Läsnäolotunnistin

Pitäisi olla -teema tekee paluun. Tässä sosiaalisia ja teknologisia innovaatioita esittelevässä artikkelisarjassa käyn tällä kertaa läpi kolme päräyttävää keksintöä.

Pikkujättiläisen vertailussa läsnäolotunnistimet:

UROSMAX 2200

YOGAHIPSTER 15

BUDHATECH 600

Markkinoilta löytyy jo suuri määrä ensimmäisen sukupolven läsnäolotunnistimia, mutta tunnetusti ne eivät vastaa lupauksiaan, vaan kykenevät rekisteröimään ainoastaan lämpöä tai fysikaalista liikettä.

Nyt vertailussa olevat toisen sukupolven laitteet pystyvät rekisteröimään aivosähkön vaihtelevia värähtelytaajuuksia ennennäkemättömän luotettavasti. Anturit ilmoittavat selkeästi milloin henkilö on läsnä ja milloin ei.

1.) Urosmax 2200 on täydellinen ratkaisu kaikkien vaimojen ja tyttöystävien tuntemaan ongelmaan. Laitteisto kiinnitetään miehen ranteeseen sekä otsaan, jonka jälkeen se ilmoittaa erilaisin äänimerkein ja valoin milloin tämä on siinä määrin läsnä, että kykenee vastaamaan yksinkertaisiin kysymyksiin.

Laitetta voi käyttää myös teini-ikäisiin lapsiin, jotka istuvat liikaa tietokoneen ääressä. Kaukosäätimen selkeät mittarit ilmoittavat tylsistymisen ja ärtyneisyyden tason, mikä helpottaa otollisen hetken ajoittamista esimerkiksi roskapussin viemisestä huomauttamiseen.

Laitteen mukana tulee myös tietokoneohjelma, joka tarkkailee viikottaisia keskittymis- ja läsnäolohuippuja. Ohjelmiston avulla on helppo suunnitella etukäteen ikävien asioiden esiintuomista. Jopa asperger tai ADD-tyypeillä on yleensä jokin vastaanottavaisempi viikonpäivä tai kellonaika, joka on hyvä oppia tuntemaan.


2.) YOGAHIPSTER 15X on kehitelty versio HipsterLUX 08-versiosta, jossa oli useita bugeja, sillä alkuperäistä laitetta kiirehdittiin markkinoille Läsnäolon voima -kirjan ollessa vielä kirjastojen lainauslistan kärjessä.

Yogahipster 15X antaa käyttäjälleen lieviä sähköiskuja aina kun hän vaipuu ajatuksiinsa, eikä tiedosta ympäristöään sekä lähimmäistensä tarvetta. Näiden sähköiskujen tiheyden sekä ankaruuden voi jatkuvaa mindfulness-tilaa tavoitteleva käyttäjä itse säätää. Laitteen avulla on mahdollista unohaa kaikki mennyt ja tuleva sekä täyttää arki puhtaalla hetkessä elämisen energialla.

VAROITUS: Helsingissä laitteen käyttämistä kannattaa säännöstellä, sillä muiden ihmisten kireyden tiedostaminen voi johtaa paniikkihäiriöön. Laitteen mukana tuleva ohjekirja kannattaa myös lukea huolella, sillä siinä esitellään yleisimmät defenssien ja lohduttavien fantasioiden hylkäämisestä aiheutuvat psykologiset stressitekijät.

3.) Buddhatech 600BC on läsnäolotunnistimista monimutkaisin ja vaativin. Sen avulla voi omaa läsnäoloaan paitsi määrällisesti lisätä, myös syventää ja täydellistää. Monet ihmiset, jotka ovat vuosien ajan yhdistänet tätä teknologiaa meditaatioon, ovat saavuttaneet lopullisen valaistumisen, muuttuneet valo-olennoiksi ja poistuneet suuren pamahduksen saattelemana olemassaolosta. Sitä ennen heidän astraalikehostaan säteilevä onnellistava lämpö on parantanut kaikki syöpäsairaat 10 kilometrin säteellä.

Vain muutamia kertoja läsnäolotunnistinta käyttäneet ihmiset ovat paljon aktiivikäyttäjiä huonommassa asemassa, sillä heidän empaattisuutensa on lisääntynyt siinä määrin, että se vaikeuttaa ympäröivän yhteiskunnan ahdasmielisyyden kestämistä.

Onkin suositeltavaa, että jos kukaan aikoo hankkia haltuunsa Buddhatech-läsnäolotunnistimen, hän tunnistaa myös sen lyhyen sekä pitkän tähtäimen seuraukset. Helpompaa on aloittaa läsnäoloharjoitukset Yogahipsterillä ja siirtyä kovempiin aineisiin vasta siinä tapauksessa, että tahtoo häipyä ilmaan vaikuttavassa kirkkaassa räjähdyksessä ja jättää jalkeensä ja paljon hyvinvointia sekä vihreän rikintuoksuisen pilven.

Jos sinua tämän esittelyn jälkeen kiinnostaa hankkia omaan käyttöösi läsnäolotunnistin, niin tässä muutama linkki hyvin varusteltuihin verkkokauppoihin:
http://www.taloon.com/lasnaolotunnistin-luxomat-pd3-1c-ap/S-3515018/dp

 http://hedtec.procus.fi/catalog/LÄSNÄOLOTUNNISTIMET_FIN

Luukku 15: Ateistien rikokset

Hallituksen viime aikaiset leikkaukset ovat palauttaneet uutisvirtaan teatteriohjaaja Esa Leskisen parin vuoden takaisen kirjoituksen taiteen merkityksestä tehokkuuden ja markkinavetoisen kilpailun vastavoimana:
http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta/

Kirjoitus on melko pitkä ja sisältää useita komeita kohtia. Kiinnitän siinä nyt kuitenkin huomioni vain yhteen juonteeseen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida tekstiä, vaan ainoastaan hyödyntää sitä ponnahduslautana toiseen aiheeseen. Suosittelen lukemaan jutun ihan erikseen.

"(Jumalan kuolema) aiheutti eräänlaisen kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajun heräämisen: yhä kasvavan kollektiivisen tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista. Liberalistinen yhteiskuntajärjestelmä rakentuu tämän kuolevaisuudentajun synnyttämälle yksilöistymiselle ja erillisyyden tunteelle."

Vaikka tekstin muut sivallukset markkinavoimien ideologista valtaa vastaan ovat varsin osuvia, jäin miettimään mikä todella on kuolevaisuuden ja kulutushysterian suhde. Amerikassa ateismia pidetään pahimpana syntinä ja samaan aikaan maa on kapitalismin soidunkantaja.

Aiemmin samana vuonna ilmestyi uutinen ateismin Yhdysvalloissa herättämästä epäluottamuksesta:

"...uskonnottomiksi itsensä luokitelleet pitkälti jakoivat samat mielipiteet uskonnollisten ihmisten kanssa. Gervais päätteli, että sen enempää uskovat kuin uskonnottomatkaan eivät luota ateisteihin, koska ihmisten yleisesti uskotaan käyttäytyvän paremmin, jos he kuvittelevat Jumalan tarkkailevan heitä."

Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Tietenkin se, mitä ihmiset uskovat ateisteista ja kristityistä on eri asia kuin miten ateistit tai kristityt todellisuudessa toimivat. Mielikuva tarkkailevan Jumalan suojelevasta vaikutuksesta voi kenties kääntyä myös itseään vastaan, jos siihen turvaudutaan liiaksi, eikä moraalia muilla tavoin vahvisteta. Onhan tutkimuksella osoitettu, että kristityt teinit tulevat raskaaksi sitä todennäköisemmin, mitä vahvempia siveyslupauksia he antavat.
nytimes.com/2009/religions-link-to-teen-pregnancy/
Jos teinit lupaavat pidättäytyä kaikesta seksistä ennen avioliittoa, he eivät kanna mukanaan kondomeja, eikä heillä usein myöskään ole ikäisilleen tyypillistä tietämystä seksistä ja ehkäisystä.

Yhdysvalloissa korrelaatio uskonnollisten osavaltioiden ja teiniraskauksien välillä on eritäin vahva:
www.livescience.com/teen-birth-rates-higher-highly-religious-states

Itse tulkitsen tilastoja myös siten, että seksuaalisuuden tabuluonne estää tietoisten kognitioiden kehittymisen, jolloin vaistot voivat ohjata käyttäytymistä vapaasti. Tämä kenties onkin tabujen varsinainen tehtävä; ne mahdollistavat juuri sen asian toteumisen, jonka ne kieltävät: sukupuoliyhteyden, sodankäynnin tai vaikkapa lihansyönnillä mässäilemisen.

Entä sitten rikollisuus? Ateismin vaaroista on trollattu myös Suomi24-ketjussa: suomi24.fi/ateistipropaganda-lisannyt-rikollisuutta
Luotettavia tilastoja on vaikea löytää, mutta ainakin epäluotettavien tilastojen valossa ateistit tekevät paljon vähemmän rikoksia kuin mitkään keskeiset uskontokunnat, jopa vähemmän kuin buddhalaiset.
www.patheos.com/what-percentage-of-prisoners-are-atheists-its-a-lot-smaller-than-we-ever-imagined/

Tilastovääristymä voi toki johtua myös siitä, ettei monikaan halua vankilaoloissa identifioitua ateistiksi, vaan pyrkii mitä pikimmin etsimään yhteisöllisyyden tukea jostakin ryhmästä. Vankilassa uskonnollisten narratiivien lohduttavat ulottuvuudet kenties myös itsessään saavat lisää arvoa?

Palaan vielä alkuperäiseen lainaukseen:

"...tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista."

Tällaiset eksistentialistiset tunnot leimaavat vahvasti 1900-lukua, mutta esiintyvätkö ne vain sattumalta historiassa rinnakkain globaalin markkinatalouden kanssa? Tilastojen valossa ateismi (tai uskonnottomuus) ei edes ole merkittävästi lisääntynyt, vaikka ateismilka onkin yhä enemmän avoimia äänenkannattajia, sen tähden ettei liberaaleissa valtioissa ketään suoraan rankaista hänen yksilöllisestä vakaumuksestaan.

Onko kuolemanjälkeisen elämän ja yhteisöllisyyden välillä mitään välttämätömtä loogista yhteyttä? Mistä juontuu ajatus, että ihminen olisi yksin, jos hän on kuolevainen? Mistä tällainen syntagma on peräisin - eikö päin vastoin kuolevaisuus olisi jotain, mikä meitä ihmisiä kykenee yhdistämään?

En puhu nyt vain Esa Leskisen kirjoituksesta. Olen kohdannut tämän saman ajatuksen jo usein aiemminkin.

Kenties syntagma perustuu hätiköintiin, joka on muodoltaa oikaistu: A - B - C ketju lyhennetään muotoon A - C.

Jos A on "Jumalan kuolema" ja C on "yksinäisyys", olisiko ketjusta kadonnut B sitten "toivottomuus" tai "ahdistus".

Ainakin ahdistus ja toivottomuus saavat meidät tuntemaan itsemme yksinäisiksi. Ne myös herkästi edistävät meidän yksinäisyyttämme, koska emme hakeudu muiden joukkoon tai koska muut eivät innostu alakuloisesta seurastamme.

Ihaa-aasi asuu yksin suolla.

Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki siitä, miten jokin psykologinen päättelyketju tai omaan kokemukseen perustuva intuitio lyhenee metafyysiseksi syntagmaksi.

Jos me kuitenkin palaamme vielä lähemmäs ihmiselämän konkretiaa, voimme kenties huomata, että ateismin on yhteydessä yksinäisyyteen sitä kautta, että ateisteja on niin hemmetin vähän suhteessa kristittyihin. Ateistit ovat kulttuurisesti marginaalisessa asemassa. Heillä ei ole mahdollisuus juhlistaa omia arvojaan kansallisten juhlapyhien ja perinteiden muodossa.

Ateisti mököttää yksin, koska häneltä puuttuu ystävä, toinen ateisti. Vielä toistaiseksi ateistit lisäksi koostuvat liiankin usein kriittisistä vastaanhangottelijoista. He ovat jo luonteeltaan eripuraisia. Ateistit lisäksi usein julistavat mielipiteitään tietyllä altavastaajan äkäisyydellä, mikä entisestään lisää valtaväestön mielikuvaa siitä, että he ovat antisosiaalisia - mikä puolestaan on Yhdysvalloissa liki pitäen sama asia kuin rikollisuus:

criminal tendency = antisocial behaviour.

Siksihän noitiakin aikoinaan poltettiin. He elivät omassa mökissään kaukana asutuksen laitamilla. He eivät kuuluneet joukkoon.

Ehkä samasta syystä rikkaudet tuottavat katkeruutta ja ideologisia vääristymiä. Rikkaat kokevat kaikkina aikoina joutuneensa marginaaliin, ja vieraantuneensa yhteisöllisyydestä, koska kulttuuria ei räätälöidä heidän tarpeisiin (eli narratiivit eivät tulkitse heidän omimpia kokemuksiaan) ja heidän mielessään kehkeytyy vainoharhaisia ajatuksia vallankumouksesta.

Tästäkin aukenee toinen syntagma, jota Esa Leskinen kenties on alitajuisesti hahmotellut: Ateismi, yksinäisyys, yksinäisyys, kapitalismi.

Kolme apinaa - paluu viisauden lähteelle

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja symbolisten kompostien tonkimista kulttuurimme takapihalla.

Blogini alkuvaiheissa julkaisin tarinan Kolmesta viisaasta apinasta. Kukaan ei ole kommentoinut kirjoitusta, mutta sillä on tähän mennessä eniten lukijoita koko Pikkujättiläisen historiassa. Lukijoita kertyy tasaiseen tahtiin, joten olen päätellyt suosion perustuvan pelkästään siihen, että sanaparia googletetaan ahkerasti. "kolme apinaa, kolme apinaa..."

Todennäköisesti useimmat lukijat etsivät vain kuvaa kolmesta apinasta, jonka voisivat liittää johonkin keskusteluketjuun ilmentämään jonkin henkilön tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Omassa periamerikkalaisessa kulttuuripiirissämme kolmen apinan meemissä näyttäisi olevan kyse esimerkiksi siitä, että muiden kohdatessa ongelmia käännetään vain päätä toiseen suuntaan:

"In the Western world both the proverb and the image are often used to refer to a lack of moral responsibility.." https://en.wikipedia.org/wiki/Three_wise_monkeys

Alkuperäisessä postauksestani löytyvän tarinan kolmesta apinasta olin kehitellyt omasta päästäni, mutta se perustui kuitenkin mielikuviin, joita olin rekonstruoinut zenbuddhalaisesta kirjallisuudesta. Japanissa viisaus "see no evil" tai ainakin jokin sen variaatiot saattavat esiintyä ilman mitään hassuja apinoita. Usein näissä opetuksissa ajatus liitetään karman käsitteeseen, mitä tulen käsittelemään myöhemmin.

Oma viittaukseni Laotseen ja Kungfutseen olivat vain osa suurta vitsiä, jota ilmeisesti kovin moni ei tajunnut. Syytän siitä vain itseäni, sillä muinainen kirjoitukseni ei klikkauksistaan huolimatta ole kovin hääppöinen. Siinä on aivan liikaa turhaa löpinää ennen kuin päästään itse asiaan - ja kenties syyllistyn siihen nytkin.

Oheisista kuvista voi havaita, että kolmea apinaa käytetään lännessä lähinnä pilkkaamisen apuvälineenä. Apinat ymmärretään tyhmiksi tai hassunkurisiksi. Ne eivät tahdo tiedostaa ongelmiaan tai kuulla itsestään mitään negatiivista.

Hikipedia esimerkiksi toteaa, että:

"Mizaru on apina, joka peittää silmänsä. Hän kuvaa facepalmin hyvettä."

Ajatukset "pahuudesta" legitimoivat pahuutta

Itämaisessa henkisessä traditiossa pahuuden tunnustamisesta kieltäytymisellä on kuitenkin paljon syvällisempiä merkityksiä, joita myös yritin tavoittaa sekavassa tarinassani.

Ensinnäkin ihmisten tai ilmiöiden tulkitseminen pahoiksi herättää meissä pelkoa ja pelko herättää vihaa.

Kenties onnistuneimman länsimaisen tulkinnan kolmen apinan opetuksesta muotoilee Star Warsin jedimestari Yoda:

"Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Luke kieltäytyy näkemästä omassa isässään pahaa, ja lopulta sinnikkään sydämeen vetoamisen kautta hän onnistuu pelastamaan hänet voiman pimeästä puolelta. Yhtä hyvin Luke olisi voinut hokea itselleen: "See no evil, see no evil..."

Kun määrittelemme ihmisten toimet pahoiksi, meissä myös herkästi herää halu korjata vääryyksiä oman käden oikeudella ja toisilla vääryyksillä. Pahuuden näkeminen voi siis hyvinkin suoraviivaisesti johtaa konfliktien kärjistymiseen, leirien pystyttämiseen ja avoimeen väkivaltaan.

Vaikka selityksessä nyt uhkaavat mennä puurot sekaisin, voidaan kehoitus See no evil tulkita myös useiden Jeesuksen oppien mukaiseksi:

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi." 

"Älä tuomitse muita, ettei sinua tuomittaisi." 

"Älä vastusta pahaa pahalla." jne.

Elämänviisaudet ovat usein ajattomia, eivätkä niitä sido valtiolliset rajat. Kun emme näe pahaa, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että me emme suostu tekemään nopeita johtopäätöksiä jonkun syyllisyydestä pelkkien kevyiden todisteiden valossa, emme salli itsemme vaipua pyhän raivon valtaan ja pahenna asiaa puhumalla kaikille siitä, miten pahoja joku on meille tehnyt.

Kolme apinaa ja karma

Karmaa olen viime aikoina käsitellyt valitettavan vähän, sillä siihen liittyy niin paljon psykologista viisautta, joka vasta viime aikoina on noussut keskustelun aiheeksi lännessä. Karman laista vapautuminen voidaan ensinnäkin ymmärtää juuri pyrkimykseksi irtautua pitkään jatkuneesta paskarallista, jossa ongelmia vain sysätään itse heikommille. Me vapaudumme kärsimyksen ketjusta, kun kieltäydymme osallistumasta toimintaan, joka tuottaa kärsimystä.

Kolmen apinan tapauksessa karman käsite kuitenkin tavoittaa aivan toisen ilmikentän, joka on aivan yhtä vähän yliluonnollista alkuperää kuin mitä kuvailin edellä. See no evil ei tarkoita suinkaan sitä, että peittäisimme silmämme, kuten kuvien apinat tekevät, vaan että emme kuvittelisi asioiden johtavan huonoon lopputulokseen ennen kuin olemme yrittäneetkään.

Karmaan liittyy mystiikalla hämärretty, mutta varsin realistinen ajatus siitä, että ajatuksemme ja sanamme tuottavat asiat todeksi. Kun me kadotamme luottamuksemme muiden ihmisten hyvyyteen ja arastelemmme yhteistyötä, me tulemme tuottaneeksi itsellemme ja muille paljon enemmän pahaa kuin jos luottaisimme asioiden järjestymiseen.

Yhteistoiminta edellyttää kompromisseja ja anteeksiantoa. Jos sitkeästi takerrumme mielikuvaamme pahuudesta, ei sovitteluun koskaan päästä.

Apinoihin liittyvästä mielikuvasta on vaikea irtautua, sillä meemien elämää ei oikein kyetä kontrolloimaan suunnitellusti.

Ehkä apinat voitaisiin kokonaan unohtaa ja muotoilla ajatus uudelleen jotenkin tähän tyyliin:

Älä muistele kohtaamiasi vääryyksiä, 

älä keskitä ajatuksiasi vain ongelmiin, 

älä kuvittele että epäonnistut kaikessa 

tai odota muilta pelkkää petollisuutta

Me vapautamme itsemme syyn ja seurauksen ketjusta, kun tunnistamme itsessämme ne psykologiset laukaisijat, joiden kautta heräävät alkukantaiset pelot, kunnes lopulta kadotamme kontrollin.

Meidänkin ajassamme jatkuvat negatiiviset uutiset ja juorut vastapuolen tyhmyydestä ja pahuudesta - mikä hyvänsä koettu vastapuolemme sitten onkaan - ylläpitävät jatkuvasti kiihtyvää eripuran ja kyräilyn ilmapiiriä, joka siellä täällä purkautuu esiin yksittäisten ryhmien typerehtimisenä.

Parasta kaikille voisi olla se, jos opettelisimme vanhoja sivistyselämän tapoja, ja kieltäytyisimme pystyttämästä olkinukkeja ja mustamaalaamasta ihmisiä, joita hädin tuskin tunnemme.

Älä puhu muiden pahuudesta, jos sinulla ei ole kiistattomia näyttäjö. Älä silloinkaan puhu "pahuudesta", vaan tietämättömyydestä, heikkoudesta, erehdyksistä. Älä leimaa ihmistä pahaksi, jotta hänen pahuudestaan ei tulisi pysyvä tila. Korjaa rauhallisesti väärät käsitykset, ole pitkämielinen - hieno sana, eikö - ja anna anteeksi.

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että voimattomana katselemme sivusta. Emme kauaa katsele pahaa, koska pistämme sille heti stopin.

Tarkoituksenmukainen vapaudenriisto (eli tähtäimenä putkijuoksuyhteiskunta?)

Vapauden paradoksit: Luonnollisuudesta ja vapaaehtoisista rajoituksista.

Määritelmiä on monia, mutta yksi mahdollinen tapa erottaa toisistaan taide, viihde tai sivistys riippuu suhtautumisesta luonnollisiin haluihin. Monesti luonnollisuus koetaan viihteessä positiiviseksi asiaksi, kun taas sivistysen kantilta se nähdään likaiseksi tai vähintään epäilyttäväksi. Taiteilijat joutuvat tavalla tai toisella käsittelemään tätä ristiriitaa, sillä ihmiselle on usein luonnollista olla itsekäs, ahne, ennakkoluuloinen tai laiska. Myös köyhyys, sairaus ja kuolema ovat mitä luonnollisempia asioita, joiden olemassaoloa taiteilija ei voi sivuuttaa.

Itse en siis haluaisi määritellä taidetta niinkään viihteen vastavoimaksi, vaan hyvä taide sisältää samaan aikaan sekä aistillisesti vetovoimaisia ja suorastaan kiihottavia elementtejä, että kasvattavia ja sivistäviä oivalluksia. Joskus ihmistä kasvattaa jo pelkästään se, että hän saa haluamansa ja huomaa sen tyhjyyden.

Elämämme missä tahansa kulttuurissa on tasapainottelua luonnollisuuden sekä normatiivisen kurin välillä. Ihmiselle on myös luonnollista määritellä ja omaksua sääntöjä. Olenkin joskus aiemmassa kirjoituksessani jo todennut, että ihminen on eläin, jolle on luontevaa käyttäytyä epäluonnollisesti ja joka hyvin luonteekkaasti toimii omaa luontoaan vastaan.

Tämä sama ristiriita korostuu vahvasti taolaisuudessa, johon myös kung-fu monilta osin perustuu. Asiat eivät kuitenkaan ole mustavalkoisesti joko tai. Päämääränä eivät ole erottelut, vaan synteesit. Ihminen voi harjoittelun avulla muuntaa keinotekoisia ja jopa aluksi mahdottomalta tuntuvia taitoja itselleen täysin luonnollisiksi. Lopulta me toteutamme kulttuuria ikään kuin reagoisimme täysin vaistonvaraisesti, mistä taolaiset käyttävät nimitystä wu-wei.

Helpoiten tämän ilmiön voi kokea esimerkiksi autoa ajaessaan, kun vaipuu ajatuksiinsa ja yhtäkkiä huomaa olevansa perillä, vaikka ei ole moniin minuutteihin tiedostanut edes ajavansa autoa. Vastaavasti joku saattaa puhelimessa keskustellessaan samaan aikaan raapustaa paperille piirrosta, jota hän sitten puhelun jälkeen ihmettelee - kuin se olisi maagisesti ilmestynyt siihen tyhjästä. Aivomme oppivat lukuisten toistojen kautta toimimaan lähes automaattisesti.

Tärkeintä keinotekoisissa rajoituksissa ja harjoituksissa on sääntöjen (tai säätöjen) tarkoituksenmukaisuus. Yleensä opiskelija suhtautuu kiitollisesti ankaraankin koulutukseen, jos hän kokee sen aikana oppineensa jotakin, mistä aidosti on hyötyä joko työelämässä tai elämänhallinnassa.

Suuri kysymys nykyajassa onkin, millaiselle kehittävälle pakkovallalle meidän tulisi antautua ja omistautua? Etenkin liberalistisessa yhteiskunnassa eläminen vaatii määrätietoisuutta ja itsekuria, joka täytyy omaksua kasvatuksen kautta. Myös vapauttamme lisäävä tekniikka itse asiassa vain lisää hyödyttömien mielitekojen mahdollisuuksia tarkoituksenmukaisten prosessien kärsiessä. Vapaus syödä herkkuja muuttuu yllättäen vapauden rajoitteeksi, kun emme jaksa nousta sohvalta tai kävellä portaita.

Epämukavuuksien satumaa

Vaihtoehtojen silkka lukumäärä vaikeuttaa keskittymistä oleelliseen, mistä syystä monet vapauden ammattilaiset täysin tietoisesti luovat itselleen teknologisia tai ajankäytöllisiä rajoituksia.

NYT: Tämä mies menee "vankeuteen" saadakseen työnsä tehtyä, ja suosittelee sitä kaikille suomalaisille 

http://nyt.fi/a1305959694520

Kyse on tietenkin residenssistä, jota hengellisyyden etsijät tai luovan työn tekijät ovat iät ajan hyödyntäneet edistääkseen työrauhaa ja keskittymiskykyä.

Leirikeskuksessa ei ole internetiä.
Ei älypuhelimia.
Ei musiikkilaitteita.
Ei mitään häiriötekijöitä.
"Me eletään niin hektisessä maailmassa, että pitää suostua menemään vankilaan, jotta voisi keskittyä johonkin asiaan kunnolla", Saarakkala sanoo ja naurahtaa.

Jotkut tarvitsevat rajoitteiden lisääntymistä, jotta voisivat kääntää vaihtoehtoja vertailevan ja leikkisän moodin kovaksi tekemiseksi.

Toiset taas samaan aikaan kaipaavat eristäytymistä päästäkseen eroon kovista paineista ja tunteakseen itsensä hetken ajaksi irralliseksi velvoitteista.

http://www.talouselama.fi/uutiset/erikoinen+ilmio+stressaantuneet+liikemiehet+menevat+vapaaehtoisesti+vankilaan+rentoutumaan/a2246350

"Etelä-Koreassa stressaantuneet liikemiehet voivat lukita itsensä kahdeksi vuorokaudeksi vankiselliin rentoutumista varten..."

Vapauden ja vaihdottomuuden on pitkään ajateltu olevan toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja - ehkä liittyen kylmän sodan vastakkainasetteluihin - mutta nykyään olemme siirtymässä eräänlaisen matavapauden aikakaudelle, jolloin ihmiset saavat päivästä tai mielentilasta riippuen valita ovatko he vapaita vai soveltavatko elämäänsä tiettyjä rajoitteita.

Vapaushan on usein kaksisuuntainen sopimus sikäli, että jos päätämme yhteisesti, että Facebook on auki myös sunnuntaisin, se tarkoittaa sitä, ettemme edes sunnuntaina ole suojassa työelämämme velvollisuuksilta, koska pomo voi mikä päivä tahansa kuumottaa seuraavan tai edellisen viikon työkiireillä. Meidän on myös hyvin vaikea vapauttaa itseämme siltä tunteelta, ettemme voisi yrittää vielä enempää.

Joka hetki pelkäämme että jokin kokemus jää kokematta, jos emme säntää mahdollisuuksiemme perään. Mahdollisuus levätä tuntuu vähemmän hohdokkaalta, vaikka se olisi omaksi parhaaksemme.

Jopa eteläkorealaisessa pakkorentoutumisen keskuksessa

"Asiakkaat saavat myös vilkaista älypuhelimiaan kerran päivässä hätätapauksen varalta."

Kirjoitin aiemmin myös siitä, miten vaarini ei aikoinaan halunnut, että kesämökille asennettaisiin puhelinta, koska hän tiesi että puhelimen avulla hänet olisi tavoitettavissa työasioissa. Hänen lapsensa, eli oma isäni ei ehkä aikoinaan ymmärtänyt, miksi piti niin vimmaisesti vastustaa teknologiaa ja ajan muuttumista, mutta minä elän taas sellaisessa maailmassa, jossa paremmin tajuan mitä vaari ajoi takaa. Kyse ei ollut rahasta tai tekniikasta, vaan lomapäivien pyhittämisestä.

Jos luulemme, että teemme mökistä viihtyisämmän muuttamalla sen kakkosasunnoksi kaikkine mukavuuksineen, häivytämme samalla sen kallisarvoisen rajapinnan, joka muodostuu pyhän ja profaanin välille. Mökki järven rannalla lakkaa olemasta vaivalloisten pikku askareiden ja epämukavuuksien satumaa.

Vapaus taitona ja resurssina

Työelämän vapautuessa yhä useampi taiteilija, sisällöntuottaja ja freelancer-duunari joutuu opettelemaan elämistä sellaisessa vapaudessa, joka tuntuu ahdistavan monimutkaiselta ja vaativalta, eikä ollenkaan vastaa Hollywood-elokuvien lupaamaan sankarillisen suoraviivaista toiminnallisuutta.

Oikeistoliberaalit valittavat, että yhteiskunnassamme on aivan liikaa säädöksiä ja normeja, vaikka todellisuudessa niiden syynä on juuri vapauden lisääntyminen - ja vapauksien lisääminen tulee vain lisäämään säätöä sekä yksityiselämässä että byrokratiassa.

Oletetaan esimerkiksi junaverkko, jossa Helsingistä on mahdollista matkustaa vain Tampereella tai Turkuun. Juna-asema on tällöin helppo suunnitella yksinkertaiseksi. Tuolta laiturilta pääset Turkuun ja tuolta Tampereelle.

Kun verkon vaihtoehdot, eli matkustamisen vapaus lisääntyy, siitä väistämättä seuraa monimutkaistumista, eli aikataululistat ja lähtölauturit on vaikeampi hahmottaa - etenkin, jos matkustajat haluavat säilyttää itsenäisyytensä myös matkan suunnittelussa. Kun myös vastuu, eli vapaus lipun ostamisesta siirretään matkustajille itselleen, on seurauksena koko joukko stressaavia valintatilanteita, josta on seurauksena otsalohkossa tykyttävää valintaväsymystä. Lähtöjäkin on lukumäärällisesti enemmän, samoin hintatarjouksia ja maksuvaihtoehtoja, joten ensikertalaiselle vapaus näyttäytyy pelottavalta.

Normatiivinen yhteiskunta on kuin vahvasti automatisoitu sähköauto, jonka konepellin taakse kaikki johdot on piilotettu. Näkyvissä on vain pari hassua nappulaa, koska systeemi perustuu enemmänkin luottamukseen kuin vaihtoehtojen runsauteen. Vapaa yhteiskunta muistuttaa enemmän lentokoneen ohjaimistoa. Me anelemme yhä vain lisää vapautta, mutta samaan aikaan harva jaksaa pelejä, joissa on runsaasti mikromanagerointia.

Tietokonepelien suosiosta voimme päätellä, että useimmat ihmiset suosivat melko autoritaarisesti ohjattuja putkijuoksuja, jossa vaihtoehtoja on hyvin rajallinen määrä ja selostaja (välianimaatiot) tai matkanjohtaja (kertoja, opasteet) huolehtii etenemisestä. Tietokonepelit ovat eräänlainen jättiläismäinen ihmisluonnon koelaoratorio, jossa ehkä selvitetään myös suurinta onnellisuutta tuottavan yhteiskunnan salaisuuksia.

Siinä yhteiskunnassa ei näyttäisi olevan kovinkaan paljon valikkoja. Monille on myös tärkeintä saada kokea sama peli aivan samalla tavoin edettynä kuin kaikki muutkin ihmiset - samaan aikaan, kun peli on uusi ja kaikki vielä hypettävät sitä. Tärkeämpää on yhteenkuuluvaisuuden tunne ja kokemus saavutuksista kuin haaksirikko vapauden tuntemattomalle rannalle. Myös haasteiden vaatimustason on syytä olla sopivan matala, jotta casual player ei tuskastu.

On päräyttävää miettiä esimerkiksi seuraavaa postausta koulutuksen, työelämän tai koko yhteiskunnan näkökulmasta.

http://www.ign.com/boards/threads/linear-vs-sandbox-games.452888611/

I've played a number of linear shooters over the years which I have enjoyed immensely. Most notably...

Half-Life (pc)
Half-Life 2(pc)
Max Payne 1 & 2 (pc)
No One Lives Forever 1 & 2 (pc)
Red Faction 1 (pc)
Halo 4 (xbox)
Black Ops 2 (xbox)

I've tried a handful of games which are "open world" or sandbox games including Far Cry 1 (PC), Far Cry 2 (xbox), Red Dead Redemption (xbox) to name a few.

I find I much more enjoy the linear games. I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games. I like being able to play through the story as it was intended to be told. I find the only way to successfully do this is with a very well written linear game.

Half-Life really set the bar high for me 15 years ago and is a great example of a linear game done perfectly.

So that leaves the question... which is the more enjoyable and why? Seems like a lot of game reviewers prefer the open world games. I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do.

Nostan esiin kolme kohtaa:
1.) I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games.

Myös todellisuudessa meidät voi vallata tunne, että pitäisi selkeämmin tietää mitä seuraavaksi - aika on koko ajan vähissä ja missaamme mahdollisuutemme, jos haahuilemme minne sattuu.

2.) I like being able to play through the story as it was intended to be told

"...as it was intended to be told" on lause, jonka usein kuulee myös taiteen ja runouden yhteydessä. Kuinka tätä tulisi tulkita? Mikä on elämäni oikea ja virallinen merkitys? Liika vapaus muuttuu helposti eksistentialistiseksi ahdistukseksi siitä, että olemme jotenkin kadottaneet asioiden alkuperäisen ja todellisen merkityksen.

3.) I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do. 

"...I get so frustrated..." Mitäpä tähän sanoisi? Vapaus tuottaa monenlaista ahdistusta, eivätkä ihmiset pelkää myöntää sitä, kunhan kyse on jostain muusta kuin poliittisesta tai filosofisesta keskustelusta, jossa vapaus on korkein arvo ja sen kritisoiminen on ehdoton tabu.

Internet mahdollistaa asioista keskustelemisen aivan uudella tavalla, koska voimme ohittaa niin helposti keskustelukontekstin sisäänrakennetut normit ja etsiä yhteyksiä, joissa samat sanat tuottavat puolivahingossa rehellisempiä mielipiteenilmauksia, joihin kylmän sodan rintamalinjat eivät enää ulota pakkovaltaansa.

Tietokonepelit ehkä tulevat aikaa myöten paljastamaan, millä tavoin koululaitoksen kepit ja porkkanat on suunniteltava, jotta pelaajat saataisiin tehokkaimmin koukutettua itsensä kehittämiseen.

On kuitenkin tarpeellista samaan aikaan myös kehittää vapauden käsitteistöä. Me tarvitsemme uutta sanastoa sekä nykyistä monimutkaisempia filosofisia erotteluja, jotta voisimme ymmärtää millainen vapaus on meille hyväksi ja millainen vapaus tuottaa vain ahdistusta - joka aikaa myöten voi luoda kasvuedellytyksiä monenlaiselle vapautta kaventavalle ääriajattelulle, kuten nationalismille ja kiihkouskonnoille.

Tarvitaan kehittyneitä vapaustaitoja, jotta yhä useammat osaisivat vaatia parempaa vapautta ja tuntea olonsa kotoisaksi vaihtoehtojen paljoudessa. Valitettavasti vapauksiemme jalostaminen tulee vaatimaan meiltä entistä enemmän itsekuria ja fiksusti suunniteltuja normeja, jotka radikaalilla tavalla lisäävät vapauttamme, vaikka me aluksi taistelisimme niitä vastaan.

Huolettomuuden ammattilaiset

Ihmisen suurin huoli lienee jääminen kaikkea huolta vaille.

Vanhemmat tunnollisesti kantavat huolta omista lapsistaan, ja lapset varoitusten ja kehoitusten kautta oppivat sisäistämään mentaalisen äidin ja isän äänen. Myöhemmin elämässä tuo ääni huolellisesti jaksaa muistuttaa heitä siitä kammottavasta uhkakuvasta, että he saattaisivat laiminlyödä omasta itsestään huolehtimista.

Mitkä kammottavat vaarat heitä silloin uhkaisivatkaan sekä ulkoisesti että sisäisesti!

Taiteen ikuisuusongelmana on, että luovuus edellyttää tiettyä huolettomuutta - ja huolettomuus puolestaan tuottaa tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia - etenkin tulotason vinoutumista.

Taiteilijat ovat köyhä ammattikunta, koska he eivät kyllin hyvin "osaa huolehtia" omista tai yhteisistä oikeuksistaan.

Tiedämme, että naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa pitkälti vain siksi, että eivät vaadi itselleen rahakorvauksia samalla röyhkeydellä kuin miehet - jotka kilpailuhenkisyytensä lisäksi ovat taipuvaisia uskomaan suhteettoman paljon omiin kykyihinsä.

Taiteilijoiden sallitaan vaipua köyhyyteen kenties vain siitä syystä, että heidän uupumaton pyrkimyksensä huolettomuuteen saa muut ammattikunnat luulemaan, etteivät he tee työtä laisinkaan.

Suurella määrätietoisuudella kehitetyn huolettomuuden mantteli on erityisen raskas kantaa, ja se kuluttaa voimat niin täysin, etteivät taiteilijat enää työnsä ohessa jaksa nousta barrikaadeille ja vaatia itselleen kunnollista liksaa.

Kauanko runoilijoiden tulisi olla lakossa, ennen kuin koko muu yhteiskunta menisi sekasortoon ja vaatisi heitä palaamaan työnsä ääreen?

Kyllin luovaa huolettomuuden tilaa ei ole mahdollista tavoittaa laiskotellen. Ylevää päämäärää silmälläpitäen täytyy vaientaa superegon alaton höpöttely ja purkaa suuret määrät egon puolustuskeinoja - päästäen lopulta kokonaan irti siitä käsityksestä, että itsellä olisi merkitystä.

Taiteilijan on vuosikausien ajan harjoiteltava kurinalaista ja säännöllistä huolettomuutta muun muassa meditoiden ja lukemalla hengellistä self-help-kirjallisuutta.

Myös minä olen vaimentanut palkkaa vaativan egon vasta vuosien sinnikkäällä harjoittelulla, ja nyt kun viimeinkin olisin saavuttamassa kyllin kehittyneen huolettomuuden tilan, huomaan, ettei se ole mahdollista, koska minulla ei ole mitään säännöllisiä tuloja.

En kykene täysipainoisesti toteuttamaan työtäni taiteilijana, ellei yhteiskunta tarjoa huolettomuudelleni perusedellytyksiä.

Katson, että huolien minimoiminen on yksi työrauhan keskeisistä vaatimuksista - ja myös oman asiantuntijuuteni ydinaluetta. Ammattini on huolettomuus. Siitä minä kyllä osaisin luennoida ja piirtää ties minkälaisia ajatuskarttoja fläppitaululle - jos välittäisin huolehtia sellaisista silmänkääntötempuista.

Tulen joka tapauksessa jatkamaan taiteen tekemistä, sillä se on nykyään ainoa asia, josta osaan kantaa minkäänlaista huolta. Kun muita suruja ei ole, kykenen suurimpaan huolellisuuteen.

Zen-vitsi

On ollut muuttokiireitä, joten en ole ehtinyt moneen viikkoon päivittämään blogia.

Kaivelin tänään satunnaisia paperipinoja ja löysin lappusen, jolle olen joskus muinoin kirjoittanut keksimäni buddhalaisen koan-tyylisen vitsin. Läppä ei ole häävi, mutta näin se menee:

Lapamato sanoi toiselle:
"Hei. Kuulitko, että olemme saaneet kunnian asua Buddhassa? Vautsi miten hienoa!"

Toinen lapamato vastasi:
"Pah! Mitä se muka merkitsee? Kaikki jotka tunnen asuvat Buddhassa."

PS. Meinasin korjailla sitä muotoon "Melkein kaikki jotka tunnen asuvat Buddhassa."

PPS. Nyt muistan, että olen jo julkaissut tämän blogissa viime vuonna. Pää on onneksi yhtä laho kuin ennenkin. Jospa sitä ehtisi tällä viikolla oikein kirjoittamaankin jotakin.

Tyhjyyden monet kasvot

Länsimainen ja buddhalainen ”tyhjyyden” käsite eivät ole alkuunkaan sama asia – ja juuri siitä syystä meidän on tärkeä ymmärtää, millä tavoin ne puhuvat samasta asiasta. Kumpikaan ei liity tieteelliseen termiin ”tyhjyys”, minkä takia on tärkeä huomata näiden käsitteiden keskeiset yhtymäkohdat tieteeseen.

Buddha ei missään elämänsä vaiheessa ollut ateisti, eikä eksistentialisti. Sen tähden hän päätyi kieltämään Jumalan sekä sielun olemassaolon ja riutui koko nuoruutensa merkityksettömyyden tunteessa. Kun nuori länsimainen lukee Kierkegaardin kirjoituksia ja tunnistaa niissä itsensä, hän ei mitenkään voi seuraavaksi lukea buddhalaisia tekstejä ja kokea saaneensa samanlaista sielullista lääkitystä. Itä ja länsi eivät koskaan kohtaa. Ne kohtaavat vain monissa keskeisissä kysymyksissä.

Yhtymäkohtia ei ole. Jos et usko niin voit kysyä vaikka buddhalaiselta mestarilta tai länsimaiselta uskontotieteen professorilta. Hän saattaa hyvinkin sanoa, että yhtymäkohtia on runsaasti. Se taas johtuu siitä, että kyse on mielipiteestä – mikä puolestaan johtuu siitä, että kyse on moninaisuutta pelkistävästä tulkinnasta, oli mielessä sittten kyllä tai ei. Jo pelkästään Buddha on mielikuvituksen tuotetta. Niin vihjataan jo Timanttisutrassa – ja siitä syystä Timanttisutra on ehkäpä tärkein todiste buddhan opetusten vankasta totuudellisuudesta.

Buddha onnistui puhumaan totta olemalla tyhjä, mytologinen olento. Buddhan olemuksen tyhjyys sisältää suuren viisauden. Se kautta hän kykenee moniin nykyaikaisiin ihmeisiin ympäri maailmaa. Hän vakuuttaa meidät puhumalla tavalla, jolla Buddha ei olisi voinut puhua. Tuhannen vuoden kuluttua saatetaan jossain maailman kolkassa ajatella, että Buddha opetti meitä menemään kyykkyyn ja ylös 10.000 kertaa. Se on hyvinkin mahdollista, sillä jo tänään sen ajatellaan olevan keskeinen tie valaistumiseen.

On hyvä, että on olemassa kahdenlaista buddhalaisuutta. Ensinnäkin on jääräpäistä buddhalaisuutta, jossa Buddhan ajatellaan olleen juuri tietynlainen ja sanoneen tietyt sanat. Tiedetään jopa mitkä päivät viikosta Buddhan lapsuudenkodissa olivat hernekeittopäiviä. Sitä rataa.

Sitten on toisenlaista buddhalaisuutta, jossa ajatellaan, että Buddha on ihan vitun sama. Buddha voi olla lihava tai laiha, ihan sama. Tärkeintä on se, että me yritämme seurata hänen mytologista esimerkkiään – kuten me seuraamme vaikkapa Ihmemies MacGyverin esimerkkiä viisaudessa ja myötätunnossa. On yhdentekevää millainen Buddha oli, koska hän on kuollut. Hän on kuollut ja me elämme. Hän voi auttaa meitä, mutta me emme enää voi auttaa Buddhaa olemaan onnellinen... tai todellinen.

Saattaa kuulostaa siltä kuin minä kannattaisin jälkimmäistä käsitystä Buddhasta. Se ei pidä paikkaansa. Pidän hyvin tärkeän sitä, että jotkut huolehtivat traditiosta. Tekisin niin ehkä itsekin, mutta se ei sovi minun luonteelleni. Olen levoton ja sotkuinen ihminen. Saan päähänpistoja. Jos opettaja puhuu, saatan keskeyttää typerillä kysymyksillä. Voi olla etten kuuntele ollenkaan, sillä olen keskittynyt johonkin ihan muuhun.

Olen yrittänyt muuttua kepillä ja porkkanalla, mutta turhaan. Luonteeni on sillä tavoin perustavasti sivistymätön, ettei se opi kurinalaisuutta. En kunnioita lakia ja hyviä tapoja. Joskus saatan syyllistyä esimerkiksi avunantoon. Annan apua, jos joku tarvitsee. Sitä varten on poikettava kurssilta ja oltava valmis myöhästymään. Tiedän että opettaja raivostuu, mutta teen sen silti. En hyvyyttäni, vaan siksi että olin ainoa joka huomasi. Muut olivat keskittyneitä tunnin aiheeseen. Minä tunsin oloni ikävystyneeksi. Opetus eteni liian hitaasti. Kaipasin jännitystä. Katsoin ulos ja näin siellä maailman. Koin valaistumisen, koska matkan aikana en katsonut sinne minne piti. En pitänyt käsiäni vaunussa. En pitänyt turvavyötä kiinni. Kurkistelin yli kaiteen.

Ne sanovat, että valaistuminen on häiriö. Tai jos ei häiriö, niin ainakin häiriöksi. Valaistuminen ei kuulu viralliseen museokierrokseen, eikä siitä saa kurssipisteitä. Se ei kelpaa tekosyyksi:

- Miksi myöhastyit?
- Anteeksi opettaja! Olen myöhässä, koska koin matkalla mystisen kokemuksen ja näin kuinka keskellä talvea pilvet raottuivat ja puut puhkesivat väriloistoon. Kuulin kuinka itse kosmos kuiskasi minulle ja hetken ajan tunsin kuinka kaikki on yhtä.
- Hyvä että sentään tunnustit rehellisesti! Älä tee sitä toiste! Mene istumaan ja ole hiljaa!

Tiibetinbuddhalaisissa patsaissa kuvataan monta Taraa: esimerkiksi punainen, valkoinen ja vihreä. Yksi Tara istuu sievästi meditaatioasennossa ja istuu siinä vaikka hamaan loppuun, koska hän on patsas. Toinen patsaista on lähdössä ylös. Se on jo ojentanut toisen jalkansa. Sillä levoton jalka ja meno päällä. Vihreä Tara on valmis toimintaan, vähän kuin Greenpeacen aktivisti. Istuminen tuottaa vihreälle Taralle vaikeuksia, koska maailma kaipaa toimintaa. Kaikki olennot on pelastettava, heti!

Vihreä Tara ei ehdi istumaan kuin hetkeksi. Sitten täytyy taas lähteä pelastamaan maailmaa. 

Punainen Tara on innokas ja säpäkkä, eikä osaa keskittyä. Jos hän näkee perhosen, hän menee katsomaan lähemmäs. Valkoinen Tara vain istuu kiltisti aloillaan ja tekee niin kuin on käsketty.

Haluaisin huoneeseeni sellaisen Buddhan patsaan, jossa näkyisi vain tyhjä tyyny ja ehkä jalka, joka vilahtaa ovenraosta. Buddha on lähdössä johonkin, eikä kukaan tiedä minne. Ehkä hän on nähnyt hädänalaisia ja rynnännyt auttamaan - tai ehkä hänen vain pitää päästä vessaan.

Mainitsinko jo, että Tara on nainen, naispuolinen boddhisattva, valaistunut yli-ihminen tai vain henkisesti pitkälle edennyt henkilö, vannoutunu buddhan seuraaja – tulkinta riippuu taas siitä, haluammeko ymmärtää ”boddhisattvan” olevan vain tyhjä käsite.

Voimme tehdä samoin mille tahansa arvottavalle sanalle: esimerkiksi sanalle ”sankari”. Voimme löytää kaupungista satoja sankareita, jos etsimme arjen sankareita tai oman elämänsä sankareita. Jos etsimme sankaria, joka pukeutuu viittaan ja lentä, saatamme pettyä. Sankareita on useita, muutamia, ei yhtään. Kyse on siitä millaisessa maailmassa me haluamme elää?

Ehkä siksi voitaisiin puhua Buddhasta ja super-Buddhasta. Buddha eli joskus, opetti ja kuoli. Hänen elämänsä oli tavallisesta poikkeava, siitä ei ole epäilystäkään. Hän oli myös älykäs, viisas, karismaattinen ja sinnikäs. On meistä itsestämme kiinni, riittääkö meille tavallinen, jokseenkin täydellinen Buddha, vai etsimmekö super-Buddhaa. Miksi tavallinen Buddha ei riittäisi? Miksei meditaation harjoittamisen perusteena voisi olla elämän laadun parantuminen? Miksi hengellisen uteliaisuuden herättämiseksi tarvitaan lupaus maailmankaikkeuden salaisuuksien selvittämisestä, supervoimista ja ikuisesta elämästä?

Ylipäätään: miksi elämässä pitää saavuttaa kiistämätön onni? Eikö riitä se, että on suhteellisen mukavaa? Eikö yhden sanan päässä kiistämättömästä onnesta ole kiittämätön onni?

Punainen Tara ei ollenkaan malta istua. Tässä kuvassa hän tosin näyttää muutenkin aika vauhkolta.  Hän sähköistää koko huoneen.

Tyhjyys on ikävä aihepiiri, sillä kaiken aikaa se uhkaa murentaa sen tukevan kamaran, jolla seisomme. Tyhjyys syövyttää pyhät arvot aivan samalla tavoin kuin maalliset murheet.

Tyhjyys on buddhalaisuuden kuningasvesi, jolla testataan mikä on pysyvää ja mikä on harhaa. Siinä suhteessa tyhjyys on sukua tieteelle: se kysyy ja kyseenalaistaa, eikä pidä mitään pyhänä.

Tyhjyys on sukua myös kristinuskolle ja runoudelle. Tyhjyys on tunteena epätoivoinen ja puhdistava. Tyhjyys on luopumista ja nöyryyttä, antautumista tosiasioiden edessä.

Jeesus repi temppelin esiripun ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät, koska hän kohtasi temppelissä tyhjyyden. Ei hän nähnyt, että siellä asuisi Saatanaa, vain välinpitämättömyys. Häntä varmaankin kuvotti vallanpitäjien veltto ahneus ja kansan hyväuskoisuus.

Tyhjyys on pahimmillaan silloin, kun elämä on laimeaa ja intohimo kuollut. Ei ole vaarantunnetta, joka antaisi toivon. Tarinan mukaan Buddha kohtasi palatsinsa ulkopuolella sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että palatessaan kotiin, hän kohtasi siellä tyhjyyden. Kaikki hänen entisen elämänsä tukipilarit olivat luhistuneet.

Se oli rakentavaa tyhjyyttä, sillä hindulaisen ajattelun mukaan tyhjyydellä on juuri se voima: kuolemasta syntyy uutta elämää, ja tyhjentymisen kautta uusiutuvat myös ajatuksemme. Paradigmanvaihdos, huippukokemus, henkinen kriisi ja uskonnollinen herääminen – kovin länsimaisia sanoja.

Kun sanon, että kotiin palatessaan Buddha kohtasi palatsin tyhjyyden, käytän sanaa länsimaisessa merkityksessä. Kun nuoret miehet palasivat Ensimmäisen maailmansodan rintamalta, he olihan shokissa. Heidän elämänarvonsa olivat kokeneet kriisin. Aika oli taiteellisten ja filosofisten mullistusten kulta-aikaa.

Heitä odotti koti, joka tuntui vieraalta. He kirjoittivat romaaneja, joissa kuvasivat henkistä hätäänsä, sivullisuuden tunnettaan – sitä, ettei mikään tunnu miltään, sitä että sydämessä asuu tyhjyys.

He olivat surrealisteja, dadaisteja, eksistentialisteja. He jättivät jälkeensä paljon ahdistavia kuvia, mutta myös kehittivät uusia ajatuksia vanhan aikakauden raunioille.

Ensimmäinen aalto tyhjyyttä vastaan oli irrationaalinen. Unelmansa menettäneet sukupolvet tarrasivat helppoihin, kiihkeisiin ideologioihin. Vasta vietnamin sodasta palaavat nuoret, illuusionsa kadottaneet miehet saivat otteen elämästään. He löysivät jälleen Kafkan, Camus'n, Hemingwayn, Kierkegaardin ja Hessen. Heille oli luotu valmis pohja, eksistentialismin ja buddhalaisuuden toimesta.

Tyhjyys oli heille todellinen kokemus ja heitä auttoi se, että joku kirjoitti ahdistuksesta, olematta ahdistunut – kaikkensa menettämisestä, kuitenkaan menettämättä toivoa. Tyhjyydestä kertovien suurten romaanien pohjavire on loppujen lopuksi vatsin valoisa. Kirjat on kirjoitettu mullistamaan ja kyseenalaistamaan, mutta myös auttamaan taistelussa yksinäisyyttä ja kyynisyyttä vastaan. Pöytä oli tyhjennetty porvarillisista arvoista, jotta voisi syntyä jotakin uutta – jotakin vähemmän sokeaa kuin natsismi tai kommunismi.

Tarkoitukseni on sanoa, ettei buddhalaisten tarvitse opettaa meille länsimaisille, mitä tarkoittaa ”tyhjyys” - me tiedämme sen jo. Meidän on kuitenkin syytä varoa luulemasta itsestämme liikoja, vaikka olisimme jo lukiossa lukeneet läpi koko eksistentialistisen kirjaston.

Buddhalainen tyhjyys on yli tuhat vuotta vanha käsite – melkein yhtä vanha kuin Buddha itse – vain muutamia muutamia vuosisatoja nuorempi. Buddhalainen tyhjyysoppi on etupäässä Nagarjunan, buddhalaisen filosofin käsialaa, mutta sanalle keksitään kaiken aikaa uusia käyttötapoja mahayanabuddhalaisten keskuudessa. Termejä saa täsmentää ja vertauksia parennella.

Valkoinen Tara on turvallinen äitihahmo, varsinainen Madonna.

Seuraavissa osissa tarkastelen lähemmin buddhalaisen tyhjyys-käsitteen monia merkityksiä. Etäännymme kauas eksistentialismista, mutta emme koskaan ota siitä täydellista eroa. Emme myöskään välty kohtaamasta käsiterelativismia, nominalismia ja kristillista mystiikkaa. Varsinkin mestari Echart esittää tärkeää roolia.

Ihminen on tyhjä monesta asiasta, kuten Jumalan idea, josta voidaan puhua vain negatiivisin käsittein. Boddhisattvan lähimmäisenrakkautta ja Jumalan kohtaamista voidaan kumpaakin edistää samoin keinoin: tyhjentämällä mieli valmiista mielikuvista ja oivaltamalla, että me itse olemme tyhjiä erillisyydestä.

Mieli on tyhjä minästä, mutta se ei vielä tiedä sitä. Eikä ole ketään, joka sen tietäisi. Kun kaiken oppii pois, muodostuu kalloon, kalenteriin ja ylipäätään elämään sellaista vapaata tilaa, johon sitten Jumala sopii suit sait sutjahtamaan. Pyhä henki, dharma, what ever!

Ilo tulee ja valtaa tontin. Se on kuin rikkaruoho, joka täyttää tyhjän pihan. Ilosta ei tarvitse huolehtia. Ilo huolehtii itsestään, kunhan lakkaat sitä häiritsemästä. Buddhalainen ilo on vähän kuin Jeesus. Riittää että avaa sydämensä ja sanoo kyllä.

Neljäs mies

Upanisadien suomennosprojekti jatkuu taka-alalla, ja satupuu kukkii. Tällä kertaa pikkujättiläinen etsii autenttista Intiaa ällistyttävien vertauskuvien avulla... ja tämä tarina on tosi, kuten sanoo Tapio Rautavaara...

Buddhan puheille tuli mies, joka oli silminnähden hermostunut. Mies oli kuunnellut opetuspuheita takarivistä jo viikkojen ajan, ja nyt sisäinen ahdistus oli kasvanut kyllin suureksi, jotta hän uskalsi avata suunsa.

”Kuinka voisin muuttua ihmisenä?” mies kysyi. ”Olen elänyt koko elämäni ilman kunnianhimoa. Minulta puuttuu kaikki määrätietoisuus. Aina vain myötäilen muita, enkä osaa sanoa ei.”

”Miksi haluaisit muuttua?” Buddha sanoi. ”Passiivisuus on lahja. Sinua on siunattu taidolla sulautua massaan ja mennä muiden mukana.”

Mies näytti yllättyneeltä: ”Mutta... mutta minä olen kuunnellut sinua useiden viikkojen ajan, etkä ole koskaan ylistänyt sellaisia ominaisuuksia. En ole kuullut muidenkaan gurujen julistavan, että heikkotahtoisuus olisi hyve.”

Buddha vastasi: ”Ehkä kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä, ettei sitä muista erikseen edes mainita ääneen. Seikkailut, haasteet ja henkiset muutokset ovat niitä onnettomia varten, jotka ovat syystä tai toisesta eksyneet laumasta. Annas kun kerron sinulle pienen tarinan.”

Ja näin opetti Buddha:
Olipa kerran kolme kunnianhimoista miestä, jotka päättivät yhteistuumin kiivetä vuorelle. Heillä kullakin oli omat syynsä. Yksi tahtoi haastaa itsensä. Toinen tahtoi nähdä kauniit maisemat. Kolmas halusi saada hetken etäisyyttä vaimoonsa.

Matkalle lähti myös neljäs mies, mutta hänellä ei ollut mitään erikoisempaa syytä. Kaverit vain sattuivat pyytämään, eikä hän osannut sanoa ei.

Ensin kaikki meni hyvin. Sitten rinne jyrkentyi ja vain se, joka etsi fyysistä haastetta, halusi pitää yllä reippaan vauhdin. Hän oli sotilas ja luonteeltaan urheilullinen, mutta kahdella kaverilla ei ollut mitään kiirettä – työtä ja perhevelvollisuuksia paennut mies suorastaan laahusti, jotta retki kestäisi mahdollisimman kauan.

Kolmikko uhkasi riitautua, kun yksi koko ajan hoputti muita lopettamaan löysäilyn. Kaksi laiskuria pysyivät kuitenkin ruodussa, koska neljäs mies ei valittanut. Jos riuska ryhmänjohtaja käski reipastumaan, hän reipastui. Sen nähdessään muutkin tunsivat hieman häpeää veltosta asenteestaan ja paransivat tahtia.

Lopulta retkikunta saavutti vuoren huipun. Taiteilija, joka oli halunnut nähdä maiseman, alkoi heti tehdä luonnoksia vihkoonsa ja ylisti tilanteen poikkeuksellisuutta. Kaksi muuta miestä eivät olisi kauaa jaksaneet kuunnella hänen hehkutustaan, mutta neljäs mies kuunteli. Niinpä taiteilija jatkoi innokasta vuodatustaan – ja lopulta myös kaksi muuta jääräpäätä malttoivat hetkeksi jättää kiipeilyvarusteidensa säätämisen ja keskittyivät vain katselemaan.

Huippu oli saavutettu ennakoitua nopeammin, joten kolmas mies ehdotti, että he pidentäisivät retkeään: laskeutuisivat toista rinnettä ja kiertäisivät kotiin vaihtoehtoista reittiä. Sillä tavoin he saisivat viettää yhden päivän enemmän erossa tylsästä virasta ja nalkuttavasta puolisosta. (Kolmas mies ei todellisuudessa perustellut ehdotustaan juuri näillä sanoilla.)

Neljäs mies suostui heti. Muutkin kaksi olivat sopuisalla tuulella, joten matka jatkui. Lopulta kaikki neljä miestä kokivat huimia seikkailuja, löysivät merirosvojen aarteen ja oivalsivat elämän tarkoituksen.

”Sen pituinen se”, sanoi Buddha. ”Ymmärrätkö nyt, miksi maailmassa tarvitaan myös ihmisiä, joilla ei ole säkenöivää persoonallisuutta? Muiden myötäily on arvokas lahja.”

Myöhemmin samana iltana Buddha kertoi myös toisen vertauksen:
”Valaistuminen on hieman kuin tenniksen peluuta. Jos on vain kolme tyyppiä, niin ei voi pelata nelinpeliä. Sama ongelma, jos on vain kolme mailaa... tai jos kaikki pallot hukkuvat pöpelikköön.”

Seuraavana päivänä Buddha sanoi:
”Monet hienot oivallukset vain ilmaantuvat jostain, leijuvat hetken ilmassa ja sitten vaipuvat unohduksiin. Osaan lukea ja kirjoittaa, mutta voisiko joku muu toimia kirjurina – minä voin sitten vain keskittyä höpisemään, kuten ennenkin.”

Monta kättä nousi, mutta Buddha valitsi kirjurikseen sen miehen, joka teki aina kaiken mitä pyydettiin, eikä koskaan sanonut ei.

Siitä alkaen myötäilevä mies sai osakseen suurta kunnioitusta - ja kun Buddha kuoli, häneen suhtauduttiin kuin legendaarisen rokkibändin basistiin. Mies kirjoitti elämäkerran ja tienasi mukavasti tarkistaessaan dharman oikeaoppisuutta. Vaimo oli kaunis ja synnytti viisi poikaa. Perheessä vaimo määräsi kaapin paikan.

Tuima ja leikkisä

Buddha on eräänlainen mielikuvituksemme action-fuguuri. Hänestä ei ole säilynyt valokuvia, joten kukin kulttuuri on saanut muokata idolistaan omien haaveidensa täyttymyksen. Buddhan patsaat ovat kuin steroideja täyteen pumpattuja henkisten muskeleiden mannekiineja - idoleja ja ikoneja.

Jos buddhalaisuus olisi Suomessa suositumpaa, meilläkin olisi TV-shopin buddha.

Kuvien Buddha on askeettisen riutunut tai ylenpalttisen pullea. Hän on armoton kuin samurai tai leikkisä kuin lapsi. Hän on tuima, tyyni ja hymyilevä. Jokaiselle löytyy jotakin.

Buddha istuu tai makaa. Hänen ihonsa on maidonvalkea tai auringossa paahtunut. Hän on kaikkea mitä voit toivoa. Valitse vain hyllystä se mikä sinua eniten miellyttää. Buddhan saa kivisenä tai kultaisena makunsa mukaan. Buddha voi olla kulunut tai uutuuttaan kiiltelevä. Sammaltunut tai huolella hoidettu. Buddhan voi veistää vaikka valaanluista tai sarvikuonon sarvesta.

Pohjimmiltaan jokainen Buddha on tietenkin tyhjyyttä. Buddha on tyhjä merkityksistä, tyhjä vastauksista ja tyhjä vakavuudesta. Buddha on joustava. Hän mukautuu kunkin aikakauden haasteisiin.

Mielikuvamme Buddhasta ovat mielemme luomuksia, mutta tietyt puitteet säilyvät. Pysyvämmät buddhalaisuuden opetukset eivät sijaitse pyhissä kirjoituksissa vaan ihmisessä itsessään. Buddhan viesti piileskelee niissä ihmismielen rakenteissa, jotka metodi voi paljastaa.


Meditaatio on tutustumista oman mielen pohjattomaan kykyyn tuottaa bullshittiä. Puolet kaikesta siitä mitä Buddhasta sanotaan on osa sitä bullshittiä. Meditaatio on armoton metodi. Ennemmin tai myöhemmin se läimii poskille kaiken maailman Buddhan kauppiaita ja wannabe-buddhia. Jos meditaatio toimii, se opettaa ihmisen nauramaan Buddhalle. Silloin Buddha nauraa kanssamme.

Bangkokissa palvottiin kultaista avaruus-buddhaa jo ennen Tähtien sota -elokuvia.

Buddhan patsaista voi rakentaa kokonaisen yhteisön. Valaistumisen kylässä Tuima Buddha heristää sormea laiskanpullealle Makaavalle Buddhalle - joka vain nauraa röhöttää toisen vakavuudelle. Heitä ympäröi joukko keskittyneitä arhateja, jotka nyölkkäävät vuoroin ankaralle ja vuoroin löhöävälle Buddhalle.

Keskinäiseen kiistelyyn uppoutuneina kumpikaan opettavista Buddhista ei huomioi työhön uponnutta ahertavaa Buddhaa, joka siivoaa ja valmistaa ruokaa. Häntä auttaa kokonainen armeija boddhisattvoja.

Korokkeella istuu samadhiin vaipunut kirkkautta säteilevä Buddha. Hän pitää bodhisattvat kiireisinä, sillä he haluavat jonakin päivänä olla kuin hän. Siksi he tottelevat ahertavaa Buddhaa.

Mystinen, piirteiltään feminiininen Buddha.

Ahertavaa Buddhaa ei yhtään häiritse se, että hän ahertaa, sillä aikaa kun muut meditoivat tai meuhkaavat saavutuksistaan. Hän tiedostaa olevansa kaikki Buddhat. Hän on saavuttanut korkeimman samahdin, mutta todennut sen hyödyttömäksi. Pelkkä autuus ei täytä vatsaa. Ihminen ei elä yksin pyhästä hengestä.

Vaikka kaikki kuvaelman henkilöt ovat Buddhia, ei mikään ole muuttunut. Ihmisten roolit ovat samat kuin ennenkin. On johtajia ja palvelijoita. On työläisiä ja poliitikkoja, haaveilijoita ja opettajia. Muurahaisia erilaisissa rooleissaan. Kuten Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija toteaa:

"Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet."

Vaikka kaikki valaistuisivat, ihmisten yhteisö olisi yhä se mitä se on: erilaistumiseen ja yhteistyöhön perustuvaa joukkuetyötä. Yksittäisen ihmisen onnellisuus riippuu paljon siitä, löytääkö hän oman roolinsa ja yhteisön, jossa häntä arvostetaan. Pienen ihmisen tie alkaa oman voimattumuutensa hyväksymisestä. Kollektiivisesti voidaan rakentaa ehkä jopa sukupolvelta toiselle siirtyvää rauhaa. Mitään pysyvää ja helppoa autuutta ei kuitenkaan voi saavuttaa, sillä lapset syntyvät nollavuotiaina.

Samahdin tavoittelu on usein salaista haavetta siitä, että muut huomaisivat ja ottaisivat vakavasti. Valaistumisen sijaan tavoitellaan karismaattista hehkua tai jonkinlaista valaistumistodistusta. Nykyajan Buddha ei ehkä vastustaisi ajan muoti-ilmiöitä. Hän saattaisi jakaa halukkaille valaistumis-diplomin ja oppilaiksi kelpaisivat vain ne jotka todistuksista huolimatta jatkaisivat harjoittamista.

Paska vedonlyönti

"Fortat Strowski arveli, että Pascal aivan yksinkertaisesti oli keskenjättäjä."
- Valittujen Mietteiden saatesanoista.

Fyysikko Blaise Pascal jätti jälkeensä huomattavan määrän sekalaisia raapustuksia. Näiden keskeneräisten ajatusten joukosta ehkä kuuluisin on ajatusleikki, jota sittemmin on kutsuttu "Pascalin vedonlyönniksi":
Jos Jumala palkitsee uskovaiset ikuisella elämällä, mutta ateismi ei palkitse, kannattaa pelurin veikata Jumalan olemassaolon puolesta jo ihan sen takia, että se on ainoa kanta, jolla mitään voi voittaa.

Jos jostain syystä koko aihe on uusi, löytyy tarkempaa tietoa esimerkiksi täältä:
Vapaa-ajattelijoiden lehti 2003
Apologetiikkawiki: Pascalin peliteoria
Hikipedia: Pascalin vedonlyönti

Pascalin alkuperäinen ajatusleikki jää varsin keskeneräiseksi ja sitä on kritisoitu monin tavoin. Voi jopa olla, että koko teesin kuuluisuus perustuu lähes yksinomaan sen porsaanreikiin, eli suureen kritisoitavuuteen. Se esitellään filosofian perusteoksissa, jotta tarjoutuisi näyttävä mahdollisuus otella "suurta ajattelijaa" vastaan.

Postuumisti julkaistujen, keskeneräisten ajatusten etu on siinä, että niiden täydentäminen tarjoaa akateemikoille sopivasti puhdetöitä. Pascalin julkaistun filosofisen tuotannon voi nähdä eräänlaisena pikkuporvariston puuhavihkona.

Kaikkein kiinnostavinta Pascalin vedonlyönnissä on ehkä lopulta se, kuinka se onnistuu yhdistämään ateistit, agnostikot, buddhalaiset ja kristityt - kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä teorian suurista ongelmista. Pascal-kritiikki kokoaa erilaiset uskonnot ja filosofiset koulukunnat yhdeksi suureksi perheeksi.


Klassiset vasta-argumentit

1. KRISTILLINEN: Jumalan olemassaolon puolesta veikkamisen kritiikeistä ehdottomasti pätevin on kristittyjen itse muotoilema - ja varmasti hyvin moni luterilainen on itse sydämessään jo käsitellyt tätä kysymystä, täysin Pascalista riippumatta:

Onko Jumala muka niin yksinkertainen, ettei hän huomaisi milloin usko on vilpitöntä ja milloin ei? Pystyykö laskelmoiva peluri kuolinvuoteellaan veikkaamaan Jumalan olemassaolon puolesta ja siten itsekkäästi lunastamaan itselleen pelastuksen? Opettaako mikään kirkko oikeasti näin mustavalkoista pelastusteoriaa?

Eikö Jeesuksen määrittelemä usko ollut pikemminkin Jumalaan turvaamista tai lapsenkaltaista luottamusta Taivaalliseen Isään - eikä peliteoreettisella laskelmoinnilla ole mitään sijaa tulkittaessa uskon, toivon tai rakkauden suuria kysymyksiä?

(Hikipedian artikkeli käsittelee hauskasti juuri vedonlyönnin mahdollista vilpillisyyttä.)


2. AGNOSTINEN: Toinen tunnettu kritiikki liittyy enemmänkin uskon luonteen tai sen kohteen epämääräisyyteen. Mistä voimme tietää, että uskomme oikeaan Jumalaan tai oikealla tavoin? Edellyttääkö voitto siis sitä, että peluri veikkaa oikeaa hevosta, siis tunnustaa kaikista tulkinnosta sitä, johon Jumala on mieltynyt. Voimmeko edes olettaa, että kaikista uskontokunnista yksi ainoa vastaa Jumalan alkuperäistä ilmoitusta ja muut ovat harhaoppisia?

Pascalin vedonlyönnin taustaoletukset tuntuvat vaativan tarkistusta. Peliteoreettinen asetelma piirtää uskosta myös varsin ankean ja karkeistetun kuvan. Tästä syystä en osaa sanoa mikä ateistisista kritiikeistä olisi kaikkein keskeisin. Parempi, että luettelen niitä useampia.

Ateistien argumenteista näen vähiten kiinnostavaksi fatalistiseen vastalauseen, eli uskonnollisten ääri-ilmiöiden, kuten itsemurhaiskujen käyttämista esimerkkinä. Ne ovat totta kai seurausta uskon loikasta, eli eräänlaisesta veikkauksesta - mutta jos tarkkoja ollaan, aihe sijoituu agnostismin piiriin: emme voi peliteorian puitteissa suoraan olettaa, etteivät itsemurhaajat voittaisi heille luvattua taivaspaikkaa. Metafyysiin kysymyksiin ei Pascalin teema ota kantaa. Pascal vain rinnastaa hypoteeseja ja vertaa mitä niillä on tarjottavanaan.

Hänen virheensä on olettaa, ettei ateismi tarjoaisi mitään luontaisetuja - vain pelkkää tyhjyyttä.


Ateistiset vastalauseet

3A. YHTEISKUNNALLINEN: Pascalin asetelma esittää, ettei ateistilla ole mitään voitettavaa. En ole lainkaan samaa mieltä. Onko esimerkiksi yhdentekevää, jos ihmiset tavoittelevat elinolojensa parantumista jo tässä maailmassa tai vasta seuraavassa. Nietzche kutsui kristinuskoa orjamoraaliksi, koska se hänen mielestään kannustaa ihmisiä nöyrään alistumiseen vallanpitäjien edessä. Hänen mukaan kristityt odottavat kärsivällisesti tulevaa pelastusta, joten siksi he eivät niin äänekkäästi vaadi yhteiskunnallista muutosta.

Nietzschen näkökulma ei ole täysin uskottava sekään. Protestanttisen etiikan vaikutuksesta teollistumiseen ja talouskasvuun on puhuttu paljon - eikä Jeesus itsekään ollut suinkaan mikään politiikan ulkopuolinen hahmo, vaan selkeä vallankumouksen aktivisti, joka käytti Jumalalta saamaansa mandaattia (tai ainakin kutsumuksensa myötä tullutta rohkeutta) kansan muutosliikkeen voimistamiseen ja otti suoraan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

3B. PSYKOLOGINEN: Olemattomiin asioihin uskominen vain hauraan toivon tähden ei ole pelkästään yhteiskunnallisesti kyseenalaista - se saattaa vaikuttaa myös yksilön mielenterveyteen ja onnellisuuteen. Uskon korostamisen seurauksena esiintyy ainakin epävarmuutta ja toistuvia uskonkriisit; uskonsa menettänyt ja jälleen voittava pappi on mitä tyypillisin hahmo kristillisissä tarinoissa.

Uskon merkityksen korostaminen käytännössä automaattisesti liittää uskomiseen paineita - hieman samoin kuin seksin korostaminen lisää suorituspaineita parisuhteissa. Hyväkin kristitty joutuu punnitsemaan oman uskonsa riittävyyttä, mikä tuskin on mitään sellaista, mitä Jeesus seuraajiltaan toivoi. Toki Raamatusta löytyvät jo epäilevä Tuomas ja kolmasti kieltävä Pietari, mutta esimerkit epäuskosta ovat inhimillistäviä ja lopulta armeliaita. Tarkoitus tuskin on herättää ahdistusta.

Ateisti voi siis puolustella valintaansa sillä, ettei hän näe mitään syytä ahdistua koko asiasta - tai ei kykene ymmärtämään, miksi sisäisten ristiriitojen elätteleminen ja olisi jollekin kaikkivoipaiselle olennolle ensisijaisen tärkeää.


Buddhalainen näkökulma

4A. OIKEIDEN MIELIPITEIDEN KATOAVAISUUS: Tätä vasta-argumenttia en muista kohdanneeni ainakaan suomenkielisissä kommentaareissa. Buddhalaisuus ei anna kovinkaan paljon painoa "uskolle" - vaikka sen valat puhuvat kyllä "turvautumisesta Buddhaan, dharmaan ja sanghaan" - siis Buddhan esimerkkiin, pyhiin opetuksiin sekä buddhalaiseen yhteisöön.

Turvautuminen tarkoittaa toki uskoa ja luottamusta, mutta enemmänkin "harjoittamista" - jotta asiat tulisivat käytännössä tutuiksi. Buddhalaisuus on vähän kuin pyörällä ajaminen: sitä ei tarvitse liikaa teoretisoida, mutta tekemisen ja lukemisen kautta sen kanssa pääsee tutuksi. Ajan myötä asioita sisäistää ja tietyt näkökulmat on helpompi pitää mielessä.

Buddhalainen kritiikki osuu Pascalin peliteoriassa vedonlyönnin panokseen: Mitä varallisuutta voi ihminen muka asettaa rulettipöydälle? Onko ihmisellä muka jotain, mitä vastaan hän saisi moninkertaisen voittosumman? Mikä on se pelimerkki, jonka Jumala tunnustaa jonkin arvoiseksi? Eikö ihminen ole täydellinen tyhjätasku?

Kun paratiisin porteilla tutkitaan veikkaustositteita, saattaa jollakin ehkä olla voittava arvauksen sisältävä arpa - mutta lähtöpanos on nolla ja samaten jää nollaksi myös voittosumma. Jos Jumala on, ei hänen ohellaan kukaan omista yhtään mitään. Mitään kosmista valuuttaa ei ole. Pyhimysten pyhät teot (tai karma) ovat vain ihmismielen tuhruja. Joku kantaa pienempää syntitaakkaa ja jonkun silmät ovat puhdistetut harhoista - mutta mitään säilyvää varallisuutta ei kukaan omista, eikä tule omistamaan: ei voittavia, eikä häviäviä numeroita (paitsi merkityksessä "häilyvä" tai "häipyvä").

Jos Jeesuksella olisi kourassaan Pascalin arpajaisten voittavat numerot, hän varmaan antaisi lappunsa hyväntekeväisyyteen - ja taskut tyhjinä astuisi sisään taivaan portista.

4B. KUKA MIKÄ HÄ? Ateistia ja kristittyä yhdistää usein yksimielisyys myös tästä ääneen lausumattomasta taustaoletuksesta: että pelissä on joku minä, joka voi voittaa tai hävitä. Että on joku minä, joka pohtii kysymystä ja ottaa siihen kantaa - ja että tämä sama minä on jotenkin riippuvainen lopputuloksesta - että tuo minä on jotain ajallista, joka voi saapua historialliseen päätökseensä tai saada lisäaikaa veikkaamalla oikein - että minällä on jatkuvuutta: alkuperä - nykyisyys - ja tulevaisuus... kenties rajallinen tai kenties äärettömyyden lunastanut.

Ja silti se mitä Jeesus sanoi, asettaa kaiken tämän hyvin kyseenalaiseksi. Ikuisuus ei ole jotain ajassa, vaan ajan tuolla puolen. Ajalliset olennot eivät voi voittaa itselleen lisäaikaa. Kukaan ei ole luvannut, että mikään ajallinen tulisi säilymään.

Kuolemaa ei voiteta elämän pidennyksellä vaan luopumalla persoonallisen meitsiyden harhakäsityksestä. Silloin ymmärretään, että se minäkokemus, jota tahdomme vaalia, on jo todellinen lähimmäisessämme. Kuolema koskettaa vain ihmisyyden yksilöllistä ilmiasua, ei ihmisyyden kokemusta sinänsä. Ennemmin tai myöhemmin minän taival päättyy, mutta minuuden kokemus jatkuu sinussa ja hänessä, jotka itse itsellenne olette minä.

Himopelaajan päiväkirja: Oleminen, aika ja Fallout

Kaikki fantasiamme eivät suinkaan ole seksuaalifantasioita. Erootiset päivähaaveet ovat vain parhaiten tiedostettuja fantasioiden joukossa, koska niiden jatkuvasti hoetaan olevan normaali asia. Seksuaalifantasioistaan saa sekä vaieta että puhua. Niitä ei suinkaan tarvitse torjua mielestä tai unohtaa - ellei sitten koe jotain uskonnollista ahdistusta ajatustensa tähden.

Seksuaalisia tarinoita ja kuvitelmia julkaistaan estoitta sekä miehille että naisille suunnatuissa lehdissä. Tietyt seksuaalisuuden muodot saattavat olla rohkeampia kuin toiset, mutta joka tapauksessa on täysin luvallista tunnustaa itselleen, jos märkiin päiväuniin uppoutuu päivin ja öin, aamuin ja illoin.

Nyt en aion kuitenkaan puhua seksistä sen enempää, vaan pohtia niitä kaikkia muita fantasioita, joita tuosta vain ilmaantuu mieleen, velloo siellä hetken ja sitten taas katoaa jonnekin vaistojen ja unien hallitsemalle aivojen suljetulle osastolle. Kuten sanoin, ei-seksuaalista fantasioista on paljon vaikeampi puhua. Niistä ei tunnu saavan otetta.


Fantasiamme vaietut huoneet

Kaikki tietävät kosto-fantasiat. Ne ovat seksuaalifantasioiden ohella toinen ryhmä, jolla on oma valmis terminsä ja selkeät kulttuuriset vastineensa. Varmaan kaikilla on ollut kostofantasioita muodossa tai toisessa. Vaikka lapsuuteni oli selkeästi rikkaampi koston ajatusten suhteen, tunnustan yhä silloin tällöin ajautuvani jonkinlaisen köyhän kostofantasian liepeille.
En kuvittele niinkään, että suoranaisesti tappaisin jonkun, mutta saatan esimerkiksi haaveilla siitä, että jokin epämiellyttävä henkilö tai minut jottenkin päihittänyt ihminen saisi "ansionsa mukaan". Saatan esimerkiksi tuskastua ihmisryhmän, kuten amerikkalaisten tai töölöläisten ääliömäisyydestä ja toivoa että he joutuisivat kosketuksiin todellisuuden kanssa - hyvinkin rankasti.

Kostofantasioitteni tyypillisiä kohteita ovat esimerkiksi karppaajat - mutta tämä on hyvin laimea esimerkki, koska karppaaja on niin ilmeisesti myynyt sielunsa paholaiselle. Muistan myös kuinka Syyskuun yhdentenätoista kaksoistornien romahtaessa minun ällistykseeni ja syttyvän sodan pelkoon sekoittui selkeitä kostofantasian elementtejä. Kykenin monellakin tunteen tasolla ymmärtämään terroristien motiiveja, koska tiesin, että maailma oli jo pitkään odottanut jonkinlaista Robin Hoodia, joka taistelisi vaurauden maiden ahneita raharuhtinaita vastaan. Ja olihan tosiaan kyseessä World Trade Center - lännen rikkauden ja mahtavuuden symboli.

(Nyt hyppäsin siis laimeasta esimerkistä suoraan siihen oman aikamme kaikkein käytetyimpään ja kuluneimpaan.)

Luulen, että kostofantasioiden suhteen olen kuitenkin melkoinen amatööri. Olen ehkä liian hyväosainen repiäkseni niistä kaiken ilon irti. Lapsena asiat olivat toisin, kun minulla oli selkeitä vihollisia - tyypillisiä peruskoulun kusipäitä, joiden päänmenoksi suunnittelin kaikenlaista luovaa, vaikka harvoin kuitenkaan uskalsin toteuttaa mitään vastaiskuistani. Ehkä päästin ilmat jonkun pyöränrenkaista, siinä kaikki.


Fantasioilla rahastaminen

Kostofantasiat on seksuaalifantasioiden ohella myös tehokkaimmin kyetty muuntamaan rahaksi. Melkein joka toinen supersankari on jonkinlainen "kostaja". Kuuluisin heistä on tietenkin Batman, joka kostaa Gotham Cityn alamaailmalle omien vanhempiensa kuoleman - tosin hän toimii usein epäuskottavan armeliaasti.

Kirjallisuudessa kostofantasiat ovat suorastaan klassinen genre. Monte Criston Kreivi on kostofantasia. Shakespearen Hamlet on kostofantasia. Homeroksen Odysseia huipentuu kostofantasiaan, kun Odysseus saapuu kotiin ja tappaa vaimonsa kilpakosijat.
Kaikkein kuuluisin kostofantasioiden lähde on tietenkin Raamattu. Sodomman ja Gomorran tuho on kostofantasia. Noan rakentaa arkkinsa, koska Jumala tahtoo kostaa ihmiskunnalle. Kun juutalaiset pakenevat Egyptin vankeudesta, esitetään yhdeksän kostofantasiaa sammakoiden, heinäsirkkojen ja esikoislasten kuoleman muodossa. Jep, Mooseksen kirjat koonneilla henkilöillä todella taisi olla traumoja Egyptin orjuudesta.

Raamatun kostofantasiat eivät kuitenkaan rajoitu vain Vanhaan Testamenttiin. Myös kristityt kokivat vainoja liikkeen ensimmäisinä vuosisatoina ja niinpä pyhiin teksteihin on liitetty täysin tuulesta temmattu ja mieletön kostofantasia nimeltään Johanneksen ilmestys, toiselta nimeltään Ilmestyskirja.

Johanneksen ilmestyksen kirjoittaneella Johanneksella ei tiettävästi ole edes mitään tekemistä sen Johanneksen kanssa, joka tunnetaan apostolina tai sen Johanneksen kanssa, jonka mukaan on nimetty Johanneksen evankeliumi - saati sitten Johannes Kastajan, mutta Johannes on kai varhaisella keskiajalla ollut riittävän vakuuttava nimi, jotta täysin randomi huumehoureinen visio meni läpi kustannustoimittajien syynistä ja päätyi osaksi Uutta Testamenttia. Miten monelta hullulta lahkolta olisimme ehkä välttyneet, jos Ilmestyskirja olisi tunnustettu siksi mitä se on - eli hourupäisen henkilön kostofantasiaksi.


Päiväunelmien supermarket

Ei huolta, aion kyllä puhua Fallout-pelisarjasta, tämä alustus vain tuntuu venyvän järjettömiin mittoihin. Minulla on varmaan vain d-viamiinin puutetta tai jotain, kun en osaa pysyä aiheessa. Olen kyllä ottanut AD-HD-lääkkeeni. Tämä fantasia-aihelma täytyy vain kartoittaa perin pohjin ennen kuin uskallan kommentoida maailman täydellisintä Scifi-Fantasia-Rooli-Seikkailu-peliä sanallakaan.

Joillekin päiväunelmillemme ei kielestämme ja kulttuuristamme löydy käsitteellistä ilmiasua. Ne vain tapahtuvat, mutta eivät jää muistiin. Niille ei ole sanaa, eikä niitä ehkä siksi osata myöskään kaupallistaa peliteollisuudessa.

Yksi pelien tarjoama etu elokuviin ja kirjoihin nähden on SAVE/LOAD -mahdollisuus. Jonkin haastavan kohdan ohittamista voi yrittää lukuisia kertoja - mutta aivan yhtä hyvin jonkin kohdan voi tallettaa, koska se oli helppo ja mukava, siinä on jotain hienoa, jonka vuoksi on syytä palata - jos nyt sitten koskaan sellaiselle sattuu aikaa ja tarvetta.

Olen huomannut elämässäni usein haaveilleeni juuri tuosta samasta kyvystä tallettaa ja loudata. Jos vain voisin ottaa uusiksi jonkin epäonnistuneen vaiheen - tai elää uudestaan läpi parhaita hetkiä. Itse asiassa tällaiset fantasiat eivät suinkaan ole peliteollisuuden keksintöä. Ihmiset ovat varmaan koko olemassaolonsa ajan sekä jossitelleet epäonnistumisiaan että kaihonneet hyviä vanhoja päiviä. Aivojemme unelmoimassa LOAD/SAVE -toiminnossa ei ole mitään uutta. Muistimme jo valmiiksi tallettaa ja loudailee mitä sattuu. Hyvien hetken muistamiseen ei tarvita digitaalikameraa tai edes valokuvamuistia - menneiden tapahtumien muistot seuraavat meitä siunauksena tai sirouksena, miten sen nyt kulloinkin tahtoo nähdä.

Odota vain niin huomaat jo seuraavan parin päivän aikana ajautuneesi rutiininomaisten seksifantasioiden lomassa myös jos-vain tai kumpa-voisin-palata-siihen-hetkeen -fantasiaan. Jossittelu on yhtä arkipäiväinen synti kuin himo tai katkeruus.


Entä ne vaikeammin hahmoteltavat fantasiat

Mistä kaikesta ihminen voi haaveilla? Eivätkö mahdollisuutemme ole rajattomat? Voisin esitellä tuhat päiväunelmien lajia, mutta mitkä niistä kertoisivat mitään ihmisestä tai maailman parhaasta pelisarjasta. Mehän haaveilemme auringosta silloin kun on kylmä ja viileästä tuulesta silloin kun on liian kuuma. Meidän mielemme jatkuvasti pakenee jonnekin muualle, jossa asiat ovat paremmin - vaikka emme kovin täsmällisesti edes osaisi määritellä mitä se kaikista parhain edes olisi.

Ihmistä lajina leimaa se, että hän ei ole läsnä. Muistaakseni Risto Ahti on sanonut jotain sen suuntaista, että "synti on puutteellista läsnäoloa." Tähän havaintoon liittyy se hieno teologinen ikuisuusongelma, että synti itse asiassa astuu maailmaan vasta silloin, kun ihminen alkaa haaveilla Paratiisista ja Jumalasta - sekä tietenkin Jumalan kaltaiseksi tulemisesta. Hän haaveilee kaikesta hyvästä ja parmmasta ja sitä myöten luo perustan omalle pahuudelleen - huomaamattomuudelle, ohitse kävelemiselle.

Ehkä laupias samarialainenkin pysähtyi auttamaan muukalaista vain siksi, ettei hän sillä hetkellä sattunut pohdiskelemaan omaa eettistä erinomaisuuttaan.

Pahuushan arkisimmissa muodoissaan on vain sitä, että emme kohtaa todellisuutta ja lähimmäisiämme kasvoista kasvoihin. Sen sijaan pakenemme menneisyyteen ja tulevaisuuteen - ja peleihin, kuten Fallout 2 tai Fallout 3, jotka ovat siinä suhteessa omaa luokkaansa. Pahuuden syntyyn sanotaan riittävän, että hyvät ihmiset katsovat muualle. Mihin he sitten katsovat? Ehkä syvälle itseensä, ehkä he kurkottavat kohti Jumalaa - tai ehkä he ovat liian uppoutuneita kirjoittamaan utopistisia julistuksia hyvyyden voitosta.

Seksuaalinen tantra, joka on erikoinen länsimaisiin tarpeisiin luotu yksinkertaistus buddhalaisesta vajrayana-perinteestä, etsii ratkaisuja intimiteettiin siitä, että ollaan intiimisti. Siis suljetaan televisio, suljetaan jääkaapin ovi, katsotaan toisia silmiin. Jotenkin on hullua kuinka on tultu siihen, että läsnäoloa varten täytyy käydä kursseja - mutta niin se vain on nykyään, myönnän koko skenaarion todeksi ja tutuksi.

Luulen, ettei Heidegger Olemista ja aikaa kirjoittaessaan edes tajunnut mihin moderni maailma oli menossa - että häntä luettaisiin niinkin paljon lähinnä siksi, että ihmiset ovat unohtaneet olemisen perusteet, vieraantuneet oman maailmassa olemisensa sietämättömästä sellaisuudesta, kuhan-vaan-jossain-ja-jonkinlaisena-olemisesta, olemisesta ilman, että se kaiken aikaan suuntautuisi joksikin toisenlaiseksi tulemiseen tai jonkun elokuvan roolihahmon elämään samaistumiseen. Oleminen sellaisena kuin se sattuu olemaan on kokemassa jonkinlaisen rajun inflaation, kun kaikki oleminen on tehostunut suorittamiseksi ja totiseksi eksistoimiseksi, eli elämysten sekä "olemusten" metsästämiseksi. Mutta nyt aloin puhua jo Heideggeria vastaan. Olkoon niin.


Lopuksi

Palaan vielä Fallout-peleihin yksityiskohtaisemmin toisessa kirjoituksessa. Tahtoisin vielä luetella useampia fantasian lajeja, mutta lista täydentyy kaiken aikaa, kun bongaan uusia. Toisaalta en haluaisi pilata päiväunelmiani olemalla niistä liian tietoinen - paitsi tietenkin buddhalaisena minun on harjoiteltava negatiivisten tunteiden tiedostamista, ja tyynnyttmistä, jotta jonakin päivänä voisi haastaa Dalai Laman kaksintaisteluun tyyneydessä. Ah, siinä vasta klassinen buddlainen fantasia: minä versus Buddha - kumpi räpsäyttää silmiään ensimmäisenä, kumman otsalla hikipisarat kiivaammin valuvat! It's on!

Sellaista samsarista pläjäystä odotellessa on pakko asettaa toivonsa pienemmille fantasioille: televisioon pääsemis -fantasioille, Finlandia-palkinnon voittamis -fantasioille, avaruuskävelyfantasioille ja muille ehkä jonakin päivänä toteutuville in your dreams -fantasioille, kuten sille epätodelliselle sattumalle, että kukaan koskaan lukisi näin pitkää blogivuolatusta loppuun saakka.


Loppujen lopuksi

Ihminen ei eroa muista eläimistä ehkä niinkään väitetyn rationaalisuutensa vaan juuri kuvittelukykynsä vuoksi. Mielessään hän ennakoi tulevaa, käy läpi menneitä virheitä ja ennakoi toisten ihmisten reaktioita. Juuri suunnittelu antaa ihmiselle etulyöntiaseman, vaikka suunnitelmamme joskus olisivatkin aivan järjettömiä.

Tuotantoeläinten kärsimystä kuulee usein oikeutettavan sillä, että eläimet eivät kykene samaan kuin ihmiset - mutta eikö eläinten kokema kärsimys ole paljon pahempi asia juuri siitä samaisesta syystä! Eläimet eivät häkissään voi uppoutua unelmiinsa ja paeta vallitsevia olosuhteita tulevaisuuteen, menneisyyteen tai silkkaan kuvitelmaan. Ne joutuvat ottamaan kärsimykset vastaan sellaisenaan, olemaan läsnä, tuntemaan tilanteen koko toivottomuuden.

Halutessamme me ihmiset osaamme kyllä kuvitella että sika ei viihdy, mutta mielikuvituksemme sallii yhtä hyvin myös sen, että me kuvittelemme pois koko ongelman. Kykenemme myötätuntoon, mutta juuri empatiakykymme vuoksi me emme halua nähdä tai kuulla koko asiasta. Eettisyys kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta käytännössä siitä tulee ikävä tunne vatsanpohjaan. Samaistumme ennemmin vaikka elokuvan tai kirjan tai pelin hahmoihin, koska sillä ei ole oikeasti niin väliä kuinka heille käy. Hehän ovat vain keksittyjä hahmoja.

Rajaton kuvittelukykymme on mahdollistanut sen, että ylipäänsä suostumme elämään pienissä betonisissa asunnoissa, istumaan monta tuntia aloillamme bussissa ja sietämään melua, saasteita ja fyysistä epämukavuutta. Kuvittelukykymme on antanut meille teknologian ja uskontojen siivet, mutta pahimmillaan se kyykyttää meidät yhteiskunnallisiin oloihin, joissa jopa ruukkukasvi saattaisi nahistua.