Energian tukimuodoista ja verotuksesta

Yksi kevään poliittisista lyömäaseista näyttää olevan Mikko Paunion teos Vihreä valhe - vuonna 1991 julkaistun teoksen uusittu laitos, johon monien puolueiden bloggaajat ovat tarttuneet, Kirjan päivitetyllä versiolla on komea alaotsikko Valheen sysimustat juuret, sen salakavalat lonkerot ja murheelliset seuraukset.

Kirja on tulvillaan halpaa populistista retoriikkaa ja natsikortteja. Perustelujen tarve on vähäinen, koska kirjoittaja on arvovaltainen lääketieten tutkija. Keskeisin perustelu on, että puhuja on korkeasti koulutettu, tärkeä ja menestynyt mies.

Paunion esittämät perustelut pätevät siltä osin kun hän hyökkää sellaisia väitteitä kohtaan, joita ei ole esitetty. Hän pistää vastapuolen suuhun sanoja ja sitten kutsuu niitä huuhaaksi.

Lasse Lehtinen on tehnyt yhteiskunnalle sen palveluksen, että hän on poiminut tyhmimmät sammakot ja sitten nostanut ne esiin näennäisen sarkasmin keinoin, mutta silti hyväksyvästi myhäillen. Kenties Lasse Lehtinen tietää että näin hän osan kirjan potentiaalisesta kiitoksesta ja vihasta - eli yhteenlaskettuna kiitettävän paljon huomiota.

Esimerkiksi näin Lehtinen kirjoittaa:

"Tiesittehän, että ympäristöliikkeen profeetat eivät ammenna katsomuksensa perusteita tieteistä, vaan henkimaailmasta? Aatteellinen kantaisä oli itävaltalainen katolinen mystikko Rudolph Steiner, joka uskoi uudestisyntymiseen, horoskooppeihin, homeopatiaan, maagiseen magnetismiin ja primitivismiin." http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1428370472907.html

Samaan aikaan hän nauraa hyväksyvästi partaansa ja suojautuu mahdollisen vihan taakse sillä perusteella että voi myöhemmin väittää vain twiitanneensa eteen päin niitä kärjistyksiä, joihin teos perustuu,

Mitä merkitystä väitetyillä asioilla edes on? Esimerkiksi matematiikan kantaisä Pythagoras uskoi vielä omituisempiin juttuihin. Taloustieteen kantaisät ne omituisia höpisivätkin - ja entä sitten lääketieteen kantaisät?

Perustajat eivät ammenna mitään. He ovat kuolleita. Journalismin taso Suomessa on kyllä surullisen heikkoa.

Lehtinen kirjoittaa myös näin:

"Adolf Hitler oli raitis ja luontouskovainen kasvissyöjä, joka vihasi tupakointia ja vastusti eläinkokeita. Sen sijaan hän teetti ihmiskokeita juutalaisilla. Tämän päivän vihreissä on niitä, jotka tekevät ihmiskokeita lapsilla vastustamalla rokotuksia.  

Vihreiden mielestä kehitysmaiden köyhät eivät tarvitse pesuvettä, ainoastaan puhdasta juomavettä. Vesivessa olisi kuitenkin Paunion mukaan ratkaiseva torjuttaessa tappavia tauteja."

Mitä tämän Lasse Lehtisen valikoiman natsikortin takana edes väitetään? Sanotaanko Vihreiden puolueohjelmassa jotain tällaista? Lukeeko Vihreiden periaatepäätöksessä tosiaan niin, että Suomen hallituksen tulee estää kehitysmaiden ihmisiä saamasta pesuvettä ja rakentamasta vessoja?

Jos Vihreiden ohjelmassa lukee jotain tämän suuntaista, miksi ei sitten viitattaisi suoraan siihen tekstiin, eikä Hitleriin?

Lehtisen/Paunion mukaan Vihreiden pahin synti ovat kaatopaikat. Niin juuri. Vihreiden syytä on, että me hukumme jätteisiin - hukummeko me?

Varmaankin on totta, että Suomessa jätettä voisi enemmänkin polttaa, mutta se edellyttää kierrätystä. Polttolaitokset eivät voi toimia, jos jätteessä on sekaisin paperia, muovia ja metallia. Suuret metalliesineet jumiuttavat polttolaitosten kuljetuslinjat. Lisäksi biojätteen sisältämä vesi vaikeuttaa tehokasta polttoa ja synnyttää enemmän häkää ja pahempia saasteita.

Taloyhtiöiden kierrätys on tehokkaan jätteenpolton lähtöedellytys. Nyt me olemme vihdoin pääsemassä tilanteeseen, jossa jätteen poltosta voi järkevästi keskustella.

Toinen ongelma ovat uusiutuvat energiamuodot. Suomi Paunion mukaan on haaskannut miljardeja uusiutuvan energian investonteihin.

Numerot, joita Paunio esittää, kuvaavat uusiutuvan energian koko liikevaihtoa - kokonaisuus, jossa ei huomioda ollenkaan uusiutuvan energian työllistymisvaikutuksia, verotuloja tai tuulivoimavoiden ynnä muiden härpäkkeiden tuottamaa sähköä.

Varmaankin on totta, että uusiutuvat energiat ovat toistaiseksi maksaneet Suomelle enemmän kuin tuottaneet takaisin, mutta tulisi puhua tästä erotuksesta, eikä iskeä naamalle koko hintalappua. Suomen uusiutuviin energioihin investoima raha - kaikkine tukimuotoineen - on huomattavasti vähäisempi kuin viidennen ydinvoimalan viivästymisestä koitunut lasku.

Itse en kuulu Vihreään puolueeseen ja kannatan myös ydinvoimaa tiettyyn järkevään rajaan asti, mutta ilman mitään agendaakin näen, ettei Paunion laskelmissa ei ole mitään tolkkua.

Sitä paitsi uusiutuviin investoimisen kuuluu tässä vaiheessa maksaa enemmän kuin tuottaa. Kyse on investoinnista tulevaisuuteen, tuotekehityksestä, joka asteittain johtaa parempaa tekniikkaan. Teknisestä kehityksestä kannattaa maksaa.

Kirjan kolmannessta suuresta väitteestä on ottanut kopin Kokoomuksen Eija-Riitta Korhola:

"Vihreiden painavin argumentti uusiutuvien tuen puolesta on väite, että fossiilisia tuetaan kymmenkertaisesti. En ole koskaan kuullut kenenkään perustelevan kunnolla tätä väitettä: mitä se tuki oikein on." http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2015/03/31/yksi-vihrea-valhe/

Löydän aiheeseen viittaavan uutisen ensimmäiseksi keskustalaisen Maaseudun tulevaisuus- lehden sivuilta:

"Fossiilisten polttoaineiden tuotantoa ja käyttöä tuetaan vuosittain maailmassa yli 300 miljardilla eurolla. Tuki kasvoi viime vuonna kolmanneksen edellisvuodesta, energiajärjestö IEA ja OECD laskevat." http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka-ja-talous/fossiilisille-polttoaineille-tukea-300-miljardia-vuodessa-1.3974

Ilmeisesti vihreiden salaliitto on upottanut lonkeronsa syvälle, kun Keskustapuolue on saatu mukaan ja informaation takana ovat jopa Institute of Economic Affairs (IEA) sekä Organisation for Economic Co-operation and Development (OECD). Miksi nämä organisaatiot kuulostavat enemmän talouteen kuin ympäristönsuojeluun painottuneilta?

Itse asiassa väite ei juurikaan edes liity ympäristökeskusteluun. Kyse on protektionismista ja sen vastustamisesta. http://en.wikipedia.org/wiki/Protectionism

Lähes kaikki maailman maat kannattavat ainakin osittain protektionistista energiapolitiikkaa, jonka tavoitteena on turvata kotimaisia työpaikkoja sallimalla oman maan energiareursseille verohelpotuksia.

Puolassa ja Kanadassa esimerkiksi tuetaan liuskekaasulaitosten perustamista verohelpotuksilla ja investointuella.

Suomessa tällaisia verohelpotuksia saa turve, koska sen käyttäminen työllistää paremmin kuin Venäjältä ostettu kaasu, ja helpottaa pitämään energiasektorin omavaraisempana.

Seuraava sitaatti on Suomen tullilaitoksen virallisesta tiedotteesta:

"Mikäli turvetta käytetään alle 5000 MWh vuodessa, ei loppukäyttäjä ole verovelvollinen ja käytetty turve on verotonta." Linkki: ENERGIAVERO

Aurinkosähkölle on yritetty saada vastaavaa lakia, joka sallisi ainakin omaan käyttöön tuotetun pienaurinkovoimalan käyttämisen verovapaasti, mutta toistaiseksi 5000 MWh tuottamisesta saa haaveilla. Aurinkosähkön tuotantomääriä sitä paitsi mitataan tuhat kertaa pienemmissä kilowateissa, ja raja kulkee huomattavasti alempana, tällä hetkellä kai yhä 50 kilowatissa.
http://yle.fi/uutiset/aurinkoenergiavero_hammastyttaa_-_tarvitaanko_uusi_laki/7417359

Mikko Paunion kirjan suurten teesien ydinongelma ei ole se, ettei niillä olisi mitään yhtymäkohtia todellisuuteen. Paljon häiritsevämpää on, ettei niillä ole juurikaan yhtymäkohtia luonnonsuojeluun tai Vihreään puolueeseen. Esimerkiksi aurinkosähkölle verovapauksia hakevat yrittäjät, eivät niinkään vihreät. Vihreät vain ovat kaikkein lähimmin samaa mieltä uusiutuvien ja uusien teknologioiden tukitoimista - eivät he tulevaisuuden teknologioita ole omasta päästään keksineet. Sehän se vasta puuttuisi, että vihreät julistettaisiin tieteellisen kehityksen alkuvoimaksi.

Suomessa tulevaisuuden teknologioihin investoiminen on vähäistä kenties siitä syystä, että teknologia itsessään nähdään vaivalloiseksi muutospaineeksi, johon täytyy sopeutua vähän kuin sopeudutaan taloyhtiöiden roskakatoksen alati muuttuvan kierrätysastioiden valikoimaan.

Eija-Riittä Korholan blogin kommenteissa Mikko Paunio kirjoittaa näin:

"Jos kehittyvien maiden keskiluokan liikennesuoritteet tehtäisiin biopolttoaineilla, ei maatalousmaata riittäisi enää ruoan tuottamiseen, eikä toisaalta sellaista rahamassia maailmasta löytyisi, jolla kyettäisiin rahallinen tuki biopolttoaineille. Ääneen lausumaton vihreä toive on, että köyhä ei autolla saisi ajaa. Mikko Paunio"

Absurdi väittämä, sillä juuri vihreät ovat äänekkäimmin vastustaneet biopolttoaineita, kuten Nesteen palmuöljyprojekteja Indonesiassa, joiden tieltä hakataan metsiä - eikä muutenkaan ole mitään järkeä tuottaa autojen polttoainetta tavalla, joka on kaikkea muut kuin energiatehokas. Biopolttoaineita ei edes lueta uusiutuvien energiamuotojen joukkoon, vaikka sanassa esiintyykin bio-. Palmuöljy on verrattavissa turpeeseen, koska sen tuotanto tuhoaa luonnonvaraisia alueita.

Voinhan minäkin väittää, että Kokoomuksen viimeaikaiset väitteet maapallon liitteydestä ovat liioiteltuja. Tällaista absurdin liioitellun tai tuulesta temmatun väittämän vasta-argumenttia kulsutaan olkinukeksi. Puen olkinukelle Tapparan paidan ja sanon ohikulkijoille: Katsokaa miten tyhmiä nuo Tapparan kannattajat ovat!

Jos ohikulkija on Hifkin kannattaja, hän sattaa olla samaa mieltä. Niinhän ne ovat tyhmiä. Totta puhut. Tuokin variksenpelätin tuossa on mitä selkein esimerkki tyypillisestä Tapparan kannattajasta.

Poliittisten puolueiden keskustelupalstojen mielipiteet ovat masentavaa luettavaa. Perusteluja arvioidaan aina ensin sen mukaan, onko puhuja samaa mieltä. Järki astu kuvaan vasta paljon myöhemmin, jos koskaan.

Hätiköinti ja ympäristön tila

HÄTIKÖINTI, OSA 1

Hätiköinti on aivan valtaisan kiinnostava psykologinen ilmiökokonaisuus. Voisin kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan - ja melkein olen jo kirjoittanutkin.

Hätiköinti voidaan jakaa useisiin alatyypeihin, joista tänään käsittelen vain yhtä: kiirehdittyjä johtopäätöksiä. Hätiköinti ei kuitenkaan koske ainoastaan päätöksenteon nopeutta ja pikaisuutta. On mahdollista hätiköidä myös hitaasti ja harkitusta - ja esiintyy myös suurella vaivalla opittua, harjaantunutta hätiköintiä. Niistä lisää joskus myöhemmin.


Kyllä ja ei

Aihe sivuaa relativismia, sillä hätiköintiin liittyy usein kyllä/ei - valintatilanne. Relativistin on vaikeampi hätiköidä, koska hän ei tunnusta, että kysymys olisi koskaan yksinkertainen. Hän on paremmin tottunut sukkuloimaan ehdottomien vastakohtien välimaastossa, ehkä-vyöhykkeellä.

Hätiköintitilanteessa mieli usein jumiutuu yhteen kyllä-ei-kysymykseen, ja kieltäytyy näkemästä kolmatta, parempaa "ehkä", "tavallaan" tai "jotakin ihan muuta, mitä" -vaihtoehtoa. Kyllä-ei-vastausten vaatiminen on mitä inhimillisintä käyttäytymistä, mutta myös varoitussignaali hätiköinnin vaarasta.

Relativisteja, filosofeja ja jaarittelijoita inhotaan myös siksi, että he sanovat hmm, ja vetäytyvät empimiseen, eli suurielisesti ottavat asennon, joka viestii pähkäilemisestä. Ihmisten maailmassa empiminen on hätiköintiäkin suurempi rikos, ellei sitä alleviivaa tällä tavoin ammatillisesti.

Puolisosi esimerkiksi voi antaa anteeksi sen, jos sanot jotain hätiköidysti, mutta olet kusessa, jos sinut saadaan kiinni epäröimisestä. Se on merkki siitä, että valehtelet tai että sinulla on jotain salattavaa. Aina on siis parempi hätiköidä kuin epäröidä (vaikka tietenkin tällaiset ehdottomat, kaikkialle pätevät yksinkertaistukset ovat vain yksi vaarallisen hätiköimisen muoto).


Kyllä ja ei ympäristökriiseille

Kun kohtaamme uutisia maailman tilasta, voimme hätiöidä kahteen suuntaan: voimme kieltää ongelmien olemassaolon tai liioitella niiden vakavuutta.

Oheisessa Ilta-Sanomien uutisjutussa esitellään Kiinan valtaisia saastemääriä ja voivotellaan ongelmien mahdottomuudella. Kiinan saasteista tehdään se johtopäätös - komean hätiköidysti, totta kai - ettei meillä Suomessa auta tehdä yhtään mitään, koska peli on jo menetetty.

Maailman pelottavin fakta Kiinasta - mitä väliä suomalaisten teoilla on?

Kiinan hiilipäästöt ovat nousseet yhtä suuriksi kuin koko muun maailman - siis kaikkien muiden maiden hiilipäästöt yhteensä.

Tässä valossa tavallisten ihmisten syyllistäminen siitä, että juusto on epäekologista tai koiran omistaminen ympäristöuhka, tuntuu täysin naurettavalta.

Lukijoiden kommentit ovat tietenkin hätiköityjä laidasta laitaan, mutta valtaosin suosiollisia uutisen sanomalle (tai siis eihän kyseessä ole uutinen lainkaan, vaan mielipidekirjoitus, joka on naamioitu journalismiksi):

"Olen samaa mieltä: hyttysen pieru on suomalainen "saastuttaminen" suurten joukossa. On siis aivan samantekevää..."

"Se on aivan yhdentekevää ajaako suomalaiset ympäristöystävällisillä autoilla kun naapurissa Venäjällä ajetaan joka tapauksessa niillä vekottimilla mitä löytyy välittämättä ympäristöstä mitään."

"Vihreiden pitäisi kanssa lukea tämä, tai koko hallituksen ja ymmärtää myös ettei suomalaisten kuristaminen henkitoreisiin kaikenmaailman "ekoveroilla" pelasta yhtään ketään."

"Suomessa sai haukut kun vei rostat lajittelematta roskiin, sekä pitkän luennon siitä miten maapallo tuhoutuu, jos ei lajittele..."

"Eikä tarvitse edes Kiinaan katsoa, kun vilkaistaan mitä tapahtuu rajan takana Venäjällä. Ei mitään väliä mitä täällä tehdään. Tiesin sen jo 80-luvulla teininä."

Kommenttien suosikki-attribuutti on "yhdentekevää". Kierrätys on yhdentekevää, Itämeren suojelu on yhdentekevää, kasvissyönti on yhdentekevää, energiasäästö on yhdentekevää, julkiseen liikenteeseen panostaminen on yhdentekevää....

Haluavatko ihmiset tarkoituksellisesti menettää toivonsa ja heittää lusikan nurkkaan? Totta kai he haluavat. Kun toivo hiipuu, voi luovuttaa pelin ja lähteä kotiin, jättää jälkisiivoukset muiden tehtäväksi.

Vuosia jatkuneista keskusteluista on helppo huomata, että kumpaankin suuntaan hätiköidessään ihminen itse asiassa tekee aivan saman väistöliikkeen: hän hyödyntää ylireagoimista, jotta välttyisi tekemästä mitään.

Samat henkilöt, jotka muutama vuosi sitten kiivaasti kielsivät koko ilmastonmuutoksen, ovat nyt toitottamassa, että tilanne on liian paha, jotta mikään auttaisi. Mielipide ehkä kääntyy, mutta passiivisuus pysyy samana. Niin ihmeellinen on hätiköinnin voima.

Hätiköintikaavio 1.

Tämä sama näennäistä erimielisyyttä sisältävä johtopäätösketju löydetään miltei kaikista ympäristöuhkia pohtivassa keskusteluissa. Onko yhdentekevää (ja samantekevää ja ei mitään väliä sillä) myöntävätkö ihmiset uhan todelliseksi, jos he kuitenkin loppupeleissä haluavat vain hätiköidä itsensä kuvion ulkopuolelle ja vetäytyä toimettomuuteen?

Reaktio 1: Kyllä vain. Ongelma on liian suuri. Minun ei siis kannata tehdä mitään. Niinpä en muuta elämäntapojani.

Reaktio 2: Ei tietenkään. Koko juttu on vain maailmanlopun toitottelijoiden liioittelua. Luonto itse ratkaisee tällaiset ongelmat, jos ne edes meitä mitenkään koskettavat. Niinpä en muuta elämäntapojani.

Kaikkein vaikeinta meidän on elää epävarmuudessa, eli uskoa vaihtoehtoon EHKÄ. Mutta vain epämukava epävarmuudessa eläminen aiheuttaa keskustelun jatkumista, uusien vaihtoehtojen etsimistä, toimintaa ja tiedon lisääntymistä. Varaudumme asentein ja mielipitein, koska me emme tiedä varmuudella.

Reaktio 3, eli hätiköimätön "ehkä" tarkoittaisi ylläolevassa tapauksessa sitä, että meitä uhkaa ongelma, jonka laajuutta emme voi tietää - ja meidän on varauduttava siihen toimilla, joiden laajuutta emme voi tietää. Juuri tällainen uhkakuva on kaikkein pelottavin, koska me tarvitsemme pelkoa siihen, että alkaisimme toden teolla toimia.

Koska emme tiedä vaadittavien toimien suuruutta, parasta onkin, että teemme kaikkemme. Toisin kuin yleensä oletetaan: ehkä johtaa toimintaan, ei niinkään kyllä tai ei!

Näinhän toimii esimerkiksi huippu-urheilija. Hän ei voi tietää, mikä tulos olympialaisissa riittää voittoon, joten hänen täytyy tyytyä elämään epävarmuudessa ja antaa kaikkensa. Samalla menestymisen logiikalla meidän ei tulisi edes kysyä mitä ilmastonmuutoksen estäminen vaatii, vaan tehdä kaikkemme... huolimatta siitä, että uhka saattaa olla täysin liioiteltu...

Epävarmojen uhkakuvien maailmassa elämisen sijaan me saisimme edes varmuuden siitä, että yritämme parhaamme.


Veneellinen tiedostajia

Pentti Linkola käytti aikoinaan pelastusvene-vertausta. Jos pelastusvene on täynnä, pitää soutaa pois uppoavan laivan luota, koska pakokauhun vallassa veneeseen pyrkivät ihmiset voisivat kaataa sen, ja kaikki kuolisivat. Linkola tahtoi sanoa, että tulee vastaan se raja, jolloin kantokyky on saavuttu. Silloin täytyy tehdä valinta selviytymisen ja sympaattisen käytöksen välillä.

Haluaisin nyt myös itse käyttää yksinkertaista uppoavan laivan vertausta. Tilanne on siis se, että pohja vuotaa ja kaikki miehet on käsketty pumppaamaan vettä.

Laivalla on iso lihava kiinalainen tyyppi, joka ei tee mitään. Mikä on sinun valintasi: alat pumpata vettä vai valitat, että miksi tuo yksi kiinalainen ei pumppaa, en minäkään silloin viitsi. En ala!

Jos yksi ei tee mitään, se tarkoittaa, että muut joutuvat tekemään enemmän työtä. Voi kuulostaa epäreilulta, mutta niin se menee. Maailma ei aina ole reilu. Parempi aloittaa rehkiminen ja toivoa, että myös laiskat ja kusipäät ennen pitkää liittyvät remmiin.

Epävarmuus ja ehkä-mentaliteetti voi saada ihmisen toimimaan todella maanisesti ja neuroottisesti (niin kuin luulotautinen tai vainoharhainen), kunhan vain joukossa on myös poliittista tahtoa ja kylliksi naapuriaan syyllistäviä sormenheristäjiä.

Monet tekevät työtä vasta silloin, kun joku mulkaisee heitä pahasti. Syyllistäminen on ihan oikein. Oma vika; eläisivät eettisemmin niin välttyisivät syyllistämiseltä. Jos omatunto vaivaa niin älkää syyttäkö tiedostajaa. Liittykää kunnon ihmisten puolueeseen, sillä se vaiva ratkeaa.


Johtopäätöksiä

Hätiköinnin näkökulmasta eräs politiikan keskeinen ongelma on se, että poliitikkojen täytyy hyvin varhaisessa vaiheessa valita kyllä/ei -kantansa. He siis kaikki hätiköivät heti alkuun, eivätkä sen jälkeen ajattele kolmatta tietä. He tuhlaavat voimaansa jo valittujen kantojen puolustamiseen. Tämä pätee kaikkeen poliittiseen päätöksentekoon.

Jos päättäjät näennäisen rauhallisen ja rationaalisuuteen verhotun hätiköimisen sijaan olisivat ahdistuneita ja epätietoisia, jotain saattaisi tapahtua. Ehkäröiminen kannattaa, vaikka se ei anna henkilöstä vahvaa ja määrätietoista kuvaa. Täytyisi osata elää määrätietoisesti ehkässä.

Kun ihminen hätiköi, hän ei useinkaan hätiköi toiminnassa, vaan tiedossa. Hän ei ole varma, mutta hän ei myöskään halua elää ehkässä.

Niinpä hän uskoo tai arvaa, eli luulee tietävänsä. Suurin osa tiedostamme on juuri tätä lajia. Me haluamme vakuuttaa itsemme siitä, että asiat ovat jollakin tietyllä tavoin, vaikka kyseessä on lähinnä todennäköisyys tai ristiriitaisiin väitteisiin perustuva valistunut veikkaus. Arvailu antaa meille varmuutta ja rauhoittaa mielemme.

Myös tieteessä hätiköinti naamioi itsensä varmuudeksi, koska se on (miltei) välttämätöntä mielenterveydellemme sekä sosiaaliselle uskottavuudellemme. Jos kaiken aikaa vastailisimme filosofisesti "ehkä" tai "tietyissä tapauksissa" tai "toisaalta", me ahdistuisimme tietämyksemme suhteellisuudesta - tai mahdollisesti saisimme epämääräisen jaarittelijan tai epäluotettavan ja häilyväisen tyypin leiman. (Ja jos myöntyisimme elämään tunnustuksellisena relativistina, se olisi sosiaalinen itsemurha.)

Kukaan tai mikään intituutio ei voi perustaa arvojaan sanalle ehkä - tai edes sanoille todennäköisesti, tyypillisesti tai joissain tapauksissa. Arvot, uskomukset ja päätökset on naamioitava tietämykseksi. Tämän varmuuden on lisäksi oltava kyllin hätiköityä tai muutoin ihmiset sanovat, etteivät he varmuudella tiedä mikä sinun kantasi on.

Kun hätiköimme, me hyvin usein vain päätämme olle muuttamatta toiminnassamme yhtään mitään. Elämämme on täynnä tällaista huomaamatonta tai hieman ähkien suoritettua nolla-aktiviteettia, joka sallii vanhojen tottumuksten ottaa vallan, vaikka jokin mielipiteemme ehkä näennäisesti muuttuisikin.

Elämämme on sarja hätiköityjä päätöksiä, joista ainoastaan muutamia me joudumme julkisesti perustelemaan.

Muutamia näistä päätöksistä me joudumme myös julkisesti katumaan, ja silloin paras puolustus on, että me toimimme hätiköidysti. Sehän on vain inhimillistä.