Toksinen individualismi

Individualismi on tietenkin pääosin positiivinen termi ja siihen yhdistetään positiivisia arvolatauksia. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että individualismi olisi huonompi vaihtoehto kuin kollektivismi, vaikka olen kritisoinut ihmisten siihen liittyvää sinisilmäisyyttä aiemmissa kirjoituksissani.

Olen saanut kokea, että minua syytetään kommunistiksi, tai joskus jopa jonkun sortin militantiksi, koska olen sanonut, että "individualismiin" liittyy ongelmia. Sama tilanne, jos olen kritisoinut liian kärkevästi "vapautta". Nykyään sentään vapaudesta saa puhua kriittiseen sävyyn, koska on nähty kuinka vapauden mallimaa Yhdysvallat on julistanut sotia "vapauttaakseen" kansakuntia, vaikka vapaus on ollut vain kulissi, jonka suojissa on esimerkiksi viety maan öljyvaroja. Muutos alkoi hitaasti 90-luvulla, Neuvostoliiton murennuttua, mutta se on ollut hidasta.

Koska en ole kommunisti, enkä edes äärivasemmistolainen, tahdon tässä kohtaa muistuttaa, että Neuvostoliiton sanomalehti oli nimeltään Pravda, eli totuus, vaikka siinä valtiossa sai kaikkea muuta kuin lausua ääneen totuuden.

Suurten sivilisaatioiden pyhimmistä arvoista näyttää herkästi tulevan pelkkä tyhjä symboli, ja arvot asteittain rapistuvat juuri siksi, ettei niistä ole lupa puhua pahaa. Tästä johtuen ei arvojohtajien ajatusmaailmaan tai tekoihin voida vaatia korjausliikkeitä, kun aika sitä edellyttäisi. Pyhin arvo on pian kuin pimeä komero, jonne tungetaan kaikki rojut, koska se on pyhyyden esiripun takana, minne on kätevä luutia epäkohtia pois vieraiden silmistä. Näin sivilisaatio rapistuu juuri korkeimpien ihanteidensa kautta. Tämä teesi on yksi oman filosofiani kulmakivistä. (Luultavasti Platon tai Aristoteles on jossain siitä jo aiemmin selittänyt, kuten yleensä aina.)

Olen siis puhunut individualismista pahaa, vaikka se on pyhä, ja huomannut, että minua kuullaan täysin väärin, koska minut oletetaan individualismin viholliseksi, siis viholliseksi.

Tästä syystä en enää puhu individualismista, vaan "toksisesta individualismista", joka on eri asia. Toksinen individualismi on individualismia, jota käytetään vallan ja epäoikeuden välineenä. Se on individualismia, joka on ohittanut parhaat päivänsä ja härskiintynyt.

Mitä on toksinen individualismi?

Käsitteen merkityskentän ja ilmiömaailman syvällinen selittäminen edellyttäisi kokonaista kirjaa. Sellainen on kyllä tekeillä, mutta kirja ei mahdollisesti koskaan valmistu, koska tekeillä on myös 30 muuta kirjaa filosofisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tämä on siis vain pintaraapaisu.

Aloitan toksisen individualismin perusmerkityksen selittämisen hyvin karkeasti, jotta tietäisimme, minne suurin piirtein katsomme. Nämä esimerkit haiskahtavat sosialismilta, mutta pyydän sitä anteeksi. Kohde, johon yritän viitata, seisoo sosialismin takana. Jos katsot sosialismista eteen päin, hieman oikealla, näet toksisen individualismin seisomassa kahden koivun välissä.

Toksinen individualismi tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että katsomme yksilöä silloin kuin se meille parhaiten sopii, ja kun tulkinta vahvistaa meidän olemassaolevaa maailmankuvaamme. Jos siis esimerkiksi osallistumme leikkiin, ja voitamme, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kyse oli taitolajista. Me olemme taitavia, siksi voitimme. Jos joku toinen voittaa, sanomme että kyse oli tuurista, tai peli oli epäreilu.

Käsityksemme yksilön tai olosuhteien vaikutuksesta vaihtelee subjektiivisesti, emmekä näe tasapuolisesti milloin on kyse sosiaalisista rakenteista ja milloin yksilön taidoista.

Kyllä, tätä on tutkittu: winners-think-success-was-earned-even-if-it-was-down-to-luck

Ilmiötä selittää myös kognitiivinen vinouma nimeltään "Selviytymisharha" (Wikipedia)

Karkeasti ottaen toksisessa individualismissa on kyse siitä, että jos me itse tai kaverimme voittavat, tai jos poliittinen maailmankuvamme on kovastikin oikeistolainen, olemme taipuvaisia sanomaan, että on yksilön oma vika, jos hän ei pärjää koulussa, urheilussa tai työelämässä.

Jos katsotaan koko kuvaa, huomataan ehkä, miten urheilijalla A on henkilökohtainen lajivalmentaja, apuraha, menestyksekäs seura tukenaan sekä hyvät harjoittelupaikat. Urheilijalla B on puolestaan vakituinen duuni ja hän harjoittelee vapaa-ajallaan, ilman valmentajaa.

Jos todetaan yksituumaisesti, että urheilija A on lahjakkaampi ja ahkerampi kuin urheilija B, on kyse toksisesta individualismista. Katsotaan selityksessä pelkkää yksilöä, eikä hahmoteta kokonaiskuvaa, tunneta henkilöiden taustaa tai muita muuttuja - siis etsitään vikaa tai ansiota yksilöstä tilanteessa, jossa se on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta.

Tämä saattaa hyvinkin johtaa meidät lähemmäs sosialismia, mutta se ei ole sama asia kuin sosialismi. Toksinen individualismi on selitysmalli, joka estää meitä näkemästä selityksiä silloin, kun tarvittaisiin tuloksia. Jos katsotaan vain yksilöä, ja kiitetään tai syytetään häntä, ei kyetä parantamaan tuloksia, jotka johtuvat siitä, että vika on tavalla tai toisella yhteisössä.

Ajatellaan yksilön kehittymisen edellyttävän vaikeuksia ja karaistumista

Suomi on ajoittain vaikuttanut varsinaiselta individualismin mallimaalta, kenties siksi, että elimme niin lähellä Neuvostoliittoa ja opimme suhtautumaan idän kollektiivisiin harjoittelumenetelmiin "punakoneena", josta emme halunneet ottaa mallia.

Meillä on myyttejä sitkeistä urheilijoista, jotka harjoittelevat itsekseen, ilman tukijoukkoja, ja sitten hakevat parit kultamitalit olympiakisoista. Vaikka vastustamme kollektivismia, me olemme tuudittautuneet hyvin rajuotteisen individualismin harhaan ja siksi emme riittävästi tue yksilöä - eli päädymme juuri tekemään käänteisesti sitä, mitä individualismi edellyttäisi. Jätämme lahjakkaita ihmisiä heitteille, koska ajattelemme, että kyllä he siitä sisuuntuvat kunhan riittävästi kohtaavat vastoinkäymisiä ja purevat hammasta.

Sisu saattaa toisinaan olla yksi toksisen individualismin taustatekijöistä, mistä syystä meidän on erityisen vaikea kohdata ongelmaa. Sisu on meille pyhä asia, sisussa ei ole mitään moitittavaa, ei saa olla.

Kun norjalaiset hiihtäjät saavat kymmenkertaisesti apurahoitusta ja parhaat harjoitteluolosuhteet, meillä pusketaan yksin läpi pelkällä sisukkuudella.

Se on sitä toksista individualismia, ja tämä oli pahasti sanottu.

Syntagma, eli suomeksi "niputtaminen"

Eilen ilmestyi YLE:n sivuilla kirjoitus:
Miksi samat ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta ja vastustavat maahanmuuttoa?

Kirjoituksessa (mielestäni hieman yksisilmäisesti) selitetään näiden tiettyjen mielipiteiden, eli maahanmuuton ja ilmastoskeptisyyden linkittymistä epätasa-arvon hyväksymisellä ja kovien arvojen oikeistolaisuudella.
Minua ei nyt kiinnosta tämä yksittäinen kahden näkemyksen välinen korrelaatio, vaan se laajempi ilmiö, että tietyt arvot herkästi niputtuvat yhteen, vaikka ne synnyttäisivät ristiriidan henkilön maailmankuvassa. Vastaavanlaista arvojen, asenteiden tai näkemysten niputtamista harrastetaan myös vasemmalla ja ylipäändä missä tahansa kuplassa, joka toimii kaikukammiona ja jossa muodostuu sosiaalista painetta olla jotain tiettyä mieltä:

Niputtaminen on erityisen yleistä jenkkilässä, missä poliitiset näkemykset ovat kärjistyneitä, kuten myös jutussa todetaan:

– Yhdysvalloissa on menty niin pitkälle, että ihmiset saattavat päättää, uskovatko ilmastonmuutokseen sen perusteella, kannattavatko republikaaneja vai demokraatteja, sanoo tutkija Kirsti M. Jylhä Tulevaisuuden tutkimusinstituutista Tukholmasta.

Mielipiteiden niputtaminen on yhdysvalloissa käytännön sanelemaa, koska vaalijärjestelmä tukee kaksipuoluejärjestelmän syntyä ja kaikkien ryhmien on mahduttava jompaan kumpaan kahdesta vaihtoehdosta. Siellä tietyt kiistakysymykset niputtuvat (abortti + verot + aselait), mistä sitten samat asenteet herkästi heijastuvat myös muiden maiden politiikkaan. Tätä heijastumista voimistaa se, että Yhdysvalloissa myös mediat ovat sidoksissa puoluepolitiikkaan, eikä uutisointi ole lähes koskaan puolueetonta.

Vaalien alla keskustelussa ja gallupeissa näitä tiettyjä kärjistyneitä kysymyksiä toistellaan ja ehdokkaat pyrkivät odotusten mukaan mielistelemään omaa äänestäjäkuntaansa. Lopulta aika monet ihmiset huomaavat, että toinen puolue on 90% heidän kanssaan samaa mieltä, tai oikeammin, että heidän omat mielipiteensä ovat muotoutuneet vastaamaan sitä puoluetta, jota hidän kaverinsa äänestävät.

Ihmisillä on tietenkin hämmästyttävä kyky ohittaa ristiriidat ja sopeutua yhteiseloon, jos se edistää heidän etujaan. Niinpä samat ihmiset ovat Pro Life (eli vastustavat aborttia), mutta kuitenkin kannattavat kuolemantuomiota, koska republikaanit ovat "God Bless!"-asenteella tehokkaammin mielistelleet uskovaisia sekä heikosti koulutettuja maalaisjuntteja. Jeesuksen paluuta odottavat kirkossakäyvät perheenisät shoppailevat rynnäkkökivääreitä ja suhtautuvat rasististi laupiaisiin samarialaisiin, koska Raamatussa ei sanota niin, mutta koska Republikaaneissa tällaiset asenteet sekoittuvat ja niputtuvat.

Samaan aikaan Demokraateilla on tietenkin omat ristiriitansa, koska heidän strategiansa on ollut haalia äänestäjiksi vähemmistöjä, vaikka entisten orjaperheiden tai meksikolaisten maahanmuuttajien todellisuus on varsin kaukana New Yorkin ja Kalifornien teknohipstereiden IPA-elämäntavasta.

Ei ole tietenkään puhdasta sattumaa, miksi juuri tietyt asenteet niputtuvat yhteen, mutta sen jälkeen niitä on vaikea erottaa toisistaan. Demokraateilla ja republikaaneilla on omat mediansa, jotka tuuttaavat niiden omaa totuutta. Sen jälkeen on vaikea erottaa asioita toisistaan, kun ihmisillä on taipumus valita puolensa ja joukkueensa, jonka paitoja kantavat ja joiden taklaus näyttää aina puhtaalta. Toki on ihmisiä jotka eivät niputa automaattisesti asioita yhteen, mutta monet ovat poliittisesti laiskoja ja omaksuvat suoraan oman kuplansa yleisimmät asenteet. 

En kiistä, ettei taustalla olisi psykologisia persoonaan ja maailmankuvaan liittyviä syitä, mutta sen jälkeen, kun ryhmässä tietty ajatusmaailma on saanut enemmistövalllan, mielipiteet lyödään lukkoon poliittisten iskulauseiden, laulujen ja meemien kautta, ja sitä on hankala muuttaa. Ilmiö on olemassa ilman politiikkaa, mutta se voimistuu sitä kautta.

Jos olet vapaa-ajattelija ja muodostat itse mielipiteesi, sinua pidetään kummassakin leirissä epäilyttävänä.

Syntagma käsittelee juuri tätä niputtamista erona paradigmaan

Kirjoitus palautti mieleeni tärkeän käsitteen, jota tutkiskelin viitisen vuotta sitten. Kirjoitin aiheesta Aukea.net-sivustolle sarjan pohdiskeluja, joista viides ja viimeinen käsittelee "syntagmaa": Aukea: Mietiskelyjä maineesta - Paradigma & Syntagma

Samuel Lansleyn postuumisti julkaistu "Part 2" (lähinnä vihkosena, jota on käytetty yliopistomateriaalina), eli jatko-osa Thomas Kuhnin Paradigma-klassikolle tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta.

Lansleyn idea oli "syntagman" käsitteen avulla tutkia sitä, onko jokin kulttuurinen yhteenliittymä rationaalista (universaalia), poliittista (paikallista) vai arbitraarista (satunnaista)? Muitakin erotteluja on, mutta nämä kolme toistuivat käsikirjoituksessa.

Kulttuurisilla yhteenliittymillä voidaan tarkoittaa monia asioita, kuten esimerkiksi valkoviinin juomista kalan kanssa (Lansleyn oma esimerkki). Tämä vaikuttaa ensialkuun universaalilta, minkä tähden Langley nimesi sen universaaliksi. Tästä päästään kantilaiseen (aposteori) ja relativistiseen ongelmaan, jota en tahdo enempää käsitellä, mutta kyse on myös paikallisesta yhteydestä. Tiettyjen alueiden kalojen ja tiettyjen alueiden puna- ja valkoviinien yhteensovittaminen ei ole aivan yksinkertaista, kuten viiniharrastajat tietävät. Itse esimerkiksi tykkään savulohen kanssa juoda ennemmin burgundilaista punaviiniä kuin valkoviiniä, mutta ei siitä nyt enempää...

Ihmiset oppivat syntagmaattiseti, että tietyt asiat liittyvät yhteen, mikä liittyy tekemiseen, identiteettiin ja estetiikkaan:

Pojat + sininen / tytöt + pinkki

Vasemmistolaisuus + punainen / oikeistolaisuus + sininen

Miehet + lihansyönti / naiset + kasvikset

Miehet + autot / naiset + hevoset

Nämä esimerkit liittyvät sukupuoleen, mutta sukupuoliasioissa sygtagman valta on selkeästi vahvempaa kuin paradigmalla.

On vaikea selittää lyhyesti millä tapaa paradigmaattiset ja syntagmaattiset erot määrittyvät Lansleyn filosofiassa, koska se on monimutkaista ja koska se perustuu postuumeihin raapustuksiin. Viime aikoina syntagmaattisen ulottuvuuden on huomattu vaikuttavan paljon voimakkaammin, mikä on tuonut teorialle painoarvoa.

Paradigmaattiset systeemit selitetään osien keskinäisen riippuvuuden mukaan, yhtenäisteorian avulla. Syntagmaattiset linkit sen sijaan vain yhdistyvät, koska ihmiset näkevät ne yhteenkuuluvaisiksi assosiaatioiden, intuitioiden ja käytännön kautta.

Isänmaallisuus ja metsästäminen esimerkiksi voidaan yhdistää toisiinsa teoreettisesti, jos katsotaan, että kumpaankin liittyy aseita ja perinteistä miehuullisuutta ja eräjormailua. Kyse on kuitenkin rationaalisesta syntagmasta, jota on vahvistettu poliittisella syntagmalla.

Joskus syntagman rationaalisuus murenee, kuten on suurelta osin käynyt, koska sotia ei enää ratkota pyssyillä vaan propagandalla ja hävittäjillä. Tällöin herkästi käy, kuten Lansley ennusti, että syntagma vahvistuu, koska sen poliittinen puoli ja identiteettimerkitys saa voimaa nostalgisuudesta. Ryhmä siis alkaa entisestään korostaa asioiden välistä yhteyttä, tyyliin: "Jos et metsästä, etkä ole isänmaallinen, et ole oikea mies!"

Jos rationaalisuus häipyy minimiin, poliittinen yhteenniputtamisen näennäisjärjellisyys saattaa lopulta luhistua, mutta joskus syntagma voi säilyä sukupolvesta toiseen.

Täysin arbitraatinen syntagma on yleensä jonkun tietyn henkilön motivoimaa (kuten ranskalaisten puhevikainen r-, joka tuli puheeseen, kun haluttiin matkia puhevikaista kuningasta, tai sitten sitä motivoi vastakkainasettelu, mikä tekee siitä poliittis-arbitraarisen. Jotkut esimerkiksi saattavat vastustaa järkevää käytöstä, koska se on leimallista heidän poliittiselle vastapuolelleen.

Myös nuorisokulttuurissa saattaa esiintyä sukattomuutta tai pipottomuutta talvella, koska aikuisilla on sukat ja pipot. Siinä on juuri se järki, että tehdään päin vastoin.

PS.
Näemmä palaan syntagmaa aina parin vuoden välein. Aukeassa julkaistu kirjoitus on vuodelta 2014, minkä lisäksi käsittelin syntagmaa Pikkujättiläisessä myös vuonna 2016:
2016/02/syntagmat-jalkiparadigmaattisen-yhteiskuntafilos

Aikomus on ollut kirjoittaa aiheesta paljonkin. Syntagmaa en aiemmin muista suomentaneeni "niputtamiseksi", joten tulipahan nyt sekin tehtyä. Jos vain olisi sitä kuuluisaa keskittymiskykyä, että jaksaisi lukea vähän lisää ja koota kaikki yhteen kunnolliseksi suomenkieliseksi selvitykseksi asiasta.

Luomiskertomuksen lähtökohdat, eli kuinka lapsi vaimennetaan

Tutkiskelin tänään Kevätpörriäistä vuodelta 1968. Äkisti alkoivat aivoissani pisteet yhdistyä ja tunsin tehneeni merkittävän havainnon. Sitä tapahtuu usein, ja olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen kriittisesti omiin oivalluksiini, jotten eksyisi liian syvälle paranoidin yksityisajattelun pyörteisiin.

Niinpä tarkistin, oliko oivalluksessani mitään perään. Kävin materiaalia uudellen läpi ja kyllä vain. Yhteydet olivat hämmästyttävän ilmeisiä. Intuitioni ei ehkä sittenkään keksinyt tyhjästä omiaan.

Olen lukenut elämäni varrella enemmän kuin yhden luomiskertomuksen. Jo pelkästään Vanhassa Testamentissa on kaksi eri versiota judeo-kristillisestä luomiskertomuksesta.

Kevätpörriäinen 1968

Kevätpörriäisessä lasten esittämissä kysymyksissä ja suurissa hämmästyksen aiheissa toistuivat lähes sellaisenaan samat kysymykset, joihin luomiskertomukset yleensä pyrkivät tarjoamaan vastauksen, kuten:
Miten ihmisten kieli tai kielet ovat saaneet alkunsa? Miten eläimet saivat nimensä? Miten maailma luotiin ja niin edespäin...

Yhteys kulttuurin ja ihmisluonnon välillä voi tietenkin kulkea useampaan suuntiin. Kristillinen kulttuuri ja varhaiskasvatus voivat houkutella lapset esittämään juuri tällaisia kysymyksiä, joissa he haluavat varmistuksen tai täsmennyksen esikoulussa ja uskonnonopetuksessa kuulemiinsa myytteihin. Lapsi toistaa samoja kysymyksiä, jotta saisi useammalta auktoriteetilta vahvistuksen itselleen tärkeisiin mysteereihin. Ja kun vastauksissa on pieniä eroja - tai kenties suurempiakin - lapsi hämmentyy ja kalastelee lisää täsmentäviä vastauksia täydentääkseen maailmankuvaansa.

Osa Kevätpörriäisen kysymyksistä sivuaa enemmän uskonnon aihepiiriä ja osa enemmän tieteen aihepiirejä.

Mallioppiminen ja varhaislapsuudessa opetettujen tarinoiden unohtuminen voivat motivoida tällaisia kysymyksiä, mutta yhtä hyvin voi olettaa, että lapset ovat esittäneet samoja kysymyksiä myös muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Pelkkä olettaminen ei tietenkään riitä. Tähän tarvittaisiin apua vertailevalta uskontotieteeltä ja kulttuurintutkimukselta. Ei vaikea haaste, mutta nojatuolista käsin on aina hyvä hillitä innostustaan.

Sen verran ehkä tiedämme - tai voimme kotimaassamme, itse kokemusperäisesti asiaa tutkia - että nämä kysymykset eivät taida olla kadonneet mihinkään, sitten vuoden 1968. Varmastikin myös valituissa ateistiperheissä 2000-luvulla kuulee samoja kysymyksiä yhä esitettävän. En tietenkään voi tietää, missä laajuudessa tämä tapahtuu.

Varovainen veikkaukseni on, että kaikissa?

Yhtä hyvin joku vuoden 1968 Kevätpörriäiseen valikoitunut kysymyssarja saattaa edustaa pientä otosta, jossa ilmenee vakavia valintavääristymiä. Yhteys luomismyyttiin on synnyttänyt toimituskunnan aikuisissa nostalgisia tuntemuksia, joten he haluavat julkaista juuri nämä lasten kysymykset satojen ja tuhansien joukosta. Harkiten tai alitajuisesti he tahtovat ylläpitää perinteitä sekä yhtenäiskulttuuria.

Olen ollut vahva sosiaalisten konstruktioiden puolustaja, ja olen sitä yhä, kunhan käsitteet on järkevästi rajattu, mutta sanottakoon silti, että nykyään enemmän kallistun strukturalistien kuin jälkistrukturalistien kannalle. Jälkistrukturalistinen oletus olisi tällaisen aineiston äärellä se, että kulttuuri on toisintanut itseään lasten kysymyksissä ja etenkin niiden seulonnassa, mistä on tuloksena sarja luomismyyttiä mukailevia kysymyksiä... kuten myös muita kysymyksiä, jotka sijoittuvat uskonnollisen maailmankuvan kontekstiin - tai käsittelevät vaikkapa Joulupukkia, jota tuskin kukaan lapsi pystyy itsenäisesti kehittelemään arkkityyppisten unikuviensa pohjalta.

"Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Alku rauan ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta." (Veden syntysanoja)

Ja huomattakoon, että myös Kalevalasta löytyy näitä samoja kysymyksiä ja niihin tarjottuja vastauksia. Kysymysten herättämä uteliaisuus ei siis vaadi kristillistä kasvupohjaa, vaikka tuntemamme Kalevala olisikin kristillisen modernismin vääristämä teos.

Strukturalistinen oletus lähtisi käänteisesti siitä, että kysymysten taustalla on jonkinlainen universaali ihmisluonto, josta kautta aikojen kumpuavat samat mysteerit. Kuka minä olen? Mistä me olemme tänne tulleet? Mikä tämä paikka on? Kuinka se on saanut alkunsa? Mitä on elämän tarkoitus?

Tämä on hyvä testi. Oletko maailmankuvaltasi - olettaen, että olet filosofian, humanismin tai kielitieteen kysymyksistä kiinnostunut ihminen - enemmän modernisti vai postmodernisti? Uskotko siihen, että ihmisyydessä on ikiaikaisia arkkityyppejä ja psykologista kaipuuta, joka ilmenee kaikissa ajoissa? Vai uskotko ennemmin, että ihminen on kulttuurinsa tuote?

Spontaaneja kysymyksiä ei ole.

Totta kai vastaus on järkevällä ihmisellä jotakin tältä väliltä, mutta kysymys on mielestäni valtavan oleellinen - suorastaan yksi 1900-luvun filosofian ydinkysymyksistä.

Myös Kevätpörriäinen voi toimia tutkimusaineistona, todistaen myös sen, etten sentään ihan turhaan yli vuosikymmentä istunut filosofian ja kirjallisuustieteen luennoilla. Vaikka off-topic liittyy nyt enemmän romaaniin, jota työstän. En halua poiketa siitä liian kauas, innostua esimerkisi metafysiikasta tai taas kerran palata relativismiin.

Sen sijaan aion tehdä pienen syrjähyppäyksen itämaisiin uskontoihin, sillä niistä löytyy samoja kysymyksiä, mutta eri järjestyksessä priorisoituna.

Kuvassa yllä kysytään, miksi en muista lapsuuteni kokemuksia? Tämä on varmasti monelle tuttu hämmennyksen aihe ala-asteelta, ainakin itseäni mietitytti, mitkä ovat varhaisimmat muistikuvani lapsuudesta ja miksi en muistanut millaista oli olla vauva?

Jos maailmanselitykseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, voi tällaista kysymystä johdatella sen suuntaiseen vastaukseen. Paljon riippuu siis siitä, mihin lasten kysymyksiin aikuiset tahtovat tarttua ja mitä he osaavat tai haluavat lapselle selittää.

Voisimme etsiä sellaista kompromissia, että ihmisellä on filosofinen kompetenssi esittää tiettyjä vaikeita kysymyksiä metafyysistä aiheista. Aikuiset sitten kykynsä mukaan vastaisivat valitsemiinsa, ja koettaisivat vaentaa loput. Vaikka tietenkin myös vastausten antaminen on omanlaistaan vaientamista.

Uskonnollisen luomismyytit itsensä voisi määritellä "primitiiviseksi varhaiskasvatukseksi". Uskonnon ensimmäiset kirjat, kenties myös varhaisimmat tarinat, keskittyvät vastaamaan kysymyksiin, joita lapset tyypillisimmillään itse keksivät esittää, melko spontaanisti, vaikkakin myöhemmin kehittelevät uusia kysymyksiä aiemmin saatujen vastausten pohjalta.

Perinteiseen kulttuuriseen tarinavalikoimaan kasautuu sukupolvien pitkän seulonnan ja tuotekehittelyn kautta sellaisia satuja ja tarinoita, jotka tyydyttävät lasten filosofista uteliaisuutta ja auttavat vanhempia sulkemaan heidän suunsa. Nämä samat kysymykset heräävät yhä nykyajassa, koska ne liittyvät ihmisen identiteettiin, turvallisuudentunteeseen ja perustaviin psykologisiin tarpeisiin.

Luomiskertomus saattaa vaikuttaa tehottomalta lastenvahdilta videoiden tai nykyaikaisten lelujen rinnalla, mutta se on omana aikanaan ollut toimiva apuväline kasvatuksessa ja paimentamisessa. Se on tyrehdyttänyt sellaista uteliaisuutta, joka kohdistuu mahdottomiin kysymyksiin, joihin olisi ajanhukkaa etsiä vastausta.

Näin siis ainakin joskus pronssikaudella, jonne varhaiset kirjalliset lähteet ajoittuvat. Tuona aikana kehitetty kysymysten ja vastausten sarja on itse asiassa ollut niinkin huippuunsa hiottu ja tehokas, että sitä käytetään yhä edelleen. Miljoonat ihmiset nojaavat Raamatun luomiskertomukseen, koska lapset esittävät yhä kutakuinkin samoja kysymyksiä, joihin vanhemmilla ei ole tarjota nopeampia, helpompia tai toimivampia ratkaisuja.

Niin se käy.

Valinnan vangit, eli kuinka psykologit harhautuivat valintaväsymyksessä

Kirjoitussarjassa Parempaa vapautta - vapaudenfilosofian vallankumous...

Kansainväliset psykologit ovat viime vuosina keskustelleet kiivaasti siitä, onko olemassa edes sellaista asiaa kuin "valintaväsymys". Yleinen konsensus on kääntynyt sille kannalle, ettei sellaista ole havaittavissa, mutta ongelma on siinä, että kysymystä lähestytään liian psykologisesti.

Valintaväsymyksestä tuli muodikas käsite, koska se kuvaa niin osuvasti meidän kulttuuriamme. Sen teho ei ole psykologisessa täsmällisyydessä, vaan se on diagnoosi siitä ajasta, jossa me elämme.

Blogini seuraajat tietävät, että olen viime aikoina lukenut Kevätpörriäinen -lehtiä useilta vuosikymmeniltä. Siinä ohessa olen tehnyt monia kiintoisia havaintoja kulttuurimme muutoksista eri vuosikymmeninä. Eräs tällainen muutos liittyy valinnan ihanuuteen. Kun katsotaan 1980-90-lukujen aineistoja, on helposti nähtävissä kulutuskulttuurin vaikutus. Kun lapset kuvailevat ihanteellista koulua tai kaupunkia, he toistavat sitä, miten täytyy olla paljon tavaraa ja vaihtoehtoja. Ostoskeskus on tosi jees. Leluja täytyy olla paljon. Niitä täytyy saada määrällisesti useita, jos on joulu tai syntymäpäivät.

Vuosituhannen lopun kulttuurissa valintojen silkka määrä nähtiin itseisarvoksi. Asetelma on ymmärrettävä, koska kylmän sodan kuluessa kaikkein syvin helvetti oli Neuvostoliiton ruokakauppa, josta sai vain yhdenmerkkistä margariinia. Valinnat ja vaihtoehdot kuvastivat vapautta - siis nimen omaan valintojen määrä, ei laatu. Siksi myös olen ottanut tulevan kirjani ja esseekokoelmani nimeksi "Parempaa vapautta" - erona siihen, että meillä on ollut tapana vaatia vain lisää ja enemmän vapautta, katsomatta laatuun.

Lasten kirjoituksissa 2010-luvulla muutos asenteissa on jo havaittavissa. Vapaus on yhä monelle keski-ikäiselle ja keskiluokkaiselle ihmiselle tabu, niin meillä kuin Amerikassa. Vapautta ei sovi kritisoida edes silloin, kun sitä haluaisi parantaa.

Lapset sen sijaan vaistoavat hyvin, milloin kulttuuri on vienyt jonkin ihanteen liiallisuuksiin. Nykynuoret, pian jo täysi-ikäiset milleniaalit, eivät myöskään tiedä mitään Neuvostoliitosta. Niinpä heille on vaikea ymmärtää, miksi vaihtoetoja täytyisi olla niin monta, jos loppujen lopuksi kaikki margariinit tai halvat kahvilaadut ovat kutakuinkin samanlaisia.

Milleniaalit näkevät, etteivät vaihtoehdot todellisuudessa avaudu valintoja suorittamalla. Ne avautuvat rahalla. Jos on varaa maksaa, saa parempaa. Muuten kaikki on sitä samaa vain eri tavoin paketoituna.

Kun nykylapset kuvailevat supermarkettia, he näkevät sen miltei jonakin aivan kauhistuttavana paikkana. Supermarket merkitsee pitkien matkojen kävelemistä ja uuvuttavaa etsiskelyä. Pitkät retket supermarkettiin vievät voimat, mutta ne myös ehdyttävät perheen yhteistä aikaa. Täytyy etsiä parkkipaikkoja. Täytyy vertailla alennuksia ja tuotearvosteluja. Täytyy ihmetellä onko tuote väliaikaisesti loppunut vai etsitäänkö sitä vain väärästä kohtaa?

Valintojen suorittaminen ei näyttäydy vapautena, vaan jonkinlaisena vapauden limbona. Markettiin mennään eksymään ja panikoimaan. Se on patikointia suorilla käytävillä. Vain ruotsinlaivalla TaxFreessa jaksaa vertailla vaihtoehtoja, koska sillä tavalla kulutetaan aikaa. Jotenkin se aika merellä täytyy käyttää, niin miksei sitten niin.

Valinnanvapaus kelpaa vain silloin, kun jo valmiiksi ollaan jonkin paikan vankeina. Vaihtoehdot tarjoavat silloin eskapistisen pakopaikan.

Vapauden limbo on arkipäiväistynyt helvetin kerrostuma. Siellä vain valitaan ja valitaan, eikä mitään tapahdu. Supermarket on valinnan limbo, mutta niin ovat myös politiikka sekä Tinder. Saat miettiä valintoja vaikka miten pitkään, vaihtoehtoja vain tulee ja tulee - ja et osaa tehdä päätöstä, tai vaikka tekisitkin päätöksiä, olet pian samassa tilanteessa, josta läksit.

Milleniaalit tietävät, ettei asioissa edetä päätöksiä tekemällä, vaan rahalla. Parisuhde ei vakiinnu siten, että valitaan hyvä puoliso. Se vakiintuu siten, että on säännöllisiä tuloja ja asuntolainaa ja vauva tulossa. Sen vakiintumista ei voi valita. Onnea ei voi valita. Menestystä ei voi valita. Vaihtoehdot eivät anna meille mitään muuta kuin seuraavia vaihtoehtoja.

Asiat edistyvät kun tekee työtä. Asiat edistyvät kun tienaa ja käyttää rahaa. Voit valita automerkin, voit valita ammatin. Ihan sama mitä valitset, kunhan lupaat unohtaa valinnat ja jatkaa johonkin suuntaan ja tehdä työtä.

Ne poloiset sielut, jotka uskovat hyvien valintojen tuottavan jotakin lisäarvoa, pysyvät ikuisesti valintojen limbossa. He ovat yhä toistuvien valintatilanteiden vankeja postmodernissa kiirastulessa. He esimerkiksi uskovat, että se oikea löytyy jostakin 7 miljardin joukosta, mutta ensin täytyy tutustua jokaiseen niistä 7 miljardista. Muutenhan voisi valita väärin.

Jotkut toiset sen sijaan uskovat esimerkiksi sitoutumiseen tai ahkeruuteen tai määrätietoisuuteen. He eivät resetoi elämäänsä, jotta saisivat taas valita hahmolomakkeeseen uudet statistiikat ja luoda uuden identiteetin, koska entinen hävisi taistelussa vapauden ihanteelle. He vievät asioita loppuun.

Valintaväsymystä voidaan sörkkiä psykologisella silmällä, mutta sitä ei kenties koskaan löydy ihmisen pään sisältä, Se löytyy X-sukupolven ja Y-sukupolven kulahtaneista ihanteista. Milleniaalit ovat väsyneitä siihen, että olemme rakentaneet yhteiskunnastamme valintalimbon. Monet akateemiset älyköt innostuivat valintaväsymyksen käsitteesta, koska he ovat tiedostamattaan väsyneitä siihen, että omaa suosikkipunaviiniä saa etsiä Alkon loputtomilta hyllyiltä. Helpompaa sittenkin olisi, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän.

Me vaistoamme intuitiivisesti, että valintaväsymys on psykologisesti oikeaoppinen ilmiö, koska me olemme kokeneet valintojen tyrmäävän ja lannistavan vaikutuksen - vaikka empiirisesti valintaväsymystä ei olisikaan todistettavasti olemassa. Me olemme kokeneet, että vaihtoehtoja on liikaa tai ettei hyvin harkittu valintamme johtanut mihinkään sen parempaan lopputulokseen kuin hätiköity valinta. Me olemme ideologisesti käännöspisteessä, jossa yhden arvon, eli vapauden, ylivoima on murtumassa, koska sen havaitaan perustuvan itsepetokseen ja katteettomaan hypetykseen.

Moni ei myönnä tätä ääneen, mutta olen pistänyt merkille sen kuinka elämässään menestyvät ihmiset tiedostamattaan luovat valinnoilta säästymisen strategioita. Tällaisia strategioita on lukuisia, ja niitä myös täytyy olla. Muodikkain on tietenkin KonMari, jossa ylipäänsä vähennetään koko sitä kulttuurista tavarakulttuurin kuormaa, jonka me kollektiivisesti loimme kylmän sodan ylilyödyillä ihanteilla.

Valinnoilta säästymisen strategioita ovat esimerkiksi:
Ostetaan hyväksi havaittua.
Ostetaan kaverin suosittelemaa.
Ostetaan sitä, mitä lehdessä kehuttiin.
Ostetaan jotain missä on kiva etiketti.
Ollaan uskollisia yhdelle tuotemerkille
Luotetaan asiantuntijaan.
Valitaan randomisti jotain, Sovelletaan höpsistä...
Luotetaan, heittäydytään... tehdään se kuuluisa uskon hyppy.

Huomaatko, ihan perusmeininkiä. Me kaikki huomaamattamme taistelemme valintojen tuottamaa päänvaivaa ja väsymystä vastaan.


Post Scriptum (tai osa 2):

Lisähuomautuksia "lusikkateoriasta" sekä pragmaattisesta ja kineettisestä vapaudesta

Kirjoitettuani tämän tilityksen löysin netistä kirjoituksen nimeltään "lusikkateoria". En ota kantaa itse teoriaan (joka ei kirjaimellisesti ole "teoria", vaan jonkin asian havainnollistamismenetelmä), vaan ainoastaan yhteen katkelmaan kirjoituksessa:

"Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Saman kohdan voisi kääntää kuvastamaan myös eroa rikkaan ja köyhän välillä:

"Selitin hänelle, että ero köyhän ja rikkaan välillä on se, että köyhä joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Rikkaalla on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Ja yhtä hyvin katkelma voisi puhua perinteisestä elämästä erona moderniin:

Selitin hänelle, että ero modernin ja esimodernin välillä on se, että moderni ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Metsästäjä-keräilijällä tai maanviljelijällä oli vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä. (Entisaikoina oli syötävä sitä mitä sai käsiinsä ja tehtävä ne työt jotka pitivät perheen elossa.)

Valintaväsymystä voidaan lähestyä yhteiskunnallisena, filosofisena tai historiallisena kysymyksenä. Valinnat eivät väsytä siksi, että valitseminen itsessään olisi kuluttavaa aivoille. Valinta väsyttää, koska se tuntuu alentavalta että täytyy nöyrtyä valitsemaan esimerkiksi uusien kenkien ja uuden takin väliltä, kun ei ole varaa molempiin. Tai täytyy kahlata läpi 30 sivun ruokalista, kun on arjen välttämättömyyksien jälkeen ollut uteliaisuutta mennä uuteen ravintolaan, jossa ei voi tilata sitä tuttua ja turvallista. Ja kaiken sen jälkeen ravintoloitsija ei ole ymmärtänyt asiakkaan parasta ja valinnut hänen puolestaan tarjoamalla pienen pienen listan.

Kenties veganismin suosiota selittää (muun ohella) se, että ehdottomuuksien avulla voidaan rajata vaihtoehtoja. (Yhteiskunnassa, jossa muutoinkin aikaa kuluisi liikaa turhiin valintoihin.) Valinnoissahan useimmiten väsyttää vain se, että ne ovat niin triviaaleja. Entisaikaan pukeutumista ja käytöstä säätelevät etiketit suojasivat ihmistä valitsemisen pakolta. Nekin ovat siis veganismin lailla välinnoilta välttymisen strategioita. Ihmisten huokutus ehdottomuuksiin ja ääriliikkeiden vetoivoima myös osin selittyy valintojen kaventumisella.

Valintojen kaventuminen lisää ihmisen kineettistä vapautta. Olen aiemmin puhunut siitä, miten positiivinen vapaus ja negatiivinen vapaus ovat harhaanjohtavia käsitteitä, koska vapaudessa ei ole kysymys käsitteiden binaarisuudesta, vaan siitä, että käsitteitä on leegio. Tällainen kaksipaikkainen nimitys on harhaanjohtava, ja se myös on onnistunut jumittamaan akateemisen vapaudenfilosofian paikoilleen liki vuosisadaksi. Viime viikolla opin uuden virhepäätelmän nimeltään "False Dilemma". Tästä juuri on kyse positiivisen ja negatiivisen vapauden kohdalla: ei ole vain kahta vaihtoehtoa ja yksinkertaisia vastakkainasetteluja. Käsitteitä tarvitaan huomattavan paljon lisää.

Kineettisellä vapaudella tarkoitan sitä, ettei elämä etene nykivästi, vaan siinä on etenemisen tuntua. Jos joudumme jatkuvasti pysähtymään harkitaksemme valintoja, seuraukset ovat negatiivisia muutoinkin kuin tunnetasolla. Jatkuvat lyhyen tähtäimet valinnat triviaaleissa asioissa saavat meidät kadottamaan suuren kokonaiskuvan ja tärkeämmät päämäärät. Kenties tästä syystä maskuliinisessä kulttuurissa on kodin valinnat suosiolla jätetty naisille ja niitä on pidetty vähäpätöisinä. Naiset ovat valinneet mitä syödään päivälliseksi, minkä väriset verhot talossa on ja sitä rataa. Miehet ovat voineet poltella piippua ja keskustella kansakunnan tulevaisuudesta, koska heitä eivät häiritse maalliset asiat.

Kineettisen vapauden vastakohdaksi (vaikka inhoankin dikotomioita) voisi ajatella paradigmaattisen vapauden. Paradigmaattisella on tässä kaksoismerkitys: ensinnäkin viittaan siihen, että länsimaisessa kulttuurissa on paradigmaattisena käsitys, että vapaus on juuri sitä, että saa valita minkälaiset verhot on makuuhuoneessa, koska Pohjois-Koreassa sitä ei saa valita - tai näin ainakin väitetään.

Pinnan alla on kuitenkin toinen merkitys. Paradigmaattisella ei nimittäin alkujaan tarkoiteta sitä, että jokin olisi vakiintunutta, vaan kielitieteissä se viittaa juurikin vaihtoehtojoukkoihin. Paradigma säätelee sitä, millaiset vaihtoehdot ovat mielekkäitä - tai hahmotetaan sellaisiksi. Paradigmaattisia vaihtoehtoja lauseessa "Minulla on X-värinen lapio." ovat esimerkiksi:

Minulla on sininen lapio.
Minulla on punainen lapio.
Minulla on hopeinen lapio. (Jo vähän rohkeampi, mutta paradigman mahdollistama).

Sen sijaan paradigman akselilla tekee jonkin erinäisen syntaktisen tai semanttisen virheen, jos sanoo vaikkapa:

Minulla on zwibuup lapio.
Minulla on lapio lapio.
Minulla on lauleskeleva lapio.
Minulla on on on on lapio.

On helppo ymmärtää, että paradigman ulkopuolisia vaihtoehtoja on loputtomasti, kun taas sen sisällä elämme niukkuuden turvallisessa syleilyssä. Paradigman ulkopuolisessa erämaassa kaikki on mahdollista ja se ahdistaa ihmistä. Meille tuottaa eksistentialistista kauhua se, kun tajuamme, miten järkyttävän avoin on maailma pienten sovinnaisten tapojemme ympärillä.

Paradigma on sosiaalinen koodisto, mutta myös psykologinen defenssi. Se estää kosmoksen hulluksitekevaa suuruutta vyöryttämästä tajuntaamme. Paradigma seisoo kuin ritari meidän ja Cthulhun välissä.

Parhaat valintajoukot on muutoinkin kiinnostava filosofinen kysymys. Millaisia ovat parhaat valintajoukot ja millä kriteereillä vaihtoehtojen laatua voitaisiin mitata? Varmaankin markkinatutkijat ovat tätä useinkin itseltään kysyneet laatiessaan mainoksia, galluppeja tai kuluttajakyselyjä. Vaihtoehtoja ei saa olla liikaa, koska miettimiseen menee liikaa aikaa, eikä keskittymiskykyä riitä. Jos taas vaihtoehtoja on liian vähän, osallistujat kokevat, että heille sanotaan ylhäältä päin mitä heidän tulee ajatella.

Kenties paras valintajoukko olisi sellainen, joka ei ahdistavalla tavalla pysäyttäisi kineettistä vapauttamme, eli elämän liikettä. Valinta ei siis vaatisi koko meidän henkistä kapasiteettiamme, vaan sen voisi rennosti suorittaa kävellessään tai istuessaan raitiovaunussa. Somessa varmasti on monia ihmisiä, jotka ovat taitavia laatimaan monivalintakysymyksiä.

Hyvä valinta ei veisi meiltä useampaa lusikkaa, viitatakseni lusikkateoriaan. Parhaimmillaan se ei vaatisi minkäänlaista ponnistelua.

Kineettinen ja paradigmaattinenn eivät siis ole toistensa vastakohtia, vaan ne myös täydentävät toisiaan. Jos valinnat ovat mielekkäitä ja hyvin pohjustettuja, me osaamme oman luonteemme ja mieltymyksemme mukaan suorittaa ne lennosta.

Twin Peaks, vapaus ja strukturoidut haasteet

Tässä kirjoituksessa ei ole juonipaljastuksia liittyen tv-sarjan 3. tuotantokauteen, mutta yritän pilata ilon niiltä, jotka elävät individualismin kollektiivisessa psykoosissa.

Twin Peaks jatkui tänään ja tuotti minulle heti jättimäisen järkytyksen. Ensimmäisessä jaksossa ei sinänsä ollut vikaa, mutta homma on kussut jakelussa pahemman kerran. Olen varma, ettei tämä jättimäinen moka ole David Lynchin itsensä hyväksymä, vaan televisioyhtiön sekoiluja. En silti ymmärrä miten edes he hyötyvät siitä, että katsojille tuutataan samana päivänä 4 jaksoa. Esityskausi lyhenee ja sitä myötä katsojia on vaikeampi koukuttaa pidempiaikaisiksi tilaajiksi.

Ehkä tällainen buffet-tarjoilu ruotsinlaivan tyyliin vain osoittaa sen kuinka pitkälle meidän kollektiivinen hulluutemme on edistynyt liittyen käsitykseen inhimillisestä vapaudesta. Sääli vain että hyvä sarja pilataan sillä, että koko kakku on pakko ahmia kerralla. Siihenhän joka tapauksessa 4 jakson julkaiseminen johtaa. Useimmat ympärillä puhuvat neljästä jaksosta kokonaisuutena, joten on vaikea keskustella vain 1. jakson herättämistä fiiliksistä. On itsekin pakko mitä pikimmin katsoa ne kaikki, koska spoilereita on joka puolella, ja kaikilta menee samalla tavalla ilo sarjan seuraamisesta.

En rehellisesti sanottuna keksi ratkaisusta mitään hyvää sanottavaa. Pelkkä heti-mulle-kaikki kulttuurin aivopieru. Meistä on tullut kärsimättömiä ja keskittymiskyvyttömiä kakaroita, jotka eivät edes osaa huolestua siitä, miten keskenkasvuiseksi ympäröivä kulttuurimme on taantunut.

En haluaisi katsoa kuin yhden jakson viikossa, mutta onko vaihtoehtoja? Miten välttyä siltä, ettei kuulisi juonipaljastuksia? Varmasti lehdissäkin huomenna analysoidaan kaikkia neljää jaksoa ikään kuin kaikki olisivat ne nähneet. On miltei velvollisuus kiirehtiä ja ahmia. Pitää katsoa väsyneenä, että varmasti ei nauttisi.

Individualismin koko vapauskäsityksessä on järjetön ristiriita (en halua käyttää sanaa paradoksi, koska se on liian positiivinen sana kuvaamaan tätä typeryyttä, jota kukaan muu ei tunnu kritisoivan). Itsenäisille toimijoille ikään kuin annetaan valintoja, vaikka kaikki tietävät mitä tilanteesta seuraa. Yrityksille esimerkiksi annetaan tiettyä liikkumavaraa liittyen ympäristönsuojeluun tai palkkaukseen ja kaikki tietävät, että minimi on se, mihin silloin kaikki tähtäävät. Kilpailu pakottaa tekemään vähimmän mihin pystyy, koska toiminta kilpailutetaan hinnalla ja tehokkuudella eikä vahingossakaan laadulla. Ikään kuin 100 hengen yleisölle annettaisiin lupa omaan tahtiin lähestyä buffetpöytää, jossa on 50 leivosta. Kyllähän kaikki tietävät, että on laitettava juoksuksi, jotta ehtisi saada mitään suuhunsa. Silti sanotaan, että "kävelkää vaan ihan rauhallisesti, ei ole mitään kiirettä..."

Tällainen asioista puhuminen väärällä nimellä on loukkaus kaikkia niitä kohtaan, joiden on vaikea kävellä tai jotka haluavat käyttäytyä hyvin. Kärsivälliset ja kohteliaat eivät edes ehdi pöydälle jotta voisivat lahjoittaa oman leivoksensa toiselle joka on pyörätuolissa. Armoa ei anneta eikä mahdollisuutta muille toimia armollisesti. Vain kusipäät ja raivohullut saavat oman tahtonsa läpi kun kaikki sallitaan (sillä varauksella että se sallitaan vain rahaa vastaan). Sitähän tämä meidän näennäinen vapautemme merkitsee. Sallitaan se, että epätoivosia, vanhoja, tietämättömiä tai heikkoja saisi kaikin tavoin jymäyttää. Annetaan heikommille vapaus huolehtia omasta itsestään, jotta hyväksikäyttäjiä ei enää voisi kutsua hyväksikäyttäjiksi.

Eriarvoisuutta syvennetään romuttamalla vanhat hyväksi havaitut moraalisen käytöksen kannusteet, jotka rajoittaisivat kaikkia tasapuolisesti ja estäisivät rikkaimpia sekä kaikkein köyhimpiä irtautumasta normaalin elämän piiristä. Yleisen ja yhteisen moraalin tilalle tulevat lähipiirin erilaiset odotukset, mikä on leimallista sääty-yhteiskunnalle. Tärkeintä on huolehtia, että köyhimmille jää mitään käsityksiä kunniasta, jotta he eivät kykenisi nousemaan alennustilastaan. Moraali kuitenkin säilyy ylemmissä luokissa, joiden asiat ratkaistaan julkisuudelta piilossa omien keskuudessa. Kelpoisuus edellyttää yhä paisunutta itsetuntoa, jos on rikas, mutta alistumiskykyä byrokratian rattaissa, jos on köyhä. (Keskiluokalle jää antirasismi ja kansainvälisyys, joita vaalimalla se ylläpitää identiteettiään ja etäisyttään työväenluokkaan.) Sallimalla kaikki valinnat vahvistetaan aivan toista rajoitetta joka on maksukyky.

Tällä kertaa pahinta kaikessa on se, että lyhytnäköisillä kulutuskäyttäytymisen malleilla tuhotaan mahdollisuudet niiden olosuhteiden toistumiseen, jotka osaltaan tekivät alkuperäisestä Twin Peaksistä erinomaisen televisiokokemuksen. Entisaikaan katsojia pidettiin jännityksessä ja he joutuivat viikon ajan ihmettelemään mitä tapahtui seuraavaksi. Syntyi keskustelua ja sitä kautta sarjasta syntyi kollektiivinen kokemuus. Joltain osin Game of Thrones on onnistunut tässä. Juonipaljastuksia on kyetty pitämään piilossa ja katsojat ovat aidosti yllättyneet.

Kun ihmiselle annetaan vapaus toimia omaan tahtiinsa, hän menettää vapautensa sekä iloita että antaa parastaan. Tämä sääntö toimii niin monella tasolla, että tästä tullaan puhumaan vaikka miten paljon sitten kun edes kourallinen filosofeja havahtuu psykoosista. Sääntö tullaan yhdistämään ihan jonkun toisen teoriaan, koska minulla ei ole kykyä tai valtaa vakuuttaa ihmisiä, mutta niin siinä tulee käymään.

Ensinnäkin sääntö toimii sillä tasolla, että emme saa asioita aikaiseksi, ellei meillä ole selkeitä aikatauluja ja panoksia. eikä meille tarjota haasteita. Kun taas selkeä dead-line on olemassa, on kilpailijoita tai katsojia tai suuria odotuksia, pystymme laittamaan itsemme likoon. Pelkässä vapaudessa me sen sijaan lähinnä kellumme kuin avaruuden painottomuudessa ilman kiintopisteitä.

Omaan tahtiin tekemisessä on sama ongelma kuin siinä, että tekisi vain itseään varten. Kuinka moni esimerkiksi valmistaa 3 aterian kokonaisuuden vain omaksi ilokseen lauantai-iltana? Saatat osata, mutta kuinka usein saisit aikaiseksi? Tuntuisi miltei traagiselta, jos ruoka ja viini olisivat taivaallisen hyviä, mutta kukaan ei olisi nauttimassa niistä kanssasi. Samalla tavoin ihminen yleensä pukeutuu muita varten, käy kampaajalla tai edes siivoaa. Asunto on aina paremmassa kunnossa, jos henkilön luona saattaa käydä yllätysvieraita.

Parasta mitä masentuneelle tai syrjäytymisvaarassa olevalle ihmiselle voit tehdä on se, että käyt aika-ajoin yllätysvierailulla. Hänen on silloin pakko pitää itsensä sellaisessa kuosissa, että kehtaisi avata oven.

Teemme asioita pitkälti muiden mieliksi, mutta tätä ei pidä ymmärtää negatiivisesti. Me elämmemuiden iloksi, mietimme kuinka ilostuttaa muita. Se on meihin syvälle kirjoitettu taipumus, ja me masennumme, jos emme saa riitttävän usein tuntea itseämme tärkeiksi. Siitähän suurin osa masennuksesta osaltaan johtuu - ihmiset yhä useammin tuntevat. että he eivät riitä - ettei heidän palkkä läheisyytensä tuo hymyä muiden kasoille. Muutenhan me tekisimme tuon tuosta vierailuja ystäviemme luona. Meidät on kasvatettu siihen, ettei sellainen kaupungissa sovi - että ihmiset ovat kiireisiä, eikä meillä ole sellaista arvoa, että he jättäisivät meidän vuoksemme sen mitä ovat tekemässä. Hyvä ystävyyssuhde tarkoittaa, että ei tarvita syytä sille, jos käydään lounaalla. Se ei ole bisnestä vaan kumpikin luottaa siihen, että toinen arvostaa omaa seuraa sellaisenaan.

Valinnanvapauden näennäinen siirtäminen yksilön harteille on monin tavoin paljastanut kuinka me emme myöskään ole kykeneviä nauttimaan elämästä täysillä silloin kun saamme itse omaan tahtiin päättää. Ihmisethän lomamatkoillaan yleensä välttävät tällaista vastuuta. He tahtovat olla muiden opastettavina ja seurata aikataulua. Se tuntuu paljon enemmän lomalta, kun ei tarvitse koko ajan päässään olla vastuullinen ja miettiä seurauksia.

1980-luvun televisio antoi elämälle sekä sosiaaliselle kanssakäymiselle raamit, jotka tuntuivat vapaudelta, koska ne vapauttivat jatkuvalta suunnittelulta ja säätämiseltä. Televisiota katsottiin silloin kun ohjelma sieltä esitettiin.

Elämä on myös paljon ikimuistoisempaa silloin kun siihen liittyy kohtalonomaisuutta. Twin Peaks oli kollektiivinen mystinen kokemus. Sarjan suosiota kannatteli yhdessä koettu arvoituksellisuus. Kun sarjan riisuu rituaalinomaisista aikatauluista, ihmettelevistä keskusteluista ja omasta pienuuden tunteesta kosmisten voimien heittelemänä, siitä katoaa sen tärkeä uskonnollinen puoli. Jo se pilaa kokemuksen että voi painaa pausea ja käydä vessassa. Katsojan pitäisi olla täysin ohjelman armoilla. Sitten se iskisi lujaa.

Kokemus arvosta rakentuu hyvin pitkälti sitä kautta, että asian eteen näkee vaivaa. Lapset jotka syntyvät rivitaloon ja kasvavat läpi lukion käymättä töissä eivät useinkaan osaa arvostaa sitä elintasoa, johon heidän vanhempansa nousivat omalla työllään. Heille on itsestäänselvää - tai 90-luvulla oli - että kaikilla on auto ja asuntolaina. Nythän moni asia on menossa heikompaan suuntaan, koska ihmisillä ei ole poliittista tahtoa taistella keskiluokkaisen elämän puolesta. Demokratia, sukupuolten tasa-arvo, ammattiliikkeet, omistusasunto, kesälomat, 8-tuntinen työpäivä, sunnuntaivapaat ja kaikki muu 1900-luvun saavutukset on helppo viedä ihmisiltä pois, koska he eivät osaa ymmärtää miten suuria kamppailuja niiden eteen on nähty.

Meillä on vain amerikkalaisen unelmateollisuuden psykoosi siitä, että me olemme "vapaita luomaan kohtalomme". Eikä kukaan kerro miten se tapahtuu, koska vapaus on sana jota ei saa pilkkoa, eikä kritisoida, eikä määritellä uusiksi. Se on Vapaus isolla alkukirjaimella niin kuin Jumalassa, joka on samalla tavoin ajettu nurkkaan. Ei saa katsoa kohti. Ei saa olla toisia jumalia. Ei saa kysyä miten se vapaus toimii - sen tiet ovat arvoitukselliset. Joillekin vain suodaan sitä enemmän kuin muille, vaikka sen piti olla kokonaan sisäinen juttu.

Vapaus vaatii taitoa, kuten onnellisuus. Sentään vielä jotkut meistä löytävät kollektiivisia keinoja tuntea onnellisuutta esimerkiksi jakamalla hyvän aterian ystävien seurassa. Jotkut jo nuorena kasvatetaan siihen (hyvässä perheessä salaa, koska siitä ei julkisesti saa puhua), että parhaat kokemukset ovat yhteisiä. Ne on koettu jonkun kanssa ja on jäänyt erityisen lämmin muisto siitä, että kaikilla oli mukavaa, ei vain itsellä.

Sentään saavutusten vaikeuden ja siitä saadun ilon ymmärretään yhä joissain piireissä korreloivan. Esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa ja Sormusten herra -elokuvissa fanit pukeutuivat ja jonottivat ensi-iltaa ulkona teltassa. Siinä oli jotain. He sentään saavat enemmän kuin mitä itse elokuva voi antaa: haasteita. Sinne ja takaisin. He varmasti myös pitivät elokuvista enemmän kuin ne jotka katsoivat sen yksin pieneltä ruudulta sipsejä mussuttaen.

Elämässä tarvitaan strukturoituja haasteita jotta tuntuisi siltä että ympäröivä yhteiskunta ymmärtää miten vaikeaa kaikki on. Tällaisia haasteita ovat ylioppilaskirjoitukset, autokoulu, armeijan metsäleiri tai pitkät pääsykokeet, joissa on useita karsintakierroksia. Niitä tarvittaisiin säännöllisesti. Nyt me saamme vain popkornia ja hattaraa, vaikka pinnan alla yhä samalla tavalla vanhenemme ja kuljemme kohti kuolemaa. Meiltä puuttuu symbolitason yhteys kärsimykseen. Nykyihmiset vieraantuvat siitä että elämän kuuluu olla vaikeaa ja siksi se tuntuu vaikeammalta kuin onkaan.

Strukturoitujen haasteiden jälkeen ihminen tuntee itsensä jällensyntyneeksi. Hän kokee ikään kuin nousseensa leveliä. Hän on ohittanut tietyn vaiheen ja valmiina uusiin haasteisiin. Koska tällaiset haasteet yleensä lakkaavat pian täysi-ikäisyyden jälkeen, me keski-ikää kohden veltostumme ja lihoamme ja alamme tuntea itsemme huonoiksi. Vastuu omasta itsestä ei ole kenellekään hyväksi, mutta me sallimme sen, että vain hyväosaisilla on oikeus nauttia tietyistä vapauden rajoitteista. Parempien piirien parisuhteessa tai kaveriporukassa voidaan asettaa tavoitteita, kuten veneretki tai vaellus tai puolimaratonin juokseminen.

Vallitseva vapauden myytti on keino alistaa alemmat luokat rappion tilaan, jossa he eivät saa itseään niskasta kiinni, koska kukaan ei saa. Rikkailla on personal trainerit ja tiukat aikataulut, jotka pitävät heidät aisoissa ilman että heidän tarvitsee kuluttaa omia tahdonvapauden resursseja**.

Twin Peaks on niin keskeinen länsimaisen korkeakulttuurin ja viihteen rajapinta, että uudet jaksot tai ainakin 1. jakso olisi kuulunut esittää vain yhden kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa. Katsojat olisi laitettu jonottamaan. Ja sen jälkeen heidät olisi laitettu odottamaan. Se oli parantanut kokemusta ja tehnyt kaikille hyvää.

Ei mitään naurettavaa kaikki mulle heti 4 jaksoa kerralla pelleilyä. Se halventaa koko sarjan perintöä. Näin alas me olemme vajonneet. David Lynchin kenties viimeisiä teoksia tarjoillaan rahvaalle sillä diilillä, että 1 eurolla saa isommat ranskalaiset tai isomman kokiksen.


Lisää samasta aiheesta:
Valinnanvapauden autuus - vähemmän mutta parempaa vapautta

**Tiedän, että valintaväsymyksen käsitettä on viime aikoina kritisoitu, mutta sen tyrmäämisen sijaan olen tehnyt käsitteeseen monia paarannuksia. Kirjoitan niistä myöhemmin.

Tilivelvollinen vapaus

(Varoitus, tämä neljältä yöllä syntynyt kirjoitus edustaa old-school-pikkujättiläistä, ja on ihan hiton hyvä. Heräsin keskellä yötä ja tiesin heti mistä kirjoittaa. Ehkä jotain kohtia voisi kumminkin vielä tiivistää...?)


Hyvin strukturoitu ja tilivelvollinen -vapaus: Olet täysin vapaa tekemään mitä vain haluat, mutta vasta ensi kuun kolmas torstai. Mitä jos silloin et enää haluakaan sitä samaa? Mitä jos se ei enää tunnu vapaudelta? Järkesi sanoo, että sitä sinä halusit, mutta toisaalta järkesi sanoo, että ehkä sittenkin olisi parasta vain levätä.

On ollut raskas viikko ja sinulla on kerrankin aikaa itsellesi - melkein ainakin, mutta kun viime kuussa jo ostit ne liput - ja vasta paljon myöhemmin tulit katumapäälle - ja juuri nyt tuntuisi eniten vapauttavalta vain jäädä kotiin löhöämään, uhmata kuukauden takaista itseä, jolle on tilivelvollinen. Mitä vapautta se on, jos ei saa olla itsensä kanssa eri mieltä?

Vapaus jollain tavoin laimentuu jos jonkin haluamisesta on liian pitkä aika siihen hetkeen jolloin pääsee todella aktiivisesti tahtomaan sitä todeksi. Niin kuin jos lapsena halusi ryhtyä hävittäjälentäjäksi tai karamellitehtailijaksi tai viikingiksi, mutta sitten myöhemmin sitä samaa ei tahtonutkaan, kun tiesi mitä kaikkea se vaatisi, eikä ehkä antaisi niin paljon.

Eräällä tavoin on viisastunut ja toisaalta taas on pettänyt itsensä.

Vapaus, eli oman tahtonsa toteuttaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ajan strukturoimista, mutta kun aikaa kuluu ja työtä tehdään asian hyväksi, ihmisen oma tahtotila ja käsitys asioista muuttuu. Niinpä lopputulos ei aina tunnu siltä miltä sen piti. Se tuntuu velvollisuudelta, eikä vapaudelta - velvollisuudelta omaa vapaudenkaipuuta kohtaan, toistan: velvollisuudelta omaa väljähtänyttä vapaudenkaipuuta kohtaan.

Modernin yhteiskunnan järjestykseen perustuvat saavutukset totta kai vaativat sitä, että ihmisen alkuperäinen tahto unohtuu ja sen paikan ottaa strukturoitu vapaus. Hänestä tulee robotti tai zombi, eli hän toistaa jotakin toimintoja tietämättä ihan tarkkaan miksi. Siitä on tullut helppoa tai toiminnan lopettaminen herättää pelkoja. Ihminen suorittaa rutiineja pelissä, jonka alkuperäinen päämäärä on hämärän peitossa. Jos nyt lopettaisi, jotain pahaa tapahtuisi joko sosiaalisille suhteille, taloudelliselle turvallisuudelle tai omalle iloiselle mielentilalle.

Yksilön itsenäisyys (ainakin arjen teorioissa) vaatii puolestaan, että hän itse strukturoi oman ajankäyttönsä ja on tilivelvollinen tekemisistään, jos ei itselleen, niin puolisolleen ja verottajalle. Alkoholi on yksi yritys paeta tätä jatkuvaa, uuvuttavaa itsekontrollia jonkinlaiseen joko vähemmän tolkulliseen olotilaan, jossa struktuuri katoaa - tai kenties sosiaalisempaan vapauden tilaan, jossa ryyppyporukan kollektiivinen tahto ohjailee ryhmää baarista ja kaupunginosasta toiseen. Tolkkua silloin on, mutta se on luonteeltaan yhteisöllisempää ja primitiivisempää. Humalan aikana ihminen siis jotenkin konsultoi omaa "autenttisempaa" tahtoaan lukuisten merkityksensä kadottaneiden rutiinien keskellä.

Morkkis on vaivaannuttava ensinnäkin siksi, että arjen minuus tiedostaa kantavansa typeriä haluja hautovaa tunnekuormaa, mutta myös siksi, että ihminen tiedostaa arjen moraalisääntöjen pian palaavan täyteen voimaansa ja sulkevan syleilyynsä, jolloin kaikki vapaus muuttuu taas strukturoiduksi ja porvarilliseksi. Tarkoin määritelty ja aikataulutettu vapaus on tietenkin mahdollistavaa ja siinä mielessä positiivista vapautta, mutta se tuo mukanaan velvoitteita ja tahdon ponnisteluja, joista itsensä vapauttaminen tuntuu mukavalta haaveelta.

Alkoholissa on se hyvä puoli, että se tuo mukanaan morkkiksen, mutta samaan aikaan se sallii poikkeamisen tavanomaisuudesta. Känni syyllistää ja vapauttaa sopivalla tasapainolla, ikään kuin tarjoillen moraalisen koktailin, johon on sekoitettu kulttuurisesti strukturoituja vapautumisen keinoja. Näillä sosiaalisesti hyväksytyillä metodeilla vapaudutaan monista hiertymistä, joita sosiaalinen teeskentely ja rutinoituminen tuottavat strukturoidun vapauden hyväilyssä. Järjestelmällisyys on hyväksi ihmisen sosiaaliselle statukselle, mutta se tuottaa epätyydyttävän olon pinnan alle, jossa yhä sinnittelevät lapsuuden vaatimukset vaatimukset hyvästä elämästä.

Juodessaan ihminen ei käyttäydy kuin lapsi siinä merkityksessä, että hän toteuttaisi lapsuutensa unelmia. Hän kuitenkin taantuu sillä tavoin lapsen tasolle, että kykenee neuvottelemaan itsessään olevan lapsen kanssa. Humalan päämääränä on tällöin vakuuttaa sisäinen lapsi siitä, että tämän unelmat olivat typeriä ja lapsellisia, ja se mitä oikeasti haluamme on läheisyyttä ja seksiä. Kenties vain läheisyyttä, jos siinä humalan vaiheessa emme tunne olevamme enää siinä kunnossa, että seksistä tulisi mitään. Aamulla tunnemme tyytyväisyyttä siitä, että sanoimme sisäiselle lapsellemme suorat sanat, ja tästä eteen päin käyttäydymme töissämme iloisesti ilman houkutusta.

Mutta kostea terapia ei tietenkään ole ohi. Meillä on aina jokin unelma, joka on tyhmä, ja jota täytyy käsitellä pois, koska se ei enää näytä toteutumiskelpoiselta.

Tilivelvollisessa vapaudessa kenen tahansa kanssa saa pelehtiä, mutta aktin jälkeen on kerrottava täsmällisesti kuinka monta liikettä oli sisään ja ulos. Täytyy muistaa kaikki yhsityiskohdat, jotta seuraavan aamun morkkisesta saisi vapauttavan tilinpäätöksen. Oliko ehkäisyä, tuliko jollekin sanottua pahasti? Mitä helvettiä minä olen eilen syönyt? Kaikki on tilitettävä loppuraportissa selvälle arjen strukturoidulle minuudelle ja tätä kautta vapaudesta katoaa ilo.

Irrottelu muuttuu neuroottiseksi kirjanpidoksi, jossa nykyhetki palvelee menneitä päätöksiä (sitoumuksia) ja raportoi ankaralle superegolle sekä huolestuneelle huomisen minälle kaikesta siitä mitä on tehty. Raportointia auttaa se, jos myös vapaa-ajallamme kannamme mukana kalenteria ja otamme elämämme hienoista hetkistä kännykkäkuvia. Katsomme nykyhetkeä linssin strukturoiman järjestyksen lävitse. Olemme tilivelvollisia ja kuuliaisia, emme vapaita... tai tavallaan sitähän vapaus juuri edellyttää. Me luovutamme vapautemme spontaanien päähänpistojen seuraamiseen, jotta olisimme vähemmän kusessa. Se on silloin sitä vähemmän kusessa olemisen vapautta.

Pidän autolla matkustamisesta, koska se paljastaa kaksi erilaista vapautta: joku tuntee vapautta siitä että saa käännellä rattia ja olla vastuussa. Joku taas tuntee vapautta siitä että saa luovuttaa hetkeksi kontrollin toiselle ja vaipua ajatuksiinsa. Inhimillisessä vapaudessa on hyvin paljon kyse siitä, että löytää paikkansa jossa vastuuta voidaan vuorotella. Että on vaihtelua stressitilojen ja palautumisen välillä. Vapaus kontrollintarpeesta vastaan hallinnanvapaus.

Jotta saisimme yksinkertaistettua elämämme struktuuria, me tarvitsemme toista ihmistä. Toinen ihminen ottaa vastuulleen osan struktuurista, jotta vastuullisuuksien määrä kapenisi. Erityisen hyvin tämän huomaa ihminen, joka on joskus ollut yksinyrittäjä, mutta sitten palannut tuntityöhön tai liittynyt osuuskuntaan. On uskomattoman hienoa, kun ihan kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Kokonaisuus jota yhdessä hallitaan on suurempi ja monimutkaisempi, mutta itse kullakin on paljon rajatummat vastuualueet.

Sillä tavoin sen mielestäni kuuluu mennä. Yksilöllisyyteen panostava yksinyrittäjä ei tule kokemaan vapauttaan helpoksi. Hänen on strukturoitava oma vapautensa niin monin tavoin, että itsenäisyys tuntuu jo vankilalta.

Parisuhteessa saa onnellisesti luopua jostakin, mitä siihen asti on tehnyt. Se voi olla tupakointi tai se voi olla pyykin peseminen. Sen tilalle tulee jotain muuta, mitä täytyy tehdä, kuten isomman pyykin peseminen. On silti helpompi pestä isompi pyykki ja kokata enemmän ruokaa kuin samaan aikaan keittää pientä pyykkiä ja pestä pientä ruokaa - huomasitko, menin heti sekaisin sanoissani kun piti pallotella useita palloja.

Tutkimusten mukaan edes naiset eivät todellisuudessa ole kovin hyviä suorittamaan monia tehtäviä yhtä aikaa. Kaikkien laatu romahtaa. Meidän tuottavuutemme kansakuntana lähtisi huimaan nousuun, jos emme kollektiivisesti ihannoisi tyhmää vapautta, jossa jokainen saa tehdä ylimääräistä työtä vain koska joutuu tekemään sen yksin, ajatellessaan, että yksin tekeminen merkitsee vapautta.

Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, runoili V. A. Koskenniemi. Joku on kutsunut sitä nyökkäyksesksi ranskalaisen eksistentialismin suuntaan, mutta mielestäni se runo on pessimistinen ja kyyninen kuvaus suomalaisesta kansanluonteesta.

Pieni epilogi

Rakkaus on sitä, että oppii omista ja toisen tarpeista. Itsestään löytää aina jonkin uuden vahvuuden ja uuden heikkouden. Nykyaika tuntuu vaativan paljon opiskelua.

Rakkauden tähden opittuja herrasmiestaitoja saattaa tarvita myöhemmin elämässään, mutta on hyvä vihjailla, että kohtelias käytös on opittu kotoa jo varhaisella iällä. Silloin sitä ei ole opittu ketään toista varten, vaan sitä oikeaa.

Eron jälkeen moni ravintola kadottaa kaksi asiakastaan jopa useammaksi vuodeksi. Kun toinen hiipii takaisin, hän ei ole yksin, mutta tilaa jotain ihan muuta kuin edellisellä kerralla.

Minä ikuisesti vaiheessa - kvalifysiikka, minäharha ja keskenjättäjän tuska

Hyvin rajalliselle yleisölle suunnattu kirjoitus keskenjättämisestä ja mystisistä kokemuksista.

Kun on puhe "minäharhasta", on tärkeä mielenkiinnon säilyttämiseksi ymmärtää, mikä on lukijan tai kuulijan asenne tai hänen ymmärryksensä lähtötila:

1.) Hän on myöskin joskus kokenut kenshon tai satorin (pienen äkillisen valaistumisen) tai käyttänyt psykedeelisiä huumeita tai on muista syistä kokenut mystisen kokemuksen, jossa minuus näyttäytyy toisessa valossa tai tuntuu kokonaisuudessaan paljastuvan harhaksi. (Psykologit kutsuvat tätä nimellä depersonallisaatio, vaikka he joskus tarkoittavat sillä jotain muuta tai ainakin puhuvat tämän aiheen ohi.) Lukija on utelias ja suhtautuu avoimesti yritykseen määritellä mistä siinä on kysymys,

2.) Hän etsii hengellistä kokemusta ja tahtoisi kokea jotakin, mistä syystä hän on myöskin utelias, mutta hänen on vaikeampi ymmärtää mistä kokemuksen kuvauksissa on kysymys.

3.) Hän tahtoo väittää vastaan ja haluaa ymmärtää vastapuolen argumentit, jotta pystyisi paremmin vastaamaan niihin.

Kaikissa näissä tapauksissa lukijalla siis on uteliaisuutta. Kirjoittajan vain täytyy osata vastata siihen uteliaisuuteen lähtemällä liikkeelle eri kohdasta. On eri asia kuvailla ilmiötä henkilölle, joka tunnistaa muutamasta sanasta mistä on kysymys. Tällöin voidaan käyttää hyvin runollista kieltä.

Runollinen kieli voi tuntua vaikealta ymmärtää, jos kokemus on tuntematon. Lopputuloksena voi olla vain käsitysten sumentaminen entisestään, kuten joskus hengellisiä vastauksia etsiville ihmisille tapahtuu. Ensisijainen tarkoitukseni ei ole ylistää "minuudesta vapautumisen" kokemusta, vaikka voisin sen tehdä. Kokemus voi olla myös pelottava, eikä päämääränäni ole ylistää mitään, vaan selittää mikä on totta ja mikä ei.

Jos kohdalle osuu vastaanväittäjä, hänen on helppo löytää runollisesta ilmaisusta epätotuuksia. Sehän on selvä. Keskustelu ei johda pian minnekään, jos etsitään ongelmia toisen sanoista, eikä itse kohteena olevasta ilmiöstä, joita on itse asiassa kaksi.

Me tulemme puhumaan minuudesta vapautumisen kokemuksesta sekä siitä arkikokemuksesta, jossa minuus on läsnä. On jännittävää selvittää, kumpi niistä on realistisempi - mutta paljastan heti aluksi, etten pidä niistä realistisena kumpaakaan. En nimittäin erityisemmin luota ihmisen kykyyn elää todellisuudessa - en edes sen jälkeen, kun hän on "valaistunut". Ihmiselle jää sittenkin läjäpäin vääriä käsityksiä maailmasta, eikä pilkahdus minuuden tuolta puolen muuta miksikään sitä, että hänen täytyy yhä syödä, juoda ja ulostaa... kenties myös ryypätä ja naida, mikä on ollut monen gurun ja mystikon heikkoutena.

Omien mystisten kokemusteni sekä meditaatioharrastuksen aloittamisen jälkeen minun oli huomattavasti helpompi ymmärtää monen itämaista filosofiaa ja mystiikkaa tutkineen filosofin kirjoituksia. Samaan aikaan vapauduin myös heitä kohtaan tuntemastani ylimääräisestä kunnioituksesta. Oli helpompi nähdä, että kaiken kaikkiaan he olivat vain ihmisiä.

Kaiken aikaa buddhalaisten tekstien rinnalla luin länsimaista mielenfilosofiaa sekä psykologiaa. Etsin minuutta ja siihen liittyviä väärikäsityksiä (niin opittuja kuin synnynnäisiä itsepetoksia) aivojemme hermoverkosta ja kielemme käsitteistä. Introspektio ja meditaatio ovat tietenkin epäluotettavia tutkimusvälineitä tieteen näkökulmasta, mutta samaan aikaan ne ovat välttämättömiä. On edes jollakin tasolla omakohtaisesti tiedostettava, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat mystisestä kokemuksesta. Muutoin ei edes ymmärretä, mitä ollaan tutkimassa.


Katkelmia Jukka Hankamäen teoksesta Minäfilosofioiden filosofiaa (1995).

Minäharhaa:

Sivu 9:
"Tieteellisten minäkäsitysten rakentumista, minä tieteellisiä esityksiä ja niiden tutkimista kutsutaan egologiaksi."

Google antaa olemattoman vähän tuloksia tällaisesta tutkimusalasta, mikä on sääli. Kenties aihe on liian monimutkainen tai sitten sille on vaikea löytää rahoitusta?

"Tarkasteluni lähtökohtana on yhdysvaltalaisen pragmatistin George Herber Meadin (1863 - 1931) minäkonseptio." s.9


Keskenjättämisestä ja luovasta kaaoksesta:

Sivu 10:
"Monen muun filosofisen ajattelijan tavoin Mead ei itse ole julkaissut yhtään yhtenäistä kirjallista teosta. Hänen kirjoituksiaan ei ole (1995?) myöskään toimitetty systemattisesti."

Oliko Mead siis "keskenjättäjä", kuten Sokrates, Pascal, C.S.Peirce, Ferdinant de Saussure, Edmund Husserl, Mihail Bahtin ja moni muu? Hyvällä todennäköisyydellä hänellä oli myös AD-HD, sillä sivulla 11:
"Meadin teoriatausta muodostui kirjavaksi niin kuin hänen elämänsäkin, eikä häntä juuri millään yrittämällä voi luonnehtia yhden tien kulkijaksi."

Näyttää siltä kuin Mead olisi minun tavoin yrittänyt luoda jonkinlaista yleishumanistista kvalifysiikkaa, sillä:
"Meadin esittämiä näkemyksiä on kuitenkin aiheellista pitää sisällöllisesti yhtenäisinä, koska niitä motivoi pyrkimys luoda antropologia, jossa inhimillinen toiminta kävisi sekä tekijälle, että tarkasteltavalle ymmärrettäväksi." s.11

On ainakin neljä toisiinsa kietoutuvaa syytä sille, miksi niin moni filosofi on keskittymishäiriöinen keskenjättäjä: Ensinnäkin luovuus ja keskittymishäiriö näyttävät viihtyvän samassa luonteessa; epäsiisteys, hajamielisyys ja työskentelytapojen hajanaisuus näyttäisi leimaavan monia keksijöitä ja uusien tieteenalojen pioneerejä. Toiseksi keskenjättäminen saattaa aiheutua perfektionismista tai johtaa sen kaltaiseen lopputulokseen. Keskenjättäjällä - kuten itselläni, joka kirjoitan ikuista teosta tästäkin aiheesta - on taipumus palata kesken jääneen aiheen pariin ja lähestyä sitä uudesta näkökulmasta. Hän ei saa projektejaan valmiiksi, joten ne eivät sulkeudu ja siirry hänen elämässään historiaan. Tämä saa aikaan sen, että hänen tutkiuksensa ovat lopulta monimuotoisia ja syvällisiä. Kolmanneksi, koska keskenjättäjän työtä ei julkaista hänen elinaikanaan, vaan sitä tarkastellaan postuumisti, liittyy siihen monia kysymyksiä sekä avoimia tulkinnanmadollisuuksia. Tämä tarjoaa akateemiselle väelle paljon keskustelunaiheita. Tutkijat voivat tehdä jälkeenjääneestä sekamelskasta tulkintoja sekä etsiä todisteita niiden kiistämiseksi. Koska palapelin kaikki palaset eivät ole tallella, jää tilaa mielikuvitukselle ja vapauksille. Mysteerit kiehtovat aina ihmismieltä eivätkä tutkijat ole poikkeus (Tästä aiheesta lisää tämän kevään kirjoituksessani, jossa esittelen neologismin "eksonarratiivi".) Neljänneksi, koska ajatusten alkuperäinen esittäjä on kuollut ennen mainetta ja kunniaa, tarjoaa hedelmällinen ja älykäs postuumi aineisto myöhemmille tutkijoille mahdollisuuden päästä luomaan kokonaan uutta filosofian tai tieteen osa-aluetta. Sehän on kaikkien akateemikoiden unelma. Keskenjättäjä on toisin sanoen kyntänyt pellon ja istuttanut sinne siemenen, mutta nyt joku pääsee kitkemään sitä ja nauttimaan.

Näistä syistä - ja kenties muistakin - ei mielestäni ole yllättävää, että filosofian historiassa juuri keskenjättäjät ovat niin laajalukuisesti edustettuna. Kenties viidenneksi syyksi voisi esittää sen, että ihmiset rakastavat epäonnistujia ja traagisia elämäntarinoita. Hegelin kaltaiset seurapiirileijonat ja oman aikansa julkkiset eivät ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin Schopenhauer, joka eli Hegelin varjossa lähes täysin tuntemattomana.

Kun nyt pääsin vauhtiin niin täältä tulee vielä viides: Keskittymishäiriöinen keskenjättäjä ei pääse tehokkaan suorittajan tavoin nauttimaan menestyksen hedelmistä, joten hänen kunnianhimonsa säilyy ja jopa kasvaa vuosi vuodelta. Voidaan hyvin väittää, että Nietzscheä sekä Kierkegaardia lietsoi kirjallisella urallaan juuri heidän kohtaamansa ymärtämättömyys. En väitä, että heistä kumpikaan olisi ollut tyyppesimerkki keskenjättäjästä - sillä hehän olivat kirjallisesti hyvin tuottoisia - mutta heitä piiskasi eteen päin kunnianhimo, jota heidän oman aikansa kulttuurieliittien nuiva ylenkatse ei tyydyttänyt, mutta ei myöskään onnistunut lannistamaan. Keskenjättäjän elämä on täynnä yksinäistä työtä, jota jää pitkältä osin pimentoon, kunnes kuolema (sekä ymmärtävä ystävä) avaa arkistot.

Tällaisten keskenjättäjien joukkoon voidaan hyvin lukea myös Kafka sekä Simone Weil, joiden merkittävin tuotanto julkaistiin postuumisti. Myös Edgar Allan Poe oli ilmeisen edesvastuuton ad-hd -luonne, mutta hänen kirjallista työtään haittasi enemmän sosiaalisen luottamuksen rikkominen kuin kyvyttömyys varsinaiseen kirjallisen työhön.

On vaikea arvioida miten paljon maailmassa on elänyt merkittäviä ajattelijoita tai kirjallisia neroja, joiden tuotantoa emme tunne, koska hänen kuolemansa jälkeen tekstiaineisto ei ole löytänyt sopivaa lukijaa ja julkaisijaa. Esimerkiksi Kafkan myöhemmästä julkisuudesta kiitoksen saa Max Brod.

Keskenjättäjät monesti tuskastuvat omaan alisuorittamiseensa, mikä voi lopulta johtaa katkeroitumiseen ja jopa hulluuteen tai itsemurhaan. Heidän ideansa eivät tavoita potentiaalista yleisöä, koska he ovat epäsosiaalisia ja arkoja, tai koska he eivät saa mitään valmista aikaan, jonka he myöskin lähettäisivät julkaistavaksi. Kustantamot harvoin suhtautuvat myönteisesti keskeneräisiin projekteihin, joihin liittyvä henkilö on sotkuisa, epäsosiaalinen ja omituinen, eikä hän saa valmiiksi sitä mistä on sovittu.

Minua surettaa se, ettei historia ole opettanut mitään meidän aikamme tutkijoille tai kustantajille tai edes teollisuuspohatoille. Omituisten ja epäsosiaalisten ihmisten joukossa, piilossa katseilta on monia osaavia ihmisiä, jotka vain ovat liian ujoja ja katkeroituneita saadakseen mitään valmiiksi. Moni keksintö on kuollut heidän mukanaan, koska valtaosa vallanpitäjistä tuntuu ajattelevan, että älykkyyden ja luovuuden tunnistaa siitä, että henkilöllä on kravatti kaulassaan, hyvä ryhti, ja hän katsoo rohkeasti silmiin hymyillen leveästi.

Kun nero on kuollut, ei ole mitään väliä sillä oliko hän introvertti tai omituinen. Se on kaikki nyt mennyttä ja väliä on vain sillä, että hänen jälkeenjäänyt aineistonsa päätyy tehokkaan ja aikaansaavan ihmisen käsiin. Elämä voi olla jopa esteenä menestykselle. Elävä nero saattaa vielä pilata hyvän teorian sillä, että hän tekee siitä liian syvällisen tai muuttaa mielensä.


Relativismi, sivu 15:
"Tutkittavilta kysyttiin, perustavatko nämä seksuaalisuhteensa luottamukseen. Vastausvaihtoehdoiksi tarjottiin "kyllä" ja "ei". "Kyllä"-vastausten vertailu osoitti suullisissa jälkihaastatteluissa, miten eri tavoin tutkittavat ymmärsivät kysymyksen. Eräille luottamus oli uskollisuus parisuhteessa, kun taas muutamat katsoivat, että sehän se vasta luottamusta on, jos pystyy rakastelemaan mahdollisimman monen kanssa! Vastausten tilastollinen käsittely alkoi näyttää hyödyttömältä."

Sivu 17: Relativismi
Meadin ajattelussa behaviorismin kritiikki näkyy jo siinä, että koska tutkimuksen kohteet, eleet, eivät voi olla yksiselitteisiä. Jo eleiden syntyyn sisältyy tulkintaa. Tämä merkitsee, ettei ihmistutkimuksen kohteena oikeastaan olekaan olio, akti tai reaktio... Sen sijaan tutkimuksen kohteena voivat olla ne suhteet, joissa vuorovaikutusta tapahtuu, ilmiö kokonaisuudessaan.

Relativismi ja shakki (relatonomia)

Monet ajattelevat, että Shakki on puhtaan matemaattinen peli, jossa säännöt ovat tiukasti ennalta määrättyjä ja kiveen hakattuja. Kuitenkin myös shakissa yksittäisten pelinappuloiden arvossa esiintyy hyvin suurta vaihtelua, ja yksilön hyödyllisyys (tai vastustajan näkökulmasta vaarallisuus) elää pelin mukana. Tämä juontuu siitä, että kullakin yksiköllä on vahvuuksia ja heikkouksia, jotka eivät perustu yksin niihin itseensä, vaan myös muiden joukkojen tukeen sekä ympäröiviin olosuhteisiin. Kuningatar on tietenkin sotamiehiin nähden rajoittamattoman ylivertainen, koska sotamiehet (tai lähetti tai torni) eivät hallitse mitään siirtoa, mitä kuningatar ei osaisi (lukuun ottamatta sotilaan "ohestalyöntiä" sekä korotusta ratsuksi). Alussa kuningatar on kuitenkin naulittuna takariviin, jossa se ei pysty ottamaan askeltakaan, elleivät muut yksiköt ensin tee sille tilaa. Pelin alkuvaiheissa ratsu on suuressa arvossa, sillä se on ainoa upseeri, joka pystyy siirtymään sotamiesten yli. Vastaavasti tornista on aluksi hyvin vähän hyötyä, kun se on naulittuna nurkkaan. Pelin edetessä nappuloiden määrä laudalla vähenee, jolloin torni kykenee edistymään helpommin. Pelin strategiaoppaissa muistutetaan, että ratsu on aluksi arvokkaampi kuin torni tai lähetti, mutta pelin loppuvaiheessa se menettää arvonsa. Kun pelilauta on täynnä kummankin pelaajan osastoja, on ratsulla helppo luoda vaarallisia tilanteita, kun sotilaiden yli voi loikkia, eikä vastapuolen upseereilla ei ole tilaa mihin paeta. Ratsun vinoja harppauksia on kuitenkin melko helppo väistellä pelin loppuvaiheessa, kun tilaa on runsaasti. Ratsu ei kykene puolustamaan kokonaista linjaa tai uhkaamaan pelilaudan toiselta laidalta, kuten lähetti.

Harvalle tulisi mieleen, että shakki toimii havainnollistavaksi esimerkiksi relativismista, mutta tämä johtuu siitä, että relativismia on ajassamme monimutkaistettu aivan liikaa. Perimmiltään relativismi vain väittää, että ilmiöiden arvo on suhteessa muihin ilmiöihin. Myös munimutkaisten olioiden (sekä useimpien totuuslauseiden) välillä on suhde, eli ne ovat suhteellisia, eivät autonomisia.

Voimme erotella shakista löytyviä "riippuvuussuhteellisuuksia" erilaisiin ryhmiin:
1.) Pelin ajallisesta vaiheesta johtuvat tekijät, kuten ratsun arvon heikkeneminen pelin edetessä.
2.) Sijainnista ja asemoitumisesta johtuvat tekijät, kuten kuningattaren arvon aleneminen, jos se missään vaiheessa joutuu omien puolelaistensa saartamaksi. Se ei voi raivata itseään niiden läpi raa'alla voimalla. Se on riippuvainen siitä, että sille tehdään tilaa, mikä kuluttaa pelaajan siirtoja.
3.) Voimasuhteisiin liittyvät tekijät. Omien asemien arvo riippuu paljolti siitä, onko vastapuoli kyennyt edistämään sotajoukkojaan taitavammin. Shakissa joskus uhrataan omia joukkoja, jotta vastapuoli päätyisi siirtämään omia vahvoja yksikköjään heikompiin asemiin esimerkiksi kulmiin (jonkinlaiseen mottiin) ja omat joukot pystyisivät edistymään keskialueelle, josta käsin ne voivat vartioida useita linjoja.
4.) Toisiaan vasten siirtyneet sotamiehet eivät kykene liikkumaan mihinkään suuntaan. Samoin kuningas on kykenemätön liikkumaan, jos vastapuoli hallitsee kaikkia avoimia linjoja. Pelinappulat voivat toisista nappuloista johtuen menettää täydellisesti toimintakykynsä.

Koska tällainen relativistinen analyysi ei mielestäni ole millään tavoin ideologista, en nimitä sitä -ismiksi, vaan käytän ennemmin neologismia relatonomia. Relatonomia tutkii empiirisesti havaittavia ilmiömaailmassa esiintyvistä suhteellisuuksista. Relatologia puolestaan tutkii niitä psykologisia, sosiaalisia, juridisia ja kulttuuria syitä, jotka ovat saaneet meidät suhtautumaan niin nihkeästi väitteisiin tiedon tai arvojemme suhteellisuudesta.

Relatologia toisin sanoen pyrkii selittämään, miksi relativismi on filosofisena oppisuuntana niin vihattu.

Meismi, minuus ja identiteetti

Sivulla 30 tiivistetään tärkeitä havaintoja Meadin minäkonseption konstruoitumisessa:

3.) Minä on kuka tahansa ihminen, joka on tullut itselleen sosiaaliseksi objektiksi. Vain mikäli yksilö ottaa sen jäsentyneen sosiaalisen ryhmän asenteet, johon hän kuuluu, hänen minänsä kehittyy täysin.

Tässä mielenkiitoisesti selittyy se, miksi minun oma minuuteni on niin jäsentymätön ja heikko, ja millä tavoin olen buddhalaisen harjoituksen ja relativismin avulla dekonstruoinut oman minäkokemukseni, sen teon taustat ja seuraukset. Koska olen valmis kieltämään minkä tahansa aikakauteni sosiaalisen ryhmän totuudet ja oman kulttuurini arvomaailman universaaliuden ja ylivertaisuuden, olen jäänyt eräänlaiseen keskeneräisen minuuden limboon. Itselleni minäharhan tutkimus ja relativismin eläminen todeksi eivät sinänsä tuottaisi ongelmaa, ellei se eristäisi minua ja minun filosofista projektiani muusta ihmiskunnasta.

Olen hämmästyttävän selväjärkinen kaiken huomioonottaen. Yleensä eristämisellä on voimakkaammat hajottavat vaikutukset psyykeen. Tietenkin asiaan vaikuttaa myös se, että minulla on nykyajan mahdollistami ilmaisuväyliä sekä sopivan ylimielinen asenne maallisiin ongelmiini.

4) Minä kehittyy roolinoton, toisten asenteiden hyväksymisen ja niiden välityksellä tapahtuvan (ulkopuolelta hahmottuvan) itsensä ymmärtämisen kautta.

6) Ihmisen kyvystä ottaa muiden rooli itseään kohtaan kehittyy "yleistynyt toinen" (generalized other).

Mead ei milloinkaan hyväksynyt Kantin ajatusta kokemusta edeltävästä minästä.

Me syntyy ennen minua, joka postuloidaan siitä. (Yksilö saa identiteettinsä vuorovaikutuksen kautta, osana yhteisöä.)

Me' on totunnainen, tavoista koostuva yksilö. Se on aina olemassa. (Me jatkaa olemassaoloaan kun minän aika on ohitse, mutta se värvää uuden minän jatkamaan samaa työtä. Yksilö arvostettu ja onnellinen - ja häneen suhtaudutaan yksilönä - jos hän saa kokea, että hän on ylläpitänyt ja edistänyt me'tä.)

Minuus voidaan tietenkin ajatella myös joksikin synnynnäisesti kehittyväksi maailmaan suuntautuvaksi haluksi, tai vaihtoehtoisesti ihmisen sisäiseksi puheeksi, mutta tällaiset kehittymättömät ja eläimelliset (itsekkäät tai ei) halut ovat jotain aivan toista kuin kasvatuksen ja yhteisöön kuulumisen kautta kehittynyt vahva ja eheä identiteetti. Kun puhumme aikuisen ihmisen tarkoitustaan toteuttavasta minuudesta, se on kiistatta konstruoitu. Se toteuttaa ensi sijassa sosiaalista tarkoitusta. Minä on virassa. Minä on äiti tai se on isä. Minä on opettaja tai poliisi tai sairaanhoitaja.

Tässä suhteessa on epätodennäköistä, että kovinkaan moni koskaan havahtuisi siihen, että minuus on harhaa. Heillä on sosiaalisena kannustimena pitää minuuttaan hyvinkin todellisena ja pysyvänä olentona. Minuus täytyy riisua sen universaalisti ihmisyydestä ja asettaa rooliin. Ihmisen täytyy kouluttaa itsestään minäolento, joka alistaa omat henkiset ja biologiset tarpeensa minänsä toteuttamiseen - mutta koska minuus on luotu ulkoa käsin, se toteuttaa vaivihkaa vain yhteisön tarpeita. Terve ja monilla ylellisyyksillä palkittu minuus on me-luomus. Se on minuus meitä varten, meidän armosta.

Kenties tästä syystä hallitsijat ovat tottuneet puhumaan itsestään monikossa. He ovat joutuneet luopumaan niin paljosta, etenkin yksilöllisestä reviiristään, että heidän mielenterveytensä jo vaatii samaistumaan valtioon ja sen etuihin. Kuningas on toisaalta me, koska hän voi sanella muita voimakkaammin sen, mitä kollektiivinen tahto toivoo, mutta toisaalta myös siksi, että kollektiivin unelmat, toiveet ja pelot sanelevat sitä, mitä hänen itse tulisi olla ja toivoa.

Eräällä tavoin yhteisöllisyys lopulta toteuttaa sen hengellisen päämäärän, jossa minuus purkautuu joksikin sitä edeltäväksi syyn ja seurauksen loputtomaksi ketjuksi, joka rautaisella kädellään määrää, mitä me opimme ja osaamme ajatella, tuntea ja haluta - mutta vain harvoin on kollektiivinen tahto sallinut, että ihminen näkisi minuutensa lävitse. Hän voisi irtautua syyn ja seurauksen orjuudesta, kuten Buddha opetti.

Ihmisen henkiselle elämälle tai tieteelliselle (sikäli kuin myös tiedettä ei ajatella sosiaalisena pelikenttänä ja kulttuurisena konstruktiona) edistymiselle olisi eduksi vapautua harhoista, joihin myös minäharha lukeutuu, mutta maksu minuuden kiistämisestä on liian kallis. Se on kallis, vaikka lopputuloksena olisi kuolemanpelon voittaminen ja pääsy harhan takaisiin psykologisiin ilmiöihin, joita monet minuuden defenssit suojelevat.

Ihmisen ei kuulu tunnistaa itsessään kaikkia olentoja tai nähdä kaikissa olennoissa itseään, koska silloin tulisi hankalaksi aikuisella vakavuudella määritellä, kuka on osa meitä ja kuka vihollinen. Sekä Homeroksen Ilias että Intian suuri eepos Bhagavad Gita ovat pohjimmiltaan opetuksia rauhasta ja sodan mielettömyydestä, mutta ne kumpikin viettelevät lukijansa jännittävillä taisteluilla ja soturin kunnialla. Vasta lopussa, jos sinne jaksaa ajatukselle lukea, ja jos lopputoteamat hyväksyy, päädytään siihen havaintoon, että vihollinen on ihminen niin kuin mekin.

Mutta emme sano: "ihminen niin kuin minäkin", vaan niin kuin mekin, siis potentiaalisesti osa meitä, joukkueemme vahvistus. Käännytettävissä siihen uskoon, että meidän puoli on parempi, me ollaan hyviksiä.

Nuuhkimus

Koiran tai yksityisetsivän maailmassa saatettaisiin katsausta kutsua nuuhkimukseksi. Myös viinimaistaja voisi ymmärtää tällaisen kielen päälle. Yleensähän ajatteluamme hallitsevat käsi ja silmä, kuten Hankamäki kirjoittaa sivulla 19:
"Tieteellistä kieltä luonnehtivat käsitteet, kuten näkökulma, näkemys, katsaus ja katsomus, ja myös kädellä on "käsittämisessä" etymologinen asema."

Lukemisesta on viime vuosina tullut hyvin hidasta, sillä pyrin alleviivaamaan kaikki kohdat, joista saattaisi olla minulle apua monissa filosofisissa essee-projekteissani. Sen jälkeen pyrin kirjoittamaan kaikki heränneet ajatukset aihealueittain ylös johonkin tiedostoon, joihin vuosittain kertyy satoja liuskoja sitaattimateriaalia.

Tilannetta monimutkaistaa se, että samaan aikaan kirjoitan myös satojen liuskojen verran runoja. Kaikkien tähän mennessä kirjoittamani tekstimateriaalin lukeminen olisi mahdoton tehtävä. Kuulemma Sartren ja monen muun filosofin muistiinpanoissa on yli 10.000 sivua. Hänen ja Wittgensteinin ja monen muun tapauksessa joku muu näki sen vaivan, että toimitti ja editoi aineistoa, filosofin eläessä tai vasta hänen kuolemansa jälkeen. Olisi helpompi saada kokonaisuuksia valmiiksi, jos apuna olisi edes jonkinlainen kustannustoimittaja, tai edes joku joka lupaa harkita julkaisemista, tai dead-line tai yhtään mitään.

Alennan omaa arvoani ihmisten silmissä sillä, että tuskailen niin avoimesti keskittymishäiriön ja liiallisen luovuuden kanssa. Yleensä kirjoittavat ihmiset ymmärtävät saattaa julkisuuteen vain parhaan aineistonsa ja vasta kun se on hiottu valmiiksi. Minulla on vain suuria vaikeuksia sanoa mikä siitä mitä ajattelen ja sanoiksi saatan, olisi minkään arvoista. Elän siinä toivossa, että mahdollisimman nopeasti kuolisin ja pääsisin vapaaksi tästä pakonomaisesta luomisen taakasta.

Narratiivien lumoava pimeys

Yletön hyveellisyys tuo kylmät väreet selkäpiihin. Mikä olisi epäluotettavampaa kuin "parempien ihmisten historia", jossa hävitetty pahuus ei saa sananvuoroa. Sen suusta tietenkin tulisi vain riidan ja epäluottamuksen siemeniä. Nujerretut kansat eivät nouse haudasta kertomalla oman versionsa. Heistä tulee vain katkeria kummituksia jotka häiritsevät hyvien ihmisten unta.

Kummittelu on sitä kun jokin epätoivottu yrittää täydentää tarinan aukkoja. Entisinä aikoina kummitukset olivat useammille ihmisille arkipäivää, sillä narratiivi jota he elivät oli sankarillisempi. Voittajaa ei keskeytetty. Hän oli itse paikalla, kun kaikki tapahtui. Totuus ei perustunut puolueettomaan selvitykseen vaan muistoon. Se sai olla juuri niin valikoitu ja väritetty kuin tahdottiin.

Todellisuus itse oli aikuisten värityskirja, joka tyynnytti pelkoja ja huojensi stressiä. Historia perustui satojen sukupolvien asteittaiseen paranteluun, eikä tylsään objektiivisuuteen.

Myös pimeys oli pimeämpää, koska narratiivia ei jatkettu ja täydennetty päivänvalossa. Kiellot syvensivät pimeyttä ja leirinuotio loi kertojan ympärille sädekehän. Yö oli elokuvateatteri, kuten meidän aikamme elokuvateatterissa vallitsee yö, eikä elokuvan menestystä mittaa sen realistisuus tai viisaus, vaan kollektiivisen luonnonvalintamme vapaus. Niinpä kaikki tarinat yhä nykyäänkin ovat tarinoita jumalista, puhuvista eläimistä ja ihmisistä, jotka kyvyissään lähestyvät jumalia.

Mörköjen ja kummitusten viehätys lapsen silmissä kasvaa siitä, että lapsi tietää vanhempiensa valehtelevan. Tarinan mörkö on aina ollut vaikeminen. Tuntemattoman ja salatun asian merkitsijä on hirviö. Jos hirviötä näytetään liikaa, se muuttuu vain villieläimeksi, ja lakkaa olemasta tarinan aukko ja vanhempien valhe. Ilkeät peikot ovat tosia koska vihollisen kasvonaamion takaa löytyi toinen ihminen. Tarinalla on kyky luoda demoni täyttämään aukkoja kuten sadun demonilla on kyky ottaa ihmisen muoto. Ihminen voi omaksua demonisia kykyjä kuvitellessaan muut ihmiset joksikin alemmaksi kuin ihmisiksi.

Ihminen kadotti epiikan tajunsa siihen hetkeen jolloin tavalliset isät lakkasivat palaamasta sodasta murhaajina. Isät ja äidit eivät enää palanneet navetasta ja sikalasta ja kanalasta murhaajina. He lakkasivat olemasta aikuisia ja luulivat kertovansa totuuden, kun he palasivat kaupasta makkarapaketti kassissaan. Heistä tuli naiveja, ja lapset ovat aina ennemmin turvautuneet murhaajiin kuin toisiin ihmisiin jotka heidän laillaan ovat lapsia. Äidit lakkasivat olemasta enkeleitä kun kauhu poistui siitä verestä jota he vuodattavat jalkojensa välistä. Oli ok puhua asioista ja todellisuutemme hirviömäiset repeymät kuroutuivat umpeen. Pimeys väistyi ja sen myötä elämästämme katosi eeppisyys.

Kaipaamme yhä ja aina siihen tarinankerronnan traditioon, jossa vallitsi katkosten pimeys. Kaipaamme sitä kontrastien takia, mutta myös siksi että saisimme kokea kauhua. Kauhu on kohoamista aikuisuuteen ja aikuisuuden ydin on mysteeri.

Vaikenemisessaan ja arvoituksellisuudessaan Jumala on meidän kaikkien isä. Hän on aukkojen jumala, mutta eri syistä kuin tieteilijät esittävät. Mysteeri on se mikä myy dekkareita ja täyttää messuhalleja.

Meidän historiamme on vesittynyt kauhuilla, joihin ei oteta etäisyyttä. Jota natsismin kauhut olisivat meille todellisia, niistä täytyisi puhua kuiskaillen. Nyt me olemme paljastaneet ihmisen julmuuden kuin Alien paljastuu jatko-osien valokeilassa.

Historiamme on parhaimmillaan vain kertomusta tieteen sankariteoista, ja hyvä historiallinen tarina tarvitsee yhä konnan. Usein se konna on jokin instituutio tai valtio tai jopa maailmankäsitys. He tappoivat Giordano Brunon. He pakottivat Galileon vierailemaan Roomassa. Tarinan kertominen on kosto siitä mitä he tekivät päähenkilölle.

Kiistelemme siitä kuka ajassamme suostuisi niin kavalaksi konnaksi, ettei hänestä saa puhua lasten kuullen. Kuka olisi meille hän-jonka-nimeä-ei-saa-lausua?

Tarina tarvitsee pimeyttä, inhimillisyyttä ja inhimillisyyden pimeyttä. Pyhimyselämäkerta on harvoin tarina kaikesta siitä mitä joku ei tehnyt. Suosiossa auttaa jos sankari itsekin on samaistuttava. Tiedämme kumpi kahdesta on pienempi paha, tai ainakin pienempi.

Sääliteltävän uhrin ongelma on syyttömyys. Kipeät uhraukset sen sijaan tarkoittavat sitä että on ollut totinen syy. Historian silmissä on aina viisaampaa joutua tuomiolle siitä mikä tehtiin sittenkin vaikka nähtiin seuraukset. Sokrates ei sanonut olevansa syytön. Hän vetosi siihen että on tarpeellinen.

(Kristinuskon myöhempi oivallus on kannustaa tuomitut poistamaan kaikki epäilykset omasta syyttömyydestään. Kun joku on varmuudella suorittanut ne teot, poistuu rikosten ympäriltä aukkojen pimeys ja silloin enin osa yleisöstä leppyy. Tuntuu siltä kuin pahuutta ei olisikaan.)

Sokrates teki itsestään niin korvaamattoman, että lopulta näytti siltä kuin tuomitsijoiden perimmäisenä syynä olisi ollut pelko ja kateus. Rötökset olivat pikku juttu, mutta he eivät kestäneet sitä suosiota jonka ne keräsivät. Sokrates meni kuolemaansa kuin mies joka esiintyy tarinassa päähenkilönä.

Hänen sisäisessä maailmassaan oli sellaista kadehdittavaa eeppisyyttä. Kuin hän olisi paskanpuhujien kuningas.