kirjoituksestaan:

"Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus."

*  

"Suvaitsevuus on ristiriitaista siksi, että se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti."

* 

Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.

*

"Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike."

(Linkkiä en taaskaan laita, koska en halua edistää valemedioiden klikkauksia. Onneksi sama teksti löytyy hieman vanhempana, ja jopa vähemmän paatoksellisena versiona myös bloggerista: http://jukkahankamaki.blogspot.fi/2016/12/suvaitse-ja-karsi.html) 

En minä suvaitse tällaista idiotismia. Mitä sitten pitäisi tehdä? Yleensä sanon ihmiselle suoraan, jos ajattelen, että hän on kusipää ja väärässä, eikä argumentit mene jakeluun. Pitäisikö lyödä turpiin? Olisiko se parempi? Netissä se on helverin vaikeaa konkreettisesti monottaa ketään, ja kasvotusten tulee paskat housuun, kun miettii ettei seuraukset voisi olla kumminkaan päin hyvät.

Mehän emme elä väkivallan suhteen missään monikulttuurissa, vaan laki kieltää sen yksiselitteisesti. Tai kenties jääkiekkokaukalossa saa vetää turpiin, mutta tätä ristiriitaa taas monikulturistit paheksuvat paljon enemmän kuin ns. keskivertosuomalaiset, joille jääkiekko on vähintään yhtä pyhä asia kuin nakkikioskin jono, sillä erotuksella että toisessa selviää 5+20 minuuttisella. Relativistina tykkään korostaa aina sitä, miten tavalliset ihmiset eivät näe oman elämänsä kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja, mutta sitten toisten kulttuureissa he kyllä sen näkevät. Relativistille ihmisen ristiriitaisuus merkitsee haastetta, johon tulee tarttua. Sitä tulea analysoida, siitä relativismissa on kysymys, että silmät ovat auki. Monokulturistit pyrkivät turjumaan ristiriidat ja lopputuloksena on tukahduttava häkkyrä, jota he kutsuvat maailmankatsomuksekseen. Se on pelkkää ristiriitaa, mutta siitä ei saa puhua. On relativismia ja sille vastakohtana yhteiskuntia, jotka perustuvat tabuihín. Ota tai jätä, mutta ristiriidoista ei ihminen vapaudu koskaan, ellei sitten yksi kerrallaan, niellen helvetin raskaan pillerin.

Olen aika varma, että myöskään yliopistot tai Tiede-lehden toimittajakunta eivät suvaitse periksiantamatonta solvaamista ja jatkuvaa vastaan inttämistä, mikä voi pitkittyessään johtaa akateemisen uran tyssäämiseen. Nythän Hankamäki on kyllä jo pitkälle ylittänyt sen rajan, jossa hän koettaisi edes yrittää käyttäytyä tohtorin arvoisesti. Hankamäen arvolatautuneissa kirjoituksissa on helppo huomata, että hän ei ainakaan enää ajattele itsenäisesti (siis harjoita filosofiaa), vaan hän on omaksunut tietyn paradigman kaikki osatekijät. Vaikka homoseksuaalisuus olisi tässä viiteryhmässä hänelle erottava tekijä, ei hän varmastikaan ole yksin, ja hän kannattaa tätä maailmankatsomusta nyt myös diskurssia myöten puhuessaan "suvakeista" ja kaikesta muusta mitä siihen vastakulttuuriseen heimoon kuuluun, sen heimon uniformuun.

Ihmiset, jotka haukkuvat suvakkeja, ovat yleensä tavalla tai toisella vihaisia siitä, ettei liberaali yhteiskunta ole toteuttanut heidän unelmiaan. Heille on uskoteltu, että he saavat onnellisen elämän, jos juovat kylliksi Coca-Colaa, ja valkaisevat hampaansa, mutta ei se ole niin helppoa. Hankamäki itse näyttää eläneen siinä harhassa, että yhteiskunnallisten esteiden tulisi näinä aikoina poistua, jos on julkihomo - koska mehän olemme kollektiiviseti voittaneet kaikki sen suuntaiset ennakkoluulot? Sitten hän on pettynyt syvästi, kun homoutta ei ollakaan automaattisesti katsottu positiiviseksi asiaksi työelämässä, vaikka televisio on luvannut sen olevan pääsylippu sateenkaarimaahan. Häntä ei esimerkiksi homouden takia olla huolittu Perussuomalaisten ehdokaslistoille. Tämä merkitsee, että liberalismi on pettänyt hänet. Suvakit eivät ole ratsastaneet hänen avukseen, joten hän on suureen ääneen kironnut koko ympäröivän yhteiskunnan.

Meidän yhteiskuntamme (tai ehkä pikemminkin talousjärjestelmämme) suvaitsee kaikkea muuta paitsi luusereita, mikä usein tarkoittaa vain sitä, että voi käydä paska tuuri, ja jollekin meistä jaetaan huonot kortit. Riittää, että jää toiseksi kriittisellä hetkellä. Toiseksi tullut saa ihan yhtä vähän kuin viimeiseksi tullut, joka ei edes yrittänyt. Siksi tämä yhteiskunta tuntuukin niin rajulta. Winner takes all. Jos on oikea ihonväri, ja on käynyt oikeat koulut, se ei riitä, jos häviää kilpailussa muille, jotka kamppailevat samasta elintilasta, samoista viroista ja samasta näkyvyydestä. Voi tehdä kaiken oikein ja olla silti luuseri.

Vanhat vihaiset miehet tahtovat palauttaa ajat, jolloin sai olla luuseri, mutta elämä oli turvattu, kunhan oli tohtorin paperit ja valkoinen iho - ja oli syntynyt mieheksi. Trumpilaisten perussuomalaisten ydinjoukko vihaa tasavertaisesti maahanmuuttajia, dosentteja ja naisia, feministejä. Heidän vihollisensa näyttävät ikään kuin satunnaisesti valikoiduilta, mutta on helppo katsoa, ketka ovat ottaneet historiassa kiinni valkoista miestä, ja sitten vetää siitä yhtymäkohdat kateuteen ja vihaan.

Hankamäen ajatusleikki suvaitsevaisuudesta tieteen (matematiikan) periaatteena ei sisällä minkäänlaista mielekkyyttä, ellei tiedettä ja suvaitsevaisuutta ajattele jotenkin väärintyneen hankamäkiläisittäin - eikä ehkä sittenkään. Hänellä kaiketi menevät sekaisin suvaitseminen (erilaisen etnisyyden tai sukupuolivähemmistöjen hyväksyminen) sekä postmodernit vääristymät totuuksien suhteellisuudesta. On hyvin tyypillistä, että moninaiset asiat muodostavat fanaattisten ihmisten mielessä emotionaalisia klimppejä.

Otetaan pari esimerkkiä:

1.) ISLAMIN UHKA: Maahanmuuton vastustajat maalailevat uhkakuvia siitä, miten Suomi on muutaman vuosikymmenen kuluttua islamistinen valtio. Kuitenkin ylivoimaisesti suurin maahanmuutajaryhmä ovat venäläiset, jotka eivät ole muslimeja. Muita suuria ryhmiä ovat virolaiset (eivät muslimeja), aasialaiset (kiinalaiset ja thaimaalaiset), ruotsalaiset, saksalaiset, britit sekä somalit ja irakilaiset.

Jos maahanmuuttokriittiset olisivat rehellisiä, he eivät sanoisi vastustavansa maahanmuuttoa, vaan somalien ja irakilaisten maahanmuuttoa. Sitähän he vastustavat, aina kun asiaa vähän kaivelee. Jos he myöntäisivät, että ongelma on islam, voi heille suoraan tilastoista näyttää, ettei islam ole mikään todellinen uhkakuva, koska maahanmuutto ei tee Suomesta islamistista valtiota. Enemmän tanne muuttaa erilaisia kristittyjä tai maallistuneita ihmisiä (virolaisia tapa-ateisteja työn perässä). Koska he eivät (tietoisesti tai tietämättään) erottele mitä he tarkalleen ottaen vastustavat, he ovat lopulta vain irrationaalisia rasisteja, siinä kaikki.

Heiltä menevät tarvittaessa mitkä tahansa luvut iloisesti sekaisin, kuten "maahanmuuttajat" (eniten venäläisiä), sekä "turvapaikanhakijat" (alle 40.000 kaikkiaan). Vuonna 2016 Suomessa tehtiin alle 2.000 myönteistä päätöstä turvapaikkahakemuksissa. Ei näin pieniä lukuja koskaan uskalleta esittää, mikä kertoo vain siitä, miten hauras on se rajat kiinni -kupla, jossa kollektiivisesti eletään pseudo-nationalistisessa hurmoksessa. Suomalaisuuden kanssa sillä ei ole yleensä mitään tekemistä, vaan kaikki MV-lehden tasoiset jutut tuodaan ulkomailta, usein uutisia käännetään sanasta sanaan. Koko Janitskinin bisnes perustuu kansainväliseen formaattiin, missä tavoitteena on loetsoa ihmisten pelkoja ja ennakkoluuloja, ja kerätä klikkauksia sepittämällä maailmasta pahempi paikka kuin se onkaan. Sivutuotteena siinä vain syntyy momentumia poliittiselle populismille, jolla sitten erinäiset omiensa hylkäämät akateemikotkin koettavat ratsastaa.

Faktaa: suurimmat-maahanmuuttajaryhmat

MV-lehti ja muut valemediat tunkevat nettiin joka päivä hieman uudelleen muotoiltuna samoja uutisia samasta raiskauksesta (joka usein ei edes tapahtunut Suomessa, mutta se unohdetaan mainita) luoden mielikuvaa, että täällä raiskataan sata ihmistä joka päivä. Otsikossa ja ingeressissä jää Ruotsi, Saksa tai muu täsmällisempi rikoksen tapahtumapaikka mainitsemassa, samoin kuin tieto siitä että juttu on vuoden vanha ja siitä on uutisoitu 3 kk välein. Porukka joka näitä uutisia lukee, ei vain huomaa, tai ei halua huomata, kuinka heitä vedätetään. Tietyissä FB-ryhmissä vanhat uutiset palaavat kiertoon säännöllisin väliajoin. Joka päivälle jotakin, ja mielten muokkaus tietenkin suoritetaan "totuuden nimissä, koska valtamedia valehtelee..."

Raiskaukset ovat kyllä lisääntyneet viime vuosina, mutta elämme keskellä taantumaa ja jättityöttömyyttä, minkä lisäksi lähettyillä käydään useampaakin sotaa. Totta hitossa raiskaukset lisääntyvät, jos äkkiä tänne majoitetaan entisten työttömien lisäksi tuhansia traumatisoituneita (nuorehkoja) miehiä, jotka eivät puhu kieltä tai tule toimeen edes keskenään. Se ei kuitenkaan muuta Suomea yhtäkkiä islamistiseksi maaksi, eikä suvaitsevaisto ole se, mikä sodan on käynnistänyt tai se taho, joka on kansainvälisten avunantosopimusten taustalla. Ne ihmiset, jotka II Maailmansodan jälkeen kokosivat yhteen Euroopan palapelin, olivat paljon sivistyneempiä ja viisaampia kuin ketkään nykyajan oikeusoppineet tai suvaitsevasto.

On naurettavaa tehdä itsekäs iso numero siitä, jos Suomen täytyy kantaa osa siitä velvollisuudesta, mikä on aikoinaan kansanyhteisölle luvattu. Ei sen kunnian vaalimien ole mitään monikulturalismia, vaan se on konservatismia, historian opetusten kunnioittamista.

Euroopan islamistisen tulevaisuuden profeetoilla ei ole mitään luottamusta siihen, että A.) joku tai aika monikin tulijoista maallistuisi, kun monet vieläpä ovat paenneet juuri poliittista radikalismia ja nähneet ihan kylliksi islamin ääri-ilmiöitä, sekä B.) Ajatus juuri islamista ylivertaisena ja kaiken muun asteittain nielevänä ideologiana on absurdi, kun katsoo miten vaikea islamistisilla mailla on vaalia edes omaa yhtenäisyyttään ja itsenäisyyttään tai kansalaisten omanarvontuntoa (shiiat ja sunnit eivät tule toimeen, ja kun niin monet arabit ovat valmiita hylkäämään kotimaansa). Sekö on nyt sitten se elämäntapa, joka korvaisi omamme, kun pakenijat eivät itsekään halua sellaista elämää?

Kun yhtään tutkii miten paljon historiassa on nähty erilaisia uskomuksia, joiden keskinäinen hegemonia vaihtelee, ja jotka ovat sisäisten kulttuurievolutiivisten voimien armoilla. Islaminpelossa on kyse fatalismista, jossa kohtalonomaisten näkyjen varjolla oikeutetaan oma tietämättömyys ja vellotaan olemattomissa peloissa, joiden varjolla hylätään juuri ne arvot, joiden nähdään olevan islamille vain suupala - koska ne arvot eivät itselle tuoneetkkan hyväpalkkaista työtä ja onnellista perhe-elämää tai korkeaa asemaa julkisuuden hirarkiassa.

Monikulttuurisuus on juuri sopivan epämääräinen käsite, jotta sen alle voi mahduttaa kaikenlaista henkilökohtaista epämukavuutta, kun ei ole pokkaa syyttää omaa itseä vastoinkäymisistä.

Kenties pettyneitä on riittävän paljon, jotta epä-älyllinen keskustelu syntyy ja mölinä kykenee vakuuttamaan tietyn poliittisuuteen kykenevän kriittisen massan, mutta filosofisesti katsottuna on lopulta vain asetuttu uppiniskaisesti oppositioon, ilman suunnitelmaa mistään paremmasta tulevaisuudesta. Länsimaisessa yhteiskunnassa, edes sen sivistyneemmässä arvopohjassa, tai tieteessä ei kyetä näkemään mitään kehityspotentiaalia, vaan kuvitellaan koko arvopohjamme degeneroituvan asteittain kohti tilaa, jossa kenenkään on lähes mahdotonta nousta sängystä, koska vähintään joka toinen meistä on niin masentunut ja masturbaation heikentämä... ikään kuin tulevaisuus ei voisi tuoda meille mitään muita syitä elää kuin viha.

Vain islamin ja maahanmuuton vastustaminen herättää vanhassa katkerassa sydämessä pienen raivonkipinän, jonka turvin jaksaa kammeta itsensä ylös, kurottautua sängyn vieressä olevan tietokoneen ääreen ja satuilla blogiin kauhistuttavista suvakeista, jotka tulivat ja mädättivät. Ja sitten voi kaikkensa antaneena rojahtaa taas sänkylle ja unelmoida jonkinlaisesta valkoisesta totalitarismista, jossa Donald Trump on Suomen presidentti, ellei Putinin ole ehtinyt esimerkillään muuttaa jokaista suomalaista miestä paidattomaksi karhulla ratsastajaksi, joka tuo leivä pöytään ja pitaa naisensa kurissa...

2. MONIKULTURALISMI:in yleensä vastataan "maassa maan tavalla", ikään kuin se olisi jokin henkilökohtainen vahva suositys, vaikka se on laki. Suomen valtion laki nimittäin kohtelee aivan samalla tavoin kaikkia tulijoita. Ei monikulttuurisuus tarkoita sitä, että vallalla olisi useampi laki. Laki on se, mitä on kirjaan kirjattu. eli esimerkiksi rasistiset huutelijat ja muut kunnianloukkaajat ja rauhanrikkojat saavat kokea aika usein sen, että laki on edelleenkin voimassa. Heille vain huutelun lomassa syntyy sellainen kollektiivinen harha. että meillä saa tehdä ihan mitä tahansa, eikä millään ole mitään seurauksia, koska koulussa ei enää anneta lapsille vyötä.

Tilastojen valossa kaikkein eniten tämän maan moraalia ja lain rajoja koettelevat juuri erilaiset äärioikeistolaiset idiootit, mutta tiedän, että nämä tilastot niissä piireissä heti tahdotaan määritellä punavihreän sortovallan propagandaksi, koska poliisit ja tuomarit (joiden langettamiin tuomioihin tilastot perustuvat) ovat mädättäjiä.

Valemedioiden asenteellisissa kirjoitteluissa laki ja rikosten seuraamukset menevät iloisesti sekaisin, koska raiskausuutisoinnin virrassa keskitytään aina maksimoimaan emotionaalisen klimppin lyöntivoima ja tahmaisuus. Mitä sitten yleensä tapahtuu niille raiskaajille, jotka saavat "liian heppoisia tuomioita"? Yleensä käytäntönä on se, että jos rikoksesta (pienestäkin) tuomittu henkilö ei ole maan kansalaisia, hänet karkotetaan sinne mistä hän tulikin, jos se on juridisesti mahdollista, tai sitten jonnekin muualle. Ja yleensä karkoitus onnistuu tuosta vain. Samat valemediat vain unohtavat uutisoida siitä, että tuomio olikin 2 vuotta plus karkoitus Irakiin, mikä on ihan eri asia kuin pelkkä 2 vuotta.

Jos vielä palaan esimerkkiin matematiikan kokeista, joissa ilmeisesti "monikulttuurisuuden (vai oliko se suvaitsevaisuuden?) vallitessa" saisi antaa minkä vastauksen tahansa. Yleensä juuri perussuomalaisten vahvoilla kannatusalueilla, esimerkiksi tietyissä sosiaalisen median ryhmissä, sekä Donald Trumpin fanikunnassa, on vallalla sääntö, että mitä tahansa lukuja voi heitellä omasta päästä, eikä faktoja voi tarkistaa. Maahanmuuttajia esimerkiksi ilmoitetaan milloin kolmin- ja milloin nelinkertainen määrä, joista 90% on isis-taistelijoita.

Ihmiset, jotka nimittävät valtamedioita valehtelijoiksi, toimivat ensisijaisesti niin, koska he tahtovat oikeuttaa oman valehtelunsa. Samoin ihmiset, joilla on käsittämättömäm ristiriitainen maailmankuva, ovat jostain saaneet päähänsä, että humanistit eivät usko totuuksiin. Tämän ajatuksen alkuperä on kenties siellä. että kulttuuristen ilmiöt ovat usein hyvin monimutkaisia, mutta näkökulmat tai tulokulmat tai tutkimusnäkökulmat tai metodien vaihtoehtoisuus tai mitä niitä nyt onkaan... eivät ole sama asia kuin että voisi puhua mitä mieleen sattuu.

Kyllähän järkevä ihminen tunnistaa milloin jonkun ajatuksissa on kysymys suhteellisesta totuudesta, eli osatotuudesta tai näkökulmasta - ja milloin siinä on kysymys ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä. Ylipäänsä näkökulmista puhuminen edellyttää sitä, että tunnetaan tarkoin ne "toiset näkökulmat" joita vasten tutkimuksen näkökulmat peilautuvat.

Olen koettanut sinnikkäästi kaivaa persufilosofien (hylättyjen tai virallisten) kirjoituksista esiin jotain järkevää pelonaihetta tai totuuspohjaa huolille, mutta aina pohjalta löytyy enimmäkseen katkeruutta, tietämättömyyttä ja rasismia.

"Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen.

Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki."

J. Sakari Hankamäki

En tiedä onko J. Sakari Hankamäki valmis sellaiseen "rekognionismiin", jota hän mainostaa "tosiasioiden tunnustamisena". Tosiasia on se, että hän on vahalla iällään taantunut totaaliseksi populistiseksi trolliksi, ja yrittää edelleen ansaita juuri niiden ryhmien (äidillisen tai isällisen) hyväksynnön, jotka hänet hylkäsivät, eli todistaa perussuomalaisille oman perussomalaisen aatteensa.

Koska hän näkyy päätyneen myös siihen johtopäätökseen, että nämä samat aateveljet ovat tunteellisia idiootteja, hän valitsee strategiakseen infantiilin rienaamisen. Seurauksena tekstista tulee kokoelma erinäisiä huudahduksia, joissa julistetaan viher-vasemmiston typeryyttä.

Entä sitten vuoden 1995 Hankamäki? Tämän kirjoituksen oli tarkoitus olla myöskin kirja-arvostelu?

Tunnustettakoon pari asiaa liittyen minuuteen:
1.) Minuuden esittäminen sosiaaliseksi konstruktioksi on erittäin haastava aihe, joka on aiheena myös sikäli rohkea, ettei sen voi odottaa edistävän akateemista uraa, ellei aidosti usko jälkistrukturalistien (ja Tekijän kuolema -teoksen oikeasti lukenuen pienen vähemmistön) saavuttavan jonkinlaisen akateemisen voiton maamme muutamissa yliopistoissa.
2.) Minuuden dekonstruoineen henkilön on kenties helpompi kuolettaa oma julkinen imagonsa ryhtymällä leikkiin, jossa tietää saavansa paskaa niskaansa. Silti minä toistuvasti ihmettelen kaikkia tieteentekijöitä ja tutkijoita, jotka erehtyvät luulemaan, että politiikassa olisi heille jotain sijaa... ja sitten he vielä valitsevat populismin, kuvitellen että he voisivat olla kaikkien väärinymmärrettyjen kansalaisten esikuva, koska he ovat itse tulleet väärinymmärretyiksi akatemiassa. Eihän se niin mene. Ei oppositioon asettuminen muuta ihmisen puhetta rahvaalle ymmärrettämmäksi. Eivät sivistyssanat katoa tekstistä kuin taikaiskusta, vaikka sydämessään kokisi kuuluvansa kansan syvien rivien keskuuteen, yhtenä väärinymmärretyistä.

Halla-Aho ei päässyt eduskuntaan sillä, että hän käytti hienoja sanoja ja osoitti jossain keskustelussa älykkyytensä. Hän pääsi eduskuntaan, koska hän oli riittävän monen silmissä avoimesti rasisti, ja oli oikeana hetkenä oikeassa paikassa kukkona tunkiolla, eli Homma-foorumissa iso pamppu.

Minä - minäfilosofioiden filosofiaa (1995)

Heti pitää antaa pisteitä nimestä, jossa esiintyy kivasti tautologiaa. Sanat "minä" kahdesti peräkkäin, ja siihen perään kaksi kertaa sana "filosofia". Näihän akateemisissa otsikoissa kieltämättä usein sanat asettuvat, kun etsitään taustalla piilevää salaista sanomaa (että jokainen filosofi kirjoittaa pohjimmiltaan itsestään):

minä-minä - filosofioiden filosofiaa

Filosofit usein tykkäisivät esiintyä stoalaisina, mutta historia tuntee heistä yleensä vain pahimmin persoonallisuushäiriöiset egoistit. Tästä kenties syntyy itseään toteuttava vääristymä, kun julkisuudenkipeät pyrkivät imitoimaan kaikkein pahimpia tapauksia. Ainoa nöyrä ja pyyteetön suomalainen filosofi, jonka tunnen, on Heikki Kannisto. Hänen kirjallinen uransa on valitettavan suppea, sillä kenties hän ei ajatellut omien ajatustensa olevan siinä määrin tärkeitä, että niitä täytyisi julkaista kirjoissa läjäpäin. (Itsehän uskon kyllä olevani hyvinkin keskeinen ajattelija, mutta en osaa keskittyä kirjojen valmiiksisaattamiseen. Siinä kohtaa syytän itseäni.)

Jukka Hankamäen minäkuvaa väärinymmärrettynä ja kaltoin kohdeltuna ajattelijana on varmasti vahvistanut monikin hyvin todellinen epäreilu kohtaaminen, sekä tämä vuonna 2009 ilmestynyt Vesa Linja-Ahon blogikirjoitus, komealla otsikolla "Jukka Hankamäki - kuoliaaksi vaiettu":
http://linja-aho.blogspot.fi/2009/05/jukka-hankamaki-kuoliaaksi-vaiettu.html

Kuten muutenkin, palauttaisin tällaisissa tapauksissa huomion itseeni. Jotain tuli tehtyä väärin. Ehkä naama ei miellytä. Tarina ei sovi julkiseen narratiiviin, mutta toisaalta sekin on tarina.

Hankamäen kirjassa Minä... on yksi vakava ongelma. Se on läpeensä akateeminen. Se ei ole kaunokirjallinen teos, joka olisi kirjoitettu esseistisellä tyylillä suurelle yleisölle. Se on muistuttaa tyyliltään, siis lauserakenteiltaan ja viittaustensa muodolta (myös lähdeviitteiden määrän puolesta) akateemista opinnäytetyötä, siis gradua. Graduna se varmasti olisikin erinomainen, mutta se on päätetty julkaista kirjana maassa, jossa on tuskin kovin suurta yleisöä "minuudelle".

Toinen ratkaiseva ongelma teoksessa on se, ettei siinä rakenneta riittävän hyviä yhteymäkohtia erilaisten minäfilosofioiden, psykologian tai uskontojen välille. Kirja ei käytännössä käsittele ollenkaan länsimaista kristillistä mystikkaa tai buddhalaista filosofiaa, joissa minuudella on erittäin keskeinen rooli. Kirjoittaja tuntuu suorastaan sulkeistaneen uskonnon ulos aihekentältä, jonka traditio ulottuu uskonnoissa syvälle, jopa niiden ytimeen, ja yhdistää monia eri uskontoja toisiinsa, juuri henkilökohtaisen kokemuksen sekä mystiikan tasolla.

Minäfilosofioiden filosofia on teoksena tynkä. Se on akateeminen, mutta ei juuri muuta kuin sitä. Se on psykologisoiva ja kulkee pitkin filosofian päälinjoja. Teos ei julista omaa näkemystään, eikä se luo synteesejä. Se on oikeastaan varsin vaatimaton suhteessa aiheen mahdolliseen rohkeuteen. Hankamäen nykyiseen persoonaan nähden teosta tuskin tunnistaisi hänen kirjoittamakseen. Kuivakka, asiallinen ja sulkeutunut akateemikko on muuntautunut solvaavaksi populistiksi.

Miten minusta tuntuu, ettei tämä ole eneimmäinen tai viimeinen kerta, kun tällaista tapahtuu. Alan yhä suuremmassa määrin vakuuttua siitä, ettei liiallinen vapaus tee meille ihmisille hyvää, mutta perusteet ovat aivan toiset kuin niillä, jotka yleensä vastustavat liberalismia.

Liberalismi antaa ihmisen huonommille puolille, lyhytnäköisyydelle, ahneudelle, kiivaudelle ja ylimielisyydelle liikaa tilaa. Ei ratkaisu ole se, että käännymme pois liberalismista, vaan kehitämme kulttuurisia ja sosiaalisia keinoja kehittyä ihmisenä. Hyvät normit ovat säilyttämisen arvoisia, mutta etenkin ne jotka liittyvät keskustelukulttuuriin, koska ne liittyvät myös ajattelukulttuuriin. Ne ovat osa älyllistä ja henkistä hygieniaa. En minä maahanmuuttajatilastoja kenenkään muiden vuoksi tutki ja tarkista, vaan tarkistaakseni mielenterveyteni. Jos joku on täyttä paskaa niin kyllähän sen näkee, ellei väkisin tahdo puolustaa saman heimon jäsentä.

Idiootteja on kaikissa ryhmissä, mutta kaikissa ryhmissä heitä ei paapota.

Jos minua ei julkaista, kirjoitan paremmin. Jos haluamastani aiheesta ei haluta puhua, kirjoitan tuosta aiheesta ja vaivihkaa ohjaan keskustelun tänne. Vielä toistaiseksi uskon, että asioita voi parantaa myös parantamalla omia tapojaan, kehittämällä omaa ajatteluaan. Suvakkimädättäjälle haasteita kyllä riittää. Ihan äkkiä eivät maailmasta projektit lopu. Psykologiset ongelmat tekevät parhaansa naamioituakseen filosofisiksi tai poliittisiksi. Meillä kaikilla on traumamme jota koetamme työstää. Pyöritän tätä paskapalloa ajatellen, että se on jonakin päivänä niin iso, että se on pakko pistää merkille.

Peripeli ja eksistentialistinen ahdistus

Jatkan vanhojen kirjoitusteni tulkitsemista ja täydentämistä.

Vuonna 2005 olen näemmä kirjoittanut:

"Kun ihminen kieltäytyy pelaamasta, hänen on ensin kohdattava muiden pilkka. Jo sitä ennen – kun peli alkaa näyttäytyä yhä mielettömämpänä – iskee ahdistus. On äärimäisen vaikea sanoa ei. Myöskään alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Ilman mielekkään pelin turvaa ihminen masentuu." 

Sanottakoon, että varhaiset filosofiset mietelmäni olivat saaneet paljon rakennusaineita Camus'n Sivullisesta, Schopenhauerilta sekä Kierkegaardilta. Niinpä ei ole yllätys, että teksteissä esiintyy hyvin paljon yhtymäkohtia juuri eksistentialismiin. Vasta myöhemmin - likipitäen pakotettuna - tutustuin fenomenologeihin (yliopiston filosofian laitoksella) sekä post-modernisteihin ja jälkistrukturalisteihin (kirjallisuuden laitoksella).

(Fenomenologiasta sain otteen varsinaisesti vasta luettuani Merleyau-Ponty'a, joka mielestäni on kolmesta kuuluisasta fenomenologista selväjärkisin. Husserl oli keskenjättäjä, joka ei saanut elämässään oikein mitään valmiiksi ja Heidegger (joka myös jätti pääteoksensa kesken julkaisten vain sen 1. osan) pilasi suuren osan filosofisesta uskottavuudestaan innostuessaan natsismista.)

Olen valinnut katkelman, koska eksistentialisen kokemuksen psykologisoivan selittämisen ohella näkyy kaksi muuta "peripelin" käsitettä tulkitsevaa ulottuvuutta: elämän hahmottaminen peliksi (hindufilosofian "lila") sekä identiteetin tuoma turva.

Jos Sartre ja Camus hahmotti eksistentialismin yksilön individualistisen mielekkyyden kautta, näytän itse tunnistaneeni ongelman jo tuolloin sosiaaliseksi. Ihminen on sosiaalinen olento ja "eksistentialismi" juontuu yhteyden rikkoutumisesta muiden mielekkääksi kokemaan puuhasteluun.

Sartren mukaan ihminen on heitetty maailmaan, mutta itse hahmotan ahdistuksen lähtökohdaksi sen, että ihminen on jätetty pois rosterista. Eksistentialistinen tuska on ennen kaikkea musertavaa yksinäisyyttä.

Tästä oikeastaan pääsemme siihen, miksi eksistentialismi on niin menestyksekästä ja kuuluisaa juuri kirjallisuutena. Filosofiset romaanit ovat lääkinneet "sivulliseksi" itsensä kokeneiden sukupolvien tuskaa. Eksistentialismi ei ole siis yksilöllisen identiteetinrakentamisen filosofiaa, vaan erilleen hajautuneiden yksilöiden kohtaamista ja kirjallisten todisteiden kautta kokemaa yhteisöllisyyttä.

Lapsi on suuttunut siitä, että häntä ei valita huutosakkiin, vaan hän joutuu seuraamaan peliä sivusta. Hän ei kuitenkaan tahdo omaksua myöskään passiivisen katsojan, eli "fanin" roolia, vaan julistaa, että koko peli on "inhottava" tai "mieletön" tai "absurdi".

Kafka ei kelvannut joukkoon. Pallo ei pysynyt Sartrella jalassa. Heidän olemassaolonsa oli julistettu turhaksi. Niinpä heidän täytyi säilyttää itsearvostuksensa rippeet julistamalla tuo turhuus merkitykselliseksi.

Jos olet lukenut mitään "peripelistä", huomaat että tällainen juonne on varsin erilainen kuin mistä olen puhunut aiemmin. Sama itsereflektiivisen pilkallinen kyynisyys on kuitenkin pilkahdellut muissa kirjoituksissani. Itsensä lukeminen jos jokin on tuskallista, ellei aikaa ole kulunut niin paljoa, että voi käydä itsensä kanssa dialogia ja saavuttaa jonkinlaista synteesiä.

Saarnaajan 1. luvussa julistetaan, että elämä on "turhuuksien turhuus". Tämän toteaminen ei siis edellytä kristillisestä perinteestä irtautumista. Eksistentialismin emotionaalinen ydin on ikivanha, ja myös itämaisessa traditiossa oleminen myönnetään tyhjyydeksi. Buddhan opetus on pohjimmiltaan se, ettei sielua ole, mutta silti on jälleensyntymä. Toisin sanoen meidän henkemme ei vaella kehosta toiseen, vaan tietoisuuden kokemus kehittyy yhä uudestaan niistä osatekijöistä (skandhat), jotka elävän olennon kehossa yhdistyvät: Skandha

Olemassaololla ei ole lopullista päämäärää, mutta buddhalaisen näkemyksen mukaan on kaksi tai kolme vastausta, eli suhtautumistapaa, jotka helpottavat tyhjyyden kohtaamista:

1.) Todellisuuden kohtaaminen, eli asioiden hyväksyminen. Koska merkityksellisyyden tarve ja pelko katoavaisuudesta ovat pohjimmiltaan tyhjiä, ei niiden pidä antaa hallita elämää. Tätä tietoisen mielen hallintaa elämästä tulee kehittää meditaation avulla. 

2.) Koska emme koskaan voi lopullisesti estää uutta elämää sikiämästä ja uutta tietoisuutta kehittymästä, me tuskin voimme myöskään estää eksistentialistisen kriisin uusiutumista olennosta, jonka minäkäsityksessä tämä kokemus on aivan yhtä tosi kuin omamme, ellei jopa identtinen. Näin ollen "minä" on jälleensyntymän vanki. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, jo vedoten edelliseen kohtaan, jonka mukaan myös kärsimys on pohjimmiltaan tyhjyyttä, eikä tuota pysyvää vahinkoa olemassaololle itselleen, jota voisin kutsua nimellä Brahman - sikäli kuin buddhalaisena osaa antaa arvoa näin vanhanaikaisille termeille. Kärsimys on ikuista ja pysyvää, mutta samoin on myös ilo ja viisaus - kuten myös harvinainen valaistuneen mielen avartunut ja minuuden harhasta vapautunut tietoisuus.

3.) Jos tietoisuus on kaikkialla (oman minuutemme ulkopuolisissa olennoissa) yhtä lailla todeksi koettua, ei meidän omalla egollamme ole etuoikeutta olemassaolon tarinaan, eikä myöskään syytä ruikuttaa omaa katoavaisuuttaan tai turhuuttaan. Päin vastoin on syytä opettaa muita ymmärtämään oma ikuinen ja kuolematon luonteensa, jotta ihmiset eivät hötkyilisi turhasta tai ahnehtisi itselleen jotain, mikä toiselle tuottaisi enemmän iloa. Tätäkin myötätuntoista puolta tietoisuudessamme tulee bodhisattvan, eli buddhan leveliä tavoittelevan ihmisen kehittää meditaation avulla. Mahayana: "Metta"

(Olen pyrkinyt merkitsemään hakusanalla "minäharha" kaikki sellaiset kirjoitukset joissa tätä näkökulmaa tavalla tai toisella käsitellään.)

Palatkaamme takaisin vuoteen 2005. Aiempi, varsin kaunokirjallinen katkelma jatkuu näin:

"Biologinen ja sosiaalinen evoluutio ovat totuttaneet meidät noudattamaan selkeitä ohjeita – toimimaan pienen ja hallittavan kehyksen sisällä. Kenties siksi auto on niin rauhaisa paikka – varsinkin suljetussa yksinäisyydessä. Hallitsen auton liikkeitä ja tunnen liikenteen säännöt. Koen kuuluvani mukaan leikkiin, osaksi virtaa, ja ratti antaa minulle vallan tunteen. Vain äärimmäinen ruuhka saa hermostumaan (koska juoni ei etene). Kenties me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa; muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Silloin elämä voisi olla aamusta iltaan yhtä vakavaa ja yksinkertaista kuin välituntien pihaleikki."

Kauhunsekaisella ihailulla olen mittaillut elämässään pärjäävien aikuisten arkea:

"Enimmän osan ajasta mielemme suorittaa perusohjelmia. Silloin viikot kuluvat kuin tunnit ja unohdamme kaiken kaukana siintävän, kuten kuoleman tai lapsuudessa monesti vannomamme elämänvalinnat. Viestit maailmaa kohdanneista katastrofeista vain hipaisevat tajuntaamme urheilu-uutisten tavoin ja kimpoavat pois. Kriisit ja räjähdykset ovat osa tiettyä elämän muuttumatonta rytmiä. Vallalla on oletustietoisuus, joka kaikessa kiireessään on häiriintymätön ja hahmoton kuin kevyesti rispaantunut lammen pinta. Toiminta voisi jatkua samassa tilassa vuosisatoja, ellei ongelma koskettaisi ketään omista läheisistä tai vanhuus valtaisi alaa. Olemme onnellisia, jos saamme keskittyä siihen työhön mihin kerran olemme sopeutuneet. Vaikka kutsuisimme tilaa ikävystyttäväksi, me olemme kyllin onnellisia pysyäksemme siinä ihanassa tilassa hamaan iäisyyteen asti."

Peripelin rinnakkais- tai alakäsitteenä olen käyttänyt termiä peruspeli. Vaikka peruspeli hetkeksi häiriintyisi ja oletustietoisuus vaihtuisi kriisitietoisuudeksi, se ei tarkoita, että peripeli olisi vaarassa häiriintyä. Vaikka autosta puhkeaisi rengas, se ei tarkoita, että ihminen vielä irtisanoisi itseään töistä tai ottaisi avioeron. Kriisi koskee vain sitä kyseistä tilannetta tai käsillä olevaa tehtävää. Ihmisen identiteetti ei vielä kriisyidy peruspelin vastoinkäymisistä, ellei hän ole herkkä tai valmiiksi epätasapainossa.

On oikeastaan aivan päätähuimaavaa, miten sinnikkäästi ihmiset kykenevät jatkamaan samaan suuntaan, vaikka heidän tielleen kasaisi miten paljon esteitä. Kenties tarvitaan poikkeuksellinen aivotoiminnan häiriö, ennen kuin ihminen omaehtoisesti ja ilman mitään ulkoista kimmoketta päättää kirjoittaa uusiksi oman elämänsä, eli asettaa peripelille toiset koordinaatit. On oltava maanis-depressiivinen tai jotain. Kenties sekään ei riitä. Tarvitaan psykoosi, mutta senkin laukaiseva tekijä löytyy yleensä jostain ulkoisesta kriisistä.

Vaikka ihmisestä puhutaan vapaana ja valitsevana olentona, en tiedä onko maailmanhistoriassa dokumentoitu yhtäkään sellaista tapausta, jossa elämänmuutos saisi alkunsa kuin tyhjältä taivaalta. Joku lopettaisi tupakoinnin vain eräänä tiistaina, ilman että hänellä olisi yskää tai korkeaa verenpainetta tai että hän olisi lukenut lehdestä kuinka hänen suosikkirokkibändinsä kitaristi on kuollut keuhkosyöpään. Sitä voisi jo nimittää ihmeeksi: tapahtuisi muutos, jonka alkuperää henkilö itse tai kukaan hänen lähimmäisistään ei osaisi selittää.

Kriisitietoisuudesta (ja meditaatiosta)

"Jos kriisi on äkillinen, siirrymme kriisitietoisuuteen. Pahimmillaan meillä ei ole valmiita toimintakaavoja, ja joudumme ajattelemaan. Sellainen tila säilyy parhaimmillaan vain tunnin tai muutamia minuutteja. Sitten löydämme jälleen jotain turvallista ajateltavaa."

Kriisitietoisuudessa toiminen kuluttaa aivan eri tavalla kognitiivisia resurssejamme kuin arki. Miten rasittavaksi työmme sitten onkaan määritelty, sitä kuitenkin pääosin hallitsevat rutiinit, eli aktiivisuus keskittyy aivojen vähemmän tietoisille alueille. Stressaavammassa työssä kriisitietoisuutta voi välittömästi seurata uusi kriisi ja lopulta arpa voi tuoda eteen jotain, mikä ylittää omat kyvyt. (Jos rehellisiä ollaan, niin harvoissa ammateissa palkka määräytyy vaativuuden ja vastuullisuuden kautta. Usein se on riippuvaisempi ammattikunnan asemasta ja saavutetuista eduista.)

Meditaatiolla on eräänlainen erityinen kaksoisrooli. Tavallaan meditaatio on kriisitietoisuuden hiljentämistä ja tavallaan se on juuri tietoisen mielen vapauttamista rutiineilta - mitä kautta se on sukua kriiseille. (Ristiriita on tietenkin näennäinen ja se todennäköisimmin johtuu käytettyjen käsitteellisten erottelujen karkeudesta.)

Meditaatio on vaarallinen vieroksuttu harrastus, sillä taiteen tavoin se saattaa singota turvallisen uran löytäneen ihmisen pois turvalliselta radaltaan. Mielen hiljentyessä saattavat vaietut unelmat tunnistaa hetkensä ja ne tavoittelevat tietoisen mielen audienssia, kuten levottomassa unennäössä, jossa kaikki elämämme vaietut pelot saapuvat ravistelemaan sänkyä kuin vihainen poltergeist.

Ihmiset rakastavat sellaisia arvojohtajia, joilla on tarjota keskeisiin kysymyksiin selkeitä vastauksia. He eivät emmi tai filosofoi. He vastaavat kyllä tai ei. Arvojohtajan tehtävä on toimia eräänlaisena majakkana elämämme perimmäisessä pelissä. Heidän muuttumattomaan kantaamme voivat arjen sankarit turvautua.

Filosofin tai taiteilijan voi olla vaikea ymmärtää, miksi keskustelun vastapuoli ei hyväksy mitään todisteita tai tunnusta olevansa väärässä edes silloin, kun hänet on ajettu täydellisesti nurkkaan. Ei pelissä ole totuus, vaan peripelimme suunta. Arvojohtajan on oltava kannoissaan järkkymätön, jotta tuhannet ihmiset eivät joutuisi kriisitietoisuuteen, joka pahimmillaan yllyttäisi heidät ajattelemaan.

Ei yhteiskunta ole laiva, jonka suuntaa on vaikea kääntää. Yksittäinen ihminen on se laiva. Vaikka useimmissa asioissa tarkastelisin ilmiöitä sosiaalisesta näköpiiristä, niin tässä kohtaa osoitan sormella yksilöä. Yhteiskunta voi muuttua, mutta yksittäinen ihminen tuskin koskaan. Esimerkiksi suuri osa rasisteista ei tule koskaan myöntymään. He vain joutuvat elämään kaapissa. Siksikin rasistit vihaavat homoja, koska homojen takia he eivät saa olla julkisesti sitä mitä ovat, eli rasisteja. Eivät he tiedä miksi he niin inhoavat homoja tai maahanmuuttajia, heidät on vain kerran sellaisiksi kasvatettu, eivätkä he osaa muuttua.

Yhteiskunnan virallinen kanta voi muuttua, jos 51% vs 49% vaihtuu voimasuhteiksi 49% vs 51%. Näin helposti voi kääntyä suurikin Leviathan. Taustalla on kuitenkin vain hieman useampi kuin yksi ihminen sadasta muuttanut kantaansa. Kenties muutosta selittää vain erilainen äänestysaktiivisuus.

Peripelin tapahtumahorisontti

"Peripeli kohdistuu muutospaineita iän mukaan. Nuorten maailmassa on harvoin läsnä kuolema, joten heidän peripelinsa rajat eivät ulotu niin kauas, tuskin edes eläkevuosiin. Nuoren tulevaisuushorisontti on usein varsin lyhyt, vaikka monet haaveilevat jo peruskoulussa tietystä ammattiurasta, perheestä tai olympiavoitosta. Mutta jos et harjoittele aktiivisesti ja voitontahtoisesti, urheilu ei ole peripelisi. Sen sijaan voi elämäsi horisontissa siintävä maali olla vaikkapa viikonloppukänni tai pillun vonkaaminen. Peripeli on jotakin, mikä pysyy aina mielessä. Se hallitsee elämän valintoja. Jos urheileva nuori ennemmin ryyppää kuin harjoittelee, hänen peripelinsä ei ulotu kimaltelevaan mitaliin. Hän ei suhtaudu kysymykseen kuolemanvakavasti. Väitetty tavoite ei ole hänelle koko elämä. 

Peripeli voi hetkellisesti myös lyhentyä ja tiivistyä. Ylioppilaskirjoitusten lähestyessä useimpien peripeliksi tulee kokeisiin valmistuminen. Jos nuori jättää väliin bileet ja jää kotiin pänttäämään, koulusta on kerrankin tullut hänen siintävä horisonttiinsa. Peripeli on ykkösprioriteetti. Ja kun maali on saavutettu, koittaa ansaittu ahdistus, kunnes lopulta uusi tavoite on asetettu ja tarina löytää jälleen hahmonsa."

Vanha teksti on kohtuullisen selväjärkistä, joten jatkan pienin tiivistyksin suoraan edellisestä:

"Usein peripelin voidaan nähdä noudattavat tarvehierarkiaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, ei peripelin fokuksena enää ole hengissä pysyminen. Siitä tulee itsestäänselvyyttä, eikä oleelliseen keskittyvä ihminen tällöin tule edes ajatelleeksi omaa riippuvuuttaan suojasta ja ravinnosta.
Kun koulut on käyty, vaihtuu huomion kohteeksi työelämä. Sitten ehkä alkaa huolestuttaa avioituminen tai uralla eteneminen, mahdollisesti lapsien hankkiminen tai esimerkiksi lomakohteiden valinta, ennen kuin lapsia ilmaantuu taloon. Kulloinkin peripelin vaihtuessa ihminen menettää täysin kosketuksensa siihen maailmaan, josta hän on poistunut. Se leveli on ikään kuin läpäisty. Siihen "kehitysvaiheeseen" ei ole syytä palata.
Aikuisen voi olla jopa vaikea ymmärtää nuorten motiiveja. Miksi he toimivat tuolla tavoin – eivätkö he ymmärrä omaa parastaan? Jokainen peripeli luo oman todellisuutensa, joka on yhteismitaton muiden kanssa. Asiat on jo käsitelty loppuun tai ne eivät ole vielä ollenkaan ajankohtaisia. Siirtymäriittien kautta peripeli ohjaa meidät ikään kuin yhdestä ikkunattomasta huoneesta toiseen huoneeseen, jossa lähes välittömästi tajuntamme ottaa uuden muodon."

Kun edellä olen puhunut "oletustietoisuudesta", en tarkoita sitä, ettei ihmisellä voisi olla niitä useampia. Kullakin meistä on vähintään muutamia vaihtuvia olemuksia, jotka ovat sidonnaisia seurasta, ajasta tai paikasta. Esimerkiksi kesämökillä voi ahkeran ihmisen olemus kääntyä saamattomaksi - tai päin vastoin muutoin laiskan ihmisen ryhti kohenee, kun hän pääsee purjeveneen kannelle, jossa hän on loputtoman energinen ja lakkaamatta valpas.

Lähes kenen tahansa olemus muuttuu radikaalisti, jos hän on omien vanhempiensa tai omien lapsuudenkavereidensa seurassa. Samoin työtovereiden kohtaaminen voi olla vaivaannuttavaa työpaikan ulkopuolella. Pomo vaikuttaa ihan erilaiselta vapaalla omien lapsuudenkavreidensa tai vaikkapa omien sisarustensa seurassa.

Parhaissa, mutta perin harvoissa elokuvassa, on tällainen ihmisen olemuksen muutos kyetty vangitsemaan. Se kenties johtuu siitä, ettei ilmiölle ole määritelty täsmällistä käsitettä, joka olisi popularisoitu. Hyvä romaanikirjailija kehittää oman psykologisen teoriansa, jota hän ei koskaan teoreettisesti artikuloi. Hän vain hyödyntää sitä tarinansa hahmojen elämöittämiseen. Samalla tavoin minulla oli päällimmäisenä ajatuksena tiedostaa ihmisen psykologisia koukeroita, jotta hyödyntäisin sitä osaamista romaaneissa. Sittemmin olen kuitenkin joutunut toteamaan, että keskittymiskykyni tuskin riittää monisataisen romaanin kirjoittamiseen niillä laatukriteereillä joita olen itselleni asettanut.

Minun on haastavista ennakkoasenteista huolimatta ainakin toistaiseksi julkaistava paremmat kaunokirjalliset katkelmani "runoina", vaikka niiden lukemiseen liittyisi laajamittaista vastentahtoisuutta. Se, tai sitten rohkaistun julkaisemaan proosani keskeneräisenä, piittaamatta siitä, etten ole kuollut, kuten Kafka. Hänen romaaniensa lukemista ei mitenkään haitannut se, että ne jäävät kesken. Se annettiin hänelle anteeksi sen tähden, että hän oli kuollut - miten vähäpätöinen ja merkityksetön peruste! Mikä sosiaalinen velvoite muka koskee eläviä, jos se ei koske kuolleita?

"Yhteiskunta muistuttaa jääkiekkokaukaloa, jossa yhtä aikaa uidaan sekä pelataan jalkapalloa, tennistä ja shakkia. Tilan jakavat kanssamme ihmiset, joiden kanssa meillä on hyvin vähän mitään yhteistä. He kunnioittavat jopa tyystin toisia ihanteita, koska mukamas heidän ammatissaan on hyödyksi ominaisuus tai asenne, jonka kaikki tietävät sähläämisen verukkeeksi! Niinpä ihmiset valikoivat seurakseen kaltaisiaan, joilla on näkyvissään sama mielekäs säännöstö. Kukin porukka eristäytyy omaan nurkkaansa, jotta muiden yhteiskuntaluokkien tyhjänpäiväinen mekastus häiritsisi mahdollisimman vähän."

sekä:

"Jos peripelissä on kyse lähellä siintävästä NHL-unelmasta, niin peruspeli on tämä ottelu, tämä erä, tämä hetki ja laukaus. Peruspelissä mieli tiivistyy – kaikki muu katoaa ja on vain seuraava siirto. Peruspelissä ei ole tilaa epäröinnille. On ennalta päätetty, että tähän me tähtäämme. Peruspeli on mennyt selkärankaan, se on lihasmuistissa."

sekä:

"Onko yksikään presidentti vaalivoittonsa varmistuttua laskenut housunsa ja pyllistänyt kameralle? Onko formulakuski johtoasemassa ajanut tien reunaan ja todennut, että nyt riitti jo voittaminen ja turhantärkeä ympyrän kiertäminen?
Kun peli on käynnissä ja mieli keskittynyt, ihminen ei koskaan toimi pelin vastaisesti – ei koskaan. Se ei ole mahdollista ja jos nyt omalla toiminnallasi osoitat minut vääräksi, se johtuu siitä, että olet surrealisti. 

Peripeli aivopesee meidät, peruspeli vaivuttaa hypnoosiin. Poikkeukset koskevat vain filosofeja ja häviäjiä. Joku voisi sanoa ilkikurisesti, että he muodostavat yhden ja saman olioryhmän."

Eksistentialistit kieltävät pelin mielekkyyden ja toteavat, etteivät leiki muiden mukana. Peli ei tyydytä heitä, joten he kieltävät sen perimmäisen tarkoituksen ennemmin kuin myöntävät oman häviönsä.

Jos nuori ei pärjää koulussa, hän lakkaa yrittämästä, ja valitsee toisen ambition, esimerkiksi liiman haistelemisen. Syy ei tietenkään ole yksin oppilaassa, vaan koulussa, jolla on tarjottavana vain yksi päämäärä ja yksi arviointikriteeri - koska muunlaisen todellisuuden hahmottaminen on kenelle tahansa vaikeaa.

Liimanhaistelu on rationaalista, jos horisontissa siintää vain pää saaminen sekaisin keinolla millä hyvänsä ja mahdollisimman nopeasti.

Filosofi on siinä suhteessa erikoinen olento, että hänellä saattaa olla jonkinlainen transsendentaali yhteys muiden ihmisten peripeliin ja unelmien odotushorisointtiin. Myös lukiolaiset ovat luonnostaan taipuvaisia filosofointiin siinä vaiheessa, kun he vielä empivät mitä he tahtovat olla isona.

Ihmisten televisiovastaanottimessa on ikään kuin mahdollisuus vaihtaa kanavaa. Nuoren mieli ei ole urautunut. Hänellä ei ole vielä kosketusta rutiinien tuottamaan turvaan ja tapahtumattomuuden iloihin.

Nuoren arvomaailma joustaa. On helppo hahmottaa aikuiset yhtenä ryhmänä, jossa asustellaan samanlaisissa jumiutumissa, mutta viihdytään ammatillisen eriytymisen kaivertamissa poteroissa tai luokkaidentiteetin tarjoaman sadekatoksen suojissa, aurinkoisellakin säällä.

Ilokseni huomaan kirjoittaneeni vuoden 2005 tiedostoon lauseen, jonka julkaisen tässä lyhentämättömänä, alkuperäisen kolmen huutomerkin kera:

Oman potentiaalin maksimoimiseksi on opittava luomaan uutta kieltä!!!

Sentään edes yhdelle nuoruuteni ihanteelle olen onnistunut olemaan uskollinen. Iso osa vuosien varrella kirjoittamastani filosofiasta on omien käsitteiden jollakin tavoin sumentamaa. Sadoista kehittelemistäni sanoista kenties vain puolentusinaa kelpaa mihinkään. Saa nähdä mitä muuta jaksan tuoda päivänvaloon niistä tiedoistoista, joista hakuohjelma on löytänyt esiintymiä sanasta "peripeli".

Minulla ei ole aavistustakaan mitä tulen kohtaamaan. Tekstitiedostoja on kaikkiaan noin 2000, joista olen lajitellut omiin kansioihinsa runot, koulutehtävät ja novellit. Filosofisia mietintöjä on ehkä 300-400 kpl. Ehdin kirjoittaa tuplasti ahkerammin niinä vuosina kun en vielä pitänyt blogia.

Esimerkki emergenssistä: mediaani

Emerginssin käsitteestä on esitetty historiassa useampiakin määritelmiä, mutta näiden määritelmien tueksi on ollut aina yhtä vaikea keksiä esimerkkejä. Muistelen aiemminkin moittineeni filosofiaa siitä, miten aina jumiudutaan johonkin toimimattomaan esimerkkiin, jonka joku auktoriteetti on esittänyt, eikä päästä keskustelussa eteen päin.

Todettakoon samaan hengenvetoon, ettei filosofian tehtävänä yleensä ole aiheissa eteen päin pääseminen, vaan perehdyttäminen akateemiseen diskurssiin. On tiedettävä mistä aikojen saatossa on puhuttu, jotta vastapuolen voi tyrmätä toteamalla, että hän jaarittelee vanhoja. Amatööri innostuu aiheesta kuin aiheesta, kun taas aito akateemikko hymähtelee ikävystyneesti aiheelle kuin aiheelle.

Joka tapauksessa tulin tänään pyöräillessäni keksineeni niin yksinkertaisen esimerkin emergenssistä, että sitä ei taatusti ole kukaan lausunut ääneen, peläten että se on kulunut klisee tai vähäpätöisyydessään pöyristyttävä.

Emergenssi liitetään yleensä keskusteluun "tietoisuuden" synnystä aivoissa. Emergenssiin uskovat ovat yleensä materialisteja, jotka eivät usko sieluun, mutta he eivät myöskään hyväksy fysikaalista reduktionismia, jossa "sielutieteen" ilmiöt palautetaan neuroneihin ja välittäjäaineisiin, siis sähköön ja kemiaan.

Diskurssi on monimutkainen ja moni ei varmaan tunnista itseään kummaltakaan puolen tätä kuvausta, mutta kutakuinkin tällaisen asetelman kautta olen itse tullut tuntemaan emergenssin käsitteen.

Emergenssin määritelmässä on keskeistä se, että useamman samanlaisen elementin holistisesta kokonaisuudesta voidaan löytää jotakin sellaista, mitä ei löydy näistä osatekijöistä itsestään. Ihmisen aivoista esimerkiksi voidaan löytää jotain, mikä ei palaudu synapseihin. Aivosoluilla ei ole tietoisuutta, joka taas aivoilla mystisesti näyttäisi olevan. Tietoisuus emergoituu rakennustekijöistään. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Äärimmilleen viety esimerkkini emergenssistä perustuu kahteen tavalliseen noppaan.

Yhdellä nopalla ei ole mediaania. Jos heitämme noppaa miljoona kertaa, me saamme teoriassa (jos noppa ei ole painotettu) jokaista silmälukua tasaisen määrän. Yksittäisellä nopan tilastossa ei ole keskijakaumaa tai mediaania, eli ykkösen heittäminen on yhtä todennäköistä kuin kuutosen heittäminen.

Kahden nopan systeemissä puolestaan emergoituu näkyviin keskijakauma ja sitä kautta myös selkeä mediaani, eli kahden nopan yleisin yhteissumma, joka on "7".

Kummallakaan nopalla ei yksinään ole tätä ominaisuutta. Niillä on se vain yhdessä. Niinpä uskallan väittää, että ainakin itse tuntemieni määritelmien puitteissa kyse on yllättävän yksinkertaisesta, mutta samaan aikaan yllättävän vahvasta emergenssistä, puhummehan alkeistason matematiikasta ja systeemistä, jossa olioita on ensin yksi ja sitten kaksi.

Nopilla on muutenkin ominaisuuksia, jotka yllättävät varomattoman loogikon. Olen huijannut monia järkeäviä ihmisiä kysymällä (ilman liian pitkää miettimisaikaa), ottaisivatko he ennemmin kaksi perinteistä 6 sivun noppaa vai yhden nopan, jossa on 12 fasettia, numeroilla 1 - 12.

Astelma ei ole ollenkaan niin viaton kuin aluksi olettaisi. Valinnallaan voi hankkia radikaalin etulyöntiaseman tai joutua pahasti alakynteen, riippuen pelistä.

Kahdella 1-6 silmän nopalla on esimerkiksi mahdotonta heittää yhteissummaa "1". Pienin summa on 1 + 1, eli 2. Toisaalta samaan aikaan kahdella nopalla on vaikea heittää lukua "12", koska se onnistuu vain 1/6 x 1/6 = 1/36 - siis peräti kolme kertaa harvemmin kuin nopalla, jolla voi kerralla heittää "12". Yhdellä nopalla suurin ja pienin osuvat keskimäärin yhden kerran 12:sta. Äkkiseltään juuri kukaan ei tule ajatelleeksi, että suurimman summan todennäköisyys vaikeutuu peräti kolmenkertaiseksi, kun noppia annetaan yhden sijasta kaksi.

Sen sijaan luku "7" kummittelee tilastoissa. Se osuu summaksi peräti 6 kertaa useammin kuin "2" tai "12".

Tilastomatematiikka on monille vaikeaa, vaikka he muuten ymmärtäisivät luvuista ja pärjäisivät matematiikassa. Heidän intuitionsa huijaa heitä, vaikka paperilla he tietävät miten numerot kuuluisia asetella. Nopilla täytyy leikkiä ennen kuin niiden kiero luonne tulee tutuksi. Ehkä siksi nopat ovat pysyneet niin suosittuina läpi vuosituhansien. Niissä tuntuu olevan jonkinlaista magiaa.