Luomiskertomuksen lähtökohdat, eli kuinka lapsi vaimennetaan

Tutkiskelin tänään Kevätpörriäistä vuodelta 1968. Äkisti alkoivat aivoissani pisteet yhdistyä ja tunsin tehneeni merkittävän havainnon. Sitä tapahtuu usein, ja olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen kriittisesti omiin oivalluksiini, jotten eksyisi liian syvälle paranoidin yksityisajattelun pyörteisiin.

Niinpä tarkistin, oliko oivalluksessani mitään perään. Kävin materiaalia uudellen läpi ja kyllä vain. Yhteydet olivat hämmästyttävän ilmeisiä. Intuitioni ei ehkä sittenkään keksinyt tyhjästä omiaan.

Olen lukenut elämäni varrella enemmän kuin yhden luomiskertomuksen. Jo pelkästään Vanhassa Testamentissa on kaksi eri versiota judeo-kristillisestä luomiskertomuksesta.

Kevätpörriäinen 1968

Kevätpörriäisessä lasten esittämissä kysymyksissä ja suurissa hämmästyksen aiheissa toistuivat lähes sellaisenaan samat kysymykset, joihin luomiskertomukset yleensä pyrkivät tarjoamaan vastauksen, kuten:
Miten ihmisten kieli tai kielet ovat saaneet alkunsa? Miten eläimet saivat nimensä? Miten maailma luotiin ja niin edespäin...

Yhteys kulttuurin ja ihmisluonnon välillä voi tietenkin kulkea useampaan suuntiin. Kristillinen kulttuuri ja varhaiskasvatus voivat houkutella lapset esittämään juuri tällaisia kysymyksiä, joissa he haluavat varmistuksen tai täsmennyksen esikoulussa ja uskonnonopetuksessa kuulemiinsa myytteihin. Lapsi toistaa samoja kysymyksiä, jotta saisi useammalta auktoriteetilta vahvistuksen itselleen tärkeisiin mysteereihin. Ja kun vastauksissa on pieniä eroja - tai kenties suurempiakin - lapsi hämmentyy ja kalastelee lisää täsmentäviä vastauksia täydentääkseen maailmankuvaansa.

Osa Kevätpörriäisen kysymyksistä sivuaa enemmän uskonnon aihepiiriä ja osa enemmän tieteen aihepiirejä.

Mallioppiminen ja varhaislapsuudessa opetettujen tarinoiden unohtuminen voivat motivoida tällaisia kysymyksiä, mutta yhtä hyvin voi olettaa, että lapset ovat esittäneet samoja kysymyksiä myös muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Pelkkä olettaminen ei tietenkään riitä. Tähän tarvittaisiin apua vertailevalta uskontotieteeltä ja kulttuurintutkimukselta. Ei vaikea haaste, mutta nojatuolista käsin on aina hyvä hillitä innostustaan.

Sen verran ehkä tiedämme - tai voimme kotimaassamme, itse kokemusperäisesti asiaa tutkia - että nämä kysymykset eivät taida olla kadonneet mihinkään, sitten vuoden 1968. Varmastikin myös valituissa ateistiperheissä 2000-luvulla kuulee samoja kysymyksiä yhä esitettävän. En tietenkään voi tietää, missä laajuudessa tämä tapahtuu.

Varovainen veikkaukseni on, että kaikissa?

Yhtä hyvin joku vuoden 1968 Kevätpörriäiseen valikoitunut kysymyssarja saattaa edustaa pientä otosta, jossa ilmenee vakavia valintavääristymiä. Yhteys luomismyyttiin on synnyttänyt toimituskunnan aikuisissa nostalgisia tuntemuksia, joten he haluavat julkaista juuri nämä lasten kysymykset satojen ja tuhansien joukosta. Harkiten tai alitajuisesti he tahtovat ylläpitää perinteitä sekä yhtenäiskulttuuria.

Olen ollut vahva sosiaalisten konstruktioiden puolustaja, ja olen sitä yhä, kunhan käsitteet on järkevästi rajattu, mutta sanottakoon silti, että nykyään enemmän kallistun strukturalistien kuin jälkistrukturalistien kannalle. Jälkistrukturalistinen oletus olisi tällaisen aineiston äärellä se, että kulttuuri on toisintanut itseään lasten kysymyksissä ja etenkin niiden seulonnassa, mistä on tuloksena sarja luomismyyttiä mukailevia kysymyksiä... kuten myös muita kysymyksiä, jotka sijoittuvat uskonnollisen maailmankuvan kontekstiin - tai käsittelevät vaikkapa Joulupukkia, jota tuskin kukaan lapsi pystyy itsenäisesti kehittelemään arkkityyppisten unikuviensa pohjalta.

"Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Alku rauan ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta." (Veden syntysanoja)

Ja huomattakoon, että myös Kalevalasta löytyy näitä samoja kysymyksiä ja niihin tarjottuja vastauksia. Kysymysten herättämä uteliaisuus ei siis vaadi kristillistä kasvupohjaa, vaikka tuntemamme Kalevala olisikin kristillisen modernismin vääristämä teos.

Strukturalistinen oletus lähtisi käänteisesti siitä, että kysymysten taustalla on jonkinlainen universaali ihmisluonto, josta kautta aikojen kumpuavat samat mysteerit. Kuka minä olen? Mistä me olemme tänne tulleet? Mikä tämä paikka on? Kuinka se on saanut alkunsa? Mitä on elämän tarkoitus?

Tämä on hyvä testi. Oletko maailmankuvaltasi - olettaen, että olet filosofian, humanismin tai kielitieteen kysymyksistä kiinnostunut ihminen - enemmän modernisti vai postmodernisti? Uskotko siihen, että ihmisyydessä on ikiaikaisia arkkityyppejä ja psykologista kaipuuta, joka ilmenee kaikissa ajoissa? Vai uskotko ennemmin, että ihminen on kulttuurinsa tuote?

Spontaaneja kysymyksiä ei ole.

Totta kai vastaus on järkevällä ihmisellä jotakin tältä väliltä, mutta kysymys on mielestäni valtavan oleellinen - suorastaan yksi 1900-luvun filosofian ydinkysymyksistä.

Myös Kevätpörriäinen voi toimia tutkimusaineistona, todistaen myös sen, etten sentään ihan turhaan yli vuosikymmentä istunut filosofian ja kirjallisuustieteen luennoilla. Vaikka off-topic liittyy nyt enemmän romaaniin, jota työstän. En halua poiketa siitä liian kauas, innostua esimerkisi metafysiikasta tai taas kerran palata relativismiin.

Sen sijaan aion tehdä pienen syrjähyppäyksen itämaisiin uskontoihin, sillä niistä löytyy samoja kysymyksiä, mutta eri järjestyksessä priorisoituna.

Kuvassa yllä kysytään, miksi en muista lapsuuteni kokemuksia? Tämä on varmasti monelle tuttu hämmennyksen aihe ala-asteelta, ainakin itseäni mietitytti, mitkä ovat varhaisimmat muistikuvani lapsuudesta ja miksi en muistanut millaista oli olla vauva?

Jos maailmanselitykseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, voi tällaista kysymystä johdatella sen suuntaiseen vastaukseen. Paljon riippuu siis siitä, mihin lasten kysymyksiin aikuiset tahtovat tarttua ja mitä he osaavat tai haluavat lapselle selittää.

Voisimme etsiä sellaista kompromissia, että ihmisellä on filosofinen kompetenssi esittää tiettyjä vaikeita kysymyksiä metafyysistä aiheista. Aikuiset sitten kykynsä mukaan vastaisivat valitsemiinsa, ja koettaisivat vaentaa loput. Vaikka tietenkin myös vastausten antaminen on omanlaistaan vaientamista.

Uskonnollisen luomismyytit itsensä voisi määritellä "primitiiviseksi varhaiskasvatukseksi". Uskonnon ensimmäiset kirjat, kenties myös varhaisimmat tarinat, keskittyvät vastaamaan kysymyksiin, joita lapset tyypillisimmillään itse keksivät esittää, melko spontaanisti, vaikkakin myöhemmin kehittelevät uusia kysymyksiä aiemmin saatujen vastausten pohjalta.

Perinteiseen kulttuuriseen tarinavalikoimaan kasautuu sukupolvien pitkän seulonnan ja tuotekehittelyn kautta sellaisia satuja ja tarinoita, jotka tyydyttävät lasten filosofista uteliaisuutta ja auttavat vanhempia sulkemaan heidän suunsa. Nämä samat kysymykset heräävät yhä nykyajassa, koska ne liittyvät ihmisen identiteettiin, turvallisuudentunteeseen ja perustaviin psykologisiin tarpeisiin.

Luomiskertomus saattaa vaikuttaa tehottomalta lastenvahdilta videoiden tai nykyaikaisten lelujen rinnalla, mutta se on omana aikanaan ollut toimiva apuväline kasvatuksessa ja paimentamisessa. Se on tyrehdyttänyt sellaista uteliaisuutta, joka kohdistuu mahdottomiin kysymyksiin, joihin olisi ajanhukkaa etsiä vastausta.

Näin siis ainakin joskus pronssikaudella, jonne varhaiset kirjalliset lähteet ajoittuvat. Tuona aikana kehitetty kysymysten ja vastausten sarja on itse asiassa ollut niinkin huippuunsa hiottu ja tehokas, että sitä käytetään yhä edelleen. Miljoonat ihmiset nojaavat Raamatun luomiskertomukseen, koska lapset esittävät yhä kutakuinkin samoja kysymyksiä, joihin vanhemmilla ei ole tarjota nopeampia, helpompia tai toimivampia ratkaisuja.

Niin se käy.

Sankarin vastentahtoisuudesta

Olen pitänyt useamman kuukauden taukoa blogista, kun olen vihdoinkin keskittynyt romaanin kirjoittamiseen, sekä äänittänyt Kevätpörriäiseen perustuvia kuunnelmia: https://soundcloud.com/user-82817550

Romaanityön ohessa olen lukenut tarinankerronnan teoriaa ja perehtynyt etenkin Joseph Campbellin monomyytin (1949) käsitteeseen. Keskityn nyt myytin alkupään osioon, jossa sankari kieltäytyy kutsusta seikkailuun. Tämän vaiheen analysoiminen on aina erityisen paljon kiinnostanut minua, sillä lapsena minua raivostutti, jos päähenkilöt jahkailivat, eikä juoni edennyt. Kuitenkin rakastin tarinoita sitä enemmän, mitä sinnikkäämmin jouduin kannustamaan sankaria liikkeelle kuin itsepäistä muulia.

Juonen matelemiseen ja jahkailuun liittyy myös monia narratiivisia taustasyitä, jotka eivät ole myyttisiä, kuten maailman ja siinä asustavien hahmojen pohjustaminen tai uhkakuvien maalailu, jotka perustelevat ylipäänsä syitä lähteä seikkailuun, jotta hyvyys voittaisi ja tasapaino palautuisi maailmaan. Alun tahmeus luo myös kontrastia; seikkailu tuntuu seikkailulta, kun on ensin jouduttu kyllästymään arjen keskellä. Nuorten seikkailuelokuvat monesti alkavat koulun kammottavuuksien kuvailulla. Päähenkilöä kiusataan koulussa (The Neverending Story) tai opettaja, ilkeä äitipuoli tai jokin muu auktoriteettihahmo esitellään on hirveänä tyrannina, joka motivoi pakenemisen.

Vuoden 1939 The Wizard of Oz alkaa kuuluisasti mustavalkoisena, ja filmi muuttuu värilliseksi vasta, kun Dorothy saapuu Ozin ihmemaailmaan.

Käytännössä kaikissa Hollywoodin kulta- ja hopeakauden saduissa ja fantasiaeepoksissa lähdetään arkitodellisuudesta, mutta sitten "pudotaan kaninkoloon", kuten käy Liisalle ihmemaassa. Tarinan eri versioissa sekä jatko-osissa siirtymä tapahtuu myös nukahtamisen tai peilin lävitse. Päättymättömässä tarinassa (1984) portaalina toimii kirja, Narniassa on vaatekaappi, taulu ja monia muita välineitä, mutta aina lähtökohtana on lukijalle tuttu reaalitodellisuus. Tätä siirtymää Campbell kutsuu "rajan ylittämiseksi" ja tietä matkalle viitoittaa usein airut, joka voi olla esimerkiksi kelloaan tuijottava jänis.

Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että sankari kutsun saatuaan kieltäytyy siitä - tai kynnyksen äärellä hän haluaakin vain palata kotiin. Häntä ei kiinnosta seikkailu.

Campbell kirjoittaa (s.65):

"Ihminen jää ikävystymisen, kovan työn tai "kulttuurin" vangiksi."

Vaikka elämä olikin pelkkää pelkoa, puutetta ja ikävystymistä, näyttäytyy seikkailu silti liian pelottavalta. Päähenkilö ei koe olevansa valmis - tai hän ei ole vielä kärsinyt riittävästi.

"Kutsusta kieltäytymisessä on olennaista se, että asianomainen ei suostu luopumaan siitä, mitä hän pitää omana etunaan. /...hän ajattelee, että hänen olisi turvattava nykyisten ihanteidensa ja etujensa järjestelmä."

Toisin sanoen sankari kieltäytyy kutsusta, koska hän ei halua muutosta. Hän kieltäytyy kutsusta, koska ei ole sankari, vaan tavallinen ihminen - ja tässä kohtaa häneen on tavallisen ihmisen helpompi samaistua. Katsoja näkee sankarissa itsensä, hän tulee tietoiseksi siitä, miten hän itse omassa arjessaan usein kieltäytyy sankaruudesta ja seikkailuista.

Sankaria pidättelevät myös ennakkoluulot ja pelot. Campbell lainaa Tuhannen ja yhden yön satuja:
(s.69):

"Oi isäni, en halua mennä naimisiin, sillä... olen lukenut monta naisten viekkautta ja kavaluutta käsittelevää kirjaa sekä monesti kuullut siitä puhuttavan."

Tarinan alun sankari on lapsi. Hän on kokematon ja arka. Myytin tarkoitus on paitsi näyttää, miten ihminen kehittyy haasteiden kautta, mutta kulttuurievoluutiossa myyttien vetovoimaan vaikuttaa myös niiden samaistuttavuus. Tarinan on oltava helposti lähestyttävä ja koukuttava. Haasteet tuntuvat sitä suuremmilta, jos päähenkilö ei ole valmis edes poikkeamaan omasta kotikylästään.

Bilbo Reppuli ei selvästikään ole aiemmassa elämässään valmistautunut seikkailuihin. Hän ei ole treenannut taistelutaitoja tai tutkinut karttoja. Hän on vain syönyt hyvin ja polttanut piippua. Tietenkään hänen ei olisi syytä riskeerata henkeään... mutta toisaalta kuinka monille tarjotaan sellaista tilaisuutta? Kyllähän sitä ainakin kannattaisi harkita...

Sankarin jahkailu oudolla tavoin sitouttaa kuulijan tai katsojan hänen patistamiseensa. Oli palkinto mitä tahansa, se tuntuu suuremmalta, kun katsoja tuntee taistelleensa tylsien vaiheiden läpi ja sitoutuneensa sen tavoittelemiseen. Salaisuutta tai aarretta vartioivat esteet myös luovat mielikuvan siitä, että lopussa odottaa jotakin ennennäkemätöntä.

"Ja mitä useampaan kosintaan prinsessa vastasi kieltävästi, sitä innokkaammaksi hänen kosijansa kävivät." (Campbell s.71)

Uusien asioiden aloittamiseen liittyvä epäröinti tai tahmeus on tietenkin inhimillisesti hyvin tuttua. Tarinan sankari ei voi olla heti liikkeellä, jos kyse on kehityskertomuksesta, jota monomyytti perustavimmillaan kuvaa. Mutta kun kotikylästä viimein poistutaan, on kaikki mahdollista. Tarinan luonne muuttuu. Maailmaa alkavat ohjailla uudet lait.

Jos sankari itsepäisesti kieltäytyy kutsusta kerta toisensa jälkeen, täytyy jonkin korkeamman voiman puuttua peliin ja pakottaa hänet liikkeelle. Sankaruus on hänen kohtalonsa, eikä tämä välittyisi, jos hän itse yksin vastaisi sekä kyvyistä että motivaatioista.

Monomyytin asemasta Hollywoodissa

Alkujaan kiinnostuin monomyytistä sitä kautta, että tiesin sen olevan Star Wars -elokuvan (1977) teoreettisena lähtökohtana. George Lucas poimi vaikutteita lapsena näkemistään seikkailuelokuvista, mutta yhdisteli niitä melko yksinkertaisen kaavan mukaan. Kaava oli peräisin Campbellin kirjasta The Hero with a Thousand Faces (1949), josta tuli sitäkin kautta yhä kuuluisampi teos. Monomyytti näytti toimivan, joten sitä käytettiin ahkerasti 80-luvulla, etenkin fantasiaelokuvissa.

Willow (1988)

Samankaltainen juonirakenne löytyy muun muassa elokuvista Conan Barbaari (1982) sekä Mad Max 2 (1981), joissa päähenkilöt aluksi osoittavat antisosiaalisen luonteensa, ajattelevat vain itseään (havitellen bensaa tai kultaa), mutta sitten joutuvat kärsimään ja tulevat nöyryytetyksi. Lopulta he ovat valmiita uhraamaan henkensä korkeampien päämäärien vuoksi, minkä jälkeen he saavat takaisin voimansa ja kunniansa.

Monomyyttiä on sovellettu toimintaelokuviin kenties siksi, että on tavoiteltu eeppisyyttä tai haluttu pelata juonessa varman päälle. Ohjaajan henkilökohtaisempi panostus on sitten kohdistunut enemmän stuntteihin, erikoistehosteisiin tai taistelukohtauksiin. Kenties monomyyttiä myös ahkerasti on opetettu amerikkalaisissa elokuvakouluissa, joten moni on poiminut sen sieltä miettimättä asiaa sen enempää?

Mad Max ei etsi autiomaasta ystäviä, vaan bensaa.

Mahdollista kai on sekin, että ainoastaan muutama elokuvantekijä ymmärsi 1970 ja -80-luvuilla soveltaa monomyyttiä, mutta he hyötyivät siitä niin paljon, että menestys oli todennäköisempää ja nämä elokuvat jäivät ihmisten mieliin. Nyt monomyytti sitten näyttää hallitsevan koko aikakautta. Joka tapauksessa jo lyhyen perehtymisen jälkeen vakuutuin siitä, että jotain perää tässä teoriassa taitaa olla.

Willow on Ron Howardin ohjaama, mutta George Lucasin käsikirjoittama. Niinpä on helppo ymmärtää miksi tarina on lähes yhdenmukainen Star Warsin kanssa: alussa päähenkilö (Luke / Willow) asuu tomuplaneetan tuppukylässä, jonka harmonian rikkoo pahojen voimien hyökkäys. Elokuvan alun Luke Skywalkeriin istuu hyvin Campbellin kuvaus: "...jää ikävystymisen, kovan työn tai kulttuurin vangiksi."

Molempien elokuvien sankari kohtaa heti alkuvaikeuksien jälkeen velhon tai jedimestarin, mutta sankari myös epäonnistuu ensimmäisissä haasteissa kokemattomuutensa takia. Siitä huolimatta hän alkaa saada oppia taikuudesta (tai voimasta). Hän kohtaa myös vastentahtoisen lurjuksen (Han Solo / Madmortigan) sekä viettelijättären. Yhdessä he taistelevat ilmiselvää suurta pahuutta vastaan taioin ja miekoin (valomiekoin), matkalla käydään eksoottisissa paikoissa, syntyy romansseja ja seurueeseen liittyy myös koomisia sivuhenkilöitä. Jos Willown ja Star warsin pilkkoo osiin, niissä on lähes samat henkilöt ja lähes samat vaiheet. Ja juonen kaikki elementit on poimittu suoraan monomyytistä.

Monomyyttiin nämä elementit on puolestaan poimittu vanhoista kansantarinoista, aivan kuten J.R.R.Tolkien toimi. George Lucas kaiketi arveli, että mikä on toiminut joskus ennen, toimii ehkä nykyäänkin. Ja niinhän siinä myös kävi. Mutta elementtejä voi käyttää oikein vain, jos ymmärtää syvällisemmin niiden psykologisen ja myyttisen merkityksen. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta useita esseitä, kenties kustakin monomyytin elementistä erikseen, mutta nyt keskityn vain sankarin kieltäytymiseen tarinan alkuvaiheissa.

Jostain syystä sekä vanhoissa myyteissä että Hollywoodin tarinoissa sankari aina epäröi lähteä matkalle tai ei tahdo hyväksyä sitä suurta osaa jota hänelle tarjotaan. Joskus jopa useammat tarinan henkilöt ovat aluksi hyvin vastentahtoisia, kunnes kohtalo tavalla tai toisella pakottaa heidät liikkeelle.

Kieltäytyminen kutsusta

Tähtien sodassa ei ole yhtä selkeää kohtausta, jossa Luke Skywalker kieltäytyisi hänelle tarjotusta tehtävästä, mutta ympäristö jarruttaa häntä tavalla, joka luo saman herkullisen kokemuksen juonen takkuilemisesta. Kun Obi-One Kenobi opastaa Lukea valomiekan käytössä, hän pärjää surkeasti, mutta Obi-One kehoittaa häntä luottamaan vaistoihinsa. Samoin Willow epäonnistuu useita kertoja velhokoulun pääsykokeessa sekä muissa yrityksissään hallita taikuutta.

Alun esteet ovat yhteisöllisiä ja juontuvat pienen kyläyhteisön pienestä maailmasta, joka ei ole valmistanut sankaria suuremman maailman haasteisiin. Taikurihaaveille, kuten myös "jediuskonnolle" naureskellaan. Tähtien sodassa tätä naureskelua esiintyy sekä kapinallisten (Han Solo) että imperiumin joukoissa. Sankarille suositelleen, että hänen kannattaisi ennemmin hoitaa sikoja tai lypsää banthoja. Luken kasvatti-isä ei halua päästää häntä lentäjäkouluun, koska maatilalla täytyy tehdä viljelytöitä. Vihjataan myös todelliseen syyhyn, joka on se, että he pelkäävät hänessä piilevän voimia, kuten jedi-isässään. Kasvattivanhemmat yrittävät myös suojella Lukea sotaisalta kohtalolta tai vallattomalta luonteeltaan. Ja kuitenkin kohtalo puuttuu peliin, kuten sanotaan.

He ostavat uuden droidin R2-D2:n, joka on myös uppiniskainen, eikä suostu aina tekemään sitä mitä pyydetään. Toista droidia 3-CPO:ta pidättelee hänen pelkuruutensa. Näyttää siltä, ettei Luke Skywalker ole menossa mihinkään, häntä pidättelevät elementit monelta suunnalta. Maailma tuntuu pieneltä, koska siihen on nopeasti määritelty ilmiselviä rajoja: puutetta, kieltoja, arkuutta. Ja samaan aikaan fantasia antaa odottaa jotakin suurta. Syntyy kontrasteja, aivan kuten musiikissa.

R2-D2 karkaa, mikä käynnistää seikkaulun ensimmäisen vaiheen. Robottia etsiessään Luke tapaa vanhan jedimestarin Obi-One Kenobin, joka vaikuttaa myös melko vastahankaiselta uusien seikkailujen suhteen. Kun Luken adoptioperhe tapetaan, on heidän pakko vaihtaa maisemaa. Tällä tavoin kohtalo julmasti poistaa esteet seikkailun tieltä. Mutta lähdön esteiden olemassaolo on syystä tai toisesta tärkeää myytissä, koska esteet symboloivat raja-aitaa arkisen maailman ja fantasian maailman välillä.

C.S.Lewisin Narnia-kirjoissa siirtymä toden ja fantasian välillä tapahtuu useimmiten heti kirjan alussa, ja lopussa myös palataan kotiin yhtä näyttävästi (tai yhtä mystisesti). Raja on siis selkeä. Lapset esimerkiksi astuvat vaatekaappiin ja kulkevat sen läpi Narniaan. Vastaavia matkanteon välineitä ovat myöhemmin myös taulu, metsä ja uni, mutta merkitys on aina sama. Lähes aina lapsista joku on innokas, kun taas joku toinen varovainen tai pelokas. Tällä tavoin ryhmään syntyy jännitteitä ja lukijan on helppo tunnistaa eroja luonteissa. En ole nyt hetkeen lukenut Narnia-kirjoja, joten en osaa nimetä tilanteita, jossa sankaruudesta kieltäydyttäisiin hyvin yksioikoisesti. Silti monikin teko yleensä edellyttää suostuttelua. Monomyytin muita elementtejä Narnia-kirjoissa (1950-1956) löytyisi yllin kyllin, kuten Aslan-leijonan kuolema ja jälleensyntymä.

Joseph Campbell ja C.S.Lewis olivat kirjallisuuden ja myyttien tutkijoita, kuten myös J.R.R.Tolkien, jonka teoksista löytää vaivatta kaikki monomyytin elementit. He kaikki varmastikin seurasivat ahkerasti aikansa antropologian uutisia ja perehtyivät vertailevan uskontieteen löydöksiin. 1950-luku oli humanismin kulta-aikaa myös siksi, että lähimuistissa oli historian kauhistuttavin sota. Historiasta haluttiin siis ottaa oppia, jotta samoilta virheiltä voitaisiin välttyä. Kielessä, politiikassa ja taiteissa nähtiin kehityskulkua, mutta myös syklisiä, toistuvia kaavoja. Vuosisadan alun humanismia leimasi strukturalismi, eli universaalien ja toistuvien kulttuuristen rakenteiden tunnustaminen sekä yksinkertaisten, mutta toimivien kaavojen etsiminen. Tätä strukturalismin ja humanismin aatetta monomyytti edustaa tyypillisimmillään. Taru Sormusten Herrasta -trilogian (1954-55) ilmestyminen osui ajellisesti päällekkäin Narnia-sarjan kanssa, vaikka Tolkien oli kehitellyt mytologiaansa jo vuosikymmenten ajan. Ajan suuret luomukset olivat strukturalistisia synteesejä koko ihmiskunnan tarjolla olevista mytologioista.

Strukturalistien pohjatyöhön perustuvat juonirakenteet olivat yksinkertaisia, tarkoituksellisen pelkistettyjä, mutta tehokkaita. Kenties strukturalistit oikeasti onnistuivat työssään paljon paremmin kuin nykyään ajatellaan. On perusteltua sanoa, että hyvän ja pahan välinen taistelu on maailmankuvana lapsellinen, mutta monomyytissä tätä mustan ja valkoisen, tai yön ja päivän välistä taistelua ei varsinaisesti edes mainita. Se on Hollywoodin lisäystä, ja monomyytti näkyy Star Wars -saagassa paljon paremmin siinä, miten trilogian viimeisessa osassa Luke kohtaa isänsä ja kieltäytyy taistelemasta tätä vastaan, käännyttäen hänet pois pimeydestä (atonement with the father). Myös termi "balance to the force" on suoraan monomyytistä, sillä henkisen kehityksen päämääränä on olla kahden maailman mestari ja tuoda tasapaino maailmaan. Tämä on hyvin taolaista, mutta myös kristillistä sitä kautta, että Campbell tulkitsee kristillisyyttä mystiikan kautta. Enkelit ja paholaiset ovat paitsi fantastisia tarinaelementtejä, myös ihmisen sisäisen kamppailun ilmentäjiä, aivan kuten Aku Ankan olkapäillä kiistelevä pieni enkeli ja pieni piru ilmentävät.

Nyt olen kuitenkin eksymässä aiheesta, joka on sankarin epäröinti ja vastentahtoisuus. Siirrytään siksi Tolkienin Hobittiin, jossa "kieltäytyminen kutsusta" on päivänselvää. Bilbo Reppuli ei aluksi suostu Gandalfin ja kääpiöiden pyyntöön lähteä vaaralliselle matkalle. Vasta seuraavana päivänä hän tuntee kutsun seikkailuun. Frodo on yhtä lailla vastahankainen, kun sormus luovutetaan hänelle. Hän ei tahdo sellaista vastuuta, mutta suostuu, kun kukaan muu ei siihen kykene. Hän nöyrtyy sankaruuden edessä, vaikka ei pidä itseään sankaruuden arvoisena. Ja juuri tämä vaatimattomuus on oleellista todellisen sankarin tunnistamiseksi. Onhan kuningas Arthur vain ritarin aseenkantaja, kun hän kaikkien yllätykseksi vetää miekan kivestä. Tällä tavalla fantasia kautta aikojen tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuden haaveilla hänessä itsessään piilevästä suuruudesta.

Joskus kieltäytyminen merkitsee nöyryyttä, mutta joskus taas pelkuruutta, joka kääntyy rohkeudeksi. On tärkeää rakentaa kuva sankarista, joka ei ole ahne ja vallanhimoinen. Hän on kuin kuka tahansa meistä, arka ja samaistuttava. Sankaruus löytyy hänestä vasta tosipaikan tullen. Jalo ihminen ei tahdo itselleen sellaista kunniaa, jota ei ole ensin ilmiselvästi ansainnut. Rehvastelijat ovat tarinassa läsnä vain luodakseen konrastia päähenkilöön. (Tosielämässä rehvastelijat hyvinkin usein päätyvät pääministeriksi tai muuhun korkeaan virkaan, koska vaatimattomat ihmiset eivät tee itsestään numeroa. Mutta nyt me siis puhumme fantasiasta, joka on määritelmällisesti todellisuudelle vastakkaista.)

Tähtien sota jatkaa sankarin kieltäytymisen teemaa myös Han Solon kautta. Aluksi hän ei suostu ollenkaan tarjoamaan kyytiä, mutta puheet rahasta ja prinsessoista kääntävät hänen päänsä. Lopussa hän ottaa rahat ja juoksee, mutta kuitenkin palaa taas viime hetkellä sankarin rooliin. Luke on innokas ja kokematon, mutta heistä kahdesta on Han Solo selkeämmin se hahmo, joka ilmentää kieltäytymistä sankaruuden kutsusta. Kummassakin tapahtuu kehitystä, mikä tietenkin on tärkeintä missä tahansa ihmisten sydämiin vetoavassa tarinassa.

Epäröivä sankari saa lukijan tai katsojan heittäytymään

Kun muistelen omia lapsuuden kokemuksiani eeppisten tarinoiden äärellä, muistan tuskastelleeni sitä, kuinka kirjojen tai elokuvien päähenkilöt eivät heti syöksy seikkailuun. He ovat arkoja tai välinpitämättömiä. Jostain syystä heitä eivät saa liikkeelle lupaukset rikkauksista tai kuuluisuudesta. He hievahtavat vasta, kun heidän kylänsä poltetaan, kuten niin monessa lännenelokuvassa on tapana - tai jos heidän autonsa varastetaan tai hajotetaan, mikä on aina Mad Max -elokuvien sankarin kohtalona.

Kun lapsena katsoin sankarin jahkailua, en ollut pysyä nahoissani. Minun teki mieli huutaa: "No, mitä siinä seisoskelet! Tee jotakin! Sano kyllä!"

Mutta monomyytti sanoo, että juuri näin tarinaa tulee kertoa. Sankarin kuuluu aluksi olla kuin tikku paskassa. Sillä tavalla yleisö alkaa kannustaa häntä liikkeelle. Jos mietit asiaa, niin löydät tämän saman niksin melkein jokaisesta Hollywood-elokuvasta, melkein tyylilajista riippumatta. Vastentahtoista sankaria sovelsi myös Alfred Hitchcock monissa suosituimmissa elokuvissaa, kun Vaarallinen romanssi (1959), jossa tavallinen henkilö tulee sekoitetuksi agenttiin ja joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Vertigossa (1958) sankaria pidättelee hänen korkeanpaikan kammonsa ja Takaikkunassa (1954) taas se, että hän on loukannut jalkansa. Sankarilla täytyy olla jokin sisäinen tai ulkoinen pidäke, joka inhimillistää hänet. Liian aktiivinen ja liian täydellinen sankari ei ole samaistuttava, eivätkä haasteet tunnu niin ylitsepääsemättömiltä.

Esimerkkejä voisi luetella loputtomasti, mutta tiivistän sankarin kieltäytymisen syyt muutamiin pääkohtiin. Näitä psykologisia syitä ei esitellä Campbellin kirjassa, jossa vain kerrotaan tapauksia historiallisesta mytologiasta, mutta ei mainita läheskään kaikkia tarinankerronnan motiiveja, jotka tekevät kieltäytyvästä sankarista niin tehokkaan.

Epäröinti seikkailun alussa juontuu siitä, että... tai saa aikaan sen, että:

1. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Lähdön ponnisteluista syntyy ensimmäinen raja-aita arkisen maailman ja mytologisen maailman välille. Kieltäytyminen ja sankaria paikoillaan pitävät esteet kuvastavat sitä, miten vaikea on siirtyä yhtäkään askelta, ikään kuin sankari olisi jumissa mudassa, josta ei pääse irti. Hän on omien rutiiniensa ja ennakkokäsitystensä vanki. Ja koska hän on vanki, ei hän voi liikkua lainkaan. Hän on kenties vain kuvitellut muurit ympärillään, mutta pelko estää häntä.

2. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Sankarin oman vastustelun kautta syntyy vaikutelma sankarin pyyteettömyydestä ja hyvästä sydämestä. Kun sankari ei janoa kunniaa, tai kuninkuutta, on hänessä potentiaali suuruuteen, joka kumpuaa vaatimattomuudesta.

3. (Campbellin vihjaama motiivi, liiankin ilmiselvä) Henkilössä on kehityspotentiaalia, koska hän on alussa niin arka ja kypsymätön. Hän ei ole valmis edes astumaan oman kotikylänsä rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi Sam on tällainen hahmo sormusten herrassa. Hän on alussa vain puutarhuri, mutta hän vastustaa monia vaaroja ja lopussa Sam jo pelastaa ystävänsä jättiläishämäkäkin kynsistä. Kehitystarina on sitä suurempi, mitä vähäisempi sankari on alkutilanteessa.

4. (syy, jota Campbel ei painota, triviaali myöskin) Tavallisuus on samaistuttavaa, valmis sankaruus ei niinkään. Kun sankari esitellään vaatimattomissa lähtökohdissa ja vähäisin taidoin (kuten Harry Potter) ei kenelläkään ole syytä reagoida häneen ainakaan siten, että hän olisi syntynyt hopealusikka suussa ja saanut kaiken ilmaiseksi. Me saamme seurata sitä tarinaa, jossa hän on ensin pelokas ja kompuroi, mutta sitten voittaa olosuhteensa ja kehittyy ihmisenä.

Uusia Star Wars -elokuvia on paljon syytetty siitä, että Rey kehittyy liian nopeasti, eikä saa opetusta valomiekan käsittelyssä. Hän oppii liian nopeasti ollakseen samaistuttava. Hän ei myöskään koskaan kieltäydy sankaruudesta, kun sitä hänelle tarjotaan. Vastapuolen Kylo Ren on paljon paremmin kirjoitettu hahmo, koska hänessä on heikkouksia ja ristiriitoja - kenties liiankin paljon.

5. (syy, jota Campbell tuskin mainitsee) Epäröinti saa katsojan/lukijan kannustamaan, mikä luo tunteen siitä, että hänen oma halunsa on jotenkin sysännyt sankarin liikkeelle ja hän osallistuu tarinan luomiseen. Tällä tavoin ainakin itse lapsena reagoin loputtomiin sankareiden jahkailuihin. Olin kärsimätön ja se raivostutti aivan loputtomasti, kun tarina ei edennyt. Mutta sitten se tuntui vain sitä paremmalta, kun jotakin vihdoin alkoi tapahtua. Ja se tuntui saavutukselta, josta itsekin sai olla ylpeä - että oli jaksanut olla luuserisankarin tukena siihen asti, että hän lopulta sai aikaiseksi jotakin.

6. (syy, joka on ilmeisen mytologinen) Kun sankari ei halua olla sankari, mutta hänet pakotetaan siihen, syntyy tunne kohtalon vaikutuksesta. Juuri kohtalon voimien läsnäolo tekee tarinasta mytologisen ja eeppisen. Tahtien sodassa on ilmeistä, miten voima pakottaa ihmiset yhteen ja asiat liikkeelle. Harry Potterissa on useita ennustuksia, jotka käyvät toteen. Kohtalon läsnäolo viestii, että sankari on korkeampien voimien suojeluksessa. Se mahdollistaa hyvinkin epätodennäköiset sattumat ja läheltä piti tilanteet. Kohtalon läsnäolo mahdollistaa sellaisen toiminnan, joka on epärealistista tilastojen valossa, mutta mahdollista fantasiassa. Ja tämä on juuri se maailma, johon rajan yli siirrytään, kun lapset astuvat vaatekaappiin tai kun Harry Potter nousee Tylypahkan junaan King's Crossin asemalla, laiturilla 9 ja puoli. Tarvitaan arkinen, mutta haastava alku, jotta motivoitaisiin mielikuvituksen käyttö välineenä paremman maailman synnyttämiseksi.

Kun luin Campbellin kirjaa, kävi mielessäni muitakin perusteita, mutta en kirjoittanut niitä ylös. Täytyisi lukea uudelleen joitakin kirjasarjoja, niin löytäisin varmasti lisää esimerkkejä.

Sankarin kieltäytyminen vain yksi seitsemästätoista monomyytin vaiheesta, mutta se toi erityisen vahvasti mieleeni lapsuuden. Muistan kuinka Mel Gibson kaikissa rooleissaan jaksaa aina olla niin kärttyisä ja haluton tarttumaan tarjottuun sankaruuteen. Kun seikkailu koputtaa ovelle niin Hollywood-sankari aina kietäytyy avaamasta tai paiskaa oven vasten kasvoja. Se oli niin raivostuttavaa, kun aina ne päähenkilöt marisivat ja keksivät selityksiä.

Mutta ehkä se on realismia, että monikin seikkailu on jäänyt kokematta, kun ei ole huomannut tilaisuutta tai viitsinyt nousta sohvalta. Muistan senkin, kuinka lapsena täytyi joitakin kavereita aina ylipuhua, ennen kuin he jaksoivat tehdä yhtään mitään. Dialogi oli kutakuinkin tällainen:

- Hei, käytäskö uimassa?
- Hjääh, vesi on kylmää.
- Entä pelattaisiinko sulkkista?
- Äh.
- Entä pelattaisiinko lautapelejä?
- Just joo.
- Entä jos mennään vaan pyöräilemään.
- En tiijä.
- No pelattaisko Nintendoa?
- Ei oo pelejä.
- No entä Segaa?
- (huokaus) Ohjain rikki.
- No mitä me nyt sitten tehdään?
- Katotaan vaikka Conan Barbaari.
- Me ollaan katottu se jo 7 kertaa tänä kesänä.
- No ei sit.
- No katotaan vaan se Conan Barbaari.

En saanut elämälleni mitenkään helppoa aloitusta, mutta sitten ehkä juuri sen takia siitä tuli niin mielikuvitusrikasta. Kun todellisuudessa tapahtui niin vähän, ja kaikki yritykset tuntuivat olevan rämpimistä mudassa, täytyi lukea kirjoja ja laittaa asiat liikkeelle fantasian maailmassa.

Tekijyyden suhde rikokseen ja skandaaliin

Aloittakaamme sanasta "eksonarratiivi". Eksonarratiivi on kirjan ulkopuolinen tarina, jolta on vaikea välttyä kirjaa lukiessa. Siitä siis tavallaan tulee osa teoskokonaisuutta, toivoi kirjailija sitä tai ei. Hyvin usein eksonarratiivi (tai sen tiivistelmä) painetaan jo kirjan takakanteen tai kansiliepeeseen, etenkin kun kirjasta otetaan uusia painoksia tai sitä käännetään vieraille kielille. Usein on myös yhtä vaikea erottaa eksonarratiivia niistä taiteellisista syistä, jonka tähden kirja on päätetty kääntää toiselle kielelle. Kirjan ulkopuolisista tapahtumista on tullut erottamaton osa sen sisältöä.

Esimerkiksi Robert M. Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito eksonarratiivi löytyy helposti sekä kirjan suomalaisen käännöksen kannesta että Wikipedia-artikkelista:

"It was originally rejected by 121 publishers, more than any other bestselling book."
"kirjan, jonka 121 muuta kustantajaa oli jo hylännyt..."

Salman Rushien teoksella Saatanalliset säkeet on kenties vieläkin tunnetumpi ulkotarinasta. Tämäkin lainaus on Wikipediasta:

"Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion..."

Eksonarratiivi saattaa olla tahaton tai hyvinkin tarkkaan käsikirjoitettu. Monet menestyskirjailijat tiedostavat jo varhain kirjan ulkopuolisten narratiivien merkityksen, ja hyödyntävät niitä urallaan. Näissä tapauksissa eksonarratiivi saattaa olla täysin keksitty, suorastaan verrattavissa muuhun taiteelliseen tarinankerrontaan.

Agatha Christie käsikirjoitti elämänsä aikana useampiakin julkisuustempauksia, mutta kaikkein ratkaisevin oli katoaminen, jonka motiiveista kiistellään yhä, ja kenties ikuisesti:

Katoaminen nosti Christien julkisuuden keilaan. Vaikka Roger Ackroydin murha oli menestynyt hyvin, katoamisen yhteydessä Christien ammattina lehdissä oli vain ”kirjailijatar” tai ”salapoliisiromaanien kirjoittaja”. Katoamisvuosi 1926 oli myös vedenjakaja Christien kirjallisella uralla.

Kirjailija oli kenties masentunut henkilökohtaisen elämän vaikeuksista tai ehkä uupunut pitkästä luomisporsessista, mikä sai hänet hakeutumaan yksinäisyyteen, mutta katoaminen saattoi myös olla laskelmoitu julkisuustempaus. Agatha Christie varmaankin tiesi, että kirjailijat tarvitsevat jonkin skandaalin, joka nostaa heidät julkisuuskynnyksen yli. Jos hänen kirjansa ovat lukijoiden mieleen, se kyllä myöhemmin annetaan anteeksi.

Eksonarratiivien lajityypeistä

Erilaisten eksonarratiivien luokitteleminen ja rajanveto on aivan yhtä mielekäs tutkimuskohde kuin kirjalliset genret - ja ainakin ne tarvitsevat avukseen teoreettista käsitteistöä.

A) Eksonarratiivit voidaan esimerkiksi yhdistää joko yksittäiseen kirjaan, tiettyyn kirjasarjaan tai kirjailijan uraan.

B) Niiden synty voi sijoittua kirjailijan elämään tai yhtä liittyä hänen kuolemaansa.

C) Ne voivat olla tahallisia tai tahattomia.

Tässä kohtaa jo huomaamme miten nämä erottelut sivuavat toisiaan. Kirjailijan kuolema voi nimittäin olla suunniteltu (siis itsemurha) tai tapaturmainen. Kummassakin tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kuolemasta muodostuu eksonarratiivi, jos kirjailija on nuori, tai jos kuolema on yllättävä ja dramaattinen, kuten auto-onnettomuus, huumeiden yliannostus tai muuta sellaista.

Agatha Christie tiesi, että hänen äkillinen katoamisensa saisi aikaan huhun itsemurhasta. Hän siis tavallaan hyödynsi olemassaolevaa ja hyvinkin tunnettua eksonarratiivien genreä, tai oikeammin kahta. Ensin hän kuoli ja sitten hän heräsi kuolleista, eli media oli pakotettu uutisoimaan hänestä useampaan kertaan. Tempaus sai osakseen niin sääliä kuin moraalisaarnaa, mistä pääsemme seuraavaan erotteluun:

D) Eksonarratiivi voi olla moraalisesti maineikas tai pahamainen.

Myös negatiivinen julkisuus yleensä lisää kirjojen myyntiä ja myös vahvistaa olemassaolevan fanikunnan kiintymystä, kun he asettuvat puolustamaan sankariaan syytöksiltä, etenkin jos kyse on yksittäistapauksesta, eikä pysyvästä luonteenpiirteestä - joka sekin voi tuoda jälkimainetta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus aikoinaan tuhosi Oscar Wilden elämän, mutta se ei enää niinkään varjosta hänen jälkimainettaan.

Yllättävää on, miten moni taiteilija on eri taiteiden historiassa hyötynyt plagiaattisyytöksistä tai kunnianloukkauksesta, jotka ovat lopulta synnyttäneet hänelle laajan lukijakunnan tai tehneet hänestä jonkin pienen piirin kulttihahmon, huolimatta kaikesta moraalisesta paatoksesta, joka häneen on kohdistettu, tai kenties juuri sen tähden.

Paul Verlainen suomenkielinen Wikipedia-sivu on hyvin lyhyt, mutta siellä muistetaan luonnollisesti mainita:

"Hän ampui rakastajaansa Arthur Rimbaudia juovuspäissään mustasukkaisuusdraaman päätteeksi, joutui vankilaan, ja vapauduttuaan muutti Englantiin."

Tässä katkelmassa tuntuu turhalta mainita, että Verlaine muutti Englantiin. Ketä se kiinnostaa, vaikka tietenkin kirjailijan tuotannon kannalta on hyvinkin tärkeää se, millä kielialueella hän saa kielellisiä vaikutteita ja millä kielellä hän julkaisee.

Eksonarratiivien klassisia tyyppejä:

1. Kuolemaan liittyvä eeppisyys:
1.1. Nuorena kuoleminen.
1.2. Sankarikuolema (esimerkiksi sodassa).
1.3. Mystinen kuolema (esimerkiksi Marilyn Monroe).
1.4. Äkillinen kuolema (esimerkiksi James Dean).
1.5. Romanttinen kuoleminen, esim. sydänsuruihin tai tuberkuloosiin tai mihin tahansa romanttisiin mielikuviin yhdistyvä ennenaikainen kuolema.
1.6. Kiistanalainen sankarikuolema (esimerkiksi Algot untola, eli Maiju Lassila, joka teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä vuoden 1918 sisällissodassa.)
1.7. Pahamaineinen kuolema (esimerkiksi huumeiden tai alkoholin, taikka tappelemisen, humalassa ajamisen ynnä muun rikollisen toiminnan seurauksena.)
jne.

Mieleenpainuvimmat tarinat yleensä edellyttävät useampien kriteerien samanaikaisuutta, eli esimerkiksi Marilyn Monroe kuoli nuorena, yllättäen ja salaperäisissä olosuhteissa.

Nuoruudesta voi tulla riippakivi myös elävälle taiteilijalle, jos hänet vielä myöhemmälläkin iällä tunnetaan "lapsitähtenä" tai "lapsinerona".

2. Parisuhteet sekä muut (seksuaaliset) suhteet:
2.1. Suhde itseään kuuluisampaan henkilöön, joka nostaa kummankin julkisuutta. (Esimerkiksi Pentti Arajärven julkisuus Tarja Halosen puolisona tai runoilija Jenni Haukion julkisuus presidentti Niinistön puolisona.)
2.2. Skandaalinomainen (sala)suhde tai myrskyinen ero. Näitähän riittää.
2.3. Sukulaisuus, joka syystä tai toisesta korostuu julkisuudessa.
jne.

Nämä kaksi eksonarratiivien luokkaa ovat yleisbiografistisia, eli käsittelevat enemmän henkilöä kuin hänen teoksiaan, ellei teos jotenkin erityisesti kytkeydy henkilön kuolemaan tai parisuhteeseen. Sekin nimittäin on mahdollista:

Seppo Heikinheimon teos Mätämunan muistelmat (1997) ilmestyi pian hänen itsemurhansa jälkeen, ja kirjassa hän avaa oman itsemurhansa syitä. Teos on siis elämäkerta, mutta myös kuolemakerta tai laajamittainen itsemurhakirje.

Märta Tikkasen teos Vuosisadan rakkaustarina (1978) oli ilmestyessään skandaali, mutta sillä se käsitteli hänen vaikeaa yhteiseloaan alkoholisti-taiteilija Henrik Tikkasen kanssa, eikä yleensä niin rajuja kirjoja ole julkaistu ihmisistä, jotka elävät. Teos oli kuitenkin eräänlainen kirjallinen vastaisku, sillä Henrik Tikkanen oli aiemmin omissa kirjoissaan hyvin röyhkeästi käsitellyt heidän seksielämäänsä.

Tikkasten kirjojen elämäkerrallinen sisältö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eksonarratiivi olisi luettavissa suoraan kirjojen kansien välistä. Eksonarratiivi on eri asia kuin yksittäisen henkilön elämän ja hänen kirjojensa suhde ja mahdollinen yhtäläisyys. Eksonarratiivi ei viittaa ihmisen elämäntarinaan, vaan siihen narratiiviin, jonka julkisuus kirjan ympärille synnyttää tiettyjen lainalaisuuksien voimasta. Eksonarratiivi on siis hyvinkinen strukturalistinen käsite, joka edellyttää kollektiivista toimintaa ja julkisuuteen liittyviä konventioita. Juuri siksi eksonarratiiveja on niinkin helppo tunnistaa ja luokitella.

Voisimme käsitellä enemmänkin biografistisia eksonarratiiveja, mutta tärkeintä on huomioida kirjallis-romanttiset ikuisuusaiheet rakkaus ja kuolema.

Mennään siis teokseen itseensä liittyviin eksonarratiiveihin, joista keskeisimpiä ovat:

3A. Teoksen voittamat palkinnot ja tunnustukset.
sekä
3B. Teoksen kohtaama murskakritiikki.

Näkyvä palkinto voi saada aikaan sen, että teos muistetaan vast'edes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä "Finlandia-romaanina" tai ikuisesti toistetaan kuinka Aleksis Kivi masentui August Allqvistin kritiikistä, mistä Wikipedia tietää kertoa:

"Seitsemän veljeksen arvostelussaan hän teilasi kirjan täysin, pitäen sitä myöhemmin jopa ”häpeäpilkkuna suomalaisessa kirjallisuudessa"."

Tämäkin on historiallisesti luotu keskusnarratiivi, jonka vaikutuksista Kiven varhaiseen kuolemaan tullaan varmasti kiistelemään iät ajat. On hyvin mahdollista, että voimakas kritiikki tässäkin tapauksessa vain voimisti kirjan ihailijoiden sitä kohtaan osoittamaa rakkautta, eikä lempeämpi kritiikki olisi lopulta estänyt kirjailijaa näkemästä nälkää ja sairastumasta psyykkisesti.

4. Kirjan sovitukset elokuviksi, näytelmiksi jne.

Moni kirja, kuten vaikkapa Kellopeli appelsiini tai Apinoiden planeetta tunnetaan nykyään paljon paremmin elokuvaversioistaan, eikä niitä monikaan ilman niitä enää lukisi?

5. Sensuuri sekä oikeusjutut.

Wkipedia tietää Hannu Salaman Juhannustansseista:

"Salaman vuonna 1964 julkaistu neljäs teos Juhannustanssit toi tekijälleen syytteen jumalanpilkasta..."

Voimme kenties huomata tässä jotakin yhtäläisyyttä Salman Rushien saamaan vastaanottoon, tosin Salamaa ei sentään uhattu kuolemalla.

Lopuksi:

Kirjallisen teoksen riippuvuutta sen ulkopuolisesta narratiivista voidaan mitata esimerkiksi kysymällä, kuinka monta kertaa suurempi joukko vain tuntee teoksen, eikä ole sitä lukenut. Voidaan myös pyytää ihmisiä kuvailemaan kirjan juonta sekä sen julkisuutta. Tällöin huomataan, miten jotkut tuntevat kirjan vain sen julkisuuden kautta, osaamatta kuvailla mitään sen tyylistä tai sisällöstä.

Jos kirjalla ei ole lainkaan eksonarratiivia, voidaan olettaa, että sen tuntevat vain ihmiset, jotka ovat sen lukeneet tai sitä selailleet. He tietävät kirjasta omankohtaisesti, käsiteltyään sitä kaupassa tai kirjastossa. He ovat ehkä lukeneet kirjan, mutta eivät osaa kertoa mitään siihen liittyvää anekdoottia.

Jotkin kirjat kuin ihmeen kaupalla löytävät itselleen lukijoita pelkän oman sisältönsä voimalla, mutta se on harvinaista. Kirja vain osuu kirjastossa käteen sattumalta, tai sitä suosittelee kaveri, ja se tempaa lukijan mukaansa, mutta siitä ei pidetä mitään ääntä julkisuudessa. Jos taas kirjaan yhdistyy laajasti tunnettu tarina, saattaa 100 kertaa suurempi joukko olla siitä tietoinen, vaikka ei olisi sitä lukenut.

Eräs kirja on jopa tunnettu siitä, miten sitä ei ole kukaan lukenut. Volter Kilven Alastalon salissa voitaisiin sijoittaa kategoriaan nro 6:

6. Kirjan vaikeatajuisuus, pituus, pitkäveteisyys tai muu lukemista legendaarisella tavalla vaikeuttava tekijä.

Hyvinkin moni on loppujen lopuksi lukenut James Joycen kirjan Odysseus, mutta ainakin Finnegans Wake sijoittuu tähän kategoriaan.

Tällaisten hyvinkin kätevästi "eksonarratiivien" kautta selittyvien kulttuuristen ilmiöiden olemassaolo osoittaa varsin konkreettisesti, miten tarpeellista on erottaa toisistaan kirjailijan henkilöön liittyvät elämäkerralliset tapahtumat sellaisesta narratiivista, joka yhdistyy suoraan kirjaan itseensä, eikä enää millään konstilla siitä enää irtoa. Eksonarratiivien lajityypillisistä piirteistä ja tunnistettavista kategorioista olen tässä sivunnut vain hyvin pientä osaa.

Kertomuksia Kreikan talouskriisistä

Suhtauduin aluksi skeptisesti narratologian mahdollisuuksiin, mutta olen alkanut ajatella, että se on eräänlaista ihmistieteiden kuningasvettä. Emme pääse mihinkään siitä, että ihminen on tarinoita kertova olento.

Facebookin suosiota esimerkiksi selittää, että se on eräänlainen digitaalinen leirinuotio, jonka ääressä voimme kokoontua kuulemassa tarinoita tai jakamassa oman elämämme kuulumisia.

Siitä seuraa, että sosiaalisesta mediasta on tullut liki täydellinen narratologian (ja miksei myös diskurssianalyysin) näyttämö, joka kertaheitolla muuttaa aiemmin hyvin teoreettisen ja monimutkaisen humanistisen tutkimuksen luonnetta. Humanismilla on nyt mahdollisuus todistaa oma tieteellisyytensä, koska aineistosta ei ole pulaa. Big datan ja yksinkertaistenkin hakukoneiden avustuksella voimme helposti yhdistää toisiinsa määrällisen ja laadullisen tutkimuksen metodeja. Ennen kaikkea humanisteille juuri aineiston suuri lukumäärä ja digitaalisuuden mahdollistama aiempaa helpompi tilastoitavuus tarjoavat mahdollisuuden kohottaa uskottavuutta.

Narratologialla voidaan läpivalaista tai dekonstruoida melkein mitä tahansa elämänalueita, mutta jälkistrukturalistit tekevät siitä usein liian monimutkaista. Silläkin riskillä että viljelen liian vaikea termejä, minun täytyy tunnustan, että olen ennemminkin strukturalisti-narratologi, vaikka se sotii julistuksellista relativismiani vastaan. Strukturalisti nimittäin uskoo, että kaikista kulttuureista löytyy yhteisiä ja pysyviä säännönmukaisuuksia.

Tarinavetoisuuden valta-asema omassa kulttuurissamme ei kuitenkaan sodi relativismia vastaan, jos ajatellaan, että juuri tarinat synnyttävät todellisuuteen risteäviä tulokulmia, eli me eräällä tavoin dramatisoimme objektiivisesta subjektiivista: valitsemme kuka on tarinan sankari ja kuka konna yms. (Relativistina en kiellä sitä, etteikö objektiivinen todellisuus olisi todellinen - kiellän vain sen, että voisimme olla siihen muilla tavoin kosketuksissa kuin valikoitujen näkökulmien kautta. Me emme yksinkertaisesti osaa pysytellä puolueettomana.)

Kerronta on suomen kielessä siitä hieno sana, että se samaan aikaan sisältää ainakin viisi merkitysulottuvuutta:

1.) tarinankerronnan

2.) kerroksellisuuden (pintarakenne, piilorakenne, alitajunta yms.)

3.) numeerisen järjestyksen tai toiston (yksi kertaa, kaksi kertaa...)

4.) kertautumisen, eli mimesiksen (kun lapsi toistaa vanhempiensa esimerkkiä ja eleitä yms.)

5.) eksponentiaalisen monistumisen, kun populaarikulttuurin tuotteita tuotetaan suuria määriä (X kertaa Y = Z)

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, että kunkin kansakunnan tulisi rohkeasti luoda omaan kieleensä perustuvaa filosofiaa, ja tässä siihen tarjoutuu mitä hienoin mahdollisuus. Narratologia on saanut alkunsa kirjallisuudentutkimuksesta, mutta sittemmin teoria on laajentunut selittämään koko inhimillistä todellisuutta.

Ranskan tai englannin kielessä tuskin voi kuitenkaan yhdellä verbillä kiertoa yhteen sekä sanoja että lukuja. Suomeksi voin kertoa kalavaleen tai kertoa luvut kaksi ja kolme. Tämäkin kuvastaa sitä, miten kalevalaisessa kulttuurissamme uskotaan sanojen voimaan. Sitä en tiedä kuvittelivatko muinaiset esi-isämme historian olevan syklinen, kun kertominen muistutti sanana niin likeisesti kertautumista. Kun tarina alkaa "olipa kerran..." se usein vihjaa johonkin ajan tuolla puolen. Yksityisestä ja ainutlaatuisesta tarpahtumasta syntyy rinnastus jollekin perin yleiselle ja tunnistettavalle.

Kreikan velkakriisi on hyvä esimerkki meissä kaikissa yhä vahvana elävästä tarinankerronnan tarpeesta. Koska ihmisiltä puuttuu kyky kestää epävarmuutta ja kohdistaa katseensa kaoottisuuteen, me hätiköidysti muunnalle monimutkaisen tapahtumasarjan mahdollisimman yksinkertaiseksi vertauskuvalliseksi kertomukseksi.

Meidän omasta poliittisesta taustastamme, elämänarvoistamme ja yhteiskunnallisesta turvattomuuden tai turvallisuuden tunteesta riippuu, millaiseen tarinaan me mieluiten samaistumme. Poliittisten puolueiden menestystä ei mitata sillä, pääsevätkö ne lähimmäs totuutta, vaan sillä puhuttalevatko heidän esittelemänsä yksinkertaistetut tarinat ihmisten omimpia tuntemuksia.

Tässä muutamia esimerkkejä suosituista vertauskuvista - eräänlaisia arkkityyppisiä maailmanselityksiä, joita Levi-Straussinsa lukeneet strukturalistit rakastavat:

1.) Maailmanselitys, jossa valtio rinnastuu perheeseen ja hämmentävän suuri entiteetti pienennetään ymmärrettävämpään mittasuhteisiin

Hesarin kommenttipalstalla kirjoittaa nimimerkki Timotex:

"Mitäköhän pankinjohtajamme sanoisi, jos minä marssisin hänen luokseen ilmoittamaan ilmoitusluonteisena asiana, että olen äännestänyt olla maksamatta asuntolainjoeni lyhennyksiä ja korkoja, koska se loukkaa ylpeyttäni, ja sitä paitsi, en aio tinkiä elämäntavastani jossa kulutan enemmän kuin ansaitsen, ja haluan siksi lisää lainaa mielellään heti mukaani. 

Tällaisesta asenteesta on Kreikan suhteen on kysymys."

Samassa keskusteluketjussa sama kirjoittaja rinnastaa Kreikan myös hulttiopoikaan.

"Kreikka on kuin hulttiopoika joka ei paranna tapojaan, koska häntä lellitään ja ymmärretään loputtomasti. -Hulttion ei tarvitse parantaa tapojaan, koska hänen ei ole pakko. Tällaisessa tilanteessa suurinta rakkautta kreikkalaisia kohtaan onkin jättää heidät kaiken avun ja tuen ulkopuolelle kokonaan ja pakottaa ottamaan vastuu omasta elämästään, itsestään ja valtiostaan. -Tämä on toteutettavissa vain katkaisemalla kaikki syöttöletkut Kreikkaan. 

Tyhmä ei ole se joka pyytää loputtomasti, mutta tyhmä on se joka antaa ja luottaa loputtomasti."

Jälkimmäinen puree kommentin lukijoihin jopa aiempaa paremmin, kun sitä yläpeukuttaa 18 lukijaa ja vain 2 vastaa olevansa eri mieltä. Kenties raamatullinen hulttiopoika-vertaus osuu jonnekin syvemmälle alitajuntaan, eikä hullumpi ratkaisu ole myöskään se, että päätetään kirjoitus sananlaskua muistuttavaan elämänviisauteen.

Sama Timotex on itse asiassa käynyt kirjoittelemassa Helsingin Sanomien verkkotoimitukseen kutakuinkin saman tarinan useammankin kuin yhden kerran:

"Mitäköhän meidän paikallispankkimme tykkäisi siitä, jos minä saapastelisin pankkikonttoriin ilmoittamaan, että olen äännestänyt olla maksamatta asuntolainojeni korkoja ja lyhennyksiä, sekä haluan heti lisää lainaa mukaani ! -Jokainen täysijärkinen ymmärtää yhtälön ja vaatimuksen mahdottomuuden. Mutta, kreikkalaiset eivät näytä ymmärtävän."

Sama nimimerkki on itse asiassa jättänyt HS:n verkkolehteen jo 4984 kommenttia.

http://www.hs.fi/kommentit/Timotex/?ref=hs-art-kommentit

Liekö yksityishenkilö ollenkaan vai jonkinlainen trollitehdas?

Joka tapauksessa kymmenien ellei satojen "mitä jos minä äänestäisin asuntolainastani" -vertausten tulvaan on ehtinyt tarttua myös huumorisivusto Lehti.fi

http://lehtilehti.fi/2015/07/paikallinen-mies-ei-keksi-tarpeeksi-nasevaa-twitter-paivitysta-kreikan-kriisista/

“Ensiksi ajattelin, että teen jonkin näppärän vertauksen siitä, miten valtion velka on vähän niinkuin kotitalouden velka, sitten ajattelin että jokin ponteva suomalainen sananlasku kuten ‘suu säkkiä myöden’ tai jokin hölmöläistarina olisi osuva. Hetken mietin myös vitsailla ovelasti siitä, miten äänestäisin itsekseni, että nyt pitää pankin leikata luottojani, heh”, kertoo Lankari pohdinnoistaan. - - “Mutta taidanpa sittenkin verrata kotitalouden velkaa valtion velkaan”, Lankari päättää.

2.) Sympaattisempi maailmanselitys, jossa korostetaan Kreikan yhtenäisyyttä ja kohtaamia vaaroja.

Anneli Jäätteenmäki vertaa Kreikan valtiota laivan, joka matkaa tuntemattomaa tulevaisuutta kohti.

”Troikan ohjelma on kuin uppoavan laivan paikkaaminen ilmastointiteipillä”

http://www.suomenmaa.fi/etusivu/7547481.html

Lisäksi Jäättenmäki nimittää velkojia "troikaksi", mikä kertoo hänen sympatioistaan kreikkalaisia kohtaan. Haastattelussa esiintyvä raamatullinen symboli on "kaivo", joka tässä tapauksessa on tutun sananlaskun mukainen pohjaton kaivo:

– Jos Kreikka hyväksyisikin troikan ehdot ja pysyisi eurossa, maa käytännössä jatkaisi mätien rakenteidensa ylläpitämistä ja eurooppalaiset veronmaksajat syytäisivät lisää rahaa pohjattomaan kaivoon.

Sympatioistaan huolimatta hän kuitenkin myöntää, että nimen omaan Kreikan rakenteet ovat mädät, ja suosittaa lääkkeeksi eroamista eurosta. (Itse olen melko samoilla linjoilla. En usko että Kreikka saa talouspolitiikkaansa kuntoon ilman omaa valuuttaa.)

3.) Muutamia välihuomioita talouskielestä

Ihmiselämän tai laivan rinnastaminen valtioon ovat hyvin perinteisiä vertauskuvia. Jo Thomas Hobbes vertasi valtiota jättiläismäiseen olentoon, jonka eri raajoja yhteiskuntaluokat edustivat.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(kirja)

Suomen sana taloudenhoito on alkujaan tarkoittanut talon hoitoa, eli hyvä emäntä tai isäntä on huolehtinut tarkkaan perheen varojen riittävyydestä. Talollisella viitattiin yleensä suurtilalliseen talonpoikaan, jolla oli tietty säätyasema ja laillisia oikeuksia, toisin kuin rengillä, piialla tai torpparilla, jotka olivat lähinnä vain edellisen palvelusväkeä.

On jokseenkin arvailujen varassa, mistä sana vara on alkujaan peräisin. Se on ainakin yhteydessä varovaisuuteen, eli kykyyn pitää varansa, johon liittyy laajakatseisuutta, eli taitoa tarkastella asioita pidemmällä aikavälillä ja varautua tulevaan. Myös autoissa on maavaraa, eli turvallista etäisyyttä. Toisaalta suomalaistenkin varallisuus lienee jo kauan ollut yhteydessä ruotsin sanaan vara, joka tarkoittaa "tavaraa". Myös englanniksi ware tarkoittaa juuri kauppatavaraa. Itämeren kaupan myötä nämä sanat ovat sulautuneet osaksi myös suomalaista puhetta kenties jo viikinkiajalla, mutta viimeistään hansakaupan aikoihin 1300-luvulla.

Vara tarkoittaa monessa yhteydessä myös jotain mihin viime kädessä tukeudutaan. Ihminen voi olla esimerkiksi veden varassa tai elää pelkän toivon varassa. Me myös säilytämme ja varaudumme tulevaan, kun hankimme autoon vararenkaan tai varaamme kännykän akkua.

Kun hätävaratkin loppuvat niin silloin ollaan vararikossa. (Onko varapresidentti henkilö, jonka täytyy pitää varansa, vai huolehtiiko hän presidentin varoista tämän ollessa matkoilla?)

4.) Lisää Kreikan talouskriisin vertauskuvia

xxx