Penninvenytyskone

Eilen minulle selvisi, että penninvenytyksellä on tarkka alkuperä vuoden 1893 Chicagon maailmannäyttelyssä (wikipedia). Siellä oli kone, jolla kävijä saattoi venyttää itselleen pennin matkamuistoksi.

Myöhemmin vastaavia laitteita nähtiin useilla messuilla, sillä jostakin syystä kone oli aivan valtaisa hitti. Kenties viktoriaanisen ajan hyvinkasvatetut lapset janosivat päästä vandalisoimaan kruunun omaisuutta? Pennillä oli tuohon aikaan kutakuinkin sama arvo kuin nykyään neljännesdollarilla, eli taloudellinen menetys ei kirpaissut edes perheen pienimpiä.

Laitteita rakennettiin kaikkiaan satoja ja Yhdysvalloissa on edelleen museoita, joissa pääsee venyttämään penniä ikivanhalla tai uudemmalla koneella. Niihin on asennettu myös aivan uusia painolaattoja, joten matkailija saa itselleen plakaatin paikallisesta uudenaikaisesta turistikohteesta.

Myös Disneylandissa ja vastaavissa huvipuistoissa on ollut penninvenytyskoneita, joilla litistetyt pennit ovat nykyään keräilyesineitä. Samalla kun kone venyttää pennin, se painattaa siihen uuden kuvion, jossa on esimerkiksi vuosiluku tai Mikki Hiiren naama.

Suomalaisissa nettisanakirjoissa sanonnan konkreettinen alkuperä on yleensä kokonaan unohdettu, enkä löytänyt suomenkielistä blogia jossa metaforan historiaa olisi selitetty. Niinpä asia täytyi korjata.

Aikaansaaminen, raha ja vuodenaikojen kierto

Kesä oikeastaan alkoi jo äitienpäivänä, kun heitin talviturkin ja poltin nenäni, mutta lähestyvä lomakausi ei huoleta minua. En odotakaan saavani kesällä mitään ihmeellistä aikaan. Lämpö ja vapaus lamaannuttavat minut niin, etten osaa keskittyä muuhun kuin eksistentialistiseen onneen, joka on ehkä pahin vastustajani. Sallin sen, etten saa kesällä paljoakaan julkaistuksi, mutta olen silti suoraan sanottuna kauhuissani.

Kirjastoapuraha saapui jälleen, ja nyt suurempana kuin koskaan. Odotin, etten saisi penniäkään, sillä apurahaa myönnetään nykyään aiempaa harvemmalle. 6.000 euroa yllätti minut täydellisesti. Odottamattoman suuren luottamuksenosoitus suorastaan työnsi minut hetkeksi raiteiltaan.

En pelkää sitä, ettei runoja syntyisi kesällä kymmenittäin, mutta apuraha myönnettiin esseiden (tai asiatekstin) kirjoittamiseen. Se tuntuu liian suurelta vastuulta. En ymmärrä miten koskaan kykenisin siihen, vaikka osaisinkin. Tarvitsen jonkin korkeamman apua - etenkin jonkin ulkopuolisen valvovan auktoriteetin pakottamista. Nyt ovat arvossaan roti sekä tarkat aikataulut.

Noin kuukausi sitten katsoin pitkän tauon jälkeen elokuvan Good Will Hunting, josta taas löytyi pari uutta oivallusta. (Robin Williams oli lukioiässä suurimpia idoleitani ja Kuolleiden runoilijoiden seura on vaikuttanut elämääni mittaamattoman paljon.) Eniten minua kosketti se, miten Good Will Huntingissa puhuttiin rohkeudesta: on aivan totta, että olen kauhusta jäykkänä, kun mietin että minun oikeasti pitäisi julkaista filosofinen teos akateemisten filosofien ja muiden kriitikoiden pureskeltavaksi.

En epäile sitä, etten kirjoittaisi tai ajattelisi kyllin hyvin, kun tarve vaatii. Mietin enemmän sitä, onko moni muu asia laatua tärkeämpää - esimerkiksi ottavatko akateemiset filosofit edes kantaa kirjaan, jonka kirjoittaja niin röyhkeästi tekee oikeaa filosofiaa, eli esittää uusia kysymyksiä ja luo uusia käsitteitä. Se on helpompaa vaieta kuoliaksi kuin ymmärtää syvällisesti. Suomessa ei ole oikeastaan edes julkaistu filosofiaa, joka olisi kirjoittajan omaa. Aiemmin meillä on kaikki tuotu ulkomailta tai uutettu menneisyydestä opinnäytteiksi.

Olisin iloinen, jos kritiikki kohdistuisi siihen, että kaikki on sanottu aiemmin, ja paremmin. Vapautuisin siltä osin hybriksestä ja voisin keskittyä seuraavaan projektiin, jota yhtä lailla pidän valheellisen omaperäisenä.

Tavoittenani ei ole koskaan ollut kirja, joka vain julkaistaisiin. Kenties siksi en ole saanut vielä kirjaani julkaistuksi - tai edes kunnolla valmiiksi.

Pelkään yhtä lailla sitä, että minut otettaisiin vakavasti. Pelkään, että se lamaannuttaisi mielikuvitukseni. Olisin yhtäkkiä arvossapidetty ja sanomisiani tarkkailtaisiin. Voittaisin jonkin vapauden ja menettäisin jonkin toisen. (Vapauksiahan on vaikka miten monta, vaikka meillä ei ole niille sanoja.)

Jäätyisin ihan samalla tavalla, kun saatuani kirjastoapurahaa vakavahkon tietokirjan kirjoittamiseen. Kenties runoilijat laajemminkin ovat ihmisiä, jotka eivät pohjimmiltaan halua lukijoita ja siksi he kirjoittavat runoja?

En voi puhua kenenkään toisen puolesta, mutta ainakin minä pelkään menestystä. En osaa sanoa ovatko lopulta menestyneempiä ne, jotka saavat häiriöttä kirjoittaa matka-arkullisen novelleja, jotka julkaistaan vasta heidän kuolemansa jälkeen.

On oikeastaan aika mahtava tunne, kun kirjoittaa hyvät tekstin, tulostaa sen ja selailee sivuja, joita kukaan muu ei ole lukenut - eikä kenties tulekaan lukemaan.

Juuri näin puhuu pelkuri, mies joka kammoaa sitä, että hänet otettaisiin vakavasti. Suojakilpeni ei ole ironia tai sydämen kylmyys, vaan liioiteltu mahtipontisuus.

Puhun niin vakavissani siitä, että kuljen omia polkujani, ettei mikään siitä oikeastaan voi pitää paikkansa. Ja silti takaraivoon jää jäytämään aavemainen tunne siitä, että sen yhden kerran olin oikeassa, mutta suuri oivallukseni hukkui kaiken muun tyhjänpuhumisen sekaan.

Kesäisin en ole koskaan saanut ajatuksiani kunnolla järjestykseen. Rahan pitäisi auttaa, mutta se vain kasvattaa paineita.

Minun on vähintään kauhistuttava siitä, että puolet on törsätty, ennen kuin alan kauhuissani kirjoittaa. Siinä voi mennä kuukausia, sillä en uskalla kuluttaa rahoja ennen kuin tunnen ansainneeni jonkinlainen palkkion.

Niinpä olen vain kauhuissani, enkä tee mitään. Mietin vain. Päässäni ajatukset kääntyilevät kuin raskaat myllynkivet ja kauhavat tyhjää. Rahina vain kuuluu.

Oikeastaan en ole edes ehtinyt istumaan koneella viikkoihin. Olin koko viime viikon mökillä. Kitkin mansikkamaata, pudottelin sammalta katolta, nostin verkoilla pari haukea.

Olen pitkästä aikaa sallinut itseni lukea hyviä kirjoja. Tuntuu tärkeältä irtautua sosiaalisesta mediasta ja tankata maailmankirjallisuuden helmiä.

Se on valtaisa etuoikeus, joka onneksi kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Ei tarvitse hetkeen olla niiden seurassa, jotka tarvitsevat henkistä apua ja oikaistyksi tulemista.

Kuolleiden mestareiden seurassa voi jopa heidän väärälle tiedolleen vain nauraa. Sitä ei voi enää korjata, että he olivat esimerkiksi rasisteja tai sovinisteja tai kansalliskiihkoilijoita. Se on pakko hyväksyä ja jatkaa matkaa.

Voisin kenties julkaista nopeammin myös omia tekstejäni, jos sallisin sen, että niistä paistaa ilmeinen idiotismi? En tiedä onko kirjojen tehtävä koskaan ollut täydellisyys. Niiden täytyy vain osua johonkin oikeaan kohtaan meidän inhimillisyydessämme: osoittaa vääräksi yksi ennakkoluulo ja vahvistaa jotakin toista.

Kesä on tulvillaan muitakin vaaroja, kuten jalkapallon EM-kisat tai olympialaiset. Ne aikaansaavat muun muassa yletöntä kaljan kittaamista ja pöhöttymistä.

Ensi viikolla aloitan viikon mittaisen paaston. Se olisi neljäs paasto neljäntenä keväänä peräkkäin.

Paasto ei vaadi niinkään itsekuria kuin kokemusta paastosta. Paaston kokenut tietää, että paasto kyllä aina kannattaa. Se kohentaa oloa hieman kuin säännöllinen urheilu, ja soveltuu hyvin niille, jotka eivät osaa tehdä asioita säännöllisesti, tai etenkään urheilla.

Paaston jälkeen tiedän ehkä paremmin mitä minulta on vielä jäänyt sanomatta. Pitäisi ainakin tehdä se kaikkein suurinta rohkeutta vaativa teko, eli lukea omia tekstejä vuosien varrelta.

Mökilläkin riittää vielä tekemistä. Myöhemmin ajattelin ainakin laskea verkkoja, rakentaa tiileistä grillin, syödä mansikoita omasta pellosta sekä lukea pari "uutta" Kurt Vonnegutin romaania, mitä niitä nyt vielä on lukematta. Onhan niitä.

Ajatuksia kuvataiteilijan kirjallisesta opinnäytteestä

Monille kuvataiteilijoille kirjalliset tehtävät tuottavat vaikeuksia. Taiteen opinnäytetyöstä herännyt kohu ei ole kuitenkaan saanut blogeja laulamaan. Äkkiseltään en löytänyt ensimmäitäkään kuvataiteilijaa, joka olisi omin valtuuksin kommentoinut kohua. Vakavaa ammatillista keskustelua ei syntynyt myöskään lastensairaalan Kiiski-veistoksesta, ainakaan julkisesti. No, tässä tulee vähän rönsyilevää analyysiä kuvataiteilijan elämänkohtaloista.

Kirjailijantyön ohessa olen harrastanut bloggaamista yli viisi vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma pyöräyttää pidempääkään tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitan säännöllisesti 10 sivua päivässä, ja kuukaudessa vaivatta 10 vaihtelevan laatuista vuolatusta. Aiheesta kuin aiheesta.

Koulussa minulle kuitenkin pakkoruotsi tuotti valtavia ongelmia. Ylioppilaskirjoitukset läpäisin rimaa hipoen ja yliopistolla jouduin yrittämään yhtä pakollista kurssia kolmesti, ennen kuin pääsin läpi. Etenkin suullinen esitelmä ja keskustelu tuottivat tuskaa. Olen aina ollut huonosti motivoitunut opiskelemaan kieliä. En jaksa päntätä sanalistoja tai kielioppia, eivätkä edes monesti käytetyt ilmaisut tartu päähäni tuosta vain.

Pakkoruotsiin liittyy valtavasti ahdistusta ja se on niellyt elämästäni paljon aikaa, jota en usko kehnon kielitaitoni ikinä korvaavan. Ruotsinkielisestä Kalle Ankasta sentään ymmärsin muutaman puhekuplan, kun kerran sarjista selailin. Ehkä sekin jotain auttaa elämässä, että lyhyiden kielien vastapainoksi suoritin pitkänä vitutuksen oppimäärän.

Kohu surkeasta opinnäytetyöstä taiteen alalla

Maaliskuun alussa uutisoitiin taiteen alan opinnäytetyöstä, joka ilmeisesti oli täynnä sekalaista hölynpölyä:
Salaliittoteorioilla korkeakoulututkinto - lopputyot kirjavia

Olen pitkään uumoillut, että korkeakoulut päästävät oppilaita läpi liian helpolla, sillä ne tarvitsevat valmistuneita saadakseen valtion tukea.

Tässä(kään) keskustelussa ei huomio kiinnittynyt kannustusjärjestelmien ristiriitoihin, vaan taiteen alaan sinänsä:

"Satakunnan ammattikorkeakoulu selittää erikoisen opinnäytetyön hyväksymistä sillä, että kyse on taiteen alan opinnäytetyöstä."

Ok. Selitys kuulostaa selittelyltä, mutta mennään nyt tällä. Valmistumisen rimaa on monella alalla laskettu, mutta varmaan taiteen opinnäytetöissä häröily on omalla levelillään.

Opinnäytteen toinen ohjaaja Matti Velhonoja puolustaa käytäntöä varsin tolkullisesti, lempeällä otteella:

- Sama tekijä maalaa ja kirjoittaa... Opiskelijoiden taideteokset tarvitsevat julkisuutta - eivät tekstit, Velhonoja korostaa. 

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016031121248051_uu.shtml

Luulisi opettajien yleisemminkin myöntävän, että taiteilijoiden joukkoon mahtuu aina niitä, joilla tietyissä elämän perustaidoissa on alttiuksia surkeudelle ja angstille; matikkahäiriötä, epäsosiaalisuutta ja traumoja. Siksikin motivaatiota taiteeseen riittää. Aikaa ja energiaa heillä ehkä olisi enemmän taiteelle, jos heitä kannustettaisiin tekemään asioita, jotka he osaavat parhaiten.

Toinen puoli on sitten se, että joillakin voi myös nousta kusi nuppiin ja he ajattelevat, että taiteilijana he saavat olla kaiken mailman byrokratian ja muun paskan yläpuolella.

Viime viikolla kohu palasi uutisotsikoihin. Kuvataiteilija Martti Virtanen ehdotti koko käytännöstä luopumista:

– Teoriaopetus lopputöihin liittyen on turhaa. Kankaanpäässä tämä oli avoimesti kaikkien tiedossa: lopputyötä pidettiin välttämättömänä pahana.

AMKn opinnaytekohulle piste - taiteilija ei pysty välttämään kirjallista opinnaytetyötä

Kuten otsikossa lukee, kirjallisesta lopputyöstä ei aiota luopua:

– Näen vieraana, että raportti ei kuuluisi opinnäytetöihin. Niihin kuuluu myös viestinnällinen puoli eli asiantuntijateksti, jossa tuodaan esille niitä lähtökohtia, perusteita ja prosessia, joiden pohjalta taideteos on syntynyt, Rissanen sanoo.

Raportti ja viestinnällinen puoli: oman tekemisen perusteita. Minun korvaani kuulostaa enemmänkin apurahahakemukselta kuin opinnäytteeltä.

Henkiset esteet ovat yksilöllisiä ja ulkopuolisen voi olla vaikea ottaa niitä todesta

Ymmärrän, että kaikki taiteilijat eivät tunne kirjoittamista omaksi lajikseen. Kuvataiteet tai musiikki voivat olla esimerkiksi lukihäiriöiselle oma ilmaisukeino. Koulussa piirrostaitojen kehittämistä on ehkä edistänyt se, ettei tunnilla ole kokenut opetusta mielekkääksi. Itsekin piirtelin vuosia kirjojen marginaaleihin ja ruutuvihkoihin, kunnes piirrokset vaihtuivat runoihin, ja sille tielle jäin.

Äidinkielen tunnilla korostettiin, että kielitaito mittaa myös ajattelun tasoa. Siksi kai koetan ajatella myös muiden ihmisten puolesta ja toimin runoilun ohessa jonkinlaisena kansakunnan konsulttina.

Kärsivänä taiteilijana tiedän, miten vaikea on joskus seurata ohjeita ja pysyä opetussuunnitelmassa. Kutsumus huutaa kuin olisin sen koira ja noutaisin keppiä. Jos tekemisen halu on polttava, niin työ tempaa mukaansa, vaikka se kohdistuisi muiden näkökulmasta väärään kohteeseen.

Innostuessani minun on liki mahdotonta ymmärtää sitä järkipuhetta, joka kehottaa ottamaan etäisyyttä kirjoittamiseen ja esimerkiksi käymään suihkussa ja syömään jotain. Myönnän, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, verensokeri, mutta teen sen ihan kohta. Nyt minun täytyy kirjoittaa valmiiksi tämä yksi pieni juttu. Enintään viisi liuskaa lisää.

Syytän vuoroin lahjakkuutta ja vuoroin keskittymishäiriötä. Välillä ne näyttäyutyvät yhtenä ja samana asiana. ADHD kohtaa vaaratilanteita ja illuusioiden murentuessa (tai vain rutiinien puutteesta) havahtuu muiden ihmisten ongelmiin. Rikkinäinen focus samaistuu hetkeksi iloon, hetkeksi tragedian, ja sitten kääntää selkänsä kaiken, kun jotain uutta liikkuu ääreisnäössä.

ADHD saa aikaiseksi. Paljon syntyy, mutta vääriä asioita, eri lähtökohdasta kuin pyydettiin. Eri johtopäätöksin kuin toivottiin.

Ei ihmisellä tietenkään tarvitse olla selkeää syytä sille, miksi hän kokee kirjallisen ilmaisun vaikeaksi. Myös pakollisuus voi ja saa tuottaa valtavasti ahdistusta. Ehdottomuus vain tekee poikkeavien ihmisten elämästä entistä vaikeampaa, jos oppilaitos ei yritä kehittää häntä myös siinä taidossa.

Väitän, että pitkän tekstin kirjoittaminen voi kirjoituskammoisen silmissä näyttäytyä hieman kuin jyrkkänä portaikkona liikuntarajoitteiselle. Tunne on kuin Hithcokin Vertigosta. Maailma pyörii silmissä. Pala on kurkussa ja paniikkikohtaus lähellä. En kykene.

Pidän myös jokseenkin kyseenalaisena sitä, jos kuvataiteilijan valmistumisen ehtona on kirjallinen tuotos, silloin kun myönnetään, ettei siitä ei ole hyötyä hänen urallaan. Opintojen aikanakaan ei nähdä tarpeelliseksi valmentaa oppilaita juuri "opinnäytteen" kirjoittamiseen. Pahin jätetään lopuksi ja puolustellaan "eihän niitä taitoja myöhemmin tarvitse, mutta yrittäisit nyt meidän iloksemme ja omaksi parhaaksesi".

Kyllä asiantuntija näkee itse teoksesta onko esteettinen näkemys kehittynyt ja teoreettinen oppi mennyt ollenkaan perille. Ainakaan taiteilijan kirjallisia töitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin vaikkapa historian maisteria, jonka tulisi hallita sekä tieteellinen metodi että kirjallisesti sulava kerronta. Totta hitossa taiteen opinnäytetyöt pahimmillaan edustavat pahinta mitä löytyy.

Ongelma ei silti ole toivoton, jos asioita johdonmukaistaa. Miksi ei kirjoitettaisi tekstejä, joiden vaatimiselle on vankempi perusta?

Ehdotus: Muutetaan opinnäytteet rehellisesti työsuunnitelmiksi ja lehdistötiedotteiksi

Jos kuvataiteilijan tulee urallaan kirjoittaa ensi sijassa apurahahakemuksia, niin luulisi olevan johdonmukaisinta, että keskitytään juuri niihin. Opinnäytteiden sijasta kirjoitustehtävänä olisi siis esimerkiksi apurahojen projektisuunnitelma.

Yritin löytää netistä kuvatailijoiden omakohtaisia kokemuksia opinnäytteestä. Tiina Paananen tunnustaa angstit melko peittelemättä Turun AMK:n sivuilla julkaistussa artikkelissaan:

"Opinnäyte, tuo valmistumista edeltävä via dolorosa.

...siitä jäi pysyvät traumat. Aihe ei kiinnostanut yhtään mutta paperit oli saatava ulos.

Mitä tapahtuu tehdyille töille? Lukeeko niitä joku?
− Kyllä niitä ilmeisesti joku lukee, kun kohukin nousi"  

Turkuamk.fi - Ou-nou-opinnayte

Jopa kirjoitustehtävän puolustajat tuntuvat myöntävän, että opinnäyte edustaa tekstityyppiä, johon ei enää palata kuvataiteilijan uralla. Opinnäyte on epämääräinen abstraktio, jonka tyyliä tai tarkoitusta ei ole selkeästi määritelty. Sen funktio on lähinnä hierarkinen: oppilas kirjoittaa, jotta hän lepyttäisi akatemian jumalat, joiden tiet ovat tuntemattomat ja jotka asuvat pilvien pimennossa.

Kyse on traditioista ja halusta omaksua muiden akateemisten aineiden perinteitä. Mimeettisesti halutaan tehdä sitä mitä muutakin.

Kuvataitelijalle kirjallisista taidoista on varmasti elämässä hyötyä, mutta "opinnäyte" on kenties väärin kohdistettu. Miksi ei kuvataiteilija alusta saakka opettelisi tuottamaan tekstilajeja, joista hän oikeasti on riippuvainen - siis etenkin apurahahakemuksia ja niiden työsuunnitelmia.

Tunnen joitakin taiteilijoita, jotka ovat usein mukana ryhmäproduktioissa ja saavat aikaan hienoja näyttelyjä. He näkyvät sen verran, koska joku muu hakee rahaa yhdistykselle tai työryhmälle, jossa he ovat mukana. Moni taitava taiteilija jää ilman henkilökohtaisia apurahoja, koska hän on totaalisen surkea kertomaan selkeästi ja vakuuttavaksi miksi hän on hyvä ja tarvitsee rahaa.

Kun näyttely lähenee niin joku toinen kirjoittaa lehdistötiedotteet. Joku toinen kutsuu sähköpostilla paikallislehden toimittajan avajaisiin. Taiteilijalla on siis hyvä olla kirjallisia taitoja tai edes puoliso, joka hallitsee sen puolen. Jos ei puolisoa niin kollektiivi. Tai manageri tai mesenaatti. Suomessa, just joo.

Jos joku opettaja tätä lukee niin jättäkää kirjalliset vaatimukset muilta osin ennalleen, mutta määritelkää rehellisemmin mitä varten kirjoittaminen on tarpeellista:

Ensin tulevat raha ja näkyvyys. Jos hyvin käy niin ehkä kerran viidessä vuodessa joku on kiinnostunut taideteoksen teoreettisista aspekteista. Ei niitäkään kannata paperille laittaa. Hauskempaa on tarjota runoilijalle kaljat ja höpöttää pitkälle yöhön diippiä shittiä omista megalomaanisista visioista.

Kaikki olisi tässä maassa paremmin, jos meillä olisi sellaisia taidekriitikoita, jotka käyvät runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa kaljalla, ja sitten aamuyöllä lennosta laativat paikallislehteen koko sivun analyysin kaikista niistä persoonallisuuden häiriöistä ja traumoista, joista näyttely kumpuaa. Sitä olisi ilo lukea. Silloin meillä olisi toivoa renessassista.

Kaikkein köyhimmät kohtaavat järkyttäviä epäkohtia

Toimeentulotuella eläminen on valtava henkilökohtainen häpeä ja myös yleisemmin suuri tabu. Tilanteesta kertoo hyvin se, ettei Facebookista löydy toimeentulon tarvitsijoiden tukiryhmää. Kukaan ei ole kehdannut perustaa sellaista tai sitten kaikki toimeentulotuella elävät toivovat, että tilanne on väliaikainen.

Useimmat ymmärtävät, että toimeentulotuki on niin pieni, että sillä hädin tuskin elää. Harvat kuitenkaan ovat kuulleet, millaisia epäkohtia siihen liittyy. Työttömyysetuuksia nauttivat ehkä tietävät, että heille oikeutettu lupa tienata 300 euroa ei koske toimeentuella eläviä. Toimeentulotuella elävä ei saa tienata penniäkään tai palkasta vähennetään 100%. Epäkohdasta ei kuitenkaan puhuta, vaikka maassamme elää yli 100.000 työtöntä, jotka eivät ole oikeutettuja edes alimpaan päivärahaan.


JÄRJESTELMÄ PAKOTTAA ASUMAAN ERILLÄÄN

Absurdeja ristiriitoja syntyy etenkin siitä, että yhdessä elävät pariskunnat katsotaan yhteisvastuullisiksi toimeentulostaan. Lisäksi yhdessä elävät saavat pienemmän summan kuin jos he asuisivat erillaan. Tämä on maamme asuntotilanteen kannalta erittäin ongelmallista, sillä pienituloisen pariskunnan ei kannana muuttaa yhteen tai siitä koituu vain taloudellisia ongelmia.

Jos yhdessä asuvasta pariskunnasta toinen työllistyy, se välttämättä näy minkäänlaisena tulonlisäyksenä. Oletetaan, että pariskunta saa toimeentulotukea (ja asumistukea) vuokraan 600 euron sekä kaksi kertaa 400 euroa, eli noin 1400 euroa.

Jos nyt toinen löytää työn, josta jää käteen 1400 euroa, siitä ei synny mitään tulonlisäystä.

Jos pariskunta taas asuu erillään, saa toinen yhä vuokraan 600 euroa plus elämiseen 400 euroa. Erillään asuvan pariskunnan tulot ovat siis 2400 euroa, eli 1000 euroa enemmän verrattuna siihen jos he asuisivat yhdessä. Ristiriidan maksajaksi joutuu tässä tapauksessa valtio tai kunta. Lisäksi erillään asumiseen pakottava lainsäädäntö pahentaa asuntotilannetta ja nostaa vuokrien hintaa, jolloin yhteiskunnalle koituva lasku on vielä suurempi.

Joku voi olettaa, että nykysäännöillä pariskunnan toisella osapuolella on syytä ottaa vastaan minimipalkkaisia töitä, mutta ei sellaisia tarjota toimeentulolla asuville. Työllistymistoimet kohdistuvat niihin, jotka nauttivat työttömyyseduista. Toimeentulolla elävä ei välttämättä saa edes työttömyysalennuksia yleisessä saunassa, vaikka hän on heitäkin heikommassa asemassa.

Kuinka sitten on mahdollista, että joku ei saa työttömyystukea, jos joutuu työttömäksi?

Esimerkiksi kirjailijat, taiteilijat ja urheilijat, jotka toimivat apurahojen turvin, lasketaan nykyään yrittäjiksi - ja aiemmin heidän tulkittiin olevan "työstäkieltäytyjiä", vaikka he olisivat työskennelleet apurahoilla useita vuosia, eivätkä missään vaiheissa hangoitelleet vastaan. He eivät ole oikeutettuja työntekijöiden oikeuksiin, koska heiltä puuttuu työnantaja sekä työsopimus. Kyse on sen verran marginaalisesta ryhmästä, josta vain pieni osa kokee vääryyttä kerrallaan, ettei tilanteeseen ole vaadittu muutosta.


KÖYHÄ ON ONNEKAS, JOS HÄN SAA EDES SEN VÄHÄN, MITÄ LAISSA LUVATAAN

Olen elänyt toimeentulotuella elämäni aikana kolmesti, ja joka kerta on jäänyt sellainen fiilis, että minua ei pidetä ihmisen arvoisena ja minua suorastaan yritetään huijata.

Ensinnäkin toimeentulotuen suuruuteen liittyvissä laskelmissa on ollut toistuvasti kummallisia virheitä - ja joka kerta siihen suuhtaan, että olen saanut vähemmän kuin mihin minulla olisi oikeus. Pelkään, että kyse on joissakin kunnissa suoranaisesta ohjeistuksesta. Kunta säästää, jos oikeus ei toteudu.

Laskelmissa on esimerkiksi laskettu samoja tuloja kahteen kertaan: minulta on pahimmiltaan vähennety 300 euroa, koska olen toimittanut sekä palkkakuitin että tilitiedot: molemmissa lukee 300 euroa tuloa, joten toimeentulotuestani on peräkkäisinä kuukausina vähennetty kahteen kertaan tuo 300 euroa, koska tiliote on esimerkiksi tammikuulta ja palkkakuitti helmikuulta.

Edellisellä kerralla tuplasti on laskettu veronpalautukset. Olen hakenut tammikuulle toimeentulotukea, joten joulukuussa saamani 250 euron veronpalautus on laskettu ensin joulukuun tuloksi, koska se näkyy joulukuun tiliotteessa. Huomasin kuitenkin, että sama veronpalautus on vähennetty myös tammikuun laskelmassa, joten tein palautteen.

Tämä kuulostaa vainoharhaiselta ja kenties kyse on sattumasta, mutta kuulun siihen pieneen vähemmistöön, jolla on pokkaa soittaa tai lähettää kirjeitä, jos on aihetta vaatia oikaisua. Olen ollut asiallinen ja minua on kohdeltu asiallisesti sen jälkeen, kun olen osoittanut virheet. En vain ymmärrä miten niitä virheitä sattuu niin helposti ja toistuvasti juuri kaikkein hädänalaisimpien kohdalle. Tässä olisi hyvä tutkimuksen aihe jollekin opiskelijalle, jos hän vain saa käsiinsä ihmisten laskelmia. En tiedä onko olemassa mitään sisäistä valvontamekanismia tai virkamiestä, jonka tehtävä on tutkia kuntien toimeentulotuen myöntöperusteiden oikeudellisuutta.


TOIMEENTULOTUELLA ASUVAN ON OPITTAVA KAIKKI NIKSIT JOTTA HÄN VOISI SAADA PENNIÄKÄÄN

Toimeentulotuen laskemisperusteet on yleensä äärimmäisen tarkka tuntea, jotta voisi saada lähellekään lain määrittämän määrän.

Ensinnäkin kaikkien sukulaisten ja ystävien kanssa on tehtävä selväksi, että mitään rahaa ei makseta tilille. Jos esimerkiksi mummoni saa päähänsä, että äitini pitäisi saada lahja 50-vuotispäiviksi, ja hän siirtää tililleni 200 euroa ja sitten soittaa perään, että "Hei. Sinä kun asut Helsingissä niin käytkö ostamassa äidillesi sellaisen huivn Stockmannilta, jota mainostettiin lehdessä."

Tämän seurauksena olen totaalisen kusessa. Minulla on tililläni jonkun toisen lahjaan tarkoitettu raha, joka estää sen että saisin seuraavassa kuussa mitään toimeentulotukea.

Sääntö 1: Jokaiselle tutulle on tehtävä selväksi, ettei tilille saa laittaa yhtään mitään. Jos haluaa antaa lahjoja tai maksaa velkojaan, niin se täytyy hoitaa käteisellä.

Sääntö 2: Tilillä on myös oltava riittävästi rahaa maksujen maksamiseen tai olet kusessa.

Oletetaan, että nostan tililtäni 20 euroa ja huomaan, että siellä on 20 euroa liian vähän rahaa vuokraan ja puhelinlaskuun. Niinpä menen pankkiin ja palautan rahan tililleni. sitten maksan vuokran ja laskut.

Tämän seurauksena menetän 20 euroa, koska tililläni näkyy pankkitalletus, jota on mahdotonta osoittaa samaksi rahaksi, joka sieltä on hetkeä aiemmin nostettu. Seurauksena on, että saan seuraavassa kuussa 20 euroa vähemmän.

Sääntö 3: Jos olet pakotettu pikavippeihin, olet kusessa.

Sama epäoikeus pätee pikavippeihin. Jos toimeentulotuen käsittelyn viipyessä otan lainaa, maksan sillä laskuja ja sitten maksan lainan takaisin toimeentulotuella, siitä seuraa, että menetän seuraavassa kuussa saman suuruisen summan toimeentulotuesta. Saamani lainasumma tulkitaan tuloksi, mutta lainan maksua ei tulkita hyväksyttäväksi menoksi.

Sääntö 4: Kaikki rahaliikenne on saatanasta.

Jos vippaan kaverilleni rahaa ja hän maksaa sen takaisin, koko summa on menetetty. Jopa virheelliset palautukset liian suuresta maksusta voidaan katsoa tuloksi. Jos siis vahingossa naputtelen vuokraa maksaessani satasen liikaa, ja vuokranantaja maksaa satasen takaisin tililleni, se satanen on minulta pois.

Ehkä kaikkein julminta on se, että veronpalautukset lasketaan tuloksi, mutta mätkyjä ei lasketa hyväksyttäväksi menoksi.

Jos pariskunnan toinen osapuoli saa 500 euroa veronpalautusta ja toinen saa 1000 euroa mätkyjä, se tarkoittaa sitä, että siinä kuussa he menettävät 500 euroa ylimääräistä toimeentulotuesta, koska vain veronpalautus huomioidaan. Verottaja samaan aikaan vaatii heiltä 500 euroa, jota heillä ei ole varaa maksaa.

Samasta summasta veloitetaan kahteen kertaan, mutta joskus se on täysin laillista, ja se tekee kaikkein kipeintä. Köyhä tuntee olevansa lain ja oikeuden ulkopuolella.

PS.
Alussa mainitsin, ettei Facebookista löydy tukiryhmää toimeentulotuella eläville. Nyt löytyy.

PSS.
Julkaisin tämän kirjoituksen vahingossa vaikka piti laittaa varastoon odottamaan. Kartoitan vielä materiaalia "toimentulotuen hakijoiden tukiryhmään".

Tylsä otsikko: Positiivisuus ja menestyksen sosiaaliset reunaehdot

Positiivisen ajattelun ja optimismin on havaittu korreloivan elämässä menestymisen kanssa.

Osin tämä tietenkin selittyy sillä, että tarvitaan tiettyä valoisaa elämänuskoa, jotta aamulla on edes voimaa nousta vuoteesta ja avata ulko-ovi. Äärimmäisen kyyniset ja masentuneet ihmiset sabotoivat omat mahdollisuutensa sillä, että eivät osallistu elämäänsä.

Niinpä tilastollisesti positiivinen ajattelu on ihmiselle hyödyksi - kunhan se ei mene liialliseksi naiviudeksi, uhkarohkeudeksi, yli varojensa elämiseksi, varokeinojen laiminlymiseksi, sinisilmäisyydeksi tai muilla tavoin vaaranna henkilön terveyttä ja uskottavuutta.

Positiivisuuden vaikutusten ymmärtämisessä mennään yleisellä tasolla metsään hyvin tyypillisen lähtöoletuksen vuoksi. Positiivisuuden vaikutuksia arvoitaessa lähes aina katsotaan yksilöä ja mietitään miten yksilön positiivisuus vaikuttaa yksilöön itseensä - verenpaineen, parempien yöunien, liikunnan lisääntymisen ynnä muiden asioiden kautta.

Positiivisuudella nimittäin on eräs hyvin tärkeä sosiaalinen merkitys, jota ei huomaa ilman sosiologisempaa näkökulmaa. Positiivisuus auttaa yksilöä, koska rikkaat ja hyvinvoivat asuvat omassa turvallisessa kuplassaan ja tahtovat ympäröidä itsensä iloisella palveluskunnalla. Positiivisuus auttaa menestymään elämässä, koska se helpotta kohoamista leveästi hymyileviin seurapiireihin, joissa positiivisuutta arvostetaan, koska elämä on niin huoletonta ja kivaa.

Valtamedia heijastelee lähinnä hyvinvoivien ihmisten arkea, sillä ruudussa esiintyvät henkilöt eivät ole saaneet potkuja. Heillä on syytä hymyillä.

Verrattoman reippauden huomaa hyvin esimerkiksi katsellessaan aamutelevisiota, joka on suurin syy sille, miksi työttömät yleensä eivät herää varhain. He eivät kestä katsella julkisuudessä kylpevien symmetrisesti virnuilevia naamoja.

Vaihtoehto Ylen hymyilevälle eliitille

Eräs keskeinen perussuomalaisten suosion yksi syy on siinä, että persut eivät hymyile. Kyseessä on leimallisesti kärttyisten ja huonosti toimeentulevien puolue, joka valittaa kaikesta - etenkin saamastaan huomiosta.

Yrmeys on tarjonnut hyvän vaihtoehdon, mutta tulevaisuudessa voi hyvinkin käydä niin, että puolueen kansanedustajien tulotaso lisääntyessä rajusti he huomaavat olevansa taloudellisesti hyvinvoivia. Silloin heidän kasvoilleen ilmestyy leveä hymy ja he kadottavat aiemmat äänestäjänsä, jotka pettyvät edustajistonsa yhä vähenevän sapen ja hampaidenkiristelyjen määrään, vaikka mitään köyhien ongelmia ei ole edes oikaistu.

Vähävaraisuus ja hymyttömyys on ratkaistu vain niiden osalta, jotka saavat nauttia kansanedustajan eduista.

Olisi mielenkiintoista nähdä joskus pääkanavilla sellainen keskusteluohjelma, jonka koko tuotantoryhmä koostuisi vittumaisista ja äreistä ihmisistä, joiden mielipiteet olisivat kyynisiä.

Heillä voisi olla paljonkin annettavaa ihmiskunnalle. Heitä vain ei koskaan päästetä ruutuun, koska menestyvät ryhmät sosiaalisesti hylkivät ärripurreja, eivätkä kriittisesti ajattelevat ihmiset tule edes toistensa kanssa toimeen - koska kyseenalaistavat kaikki toistensa ajatukset.

Tällainen ohjelma täytyisi toisin sanoen suunnitella ja toteuttaa keinotekoisesti, seuraten tarkkaan määriteltyä käänteistä agendaa (yhteiskunnan parhaaksi), ja esitellä idea tuottajille leveä hymy suupielillä.

Jokaisen tärkeässä asemassa olevan henkilön tulot täytyisi lisäksi säilyttää nälkärajalla, jotta heidän negatiivisuutensa ei laantuisi. Jos yleisö rakastaisi ohjelmaa, siitä ei saisi kertoa tuotantotiimille.

Heidän vittumuksensa ei saisi menestyksen voimasta laimeta, jotta ohjelmat asenteet ja asiasisällöt kerrankin edustaisivat niitä, joilla todella on elämässään ongelmia.

Hymy on Vip-kortti eliittiklubille

Mikä sitten olisi tekohymyjen suunnitelmallisen karistamisen lopputulos?

Tietenkin se, että yhteiskuntamme kaikki ongelmat, kuten asunnottomuus, leipäjonot, työttömyys ynnä muut ratkaistaisiin, koska positiivisuuden vaatimus ei olisi estämässä asioiden aitoa käsittelyä.

Jokainen hyvävarainen kansanedustaja vastaa kyllä köyhyyttä koskeviin kysymyksiin kameroiden edessä, mutta seuraavana hetkenä positiivisuus ottaa heista taas vallan, eikä muiden eteen tapahdu mitään.

Positiiviset työskentelevät vain niiden kanssa, jotka myös ovat positiivisia. Muutoin positiivisuuden tunne laimenisi.

Yhdellä prosentilla valtion kokonaisvarallisuudesta ratkaistaisiin kaikki köyhyyden kärkiongelmat. Yhdellä prosentilla maailman varallisuudesta ratkaistaisiin kaikki maailman kärkiongelmat.

Niin ei koskaan tapahdu, koska positiiviset ovat ja pysyvät vallassa.

Väkinäinenkin hymy todella vaikuttaa ajatteluumme ja karistaa mielestämme huolet.

Siitä valitettavasti seuraa, että jos joku kriittisesti ajatteleva ja muiden ongelmista huolestunut henkilö ajattelee soluttautua eliittiin hymyilemällä, hän pian muuttuu itsekin huolettomaksi eliitin jäseneksi, sillä jo pelkkä ilon pakottaminen kasvoille häivyttää ihmisen mielestä kaikki muiden ongelmat.

Katso peiliin. Hymyile. Etkö huomaakin kuinka olosi heti paranee. Maailmassa on kaikki hyvin.

Paitsi että ei ole.

  

Tässä vaiheessa minun täytyy muistuttaa, ettei "positiivisuus" ole sama asia kuin "luottamus" tai "onnellisuus".

Kaikkein onnellisemmaksi ihmisen tekee tutkimusten mukaan toisten auttaminen. Menestyneen elämän salaisuus on myös yhteistyössä, mitä edistää keskinäisen luottamuksen ylläpitäminen ja usko muiden hyvyyteen.

Monesti ulkoisia positiivisuuden hyveitä ihaillaan juuri niissä piireissä, joissa pienikin epäilyksen ja surumielisyyden häivä uhkaa rikkoa luottamuksen hauraan illuusion.

Ihmiset eivät aidosti huomioi toisiaan, tai välitä toistensa mielipiteistä, joten he vain peittävät kaikki todelliset tunteensa hymyyn ja teeskentelevät, että kaikki on kunnossa.

Asiat eivät etene. Hymy täytyy aina pakottaa huulille, koska oikeasti ei aamulla tunnu siltä, että tekisi mieli pomppia ilosta.

Hymyssä ilmentyvät aikakautemme kauhut, eivät sen parhaat saavutukset

Filosofien ehkä tulisi käsitteellisesti erottaa aiempaa selkeämmin toisistaan myötätuntoisuus, iloisuus, positiivisuus, myönteisyys ynnä muut termit. Muutoin kevyen journalismin huoleton positiivisuuden kehuskelu jatkuu ilman mitään ihmeellisempiä tuloksia.

Kauhuelokuvissa positiivisuutta jo monesti käytetään ilmaisemaan, että kaikki ei ole hyvin. Liikaa hymyilevillä ihmisillä on salaisuuksia. Kenties he jo aivan pian paljastuvat murhaajiksi, avaruusolennoiksi tai roboteiksi.

Voisin analysoida ilmiötä vaikkapa Batmanin Jokerin kautta, mutta eiköhän asia jo tullut suhteellisen selväksi. Jokeri on aikamme amerikkalaisen tekovirnekulttuurin looginen ilmentymä.