Onni ja atavismi

Atavismilla tarkoitetaan evolutiivista jäännettä inhimillisen kulttuurin aiemmalta kehitysvaiheelta. Käytännössä kaikki mikä tuottaa meille onnea on atavistista.

Kenties harrastat kiipeilyä tai tunnet jonkun, joka saa siitä kiksejä. Lasten leikkipuistoissa on jo iät ajat ollut kiipeilytelineitä. Nykyään niitä on myös aikuisten leikkipuistoissa. Kiipeilyyn liittyvät vaistot ovat mitä tyypillisin atavistinen piirre, sillä promitiivisestä henkilöstä tai kansasta voidaan sanoa, että he "eivät ole laskeutuneet vielä puusta".

Ismo Alankokin laulaa siitä kuinka Suomi putos puusta.

Aikuisten ja lasten kivat puuhat ovat käytännössä kaikki atavistisia, eli historiallista jäännettä lähimenneisyydestä tai jostain hyvin kaukaa.

Lapset tykkäävät esimerkiksi rakentaa majoja. Totta kai, sehän on ollut kivikaudella hyödyllistä, että osaa suojautua sateelta, vaikka ei vielä kunnon taloa osaisi rakentaa. Se on kivaa, vaikka nykyään vähemmän hyödyllistä.

Lapset tykkäävät myös leikkiä piilosta. Tietenkin, sekin on hyödyllinen vaisto kaikkien eläinten poikasilla. Petoeläimet tai vihollisheimon jäsenet tai muuten vain hullut sekopäät huomaavat liikettä, joten meillä on vaisto pysyä liikkumattomana, kun vaara uhkaa. Lapset leikkivät piilosta, että he oppisivat millaiseen maastoon kannattaa piiloutua, jotta heitä ei helpolla huomaa.

Myös kiipeäminen on ollut hyödyllistä, jotta pääsee pakoon petoja tai voi noutaa puusta hedelmiä. Se ei siis liity vain ihmisen apinalliseen menneisyyteen, vaan on ollut hyödyllinen taito vielä Homo Sapiensin elämässä, niin kauan kuin oli paikkoja, missä kiipeillä. Vasta varsin myöhäisessä kulttuurisessa kehitysvaiheessa ihminen hakkasi kaikki metsät ja muutti ne pelloiksi.

Viehätys tuleen on myös atavistinen piirre, joka kehittyi luultavasti asteittain ja voitti hiljalleen tuleen liittyät pelot. Upanisadeissa ja Rigvedassa, kuten myös Raamatussa ja monissa muissa vanhoissa mytologioissa tulella on tärkeä tehtävä. Palava pensas puhuu Moosekselle ja Intian papisto ylläpiti asemaansa hallitsemalla ja säätelemällä tulta.

Kansan silmissä tuli haluttiin säilyttää myyttisenä ja pelottavana asiana, jotta tulentekoon harjautunut papisto saattoi sen avulla luoda temppuja ja yhdistää tarinoita tuleen liittyviin kiehtoviin tunteisiin, jossa yhdistyivät eläinperäinen pelko sekä myöhempi inhimillinen viehtymys tanssivien liekkien tuijottamiseen.

Kuluneen 4000 vuoden aikana tuleen liittyvät pelot ovat entisestään hälventyneet ja nykyään melkein kaikki lapset tahtovat itse sytyttää ilotulitteet.


AIKUISEN ATAVISMI EI MERKITSE VAIN MENETETYN LAPSUUDEN UUDELLEEN ELÄMISTÄ

Kun aikuinen lähtee erämaahan patikoimaan, kokemaan nälkää ja vilua, sytyttämään tulia ja pystyttämään telttaa, hän toteuttaa monia innokkaita vaistojaan.

Saatamme sanoa, että henkilö taantuu lapseksi (terapeuttisista syistä) tai elää uudelleen edellisten sukupolvien elämää, mutta ei se ole ihan niinkään. Jo Kaunuussa varttuneelle Kekkoselle erä-jormailu oli atavistista hupia, johon liittyi paljon enemmän ihailua kuin naureskelua. Kenties Helsingissä joka nauroi ja haukkui atavistiseksi, mutta kansaan se vetosi. Jo 1800-luvulla tarinat villistä lännestä ja valaanpyyntiretkistä ja napapiirien seikkailuista olivat mitä suostuinta atavistista fantasiaa, jolla myytiin ensin miljoonia kirjoja ja sitten elokuvia.

Menneisyyden elämän ihailu ei ole mikään uusi ilmiö, vaikka nykyään lista unelmista on yhä pidempi ja elämästä tuntuu puuttuvan yhä useampi onnea tuottava asia.

Meillä ei ole vain ruoan, suojan ja rakkauden tarvetta, vaan myöskin tarve vaaralle, puutteelle ja kenties myös vihollisuuksille ja viholliskuville. Ne ainakin käyvät hyvin kaupaksi.

Taistelu luonnonvoimia vastaan on ikiaikainen atavistinen haave, sillä ihminen on asunut kaupungeissa jo tuhansia vuosia. Antiikin Roomalaisessa palatsissa ja renessanssin luostareissa on kirjoitettu monia eeppisiä tarinoita pedoista ja myrskyistä ja taisteluista, joita kirjoittaja itse ei välttämättä ole kokenut. Ja jos onkin, hän on sitä suuremmalla innolla kuvailemassa vaarojen kohtaamiseen liittyviä atavistisia kokemuksiaan, joihin yhdistyy raikasta elon hurmaa.

Tarzan tuntuu nyt kaukaiselta imperialismin jäänteeltä, mutta paljoakaan ei ole muuttunut sitä ennen tai sen jälkeen. Atavististen haaveiden vapaassa ilmaisussa vain on tiettyä luontaista vaihtelua, jota kaupunkien eliitti pyrkii suitsimaan, lähinnä suojatakseen omia lapsiaan vaarallisilta houkutuksilta.

Kekkosen hiihtoretkille naureskelu ja Pohjois-Karjalan susivihan suitsiminen on vain yksi tapa, jolla kaupunkilaiset koettavat pitää kurissa menneisyyteen liittyvää gloriaa. Kun media vielä 1990-luvulla oli tiukasti urbaanin vähemmistön hallussa, kehittyi atavismista yksinomaan pilkkasana. Suomen oli aika pudota puusta ja kävellä ulos metsästä.

Kekkosen hiihtoretkien jälkeen Nuuskamuikkunen oli liki ainoa atavistinen hahmo, jonka saattoi televisiossa nähdä. Niinpä ei ole mikään ihme, jos hänestä kehittyi miljoonien idoli, josta ei kuule huonoa sanaa, vaikka hän taisteli puistonvartijahemulia vastaan ja tuhosi kieltokylttejä, vetäytyen sitten taas erämaahan linkolalaisessa hengessä, selässään teltta ja olallaan onkivapa.

Kun Youtube mahdollisti ihmisten omien mielihalujen vapaan valinnan, se täyttyi pian nostalgisista kanavista, joissa rakennetaan itse taloja käytettyyn teräskonttiin, etsitään romun seasta design-aarteita tai metallinpaljastimella vanhoja kolikoita, viljellään maata tai samoillaan luonnossa. On koettu varsinainen nuuskamuikkusten renessanssi.

YLE:n suosituimmat ohjelmat kuvailevat elämää erämaassa tai syrjäseuduilla. Korjataan vanhoja autoja ja huutokaupataan aarteita. Etsitään kultaa, keitetään pontikkaa ja kunnostetaan kesämökkiä tai vanhoja taloja. Suosituimmat videot yleensä sisältävät myös eläimiä. Atavismi hallitsee.


ATAVISMI MYY JA ATAVISMI TUO ONNEN, MUTTA MILLÄ HINNALLA?

Lapset rakastavat eläimiä. Äänestäjät rakastavat poliitikkoja, jotka rakastavat eläimiä. Ja kuitenkin on täysin hyödytöntä atavistista rahanhukkaa ostaa lapselle edes marsu. Koirat, kissat, hevoset ja kaikki muutkin kivat otukset ovat pelkkä jäänne menneiltä ajoilta.

Tietyt atavistiset piirteet on nykyään myös diagnosoitu AH-HD:ksi, jonka arvioidaan olevan metsästäjä-keräilijöiden jäänne. Viljelijöiksi muututtuaan ihmisten täytyi malttaa pysyä paikallaan ja järjestelmällisesti noudattaa aikatauluja kylvössä, sadonkeruussa ynnä muussa.

Metsästäjä-eräilijät, eli keskittymishäiriöiset ihmiset ovat levottomia, kyllästyvät herkästi aktiviteettien puuttumiseen, eivätkä tykkää pysyä aloillaan. He miettivät aina mitä mahtaa olla seuraavan kukkulan takana. He eivät osaa istua aloillaan koululuokassa ja kuunnella opettajaa. He tahtovat ennemmin mennä ulos kisailemaan. He huomaavat pihalla oravan ja se voittaa heidän huomionsa. He eivät kuule mitä opettaja on sanonut, he eivät menesty meritokratiassa. He ovat vähän kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä jotka karkasivat koulun ikkunasta - tai eivät ihan vähänkään. He ovat sitä samaa kansaa, sitä samaa ihmistyyppiä, niitä, jotka ennemmin jäivät Kainuuseen tai palasivat sinne.

Helsingissä on heidän makuunsa liikaa häiriötekijöitä. Heillä on atavistisia tarpeita, jotka vaativat tyydyttämistä. He eivät myöskään tykkää suurista ihmisjoukoista. Ihmisten seura uuvuttaa heidät. Onko se mikään ihmekään? Heidän esi-isänsä asuivat Suomessa, jossa oli yksi ihminen neliökilometrillä.

Me diagnosoimme nykyään jo joka toisen ihmisen psyykkisesti sairaaksi tai poikkeavaksi. Useimmiten heitä vaivaa ainoastaan yhteensopimattomuus nykyajan kanssa. He ovat atavisteja, eivät masentuneita, keskittymishäiriöisiä tai introverttejä. He ovat kuin Aku Ankka, joka saa raivareita ja epäonnistuu kaikessa, mutta jota kaikki rakastavat, koska häneen voi samaistua.

Mutta kaikki eivät ole Aku Ankkoja. Maailmassa on myös Hannu Hanhia ja Mikki Hiiriä. He saavat iloa siitä, että tekevät hyödyllisiä ja terveellisiä asioita. Sentään Roope-setä on atavismin perikuva ja selkeästi Akun lähisukulainen. Roope on hamstraaja, mikä ei ole ollenkaan järkevää. Roope tuntee outoa nostalgiaa vanhoja esineitä kohtaan, kuten ensimmäistä kolikkoaan. Hän on kerännyt seikkailuiltaan matkamuistoja. Hän tuntee vetoa seikkailuihin.

Tupu, Hupu ja Lupu vaikuttavat järkeviltä, mutta myös heitä riivaavat monet atavistiset halut. He ensinnäkin harrastavat partiota, mikä aikanaan tulee johtamaan heidät tuhoon. Vaikka he jaksavat lukea kirjoja ja pärjäisivät insinööritöissä, he kokeavat onnea luonnossa, mikä tekee mahdottomaksi hyväpalkkaisen uran kaupungissa. He eivät kestäisi loputonta 8-16-rutiinia, vaan tulevat hulluiksi. Heissä on liikaa Roopea.

Kuten Krisnamurti on sanonut, tiedon kerääminen on vain korvike omaisuuden keräämiselle. Roopella on kolikkonsa, mutta Tupu, Hupu ja Lupu lukevat aivan liikaa tietokirjallisuutta. Eikä tietokilpailuissa pärjääminen korreloi elämässä pärjäämisen kanssa. Baaritietokilpailut ovat vain korvike juomiselle.

Esikuvamme ovat vaarallisten atavististen halujen ilmentymiä. Heitä ei ollenkaan pitäisi ihailla ja kadehtia.

Sen sijaan elämässä tulevat kukoistamaan läpeensä urbanisoituneet ja luonnosta vieraantuneet perheet, joissa ei tuhlata aikaa atavistisiin haavekuviin. Kenties he tulevat niin kauan aikaa sitten kaupunkiin muuttaneista sukulinjoista, että eivät ollenkaan kanna geeneissään psykologisia jäänteitä? Edes joukkueurheilun seuraaminen ei riistä heiltä resursseja, sillä laumasieluinen yhteenkuuluvaisuuden tunne ei lukeudu heidän tarpeisiinsa.

Heidän elämässään ei ole häiriötekijöitä. He pyöräilevät, koska se on järkevää, ei siksi että se olisi kivaa. He säästävät aikaa ja rahaa, kun eivät harrasta typeriä ja arkaaisia onnea tuottavia juttuja, kuten kiipeilyä, ratsastusta, partiota, keräilyä, sienestystä, kalastusta, kirkossa käymistä, kirjojen lukemista tai kissavideoiden klikkailua, vaan saavat onnenkokemuksensa asioista, jotka edistävät heidän uraansa.

Heidän ei tarvitse koskaan palautua töistä, koska heidän sisällään ei käydä tahtojen taistelua. He tahtovat sitä mitä tekevät. He ovat täysin eheytyneitä, ilman eheyttämishoitoja.

He ovat itsevarmoja ja sosiaalisia ilman alkoholia. Heidän päässään ei ole käynnissä luovan suunnittelun keskstelu, joka alati häiritsee kirjailijan elämää, paitsi silloin, kun hän saa tilaisuuden kirjoittaa sitä itsestään ulos.


ÄLYKKYYS JA EETTISYYS OVAT ATAVISTISIA JÄÄNTEITÄ?

Vihreiden äänestäminen tai rahan lahjoittaminen luonnonsuojeluun on atavisteille kohdennettu lisävero, joka köyhdyttää niitä poloisia, joilla on jäänteenä omatunto ja kyky murehtia yhteisistä ongelmista. He tarvitsevat anekauppaa puhdistaakseen omatuntoaan, joka ei narsistin tai psykopaatin menoa hidasta.

Eettiset ja lempeät ihmiset tulevat aikaa myöten tuhoutumaan, jos he eivät osaa rankaista niitä yksilöitä, jotka joustavat yhteisestä moraalista, kuten kierrättämisestä tai kasvissyönnistä. Jos elinkelpoista ympäristöä ei ylläpidetä kaikkien yhteisistä varoista, se antaa kilpailuetua niille, jotka eivät vapaaehtoisesti osallistu talkoisiin.

Aivan kaikki atavistiset piirteen eivät sentään ole kivoja. Myös koulukiusaaminen, tappelunhalu ja sotaisuus ovat atavistisia vaistoja, enkä pistäisi pahakseni, jos ne asteittain häipyisivät historiaan. Täysin yksiselitteisesti en siis tunne-elämässäni haikaile menneisyyteen. Myönnän, että meissä on jotain, mitä emme tarvitsisi enää.

Jos tällä kirjoituksella oli jokin pointti, niin kenties vain se, että melkein kaikki kivat asiat ovat hyödyttömiä. Enkä ole vielä ihan varma siitä, lukeutuuko myös ongelmanratkaisukyky atavistisiin piirteisiin, joita nykyihminen ei tarvitse.

Koirilla on kahdenlaista älykkyyttä, joista toinen yhdistää ne suteen ja toinen lampaaseen. Jos koira osaa ajatella itsenäisesti ja ratkoa pulmia, se on lähempänä sutta. Me tiedämme miten hyvin susille on tässä maailmassa käynyt.

Jos koira tottelee kiltisti käskyjä, sitä myöskin kutsutaan älykkääksi. Pahoin pelkään, että kyky totella sääntöjä, seurata mallista, mielistellä ja omaksua valmiiksi pureskeltua tietoa ovat tulevaisuuden kärkitaitoja, jos eriarvoisuus lisääntyy ja työelämässä täytyy varautua miellyttämään Trumpin kaltaista miljardööriä tai vähäpätöisempää miljonäärinarsistia, joka on perinyt asemansa firmassa, kuten feodaaliajan pikkuruhtinaat.

Kun joku miljoonista pikkupalkalla työskentelevistä kekseliäistä ihmisistä keksii hyvin konstin, se skaalataan kaikkialle ja paremmin pärjäävät ne, jotka omaksuvat mallista käyttäytymistapoja, eivätkä liikaa ajattele omin aivoin.

Luovuus ja ongelmanratkaisukyky ovat oman kokemukseni mukaan lähinnä esteitä työelämässä, koska luovuuteen liittyy riskejä, joita mikään firma ei halua kantaa. On tärkeämpää palkata tarkkoja suorittajia ja seurata perässä valmiita menestysstrategioita. Luovat ja älykkäät jäävät statuskehityksessä jälkeen, koska heiltä tuhlautuu aikaa kaikenlaisiin atavistisiin turhuuksiin, kuten shakkiin, tietokonepeleihin, taiteeseen ja kulttuuriin. Pulmatehtävät ovat ansoja, jotka treenavat aivoja ja tuottavat lyhytaikaista iloa, mutta vangitsevat ihmisen hyödyttömiin luuppeihin.

Soittoharrastus tai kirjoittaminen on useimmille pelkkää ajanhukkaa. Yksi tuhannesta elättää sillä itsensä. Ja kaikista turhinta on filosofia sekä mistään muusta bloggaaminen paitsi muodista. Ennen sentään kymmenet tuhannet ihmiset saivat palkkaa toimittajina, eikä ketään häiriköity mahdollisuudella kirjoittaa ja julkaista ilmaiseksi. Sitä ansakuoppaa ei ollut.

Nykyään suurin osa teksteistä luetaan somevirrasta, jossa mitään maksua ei liiku kirjoittajalle, lisäten hänen ansiotulojaan. Niinpä bloggaaminen on sekin ylimääräistä veroa, jota ajatteleva ihminen joutuu kantamaan. Itsenäinen pohdiskelu on yhtä tyhjän kanssa, aivan kuten lemmikin omistaminen, shakinpeluu tai patikointi Lapissa.

Voit olla luonnostasi hiton taitava atavistisissa harrastuksissasi ja kokea paljon onnea, mutta lopulta siitä iloisista pakomatkoista koituu vain harmia. Olet entistä onnettomampi, kun palaat kaupunkiin ja istut tietokoneesi ääreen naputtelemaan tyhjänpäiväistä sähköpostia tai täyttämään Kelan lomakkeita, jotta voisit ruokkia koirasi tai taas vuoden päästä viettää yhden viikon Lapissa.

Ne jotka ennemmin saavat iloa lomakkeiden täyttämisestä, pian täyttävät tämän maan.

Orjuudessa elämisen hinta-laatu

Eli mietelmiä suurkaupungista sekä epärationaalisen psykologian tunnistamisesta omassa elämässä.

Olen joutunut myöntämään, että eräät suuret inhimilliset haasteet ovat vielä paljon suurempia kuin olen ennakoinut.

Esimerkiksi kehon hyvinvointi suhteessa onnellisuuteen. Sitä voisi parikymppisen hybreksessä kuvitella, että pelkällä tahdonvoimalla voi kestää ne pienet epämukavuudet, joita koituu vaikkapa syömisestä tai nukkumisesta säästämällä.

Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Tämä voisi toimia romaanin aloituslauseenakin: Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Romaanissa en tosin jatkaisi sitä näin suoraviivaisesti: Tarkoitan tietenkin sitä, että ruumis ja alemmat vaistotoiminnot suostuvat tekemään kompromisseja, kun niille luvataan, että keski-iässä sitten herkutellaan ja myös harrastetaan enemmän liikuntaa, kun työn vaatimus rutinoitumisen kautta vähenee samassa suhteessa kuin palkka kohoaa.

Kun keski-ikä koittaa, mutta elämä ei muutukaan aiempaa helpomaksi, on aivojen aina vain vaikeampi perustella sitä, kuinka se on pitänyt mahan tyytyväisenä puhumalla pian koittavista työsuhde-eduista ja luksuselämästä.

Maha ottaa omansa nyt eikä heti. Kokouspöytään ilmestyy salaatin paikalle voisilmäpulla. Perjantainen oluttuoppi vaihtuu jokailtaiseen olutlasilliseen stressaavan työpäivän päätteeksi. Kuntosalikortti vaihtuu isompaan autoon, jotta maha mahtuisi mukavasti ratin taakse.

Kaksi myöhempääkin kappaletta voisivat ehkä olla samasta romaaninaloituksesta, vaikka en ole niitä kursivoinut. Sanotaanhan, että romaani on kuin sika, että se syö melkein mitä tahansa.

Itse olen onnistunut pitämään vyöni kutakuinkin alkuperäisessä kuosissa. Uusia reikiä ei vielä ole tarvinnut lisätä, vaikka olutta on kulunut.

Olen myöntänyt itselleni ennen kaikkea sen, että aivot tarvitsevat lepoa. Väsynyt tajunta huutaa rasvaa ja sokeria. Riittävät yöunet ovat yksi terveyden tukipilari. Pidän myös vuosittaisen paastoviikon, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kahvistakin pidän taukopäiviä, mutta kuntosalikorttia ei ole. Elintaso ei siihen ihan riitä.

Kaupunkiin liittyvät kauhut

Eräs psykologiani heikko kohta ovat metsästäjä-keräilijän geenit. Olen selkeämmin paikkaa vaihtava eläin kuin yhdessä paikassa samaa työtä tekevä maanviljelijä, Se on varsin yleinen ad-hd-ihmisiä yhdistävä piirre: levottomuus, jota tylsä ja yksipuolinen työ tai vaihtelun puute aiheuttavat. Monille muillekin tämä ongelma on toki tuttu, mutta itselleni rutiinien kehittäminen tai säännönmukaisuuksille altistuminen on ylitsepääsemätön ongelma.

Tarkemmin sanoen en pääse asiasta yli, ali tai ympäri. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan se, että palaan metsään.

Metsässä käveleminen tutkitusti rauhoittaa, mutta joillekin metsä on arjen pientä luksusta, toisille se on lääke. Ilman sitä lääkettä ei mieli pysy kasassa. Kaupunki muuttuu ahdistavasta shakkiruudukosta konkreettiseksi vankilaksi.

Maanviljelijän geeneillä laajemmin varustettu, useita sukupolvia kaupungissa asunut ja asteittain sinne sopeutunut henkilö omistaa kaksi menestyksen kannalta tärkeää ominaisuutta:
1.) Hän osaa odottaa palkintoa.
2.) Hän osaa iloita tasavertaisen hyvin (rationaalisesti) sekä työstä että sen saavutuksista.

Itsekin osaan odottaa palkintoa sikäli, että olen tehnyt paljon työtä kirjallisen urani eteen. Olen elänyt erittäin pienillä tuloilla uskotellen itselleni, että asiat muuttuvat paremmiksi: kannattaa hakea kouluun, kannattaa opiskella elämää, eikä vain työtä varten...

Vaikeampaa minulle on iloita asioista, jotka marxilaisen termistön mukaan edustavat työstä vieraantumista.

Jos esimerkiksi mökillä pilkon puita ja sytytän tulen takkaan, saan suunnatonta iloa siitä, että en joudu olemaan kylmissäni.

Jos sen sijaan teen työtä, josta saan rahaa, jotta voin maksaa kaupungissa sähkö- ja lämmityslaskuni, en saa samanlaista tyydytystä. Tunnen vain että rahaa tulee ja rahaa menee.

Osaa selittää itselleni, että nyt minun pitäisi iloita siitä, etten joudu olemaan sään armoilla, mutta en osaa kokea sitä iloa. Tästä syystä puhun psykologisesta epärationaalisuudesta: järkeni ja tunteitteni välillä on katkos, joka on yleisinhimillinen, mutta jota en osaa ratkaista.

Minulle ratkaisuksi tuntuu kelpaavan vain se, että määräajoin käyn mökillä tuntemassa sitä onnellisuutta, jota kaupungissa en koe.

Olen onnellinen, jos kerään sieniä tai marjoja, jos kalastan, kaadan puita, hakkaan halkoja ja lämmitän saunan.

Jos käyn kaupasta hakemassa samat elintarvikkeet tai lämmitän saunan nappia painamalla, on hyvin vähän mitään tekemistä sillä, olenko ansainnut sen työllä tai olenko vapaamatkustaja. Tunnen lähinnä tyhjyyttä, jota reunustaa vuoroin tylsistyminen tai pakokauhu.

Vähäistä iloa tuottavat ponnistelut aina vain vähemmän palkitsevan elintason saavuttamiseksi

Jotain siinä kuviossa on pielessä, kun miljoonat istuvat sohvalla pelaten Skyrimiä tai World of Warcaftia, joita olen aiemmin nimittänyt (suurella kunnioituksella) sienestyssimulaattoreiksi.

Olen saanut oikeassa metsässä oikeiden sienten perässä juoksemisesta monin verroin konkreettisempaa iloa kuin keittäessäni taikajuomia kokoamistani yrteistä jossain fantasiapelissä.

Tuolla ulkona on avoimen maailman peli, jossa on paljon enemmän vapauksia kuin missään ihmisen suunnittelemassa pelimaailmassa. Ongelma on lähinnä se, että kaupunkien ja luonnon tarjoamien vapauksien välillä on suuri ero. Koskaan en ole kokenut sellaista yltäkylläisyyttä kaupungissa, jota olen kokenut vetäessäni veneeseen suuren ahvenen toisensa perään tai kahmiessani korin täyteen täydellisiä herkkutatteja.

Kaupungeissa enin osa tilasta on kiellettyä: kahleiden sekä kaltereiden pilkkomaa, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Voit vaikka tehdä kadulla kulkiessasi laskelmia siitä, miten monet kaikista ovista Helsingin keskustassa sinulle avautuvat. Huomaat, että joka paikassa on monin verroin enemmän suljettuja ovia - niitä vain ei merkitä yhtä selkeästi kuin avoimia ovia, joista asiakkaan toivotaan astuvan sisään. Suljetut ovet vievät lukuisiin yksityisiin tiloihin, varastoihin sekä huoltokäytäviin. Jopa avoimena olevat tilat lähes aina edellyttävät rahaa, jotta niissä olisi mitään mieltä asioida.

Ihmisten väenpaljous keskittyy muutamiin vapaisiin tiloihin, kuten puistoihin tai kävelykaduille. Jos jossakin on vapaata tilaa, voit olla lähes varma, että se on täynnä parkkiin ajettuja autoja tai turisteja.

Kaupunki on äärimmäisen suljettu tila, kaikkea muuta kuin avoimen maailman simulaattori. Kaupungissa on erittäin suuri houkutus paeta todellisuutta simulaattoriin, jossa maailma todellakin on vapaa tutkimusmatkoille sekä arvostuksen tai varallisuuden kehittämiselle.

Tietokonepelit ovat kuin huumetta, koska melkein kuka tahansa havaitsee hyvin äkkiä, että ne palkitsevat meidän alkukantaista metsästäjä-keräilijän mieltämme tehokkaammin kuin todellisuus - etenkin kaupunki, joka on putkijuoksu työhön ja takaisin, joka on puolestaan vain yksi pakollinen leveli elämän mittaisen uraputkijuoksun sisällä.

2000-luvun elämä on taistelua itsearvostuksesta, mutta samaan aikaan se on myös pidempää modernismin jatkumoa, jossa työ ja palkinto ovat etääntyneet toisistaan. Vieraantuminen ei ole kuitenkaan kapitalistien juoni, vaan se liittyy laajemminkin siihen kuinka ihminen on biologisesti ja psykologisesti jäänyt jälkeen teknologisessa kehityksessä. Meitä ei ole suunniteltu istumaan ja silti me istumme. Meitä ei ole suunniteltu tuijottamaan vain lähelle ja silti me katsomme vain lähelle (konkreettisesti, kun katsomme ruutua, jolloin yhä useammat tarvitsevat silmälasit).

Mitä paremmin teknologia tyydyttää meidän biologiset perustavat tarpeemme, sitä vakavammin me tulemme tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Ilman perustavia tarpeita tyydyttävää työtä me olemme hyödyttömiä itsellemme. Ilman resursseja ja vapauksia, jotka mahdollistaisivat korkeampia tarpeiden, kuten taiteellisten tai tieteellisten päämäärien tavoittelemisen, me olemme tarpeettomia muille ihmisille.

Ja kuitenkin paradoksaalisesti alempien tarpeiden tullessa tyydytetyiksi napin painalluksella, me näemme yhteiskunnan tekevän aiempaa vaikeammaksi korkeampien tarpeiden tyydyttämisen.

Näin me olemme tuplasti tarpeettomia, ja joudumme entistä kovemmin taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että olemme vain orjia kaupungissa, joka ei meitä palvelukseensa edes haluaisi.

Tieteen vastustamisen rationaalisuudesta

Miljoonilla ihmisillä on täysin järkevät perusteet vastustaa tieteellistä maailmankuvaa ja tieteen elämänasennetta. Näiden syiden rationaalisuuteen ei kuitenkaan pääse käsiksi ilman tiettyä elämänkokemusta ja emotionaalista samaistumista.

Tieteessä vastustetaan vaikeammin selitettävistä syistä tieteellistä metodia itseään, mutta myös kaikkea muuta mitä tiede tuo mukanaan. Tiede ei elä sosiaalisessa tyhjiössä, vaan symbioosissa monien muiden arvojen kanssa.

Tieteen olemukseen vaikuttaa hyvin suoraan esimerkiksi sen rahoitus. Jos tiede lähestyy yritysmaailmaa, sen asennemaailma kenties lähenee entisestään rikkaiden yritysjohtajien mytologiaa. Tämän seurauksena tiede voi koventua ja entisestään loitontua kansallisromantiikasta, jolla se aikoinaan perusteltiin kansalle. Tämä on kuitenkin eri kysymys, enkä teoretisoi siitä sen enempää. Haluan puhua siitä tieteestä, jonka me tunnemme - miksi juuri sitä vihataan, ja miksi vihan syyt ovat pelottavankin rationaalisia?


Motivaatiokulttuurin eroista - kevyttä diskurssianalyysiä ennen myrskyä

Tieteen sisäiseen, kulttuurisidonnaisesti luotuun ja tiedostamattomaan rakenteeseen kuuluu esimerkiksi se, että yliopistojen opiskelijoita motivoidaan ja hallitaan opintopisteillä, joita kutsuttiin aiemmin opintoviikoiksi. Jo termistö muutos kertoo aikamme mythoksessa tapahtuneesta muutoksesta. Sanojen vaihtamisessa ei ole kyse mistään viattomasta pikku viilauksesta, vaan orwellilaisesta hallinnasta.

Opintoviikot viittavat siihen, että opiskelija on käyttänyt tietyn ajan kursseilla istumiseen ja asioiden pänttäämiseen kirjoista. Entisessä opintoviikkokulttuurissa ajateltiin toisin sanoen, ettei oppimista voinut tai kuunulut nopeuttaa. Tämä kenties sopi joutilaalle sivistyneistölle, joka opintoviikkojen suojissa sai oikeuttaa oman verkkaisen valmistumisensa.

Heti kun oikeistolainen yritysmaailman logos pääsi jylläämään opetusministeriöiden ja yliopistojen johdossa, ja opiskelijoiden omia vapauksia ja päätäntävaltaa vähennettiin lainsäädännöllä, täytyi myös termistöön tehdä korjauksia. Pisteet tietenkin viittaavat suoraan urheilun maailmaan. Yhtä hyvin opiskelijoille olisi voinut alkaa tarjoamaan kursseista erävoittoja tai koreja. Opintopisteisiin siirtyminen tarkoitti, että yliopistoelämä haluttiin nähdä enemmän opiskelijoiden väliseksi kilpailuksi. Pisteet eivät myöskään olleet niin vahvasti sidoksissa aikaan. Muutoksella haluttiin viestiä, että ansiokas opiskelija voi edetä omaa tahtiaan, muita nopeammin.

On sopivaa, että aikamme media myös on nostanut kaikkein herkimmin tieteen sankareina esiin mahdollisimman nopeasti valmistuneita henkilöitä. He olivat tieteestä ja opiskelusta nauttimisen sijaan selättäneet sen monipäisen hirviön, jota kutsutaan itsensä jalostamiseksi. He eivät olleet jääneet odottamaan, että ympäristöstä ammentuisi heihin viisautta. Koulussa he olivat todistamassa omaa poikkeuksellista tahtotilaansa, joka kannusti heidät juoksemaan vastenmielisen opintoputken läpi ennätysajassa.

Tällainen asenne tietenkin vetoaa ennen kaikkea rahvaaseen, joka on oppinut vihaamaan peruskoulua ja kaikkea mitä se edustaa. Rahvaalle sopii hyvin ajatus koulusta pikatienä, jolla ajetaan mahdollisimman kovaa sivuille katsomatta, jotta sieltä päästäisiin pois ennen kuin elämä on ohitse. Kaikki puheet kouluajan lyhentämisestä tai nopeuttamisesta kuulostavat järkevältä niiden korvissa, jotka eivät vapaaehtoisesti ole kärsineet päivääkään koulua. Niinpä demokratiassa korkeakoulujen asema on perin hutera, minkä nyt talouskriisien aikana olemme hyvin huomanneet.

Jos vielä perustavammalla tasolla tarkastellaan koulujemme rakennetta, huomataan kuinka eräässä keskeisessä piirteessä koululaitos heijastelee ympäröivää yhteiskuntaa tai tekee sille myönnytyksiä. (Mitä yksinkertaisemmalle ja itsestäänselvemmälle tasolle me siirrymme, sitä pahemmin huomaamme sokeutuneemme todellisuudelle ja sitä enemmän löydämme alkukantaista mythosta, eräänlaista ihmisetanan jälkeensä jättämää limaa, jonka olemassaolo kielletään, koska se ei sovi tarinaan.) Peruskoulussa ja lukiossa opiskelijoita motivoidaan arvosanoilla. Yliopistossa arvosanoilla ei ole mitään sen erityisempää merkitystä. Paljon tärkeämpää on oppia näkemään kurssisuoritukset pääomaksi tai symboliseksi valuutaksi. Määrä on yliopistotasolla aina tärkeämpää kuin laatu.

Tämä näkyy vielä selkeämmin tieteellistä uskottavuutta mittaavissa meriiteissä, joista keskeisessä roolissa ovat julkaisut. Julkaisujen tarkoitus ei ole herättää keskustelua tai väittää uusia asioita, vaan avata portteja. Kukaan tuntemani jatko-opiskelija ei jaa omia artikkelejaan, jotta muut niitä lukisivat. He jakavat tietoa siitä, mikä taho on hyväksynyt heidän kirjoituksensa julkaistavaksi.

Voisi ajatella, että artikkelit ovat eräänlaisia kaveri-kutsuja, joita tavis lähettää Facebookissa julkisuuden henkilöille, eli tässä tapauksessa merkittäville tieteellisille julkaisusarjoille. Jos kirjoitus julkaistaan, se on merkki uusista suhteista ja mahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea se on uusi sulka urallaan etenevän tieteilijän halttuun.

Tavalliset ihmiset eivät tiedä tieteen sosiaalisista käytännöistä ja hiekkalaatikkohierarkioista mitään, koska jos niistä tehtäisiin elokuva, se saisi katsojat oksentelemaan, pyörtyilemään ja poistumaan teatterista.

Mutta nythän minä surukseni taas huomaan, etten ole päässyt kirjoituksessani vielä edes alkua pidemmälle.


Rahan ihmeellinen voima

Koko ikäni olen kärsinyt siitä, etten ole saanut muita taivutettua tahtooni. Olisin esimerkiksi perustanut maailman parhaan bändin, mutta kaverit eivät jaksaneet ilmaantua treeneihin. Kerran yritin myös rakentaa valtavan linnan autioon tulivuoreen, koska olin nähnyt sellaisen James Bond -elokuvassa, mutta en saanut tuhansia työmiehiä työskentelemään hankkeessa, koska minulla ei ollut rahoitusta.

Olen aina ihmetellyt sitä kuinka ihmiset valittavat siitä, että heidän tulisi saada työstään palkkaa. Miksi? Enhän minäkään koskaan pyydä palkkaa siitä, että kirjoitan maailman parasta blogia.

Rahalla on ihmeellinen voima kannustaa ihmiset heräämään aikaisin ja tottelemaan käskyjä. Varmaan tästä syystä yliopistoissa on alkujaan keksittykin, että opiskelusta täytyy antaa myös opiskelijoille jonkinlainen korvaus. Näin ovat syntyneet opintoviikot ja opintopisteet. Ne ovat eräänlaista instituution sisäistä leikkirahaa.

Kun peli on käynnissä, ei leikkiraha koskaan ole mikään leikin asia. Lautapelin tiimellykseen uppoutuneet ihmiset hermostuvat jos joku tulee ja potkii nurin heidän nappulansa. He voivat jopa muuttua väkivaltaisiksi - niin vahvasti me ihmiset samaistumme peliin ja unohdamme ympäröivän todellisuuden.

Niinpä opiskelijat on varsin helppo motivoida keräilemään opintopisteitä kuin ne olisivat Kinder-munien keltaisia muovikeltuaisia, joiden sisältä kenties löytyy vaikka käsinmaalattu ankka, joiden alla on pyörät ja jotka aukoo suutaan vaappuessaan. Eihän opintopisteillä tee valmistumisen jälkeen hevon helvettiä, mutta silti niitä kerätään kuola suusta valuen ja silmissä Stockmannin Hullujen Päivien kiihkeyttä. (Itse asiassa on kummallista, ettei opintopisteille ole vielä keksitty tarjota korkoa tai yhdistää niihin bonuksia. Voin hyvin kuvitella, että 10 vuoden kuluttua jokainen tietyn pistemäärän lukukaudessa saavuttava opiskelija saa vielä 5 opintobistettä monuksena.)

Myönnän nyt innostuksessani hieman eksyneeni aiheesta. Tarkoitus oli alkujaan käsitellä tieteen vihaamisen perusteita, mutta olen vain höpöttänyt kaikenlaista huumorimielessä. On aika siirtyä vakavampiin kysymyksiin.

Pidän vakavana sitä, ettei yhteiskunnassamme osata millään osa-alueella kannustaa ihmistä enempään tai parempaan työhön muun kuin rahan avulla. Siitä on seurauksena esimerkiksi jatkuvasti kohoavia johtajien bonuksia. Johtajammekin näyttävät ajattelevat, ettei mikään muu saa heitä motivoitua ikäviin päätöksiin, paitsi alati kasvava palkka. Rahan avulla johtajien on helpompi kestää sitä epämukavuutta, jota alaisten irtisanominen aiheuttaa.

Köyhät sentään ovat keskuudessaan kehitelleet mitä nerokkaampia motivaatiokeinoja. On suunnaton harmi, että tiedeyhteisö niiden omaksumisen ja jalostamisen sijaan nimittää niitä huuhaaksi.


Epätieteellisten motivaatiometodien ylistys

Työväenkulttuurissa on aina osattu arvostaa vedonlyöntejä ja uhkapelaamista. Me usein hahmotamme tällaisen toiminnan vain typeräksi ja vaaralliseksi, koska olemme kollektiivisesti muuntaneet sen tappiolliseksi. Köyhien arvokainta kulttuuria on valtiollisen vedonlyöntimonopolin avulla degeneroitu surulliseksi riistoksi.

Köyhät käyttävät vähän rahansa viisaasti, jos he kokoavat ne yhteiseen pottiin ja kilpailevat tai edes heittävät arpaa niiden hallinnasta. Kaikki olisi hyvin, jos kapitalistit eivät ottaisi mitään välistä.

Kun köyhät lyövät vetoa vaikkapa kossupullosta, se antaa heille samanlaista yrittämisen kipinää kuin rahapalkka, koska pienen palkinnon ohella kyse on myös kunniasta. Tämä tiedetään myös motivaatio-oppaissa, mutta niitä lukevat lähinnä vain nousukkaat. Oppaissa usein kannustetaan ihmisiä lyömään pienissä joukoissa vetoa esimerkiksi siitä kuka pudottaa kuukaudessa eniten painoa, juoksee pisimmän matkan Cooperin testissä tai onnistuu olemaan useimpia viikkoja juomatta. Tällaisiin vetoihin kossupullo on varsin riittävä kannustin.

Köyhien mahdollisuudet motivoida toinen toistaan rahapalkalla ovat rajalliset, joten myös noppapeli voi edistää yhteistyötä - kunhan vain kyllin moni häviää kaikki rahansa. Pelin jälkeen yksi köyhistä on hieman vähemmän köyhä. Olettaen, ettei kapitalisti taaskaan tule ja vie voittoja hänen käsistään, voi hieman muita rikkaampi köyhä toimia jossain projektissa johtajana. Näin muut saavat rahansa takaisin ja samalla kylässä kyetään organisoituneeseen yhteistyöhön - edes lyhyen aikaa.

Kun rahat on jaettu palkkana, peli käynnistyy uudestaan, kaikki menettävät rahansa yhdelle ja tämä toimii taas muutaman päivän ajan johtajana.

Dokumenttielokuvien ja kirjallisuuden perusteella voimme hahmottaa kuinka köyhässä Nepalissa toimivat yhä rinnakkain rahan, leikin ja shamanismin talous. Rahatalous muistuttaa paljon edellä kuvattua pienen piirin uhkapeliä. Paljon pientä hyvää syntyy pienillä urakoilla, talkootyöllä ja luontaisella työnjaolla, joka tuottaa myös vaihtoa . Uhkapeli on yksi työkalu sikäli kuin mikään typerä uskonnollinen periaate ei ole kieltänyt tätä ihmisille täysin luontaista toimintamallia.

Uhkapelien suurin uhkakuva on se, että niihin liittyy taitoa tai huijaamisen mahdollisuuksia. Pelin tulisi olla sellainen, ettei siinä voi kehittyä ammattilaiseksi. Jos joku elättää itsensä uhkapelillä - tai valtio verottaa sitä - kadottaa peli alkuperäisen merkityksensä, mikä on rahan kierto ja hetkellisten hierarkioiden synnyttäminen.

Sekin on haitallista, jos jollain on taipumusta liikaan säästäväisyyteen. Ehkä siksi Jeesus moitti palvelijaa, joka hautasi leiviskänsä maahan. Hänen olisi pitänyt uhkapelata sillä, kuten toverinsa. Jos hän voittaa lisää tai menettää kaiken, se on aina voitto yhteisölle. Joku viisaampi osaa heti kuluttaa varansa, jotta toiminnan kipinä iskisi kyläyhteisöön. Kaikki tulisivat töihin, kun kerrankin on joku joka maksaa palkkaa.

Tällaisen leikkitalouden rinnalla toimii myös shamanistinen talous Myös siinä on kyse työhön kannustamisesta.

Kun ihmisiä kalvaa pitkällinen tekemättömyyden ja tehtävien lykkäämisen tuottama syyllisyys, tai kun on aika vuodenajan syklin vuoksi tarttua kuokkaan, he lähtevät shamanistin tykö.

Shamanisti tutkii luita ja kertoo heille mikä on oikea päivä kylvää - ja miten kammottavia asioita siitä seuraa, jos talonpojat eivät heti aloita töitä. Shamaanin luota köyhä maanviljelijä poistuu sydän pamppaillen, sillä hän uskoo jokaisen sanan. Nyt hän on valmis puurtamaan henkensä edestä, vaikka kukaan ei maksa palkkaa.

On surullista, miten vieraita tällaiset itsestäänselvyydet ovat rahatalouden piirissä eläneille ihmisille. Tieteilijät kutsuvat niitä epäterveiksi harrastuksiksi tai huuhaaksi, eivätkä monet tavalliset ihmisetkään enää tavoita luontaisella käyttäytymisellään niitä hyötyjä, joita alkukantaiset rahan korvikkeet heille voisivat tarjota, jos niitä ei olisi välistävetämisellä ja kristillisellä valistuksella vääristetty.

Itsenäisyyspaine, laumaimmuniteetti, ryhmätoiminta ja tunteiden sosiaalisuus

(Ainakaan kukaan ei voi syyttää, että kalastelisin klikkauksia seksikkäällä otsikolla)

Peliteoreettinen ajattelu on useimmille ihmisille teoriatasolla vaikeaa - mutta vain teoriatasolla. Käytännössä pelien pelaaminen ei ole ollenkaan vaikeaa, ja ihmiset oppivat aivan luonnostaan toimimaan joukkueena esimerkiksi urheilussa. Myös työnjako, sosiaalisten arvohierarkioiden ymmärtäminen tai roolien omaksuminen onnistuu aivan itsestään, asiaa sen kummemmin miettimättä.

Kenties ongelma piileekin siinä, että sosiaalisuutemme on erityisen tarkasti suojeltu tietoiselta järjeltä - kenties siltä varalta ettemme liikaa sotkisi yhteistyötä neuroottisuudella. Toinen taustatekijä liittyy normeihin ja sopimuksiin. Me emme kykenisi muodostamaan suuria yhteiskuntia, elleivät kyllin monet sokeasti noudattaisi kulttuurisia sääntöjä ja pitäisi niitä suorastaan pyhinä.

Sanattomien sopimusten lausuminen ääneen on tärkeä osa huumorin viehätystä. Kyse on kuitenkin vain väliaikaisesta karnevalismista, joka toteutuu määrätyssä tilanteessa, määrättynä aikana. Jatkuvan itsereflektion vaatimus johtaa vain yhä useampien putoamisen kelkasta, ja modernismikehityksen barbaristiset vastavoimat kasvattavat kannatusta.

Modernismin suuri tragedia, johon taiteessa ja politiikassa aina palataan, on ihmisen itsenäistymisen ja eristäytymisen samanaikaisuus. Meillä on houkutus vallata ja puolustaa omaa reviiriämme sekä pelko yksinäisyydestä.

Yksin elämisen ja yksin pärjäämisen haaste on monissa elämänvaiheissa aivan kohtuuton. Omin voimin menestyvä sankari on myytti, joka elää sitkeässä. Parhaiden yksilöiden paremmuus ylikorostuu, kun he saavat valita rinnalleen alan parhaan tiimin.

En ollenkaan kiistä sitä, etteikö esimerkiksi Cristiano Ronaldo olisi aivan fantastisen hyvä pelaaja, mutta hänkään ei kyennyt viime kesän MM-kisoissa nousemaan Portugalin maajoukkueessa sille tasolle, jolla hän pelaa Real Madridissa. Seurajoukkue on koottu koko planeetan parhaista yksilöistä, ja maajoukkue... niin, Portugalin parhaista.


Naamamme on tarkoitettu muiden nähtäväksi

Taitojen suhteellisuudesta on sentään kohtuullisen helppo keskustella, koska kateus on apunamme. On helpottavaa kuvitella, että kenties minäkin voisin tehdä pari maalia Mestareiden Liigassa, jos voisin palkata Messin ja Ronaldon jakelemaan itselleni namusyöttöjä.

Silti minun on kaikkien muiden ihmisten tavoin melko vaikea tiedostaa yksinkertaisiakaan tunnetilojani, koska naamani on tarkoitettu muiden nähtäväksi.

Kuinka monesti olenkaan kuullut lauseen, kuten:

- En minä ole ollenkaan vihainen!

- Ei minua vielä väsytä.

- MITEN NIIN HUUDAN, EN MINÄ HUUDA!!!

Ihminen voi läpäistä omia tunnetilojaan koskevan valheenpaljastuskokeen, koska hän on tyystin tietämätön omista tunnetiloistaan. Siihen löytyy järkevät syyt.

Evoluution sallimus on ohjelmoinut meidät sokeiksi omille tunteillemme. Itsetarkkailun, itsetietoisuuden ja itsereflektion taidot eivät ole järin kehittyneittä, koska lähtökohtaisesti toimimme ryhmänä.

Tunteemme ovat tarkoitettu luettaviksi. Sillä tavoin ryhmä kykenee kontrolloimaan työnjakoa.

Kaksi oman maanisuutensa uuvuttamaa ja stressaantunutta työläistä tuskin ehtivät tuijottaa peiliin, mutta toistensa kasvoista he ymmärtävät olevansa kuolemanväsyneitä.


Muutamia havaintoja sosiaalisuudesta:

1.) Illalla on helpompi käydä aikaisin nukkumaan, jos tietokoneen käytöstä tulee perheessä riita. Ratkaisu on se, että kukaan ei käytä konetta ja kaikki menevät aikaisin nukkumaan.

Yksin asuva ihminen hengaa helposti iltaisin netissä aamu neljään.

Sama pätee aamuihin. Aamu-unisen on helpompi herätä ajoissa, jos aamuvirkku on jo tunnin ajan kalistellut astioita.

2.) Kenties tehokkain unilääke on se, että saa luvan. Sillä on huima vaikutus, jos toinen sanoo, että nyt sinun on lupa nukkua.

Nukahtamisen lupa tarkoittaa, että työt on siltä päivältä tehty. Aikuinen elää jatkuvassa huolessa, ellemme saa virallista lupaa levolle - esimerkiksi lomalla tai viikonloppuna. Mukava kun joku peittelee illalla, antaa pusun otsalle ja toteaa että kylläpä olit tänään ahkera. Hyvää yötä! Sitä ei korvaa mikään lääke.

Yksin nukahtamisen vaikeus liittyy kenties myös siihen, että menneisyydessä yö on merkinnyt mahdollista petoeläinten tai vihollisten vaaraa. En tiedä osaisiko joku intiaaniheimoja tutkinut antropologi vastata siihen, onko tavallista että joku valvoo ja vahtii tulta.

3.) Tekniset apuvälineet hyvin usein tavalla tai toisella pyskivät korvaamaan toisten elävän ihmisen tarpeen, vaikka emme halua tiedostaa asian olevan näin. Olemme kehittäneet monia apuvälineitä, kuten herätyskellon, mutta silti indivualistisessa maailmassa ajantajun säilyttäminen ja ajankäytön hallinta tuottaa suurempaa stressiä kuin aiemmin historiassa. Myös keinovalo lisää vaaraa valvoa iltaisin. Maalla myös elikot ovat aamuisin pitäneet mekkalaa, jos niitä ei ole tullut määräaikaan ruokkimaan tai lypsämään,

Nykyaikaisen ihmisen elämä vaatii kohtuuttomasti itsenäistä kontrollia, etenkin jos asuu yksin. Se kuluttaa paljon henkisiä voimavaroja, joille olisi käyttöä muussa elämässä.

2.) Kauhuelokuvissa ryhmän ei koskaan kannata jakautua. Parasta pysyä yhdessä. Tämä sääntö pätee myös tosielämän taisteluihin, joissa lähes aina hajalleen ajetut yksiköt on helpompi tuhota silkalla miesylivoimalla.

Ainoastaan tiheä metsässä tai vuoristo saattavat tarjota pienille ryhmille etuja, jos ne tuntevat alueen ja osaavat hyödyntää kivien ja kanjonien suojaa. Tuntemattomassa maastossa ryhmän hajaantuminen todellakin merkitsisi sitä, että näkymättömistä tarkkaileva vihollinen voisi väijyttää jokaisen yksi kerrallaan.

4.) Itsenäisyyspaineen suhde mielenterveyteen on monimutkainen, mutta ilmeinen.
A.) Nykyihmiset yhä useammin kärsivät keskittymisvaikeuksista tai maanis-depressiivisyydestä. Etenkin mania ja masennus voimistuvat siitä, että ihminen joutuu kamppailemaan sosiaalisiksi tarkoitettujen tunnetilojensa kanssa yksin.

Ryhmässä ongelma ei välttämättä koskaan kärjistyisi, koska jo pienistä signaaleista toinen ihminen ärähtää takaisin tai kysyy onko jokin hätänä. Yksi toimiessamme angstin tai manian on kehityttävä äärimmilleen, ennen kuin tiedostamme, että jokin on vikana - ja yleensä silloinkin joku toinen on se, joka sanoo, että tämän on loputtava.

Kuuluisien näyttelijöiden, yritysjohtajien tai julkkisten maniaan usein liittyy se, ettei kukaan heidän ympärillään uskalla kyseenalaistaa heitä. Mitä suurempi stara on kyseessä, sen vaikeampi toinen on sanoa, että vauhtia on liikaa ja kusi läiskyy pääkopassa. Vastaavasti yksinäisyyteen eristäytyneellä, masentuneella ihmisellä ei ole sosiaalisia signaaleja, joita hän saattaisi lukea.

B.) Sosiaalisuuden aspekteja edustavat myös superegomme lukuisat vaatimukset, jotka ilmenevät usein eräänlaisina äitimme tai isämme ääninä, jotka kehuvat tai sättivät. Myös julkinen tila on täynnä laulujen ja mainosplakaattien käskyjä, jotka riittävästi toistuessaan vaikuttavat kuin jonkun tuttavamme mielipteet - etenkin, kun laulaja tai mainoksessa esiintyvä henkilö koetaan tutuksi ja luotettavaksi.

Työnarkomania on suurelta osaltaan opittua, alitajuista tunnetta riittämättömyydestä. Moderni aika tarjoaa meille jatkuvasti signaaleja siitä, että me emme ole kyllin ahkeria ja menestyneitä. (Luulin, että sana "itsenäisyyspaine" olisi yleinen, mutta eipä sekään liiemmin tuottanut tuloksia Googlessa.)

Peliteoreettisesti on helppo selittää esimerkiksi työuupumuksen, saamattomuuden, aloittamisvaikeuksien tai keskenjättämisen syitä. Miltei kaikki tuntemani ihmiset kärsivät jostakin näistä ongelmista. Minun on esimerkiksi äärimmäisen vaikea pitää kiinni aikatauluista ja tehdä asioita ajallaan - aloittamisen vaikeutta minulla sen sijaan ei ole - juuri aloittamisen ja aloitekyvyn alhaisuudesta johtuu, että myöhästelen. Saatan aloittaa liian monta asiaa harkitsematta, jolloin mikään niistä ei valmistu ajallaan. Myös äkillinen innostuminen ja randomiin puuhasteluun uppoaminen kuluttaa yllättävän helposti tarpeettoman paljon aikaa.

Ryhmätilanteissa sosiaalinen kontrolli säätelee myös minun toimintaani, jolloin ongelma ei kärjisty. Joku toinen voi olla paljon vaikeampi saada tarttumaan työhön, joten hänet houkuttelee aloittamaan se, että olen aloittanut omin päini ja hänen on pakko tulla apuun. Jos esimerkiksi olen saanut päähäni että flyygeli täytyy siirtää alakertaan, hänen on pakko juosta paikalle, kun portaiden puolivälissä huudan että otteeni on lipeämässä.

Niin se toimii. Vastaavasti saatan jättää työn kesken kaiken lojumaan ja aloittaa ihan uuden projektin, ellei joku toinen ole syyllistämässä ja vaatimassa että emme noin vain luovuta, vaan teemme homman loppuun.

Kun laitetaan yhteen ihminen, jolla on vaikeuksia aloittaa ja toinen ihminen, jolla on vaikeuksia lopettaa, asiat yleensä tulevat valmiiksi.

Se on nimeltään organisaatio, firma, tiimi, joukkue. Hyvä tiimi koostuu useammasta ihmisestä.

Siinäpä mattinykäsmäinen aforismi. Pitäisiköhän painattaa t-paita?

"Hyvä tiimi koostuu useammasta kuin yhdestä ihmisestä."
- Pikkujättiläinen

Nykyajan hölmöläistarinoita

Toinen esimerkki liittyy peltotöihin. Oletetaan, että kolme miestä lähtevät kyntämään peltoa käsivoimin ja yksi heistä on laiska, toinen puolestaan työnarkomaani.

Muutaman tunnin ahertamisen jälkeen laiska toteaa, että eiköhän tämä riittänyt.

Muut eivät pidä työtä ollenkaan valmiina, eikä laiska kehtaa yksin häippäistä, joten hän suostuu jatkamaan.

Hetken kuluttua laiska taas valittaa, että hän on väsynyt.

Silloin kestävyytensä osalta keskimmäinen tajuaa, että tosiaankin on jo mennyt neljä tuntia, ja olisi aika pitää ruokatauko. Kolmas miehistä on työnarkomaani, eikä hän yksin olisi lainkaan osannut pitää taukoa.

Muut istuvat kannon nokkaan, joten kolmaskin laskee hetkeksi kuokan ja ottaa vesihörpyn.

Tällä tavoin yksilöiden erilaiset taipumukset ryhmätoiminnassa säätelevät toisiaan ja lopputuloksena on kohtuullisuutta.

Kun ihmiset eristetään toisistaan ja heille annetaan itsenäinen velvollisuus säädellä omaa elämäänsä, lopputulokset ovat keskimäärin aika heikot.

Voimme puhua puuttuvista elämänhallinnan taidoista ja koulutuksen merkityksestä, mutta tosiasia on se, että ihmiset voivat paremmin, jos heillä on hyvä parisuhde ja työpaikalla yhteistyökuviot toimivat.

Paras lääke yksittäisen ihmisen elämänhallinnan ongelmiin on toinen ihminen.

Päätettäköön kirjoitus tältä erin illan toiseen mietelauseeseen:

"Paras lääke elämänhallinnan ongelmiin on toinen ihminen."
- Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen

Ai niin, ylempänä oli vielä kolmas helmi samasta aiheesta:

"Naamani on tarkoitettu muiden nähtäväksi."

Vesiapinan arvoitus

Uusi Tiede-lehti palautti mieleeni aiheen, josta minun on ollut tarkoitus jo pitkään kirjoittaa. Miksi ihminen on karvaton? Miksi meillä on lämpimän turkin sijaan ihonalainen rasvakerros, kuten hylkeillä?

Miksi ihmislapsella on synnynnäinen kyky pulikoida ja pidättää hengitystään veden alla?

Tiede-lehden mukaan "vesiapina" on yksi mahdollinen selitys karvattomuudellemme, mutta teoria on hyvin epätodennäköinen, sillä vesiapinoista ei ole löytynyt minkäänlaisia fossiilisia todisteita.

Mikä on vesiapina? Lehti kiteyttää:

"Hypoteesi 7: Vesielämä. Apinaihminen eli miljoonia vuosia puoliksi vedessä ja sopeutui tilanteeseen heittämällä turkkinsa niin kuin mursu." (Tiede 7/13)

Teoriaa on 1900-luvulla puolustanut useampikin evoluutiobiologi, mutta tiede vaatii konkreettisia näyttöjä - kuten kiduksilla ja räpylöillä varustettuja esi-isien fossiileja.

Oi muinainen syväjäinen, historiamme vaiettu luku! Ie, ie!

Sekä hypoteesin puolustajat että tyrmääjät sortuvat laajempaan perspektiiviharhaan. Ongelman ydin on juuri siinä, että etsitään tieteellisiä todisteita. Sen sijaan pitäisi soveltaa taiteellista luovuutta.

Vain todellinen mystikko voi kohdata vesiapinan silmästä silmään.


Mikä ihmeen vesiapina?

Wikipedian mukaan ensimmäisenä vesiapinoista puhui Max Westenhöfer 1930-luvulla. Samalla ajatuksella spekuloi myös meribiologi Alister Hardy. Tiettävästi kumpikaan ei ollut lukenut toistensa julkaisuja, mikä ei ole iso yllätys. Kenen tahansa on helppo tehdä se johtopäätös, että ihmisen karvattomuus liittyisi jotenkin vesielämään, kun karvattomuuden ohella ihmisen erottaa muista apinoista myös tahdonvarainen hengityksen säätely (auttaa sukeltamaan) sekä kahdella jalalla seisominen (parempi kahlata ja uida).

Teoria tuli laajempaan tietoisuuteen, kun se mainittiin Desmon Morrisin menestyskirjassa "Alaston apina" (1967). Kirja tarkastelee ihmisen käyttäytymistä evoluution näkökulmasta, eikä vesiapinan olemassaolo ole sen avainkysymyksiä.

Viime vuosiin asti teoriaa on pitänyt tunnettuna Elaine Morgan, jonka 15 minuutin esitelmän voi katsoa täältä:
TED-talks: elaine_morgan_says_we_evolved_from_aquatic_apes

Nykyään tiedetään, että kalaravinnon rasvahapot ovat ihmiselle suorastaan välttämättömiä (meillä on suuret aivot, kuten delfiineillä) ja että uiminen vahvistaa tehokkaasti selkää - ikään kuin meidän kuuluisikin uida riittävästi. Yhtymäkohtia vesieläimiin on useita ja ne mainitaan myös suomenkielisellä wikipedia-sivulla:
Wikipedia: Vesiapinahypoteesi

On siis biologisia viitteitä siihen, että ihminen ja vesielämä jotenkin liittyvät yhteen. Enemmistö tutkijoista ei kuitenkaan kannata vesiapinahypoteesia, koska konkreettista näyttöä ei ole.

Aion seuraavaksi osoittaa vesiapinateorian todeksi, mutta en käytä siihen tiedettä, ainoastaan mystiikkaa.


Vesiapinan arvoitus ratkeaa

Vesiapinakysymys voidaan ratkaista ilman tieteellistä näyttöä. Tarvitaan vain itsetutkiskelua. Ihmisen on syytä katsoa peiliin.

Hypoteesin suurin pulma on siinä, että siinä oletetaan vesiapinoiden joskus muinoin eläneen ja sitten kuolleen sukupuuttoon. Vesiapinoita elää tällä planeetalla kuitenkin 7 miljardia yksilöä.

Emme ole kehittyneet vesiapinasta. Ihminen on vesiapina.

Jostain syystä useimmat sortuvat ajattelemaan, että ihminen on maalla elävä nisäkäs. Eihän se pidä paikkaansa. Me olemme poissa vedestä vain siksi, että olemme historian saatossa levittäytyneet myös kuiville ja kylmille alueille.

Vesinisäkäs nro 1: hylje.

Heti kun sää vain sen mahdollistaa, ihmiset käyttäytyvät kuin hylkeet - eli keräytyvät suurina massoina rannoille kutemaan.

Vesinisäkäs nro 2: homo sapiens.

Mystiikka on todellisuuden katsomista ilman ennakkokäsitteitä. Mystiikan näkökulmasta mitään vesiapinoiden arvoitusta ei ole olemassakaan. Ihminen on karvaton, kahdella jalalla kulkeva, sukkulamainen, hengitystään pidättelevä olio, koska ihminen on vesielämään sopeutunut nikäkäs.

Faktatkin sen jo kertovat:
1) Eniten Olympia-kultamitaleja kerännyt urheilija on kukapas muu kuin uimari! Missään lajissa ei ole niin paljon erilaisia matkoja... ja missään muussa lajissa kilpailija ei palaudu kyllin hyvin osallistuakseen useisiin matkoihin. Avaruusolennot luokittelisivat ihmisen heti vesieläimeksi.

2) Kaupungit on rakennettu järvien tai jokien varteen. Miltei kaikki luonnonkansat asuvat jokien (esim. Amazon) varrella. Me ihmettelemme eniten Australian alkuperäiskansoja, koska ne ovat sopeutuneet elämään aavikolla. Ihmisten alkukodiksi on määritelty Kaksoisvirtojen maa.

3) Ennen laajamittaista maanviljelystä ihmiset olivat pikemminkin kalastajia kuin suurriistan metsästäjiä. On vain mahtipontisempaa ajatella, että kivikauden ihmiset taistelivat keihäin mammutteja ja sapelihammaspetoja vastaan. He rakensivat veneitä ja solmivat verkkoja.

4) Kun suomalainen lomailee, hän valitsee oman kesämökin järven rannalla tai aurinkorantojen kohteen. Lomaa suorastaan määrittää se, että pääsee uimaan. Museot ja oopperat ovat rikkaille luusereille. Uiminen on todellista henkistä virittäytymistä siihen luontaiseen olotilaan, jossa ei tarvitse jäkittää.

Fossiilitodisteita ei tarvita. Vesiapina elää ja voi hyvin!

Maailmanlopun juhlallisuudesta

Ajatus maailmanlopusta on houkuttava. Tarkoitan tietenkin osittaista maailmanloppua, sellaista josta itse selviäisi. Esimerkiksi äkillinen ja nopea rutto tai zombie-epidemia. Saisi vaeltaa halki aitioiden suurkaupunkien, tutkien tyhjiä rakennuksia ja etsien säilykeruokaa.

Ei tarvitsisi käydä töissä tai herätä aamulla kouluun. Hyvästi täydet bussit ja alennusmyyntien tungos. Hyvästi jonotus. Voisi vain rikkoa ikkunan ja ottaa haluamansa. Hyvästi etuoikeutetut luokat, hyvästi muita kauniimmat julkkikset. Elämä perustuisi jälleen metsästämiseen ja keräilyyn.

 Veikkaan, että jopa rakkaus olisi mutkattomampaa maailmanlopun jälkeen. Ei tulisi eroa pikkuasioiden tähden.

Maailmanlopun jälkeen ihmisoikeuksien julistuksella ei olisi mitään merkitystä, mutta ihmisellä olisi jälleen arvo. Hän olisi perheenjäsen, ystävä, vihollinen. Ei asiakas, kollega, partneri ja mitä niitä muita koneelta, esineeltä tai silkalta kuolemalta kalskahtavia sanoja vielä onkaan.

Maailmanlopun jälkeen ruoka maistuisi taas ruoalta ja lepo ansaitulta. Ja ennen kaikkea: olisimme vapautuneet tästä tukalasta tiedostamisen vastuusta: älä syö lihaa, laske hiilijalanjälki, muista lajitella roskat, sammuta valot poistuessasi huoneesta...

Tervetuloa maailmanloppu ja hyvästi tiedostamisen epämukavuudet! Meidät on ohjelmoitu selviytymään, ei puntaroimaan jokaista liikettämme globaalissa mittakaavassa. Tämä eettinen vatvominen on sietämätöntä. Tulisi edes sotilasvallankaappaus ja ekofasismi, joka poistaisi meiltä yksilöiltä tämän jatkuvan sisäisen pakon säännellä omaa vapauttamme yhteiseksi hyväksi.

Ei ihmistä ole ohjelmoitu kieltäytymään herkuista ja rajoittamaan omaa elintasoaan. Meidät on ohjelmoitu haalimaan ja hamstraamaan; siinä me olemme hyviä.


Zombiet tulevat!

Zombie-elokuvien ja -pelien viehätys piilee ehkä siinä, kuinka vastaan tulevan henkilön saa ampua sillä perusteella, että hän on kuolaava idiootti. Normaalistihan me vain haaveilemme sellaisesta oikeudesta.

Parhaat zombileffat eivät edes yritä peitellä sitä tosiasiaa, että ne ovat kuvaus modernin yhteiskunnan sairaudesta ja lääke sen vaivoihin. Niissä ihminen esitetään ahneena, aivottomana, kuolaavana ahmattina. Jos kuuluu ääniä, zombit laahustavat tai säntäävät sinne suuntaan, kasautuen laumoiksi, jotka ilman suuntaa tai suunnitelmia hengaavat jossakin ostoskeskuksen liepeillä.

Zombie-elokuvat tarjoavat ainoan - joskin varsin kyynisen ja mielikuvituksekkaan - ratkaisun maailman väestöongelmaan. Missään muussa genressä tai ylipäänsä missään muussa mediassa koko tätä ongelmaa ei rakentavasti sivuta, eikä haluta edes tiedostaa.

Mad max 2, Fallout-pelisarja sekä monet muut mainiot zombirymistelyt ovat avoimesti ekofasistisia. Ne lainaavat Nietzschen asenteen ja sanovat: ecce homo - katso ihmistä! Tuo olento on muodostanut kuoleman leegion, mätänevän lihan kammottava lauman. Ihminen, jos et saa itseäsi kuriin, tämä on sinun huomisesi!


Nääntymisen kulttuurit

Länsimaissa syntyvyys on saatu kuriin varsin kyseenalaisin keinoin. En tiedä ovatko saavutukset kenenkään ansiota. Voi olla että jokin nerokas taho on jopa edesauttanut tällaisen tilanteen syntyä. Joka tapauksessa syntyvyys on saatu alas, koska useimmat ihmiset ovat piinattuja, yksinäisiä, ahdistuneita ja itsetarkkailusta nääntyneitä. Tilanne on tuttu eläintarhoista: vangittu eläin ei lisäänny.

Väkijoukkoon ja pieneen tilaan ahtautuminen, mahdottomien haasteiden ja vastenmielisen helppojen tehtävien vuorottelu, kiire ja pakottavat aikataulut kohottavat stressitason korkealle. Toisen ihmisen kohtaamiselle ja rentoutuneelle erotiikalle tuskin jää tilaa.

Modernin ihmisen ahdingosta kertoo paljon jo se, kuinka haaveilemme pikapanosta. Se on menestyneen ihmisen merkki: jopa seksiä hän voi harrastaa ohimennen ja ilman sitoutumista. Fast food, fast sex. Kuka sen taidon hallitseekin, on todellinen oman aikamme esikuva.

Tietenkin jos mies sattuu olemaan niin onnekas, että hänelle todella tarjoutuu mahdollisuus nopeaan ja helppoon seksiin, hän ennemmin tai myöhemmin joutuu sen tilanteen eteen, että ei suoriudukaan tehtävästä - joko ei kyllin nopeasti tai ylipäänsä ollenkaan. Tapahtunut voi murskata identiteetin kertaheitolla ja lopullisesti, sillä James Bond -elokuvat eivät ole valistaneet miestä tällaisesta vaarasta. Elämän järisyttävin kriisi iskee täysin arvaamatta, ilman mitään ennakkovaroituksia. Se on World Trade Centerin romahdukseen tai Thaimaan tsunamiin verratava hetki. Muistat varmaan missä olit sinä päivän ja kenen kanssa? Sen jälkeen kaikki voi tietenkin palata ennalleen, mutta mikään ei palaa ennalleen. Egon tuulilasiin on syntynyt särö.

Tästä kaikesta juolahti mieleeni, että vihaan uudempien elokuvien nopeita zombeja ehkä siksi, että he ovat enemmän meidän elävien ihmisten kaltaisia. Hitaasti laahustavat klassiset zombit ovat sentään vapautuneet nykyelämän hektisyydestä. Niiden kiireettömyydessä on jotakin lohduttavaa. Kuolema on tuonut helpotusta ainakin yhdessä suhteessa.


Ethän vain ole onnellinen!

Modernia ihmistä ei alista pelkästään kellon tikitys ja suurkaupungin tiivis ympäristö. Meihin kohdistetaan jatkuvalla tahdilla tyytymättömyyden motiiveja. Tyytymättömyys myy, joten sitä täytyy ruokkia. Mainosten tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että nykyisessä muodossaan meidän elämämme ei voi olla mielekäs. Meidän kuuluu verrata itseämme kuvankauniiseen kuvaan kauniista, ja tavoitella seuraavaa tasoa ulkonäössä, onnellisuudessa ja sosiaalisessa hierarkiassa.

Monet sellaiset asiat, jotka ennen merkitsivät koko maailmaa, eivät tänään merkitse mitään. Piirimestaruus, suomenmestaruus. Ne olivat isoja saavutuksia joskus, mutta nykyään merkitsee vain maailmanmestaruus. Kun maailman sadat kansat ovat yhdistyneet saman suuren mediaperheen osasiksi, olemme yhdistäneet myös idolimme. Katsojia on enemmän, idoleja vähemmän ja harvemmassa. Kansa maksaa unelmista ja myyttejä rakentavat tahot säästävät kuluissa.

Ennen sankareita oli joka kylässä, mutta nyt maailma on yksi suuri kylä. Niinpä oman kylän sankarit eivät tietenkään ole mitään verrattuna globaalin kylän pumpattuihin ja ehostettuihin jumalhahmoihin.

Mitä pienemmästä kylästä on kyse, sen paremmin ihmisten omanarvontunnon romahduksen voi havaita. Nuoret miehet ryyppäävät, koska heillä ei ole työtä eikä unelmia. Kaikki vertailukohdat sankaruudesta ovat liian kaukaisia. NHL-urakin katkesi siihen, ettei vanhemmilla ollutkaan varaa käyttää poikaa treeneissä. Lumilautaulusta olisi saattanut poikia jotakin, mutta ei ollut varaa leikata polvea.

Televisio ei tarjoa kovin rakentavia elämisen malleja. Kauniilla ja rohkeilla lähtötaso on ihan toinen: heillä on varakas perhe, oma firma ja ulkonäköä. Oikeastaan mikään, mitä TV.ssä tai elokuvissa tarjotaan elämisen malliksi, ei meidän useimpien kohdalla ole realismia. Pitäisikö pukeutua trikoihin ja kiivetä talojen katolle leikkimään hämähäkkimiestä?


Visiot vastaan unelmat

Maailmassa riittää unelmia. Ongelma on vain se, että unelmat johtavat tuhoon. Ne ovat kuin lottovoitto - joka vuosi koneeseen lisätään yksi pallo lisää ja mahdollisuudet voittoon vain pienenevät. Mutta etääntyessään arjesta unelmat paisuvat ja muuttuvat aina vain epärealistisemmaksi.

Kun ihminen aloittaa unelmoinnin nuorella iällä, hän on aikuiseksi kasvettuaan kehittynyt siinä on melkoiseksi ammattilaiseksi. Hän on kasvattanut oman elämänsä ja unelmiensa eron niin valtaisaksi, ettei häntä pelasta enää mikään.

Unelma.

Visiot ovat aivan toinen juttu. Visio on jotakin, mitä me voimme lähestyä - ja se myös lähestyy meitä. Visioita voi tavoitella pienissä erissä. Ne muuttuvat joka kierroksella pienemmiksi ja realistisemmiksi - kunnes lopulta olemme saapuneet perille jonnekin liki siedettävään, mutta sentään omin voimin saavutettuun ja makealta maistuvaan kelvollisuuteen.

Omakotitalo voi olla unelma. Kun ihminen tyytyy rivitaloasuntoon, kyse on jo yrityksestä muotoilla elämän mittainen visio. Lopulta visio on saavuttanut jo kerrostalon kaksion mittasuhteet. Siinä vaiheessa siitä voi tulla jo todellisuutta, jos tyytyy asumaan jossakin post-apokalyptisen nykysuomen autioituvassa pikkukaupungissa.

Visio.

Itse unelmoin aikoinaan Nobelin kirjallisuudenpalkinnosta. Sitten unelmoin Finlandia-palkinnosta ja sen jälkeen mistä tahansa tunnustuksesta. Nykyään minulla on selkeä visio siitä, että kirjoitan jotakin valmiiksi. Siitä hädintuskin ehdin tai uskallan edes unelmoida, että joku olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjoituksiani - tai että maailmasta löytyisi vielä ihmisiä, joilla on aikaa lukea.

Himopelaajan päiväkirja: World of Warcraft

En ole uskaltanut pelata World of Warcraftia, koska tiedän varmuudella, että se pilaisi minun koko elämäni. Jäisin aivan taatusti koukkuun. Yhtä hyvin voisin kokeilla vaikka heroiinia. Kukaan ei näkisi tai kuulisi minusta enää. Hylkäisin entiset kaverini, sillä olisin löytänyt uusia, sellaisia, jotka ymmärtäisivät, miksi tahdon aamusta iltaan vain wowittaa ja puhua Wowista.

Olisin löytänyt elämäni tarkoituksen ja tullut uskoon. Viimeinen Facebook-päivitys, jonka ystäväni ja sukulaiseni koskaan näkisivät olisi: "Wow! Saavutin levelin 50!"

World of Warcaft ei ole peli. Se on pikemminkin kuin musta aukko, jolla on oma tapahtumahorisonttinsa. Tietyn rajan ylitettyään edes valo ei pakene sen vaikutuspiiristä.



Metsästäjä-keräilijät hiekkalaatikolla

Roolipelit ovat äärimmäisen koukuttavia, koska ne pyrkivät, ja jossain määrin kykenevätkin, vastaamaan ihmisen syvimpiin haaveisiin.

Roolipelaaja ei vieraannu todellisuudesta, kuten useimmat luulevat. Pikemminkin roolipelien kautta hän saattaa parantua vieraantumisestaan, eheytyä homo sapiensiksi, joka hän olisi ollut, ellei yhteiskunta olisi ehtinyt häntä turmelemaan.

Moderni yhteiskunta on eräänlainen putkijuoksu. Se tarjoaa meille uranäkymiä ja koulutusssuuntia, mutta muutamia poikkeushetkiä lukuun ottamatta se asettaa meidän etenemisellemme tarkat raamit. Hienovaraisesti, rangaistusten ja palkintojen avulla se suostuttellee meidät kulloinkin valitsemaan ennalta suunnitellun tienhaaran. Jos yhteiskunnan rakenteet toimivat, yksilöt tuskin edes huomaavat, ettei heillä ole todellisia vaihtoehtoja.

Parhaat roolipelit perustuvat (henkilön ominaisuuksien kehittämisen ohella) siihen, että pelimaailma on vapaa - voit kulkea minne mielesi tekee ja suorittaa tehtäviä haluamassasi järjestyksessä.

Elämä roolipelissä muistuttaa käsityksiämme kivikautisen ihmisen elämästä - tai jos näissä käsityksissä on jotain eroja, tulisi meidän ennemminkin muuttaa nykyisiä käsityksiämme kivikauden elämästä, eikä toisin päin. Roolipelaajat vaeltavat ravinnon ja resurssien mukaan, kartoittavat alueita, metsästävät riistaa ja petoja, keräilevät marjoja, muodostavat pieniä ryhmiä ja valloittavat reviirejä.


Roolipelaaminen on metsästäjä-keräilijä-ihmisen elämää, eli toisin sanoen paluuta vierantuneesta urbaanista yhteiskunnasta alkuperäiseen turmelemattomaan tilaan - joka tietenkin on täynnä vaaroja, niukkuutta ja ihanaaa turmellusta.

Roolipelit ovat kehittyneet aste asteelta viimeisen 30 vuoden aikana ja pelaajien omat halut ja toiveet ovat ohjanneet niiden kehitystä enemmänkin kuin jonkun yhden suunnittelijan henkilökohtainen nerous. Roolipelit ovat vapaava vyöryvän fantasian tulosta. Ne ovat muotokuva ihmisestä, jota epämiellyttävä koulukuri ja pitkäveteinen tehdastyö ei ole pakottanut muottiinsa. Ne sallivat meidän Arosutena ylittää vuoria ja vaeltaa preerialla.

Jos Aleksis Kivi kirjoittaisi kirjansa meidän aikanamme, hänen seitsemän veljestään eivät ehkä rikkoisi koulun ikkunaa ja pakenisi Impivaaran korpeen, jossa saisivat elää ja kesyyntyä luonnon ehdoilla - ei suinkaan, he pakenisivat World of Warcraftiin.


Roolipelissä ihminen saa olla villi ja vapaa - ja konsepti toimii juuri siksi, ettei tuota vapautta ole määritellyt mikään muu kuin vapaudenkaipuumme itse. Peleistä suosituimmaksi nousevat ne, jotka suunnittelijat ovat luoneet omien mielihalujensa mukaisiksi.

Toki roolipeleissä on omat genre-kohtaiset sääntönsä, käsityksensä kunniasta, kauneudesta ja oikeudenmukaisuudesta - mutta koska tietokonepelien tekijät eivät luojan kiitos ole vielä tiedostaneet itseään korkeakulttuurin vaalijoiksi, ovat pelaajista koostuvien heimojen normit yhä riittävät alkeelliset ja hiomattomat. Vielä ei superegomme ole ehtinyt säätelemään sitä, mitä peleissä tapahtuu vaan kaikki on Id'in manifestaatiota.

(Muistutettakoon muuten tässä kohtaa, että pelifirma, joka loi varhaisen klassikkopelin Doom on nimeltään "Id".)


Henkilökohtainen kehitys

Toki roolipeleissä on nähtävissä myös monia kulttuurimme vaikutuksia. Roolipelin hahmo ei keräile mitä tahansa. Tärkeimmässä asemassa ovat kehityspisteet, eli expa. roolipelaaja keräilee ensi sijassa kokemuksia ja taitoja, ei vain materiaalista hyvää, kuten kultaa, aseita ja komeita haarniskoja.

Meidän kasvatuksemme jäljet näkyvät pelisuunnittelussa siten, että kehittyneempi ja koulutettu yksilö on täysin ylivertainen suhteessa alemman levelin hahmoon. Pelkät synnyinlahjat eivät riitä. Roolipelin paradigma on suora kopio valistuksen ihmiskuvasta. Roolipelaajan tähtäimessä on kaiken aikaa korkeampi koulutus ja korkeampi henkinen kehitysaste.

Tuntuu että monessa pelissä mielenkiinto tyssää heti siihen, jos ylin mahdollinen leveli on saavutettu. Pelkän kullan grindaaminen tuntuu puuduttavalta, jos hirviöiden tappamisesta ei enää kerry kokemuspisteitä. Roolipelaaja on hyväksynyt idea elinikäisestä kasvusta ja se säätelee hänen motivaatiotaan. Kun tutkinto on kesken, sen eteen jaksaa tehdä paljon työtä - mutta kun se valmistuu, paperi vain unohtuu pöytälaatikkoon, eikä saavutettu titteli tunnu kovinkaan kummoiselta meriitiltä. Varsinainen pointti oli eteen päin kulkemisessa eikä siinä, että joskus saapuisi perille.

Kun pelit on pelattu loppuun, ne vain unohtuvat. Ja silti tietyissä piireissä sillä on aidosti merkitystä - esimerkiksi ihmiset, jotka aikoinaan läpäisivät Monkey Islandin tai Fallout 2:sen tai Bubble Bobblen tai Final Fantasy seiskan tai Jagged Alliancen tai System Shockin - ilostuvat aina, kun saavat keskustella jonkun kanssa kokemuksistaan.

Olen miettinyt, että ehkä minun tulisi merkitä CV:hen kaikki ne pelit, jotka olen pelannut läpi. Siitä tulisi pitkä lista, monta yhdentekevää sivua - mutta lopulta se olisi ansioluetteloni osa, josta minulla olisi kaikkein eniten kauniita muistoja.

Luolattomat miehet

Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut matkaa esihistorialliselle ajalle. Ongelmana oli lähinnä se, etten hallinnut luolamiesten kieliä - eikä sen puolin kukaan muukaan.

Neuvokkuuteni ei tunne rajoja, ja niinpä keksin pian inhimillisen ratkaisun tähänkin pulmaan: lähetin edeltä pahaa-aavistamattoman partiolaisen, satunnaisen ylioppilaan, joka oli kirjoittanut ällän viidestä eri kielestä. Ojensin hänelle tulitikut, linkkuveitsen sekä rullan jeesusteippiä - ja käynnistin sitten aikakoneen.

Itse matkustin hänen perässään samoille seuduille, mutta muutamaa vuotta myöhemmäksi. Oletukseni oli, että partiopoika olisi siihen mennessä voittanut heimolaisten kunnioituksen.

Olin osittain oikeassa, apuvälineissä vain olisin voinut käyttää hieman enemmän harkintaa. Jääkauden ihmisillä tulentekotaidot olivat jo hyvin hallussa ja veitsiäkin he osasivat valmistaa luista ja piikivestä.
Vain jeesusteippi oli tehnyt luolamiehiin vaikutuksen - mutta sen avulla ylioppilas olikin nopeasti noussut liki jumalan asemaan.

Pelkäsin, että hän tuntisi jonkinlaista kaunaa, joten varmuuden vuoksi olin hakenut tulevaisuudesta kannettavan suojakentän. Se loi ympärilleni hennon, mutta katu-uskottavan hohteen.
Pääsin nopeasti juttuun tuon ajan ihmisten kanssa - ja juttuahan riitti.

Heti ensimmäiseksi minua huomautettiin siitä, ettei kivikaudella kukaan tahtonut tulla kutsutuksi "luolamieheksi."

"Luolat on luusereille", sanoi eräs teini-ikäinen pojankloppi: "Luolissa asuu vain rikollisia ja hulluja."

Ylioppilas selitti, että metsästäjä-keräilijöillä ei ollut varaa turvautua luonnon muovaamiin asumuksiin. He olivat jatkuvasti liikkeessä, ja pitivät korkeassa arvossa rakennustaitoa.

Kylän shamaani sanoi:
"Katso vaikka muutaman vuoden ikäisiä lapsia. Aivan luonnostaan he pelkäävät pimeitä luolia - ja vastaavasti heidän riemukkain harrastuksensa on rakentaa erilaisia majoja puunoksista, lehdistä, kankaista ja eläinten nahasta."

Ylioppilas selitti, että luolat ovat hyvin riskialttiita asumuksia. Niissä on kylmää ja kosteaa, joten ihminen helposti vilustuu. Jos luolaan sytyttää tulen, niin savu harvoin pääsee karkuun niin hyvin kuin ihmisen rakentamassa kodassa.

Tuntui, että olin tullut kivikautiselle luennolle. Kaikki pitivät minua idioottina ja huomasivat käsityksissäni aukkoja, joita tahtoivat oikoa. Eräs soturi selitti minulle kuin pikkulapselle:
"Luolissa on harvoin pakoreittejä, jos viholliset hyökkäävät tai jos sapelihammastiikeri tahtoo lounastaa. Maasto luolien ympärillä on kivikkoista ja tarjoaa niukasti ravintoa. Liikkuminen on rajoitettua ja hidasta.
Vuoristot usein saartavat luolia yhdestä tai useammasta suunnasta, joten käytössä oleva metsästysalue on suppeampi."

No miksi sitten luolista löytyy niin paljon esineitä ja merkkejä asumisesta?

Shamaani selitti:
"Luolat ovat pyhiä paikkoja. Niissä viipyy henkiä ja haltioita. Pysymme loitolla luolista muulloin kuin hätätapauksessa. Luolat ovat mystisiä, mutta ne eivät ole erityisen viihtyisiä paikkoja asua."

"Luoliin muuttavat usein vain epätoivoiset ihmiset", selitti ylioppilas. "Esimerkiksi sellaiset, jotka on syystä tai toisesta karkotettu heimosta."
"Ja se että luolista löytyy esineitä, todistaa vain, että elämän merkit säilyvät paremmin luolissa, koska siellä ne eivät ole sään armoilla."
"Ihminen ei olisi koskaan voinut kansoittaa koko planeettaa vain siirtymällä luolasta luolaan."

Shamaani täydensi:
"Jos linnut ja majavat osaavat rakentaa itselleen asumuksia, niin miksi eivät myös ihmiset."