Luuseriteoria - kirjallisuus köyhien äänenä, osa 2

Monet suosikkikirjailijani, kuten Philip K. Dick ovat viettäneet aikaansa luusereiden, narkkareiden, kulkureiden, rikollisten ja suoranaisten hullujen kanssa. Heidän äänensä ei ole kulttuurieliitin ääni, vaikka heidät myöhemmin olisikin kanonisoitu. Elinaikanaan heitä on harvemmin uskallettu palkita ja kutsua puhujaksi juhlatilaisuuksiin. Ymmärtäähän sen, ties mitä sekavuuksia tai syytöksiä päästäisivät suustansa, etenkin kun ovat juuri saaneet ilmaista viinaa.

Laitapuolen elämä tuo vaaran tuntua tekstiin vaikka se olisi harkittua ja tyyliteltyä... siis teksti, ei elämä. Lukiessa on toistuvasti sellainen tunne kuin rivien välissä saatettaisiin sanoa jotakin uhkarohkeaa ja skandaalinomaista. Se on varmaankin kiukku ja turhautuminen, joka sellaisen tunnelman luo. Kirjailija ikään kuin tiuskii tekstiä eteen päin kuin olisi halukas aloittamaan perheriidan kenen tahansa kanssa, korottamaan ääntään ja sanomaan suorat sanat.

Jos pian tapahtuu murha, se on kuin lautasia lentäisi lattialle. Lukukokemuksen ympärillä koko naapurusto hiljenee.

Romaanit olivat pitkään paljastuskirjoja ja elämänhallinnan oppaita. Sitten ihmisten tirkistelyntarvetta alkoi tyydyttää keltainen lehdistö, ja elämänhallintaoppaista syntyi oma genrensä, jossa luonnollisesti korostetaan hyvien tarinoiden merkitystä. On helpompi ottaa neuvo vastaan kun sen kertoo henkilö, joka "tuntee läheisesti" Dalai Laman ja Arnold Schwarzeneggerin.

Elämäntaito-oppaat ovat sikäli aikamme kaunokirjallisuuden kärkeä, että niissä saa huoletta liioitella ja kaunistella totuutta. Kirjoittajat pyrkivät luomaan narratiivin, jossa he itse ovat omien ajatustensa voimasta nousseet äärimmäisestä kurjuudesta korkeimmalle huipulle, ikään kyse olisi oivalluksesta (salaisuudesta...) eikä työstä, syntyperästä, koulutuksesta, älykkyydestä, karismasta tai suhteista oikeisiin ihmisiin... sattumasta siis. Ahkerahan on ihminen, jolle ympäröivä maailma näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana, mikä ei kaikkien kohdalla pidä paikkaansa.

Tilannetta voi toki parantaa omalla asenteella, mutta suhteellisesti ihmisten enemmistö yhä pysyy luulereina, ja tuntee itsensä luusereiksi, koska ei auta vaikka itse ei vertaisi itseään muihin. Ihmiset ympärillämme tekevät sen meidän puolestamme. Kun kerran päätyy heikompaan asemaan, niin kaikki tehdään vaikeammaksi. Rumalle ja resuisesti pukeutuneelle ihmiselle eivät kaupan myyjät hymyile.

Tuntemattomien ihmisten pieni flirttailu puskee pientä kilpailuyhteiskunnan ihmistä eteen päin. Kaupan kassan hymy voi ratkaista sen, uskaltaako tänään soittaa Sanomamedialle ja peruuttaa lehden tilauksen, jonka otti vastaan ilmaisen ruotsinristeilyn vuoksi, mutta joka pitäisi peruuttaa, ettei tule isompaa laskua.

Kun tuntee itsensä kauniiksi ja on hyvin pukeutunut ja täynnä menestyksen sekä hiljattain koetun kiihkeän seksin tuottamaa itsevarmuutta, on kaikki helppoa, jopa roskapussin vieminen.

Mutta kun on rahaton ja täynnä ahdistusta, eikä kukaan tai mikään ole moneen päivään yrittänyt piristää, on ainoa keino hankkia turvaa siitä, ettei muillakaan mene niin hyvin.

Silloin voi lukea 7 päivää -lehteä, mutta kun Matti on nykyään päässyt veloistaan, niin ei sekään oikein auta. On pakko tarttua kovempaan kamaan, eli esimerkiksi venäläiseen kirjallisuuteen.

Vuosi sitten kirjoitin siitä miten koyhat-maarittavat-historian, ja kuinka klassikkoteoksen heijastavat sitä muuttumatonta tilannetta, kuinka köyhät ovat aina keskuudessanne.

Suurta yleisöä on hyvin vähän kiinnostanut se onko kirjan ilmaisu omaperäistä tai värikästä. Ennen kirjoilla oli kyky taikoa silmiemne eteen mahdottomia tapahtumia. Sitten elokuvien erityisefektit kehittyivät ja halpenivat.

Menestyselokuvien sekä elämäntaito-oppaiden ongelmana kuitenkin on, että sankareihin ja menestystarinoihin samaistuminen ei koskaan tuota ihan samanlaista syvää tunnekokemusta kuin oman kurjuutensa kohtaaminen jonkun toisen ihmisen luomassa narratiivissa. Siitä tulee jopa parempi olo kuin Matti Nykäsen toilailuista.

Muiden köyhyys antaa toivoa siitä, että joku saattaisi kenties löytää ratkaisun, jos muutkin miettivät samoja ongelmia. Lisäksi se lievittää häpeää. On helpompi tarttua puhelimeen ja perua lehtitilaus, jos ei ahdista se, että ainoa, jolla on sama ongelma sosiaalisten kohtaamisten kanssa.

Outous on oudon samaistuttavaa - tai ainakin se on tutumpaa lukijalle kuin sankaruus

Sukupolveni terävin (ja ehkä myös neuroottisin) aforistikko-runoilija Timo Salo kirjoitti hiljattain:

"Soisin, ettei kirjoittajia kohdeltaisi auktoriteettiaseman tavoittelijoina."
Kirjalliseen sanaan on perinteisesti suhtauduttu kunnioittavasti, ja englannissa käytetään joskus asiantuntijoista ilmausta "he/she basically...wrote the book on it", kun tahdotaan sanoa, että tässä on joku jonka mielipidettä kannattaa kuunnella.

Useimmat filosofit varmaankin tahtovat olla vakavasti otettavia argumentaatiossaan ja älyllisessä painoarvossaan, mutta esseistit saattavat nauttia omasta rauhasta ja etenkin runoilijalla on arvoa myös hauraudessa mitattuna (...tai ehkä myös haureudessa mitattuna).

En muista missä, mutta joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä kuinka hyvän kirjan lukeminen on kuin viettäisi aikaa ymmärtävän ystävän seurassa. Silloin muiden mielipiteellä tai kirjan saamalla ylistyksellä on hyvin vähän merkitystä, sillä emmehän me ystäviämme valitse sillä perusteella, että heidät on Anna-lehdessä nimitetty vuoden ystäväksi 2016.

He ovat meidän ystäviämme ja meidän tasollamme. Ja mehän olemme pohjimmiltamme luusereita, kuten 90% ihmiskunnasta. Parhaiten me tunnemme itsemme kotoisaksi jonkun sellaisen seurassa, joka ei tee itsestään numeroa, ja joka ymmärtää millaista on tuntea itsensä tavalliseksi.

Suuret ajatukset ja hienot sanat saatetaan nostaa jalustalle, mutta aikamme kustannusmaailma ei ymmärrä sitä, mikä arvo on surkimuksilla. Heitä tulisi tukea, jotta heidän kirjansa koskaan löytäisi lukijoita, koska he ovat ujoja ja saamattomia, kuten useimmat ihmiset. He eivät ole tehokkaita suorittajia, jotka leiskuvat neroutta - mutta he eivät myöskään nöyrästi apinoi aiempia kirjoittajia ja laskelmoidusti toista sitä samaa kaavaa, jota koko muu ympäröivien narratiivien todellisuus.

He ovat omituisia, hankalia, epätäydellisiä ja ujoja... niin kuin kaikki parhaat kirjailijat, eikä se muutu. Ei jalustalle nostettuja taitureita kukaan sen jälkeen jaksa lukea, kun jalustat ovat sortuneet. Ei ketään kiinnosta se, miten paljon joku tietää ja kuinka monta volttia hän osaa tehdä ilmassa. Mutta jos joku on herkkä, hauras, kärsivä ja puutteellinen ja silti lämmin, voi hänestä tulla miljoonien ihmisten läheinen ystävä, joku jonka seurassa viihtyy.

Ja tämä on vain yksi syy, miksi me tarvitsemme runoilijoita. Runous ei ole kuningaslaji, koska sitä harrastaisivat kuninkaat. Se on kuningaslaji, koska kirjallisuuden historiassa kerjäläinen kohotetaan kuninkaaksi.

Kyynisyyden apologia

Yksilöiden välisen kilpailun koveneminen ja taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen ovat luoneet kysyntää positiivisuuden profeetoille.

Positiivisuuspuheen yhtenä tukipilarina ovat todelliset tutkimukset, joiden mukaan myönteisyys ja kiitollisuus korreloivat terveyden ja onnellisuuden kanssa. Vaikka tämä olisikin totta, saavat positiivisuuden profeetat varsinaisen nosteensa siitä, että monilla ei mene hyvin, ja nekin, joille menee hyvän, kärsivät tulevaisuuden epävarmuudesta ja lukuisista muista peloista.

Tänä aamuna tein taas sen virheen, että avasin television. Siellänuori ja ihan kohtuullisen järjelliseltä kuulostava elämänvalmennusguru kertoi, että hänen tuoreen kirjansa mukaan tunnelmaa luovat sisustus, toimintatavat ja ihmisten välinen kohtaaminen. Asiakaskunta sanelee, että tunnelmanluojien listasta unohtuivat kokonaan realiteetit. Nehän eivät koskaan ole life-coach väelle mitään sellaista, mitä tulisi ottaa huomioon.

Monikaan psykologi tuskin kiistäisi, että elämänvalmennuksen ydinosaamista on defenssien ja illuusioiden voimistaminen. Lisäksi aikamme positiivisuuspuheessa tähdätään (todennäköisesti autuaan tiedostomattomasti) siihen, että ihmisten taloudellinen eriarvoisuus häivytettäisiin mielestä. Koska menestysoppaiden asiakasryhmä myödostuu kohtuullisen etuoikeutetuista, ei koskaan saa myöntää että köyhyys tai sairaus voisivat aikaansaada huonoa tunnelmaa. Niistä ei kuulu edes tiedostaa. Kyse on sinun ongelmistasi, ei muiden. "Älä tee muiden ongelmista sinun ongelmiasi" on tyypillinen positiivisuuskirjallisuuden opetus.

Karkoita ystäväpiiristäsi ihmiset, joista säteilee kriittistä energiaa, on toinen opetus. Toisin sanoen, jos sinulla menee hyvin, älä hengaa luusereiden kanssa.

Jos satut olemaan köyhä tai kiinnostunut köyhien asemasta, siitä aiheesta puhutaan enemmän Raamatussa, ja moneen otteeseen. Raamatun ympärille muodostuukin aloilleen jämähtäneiden tai pelistä pudonneiden ihmisten sosiaalisia kerrostumia, jossa ongelmat ovat todellisia ja niistä uskalletaan keskustella todellisina ongelmina. Hiljalleen minusta onkin alkanut tuntua siltä, että pappien opettamat viisaudet ovat lähempänä todellisuutta kuin aikamme menestysoppaiden iloiset profetiat.

Positiiviivisuusopaissa painotettu "onnellisuus on oma valinta" opettaa ymmärtämään, että heikosti pärjäävien huono tunnelma johtuu heidän omista huonoista päätöksistään ja väärästä asenteesta. He voisivat luoda hyvää tunnelmaa jos pakottaisivat itsensä hymyilemään tai edes tajuaisivat pysyä omissa porukoissaan, poissa muiden silmistä.

Aikamme työttömät ja köyhät ovat peikkoja, jotka irvistelevät sillan alla Kokoomuksen virallisessa tsemppijulistuksessa:

Vaikka periaatejulistuksen virallinen sanoma on "Suomi pystyy parempaan yhdessä!", nähdään kuvan pohjalla hahmoja, jotka eivät ole ymmärtäneet positiivisuuden sanomaa.

Kokoomuksen sanoma lienee se, että ihmiset, jotka eivät ole kohteliaita ja iloluonteisia - saati onnellisia -, tulee ympäröidä piikkilangalla. Kuva havainnollistaa hyvin sitä, miten muiden menestyksellä rikastuneen ihmisen omissa silmissään tahtovat oikeuttaa paremman asemansa. Kärsivien ihmisten ruma irvistys muuntaa nämä peikoiksi. Koska he ovat ali-ihmisiä, meidän on lupa kohdella heitä eri tavalla. Heidät täytyy ympäröidä aidoin, koska he eivät kykene itse huolehtimaan omasta menestyksestään. Emme saa sallia sitä, että heidän paha hanjunsa levittäytyy paremmille asuinaluille, joissa he saavat lapset esittämään kysymyksiäm joihin ei ole kiva vastata, kuten: "Äiti, miksi tuolla roskapöntössä asuvalla sedällä ei ole kenkiä?"

Samalla kuva onnistuu havainnollistamaan sitä, miten menestyneisyyden hyvät fiilikset heidän oman kokemuksensa mukaan edellyttävät kontrastin luomista niihin, jotka eivät ole menestyneitä. Heidät on tuotava mukaan kuvaan muistutukseksi omasta paremmuudesta.

Muuntamaton, alkuperäinen yksityiskohta Kokoomuksen julisteessa: peikkoja sillan alla.

Peikkoja on kolme, kuten saduissa yleensä. Yksi heistä on täynnä vihaa ja näyttäisi siltä kuin liekit käristäisivät häntä. Voi myös olla, että hän itse tuo liekit mukanaan omasta helvetistään ja on siis eräänlainen demoni. Liekit voivat kuvastaa myös sitä, että hän tahtoo muille pahaa, koska hän on kateellinen ja tahtoo maailman ympärillään palavan liekkeinä. (Hyvin epätodennäköistä on, että hahmo millään tavoin viittaisi polttopulloiskuihin, koska niitä tapahtui vasta hieman kuvan julkaisemisen jälkeen.)

Keskimmäinen peikko on laskenut kätensä tappion merkiksi ja sanoo: "vali vali rui rui." Hän on siis saamaton ruikuttaja ja mitä ilmeisemmin ilmentää laiskuutta sekä kiittämättömyyttä. Yhteiskuntamme huono-osaiset eivät ymmärrä, miten hyvin heillä menee, kun ovat saaneet nauttia seitsemän perättäisen porvarihallituksen komennosta.

Viimeinen kolmesta peikosta on lyhytkätinen, eli "ihan kädetön" ja hänen päänsä yläpuolella leijuu sadepilvi. Tämä viimeinen peikko todistaa positiivisuuspuheen tärkeintä sanomaa, joka liittyy vetovoiman lakiin.

Periaate tiivistyy yksinkertaisimmin Rhonda Byrnen kirjassa The Secret (suom. Salaisuus):

"Ajatukset ovat magneettisia, ja ajatuksilla on taajuutensa. Kun ajattelet, lähetät ajatuksia maailmankaikkeuteen, ja magneettisesti ne vetävät puoleensa kaikkea itsensä kaltaista, mikä on samalla taajuudella."

Kun olet peikko, jonka luonteeseen kuuluu kateus, laiskuus ja kiittämättömyys, saat siitä hyvästä maailmankaikkeudelta lahjaksi vastoinkäymisiä.

Tämä lienee Kokoomuksen virallinen kanta: maailmankaikkeus lähettää sinulle asioita, joita ajatuksesi tuottavat. Parempi siis ajatella iloisia ajatuksia. Kun ajattelet positiivisesti ja saat ripauksen valkoista pulveria, niin pystyt lentämään kuten Peter Pan.

Hymy on sekä alistumisen merkki että oman etuoikeuden suojelija

Myönteisyyden psykologia on hyvin monimutkaista, vaikka paljon voidaan oppia seuraamalla apinoita. Monilla apinalajeilla hymy on ystävällisyyden ja alistumisen merkki, kunhan silmät eivät ole uhkaavassa irvistyksessä, mikä tarkoittaa hampaiden paljastamista.

Hymyileminen esimerkiksi simpansseilla merkitsee hieman samaa kuin ihmisillä: toverillisuutta ja tuttavallisuutta, myös iloa. 

Osaamme erottaa milloin simpanssi hymyilee ja milloin se paljastaa hampaansa uhkaavasti.

Hymy on kuitenkin niin ihmisillä kuin apinoilla tärkeä keino osoittaa kuka on pomo. Alempiaevoisen kuuluu hymyillä pitkään ja leveästi, kun taas ylempiarvoisen hymy on lähinnä nopea virnistys, mikä todistaa kiireestä ja aseman tärkeydestä: "huomioin sinut pikaisella hymyllä, mutta minulla ei ole aikaa virnistellä kaikki päivät."

Ylempiarvoisen ilme hieman ylimielisesti on mutrulla, mikä ilmentää hänen suurta vastuutaan. Hän hymyilee niukasti myös siksi, että hierarkisessa yhteisössä hymyt ovat rajallinen huomionosoitus alaisille. Alaisten jatkuva leveä hymyileminen on eräänlaista suosion kerjäämistä. Hymyilevä työntekijä tai palvelija yrittää saada lauman alfa-uroksen tai alfa-naaraan hymyilemään mukanaa, koska hymyn saaminen ylempiarvoiselta on tunnustus ja tuo alempiarvoiselle hyvän olon. Hymyjä onkin melko helppo kalastella koska ne tarttuvat.

Supermallin ja tavallisen mallin ero on siinä, että supermalli virnuilee kylmästi, kun tavallinen malli hymyilee kuin missi; alistuvasti, suu ammollaan ja lakkaamatta.

Ylempiosainen yleensä ilmentää hymynsä varautuneisuutta pitämällä suunsa kiinni ja hän voi myös hymyn ajaksi sulkea silmänsä, jotta kukaan ei luulisi, että hän hymyilee heille. Tutut ilmeet ja eleet voidaan melko helposti dekonstruoida osatekijöiksi, jotka löytyvät myös muiden kädellisten maailmasta.

Hymyilen, koska menee hyvin, mutta suljen silmäni, jotta et luulisi minun hymyilevän sinun hyvlle työsuorituksellesi = ylimielinseksi tunnistettu virne.

Toinen vaihtoehto on katsoa hymyillessään yläviistoon, jotta hymy ikään kuin suuntautuisi korkeammille voimille, eikä alaisille.

Iloisuus ehkä antaa yksilölle luottamusta ja toiminnan tarmoa, mutta positiivisuus on tärkeä menestystekijä myös siksi, että erilaiset eliitit ja viralliset portinvartijat kontrolloivat julkisuutta ja käyttävät valtaansa torjumalla negatiiviset tai vihaiset ihmiset, joiden huomio on realiteeteissä. Yhteiskunnallisen nousun ehtona on hymyileminen, koska hymy

1.) ilmentää alistumista

2.) toimii testinä rehellisyydestäsi, sillä olemme kehittyneet arvioimaan toisen hymyä silmien ja poskien ja kehonkielen mukaan

3.) toimii testinä fyysisestä terveydestäsi, mikä näkyy hampaista tai hymyn väkinäisyydestä

4.) kertoo, että et näe ristiriitoja ryhmän arvoissa ja ideologoissa (allekirjoitat ne tai olet liian tyhmä tajuamaan milloin sopimukset ja säännöt toimivat sinua vastaan)

5.) lupaudut ylläpitämään etuoikeutettujen ihmisten mukavaa ilmapiiriä ja suhtautumaan muiden hymyilijöiden tavoin äärikeinoilla laskuuden, kateuden ja vastoinkäymisten peikkoja vastaan.

Hymy on sopimus solidaarisuudesta ja uskollisuudesta, joka velvoittaa iloisesti nielemään vallitsevan ideologian nurjat puolet. Posiviitiivisuuspuheen ja elämänvalmennuksen neuvot ilmentävät rikkaiden köyhien välisen kuilun kasvamista. Alimpana ovat murjottajat, joita kukaan ei välitä auttaa. Sitten tulevat ne kurjat, jotka kaikin tavoin pyrkivät hymyilemään, vaikka itku on kurkussa. Sitten tuleva hyväuskoiset, joille hymyileminen on luontaista. Sitten taitavasti hymyilevät kilpailukykyiset, jotka osaavat hymyllään tehdä kauppoja. Ylimpänä ovat etuoikeutetut, joiden hymy on vaitonaista, koska heillä on vataa parempaan. Heidän ei tarvitse hymyillä. Heidät on vapautettu siitä raskaasta vastuusta.

Hymyilemisestä kieltäytyminen voi teini-ikäisten keskuudessa tarkoittaa, että tyyppi on rebel. Hän on cool. Joskus sanotaan, että kun todellinen elämä alkaa, niin siistien tyyppien hymy hyytyy. Oikeampi olisi sanoa, että he ovat työelämässä joutuneet niin pahan paikkaan, että heidän on pakko opetella hymyilemään.

Positiivisuuden vaatimus on tietenkin vasta alkusoittoa eriarvoistuvassa maailmassa. Kun riittävän monella ihmisellä menee niin huonosti, että heillä ei ole voimaa pitää kasvoillaan edes tekohymyä, alkaa muurien rakentaminen. Eliitti pystyttää itselleen palatseja, joissa se voi tanssia yötä myöten. Juhliin tietenkin kutsutaan vain niitä, joilla on voimia hymyillä. Muiden ihmisten olemassaoloa ei edes tiedosteta.

Kun tilanne vielä siitä kärjistyy, on pakko ottaa käyttöön naamiot. Yksi aikamme ikoni on aika hyvin valittu, sillä se ilmentää näiden naamiojuhlien todellisuutta, jossa hymy on vallankäyttöä ja alisttumista. Hymystä voi tulla myös tasa-arvon ja kapinan symboli.

Kokoomuksen ajatuspajalaisten tai graafikon olisi pitänyt olla kaukaa viisaita ja muistaa lisätä siltansa alle vielä yksi luihu tyyppi:

PS.
Kirjoitin kesällä melkein samasta aiheesta. Halusin palata asiaan, koska hahmottelen kirjaa näennäisvapaudesta ja positiivisuuden profeetoista. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon paljon sellaista, mitä en ole julkaissut, mutta aikamme ilmapiiri on siinä määrin kärjistynyt, että paine julkaista jonkinlainen vakava pamfletti on kasvamassa melkoisen suureksi:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/07/positiivisuuspuhe-on-vallankumouksen.html

Runoilijan tehtävä on huokua viisautta (2014)

Mirkka Rekola in memoriam (1931 - 2014).

Mystikoissa on erikoista se, että jälkikäteen on hyvin vaikea muistaa mitä he sanoivat. Silti se oli täysin päivän selvää, että he olivat oikeassa. Jokin kuriton meissä vain kohdistaa katsetta aivan toisaalle kuin sydämen hihassa nykisi leikkiin kutsuva lapsi.

On vaikea myöskään muistaa oliko se varmasti hän joka puhui. Usein nimittäin muistan kirjoista kaikkein parhaiten sen, mitä niissä ei sanottu.

Se jätettiin sanomatta niin kirkkaasti ja kauniisti, ettei ollut tarvetta.

Minulla on esimerkiksi vahva tunne siitä, että Mirkka Rekola olisi kirjoittanut:

Runous on maailman kuvaamista huikaisevan realistisessa valossa.

Mirkka Rekolan muistotilaisuudesta muistan vain sen mitä jätin sanomatta. Repaleiselle paperille olin merkinnyt lauseita, joita en saanut suustani. Nyt myös niiden alkuperä on hämärän peitossa.

Olen melko varma, että Mirkka Rekola itse on sanonut:

Mystiikka on puhetta, jossa pääosassa on kuunteleminen.

Tai kenties hänen käyttämiensä sanojen välinen hiljaisuus on joskus puhunut näin:

Sielu on kommunikaation aiheuttama halkeama ihmisten erillisyydessä.

Ehkä sen sanoikin Risto Ahti?

Kuka tietää? Onko sillä väliä? Rakastan sitä, mitä ajatusten alkuperän unohtaminen meille sallii. Minulla ei ole esimerkiksi aavistustakaan siitä, onko Eeva-Liisa Manner sanonut mitään tällaista:

Tiedemies on kristus, joka kantaa epäilyksen ristiä läpi kaupungin ja toivoo, että väkijoukosta astuisi esiin joku ja ottaisi todistustaakasta kantaakseen edes poikkihirren.

Ilman assosiaatioita häneen, tai ilman muistini tärveltymistä, en sanoisi näin.

On niin helppoa jättää kokonaan sanomatta sellaista, minkä muistaa tarkasti.

Kenties varmuus on enemmänkin kuvaa kuin ääntä. Kokonaisnäkemykset ovat sanattomia. Ihmisellä ei ole keinoja niiden nopeaan ilmaisemiseen.

Puhe on luontaisesti kuin tarina. Sillä on alku, keskikohta ja loppu. Huonosti muistava ihminen on niin monesta kohtaa repaleinen, että tarina purkautuu hänestä ulos kuin villapaidan lanka.


Aalloilla kulkemisen taito

Mirkka Rekolan elämä on myös tarjonnut minulle kenties parhaan keksimäni tulkinnan Jeesuksen ihmeteosta, jossa hän kävelee vetten päällä. Olen pyrkinyt todistelemaan, että Raamattu antaa vastauksen, ja jos se tuntuu pöyristyttävältä väitteeltä niin toimikoon tämä esimerkkinä myös hätiköimisestä.

Suhtaudun Ramatun kertomuksiin ikään kuin zen-buddhalaisiin koaneihin, joilla ei ole välttämättä mitään tiettyä yhtä vastausta, mutta niiden pohdiskelu voi avata mielessä monia lukkoja. Kaikista Jeesus Nasaretilaisen suorittamista ihmeteoista kinkkisin on pitkään ollut juuri tämä aallokossa kulkeminen. Uudessa Testamentissa Jeesus kertoo moneen otteeseen, että hänen kertomuksensa sekä toimintansa on vertauskuvallista ja tapahtumia täytyy tulkita symbolisella tasolla.

Mitä hän siis tahtoo todistaa kävelemällä vetten päällä? Tähän teologit usein tarjoavat varsin niukalti sisältöä - ehkä siksi, ettei tarian metaforisuus sovi heidän pirtaansa, hehän saavat toimeentulonsa juuri toimeentulosta, joka opetuslapsille merkitsi kaikesta turvallisuudesta luopumista.

Useat opetuslapsista olivat kalastajia. Jeesus pyysi heitä luopumaan isiensä ammatista, kuten hän itse ilmeisesti oli tehnyt - ja ryhtymään ihmisten kalastajiksi. Hän myös lupasi ruhtinaallisia kalansaaliita, jos he niin tekisivät, mutta myös kärsimyksiä.

Tämä vertauskuva ihmisten kalastamisesta on pitkään johtanut minua harhaan, sillä tuskin Jeesus tarkoitti ainakaan sitä, että opetuslasten tulisi oppia tallomaan moraalisäädöksiä ja röyhkeästi kävelemään ihmisjoukkojen ylitse. Toki heidän työnsä edellytti paljon maallisen arvovallan ja lainsäädännön kyseenalaistamista, jotka huoletta voi nähdä yli käveltäväksi ilmiökentäksi.

Vetten päällä kulkemisen voi siis ensinnäkin ajatella nykyaikaisesta supertähteydestä ja joukkohysteriasta käsin ja tulkita tarinaa vertaukseksi suurten kansanjoukkojen kollektiivisesta voimasta. Vedet, eli kansakunnat kannattelevat oikeudenmukaista profeettaa hieman kuten festivaaliyleisöt kannattelevat väkijoukkoon huimapäisesti syöksyvää rokkitähteä. Ymmärrätte varmaan, että tulkinnassa on jotain perää siitäkin huolimatta, että se on lähtökohtaisesti anakronistinen, eikä Jeesuksen aikana varmaankaan ollut mitään vastaavia seuraleikkejä.

Idean kansanjoukkojen kollektiivisesta voimasta voi silti ymmärtää siitä huolimatta, jos mietitään mitä Jeesus uhkasi tekevänsä ja myös teki - hänhän antoi ymmärtää olevansa uusi juutalaisten kuningas tai ainakaan hän ei suoraan torjunut tällaista väitettä kun se hänelle esitettiin.

Fariseukset ja roomalaiset hallitsijat varmaankin olisivat ymmärtäneet vertauksen jopa paremmin kuin Jeesuksen opetuslapset, ja ehkä siksi sen sisältö on niin hämärtynyt suullisessa perinteessä.

Pontius Pilatus varmaankin katseli korokkeeltaan silmät pyöreinä, kuinka peloton nuori mies tuntui kykenevän mahdottomiin saavutuksiin. Hän tasapainotteli köyhän ja kurjan kansan kannattelemana ilman mitään omaisuutta tai arvonimiä. Aivan konkreettisesti hän teki ilman venettä jotain sellaista, mihin vain veneellä olisi pitänyt pystyä, eli ansaitsi omilla teoillaan audienssin sen alueen korkeimman johtajan kanssa, joka oli Rooman keisarin edustajana toimiva Pontius Pilatus.

Pilatus itse oli se ranta, jota kohden Jeesus käveli kansansuosionsa kannattelemana. Ihmisjoukot leijuttelivät häntä kuin liuhulettistä rokkitähteä, juutalaisten kuningasta.

Pontius, toisin kuin useimmat fariseukset, sentään huomasi Jeesuksen olemuksessa jotakin suurenmoista. Hän tuskin kutsui sitä korkeamman voiman väliintuloksi, mutta hän todella näki Jeesuksessa sellaista arvovaltaa, että hän oli valmis avoimeen keskusteluun.

Toinen, vielä vaikeammin tavoitettava tulkinta samasta ihmeteosta on todennäköisemmin sellainen, minkä opetuslapset itse tavoittivat. Tämän tulkinnan avaimena on juuri Mirkka Rekola, enkä olisi koko juttua ilman häntä edes hoksannut.

Jeesus siis pyysi kalastajia jättämään ammattinsa ja seuraamaan häntä parantajana, puhujana ja Jumalan valtakunnan julistajana. He varmasti tuona hetkenä tai hieman sen jälkeen tunsivat, että Jeesus pyysi heiltä jotain mahdotonta - heidän konkreettisesti täytyi jättää oma veneensä ja tehdä jotakin mitä he eivät uskoneet mahdolliseksi - tai mikä ei sopinut heidän säätyynsä ja ammattiinsa.

Jeesus käveli vetten päällä, eli hurmasi kansanjoukot ja elätti itsensä ilman porvarillista ammattia. Veneestä astuminen konkreettisesti tarkoitti sitä, että opetuslasten täytyy luottaa jonakin päivänä pystyvänsä samaan - sehän on opetuslasten lähtökohtaisena tarkoituksena kaikissa ammateissa: oppia mestarin taidot pitkän ja vaativan oppipoikakoulutuksen varrella.

Osasta opetuslapsia nimen omaan tulikin puhujia ja profeettoja. Heistä kerrotaan, että he jatkoivat Jeesuksen työtä, paransivat sairaita ja pitivät pitkiä puheita Jumalan valtakunnasta. Jos heille vuosia aiemmin olisi kerrottu, että he pystyvät siihen, he eivät olisi uskoneet silmiään - se olisi ollut jotain aivan yhtä ihmeellistä kuin vetten päällä käveleminen, sula mahdottomuus.

Vetten päällä kävelemisen voi myös nähdä jonakin sellaisena kykynä, mikä ammatista riippumatta tuntuu yhtä mahdottomalta, nimittäin eläminen ilman ammattia ja säännöllisiä tuloja. Juuri sen Mirkka Rekola ihmeellisellä tavalla hallitsi: hän selvisi hengissä ilman työntekoa ja minkäänlaisia tuloja. Hän oli köyhä ja silti hän hengitti. Hän kirjoitti runoja ja silti hän ei siinä hetkessä kuolla kupsahtanut.