Gonzotiede: Horoskoopit, D-vitamiini ja ihmisen juoksuaika

Pahoittelut siitä, etten ole paljoakaan kirjoitellut tänne blogiin. Olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt pääsääntöisesti (vihdoinkin!) romaanin kirjoittamiseen, joka on edennyt mukavasti, ja saattaa edetä samalla uralla myös seuraavat neljä vuotta. Olen kaiken aikaa kuitenkin koettanut pitää yllä myös esseeprojektia Gonzotieteestä. Olen vuosien varrella julkaissut täällä useita kirjoituksia tägillä "Gonzo", ja kirja on gonzotieteestä on ollut tekeillä noin kymmenen vuotta.

Tämäkin perin jännittävä artikkeli lukeutuu siihen kategoriaan - mutta mitä ihmettä on "gonzotiede"? Gonzotieteen määritelmä on elänyt vuosien varrella, koska minulla on keksijänä kaikki vapaus määritellä se niin monta kertaa minua huvittaa. Lopulta tietenkin jokin merkitys vakiintuu, sikäli kuin 1) kirja koskaan valmistuu, 2) se julkaistaan, ja 3) kukaan toinen ihminen koskaan tulee käyttämään sanaa ja koettaa selittää, mitä sillä tarkoitetaan.

Gonzotieteen velka Gonzo-journalismille

Gonzo-tiede on henkilökohtaista heittäytymistä tutkimusaiheeseen, joka on muiden silmissä epäoleellinen, kyseenalainen tai jopa vaarallinen. Se on siis suoraa perintöä Gonzo-journalismille, joka syntyi beatnikkien ja hipisukupolven vastakulttuurista ja happohöyryisistä sekoiluista. Alan ensimmäisenä merkkiteoksena pidetään Hunter S. Thompsonin kirjaa Helvetin enkelit (1966),
jonka hän kirjoitti elettyään moottoripyötäkerhon parissa. Termi "gonzo" kuitenkin vakiintui vasta myöhemmin 70-luvulla.

Thompsonin reportaasi on tyyliltään värikäs, mikä tietenkin auttoi asiaa, mutta kirja merkitsi myös aidosti merkittävää käännettä tutkivassa journalismissa. Ihmisillä oli lähinnä vain pinnallisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia siitä, mitä jengien sisällä tapahtui ja myös Suomessa puhuttiin kauhistellen "lättähatuista". Kirja oli siis ymmärrettävä hitti, mutta se oli myös omaan kulttuuriin kohdistuvaa kulttuurintutkimusta, eli antropologiaa omalla takapihalla.

Laajemmin ajateltuna tutkiva journalismi eli viime vuosisadan lopulla kukoistuskautta, jos verrataan nykytilanteeseen, missä suurin osa toimittajista vain istuu tietokoneen ääressä ja etsii kiinnostavia ilmiöitä somesta tai englanninkielisiä juttuja, joita voisi kääntää suomeksi ja tarjota YLE:lle tai Hesariin, koska meillä menee läpi kaikki mikä on ensi julkaistu The Guardianissa.

Gonzojournalismi-artikkelissa häntä ei mainita, mutta mielestäni parhaiten lajia on sittemmin kehittänyt Louis Theroux, jonka wiki-artikkelissa ei myöskään mainita "gonzoa". Netistä kuitenkin löytyy haastatteluja, joissa hän tunnustaa saaneensa gonzosta suoria vaikutteita. Theroux on haastatellut outoja ja marginaalisia ryhmiä, kuten ufoharrastajia, uusnatseja ja uskonnollisten kulttien jäseniä, mutta hänen gonzonsa on vähemmän räväkästi kuin Hunter S.Thompsonilla. Louis Theroux antaa ihmisille tilaa itse puhua, eikä kärjistä asioita sen fantastisemmaksi kuin ne jo ovat omalla verbaliikallaan ja liioittelulla, kuten gonzossa on joskus tapana.

Esimerkiksi kun Riku ja Tunna Madventuresissa syövät ällöttäviä ötököitä kaukomaissa, he luovat gonzojournalismia juuri halvalla, skandaalinhakuisella tyylillä. Heidän matkoillaan parhaita katsojakokemuksia ovat pikemminkin olleet ne tilanteet, joita ei ole keinotekoisesti korostettu, vaan vieras kulttuuri on päässyt esille autenttisemmin. Siinä suhteessa itselleni mieluisampaa gonzojournalismia edustaa Ricky Gervaisin tuottama ja Karl Pilkingtonin "näyttelemä" Ääliö ulkomailla. Asetelmat ovat siinäkin keinotekoisia, koska Pilkington vetää ylikorostuneen flegmaattista roolia, mutta konfliktit eksoottisen kulttuurin kanssa ovat sittenkin realistisia ja samaistuttavia. En välttämättä itse söisi ulkomailla apinan aivoja, mutta saattaisin kärsiä kuumuudesta ja toivoa, että pääsen takaisin hotellille, koska olen niin puhki jonotettuani raunioille paahtavassa helteessä.

Gonzojournalismi on jo itsessään monella tavoin sukua tieteelle, sillä siinä ei oleteta filosofisesti asioita sohvalta, vaan käydään konkreettisesti paikan päällä katsomassa. Tiedettä gonzojournalismi ei tietenkään ole siinä merkityksessä, ettei sitä vertaisarvioida, mutta hyvä gonzojournalismi perustuu mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen ilmiöstä. Sitä kautta se voi uudistaa meidän ennakkokäsityksiämme asioista.

Ja juuri tämä on oleellista myös gonzo-tieteessä. Saatat löytää netistä muita, jotka vuosien varrella ovat väittäneet harrrastavansa asiaa nimeltään "gonzo-science", mutta he ovat kaikki harhaoppisia tyhmiä kakkapyllyjä. Omassa gonzotieteessäni, joka on ainoa oikea gonzotiede, ei oikeastaan poiketa tieteen perusihanteista millään tavoin. Päin vastoin gonzotiede merkitsee sitä, että tieteen ihanteita seurataan uskollisemmin kuin mihin tieteentekijöillä on mahdollisuuksia.

Gonzotieteilijälle tieteen ihanteet menevät oman urakehityksen edelle

Mitä ihmettä tarkoittaa se, että henkilö seuraisi tieteen ihanteita uskollisemmin kuin tieteentekijöille on mahdollista? Pitkä vastaus vaatisi tuekseen kokonaisen luvun paksussa kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna tieteentekijöillä on lukuisia luonnollisia rajoituksia. Heidän täytyy ensinnäkin hankkia rahaa, usein valtaisia summia rahoittaakseen jonkin tutkimuksen, jossa he tarvitsevat hiukkaskiihdyttimiä, aivoskannereita tai kemianlaboratorioita. Heillä voi myös vähemmän teknisillä aloilla olla rajoitteita, kuten esimerksi fyysisiä aitoja ja lupa-asioita, jotka estävät heitä omin päin kaivamasta auki arkeologista kohdetta. Tässä tapauksessa en sano, että gonzotieteilijän tulisi tunkeutua laittomasti sinetöityyn muinaushautaan, se oli vain esimerkki rajoitteesta. Tässä tapauksessa rajoite on moraalisesti varsin perusteltu.

Mutta kaikista tärkein este tieteentekijällä on maine. Heidän täytyy vaalia hyvää mainetta, jotta he saisivat rahoitusta tai voisivat tehdä asioita luvalla, ja sitten tuoda esiin löydöksensä maineikkaassa julkaisussa, joka vaalii omaa mainettaan. Gonzotieteilijä eroaa tavallisesta tieteentekijästä siinä, ettei hän salli henkilökohtaisen urakehityksensä tulla oman tieteellisen uteliaisuutensa ja periksiantamattomuutensa edelle. Hän noudattaa tieteellista kriittisyyttä ja vaatii tutkimuksia myös siellä, missä sosiaaliset odotukset toimivat muille pidäkkeenä. Toisin sanoen hän uhmaa tabuja.

Eräällä tavoin gonzotieteilijä sijoittuu tieteen kentällä vastakkaiselle puolelle kuin skeptikot, jotka ovat nykytieteen jesuiittoja. Skeptikot vaalivat tieteellisten kysymysten puhtautta ja hyökkäävät sellaisia kysymyksenasetteluja kohtaan, joissa haiskahtaa synti. Skeptikot eivät kyseenalaista tieteen yksinkertaistuksia edes maailman monimutkaisuuden edessä, eli he alkavat räksyttää heti, jos koodista millään tavoin poiketaan.

Tarkoitukseni on myöhemmin kirjoittaa laajasti siitä, miten skeptikot ovat viime aikoina targetoineet ja uhkailleet tutkijoita, jotka ovat vaatineet parempia 5G-tutkimuksia. Skeptikot ovat äänekkäästi leimanneet myös asiallisesti radioaktiivisen säteilyn avoimista kysymyksistä puhuneet ihmiset hörhöiksi ja vaatineet heille eroa ja ties mitä älytöntä. Vaikka en halua lietsoa mitään hysteriaa aiheesta, ei mielestäni tieteeseen kuulu se, että ihmisiä uhkaillaan silla perusteella, että he vaativat tutkimuksia. Näiden tutkijoiden ulostulot ovat olleet varsin asiallisia, kun taas skeptikoiden kirjoitukset ovat olleet täysin törkeitä ja täynnä halpamaista retoriikkaa.

Gonzotieteen näkökulmasta skeptikot eivät noudata edes omia ihanteitaan, sillä he eivät suhtaudu valmiisiin vastauksiin tai valmiisiin kysymysasetelmiin skeptisesti. Heillä on vahva valmis mielipide, minkä lisäksi heillä on mielessään viholliskuva ja heidän asenteensa on aggressiivinen ja henkilöönmenevä, mikä ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. He puhuvat täysin avoimesti siitä, miten kaikki 5G-huolet ovat aiheettomia, koska sama väittely on käyty edellisten mobiilisukupolvien aikana. Uutta teknologiaa on turha tutkia, koska hörhöjen kanta perustuu uuden teknologian pelkoon ja siksi hörhöt ovat automaattisesti väärässä. Mutta tällainen ennakkotietämys asioista ei ole loogisesti pätevä, sillä myös vaihtopohjainen pelko voi osua oikeaan sattumalta. Myös säteilyn aallonpituuksilla on väliä, eikä tieteessä voi asioita tietää, ellei niitä ole tutkittu.

Terveysvaikutuksia huolestuttavampaa 5G-keskustelussa on mielestäni se, miten ala-arvoista on keskustelun sävy. Skeptikkojen lukittu kanta radiosäteilyyn, GMO-viljelyyn tai muihin kysymyksiin on saanut aikaan myös sen, että he ovat vuosia kieltäytyneet puhumasta radiotaajuuksien mahdollisista vaikutuksista myöskään pölyttävien hyönteisten tai lepakoiden terveyteen. Väänsin heidän kanssaan somessa vuosia jopa siitä, ovatko hyönteiset kuolemassa. Heidän yksiselitteinen kantansa oli lopulta se, että hyönteiset voivat paremmin kuin koskaan, sillä he eivät keskustelujen aikana lähentyneet totuutta, vaan he etääntyivät siitä. Heidän mielipiteensä muuttui sitä radikaalimmaksi mitä enemmän toin esiin todistusaineistoa.

Nyt on tieteellisesti kiistatonta, että skeptikot olivat täysin väärässä, kun he kielsivät kategorisesti neonikotinidien yhteyden mehiläiskuolemiin. He sortuivat sokeaan teknologiauskoon ja asettautuivat suurten kemianyritysten puolelle osin myös siitä syystä, että heitä lobattiin. Heidän joukoissaan oli kemiaa opiskelleita henkilöitä, joiden työllisyyden kannalta oli suotuisaa, ettei hyönteismyrkkyjen yhteyttä hyönteisten kuolemiin voitaisi osoittaa, mikä jo lähtökohtaisesti täysin absurdia. Kaikkien esittämieni väitteiden tueksi on olemassa ruudunkaappauksia sekä tutkimuksia, mutta se on niin sotkuisa vyyhti, että käsitelen sitä joskus erikseen.

Gonzo-tieteen mahdollinen tutkimuskenttä: horoskoopit

Kun edellä totesin, että gonzo-tiede asettuu tieteen kentällä eri laidalle kuin skeptikot, siitä voisi nopeasti päätellä, että he asettuvat samalle laidalle kuin pseudotieteilijät. Mutta tästä ei suinkaan ole kyse. Pseudotiede ei nimittäin sijoitu tieteen kentälle, kun taas gonzotiede sijoittuu. On tärkeää pitää mielessä, että gonzotieteilijä seuraa tieteen ihanteita pidemmälle kuin skeptikot, mikä tarkoittaa avointa mieltä monille sellaisille kysymyksille, joita skeptikko välttää, koska hän on omaksunut tabuja sekä jesuiittojen puhtauskäsityksiä tieteellisistä hyveistä ja synneistä.

Skeptikko näkee pseudotieteilijät syntisinä, joten hän alkaa heti räksyttää kuin tieteen uskollinen vahtikoira, joka hän kokee olevansa. Hän hyökkää näiden ihmisten kimppuun solvauksin ja jakaa kavereilleen meemejä, joissa näistä ihmisistä on rakennettu olkinukkeja. Skeptikko on samalla tavoin kuplautunut kuin vihreät ja perussuomalaiset ovat suhteessaan toisiinsa: hän ei näe ihmistä, hän näkee vihollisen, joka on vaaraksi yhteiskunnalle.

Gonzotieteilijä suhtautuu pseudotieteisiin, kuten kaikkiin asioihin: tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tarkastelee ilmiökenttää, ja hän hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, koska hän pitää silmänsä auki. Aikaa myöten gonzotieteilijä voi ymmärtää, miksi ilmastodenialistit toimivat niin kuin toimivat, tai miksi ihmiset ovat kiinnostuneita horoskoopeista tai homeopatiasta. Skeptikot harvoin ymmärtävät näitä ilmiöitä edes aivan alkeellisella tasolla, koska he eivät ole suostuneet keskusteluun ihmisten kanssa. He ovat ainoastaan väittäneet vastaan. He eivät ole kohdanneet ihmistä ihmisenä ja kuunnelleet.

Jos tämä gonzotieteen haara kiinnostaa, olen vuonna 2013 kirjoittanut lyhyen esseen kukkatipoista, joista en tietäisi mitään, ellen olisi lukenut aiheesta mieli avoinna.

Horoskoopit ovat tutkimuskenttä, jota on tutkittu aivan liian vähän. Syyt ovat ilmeiset, mutta todelliset rajoitukset eivät ole tähtitieteellisiä. Meidän ei tarvitse tavoittaa kaukaisia taivaankappaleita, jotta voisimme tarkastella horoskooppien yhteyttä ihmisten luonteeseen, mistä niissä on pohjimmiltaan kyse. Jos lähtökohtana on todistaa, että horoskoopit eivät kerro mitään mistään, se ei ole tiedettä. Tiede ei toimi niin, että asetetaan valmis tavoite ja sitten etsitään todistusaineistoa ja argumentteja tämän valmiin kannan tueksi.

Horoskooppien tutkiminen vaikuttaa hörhöltä touhulta, mistä syystä sitä harjoitetaan vähän suhteessa ilmiökentän laajuuteen ja kulttuuriseen painoarvoon.

Jos horoskooppeja lähestyy gonzotieteellisellä uteliaisuudella ja avoimin mielin, huomaa hyvinkin nopeasti tiettyjä kiintoisia ilmiöitä.

Esimerkiksi miehet eivät ole koskaan horoskooppimerkiltään neitsyitä. Kun kuulet miehen kertovan suurieleisesti millaisten tähtien alla hän on syntynyt, hän on aina leijona, härkä, jousimies tai vaaka.

Neitsyet, D-vitamiinit ja keskittymishäiriö

Alku on ollut tahmaista, mutta nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, päräyttävään gonzotieteelliseen tutkimuskenttään, jossa ennakkoasenteet mullistuvat.

Olen aiemmin puhunut avoimesti siitä, miten minulla on diagnosoitu ADHD. Sen seurauksena olen hyvin utelias, kekseliäs, innokas ja impulsiivinen sekä taipuvainen kulkemaan omia polkujani ja uhmaamaan auktoriteettejä. Lisäksi yleisenä asperger- ja adhd-piirteenä kiinnostun usein omista erityisistä mielenkiinnonkohteistani. Valitettavasti innostumiseen yhdistyy myös se, että into laantuu, minkä seurauksena jätän asioita kesken. Kohdistan huomioni aina uusiin asioihin, minkä seurauksena olen dilententti, joka kirjoittaa tätä kaikkien asioiden pöhköä ensyklopediaa, sen sijaan että saisi valmiiksi hyvin jäsennellyn kirjan yhdestä rajatusta aiheesta.

Mutta keskittymishäiriöön yhdistyy taipumus huomata asioita, jotka menevät muilta ohi katseen, koska ne "eivät ole oleellisia". Mitä me voimme päätellä seuraavasta ihmeellisestä datasta, jonka kanssa jouduin kohdakkain AD/HD-aikuisten suljetussa Facebook-ryhmässä? Olen rajannut ulos nimet sekä profiilikuvat, jotta kenenkään yksityisyys ei ole vaarattuna ja näemme pelkkiä numeroita.

Neitsyet jostakin omituisesta syystä hallitsevat tilastoa (49 henkilöä). Perää pitää härkä (vain 18 henkilöä).

Lähestytään asiaa ensin tieteellisellä asenteella:

1) Kyse on auttamattomasti liian pienestä otoksesta, jotta se olisi tieteellisesti merkittävä. Sattuman osuutta ei voi sulkea pois.

2) Ihmiset saattavat olla laiskoja ja he kiinnostuvat klikkaamaan vain kärjessä näkyviä vaihtoehtoja, sillä muut vaihtoehdot tulevat näkyville vasta jos ensin klikkaa somevirrassa vilahtavaa avausta. Tämä vääristävä ilmiö näkyy hyvin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joissa suosituimmat kommentit keräävät tuhansia peukkuja, koska ne ovat ainoat jotka aluksi näkyvät. Harva on niin kiinnostunut keskustelusta että jaksaa selata kommentteja eteen päin. Tästä syystä tykkäysten määrä putoaa usein kärkikommenttien muutamasta tuhannesta tykkäyksestä nopeasti pariin sataan, pariin kymmeneen ja lopulta vain muutamiin. Kahdestä täysin identtisestä kommentista toinen on saattanut kerätä sata kertaa enemmän tykkäyksiä, koska se on julkaistu ensin ja se on päässyt näkyville kärkikommentteihin.

(Tällä käyttäytymisellä on myös vastakkainen ilmiö, jossa kaksi vaihtoehtoa äänestyksessä vuorottelevat, koska ihmiset haluavat äänestää altavastaajaa, eli kannustaa perässähiihtäjää. Kärkiehdokkaan fanit puolestaan laiskistuvat, kun näkevät oman suosikkinsa kärjessä, eivätkä välitä enää nähdä vaivaa äänestääkseen - ja sitten toinen tulee takaa ja menee ohi. Näin on usein käynyt tositeeveekilpailujen yleisöäänestyksissä. Myös poliittisissa vaaleissa tilanne joskus kiristyy vaalipäivän lähestyessä, koska gallupit ja ennakko-odotukset vaikuttavat äänestäjien käyttäytymiseen.)

3) Kuten edellä totesin, miehet harvemmin julistavat olevansa neitsyitä. Tällä saattaa olla käänteinen vaikutus naisten identiteetille. ADHD-aikuisten ryhmässä on selkeästi enemmän naisjäseniä, vaikka ADHD on useammin diagnosoitu pojilla. Tämä on itsessään kiinnostava sosiaalinen ilmiö, mitä olen pohtinut itsekseni jonkin verran, mutta en pidä pohdiskelujani tältä osin kovin arvokkaina. Luulen, että ryhmässä on naisia ensinnäkin siksi, että naiset useammin etsivät tällaista vertaistukea ja koska kyse on juuri aikuisten ryhmästä. Moni nainen on saanut diagnoosin vasta aikuisena, koska se herkemmin huomataan pojilla, koska sitä osataan odottaa pojilta. Tässä suhteessa mielikuvat toivon mukaan tulevaisuudessa muuttuvat. Kun on saanut diagnoosin jo kouluikäisenä, ei niinkään identifioidu "AD/HD-aikuiseksi"

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:
Jotta aineisto olisi millään tavalla validi, täytyisi meidän tutkia laajempaa määrää jäsenistöstä. Tämä onnistuisi esimerkiksi luomalla ohjelma, joka hakee jokaisen jäsenen syntymäajan profiilitiedoista, sijoittaa sen horoskooppimerkin alle ja sitten luo meille eksaktin tilaston, jossa on huomioitu kaikki 4000 jäsentä.

Lisäksi meidän täytyy sovittaa jäsenet yhteen luonnollisen syntyvyysjakauman kanssa. Suomalaiset eivät synny suinkaan tasaisesti pitkin vuotta. Merkittävä data täytyisi rinnastaa koko väestöön ja katsoa onko siinä jotain poikkeavuutta. Näkemämme hyvin pienen otoksen perusteella poikkeavuutta näyttäisi olevan. Jos se ei ole satunnaista, asiaa täytyisi kyetä selittämään.

TÄRKEÄ GONZOTIETEELLINEN SIVUHUOMIO:
Edellä kuvattu puhtaasti algoritmin avulla jäsenrekisteristä kerätty tieto saattaa kuitenkin olla harha-askel, sillä se vain kertoisi, milloin henkilöt ovat syntyneet. Se ei kertoisi siitä, ketkä identifioituvat omaan horoskooppimerkkiinsä, mikä on vähintään yhtä tärkeää tai jopa kaikkein oleellisin asia horoskoopeissa.

Jos horoskoopit ohjaavat henkilön käytöstä ja muokkaavat persoonaa sen mukaan, miten hän itsensä mieltää, eli minkälaiseksi hän itsensä visualisoi ja sosiaalisesti leimautuu, on horoskoopeilla todellista kulttuurista vaikutusta, vaikka vaikutus ei olisi peräisin tähtien liikkeestä.

Esimerkiksi voisimme olettaa, jos tässä samaistumis- ja leimautumiskäytöksessä on mitään perää, että skorpionit tykkäävät keskimääräistä enemmän hevimusiikista, koska heidän oma symbolinsa on The Scorpions. Leijonat taas tykkäisivät erityisen paljon Narnia-kirjoista. Nämä esimerkit aliarvioivat ihmisten älykkyyttä niin totaalisesti, että tällainen gonzotieteellinen tutkimushypoteesi saattaisi miellyttää jopa skeptikkoja.

Asiaa tietenkin sietäisi tutkia, koska kaikkea sietää tutkia.

Tähän mennessä olen tarkoituksella johdattanut huomiota kulttuurisiin ja psykologisiin seikkoihin, koska biologisen perustan olettaminen olisi vähän liikaa jopa gonzotieteilijälle. Nyt kannattaa kuitenkin ottaa tukeva istuma-asento tuolilla ja pidellä kiinni hatusta. Mitä jos me olisimme heittäytyneet täydellä sydämellä asiaan ja luottaneet aineistoon?

Turun yliopisto julkaisi joulukuun 2019 lopulla mediatiedotteen:

"Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan ADHD:n osuus oli 34 prosenttia suurempi lapsilla, joiden äideillä oli D-vitamiinivaje kuin lapsilla, joiden äitien veren D-vitamiinipitoisuus oli riittävällä tasolla raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Kyseessä on ensimmäinen väestötason tutkimus, joka selvitti lasten tarkkaavaisuus- ja yliaktiivisuushäiriö ADHD:n yhteyttä äidin veren D-vitamiinipitoisuuteen alku- ja keskiraskaudessa.

Tutkimuksessa oli mukana 1067 ADHD-diagnoosin Suomessa vuosina 1998–1999 saanutta lasta ja vastaava määrä verrokkeja."

LINKKI:
Äidin raskausajan D-vitamiinin puutos on yhteydessa lapsen kohonneeseen ADHD-riskiin

34 prosenttia suurempi riski! Näin merkittävää eroa en olisi ikinä voinut kuvitella pelkästään D-vitamiinin puutostilan aiheuttavan.

Mutta hetkinen, hetkinen! Milloin neitsyet ovat syntyneet? 23.elokuuta-22. syyskuuta.

Jos siitä lasketaan 9 kuukautta taaksepäin, voidaan päätellä, että neitsyet on saatettu aluilleen tammikuussa. Ja raskauden ensimmäinen, kriittisin kolmannes sijoittuu tammikuusta maaliskuuhun, jolloin D-vitamiinitasot ovat väestöllä yleensä alimmillaan.

Härkä, vesimies, oinas ja kauris ovat vähiten edustettuna ADHD-aikuisten äänestyksessä. Me emme tiedä ovatko he todella harvinaisimmat horoskooppimerkit ryhmässä, mutta me tiedämme, että nämä kaikki neljä merkkiä ovat syntyneet tammikuun ja toukokuun välillä. Silloin raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittuu keväälle ja kesälle, jolloin äidillä on hyvät mahdollisuudet saada aurinkoa ja D-vitamiinia.

On aivan ällistyttävää, miten pienen horoskooppikyselyn otos vastaa tutkimusta. Yliopiston tiedotteessa sanotaan, että kyseessä on "ensimmäinen väestötason tutkimus..." Mutta mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan, jos suhtautuisimme kohtaamiimme ilmiöihin samalla avoimella mielellä, jolla gonzotieteilijä suhtautuu horoskooppeihin. Tietohan on ollut täysin helposti saatavilla jo vuosikausia. Täytyisi vain osata nähdä ennakkoluulottomasti, ja sitten sulkea pois vääriä selityksiä, kunnes oikea yhteys on havaittu ja todeksi osoitettu.

D-vitamiini, ms-tauti ja ihmisen juoksuaika

Jos edellä ei ollut riittämiin gonzotiedettä, niin juttuhan ei suinkaan jää siihen. Hesari julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan:

"Turun yliopistossa väittelevän Kira Åkerlundin tutkimuksessa selvisi, että raskaudenaikainen d-vitamiinivaje kaksinkertaisti suomalaisnaisten ja heidän lastensa riskin sairastua ms-tautiin."

LINKKI: Raskaudenaikainen matala d-vitamiinitaso kaksinkertaistaa lapsen ja äidin riskin sairastua ms-tautiin

Jos D-vitamiinilla on näinkin voimakas korrelaatio useiden neurologisten oireyhtymien välillä, täytyy ihmetellä, miksi ihmiselle ei ole kehittynyt juoksuaikaa, kuten monille muille eläimille. Olisi niin ilmeisiä hyötyjä siitä, että lapsi siitetään juhannuksena ja äiti saa raskauden ensimmäiset kuukaudet tuoreita vihanneksia, marjoja ja auringonvaloa.

Mutta tässä on nyt se varaus, että kulttuurisesti näin on juurikin saattanut olla asian laita. Entisaikaan on pyritty juhannustaioilla ja juhannustansseilla ohjaamaan lemmenpuuhia juurikin alkukesään. Nykyään vain nämä kulttuuriset "juoksut" ovat rapistuneet monen muun tradition ohella.

Aiemmin ihmiset myös viettivät paljon enemmän aikaa ulkona, eikä D-vitamiinia saanut lisäravinteena, jolloin auringossa paistattelun hyöty oli varmasti vielä merkittävämpi. Niinpä kulttuuinen kannustin siittää lapsia juuri juhannuksena antoi merkittävää hyötyä. Viime vuosikymmeninä autismi ja ADHD ovat lisääntyneet huomattavasti ja niissä on paljon yhteistä. Yksi tekijä monen muun ohella saattaa olla liika oleskelu sisällä, minkä takia äidit eivät saa D-vitamiinia luonnollisesti ihon kautta.

Löysin YLE:n uutisen vuodelta 2016, jossa kerrotaan hämmästyttävästä ja kaiken edellä kerrotun valossa hälyyttävästä muutoksesta:

"Maaliskuu ei enää ole yleisin syntymäkuukausi. Kevään valtakausi päättyi kuin seinään 2000-luvulle tultaessa. Sitä ennen vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa."

LINKKI:
Maaliskuu hävisi vauvakisan – nykyään synnytään keskikesällä 

Vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa. Äitien raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittui loppukesään, jolloin tarjolla oli valoa, mansikoita ja tuoreita kasviksia.

On hämmästyttävää, miten paljon traditiosta löytää salattua viisautta, jos siihen ei suhtaudu skeptisesti, mutta ei myöskään sokealla konservatistisella asenteella, vaan kysyy rohkeasti, että miksi näin on ollut tapana, mikä siinä on mieli?

Kun me esitämme tällaisia kysymyksiä ja katsomme ilmiöitä gonzotieteilijän ennakkoluulottomuudella, se ei ehkä edistä tieteellistä uraa, mutta se voi edistää tiedettä. Siinä on gonzotieteen päämäärä: sekoittaa yllättäviin paradigmanvaihdoksiin runsaasti makeaa huumoria, jotta skeptikoiden riivaama, takakireä ja julkisen maineensa puolesta pelkäävä tiedeyhteisö suostuisi nielemään karvaan lääkkeen, joka on sille hyväksi.

Itsekkyyden vaikeudesta

Haluan kirjoittaa asiasta, joka ansaitsisi laajemman käsittelyn. Laajahko avautuminen on nytkin luvassa, mutta ei riittävän hieno ja harkittu, sillä aihe on tärkeä. Ainakin itse koen, että tähän kysymykseen kiteytyy omassa elämässäni paljon ahdistusta. (Tämä liittyy jossain määrin myös edellisen julkaisuni teemaan, eli elämänhallinnan ongelmiin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.)

Ensimmäinen asia on yleinen itsekkyyden vaikeus. Väittämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni ihmisen on yleensä erittäin vaikea olla itsekäs, eli huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.
Monikaan ei esimerkiksi pukeudu hienosti itseään varten, vain tunteakseen itsensä voimalliseksi. Varmasti jotkut tekevät niin, mutta eivät useimmat. Myöskään ihmiset harvoin valmistavat itselleen hienoja ateroita, vain nautiskellakseen, tai avaavat hienoja viinejä juodakseen he yksin. Varmasti jotkut tekevät näin, mutta yleensä se vaiva nähdään vain jos tulee vieraita.

Ihminen harvoin kuntoilee, syö hyvin, siivoaa ja peseytyy itseään varten. Me toisin sanoen kannamme huolta itsestämme toisia varten. Kun tämän ymmärtää niin se mullistaa koko käsityksen ihmisen itsekkyydestä.

Tämä selittää myös paljon nykyajan ahdistuksesta ja pahoinvoinnista. Kun ihmiset eristetään kaupungeissa yksiöön, he eivät osaa olla itsekkäitä. He eivät kuntoile, syö terveellisesti tai käy edes suihkussa, ellei ole tarkoitus lähteä ihmisten ilmoille, missä täytyy olla reipas ja onnellinen muiden mieliksi.

Hymy suuntautuu ulospäin, vaikka se tuottaa myös sisäistä iloa. Hymy on kohdistettu muille. Samoin nauru, samoin itku. Jos kukaan ei ole näkemässä kyyneliä, jää vain häilyvä toivo enkelistä, joka olisi vartiovuorossa. Ihmistä suojelee ajatus siitä, että joku on läsnä ja tuon toisen voi tehdä iloiseksi sillä, että on armelias itselleen. Muutoin on miltei mahdotonta olla itselleen hyvä.

Itsekkyyden sijasta ihmisellä on voimakas sisäänrakennettu tarve olla huolissaan muista ihmisistä. Kun ihmisiä asuu saman katon alla ja he ovat hyvissä väleissä keskenään, he huomauttelevat toisilleen, joskus julmastikin, miten pitäisi tehdä sitä ja tätä: käydä parturissa, keventää vyötäröä, lopettaa tupakointi ja syödä enemmän tuoreita marjoja. Sehän on ihana asia, että huomautellaan.
Jos vieras ihminen kadulla huomauttaa jostakin ulkonäköön liittyvästä, syntyy syvä suru siitä, ettei kotona ole ketään niin rakasta ja läheistä, että hän huomauttelisi. On kamalaa, kun tärkeä asia jää kadunkulkijoiden, laupiaiden samarialaisten vastuulle.

Kun ihmisellä on työpaikka, hän yrittää olla kunnossa ollakseen muille hyödyksi. Kun hänellä on lapsia, hän pitää huolta itsestään heitä varten. Ihminen ei ole itsekäs, hän on pikemminkin perhekeskeinen, heimokeskeinen. Hän tahtoo olla osaava ja terve, jotta ei olisi muille vaivaksi, vaan tuottaisi heille iloa. Onhan tällaisen toiminnan taustalla tietenkin itsesuojeluvaisto, mutta se vaisto uinailee, jos ihmisen on kannettava vastuu itsestään, vain oman onnensa tähden.

Näkisin että tämä pätee useimpien kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta puhe ihmisen yleisestä itsekeskeisyydestä on puppua. Ilmiö on ehkä historiassa vieras, sillä sen todella näkee ilmentyvän vasta, kun ihmiset eristetään toisistaan ja heidän tulee aika olla itsekeskeisiä aamusta iltaan. Se ei yllättäen synny luonnostaan. Itsekkyys vaatii erityistä ponnistelua, opiskeluakin, eikä ehkä sittenkään onnistu kaikilta.

En tiedä onko tämä uusi havainto, mutta mielestäni nykyajan suuri virheoletus (joka usein liitetään kapitalismiin) on se, että keskivertoihmisen oletetaan olevan itsekäs. Ja kun hän kaikkien oletusten vastaisesti ei osaa, tuntee hän siitäkin huonoa omaatuntoa ja itsetunto romahtaa aina vain syvemmälle.

Usein kysytään: "Miksi tuo ihminen ei kanna itsestään huolta?" Mielestäni kysymys on absurdi. Ei tietenkään. Sehän olisi täysin luonnotonta. Apinakin poimii kirppuja ennemmin kaverinsa selästä kuin omastaan.

Meillä on kirjoja, elokuvia ja musiikkia sitä varten, että voisimme myötäelää toisten iloja ja suruja. Ja jokaisen suuren tarinan tärkein käänne on se hetki, jolloin sankari epäonnistuu itsekkyydessä.
Hänelle tarjotaan tilaisuutta ajatella pelkästään itseään, mutta hän ei osaa. Me näemme että hän on heikko. Sankari on niin heikko, että kuuntelee vaistoaan ja toimii epäitsekkäästi. Se ei yllätä ketään. Se ei ole yllättävä käänne. Yllättävää on se, että me julkisesti oletamme ihmisestä jotain vastakkaista.

Vastuu kaiken osaamisesta

Aloitin sanomalla: ensinnäkin... Toiseksi tähän kuvioon liittyy nykyään laaja vastuu kaiken osaamisesta. Olen vuosikausia laatinut listoja asioista joita täytyisi hoitaa - jo ennen kuin puhuttiin "bujoilusta", ja minusta alkaa tuntua siltä, että tällainen tehtävälistojen tehtailu on pahinta myrkkyä itsearvostukselle. Listalle nimittäin aina jäävät kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi ne tehtävät, joita vähiten osaa ja vähiten tekisi mieli hoitaa. Tämän seurauksena tuijottaa aina vain omia puutteitaan ja saa muistutuksen siitä, miten arjen täyttävät epämieluisat tehtävät. Samaan aikaan unohtaa, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi, kun ne asiat pyyhitään yli.

Pitäisi ennemmin pyyhkiä yli ne asiat joita ei ole saanut aikaiseksi, mutta alleviivata ja ympyröidä kaikki se, mikä on saatettu loppuun. Sellainen lista kohottaisi mieltä, eikä tuottaisi ahdistusta.

Kaiken osaaminen liittyy myös yhteisöllisyyden hajoamiseen. Kun kaikkea täytyisi nykyään  jokaisen ihmisen hallita - nykyään kun yhä useampi asuu yksin - saa toistuvasti muistutuksia osaamattomuudestaan ja tahdonvoimansa heikkoudesta. Ne asiat kun tuppaavat olemaan näkyvillä ja levällään, joita ei ole tehty - ja saavutukset puolestaan ovat siisteissä kansioissa, piilossa katseilta. Arki on oman taitamattomuuden tuijottamista. Jos ei osaa korjata jotain konetta, sen romua tuijotellaan päivät pitkät. Jos ei tykkää pyykkaamisesta, pyykit rönsyilevät yli korista ja pitkin lattioita. Jos on ruokaa jäänyt syömättä, ne täyttävät jääkaapin ja muistuttavat ylitetyistä päivämääristä. Kaikki mitä vähiten haluaisi nähdä ja ajatella on lähimpänä naaman edessä. Onko sitten mikään ihme, jos tekee mieli paeta someen ja peittää näkymä älypuhelimella?

Jos taas mietitään vanhaa köyhää ja kurjaa maailmaa, jossa oli yhteisöjä, riitoja, nalkutusta ja yhteenottoja, oli siellä myös sopimuksia siitä, mitä kukakin saa tai joutuu tekemään. Ei välttämättä joutunut kantamaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Kodin tekemättömät asiat oli pilkottu lohkoiksi ja itse kullakin oli joku siipale ongelmista, joista hän joutui vastaamaan. Murheita oli määrällisesti vähemmän. Sen pystyi vielä hallitsemaan, ei ollut jatkuvaa nimetöntä ahdistusta siitä, että maailma kaatuu päälle, mutta sen lisäksi myös arki.

Kaikkea oli vähemmän, koska elämä jaettiin. Leipä jaettiin, työt jaettiin. Jokaiselle jäi muruja. Se usein tehtiin pakosta, mutta sitä vähää osasi pitää koossa ja arvostaa. Ja ennen kaikkea valveillaoloaika kohdistui tärkeiden pakollisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen elämä ei valunut hukkaan. Sitähän se on, kun tekee niitä asioita, joita nykyään useimmat tekevät: tyhjänpäiväistä viihdettä ja tyhjänpäiväisiä turhamaisia työtehtäviä, joita ilmankin pärjäämme, mistä työttömät ovat todiste.

Ihmisestä on tullut pinnallista onnellisuutta etsivä turhake, joka ahdistuu omasta tarpeettomuudestaan. Meidät, kuten muutkin eläimet, on evoluutio opettanut selviytymään, ja iloitsemaan siitä, että nälkä ja vilu on voitettu suurilla kamppailuilla. Meillä ei ole luontaisia valmiuksia elämään, joka on pyrkimystä täyttää sisäistä tyhjyyttä, yksin ja harhaanjohtavien virikkeiden yltäkylläisyydessä.

Toiminnanohjauksen häiriö ja yksilökeskeinen yhteiskunta

Tiedän tarkalleen mikä on ongelma, mutta en pysty tekemään asialle mitään. Asia ei luultavasti muutu loputtomalla analysoimisella, mutta en mahda itselleni mitään. Se juuri on ongelma. Yritän, mutta en muutu.

Tilanne on se, että kirjoitan kaiken aikaa uutta, mutta en saa julkaistuksi. Jätän työn kesken, odottamaan tarkistusta, mutta seuraavana päivänä en palaa asiaan. Kai minä vain unohdan. Ei muistu mieleen. Innostun jostakin uudesta, mistä taas kirjoitan.

Ongelma ei ole se, että kirjoittaisin pelkkää paskaa. Enemänkin ongelma on, että minua ahdistavat kaikki ne paremmat tekstit, joita olen vuosien aikana kirjoittanut - ja joista en suurinta osaa ole koskaan julkaissut, tai tarjonnut julkaistavaksi. Ajattelen, että ne ovat liian hyviä jaettavaksi ilmaiseksi. Päätän tarjota niitä lehteen, koota kirjaksi, mutta sitten asia jää lojumaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut keskenjättämisestä, keskittymishäiriöstä, ADD:sta ja henkilöistä, joissa nämä taipumukset ilmenevät. Heistä yleensä ei tullut mitään. He eivät ratkaisseet ongelmaa elinaikanaan. Joku toinen kokosi heidän kirjallisesta jäämistöstään teoksen, joka sitten muodostui klassikoksi: Simone Weil, Kafka, C.S.Peirce, Sokrates - heitä riittää. He tiesivät ongelman, kirjoittivat siitä päiväkirjoissaan, kirjeissään, jopa novelleissaan, mutta he eivät voittaneet ongelmaa.

Luultavasti historian hämärään on jäänyt tuhansittain kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden perikunta on vain hävittänyt heidän muistikirjansa tai ne ovat unohtuneet ullakolle, kunnes koko talo on painunut kasaan. Asia on jäänyt levälleen. Ei ole ollut suhteita. Ei ole ollut kärsivällistä lukijaa. Luultavimmin tekstejä olisi pitänyt toimittaa, tai kenties osa on ollut valmista sellaisenaan. Mutta kukaan ei ole jaksanut lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Mitä enemmän tekstejä kertyy, sen vaikeammaksi ongelma muodostuu - mutta nyt minun ei ollut tarkoitus puhua mistään teksteistä, vaan elämästä laajemmin. Olen se kuka olen. Kirjoittamalla kirkastun vain omaksi ongelmaiseksi itsekseni.

Minulla on pitkäjänteisyyttä ja luja tahto, mutta ei kykyä järjestää asioita tärkeysjärjestykseen ja toimia sen mukaan.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ilmenee

Mainitsemani keskittymishäiriö itsessään tuottaa taidetta. Se näkyy taiteilijoiden elämässä, koska järkevä ihminen ei ryhtyisi taiteilijaksi. Hän asettaisi elämän perustarpeet taiteen edelle. Hän saattaisi kyetä myös luomaan taidetta, mutta ei pakkomielteisesti.

Greta Thunbergin asperger ja siihen liittyvä ehdottomuus eivät tulleet minulle uutena asiana. Kun opiskelin yliopistolla filosofiaa vuosituhannen alussa, olin hyvin kiinnostunut filosofien elämästä. Tiesin, että Sokrates puhui totta (tai ainakin lausui Trumpin lailla oman mielipiteensä), vaikka se ei aina ollut viisasta. Hän joi ennemmin myrkkymaljan kuin pyörsi sanansa. Tiesin, että Kant käveli autistisen kellontarkasti saman reitin joka päivä.

Sokrates ja Kant pärjäsivät, koska heillä oli apua. Tämän asian korostaminen usein unohtuu elämänkertureilta. Sokrates eli yliluokkalaisena yhteiskunnassa, joka perustui orjuuteen. Kantilla oli kamaripalvelija. He kumpikin olivat säätyläisiä. Vaikea elämä ja tietyt luonteenheikkoudet eivät siis yhdisty vain laiskoihin rääsyläisiin, joilta puuttuu tahdonvoimaa.

Äly tai vaikealle tehtävälle omistautuminen eivät määritä ihmisen pärjäämistä yhteiskunnassa. Shakin "maailmanmestari" tai ainakin 1800-luvun alkupuoliskon paras pelaaja Louis-Charles Mahe de La Bourdonnais kuoli rääsyläisenä Lontoossa vuonna 1840. Romantiikan aikakausi oli totisesti nimensä veroinen, sillä tarvittiin vahvaa ideologiaa ja paatosta, että taiteilija pysyi elossa jollain muullakin kuin leivällä. Useimmat tietenkään eivät siihen kyenneet. Aleksis Kivi, Edgar Allan Poe ja Henry Thoreau kuolivat pennittöminä. Kierkegaard kirjoitti valtavan tuotannon perintönsä turvin, kunnes rahat loppuivat ja siihen loppui myös elämä.

Järkevämpää olisi tietenkin tutkia menestyneempien kirjoittajien elämää, eikä velloa epäonnistujien kurjuudessa, mutta sitäkin minä olen tehnyt. En vain osaa muuttaa teoriaa käytännöksi.

Saatan joka aamu vannoa itselleni, että tänään tarjoan tekstejäni julkaistavaksi johonkin lehteen, mutta illalla huomaan, että asia ei ole edistynyt. Olen tehnyt kaikkea muuta, mutta en sitä, mitä oli tarkoitus.

Tähän liittyy prokrastinaatiota, mutta harvoin minulla on edes aikaa jahkailla ja lykätä aloittamista. Ennemmin tartun innokkaasti johonkin tehtävään, mutta se on satunnainen. Se voi olla jotain tärkeää tai sitten ei.

En tee niitä asioita, joita minua itseäni huvittaisi, sillä itse en ole asiasta päättämässä. Minulla on ollut jo vuosia tapana kirjoittaa listoja (jo ennen muoti-ilmiötä), joissa luettelen KIIREISET asiat, vähemmän kiireiset asiat sekä juttuja, joita pitäisi tehdä myöhemmin, esimerksi:

KIIREISIÄ:
- lähetä Kelan liite
- uusi kirjaston lainat
- laskuta kirjastoa esiintymisestä
- hae apurahaa
- syö jotain

VÄHEMMÄN KIIREISIÄ:
- varaa aika auton katsastukseen
- siivoa
- täydennä CV:tä
- valmistu maisteriksi

EHTII MYÖHEMMINKIN:
- kirjoita Pikkujättiläiseen
- tarjoa tekstejä lehtiin
- tee jotain mikä on kivaa

Joka kerta listojen kategoriat muuttuvat, samoin kuin visuaalinen asettelu. Perään saatan piirtää neliön, johon merkkaan ruksin, kun tehtävä on suoritettu, mutta suhtaudun siihen nykyään vähän nihkeämmin, kun se on kuulemma muotia.

On täysin satunnaista mihin tehtävään tartun. Se yleensä tapahtuu spontaanisti suuren innostumisen saattelemana. Päähäni voi iskea suuri inspiraatio liittyen laskujen maksamiseen, mutta homma on nopeasti ohi ja sitten minut valtaa outo tyhjyys.

Kirjoittaminen on mukavampaa, koska se on työ, joka ei koskaan lopu. Kirjoitan paljon, siivoan vähemmän. Varsin vähän teen mitään, mikä olisi perinteisessä mielessä kivaa.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ei ole ollut joskus ongelma

Toimeliaisuus on pienempi ongelma, jos se kohdistuu hyödyllisiin asioihin. Sittenkin se voi olla ongelma, joka rampauttaa koko elämän, jos energia ei kohdistu välttämättömiin ja kiireellisiin asioihin.

Hyödyllistä voi olla esimerkiksi tenniksen pelaaminen, kävely meren rannassa tai opiskeleminen. Ainakaan ne eivät ole niin haitallisia harrastuksia. Mutta ne muodostuvat ongelmaksi, jos ennemmin tekee terveellisiä ja kivoja juttuja kuin nukkuu, käy suihkussa tai maksaa vuokran.

Järkevä ihminen - tai kuka tahansa, jonka aivot toimivat edes kohtalaisesti - osaa erottaa välttämättömät asiat sekundaarisista: syö, nuku, peseydy, siivoa ja elätä itsesi.

Kun toiminnanohjaus reistailee, henkilö saattaa olla tuplasti muita ahkerampi kompensoidakseen puutteitaan, mutta hän vain syventää ongelmiaan. Hän ikään kuin rakentaa taloa, jossa on kahdeksan seinää, mutta ei kattoa. Neljää seinää riittäisi, jos olisi yksi katto.

Tällainen pakkomielteinen ja puuhakas käyttäytyminen ei välttämättä ole ollut ongelma suurperheissä ja kyläyhteisöissä. On syntynyt luontaista työnjakoa: joku on innokkaasti valmistanut ruokaa monta kattilallista, minkä ansiosta muiden ei ole tarvinnut nähdä sitä vaivaa.

Joku on voinut rakentaa vaikka sata seinää ja ikkunaa, kunhan toiset ovat tajunneet auttaa häntä ja asettaa päälle katon. Erimerkki on banaali, mutta lähempänä totuutta kuin uskoisit. Näin typerästi pakkomielteisen puuhakas ihminen voi käyttäytyä. Minä esimerkiksi olen kirjoittanut tuhat runoa ja sata novellia, tarjoamatta niitä mihinkään - ja joku toinen on saavuttanut paljon enemmän kirjoittamalla kymmenen novellia, joista viisi on julkaistu.

Yhteisöissä: työyhteisöissä, kylissä ja perheissä on riittänyt, että pienellä joukolla on järkeä päässään, tai ainakin kykyä toimia tärkeysjärjestysten mukaan. Muut ovat voineet seurata vaistojaan ja pakkomielteitään, tuottaen puuhakkuudellaan enemmän kuin tarvittaisiin. Sen on voinut myydä tai vaihtaa muiden yhteisöjen kanssa, kunhan porukassa on edes yksi joka sen osaa. Yksi on metsästänyt, toinen rakentanut, kolmas kokannut, neljäs siivonnut - ja jokainen on noudattanut vain luontoaan.

Nykyajan suurin haaste on, että meidän on jokaisen osattava aivan kaikkea, mutta se kaikki ei tule luonnostaan. On täytettävä lomakkeita, vastattava puheluihin, laskettava menoja, metsästettävä suurriistaa, korjattava auto, pestävä pyykkiä, täydennettävä ansioluetteloa ja ylläpidettävä somepresenssiä.

Ihmisestä ei kertakaikkiaan ole siihen. Siksi me tunnemme olomme niin kurjaksi. Jokainen päivä muistuttaa siitä kaikesta, missä me emme ole hyviä. Joudumme laatimaan listoja asioista, joita emme haluaisi tehdä. Ja listalle lopulta jäävät kummittelemaan juuri ne pahimmat asiat. Arki näyttäytyy kamalalta.

Jos henkilö A ei tykkää siivoamisesta, hänen on joka aamu katsottava sotkujaan ja tuijotettava tehtävälistaa, jossa lukee isolla lihavoituna SIIVOA!

Jos henkilö B ei tykkää ruoanlaitosta, hänen on nähtävä nälkää.

Olisi niin älyttömän helppoa, jos henkilö A ja B asuisivat yhdessä. A voisi laittaa ruokaa molemmille ja B voisi siivota molempien edestä. Kumpikin välttyisi siltä mitä inhoaa eniten. Ja kumpikin saisi onnistumisen kokemuksia, kun saisi tehdä enemmän sitä mitä osaa.

Tämä on perinteisen yhteisöllisyyden voimavara. Ja uskon, että tämä yksilön äärimmäinen vastuuttaminen on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi ihmiset suurkaupungeissa, omissa yksiöissään, masentuvat ja kokevat niin paljon ahdistusta.

Itse esimerkiksi tarvitsisin kustannustoimittajan, joka lukisi tekstini ja osaisi sanoa mikä siitä on hyvää ja kelpaa julkaistavaksi. Pitäisi olla toinen ihminen tekemässä 5% siitä työstä, minkä olen itse tehnyt kirjoittaessani, minkä jälkeen 100% omasta työstäni ei menisi hukkaan.

Muutaman päivän työllä korjautuisi se tragedia, että vuosikymmenen työ ei olisi ollut turhaa.

Tilanne luultavammin vain pahentuu

Olen surulla katsellut suomalaisen koulujärjestelmän individualistista kehitystä. Opiskelijoilta vaaditaan yhä enemmän itseohjautuvuutta. On siirrytty luokattomaan lukioon ja purettu perinteiset aikataulut. On opiskelijasta itsestään kiinni tekeekö hän läksyjään. On opiskelijasta itsestään kiinni tuijottaako hän tunnilla älypuhelinta.

Ymmärrettävästi oppimistulokset romahtavat nopealla tahdilla. Ihmisten omalle vastuulle säilytetään koko elämä. Luultavasti siirrytään pian järjestelmään, jossa ei ole yhteistä ruokailua, eikä myöskään yhteistä koulurakennusta. Oppilaan on itse kehitettävä omasta päästään oppivelvollisuus ja opetussuunnitelma, koska hänellä on oltava se vapaus.

Se sopii ehkä joillekin, niille joilla on suunnaton taito elää pelossa ja kantaa huolta. Heidän "huolellisuutensa" on kymppi, eli he tekevät läksyt, koska osaavat kuvitella jonkin jumalaisen tarkkailijan tai koska heille on kotona opetettu kuria - tai koska heillä on itsekurin ja täsmällisyyden geeni.

Suuri enemmistö - ja etenkin me, joille asia on erityisen vaikea - elävät puolittaista elämää. On valmistuttu koulusta vain puolittain. On tehty puolet niistä asioista, joita päivän aikana piti. On siivottu puolet asunnosta. On syöty joka toinen päivä, nukuttu joka toinen yö. Ei ole mitään sosiaalisia tukirakenteita tai auttajia. Jokaisen pitää pärjätä omillaan. Täytyy joka kuukausi neuvotella uusiksi työsopimus, lähettää verokortit ja opetella ymmärtämään uusia laintulkintoja.

Työhön menee puolet päivästä ja toinen puoli menee sen asian kauhistelemiseen, että pitäisi täyttää sähköiset tuntilistat ja laskuttaa työnantajaa ja lähettää tiedot verottajalle, koska jokainen on nykyään yrittäjä.

Näinhän eivät tietenkään rikkaat elä, tai ole koskaan eläneet. Heillä on taloudenhoitajia, tilintarkastajia, kokkeja, sihteereitä, räätäleitä ja autonkuljettajia. Heidän elämänsä on hyvin tarkasti järjestettyä ja heidän työtehtävänsä ovat tarkasti rajatut. Kun köyhän täytyy osata sata eri taitoa, tehdä itse kaikki, rikkaalle riittää että hän osaa olla itsevarma. Se on tietenkin helppoa, kun ei ole muistutuksia epäonnistumisista. Voi ulkoistaa sen, mitä ei osaa.

Säntillisesti järjestäytynyt koululaitos ja työelämä ovat tarjonneet keskiluokille ne samat kavennetun elämän rakenteet, joista ankarat eliitit ovat aina hyötyneet. Ei ole ollut häiriötekijöitä. Esimerkiksi kouluun ei ole ennen saanut tuoda edes sarjakuvalehteä. Ja nyt jokaisella on käsissään keskittymiskyvyn tuhoava viihdekeskus.

Tilanne on oikeastaan aivan katastrofaalinen, mutta monet asiantuntijat eivät myönnä sitä ääneen. He eivät itse koe tilannetta ongelmaksi. Ehkä he eivät kärsi ongelmasta?

Ehkä asiantuntijat ovat valmistuneet koulusta ajallaan? Ehkä heillä on kyky tehdä ensin ne asiat, jotka vaativat kiireellistä toimeksipanoa? Kenties heitä ei siinä tapauksessa kannattaisi kuunnella. Tarkemman kuvauksen tulevaisuudesta voivat tarjota neuroottiset taiteilijat, joiden elämä häiriintyy pienistäkin virikkeitä ja jotka tuovat näkyviin herkkiä signaaleja ennen kuin täydellisesti romahtavat paineen alla.

Tämäkin on aihe, josta täytyisi kirjoittaa hallitummin, rauhallisemmin ja vakuuttavammalla sävyllä. Tämäkin on aihe, josta minun pitäisi kirjoittaa jonnekin muualle kuin Pikkujättiläiseen, mutta sitä päivää ei tule.

Minä ikuisesti vaiheessa - kvalifysiikka, minäharha ja keskenjättäjän tuska

Hyvin rajalliselle yleisölle suunnattu kirjoitus keskenjättämisestä ja mystisistä kokemuksista.

Kun on puhe "minäharhasta", on tärkeä mielenkiinnon säilyttämiseksi ymmärtää, mikä on lukijan tai kuulijan asenne tai hänen ymmärryksensä lähtötila:

1.) Hän on myöskin joskus kokenut kenshon tai satorin (pienen äkillisen valaistumisen) tai käyttänyt psykedeelisiä huumeita tai on muista syistä kokenut mystisen kokemuksen, jossa minuus näyttäytyy toisessa valossa tai tuntuu kokonaisuudessaan paljastuvan harhaksi. (Psykologit kutsuvat tätä nimellä depersonallisaatio, vaikka he joskus tarkoittavat sillä jotain muuta tai ainakin puhuvat tämän aiheen ohi.) Lukija on utelias ja suhtautuu avoimesti yritykseen määritellä mistä siinä on kysymys,

2.) Hän etsii hengellistä kokemusta ja tahtoisi kokea jotakin, mistä syystä hän on myöskin utelias, mutta hänen on vaikeampi ymmärtää mistä kokemuksen kuvauksissa on kysymys.

3.) Hän tahtoo väittää vastaan ja haluaa ymmärtää vastapuolen argumentit, jotta pystyisi paremmin vastaamaan niihin.

Kaikissa näissä tapauksissa lukijalla siis on uteliaisuutta. Kirjoittajan vain täytyy osata vastata siihen uteliaisuuteen lähtemällä liikkeelle eri kohdasta. On eri asia kuvailla ilmiötä henkilölle, joka tunnistaa muutamasta sanasta mistä on kysymys. Tällöin voidaan käyttää hyvin runollista kieltä.

Runollinen kieli voi tuntua vaikealta ymmärtää, jos kokemus on tuntematon. Lopputuloksena voi olla vain käsitysten sumentaminen entisestään, kuten joskus hengellisiä vastauksia etsiville ihmisille tapahtuu. Ensisijainen tarkoitukseni ei ole ylistää "minuudesta vapautumisen" kokemusta, vaikka voisin sen tehdä. Kokemus voi olla myös pelottava, eikä päämääränäni ole ylistää mitään, vaan selittää mikä on totta ja mikä ei.

Jos kohdalle osuu vastaanväittäjä, hänen on helppo löytää runollisesta ilmaisusta epätotuuksia. Sehän on selvä. Keskustelu ei johda pian minnekään, jos etsitään ongelmia toisen sanoista, eikä itse kohteena olevasta ilmiöstä, joita on itse asiassa kaksi.

Me tulemme puhumaan minuudesta vapautumisen kokemuksesta sekä siitä arkikokemuksesta, jossa minuus on läsnä. On jännittävää selvittää, kumpi niistä on realistisempi - mutta paljastan heti aluksi, etten pidä niistä realistisena kumpaakaan. En nimittäin erityisemmin luota ihmisen kykyyn elää todellisuudessa - en edes sen jälkeen, kun hän on "valaistunut". Ihmiselle jää sittenkin läjäpäin vääriä käsityksiä maailmasta, eikä pilkahdus minuuden tuolta puolen muuta miksikään sitä, että hänen täytyy yhä syödä, juoda ja ulostaa... kenties myös ryypätä ja naida, mikä on ollut monen gurun ja mystikon heikkoutena.

Omien mystisten kokemusteni sekä meditaatioharrastuksen aloittamisen jälkeen minun oli huomattavasti helpompi ymmärtää monen itämaista filosofiaa ja mystiikkaa tutkineen filosofin kirjoituksia. Samaan aikaan vapauduin myös heitä kohtaan tuntemastani ylimääräisestä kunnioituksesta. Oli helpompi nähdä, että kaiken kaikkiaan he olivat vain ihmisiä.

Kaiken aikaa buddhalaisten tekstien rinnalla luin länsimaista mielenfilosofiaa sekä psykologiaa. Etsin minuutta ja siihen liittyviä väärikäsityksiä (niin opittuja kuin synnynnäisiä itsepetoksia) aivojemme hermoverkosta ja kielemme käsitteistä. Introspektio ja meditaatio ovat tietenkin epäluotettavia tutkimusvälineitä tieteen näkökulmasta, mutta samaan aikaan ne ovat välttämättömiä. On edes jollakin tasolla omakohtaisesti tiedostettava, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat mystisestä kokemuksesta. Muutoin ei edes ymmärretä, mitä ollaan tutkimassa.


Katkelmia Jukka Hankamäen teoksesta Minäfilosofioiden filosofiaa (1995).

Minäharhaa:

Sivu 9:
"Tieteellisten minäkäsitysten rakentumista, minä tieteellisiä esityksiä ja niiden tutkimista kutsutaan egologiaksi."

Google antaa olemattoman vähän tuloksia tällaisesta tutkimusalasta, mikä on sääli. Kenties aihe on liian monimutkainen tai sitten sille on vaikea löytää rahoitusta?

"Tarkasteluni lähtökohtana on yhdysvaltalaisen pragmatistin George Herber Meadin (1863 - 1931) minäkonseptio." s.9


Keskenjättämisestä ja luovasta kaaoksesta:

Sivu 10:
"Monen muun filosofisen ajattelijan tavoin Mead ei itse ole julkaissut yhtään yhtenäistä kirjallista teosta. Hänen kirjoituksiaan ei ole (1995?) myöskään toimitetty systemattisesti."

Oliko Mead siis "keskenjättäjä", kuten Sokrates, Pascal, C.S.Peirce, Ferdinant de Saussure, Edmund Husserl, Mihail Bahtin ja moni muu? Hyvällä todennäköisyydellä hänellä oli myös AD-HD, sillä sivulla 11:
"Meadin teoriatausta muodostui kirjavaksi niin kuin hänen elämänsäkin, eikä häntä juuri millään yrittämällä voi luonnehtia yhden tien kulkijaksi."

Näyttää siltä kuin Mead olisi minun tavoin yrittänyt luoda jonkinlaista yleishumanistista kvalifysiikkaa, sillä:
"Meadin esittämiä näkemyksiä on kuitenkin aiheellista pitää sisällöllisesti yhtenäisinä, koska niitä motivoi pyrkimys luoda antropologia, jossa inhimillinen toiminta kävisi sekä tekijälle, että tarkasteltavalle ymmärrettäväksi." s.11

On ainakin neljä toisiinsa kietoutuvaa syytä sille, miksi niin moni filosofi on keskittymishäiriöinen keskenjättäjä: Ensinnäkin luovuus ja keskittymishäiriö näyttävät viihtyvän samassa luonteessa; epäsiisteys, hajamielisyys ja työskentelytapojen hajanaisuus näyttäisi leimaavan monia keksijöitä ja uusien tieteenalojen pioneerejä. Toiseksi keskenjättäminen saattaa aiheutua perfektionismista tai johtaa sen kaltaiseen lopputulokseen. Keskenjättäjällä - kuten itselläni, joka kirjoitan ikuista teosta tästäkin aiheesta - on taipumus palata kesken jääneen aiheen pariin ja lähestyä sitä uudesta näkökulmasta. Hän ei saa projektejaan valmiiksi, joten ne eivät sulkeudu ja siirry hänen elämässään historiaan. Tämä saa aikaan sen, että hänen tutkiuksensa ovat lopulta monimuotoisia ja syvällisiä. Kolmanneksi, koska keskenjättäjän työtä ei julkaista hänen elinaikanaan, vaan sitä tarkastellaan postuumisti, liittyy siihen monia kysymyksiä sekä avoimia tulkinnanmadollisuuksia. Tämä tarjoaa akateemiselle väelle paljon keskustelunaiheita. Tutkijat voivat tehdä jälkeenjääneestä sekamelskasta tulkintoja sekä etsiä todisteita niiden kiistämiseksi. Koska palapelin kaikki palaset eivät ole tallella, jää tilaa mielikuvitukselle ja vapauksille. Mysteerit kiehtovat aina ihmismieltä eivätkä tutkijat ole poikkeus (Tästä aiheesta lisää tämän kevään kirjoituksessani, jossa esittelen neologismin "eksonarratiivi".) Neljänneksi, koska ajatusten alkuperäinen esittäjä on kuollut ennen mainetta ja kunniaa, tarjoaa hedelmällinen ja älykäs postuumi aineisto myöhemmille tutkijoille mahdollisuuden päästä luomaan kokonaan uutta filosofian tai tieteen osa-aluetta. Sehän on kaikkien akateemikoiden unelma. Keskenjättäjä on toisin sanoen kyntänyt pellon ja istuttanut sinne siemenen, mutta nyt joku pääsee kitkemään sitä ja nauttimaan.

Näistä syistä - ja kenties muistakin - ei mielestäni ole yllättävää, että filosofian historiassa juuri keskenjättäjät ovat niin laajalukuisesti edustettuna. Kenties viidenneksi syyksi voisi esittää sen, että ihmiset rakastavat epäonnistujia ja traagisia elämäntarinoita. Hegelin kaltaiset seurapiirileijonat ja oman aikansa julkkiset eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin Schopenhauer, joka eli Hegelin varjossa lähes täysin tuntemattomana.

Kun nyt pääsin vauhtiin niin täältä tulee vielä viides: Keskittymishäiriöinen keskenjättäjä ei pääse tehokkaan suorittajan tavoin nauttimaan menestyksen hedelmistä, joten hänen kunnianhimonsa säilyy ja jopa kasvaa vuosi vuodelta. Voidaan hyvin väittää, että Nietzscheä sekä Kierkegaardia lietsoi kirjallisella urallaan juuri heidän kohtaamansa ymärtämättömyys. En väitä, että heistä kumpikaan olisi ollut tyyppesimerkki keskenjättäjästä - sillä hehän olivat kirjallisesti hyvin tuottoisia - mutta heitä piiskasi eteen päin kunnianhimo, jota heidän oman aikansa kulttuurieliittien nuiva ylenkatse ei tyydyttänyt, mutta ei myöskään onnistunut lannistamaan. Keskenjättäjän elämä on täynnä yksinäistä työtä, jota jää pitkältä osin pimentoon, kunnes kuolema (sekä ymmärtävä ystävä) avaa arkistot.

Tällaisten keskenjättäjien joukkoon voidaan hyvin lukea myös Kafka sekä Simone Weil, joiden merkittävin tuotanto julkaistiin postuumisti. Myös Edgar Allan Poe oli ilmeisen edesvastuuton ad-hd -luonne, mutta hänen kirjallista työtään haittasi enemmän sosiaalisen luottamuksen rikkominen kuin kyvyttömyys varsinaiseen kirjallisen työhön.

On vaikea arvioida miten paljon maailmassa on elänyt merkittäviä ajattelijoita tai kirjallisia neroja, joiden tuotantoa emme tunne, koska hänen kuolemansa jälkeen tekstiaineisto ei ole löytänyt sopivaa lukijaa ja julkaisijaa. Esimerkiksi Kafkan myöhemmästä julkisuudesta kiitoksen saa Max Brod.

Keskenjättäjät monesti tuskastuvat omaan alisuorittamiseensa, mikä voi lopulta johtaa katkeroitumiseen ja jopa hulluuteen tai itsemurhaan. Heidän ideansa eivät tavoita potentiaalista yleisöä, koska he ovat epäsosiaalisia ja arkoja, tai koska he eivät saa mitään valmista aikaan, jonka he myöskin lähettäisivät julkaistavaksi. Kustantamot harvoin suhtautuvat myönteisesti keskeneräisiin projekteihin, joihin liittyvä henkilö on sotkuisa, epäsosiaalinen ja omituinen, eikä hän saa valmiiksi sitä mistä on sovittu.

Minua surettaa se, ettei historia ole opettanut mitään meidän aikamme tutkijoille tai kustantajille tai edes teollisuuspohatoille. Omituisten ja epäsosiaalisten ihmisten joukossa, piilossa katseilta on monia osaavia ihmisiä, jotka vain ovat liian ujoja ja katkeroituneita saadakseen mitään valmiiksi. Moni keksintö on kuollut heidän mukanaan, koska valtaosa vallanpitäjistä tuntuu ajattelevan, että älykkyyden ja luovuuden tunnistaa siitä, että henkilöllä on kravatti kaulassaan, hyvä ryhti, ja hän katsoo rohkeasti silmiin hymyillen leveästi.

Kun nero on kuollut, ei ole mitään väliä sillä oliko hän introvertti tai omituinen. Se on kaikki nyt mennyttä ja väliä on vain sillä, että hänen jälkeenjäänyt aineistonsa päätyy tehokkaan ja aikaansaavan ihmisen käsiin. Elämä voi olla jopa esteenä menestykselle. Elävä nero saattaa vielä pilata hyvän teorian sillä, että hän tekee siitä liian syvällisen tai muuttaa mielensä.


Relativismi, sivu 15:
"Tutkittavilta kysyttiin, perustavatko nämä seksuaalisuhteensa luottamukseen. Vastausvaihtoehdoiksi tarjottiin "kyllä" ja "ei". "Kyllä"-vastausten vertailu osoitti suullisissa jälkihaastatteluissa, miten eri tavoin tutkittavat ymmärsivät kysymyksen. Eräille luottamus oli uskollisuus parisuhteessa, kun taas muutamat katsoivat, että sehän se vasta luottamusta on, jos pystyy rakastelemaan mahdollisimman monen kanssa! Vastausten tilastollinen käsittely alkoi näyttää hyödyttömältä."

Sivu 17: Relativismi
Meadin ajattelussa behaviorismin kritiikki näkyy jo siinä, että koska tutkimuksen kohteet, eleet, eivät voi olla yksiselitteisiä. Jo eleiden syntyyn sisältyy tulkintaa. Tämä merkitsee, ettei ihmistutkimuksen kohteena oikeastaan olekaan olio, akti tai reaktio... Sen sijaan tutkimuksen kohteena voivat olla ne suhteet, joissa vuorovaikutusta tapahtuu, ilmiö kokonaisuudessaan.

Relativismi ja shakki (relatonomia)

Monet ajattelevat, että Shakki on puhtaan matemaattinen peli, jossa säännöt ovat tiukasti ennalta määrättyjä ja kiveen hakattuja. Kuitenkin myös shakissa yksittäisten pelinappuloiden arvossa esiintyy hyvin suurta vaihtelua, ja yksilön hyödyllisyys (tai vastustajan näkökulmasta vaarallisuus) elää pelin mukana. Tämä juontuu siitä, että kullakin yksiköllä on vahvuuksia ja heikkouksia, jotka eivät perustu yksin niihin itseensä, vaan myös muiden joukkojen tukeen sekä ympäröiviin olosuhteisiin. Kuningatar on tietenkin sotamiehiin nähden rajoittamattoman ylivertainen, koska sotamiehet (tai lähetti tai torni) eivät hallitse mitään siirtoa, mitä kuningatar ei osaisi (lukuun ottamatta sotilaan "ohestalyöntiä" sekä korotusta ratsuksi). Alussa kuningatar on kuitenkin naulittuna takariviin, jossa se ei pysty ottamaan askeltakaan, elleivät muut yksiköt ensin tee sille tilaa. Pelin alkuvaiheissa ratsu on suuressa arvossa, sillä se on ainoa upseeri, joka pystyy siirtymään sotamiesten yli. Vastaavasti tornista on aluksi hyvin vähän hyötyä, kun se on naulittuna nurkkaan. Pelin edetessä nappuloiden määrä laudalla vähenee, jolloin torni kykenee edistymään helpommin. Pelin strategiaoppaissa muistutetaan, että ratsu on aluksi arvokkaampi kuin torni tai lähetti, mutta pelin loppuvaiheessa se menettää arvonsa. Kun pelilauta on täynnä kummankin pelaajan osastoja, on ratsulla helppo luoda vaarallisia tilanteita, kun sotilaiden yli voi loikkia, eikä vastapuolen upseereilla ei ole tilaa mihin paeta. Ratsun vinoja harppauksia on kuitenkin melko helppo väistellä pelin loppuvaiheessa, kun tilaa on runsaasti. Ratsu ei kykene puolustamaan kokonaista linjaa tai uhkaamaan pelilaudan toiselta laidalta, kuten lähetti.

Harvalle tulisi mieleen, että shakki toimii havainnollistavaksi esimerkiksi relativismista, mutta tämä johtuu siitä, että relativismia on ajassamme monimutkaistettu aivan liikaa. Perimmiltään relativismi vain väittää, että ilmiöiden arvo on suhteessa muihin ilmiöihin. Myös munimutkaisten olioiden (sekä useimpien totuuslauseiden) välillä on suhde, eli ne ovat suhteellisia, eivät autonomisia.

Voimme erotella shakista löytyviä "riippuvuussuhteellisuuksia" erilaisiin ryhmiin:
1.) Pelin ajallisesta vaiheesta johtuvat tekijät, kuten ratsun arvon heikkeneminen pelin edetessä.
2.) Sijainnista ja asemoitumisesta johtuvat tekijät, kuten kuningattaren arvon aleneminen, jos se missään vaiheessa joutuu omien puolelaistensa saartamaksi. Se ei voi raivata itseään niiden läpi raa'alla voimalla. Se on riippuvainen siitä, että sille tehdään tilaa, mikä kuluttaa pelaajan siirtoja.
3.) Voimasuhteisiin liittyvät tekijät. Omien asemien arvo riippuu paljolti siitä, onko vastapuoli kyennyt edistämään sotajoukkojaan taitavammin. Shakissa joskus uhrataan omia joukkoja, jotta vastapuoli päätyisi siirtämään omia vahvoja yksikköjään heikompiin asemiin esimerkiksi kulmiin (jonkinlaiseen mottiin) ja omat joukot pystyisivät edistymään keskialueelle, josta käsin ne voivat vartioida useita linjoja.
4.) Toisiaan vasten siirtyneet sotamiehet eivät kykene liikkumaan mihinkään suuntaan. Samoin kuningas on kykenemätön liikkumaan, jos vastapuoli hallitsee kaikkia avoimia linjoja. Pelinappulat voivat toisista nappuloista johtuen menettää täydellisesti toimintakykynsä.

Koska tällainen relativistinen analyysi ei mielestäni ole millään tavoin ideologista, en nimitä sitä -ismiksi, vaan käytän ennemmin neologismia relatonomia. Relatonomia tutkii empiirisesti havaittavia ilmiömaailmassa esiintyvistä suhteellisuuksista. Relatologia puolestaan tutkii niitä psykologisia, sosiaalisia, juridisia ja kulttuuria syitä, jotka ovat saaneet meidät suhtautumaan niin nihkeästi väitteisiin tiedon tai arvojemme suhteellisuudesta.

Relatologia toisin sanoen pyrkii selittämään, miksi relativismi on filosofisena oppisuuntana niin vihattu.

Meismi, minuus ja identiteetti

Sivulla 30 tiivistetään tärkeitä havaintoja Meadin minäkonseption konstruoitumisessa:

3.) Minä on kuka tahansa ihminen, joka on tullut itselleen sosiaaliseksi objektiksi. Vain mikäli yksilö ottaa sen jäsentyneen sosiaalisen ryhmän asenteet, johon hän kuuluu, hänen minänsä kehittyy täysin.

Tässä mielenkiitoisesti selittyy se, miksi minun oma minuuteni on niin jäsentymätön ja heikko, ja millä tavoin olen buddhalaisen harjoituksen ja relativismin avulla dekonstruoinut oman minäkokemukseni, sen teon taustat ja seuraukset. Koska olen valmis kieltämään minkä tahansa aikakauteni sosiaalisen ryhmän totuudet ja oman kulttuurini arvomaailman universaaliuden ja ylivertaisuuden, olen jäänyt eräänlaiseen keskeneräisen minuuden limboon. Itselleni minäharhan tutkimus ja relativismin eläminen todeksi eivät sinänsä tuottaisi ongelmaa, ellei se eristäisi minua ja minun filosofista projektiani muusta ihmiskunnasta.

Olen hämmästyttävän selväjärkinen kaiken huomioonottaen. Yleensä eristämisellä on voimakkaammat hajottavat vaikutukset psyykeen. Tietenkin asiaan vaikuttaa myös se, että minulla on nykyajan mahdollistami ilmaisuväyliä sekä sopivan ylimielinen asenne maallisiin ongelmiini.

4) Minä kehittyy roolinoton, toisten asenteiden hyväksymisen ja niiden välityksellä tapahtuvan (ulkopuolelta hahmottuvan) itsensä ymmärtämisen kautta.

6) Ihmisen kyvystä ottaa muiden rooli itseään kohtaan kehittyy "yleistynyt toinen" (generalized other).

Mead ei milloinkaan hyväksynyt Kantin ajatusta kokemusta edeltävästä minästä.

Me syntyy ennen minua, joka postuloidaan siitä. (Yksilö saa identiteettinsä vuorovaikutuksen kautta, osana yhteisöä.)

Me' on totunnainen, tavoista koostuva yksilö. Se on aina olemassa. (Me jatkaa olemassaoloaan kun minän aika on ohitse, mutta se värvää uuden minän jatkamaan samaa työtä. Yksilö arvostettu ja onnellinen - ja häneen suhtaudutaan yksilönä - jos hän saa kokea, että hän on ylläpitänyt ja edistänyt me'tä.)

Minuus voidaan tietenkin ajatella myös joksikin synnynnäisesti kehittyväksi maailmaan suuntautuvaksi haluksi, tai vaihtoehtoisesti ihmisen sisäiseksi puheeksi, mutta tällaiset kehittymättömät ja eläimelliset (itsekkäät tai ei) halut ovat jotain aivan toista kuin kasvatuksen ja yhteisöön kuulumisen kautta kehittynyt vahva ja eheä identiteetti. Kun puhumme aikuisen ihmisen tarkoitustaan toteuttavasta minuudesta, se on kiistatta konstruoitu. Se toteuttaa ensi sijassa sosiaalista tarkoitusta. Minä on virassa. Minä on äiti tai se on isä. Minä on opettaja tai poliisi tai sairaanhoitaja.

Tässä suhteessa on epätodennäköistä, että kovinkaan moni koskaan havahtuisi siihen, että minuus on harhaa. Heillä on sosiaalisena kannustimena pitää minuuttaan hyvinkin todellisena ja pysyvänä olentona. Minuus täytyy riisua sen universaalisti ihmisyydestä ja asettaa rooliin. Ihmisen täytyy kouluttaa itsestään minäolento, joka alistaa omat henkiset ja biologiset tarpeensa minänsä toteuttamiseen - mutta koska minuus on luotu ulkoa käsin, se toteuttaa vaivihkaa vain yhteisön tarpeita. Terve ja monilla ylellisyyksillä palkittu minuus on me-luomus. Se on minuus meitä varten, meidän armosta.

Kenties tästä syystä hallitsijat ovat tottuneet puhumaan itsestään monikossa. He ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, etenkin yksilöllisestä reviiristään, että heidän mielenterveytensä jo vaatii samaistumaan valtioon ja sen etuihin. Kuningas on toisaalta me, koska hän voi sanella muita voimakkaammin sen, mitä kollektiivinen tahto toivoo, mutta toisaalta myös siksi, että kollektiivin unelmat, toiveet ja pelot sanelevat sitä, mitä hänen itse tulisi olla ja toivoa.

Eräällä tavoin yhteisöllisyys lopulta toteuttaa sen hengellisen päämäärän, jossa minuus purkautuu joksikin sitä edeltäväksi syyn ja seurauksen loputtomaksi ketjuksi, joka rautaisella kädellään määrää, mitä me opimme ja osaamme ajatella, tuntea ja haluta - mutta vain harvoin on kollektiivinen tahto sallinut, että ihminen näkisi minuutensa lävitse. Hän voisi irtautua syyn ja seurauksen orjuudesta, kuten Buddha opetti.

Ihmisen henkiselle elämälle tai tieteelliselle (sikäli kuin myös tiedettä ei ajatella sosiaalisena pelikenttänä ja kulttuurisena konstruktiona) edistymiselle olisi eduksi vapautua harhoista, joihin myös minäharha lukeutuu, mutta maksu minuuden kiistämisestä on liian kallis. Se on kallis, vaikka lopputuloksena olisi kuolemanpelon voittaminen ja pääsy harhan takaisiin psykologisiin ilmiöihin, joita monet minuuden defenssit suojelevat.

Ihmisen ei kuulu tunnistaa itsessään kaikkia olentoja tai nähdä kaikissa olennoissa itseään, koska silloin tulisi hankalaksi aikuisella vakavuudella määritellä, kuka on osa meitä ja kuka vihollinen. Sekä Homeroksen Ilias että Intian suuri eepos Bhagavad Gita ovat pohjimmiltaan opetuksia rauhasta ja sodan mielettömyydestä, mutta ne kumpikin viettelevät lukijansa jännittävillä taisteluilla ja soturin kunnialla. Vasta lopussa, jos sinne jaksaa ajatukselle lukea, ja jos lopputoteamat hyväksyy, päädytään siihen havaintoon, että vihollinen on ihminen niin kuin mekin.

Mutta emme sano: "ihminen niin kuin minäkin", vaan niin kuin mekin, siis potentiaalisesti osa meitä, joukkueemme vahvistus. Käännytettävissä siihen uskoon, että meidän puoli on parempi, me ollaan hyviksiä.

Nuuhkimus

Koiran tai yksityisetsivän maailmassa saatettaisiin katsausta kutsua nuuhkimukseksi. Myös viinimaistaja voisi ymmärtää tällaisen kielen päälle. Yleensähän ajatteluamme hallitsevat käsi ja silmä, kuten Hankamäki kirjoittaa sivulla 19:
"Tieteellistä kieltä luonnehtivat käsitteet, kuten näkökulma, näkemys, katsaus ja katsomus, ja myös kädellä on "käsittämisessä" etymologinen asema."

Lukemisesta on viime vuosina tullut hyvin hidasta, sillä pyrin alleviivaamaan kaikki kohdat, joista saattaisi olla minulle apua monissa filosofisissa essee-projekteissani. Sen jälkeen pyrin kirjoittamaan kaikki heränneet ajatukset aihealueittain ylös johonkin tiedostoon, joihin vuosittain kertyy satoja liuskoja sitaattimateriaalia.

Tilannetta monimutkaistaa se, että samaan aikaan kirjoitan myös satojen liuskojen verran runoja. Kaikkien tähän mennessä kirjoittamani tekstimateriaalin lukeminen olisi mahdoton tehtävä. Kuulemma Sartren ja monen muun filosofin muistiinpanoissa on yli 10.000 sivua. Hänen ja Wittgensteinin ja monen muun tapauksessa joku muu näki sen vaivan, että toimitti ja editoi aineistoa, filosofin eläessä tai vasta hänen kuolemansa jälkeen. Olisi helpompi saada kokonaisuuksia valmiiksi, jos apuna olisi edes jonkinlainen kustannustoimittaja, tai edes joku joka lupaa harkita julkaisemista, tai dead-line tai yhtään mitään.

Alennan omaa arvoani ihmisten silmissä sillä, että tuskailen niin avoimesti keskittymishäiriön ja liiallisen luovuuden kanssa. Yleensä kirjoittavat ihmiset ymmärtävät saattaa julkisuuteen vain parhaan aineistonsa ja vasta kun se on hiottu valmiiksi. Minulla on vain suuria vaikeuksia sanoa mikä siitä mitä ajattelen ja sanoiksi saatan, olisi minkään arvoista. Elän siinä toivossa, että mahdollisimman nopeasti kuolisin ja pääsisin vapaaksi tästä pakonomaisesta luomisen taakasta.

Keskittymisen ja ideoiden mahdoton yhtälö

OPAS LIIASTA LUOVUUDESTA KÄRSIVILLE...

Toimelias ja keskittymiskykyinen mieli löytää heikosti uusia ideoita, sillä ideat syntyvät ajatusten harhaillessa, kun erilaiset aihealueet ja virikkeet kohtaavat. Luova mieli on leikkisä, eli siltä puuttuu turha itsekriittisyys ja varovaisuus.

Ideaalitapauksessa löytynyt idea on niin vahva, että sen löydyttyä mieli ryhdistäytyy välittömästi ja aloittaa vakavan työn idean edistämiseksi. Ja nyt puhun konkreettisesta tekemisestä, eikä pään sisäisestä suunnittelutyöstä, jota usein on vaikea erottaa haaveilusta.

Tiedän, että todellisuus harvoin vastaa ideaalia. Liiankin usein ideat tulevat parvissa ja mieli hämmentyy niiden paljoudesta. On vaikea hahmottaa mihin ideaan tulisi kohdistaa tahdonvoimia ja mitkä ideat hylätä tai asettaa toistaiseksi syrjään - eikä kumpikaan ole helppoa: sivuun asetetut ideat saattavat härnätä mieltä, vaikka miten yrittäisi keskittyä. Joskus sitä huomaakin edistävänsä useita ideoita samaan aikaan, vaikka tietää, ettei pitäisi. Joskus se ei ole niin haitallista, että projekteja on kaksi tai kolme, mutta kun sille tielle lähtee, on ideoita pian toistakymmentä esillä yhtä aikaa.

Ideat saattavat myös tulla väärällä hetkellä, tai pitäisikö sanoa huonoimmalla hetkellä. Harvoin hetki on täydellinen uusien ideoiden toteuttamiseen, eikä asiaa pysty oikein auttamaan. Esimerkiksi keskellä heinäkuuta saattaa tulla mieleen ajatus, että täytyisi hiihtää useammin, ja käydä pitkästä aikaa pilkillä. Sellaiset ideat ovat kaiketi vain jonkinlaista ajatusten pakomatkaa, mitä jälleen kutsuisin enemmänkin haaveiluksi. Idea tulee esiin, kun sen on turvallisinta näyttäytyä, eli hetkellä jolloin siihen ei kukaan taatusti tartu.

Vähävaraisuudella esimerkiksi on jännä vaikutus suunnata ajatuksia siihen, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisi rahaa. Köyhyys on tutkitusti hyvin haitallinen mielentila, koska se hajottaa pitkän tähtäimen keskittymiskyvyn ja suuntaa ajatukset vain seuraavaan pieneen ilonaiheeseen. Tähän tosin vaikuttaa suuresti se, millä tavoin rahaton ihminen säilyttää itsevarmuutensa. Vaikutukset ovat lievempiä, jos jokin muu asia kuin taloudellinen status ylläpitää tervettä minäkuvaa.

Tämän kirjoituksen pääargumentti on se, että keskittymiskyky on elämässä lopulta arvokkaampaa kuin ideat. Usein menestykseen riittää yksi hyvä idea, minkä lisäksi ideoita voi myös kopioida. Monet yrittäjät ovat onnistuneesti (ja täysin luvallisesti) soveltaneet perinteistä ideaa tai jopa valmista konseptia. He ovat toimineet oikealla hetkellä, oikeassa paikassa, keskittyneet oleellisiin asioihin, palkanneet taitavia työntekijöitä, pitäneet kiinni suunnitelmistaan ja uhranneet työhön enemmän aikaa kuin jahkailuun. Idea on lopulta jotakin, mitä heiltä ei edes kysellä. Sama pätee moniin kirjailijoihin ja elokuvaohjaajiin. Idean voi esitellä alle 10 lauseella takakannessa, eikä tarina tuo siihen mitään yllätyskäännettä. Paljon keskeisemmässä asemassa on toteutuksen laatu kuin alkuperäinen idea.

Ja ennen kaikkea: yksi hyvä idea riittää.

Keskittymiskyky ei ole aiheena helppo. Sitä on vaikea määritellä itsessään, koska se on pikemminkin projektin häiriintymätöntä etenemistä. On helpompi keskittyä asiaan, jos on selkeät piirustukset ja selkeät aikataulut - ja silti ei perinteinenkään rakennustyömaa aina etene aikataulussa.

Keskittymiskyky vaatii tuekseen muun muassa vahvaa itsetuntoa, mikä sekin on monisäikeinen asia. Siihen kuuluu, että tietää mihin tähtää, kuinka sen toteuttaa - ja luottaa omiin kykyihinsä. Lisäksi siihen kuuluu taito sanoa ei.

Keskittymiskyky ei ole ainoastaan sisäinen ominaisuus. Väittäisin jopa, että keskittymiskyky sijaitsee ihmisen ulkopuolella. Siellä on ainakin kriittinen osa sen ruumiista: häiriötön työympäristö, riittävän kokoinen ja tarpeita vastaava tila, jossa ei tarvitse sietää toimimattomia laitteita tai taistella biologisten perustarpeiden tyydyttämisestä. Keskittymiskykyä ovat sänky, jossa nukumme ja ruoka jota syömme. Keskittymiskykyä ovat turvalliset puitteet sekä päämäärien mukaan suunnitellut rajoitteet, kuten poistumiskiellot ja aikarajat (dead-line). Keskittymiskykyä ovat sopimukset, joista pidetään kiinni, sekä tukijoukot, jotka antavat ennen kaikkea työlle sen kaipaamaa tilaa ja arvostusta.

Luovilla aloilla järjestetään mieluusti kilpailuja, koska ne auttavat synnyttämään otolliset puitteet inhimilliselle tahdonvoimalle. Kilpailu tarjoaa joukon sääntöjä (mitä tyhjänpäiväisempiä sen parempi) sekä selkeän takarajan, johon mennessä tuotos täytyy toimittaa perille, eli päästää käsistään. Lisäksi kilpailu saattaa luvata kannustimeksi rahapalkinnon tai mainetta, mutta tärkein unelma on tietenkin se, että joku huomaisi ja tunnustaisi arvon. Ennen pitkää menestys pienissä kilpailuissa voi johtaa myös ammattiuraan, jos keskittymisensä avuksi löytää jotakin muuta kuin kilpailuja.

Ammattilaisuuteen sisältyy kyky siirtyä mielentilasta toiseen ja hallita niitä olosuhteita, jotka edistävät haluttuja päämääriä. Siksihän herätyskellokin on keksitty. Se siirtää ihmisen keinotekoisesti unesta valveeseen, eikä kyse ole mistään ihan pienestä siirtymästä. Paljon vaikeampaa on ensin tavoittaa se luovuuden leikki, jossa huolettomuus mahdollistaa erilaisten ideoiden yhdistelemisen sekä jatkokehittelyn, ja sitten siitä mielentilasta siirtyä keskittyneen toteutuksen tilaan, jossa flow-tila on yhtä häiriintymätön, mutta toimii tyystin erilaisen ryhdin kautta, jossa turhia rönsyjä voi eliminoida, paukuttaa sanoja paperille varmoin putoavin iskuin ja laittaa ne kuuluisat darlingsit hengiltä. Jopa kasvojen ilme muuttuu. Haaveilevan pojankoltiaisen tilalla on tiukkojen valintojen mies, joka on päättänyt nostaa sen kattohirren ja nakutella päreet paikoilleen, ennen kuin sallii itselleen yöunia.

Keskenjättämiselle on silti hämmästyttävän helppo löytää perusteita. Eihän projekti tietenkään jää kesken - siitä vain irtaudutaan pieneksi hetkeksi.

(kuten minä nyt pieneksi hetkeksi maanantaina 16.1. klo 15:49 irtaudun tästä tekstistä käydäkseni vessassa ja keittääkseni teetä, jotta sitten pian taas pitäisi käydä... Saanko uudelleen koottua ajatukseni? Luulen niin, olenhan ammattilainen...)

2. OSA:
48 tuntia myöhemmin

Anteeksi luvatusta keskeytyksestä, minun täytyi tiistai-iltana vielä käydä Vantaalla. Eilen taas meni voimat kun yliopistolla jatkui opinnot kahden kaksoistunnin muodossa, ja sen jälkeen innostuin kirjoittamaan minuudesta, mikä kulutti lopunkin keskittymiskyvyn. Jossain vaiheessa tulee se hetki illasta, kun ei enää koe järkeväksi juoda kahvia, koska sitten menee yöunet. On pakko himmailla, kuten Kalle Päätalo, ja rauhoittua yöunille, jotta seuraava päivä olisi vahva ja saisi kokoon ne 500 liuskaa vuodessa.

Olisi uskomattoman hienoa, jos kirjailijalla voisi olla työpaikka ja selkeät työajat. En ymmärrä, miksi sitä ei olla kokeiltu... tai ymmärrän kyllä... ja oikeastaan onhan sitä kokeiltukin. Lajissa vain on kehittynyt tietyt yleiset käytännöt, eikä ole resursseja palkata jokaiselle kirjailijalle omaa yksityistä vääpeliä katsomaan, että hän pitää kiinni rutiineistaan. On helpompi ulkoistaa yhdelle (vittumaiselle esimiehelle) vastuu töiden käskyttämisestä, jos projektissa on mukana suuri määrä ihmisiä - ja on helpompi pysyä aiheessa, jos asiakkaat tarkkailevat. Esimerkiksi kaupan kassalla ei tarvitse kamppailla työtahdin ripeydestä omalla tahdonvoimallaan, kun muut ihmiset heti hermostuvat, jos jono ei etene.

Koska kirjailijalla ei ole selkeää työaikaa ja työpaikkaa (ellei hän itse pyhitä työhuonetta työlleen tai urheilijoiden tavoin auta suoritusta taikauskoa lähentyvin toimituksin, eikä sittenkään), hänen ei ole helppoa sanoa eräille asioille ei. Selkeyden vuoksi jaan nämä asiat kolmeen ryhmään:

1.) Pyynnöt. Joku esimerkiksi kysyy voitko auttaa muutossa tai ehtisitkö oikolukemaan nopeasti yhden tekstin, kun hän (siis kirjallinen ystävä tai toimittaja tai opiskelija tai kuka vaan) tarttisi tuoreita silmiä ja kriittistä mielipidettä. Pyynnöistä saa usein vastapalveluksia (kuten lounaan), eikä niistä ole sinänsä haittaa, kaikki nähty elämä on kirjallista materiaalia, mutta läheiset ihmiset oppivat aikaa myöten, että freelancer-tyypin on vaikeampi sanoa ei, koska hänellä ei ole sitä karjuvaa pomoa ja tarkkaa aikataulua, paitsi silloin kun aikataulu iskee tosissaan päälle. Niinpä pyyntöjä saattaa joskus sadella enemmän kuin olisi tarve, eikä ole helppo kieltäytyä vain sillä perusteella, että olisi nippu runoja, jotka täytyy editoida, tai että on päättänyt tänään viimeinkin lukea sen romaanin, joka pakko lukea, jotta saa eteisyyttä omiin juttuihinsa, treenaa aivojen lukulihaksia ja tuntee ammatillista ylpeyttä, kun ylläpitää omaa sivistystasoaan.

2.) Kutsut. Tyypillisesti jokaiseen viikkoon mahtuu kutsuja gallerian avajaisiin, kirjanjulkkareihin tai tupareihin, jos asuu suuressa kaupungissa ja on tekemisissä eri alojen taiteilijoiden kanssa. Koska kirjailijan aikataulu joustaa, saattaa aika-ajoin olla myöskin vaikea sanoa näille riennoille ei.

3.) Houkutukset ja häiriötekijät. Kun ei ole selkeää dead-linea - mikä liian usein pätee ainakin itseeni - on pelottavan helppoa antaa periksi lähiympäristön häiriötekijöille, joista erityisen vaarallisia ansoja on viritetty itse työympäristöön, eli tietokoneeseen itseensä. On toivotonta, jos viikossa onnistyy viitenä päivänä istumaan koneella 8 tuntia päivässä, mutta niistä tunneista 6 kuluu Facebookissa tai lukiessa jotakin tyhjänpäiväistä, aiheeseen mitenkään kuulumatonta tekstiä, vaikkapa Wikipedia-artikkelia kastemadoista. Ja sitten on vielä erikseen Youtube ja porno ja poliittiset kauhukollaasit vaikkapa Donald Trumpin parhaista letkautuksista, ja kissavideot, tosin niihin minulla ei ole taipumusta retkahtaa.

Vaikka kaikkeen tuntuisi olevan aikaa - ja vaikka kaikkeen olisikin aikaa - on se kaikki aika silti pois kirjoitustyöltä, joka merkitsee itselleni kaikkea maan ja taivaan väliltä: se on unelmien jahtaamista, unelmien eteen työskentelemistä ja unelmien täyttymistä jo itsessään. Lisäksi se merkitsee minulle mielenterveyden vaalimista, kun saan jäsentää ajatuksiaan ja purkaa ulos kokemuksiaan.

Kun olin 25-vuotias, aloin tosissani taistella vitkastelua ja ajanvietteitä vastaan, sillä huomasin lankeavani yhä uudestaan esimerkiksi tietokonepeleihin, jotka veivät kaiken ajan, sen sijaan, että olisin kirjoittanut edes blogia tai saanut materiaalia kertymään pöytälaatikkoon (vaikka ideoita oli koko ajan valtavasti). Pelkäsin, että yhtäkkiä olen 60-vuotias, enkä ole saanut aikaiseksi puoltakaan siitä, mitä tahdoin. Pelkoni toteutuivat sikäli, että olin yhtäkkiä 30-vuotias, eikä paljoakaan ollut siinä suhteessa tapahtunut. Olin vasta oppinut sanan "prokrastinaatio". Olin vasta saanut AD-HD-diagnoosin, mikä selitti sekä ideoiden määrää että keskittymisvaikeuksia työn loppuunsaattamiseen.

Sentään minä olin tullut kasvotusten kuoleman kanssa ja tajusin vanhenevani ja kuolevani, kenties myös sairastuvani, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Yksi mitä ennen kaikkea olen tahtonut toteutuvan on se, että kun katson taaksepäin muutamia viimeisiä vuosia, voin tuntea antaneeni unelmille kaiken mahdollisen huomion, enkä vain 5-10% kaiken muun ohessa. Kaiken aikaa opin rutiineja ja opin tunnistamaan vaaratilanteita, eli tilanne paranee, mutta kehitys on tuskallisen hidasta.

Ideat eivät ole minun leipälajini, sillä ne tulevat miltei annettuna. Niitä on yllinkyllin, ikään kuin olisin syntynyt miljonäärisukuun. Keskittyminen on minulle arvokkaampaa kuin runsaat ideat. etenkin kun kaikkia niitä ideoita ei voisi toteuttaa edes siinä tapauksessa, että keskittyminen olisi täydellista. Keskittyminen on kaikille ihmisille arvokasta, mistä kirjoitin jo tämän esseen alussa. Keskittymistä uhkaa meidän ajassamme moni asia, kuten vääristynyt käsitys individualismista tai vapaudesta, mutta en nyt mene niihin.

Tiedän tutkmusten perusteella, että tyypillisessä valkokaulustyössä (ainakin tietyissä virastoissa) ihmiset käyttävät päivittäisestä työajasta noin puolet tai enemmänkin turhaan säätämiseen, omiin juttuihinsa (kuten juoruamiseen) ja jopa tahalliseen vitkastelemiseen. He saavat parempaa palkkaa siitä hyvästä, ettei heidän tarvitse alistua jatkuvalle tarkkailulle, kuten kaupan kassan, mutta siitä samasta syystä he joutuvat pinnistelemään enemmän oman tahdonvoimansa varassa, mikä synnyttää turhautumista ja varmasti myös suurta syyllisyyttä, kun oma työpanos jää pinnalliseksi.

Mitä suurempi palkka ihmisellä on, ainakin luulisi, että sitä enemmän ahdistaa, kun huomaa katselleensa niitä kissavideoita (tai pornoa), sen sijaan, että olisi tehnyt sitä työtä mistä maksetaan. En silti usko, että palkka itsessään estää ihmisiä tekemästä turhaa työtä tai antautumasta matopelin tai miinaharavan houkutuksille. Uskon vain, että ahdistus ja syyllisyys on suurempaa.

OSA III
Kenties tulossa... ja kenties käsittelee kaupungin ja maaseudun eroavaisuuksia tässä meidän vaiheittain sarastavassa nykyisyydessämme...

Yleensä en puhu kapitalismista, mutta tällä kertaa sana on hyvin oikeuteuttu, kun sanon: Kapitalistinen kaupunkiympäristö on suorastaan suunniteltu häiritsemään ihmisen keskittymiskykyä. Mainoksia ei pääse pakoon missään ja neonvalot säihkyvät liikekortteleiden helmoissa. Jos mainokset esimerkiksi saavat miehen miettimän seksiä yli 30 kertaa päivässä, niin mitä se sitten on, ellei keskittymisen horjuttamista?

Niin kauan ihmiset kykenevät jotenkuten keskittymään elämässään, kun heille tarjotaan riittävästi palkkaa ja kyllin vaativia tehtäviä, joissa keskittyminen on elintärkeää. Lisäksi mainokset tulevat perustelluiksi sillä, että ihmisillä on varaa ja motivaatiota keskittyä kuluttamiseen.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu sitten - eli on myös muuttunut, kun yhä useammilla ei ole selkeitä työaikoja tai kunnollista palkkaa kannustimena. On paljon vaikeampi elää kaupungissa tuntematta ahdistavaa levottomuutta, kun ympärillä kaikki muistuttaa siitä, mistä on jäänyt paitsi - paitsi tietenkin itse kaupungin humusta ja mahdottomien unelmien tukahduttavasta paineesta. On onnistuttu huijaamaan miljoonia ihmisiä siten, että he tuntevat itse siitä syyllisyyttä, etteivät osaa keskittyä, vaikka ympäristössä kaikki todennäköisyydet ovat asettuneet keskittymiskykyä vastaan.

Kaupungin ja maaseudun ristiriidat ovat muutenkin kärjistymässä, kun kuka tahansa kaupunkilainen voi Youbesta eksyä videoihin, joissa maatilalla asuvan ihmisen onni on aitoa. On helppo kääntää unelmansa 180 astetta, koska lasten unelmat usein kohdistuvat maalle. He haaveilevat elöimistä ja luonnosta. Jopa aikuisista enemmistö etsii salaa kumppania, jolla olisi rohkeutta muuttaa pois kaupungista. Partnerinhakutoiveissa eläinystävällisyys ja luontoon liittyvät harrastukset koetaan voimakkaasti positiivisiksi ja toivotuiksi piirteiksi, vaikka omia haaveita ei monikaan uskalla tuoda esiin.

Mutta se on kenties muuttumassa, kun luonnosta saatu aito ilo pääsee sosiaalisen median kautta näkyville. Yhtäkkiä koko maailma onkin kiinnostunut esimerkiksi sienistä, ja kymmenet tuhannet ihmiset liittyvät sieniryhmiin ja räpeltävät lähimetsässä, kunnes lopulta eksyvät kunnon korpeen. Muutos on looginen myös sitä kautta, että asunnot ovat kaupungeissa ylihintaisia, ja maalla ne taas tarjoavat paljon puuhastelemista, pakollista sellaista, ja pakko auttaa keskittymiseen.

Jos ei ole pakko herätä aamulla seitsemältä ja lähteä virastoon, niin sentään on pakko herätä viemään koira leinkille ja pakko laittaa tulet leivinuuniin, ettei asunto kylmety. Jos kaupunki tarjoa ihmisille minkäänlaista pakkoa, paitsi vastenmielisiä virastokäyntejä ja lomakkeiden täyttämistä, on luonnollista etsiä sitä pakkoa kaupungin ulkopuolelta.

Enkä tiedä olenko koskaan aiemmin puhunut yhtä kauniisti modernin teknologian kirouksia vastaan, ja länsimaista vapauskäsitystä vastaan, mutta tämä onnellinen muistikuva kumpuaa omasta kokemuksestani, kun olen marraskuussa lämmittänyt mökkiä ja tuntenut kaiken vilun ja puutteen keskellä suurempaa primitiivisen vapauden tunnetta kuin koskaan ollessani vapaalla kaupungin yöelämässä, taskut täynnä rahaa, täydellisen keskittymiskyvyttömyyden tilassa.

Mutta kaikki ei ole tässä vielä sanottu, ja juttu jatkuu vielä...

Orjuudessa elämisen hinta-laatu

Eli mietelmiä suurkaupungista sekä epärationaalisen psykologian tunnistamisesta omassa elämässä.

Olen joutunut myöntämään, että eräät suuret inhimilliset haasteet ovat vielä paljon suurempia kuin olen ennakoinut.

Esimerkiksi kehon hyvinvointi suhteessa onnellisuuteen. Sitä voisi parikymppisen hybreksessä kuvitella, että pelkällä tahdonvoimalla voi kestää ne pienet epämukavuudet, joita koituu vaikkapa syömisestä tai nukkumisesta säästämällä.

Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Tämä voisi toimia romaanin aloituslauseenakin: Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Romaanissa en tosin jatkaisi sitä näin suoraviivaisesti: Tarkoitan tietenkin sitä, että ruumis ja alemmat vaistotoiminnot suostuvat tekemään kompromisseja, kun niille luvataan, että keski-iässä sitten herkutellaan ja myös harrastetaan enemmän liikuntaa, kun työn vaatimus rutinoitumisen kautta vähenee samassa suhteessa kuin palkka kohoaa.

Kun keski-ikä koittaa, mutta elämä ei muutukaan aiempaa helpomaksi, on aivojen aina vain vaikeampi perustella sitä, kuinka se on pitänyt mahan tyytyväisenä puhumalla pian koittavista työsuhde-eduista ja luksuselämästä.

Maha ottaa omansa nyt eikä heti. Kokouspöytään ilmestyy salaatin paikalle voisilmäpulla. Perjantainen oluttuoppi vaihtuu jokailtaiseen olutlasilliseen stressaavan työpäivän päätteeksi. Kuntosalikortti vaihtuu isompaan autoon, jotta maha mahtuisi mukavasti ratin taakse.

Kaksi myöhempääkin kappaletta voisivat ehkä olla samasta romaaninaloituksesta, vaikka en ole niitä kursivoinut. Sanotaanhan, että romaani on kuin sika, että se syö melkein mitä tahansa.

Itse olen onnistunut pitämään vyöni kutakuinkin alkuperäisessä kuosissa. Uusia reikiä ei vielä ole tarvinnut lisätä, vaikka olutta on kulunut.

Olen myöntänyt itselleni ennen kaikkea sen, että aivot tarvitsevat lepoa. Väsynyt tajunta huutaa rasvaa ja sokeria. Riittävät yöunet ovat yksi terveyden tukipilari. Pidän myös vuosittaisen paastoviikon, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kahvistakin pidän taukopäiviä, mutta kuntosalikorttia ei ole. Elintaso ei siihen ihan riitä.

Kaupunkiin liittyvät kauhut

Eräs psykologiani heikko kohta ovat metsästäjä-keräilijän geenit. Olen selkeämmin paikkaa vaihtava eläin kuin yhdessä paikassa samaa työtä tekevä maanviljelijä, Se on varsin yleinen ad-hd-ihmisiä yhdistävä piirre: levottomuus, jota tylsä ja yksipuolinen työ tai vaihtelun puute aiheuttavat. Monille muillekin tämä ongelma on toki tuttu, mutta itselleni rutiinien kehittäminen tai säännönmukaisuuksille altistuminen on ylitsepääsemätön ongelma.

Tarkemmin sanoen en pääse asiasta yli, ali tai ympäri. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan se, että palaan metsään.

Metsässä käveleminen tutkitusti rauhoittaa, mutta joillekin metsä on arjen pientä luksusta, toisille se on lääke. Ilman sitä lääkettä ei mieli pysy kasassa. Kaupunki muuttuu ahdistavasta shakkiruudukosta konkreettiseksi vankilaksi.

Maanviljelijän geeneillä laajemmin varustettu, useita sukupolvia kaupungissa asunut ja asteittain sinne sopeutunut henkilö omistaa kaksi menestyksen kannalta tärkeää ominaisuutta:
1.) Hän osaa odottaa palkintoa.
2.) Hän osaa iloita tasavertaisen hyvin (rationaalisesti) sekä työstä että sen saavutuksista.

Itsekin osaan odottaa palkintoa sikäli, että olen tehnyt paljon työtä kirjallisen urani eteen. Olen elänyt erittäin pienillä tuloilla uskotellen itselleni, että asiat muuttuvat paremmiksi: kannattaa hakea kouluun, kannattaa opiskella elämää, eikä vain työtä varten...

Vaikeampaa minulle on iloita asioista, jotka marxilaisen termistön mukaan edustavat työstä vieraantumista.

Jos esimerkiksi mökillä pilkon puita ja sytytän tulen takkaan, saan suunnatonta iloa siitä, että en joudu olemaan kylmissäni.

Jos sen sijaan teen työtä, josta saan rahaa, jotta voin maksaa kaupungissa sähkö- ja lämmityslaskuni, en saa samanlaista tyydytystä. Tunnen vain että rahaa tulee ja rahaa menee.

Osaa selittää itselleni, että nyt minun pitäisi iloita siitä, etten joudu olemaan sään armoilla, mutta en osaa kokea sitä iloa. Tästä syystä puhun psykologisesta epärationaalisuudesta: järkeni ja tunteitteni välillä on katkos, joka on yleisinhimillinen, mutta jota en osaa ratkaista.

Minulle ratkaisuksi tuntuu kelpaavan vain se, että määräajoin käyn mökillä tuntemassa sitä onnellisuutta, jota kaupungissa en koe.

Olen onnellinen, jos kerään sieniä tai marjoja, jos kalastan, kaadan puita, hakkaan halkoja ja lämmitän saunan.

Jos käyn kaupasta hakemassa samat elintarvikkeet tai lämmitän saunan nappia painamalla, on hyvin vähän mitään tekemistä sillä, olenko ansainnut sen työllä tai olenko vapaamatkustaja. Tunnen lähinnä tyhjyyttä, jota reunustaa vuoroin tylsistyminen tai pakokauhu.

Vähäistä iloa tuottavat ponnistelut aina vain vähemmän palkitsevan elintason saavuttamiseksi

Jotain siinä kuviossa on pielessä, kun miljoonat istuvat sohvalla pelaten Skyrimiä tai World of Warcaftia, joita olen aiemmin nimittänyt (suurella kunnioituksella) sienestyssimulaattoreiksi.

Olen saanut oikeassa metsässä oikeiden sienten perässä juoksemisesta monin verroin konkreettisempaa iloa kuin keittäessäni taikajuomia kokoamistani yrteistä jossain fantasiapelissä.

Tuolla ulkona on avoimen maailman peli, jossa on paljon enemmän vapauksia kuin missään ihmisen suunnittelemassa pelimaailmassa. Ongelma on lähinnä se, että kaupunkien ja luonnon tarjoamien vapauksien välillä on suuri ero. Koskaan en ole kokenut sellaista yltäkylläisyyttä kaupungissa, jota olen kokenut vetäessäni veneeseen suuren ahvenen toisensa perään tai kahmiessani korin täyteen täydellisiä herkkutatteja.

Kaupungeissa enin osa tilasta on kiellettyä: kahleiden sekä kaltereiden pilkkomaa, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Voit vaikka tehdä kadulla kulkiessasi laskelmia siitä, miten monet kaikista ovista Helsingin keskustassa sinulle avautuvat. Huomaat, että joka paikassa on monin verroin enemmän suljettuja ovia - niitä vain ei merkitä yhtä selkeästi kuin avoimia ovia, joista asiakkaan toivotaan astuvan sisään. Suljetut ovet vievät lukuisiin yksityisiin tiloihin, varastoihin sekä huoltokäytäviin. Jopa avoimena olevat tilat lähes aina edellyttävät rahaa, jotta niissä olisi mitään mieltä asioida.

Ihmisten väenpaljous keskittyy muutamiin vapaisiin tiloihin, kuten puistoihin tai kävelykaduille. Jos jossakin on vapaata tilaa, voit olla lähes varma, että se on täynnä parkkiin ajettuja autoja tai turisteja.

Kaupunki on äärimmäisen suljettu tila, kaikkea muuta kuin avoimen maailman simulaattori. Kaupungissa on erittäin suuri houkutus paeta todellisuutta simulaattoriin, jossa maailma todellakin on vapaa tutkimusmatkoille sekä arvostuksen tai varallisuuden kehittämiselle.

Tietokonepelit ovat kuin huumetta, koska melkein kuka tahansa havaitsee hyvin äkkiä, että ne palkitsevat meidän alkukantaista metsästäjä-keräilijän mieltämme tehokkaammin kuin todellisuus - etenkin kaupunki, joka on putkijuoksu työhön ja takaisin, joka on puolestaan vain yksi pakollinen leveli elämän mittaisen uraputkijuoksun sisällä.

2000-luvun elämä on taistelua itsearvostuksesta, mutta samaan aikaan se on myös pidempää modernismin jatkumoa, jossa työ ja palkinto ovat etääntyneet toisistaan. Vieraantuminen ei ole kuitenkaan kapitalistien juoni, vaan se liittyy laajemminkin siihen kuinka ihminen on biologisesti ja psykologisesti jäänyt jälkeen teknologisessa kehityksessä. Meitä ei ole suunniteltu istumaan ja silti me istumme. Meitä ei ole suunniteltu tuijottamaan vain lähelle ja silti me katsomme vain lähelle (konkreettisesti, kun katsomme ruutua, jolloin yhä useammat tarvitsevat silmälasit).

Mitä paremmin teknologia tyydyttää meidän biologiset perustavat tarpeemme, sitä vakavammin me tulemme tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Ilman perustavia tarpeita tyydyttävää työtä me olemme hyödyttömiä itsellemme. Ilman resursseja ja vapauksia, jotka mahdollistaisivat korkeampia tarpeiden, kuten taiteellisten tai tieteellisten päämäärien tavoittelemisen, me olemme tarpeettomia muille ihmisille.

Ja kuitenkin paradoksaalisesti alempien tarpeiden tullessa tyydytetyiksi napin painalluksella, me näemme yhteiskunnan tekevän aiempaa vaikeammaksi korkeampien tarpeiden tyydyttämisen.

Näin me olemme tuplasti tarpeettomia, ja joudumme entistä kovemmin taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että olemme vain orjia kaupungissa, joka ei meitä palvelukseensa edes haluaisi.

Mietteitä keskenjättämisen kirouksesta

Eilisiltana mieleeni taas jostain syystä palasi monta keskeneräistä projektia. Usein muistan juuri nukkumaan mennessä mitä kaikkea on jäänyt tekemättä.

Viime vuonna toimitin kaksi kirjaa, osallistuin antologiaan, aloitin uuden blogin Uusi Suomi -verkkopalvelussa ja julkaisin yli sata kirjoitusta Pikkujättiläisessä. Kuluneesta vuodesta on silti helppo muistaa vain asiat, joita ei syystä tai toisesta ehtinyt saattaa loppuun.

Eniten harmittavat kirjaprojektit joita en millään osaa saattaa loppuun. Kirjoitan uutta ja uutta, mutta en koskaan saa esseeteoksiani valmiiksi. Pitäisi olla joku muu sanomassa, että nyt riittää. Ota tuo ja tuo teksti, jätä nuo pois ja korjaa ehdottomasti tuo kohta - entä mitä ihmettä tässä kohtaa tarkoitat?

Pöytälaatikossa minulla polttelee etenkin viisi käsikirjoitusta, jotka kaikki edistyivät viime vuonna tuntuvasti. Sadan julkaistun tekstin ohella kirjoitin varmaan enemmän julkaisematta jääneitä tekstejä kuin koskaan aiemmin. Projektit siis etenevät, mutta eivät valmistu.

Hyvin valmiilta tuntuu  esimerkiksi 1.) Verraton relativismi. Olen käsikirjoituksessa lähestynyt aihetta järjestelmällisemmin kuin blogissa, mutta sisällöt ovat melko lailla samoja. Pääargumettinani edelleenkin on, ettei filosofian historian aikana ole kirjoitettu kunnollista relativismin puolustusta, koska relativismi ei totuudellisuudestaan huolimatta toimi hierarkisena ideologiana, joka kykenisi hallitsemaan suurta liikettä.

Kyse on myös uudesta humanistisesta, tarvekeskeisestä epistemologiasta. Relativismi ehkä valottaa kaikkein parhaiten sitä ongelmaa, joka arvojen ja realiteettien välillä vallitsee. Silti edes tiedettä tekevät ihmiset eivät kaipaa reflektiota ja itseanalyysiä, vaan selkeän narratiivin, joka saa maailman näyttäytymään sopivan yksinkertaisena ja esittää heidät itsensä sankareina. Relativismin puolustus rakentaa sillan eksistentialismin, tieteellisen maailmankuvan ja uskontopsykologian välille. Relativistinen tieto-oppi pureutuu etenkin siihen ongelmaan, miksi tieteen vastaukset eivät kelpaa. Ihmiset eivät tahdo vastauksia, vaan tarinoita ja tarinat perustuvat puolueellisuuteen. Relativismi ei siis varsinaisesti uhkaa tieteellistä maailmankuvaa, vaan sitä mytologiaa, joka myös tieteen on itsestään kerrottava. Sen on luonnollisesti oltava sankaritarina: kuinka tiede vapauttaa meidät taudeista, köyhyydestä ja sodista - vaikka se samaan aikaan on synnyttänyt resistantteja bakteereja sekä ilmastonmuutoksen ja ydinsodan uhkakuvat. Relativistille on surullisen ilmeistä, että tiede tarvitsee puolueellista historiankirjoitusta voittaakseen kilpailijansa myös lohdun tarjoajana, mikä on yksi kaikkien maailmankuvien välttämätön komponentti.

Tarvekeskeinen epistemologia lähestyy tietoa muun muassa maslovilaisen tarvehierarkian kautta, eli näkee tietämisen osana turvallisuutta, sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja identiteettiä. Vaikka tieteellisen tiedon perustana olisi totuus ja sen metodilogia tähtäisi uskomusten kiistämiseen, sen täytyy kyetä luomaan turvallisuutta ja siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhka on niin vaikea iskostaa suurin kansanjoukkoihin.

Vaikka aihe on tärkeä, niin jotenkin minulla on sellainen fiilis, ettei tällaisen lopputuleman esittäminen kirjassa lopulta miellytä mitään osapuolta. Lähdin siitä, että relativismi edistäisi tiedettä, koska se selittää miksi tiede junnaa paikallaan kisassa uskontoja vastaan, mutta vastaus on vain se minkä jo tiesimme: Jääkausi tulee todeksi, kun tehdään söpö piirroselokuva jääkaudesta, ja dinosaurukset tulevat todeksi kun tehdään Jurassic Park. Tiede popularisoidaan faabeleilla, kuten muutkin katsannot. Ei se ole sen kummempaa. Maailmankuvan on voitettava ihmiset puolelleen mahdollisimman varhain. Enemmistö jää aina sille kannalle, johon hänet on kasvatettu. Argumentin perinpohjainen vaatii tuekseen kirjan, mutta muustakin on relativismissani toki kysymys. Haluan sanoa liikaa ja siksi työ kestää ja kestää. Tunne turhan työn tekemisestä on silti vahvasti läsnä. Haluaisin, että kirjan jokainen sivu puolustaisi olemassaoloaan myös taidokkaalla kielellä. Jotenkin en luota siihen, että tiedeyhteisö haluaisi suhtautua omiin totuuksiinsa narratiivina, Siksi haluan rakentaa narratiivin, joka pakottaa lukijan puolelleen taidokkaalla retoriikalla. En voi vedota siihen, että olen professori ja siksi minua kannattaa kuunnella.

Epäilen kykyjäni, mutta viime aikoina olen lukenut tietokirjoja myös kallella päin. Jotkin arvostettujenkin kustantamoiden kirjat ihmetyttävät joko tyhjänpäiväisyydellään tai heikolla kirjallisella laadulla. Ymmärrän jos alan parhaan asiantuntijan teos ei aina ole kielellisesti korkealuokkainen, mutta lopputuloksessa usein näkyy myös kiire, laiskuus tai välinpitämättömyys keskimääräistä lukijaa kohtaan. Lauseita olisi helppo yksinkertaistaa katkomalla pitkiä virkkeitä tai korvaamalla liikoja sivistyssanoja ymmärrettävimmillä suomenkielisillä sanoilla. Pelkään, että kirjoja liian usein julkaistaan vain meriitiksi, eli oman ansioluettelon täytteeksi - tai sitten niiden lukijakunnan ajatellaan jäävän suppeaksi vaikka miten nähtäisiin vaivaa. Toki olen lukenut myös kirjoja, jotka tekevät suuren vaikutuksen. Niitäkin on tarkoitus esitellä ja suositella.

Harmittaa, etten ole kirjoittanut arvostelua jokaisesta lukemastani kirjasta. Se tuntuu niin helpolta idealta, mutta kyllähän se veisi aikaa ja energiaa. Jos vuodessa lukee vain 40 kirjaa, ja jokaisesta kirjoittaa tunnissa lyhyen selostuksen, se vie kokonaisen työviikon, eli vähintään sen 40 tuntia. Onhan se paljon tietenkin vaadittu ilmaisesta työstä, mutta voisin myös tarjota arvosteluja. Sitten menisi taas lisää aikaa sähköpostien kirjoittamiseen ja niihin vastaamiseen. Jotenkin minun moraalini silti vaatii minua palvelemaan tiedettä ja taidetta antamalla palautetta hyville tekijöille. Toistaiseksi olen lähinnä suututtanut kustantamoita haukkumalla niiden surkeimpia julkaisuja.

Ihan tyhmää kun sitä järjellä miettii. Huono julkisuus on myös julkisuutta ja kaikin tavoin fiksumpaa olisi kirjoittaa vain kirjoista jotka ansaitsevat sen että ne huomioidaan. Sillä tavoin voisi kehittää kallisarvoitta positiivista elämänasennetta. Se olisi kaikin tavoin fiksumpaa.

Eniten olen tainnut vuoden sisällä kirjoittaa 2.) vapaudesta sekä taloudesta. Loin Uuden Suomen blogin juuri siksi, että voisin irrottaa ajankohtaiset taloudesta ja politiikan aiheet ainakin omasta mielestäni ajattomista aiheista, jotka enemmänkin ovat Pikkujättiläisen heiniä.

Olen pitkään uumoillut, että blogger ei ole kovin häävi alusta klikkejä ajatellen. Halusin myös lyhentää kirjoituksia ja provosoida suoremmin. Olin silti yllättynyt kun huomasin, että jo paria ensimmäistä Uuden Suomen kirjoitustani jaettiin facebookissa yli sata kertaa. Ja sitten tuli tämä jytky Sanni Grahn-Laasosesta, joka keräsi 8,500 jakoa ja 100.000 klikkausta, eli ahmi kerralla melkein saman verran lukijoita kuin Pikkujättiläisen kaikki kirjoitukset yhteensä. Parempiakin olen kirjoittanut, mutta ajankohtaisuus...

Verraton relativismi ja Parempaa vapautta ovat melko varmasti projekteja, jotka ennemmin tai myöhemmin saatan loppuun. Runokäsikirjoituksia minulla on taaskin työn alla kaksi samaan aikaan. Toinen jatkaa aiempien viitoittamalla tiellä ja toinen ottaa suurempia riskejä.

Verrattoman relativismin jälkeen haluaisin keskittyä 3.) humanismin puolustukseen, joka myöskin käsittelee tietoteoriaa. Kirjan perustan haluan valaa tukevaksi, sillä yhtenä motivaationa on puhe, jota tuon tuosta kuulee humanismin epätieteellisyydestä. En jaksa kuunnella sellaista paskanjauhamista insinööreiltä tai luonnontieteilijöiltä, jotka eivät edes tiedä mistä he puhuvat. Media vääristää monien ihmisten käsitystä ihmistieteistä, sillä otsikoihin usein nousevat tutkimukset, jotka ovat jollain tavoin hullunkurisia tai joiden väittämät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Projektieni saattamista valmiiksi vaikeuttaa luonnollisesti aiheiden megalomaanisuus. Tehtävä ei ole helppo, jos lähtee siitä, että esimerkiksi vakuuttaa Ruotsin kuningasperheen ja Nobel-lautakunnan siitä, että ihmistieteilijöille tulisi myöntää yhteinen Nobel-palkinto.

Mielestäni on itsestäänselvää, että humanistien tutkimuskenttä, eli kulttuurien moninaisuus sekä ihmiolento oikkuineen, muodostaa suurimman mahdollisen haasteen. Tämän mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä humanisteja tulisi kannustaa huippusuorituksiin, sillä ihmisen syvemmässä ymmärryksessä lepää esimerkiksi toivomme saada poliittinen ratkaisu ilmastopäästöihin, lihansyönnin tuhoihin tai eliölajien . Luonnontieteet ehkä valottavat meitä siitä vaarasta, joka planeettaamme uhkaa, mutta humanismi voisi antaa vastauksen siihen, kuinka tuo tietoisuus taotaan äänestäjien ja päättäjien kalloihin.