Yhteenvetoa Twin Peaksin kolmoskaudesta

Aluksi muutama yleinen huomiota. Twin Peaks on monesti äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi TV-sarjaksi, joten järkevän ihmisen ensimmäinen pelko oli, ettei David Lynch enää vanhalla iällään kykene tuottamaan mitään vastaavanlaista - tai että hän pahimmillaan ei ymmärtäisi alkuperäisen sarjan suosion syitä, vaan tekisi sille haittaa selittämällä auki sarjan arvoituksia.

Hiljattain esimerkiksi olemme saaneet todistaa, kuinka Ridley Scott tekee hallaa alkuperäiselle Alien-elokuvalleen, kun hän uudemmissa elokuvissaan yrittää selittää sen mysteereitä ja epäonnistuu täydellisesti. Myös George Lucasin ohjaama Star Wars Episode 1: Phantom Menace on varmasti monella vielä hyvin muistissa.

Uuden Twin Peaksin lopetuksesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan sarja ei mitätöi alkuperäisen viehätystä. Päin vastoin Lynch (ja Frost) ovat onnistuneet ajoittain lähes täydellisesti toistamaan alkuperäisen sarjan huumorin, mysteerit sekä pelottavat tilanteet.

How is Annie?

Tuntuu harkitulta viestiltä katsojille, että Annie on yksi uuden sarjan keskeisimmistä puuttuvista henkilöistä, jonka poissaoloa ei mitenkään selitetä. Alkuperäinen sarja loppuu Cooperin sanoihin "How is Annie, how is Annie!?"

Kun tähän ei anneta mitään vastausta, näyttää ilmeiseltä, että käsikirjoittajat haluavat kertoa katsojille, etteivät he tahdo pilata alkuperäisen sarjan lopetusta selittämällä sitä tyhjäksi.

Vanhan sarjan pohjalta on lähdetty liikkeelle niistä asioista, jotka tiedetään. Katsojat ovat nähneet, että Cooperille on luotu kaksoisolento, sekä sen, että kaksoisolento on kahdesta Cooperista se, joka pakenee black lodgesta. Kahden Cooperin juoni ei siis varsinaisesti tuo kuvioon mitään uutta, mutta tietenkin uutta on se, että hyvän Cooperin sijasta sarjassa nähdään Douggie. Ja tässä uudistumisessa sarja onnistuu erinomaisesti, arveluita herättävän alkukankeuden jälkeen.

Yksi kolmoskauden parhaista ominaisuuksista on hitaus. Juoni etenee riittävän hitain sykäyksin, jotta yleisöllä on aikaa pohdiskella arvoituksia ja yhdistellä palasia. Matkan varrella iso osa sarjan viehätystä olivat youtube-videot, joissa fanit esittelivät arvauksia. On ilmeistä, että aiemman perusteella Lynvh tietää fanien kehittelevän omia teorioitaan, ja hän luottaa siihen, että näin tapahtuu. Monet pieninä paloina tiputelluista yksityiskohdista oli selvästi suunniteltu tarjoamaan arvoitukseen sellaisia vihjeitä, jotka johtivat teorianrakentajia harhaan tai saivat heidät kiistelemään keskenään tulkinnoista.

Mielestäni on melko ilmeistä, että kolmoskauden lopetus on tarkoitettu monin mahdollisin tavoin tulkittavaksi, ja avoimeksi jäävät kysymykset ovat tärkeä osa harkittua suunnitelmaa. Syy on tuskin se, että olisimme näkemässä neljättä kautta. Mysteerien syy on pikemminkin se, että Lynch ja Frost tajuavat varsin hyvin, miksi alkuperäinen Twin Peaks on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi sarjaksi. Siksi tietenkin, että se jätti ihmisten mieliin pysyviä arvoituksia.

Jos esimerkiksi tv-sarja Lost olisi päättynyt 2. tai 3. tuotantokauden jälkeen, siitä olisi voinut tulla klassikko. Nyt sarja on pilattu viimeisillä kausilla, jotka tuntuvat lähinnä katsojan kusetukselta. Juoni on aikahyppyjen avulla väännetty niin tarkoituksellisen sekavaksi ja epäuskottavaksi, että käsikirjoittajat eivät itsekään tiedä mitä ovat tekemässä - ja sitten vielä kaiken päätteeksi tehdään se virhe, että yritetään selittää auki ihan kaikki yksityiskohdat. Kaiken päätteeksi sarja on niin loppuun puserrettu, että viimeiset jaksovat tuovat lähinnä mieleen jonkinlaiset pöydälle jääneet, mustuneet banaaninkuoret, jotka tulisi heittää biojäteastiaan.

Carrie Page

Kahden viimeisen jakson jälkeen törmäsin ainakin kolmeen tai neljään erilaiseen teoriaan, jotka sisältävät muutamia uskottavia tulkintoja, mutta eivät mitenkään selitä kaikkea.

Teoriat varmastikin paranevat aikaa myöten, mutta olen melko varma siitä, ettei mikään teoria tule yksin selittämään kaikkea, koska sarjaa ei ole suunniteltu aukottomasti selitettäväksi. Yksinkertaisesti avoimia kysymyksiä on liikaa.

Hyviä huomioita on tehty paljon. Esimerkiksi kun Laura Palmerin päiväkirjoista jäi lopulta puuttumaan vain yksi ainoa sivu, on hyvin mahdollista, ettei se sittenkään jäänyt Cooperilta löytämättä. Nimittäin kun hän aivan lopussa tapaa Laura Palmerin toisessa todellisuudessa (uudessa unessa tai kenties alkuperäisimmässä todellisuudessa), Lauran nimi on Carrie Page. Hän itse on "missing page", eli tarinan viimeinen puuttuva sivu.

Loppu, ja myös sen herättämä kauhu voidaan tulkita positiivisesti tai negatiivisesti. Voi olla, että sarja loppuu siihen, kun Laura Palmer kuulee äitinsä huudon ja hän säpsähtää hereille. Hän huutaa kauhusta, koska tajuaa eläneensä painajaisessa, tai siksi että on heräämässä painajaiseen.

Cooperin viimeinen epätoivoinen yritys pelastaa Laura saattaa johtaa siihen, että Laura ja/tai hän itse heräävät todellisuuteen. Se on joka tapauksessa raju kokemus, joten Cooperin pelko ja Lauran huuto voidaan ymmärtää myös positiivisen lopputuloksen kautta. He heräävät todellisuuteen, mutta eivät oikeasti haluaisi, koska se on niin tuskallista. Cooper on pelastanut Lauran vain yhdeltä hengenvaaralliselta tilanteelta, mutta hän on yhä narkomaani, ja Bob on myös edelleen hengissä, koska historiaa on muutettu. Koko kamppailu alkaa alusta.

Lopetuksen on moni kokenut ahdistavaksi, mistä syystä hyvin suosituksi varmaankin nousee sen suuntaiset tulkinnat, että 1) Cooper on edelleen black lodgen vankina, mihin viittaavat Dianan punainen tukka ja musta-valkoiset kynnet, mitkä ovat verhojen ja lattian väri limbossa, tai 2) Cooper näkee pahuuden symbolin Phillip-Jeffries-teekattilan höyryissä (Delfoin oraakkeli) muuttuvan iäisyyden symboliksi, mikä viestii siitä, että hyvän ja pahan välinen peli tulee ikuisesti jatkumaan, eikä Cooper yrityksestään huolimatta kykene muuttamaan mitään. Hän vain kieltäytyy hyväksymästä asioita todeksi ja turhaan taistelee mahdotonta vastaan.

Cooperin ylimielisyys ja idealismi kääntyy lopulta kaikkien turmioksi. Sen sijaan, että olisi saavutettu edes jotakin pientä, pyyhitään kaikki ja palataan epätoivoiseen alkutilanteeseen.

Pahalle Cooperille, kuten myöskään loppunäytöksen Cooperille ei maistu kahvi, mistä myös päätelty, että 3) lopun Cooper olisin jonkinlainen synteesi hyvästä ja pahasta Cooperista. Kun Cooperin kasvot lopussa piirtyvät ruutuun, sen voi tulkita unessa olemiseksi, unesta heräämiseksi tai kahden Cooperin yhdistymiseksi.

Jos lopussa hyvä ja paha Cooper ovat yhdistyneet, se selittäisi sen, miksi Cooper tekee aloitteen seksistä, miksi Diane suostuu, sekä sen miksi hän seksin aikana tuntee niin kaksijakoisia tunteita. Hän on unelmoinut romanssista hyvän Cooperin kanssa, mutta hän saa molemmat, mikä palauttaa hänen mieliinsä raiskauksen. Tästä syystä seksi on vastenmielistä molemmille ja aamulla Diane on paennut paikalta.

Mahdollista on myös sen suuntainen metafiktiivinen tulkinta, että lopussa kaikki kolme tajuavat elävänsä fiktiossa, Diane lakkaa olemasta olemassa ja Laura huutaa kauhusta, koska hän tiedostaa tv-sarjan päättyvän. Heidän yhteinen kokemuksensa sarjan kuvauksissa on mitä todennäköisimmin päättynyt iäksi. Kun Diane katsoo huoltoasemalla omaa kaksoisolentoaan, mutta ei reagoi näkyyn, hän tajuaa olevansa kaksi eri olentoa: tv-sarjan Diane sekä näyttelijä Laura Dern.

Kaikkien palasten yhdistäminen on todennäköisesti laskelmoidusti mahdotonta

Kuka on uneksija? Siirrytäänkö lopussa uuteen syvempään uneen, uuteen todellisuuteen, uuteen aikajanaan vai herääkö joku unesta?

Miten Audreyn uni ja hänen heräämisensä liittyvät muuhun tarinaan?

Onko Judylla suunnitelma, vai onko hän vain jonkinlaista ydinpommin synnyttämää abstraktia pahuutta? Onko hän kykenevä luomaan todellisuuksia vai elääkö hän vain muiden luomissa unimaailmoissa?

Risteävätkö Black Lodgen ja White Lodgen intressit? Mehän emme voi olettaa, että jättiläinen ja yksikätinen mies Mike pyrkisivät ollenkaan samaan päämäärään. Lisäksi Mike on leikannut oman kätensä, josta sittemmin on tullut puu, joka on myös korvaamassa sarjasta pois jäänyttä steppaavaa kääpiötä. (Kun sen sanoo ääneen niin kaikki kuulostaa aika kummalliselta.)

Jos Mike on leikannut kätensä, koska käsi on turmellut häntä, miksi Cooperin tulisi luottaa siihen, että Mike ja puu toimivat nyt hyvässä tarkoituksessa ja yhteistuumin? Hehän saattavat juonitella toisiaan vastaan.

Jättiläisen kohdalla me voimme luottaa paremmin siihen, että hän pyrkii hyvään. Mutta silti se hyvä, jota jättiläinen saattaa tavoitella, ei välttämättä ole sama lopputulema jota Cooper tavoittelee. Näyttisiltä, että Cooper teki virheen, kun hän yritti pelastaa Lauran, sillä White lodge oli lähettänyt Lauran kenties maahan juuri siksi, että hän kuolisi ja hänen kuolemansa kautta Bob kukistettaisiin.

Mutta jättiläinen selvästkin tietää, että Cooper toimisi näin, koska juuri hän lausuu nimet Richard ja Linda. Asioiden täytyy edelleen olla menossa siihen suuntaan, jonka jättiläinen näkee. Emme tiedä onko se jättiläisen toivoma suunta, mutta hän näkee sen ennalta.

Cooper saattaa sotkea suuren suunnitelman, mutta kuitenkin me lopussa näemme myös sen, että White Lodgessa on tarkkailtu Lauran kotitaloa, ennen kuin paha Cooper saapuu paikalle. Jättiläinen vaihtaa kuvan kotitalosta sheriffin asemaan, jonne paha Cooper päätyy. Sinne jättiläinen on myös virittänyt häntä varten ansan, johon kuuluvat Andy ja vihreähanskainen supermies. Kaikki tuntuu suunnitellulta, joten kuinka hyvä Cooper pystyisi väistämään jättiläisen suuren suunnitelman, kun White Lodgen väki näkee menneeseen ja tulevaan?

Tämä on se syy, miksi alkujaan - ja yhä edelleen tulkitsin, että lopetus on onnellinen. Kun viimeisessä jaksossa Cooper luki paperilta nimet Richard ja Linda (jälleen yhtä kirjainta vaille Diane, kuten Naido, nyt vain uutta on L ja poissa on taas e, joka seikkailee Jane-e:n nimessä), ajattelin että kurssi on jättiläisen hallussa. Samoin ajattelin, että Judy's niminen ravintola kertoo, että Judy on lähellä. Kaikki siis menee suunnitelmien mukaan. Myös Laura löytyy, eli kaikki tuntuu olevan kasassa loppunäytöstä varten.

Lopetuksesta ahdistavan tekee lähinnä se, että Cooper ja Laura eivät tunne oloaan mukavaksi. He ovat selvästi hukassa. Mutta kuten totesin, se saattaa liittyä siihen, että heitä ahdistaa todellisuuteen palaaminen ja tv-sarjan päättyminen. Kenties juoni sittenkin päättyy onnellisesti ja Laura herää. Talon pimentyminen voi kenties tarkoittaa sitä, että Judy on löytynyt ja hänet on kukistettu.

Emme sittenkään tiedä kuuluiko jättiläisen suunnitelmiin se, että Lucy ampuu pahan Cooperin. Kenties se ei ole ollut päämääränä, vaan jättiläinen oli halunnut, että hyvä ja paha Cooper tapaisivat kasvotusten elävinä. Tällöin Cooperin puoliskot olisivat voineet ydistyä. Cooper olisi oppinut tuntemaan itsensä, ja hän olisi kokenut jonkinlaisen valaistumisen tai heräämisen.

Lucy voi olla lopulta suurempi yllätystekijä kuin hyvän Cooperin aikamatka. Mehän emme tiedä mitä siitä olisi seurannut, jos Cooperit olisivat kohdanneet ja keskustelleet. Emme tiedä myöskään mikä oli pahan Cooperin lopullisena päämääränä. Kenties heillä kummallakin on ollut pakkomielteenä tavata Judy? Doppelganger on vain perinyt tämän pakkomielteen alkuperäiseltä Cooperilta.

Täytyy muistaa, että paha Cooper kysyy teekattila-Jeffriesiltä, kuka on Judy? Hän ei saa muuta vastausta kuin että hän on tavannut Judyn. Mitä se tarkoittaa? Milloin? Jos Sarah Palmer on Judy, tapahtuiko se jo silloin, kun Bob oli Lelandissa? Tuskin. Kyllä kai Bob silloin tietäisi asiasta. Ja ei hän kysyisi, jos tietäisi. Mutta jos Bob ei tiedä niin mitä se merkitsee?

Jos Sarah Palmer on Judy, mikä on todellinen syy sille, että Cooper vie Lauran Twin Peaksiin ja vanhaan kotiinsa? Tietääkö Cooper mahdollisuudesta heräämiseen? Tahtooko hän pelastaa Lauran vai tuhota Judyn, kumpi on lopulta tärkeämpää?

Joihinkin avoimiin kysymyksiin varmasti löydetään uusia vihjeitä ja parempia tulkintoja uusien katsomiskertojen kautta. Luotan Lynchiin vahvasti siinä, ettei vastaus ole löydettävissä. Suorastaan toivon sitä.

Toivon, että sarja jää ikuiseksi mysteeriksi.

Siksihän se juuri on niin hyvä.

Uusi kausi on kiistatta parasta mitä vuosiin on nähty. Ja lopetus on mestarillinen. En olisi osannut kuvitella, että vielä 26 vuoden jälkeen joku pystyy toistamaan saman ihmeen ja luomaan jotakin näin mieleenpainuvaa.

Twin Peaks on kuin tv-sarjojen Mona Lisa. Paitsi että vienon hymyn lisäksi kasvoilla on myös kauhunhuuto.

The responses are mostly off topic

Kyllä ja ei (vanhan filosofisen teeman uudelleenlämmittelyä) sekä Gonzotiede.

Suurella osalla ihmisistä näyttäisi olevan vaikeuksia tunnistaa teoretisointia tai ymmärtää mitään sen päälle. Kenties ongelma juontuu siitä, että teoreemat tai hypoteesit ovat "ajatusleikkejä". Ne siis edellyttävät sitä, että on kykyä ja kiinnostusta pelata mahdollisilla maailmoilla ja olla suoraltakäsin sitoutumatta väitteiden totuusarvoon. Monille asiat tuntuvat vain olevan tosia tai epätosia. Heidän mielikuvituksensa ei jousta ja löydä toden ja valheen välistä "mahdollista".

Ehkä heillä vain ei ole aikaa ja energiaa? He tahtovat saavat vastauksia nopeasti, koska ovat kiireisiä aikuisia? En kiellä sitä, ettei filosofinen harrastus tai tieteellinen asenne vaatisi valtavasti työtä ja aikaa kypsyäkseen.

Menen suoraan esimerkkiin, koska innostuin tästä aloituksesta aivan erityisellä tavalla. Minulla ei ole mitään erityistä asiantuntemusta borrelioosista, eli Lymen taudista, mutta punkit ovat pistäneet parinkymmentä kertaa ja jotain olen lukenut aiheesta. Joskus sanotaan, että kroonisilla potilailla on sairaudestaan enemmän tietoa kuin lääkäreillään, mikä varmaan monesti myös pitää paikkansa - etenkin jos potilas on millään tavoin analyyttinen ja taipuvainen tutkimaan asioita omalla ajallaan.

Puhun nyt avauksen kirjoittajasta, en itsestäni. En ole sairastanut borrelioosia. Tällaisia näkee niin harvoin, mutta vastaukset ovat sitäkin tyypillisempiä:

It is always taken at face value that a herx reaction is the result of Lyme bacteria dying. Therefore it's a sign that you are making progress.

Sorry, but this leaves me with many questions, such as:

- What if other bacteria can cause a herx? Bacteria that do not cause Lyme. Who has proven that only bad bacteria cause a herx?

- What if a herx is the result of the bacteria trying to create a smoke screen as they escape, much as a squid shoots ink, then disappears? And nothing really gets killed? Who has proven herx = death of bad bacteria?

Hän kertoo postauksen lopuksi myös omista kokemuksistaan:

These are all questions I have asked myself over the last 5 years of treatment, as I slowly get worse despite different doctors, different treatments and different antibiotics after 20 years of infection.

http://flash.lymenet.org/scripts/ultimatebb.cgi?ubb=get_topic;f=1;t=083721;p=0

Sivun alalaidassa alkuperäinen postaaja pääsee taas ääneen:

"the responses are mostly off topic. I am not interested in my herx. I am interested in herx theory"

Minulle avainkohtia ovat alun "What if..." ja lopun "I am interested in... theory". Monikaan keskustelussa ei tunnista näitä minulle täysin ilmeisiä sanoja.

Muut ihmiset tarjoavat lähinnä virallisia vastauksia, jotka aloittaja selvästikin jo tuntee. Oletettavasti muut eivät ole lukeneet kommenttia loppuun asti ja huomanneet, että kirjoittaja tietää asiasta jotakin, tai sitten he eivät vain piittaa siitä ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan kuin vähä-älyiselle.

Syvempi ongelma on se, ettei sana "theory" merkitse monillekaan yhtään mitään. Ehkä se edustaa sitä tieteen mystisempää puolta, josta ymmärtävät vain Einstein ja Stephen Hawkins - tai ehkä se on heille lähempänä fiktiota. Tieteistarinoissa on teoriaa, mutta todellinen tiede käsittelee vain ehdottomia totuuksia.

Ei ole mitenkään hassumpi ajatusleikki, että borreliabakteeri jättäisi jälkeensä jonkinlainen sumuverhon kuin mustekala ja tämä toiminta jotenkin muuttaa taudin krooniseksi ja myrkyttää potilaan (Wikipedia.org/Herxheimer_reaction), mutta hienointa ja arvokkainta tässä koko jutussa on se, että tällaisia ihmisiä on, jotka heittävät teorioita hatustaan ja artikuloivat täysin selväsanaisesti, että sitä he tekevät.

Että heitä on enemmänkin. Välillä sitä tuntee itsensä maailman ainoaksi "gonzotieteilijäksi". Siksi olen myös kirjoittanut samannimistä kirjaa, jossa pseudotieteen, näennäistieteen, kvasitieteen - miten ne sitten toisistaan eroavatkaan - rinnalle tulee käsite gonzotiede, eli gonzo science. Ainakaan vielä pari vuotta sitten, kun aloitin, ei kukaan ollut sitä termiä määritellyt ja lanseeraanut.

Teen sen nyt. Gonzotiede on:
1.) Tieteellisen metodin ja asenteen soveltamista virallisen tieteen ulkopuolella, joko tiedeyhteisöjen reunamarginaaleissa, ulkopuolella tai peräti koskettamaan aihealueita, joita tiede ei ole aiemmin tutkinut. Maailmaan ilmestyy jatkuvasti uusia ilmiökenttiä (teknisen tai kulttuurisen kehityksen ansiosta), minkä lisäksi virallinen tiede usein on liian selkeärajaisiin kategorioihin jaettua. Uusia aihealueita löytyy näin ollen myös poikkitieteellisista ilmiöistä, jotka voivat olla hyvinkin klassisia, mutta niille ei löydy akateemista erikoistumislinjaa tai rahoitusta.

Poikkitieteellisten haasteiden lisäksi on "väliinputoajatieteitä", joita kumpikaan tai useampi tiede ei välitä edes kutsua poikkitieteelliseksi, vaan aineryhmät ikään kuin kenenkään sitä haluamatta tuuppivat sitä naapurille. Todellisuuden osa-alue voi ikään kuin jäädä viimeiseksi ihmisten huutoäänestyksessä.

Gonzotiede voi siis olla eräänlaista freelance-tiedettä, mutta se on paljon enemmänkin kuin sitä.

Gonzotieteen määrittely-yritystä sekä alustava luonnosmainen manifesti

2.) Rahoituksen haalimisen ja akateemisen yhteisön hierarkiassa korkealle kipuamisen lisäksi tieteessä on monia sellaisia "välttämättömiä" status-riskejä, joista vain gonzotieteilijä voi yrittää vapautua. Tieteentekijän uskottavuus voi esimerkiksi heti joutua vaakalaudalle, jos hän seurustelee pseudotieteilijöiden kanssa - vaikkakin siinä tarkoituksessa, että hän tekisi heistä jonkinlaista sosiaalista koetta.

Tällaisista syistä monet pseudotieteellisen ja parapsykologiset ilmiöt ovat vahvoja. Niiden jäsenistö kokee suurta yhteenkuuluvaisuutta siitä, että heitä halutaan "vaientaa", eikä heitä oteta vakavasti "virallisessa tieteessä".

Minusta on vakava ongelma, että vakavat tieteentekijät useinkin ovat pikkumaisia ja pelkäävät maineensa puolesta. Joskus he ovat myös suorastaan turhamaisia. On gonzotieteilijälle luonteista, että hän viettää aikaa erikoisten ja erilaisten ihmisten seurassa, koska he ruokkivat hänen mielikuvitustaan ja tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisille kokeille. Jos jokin yhdistää minua Jeesukseen, niin enintään se, että en häpeile istua samaan pöytään kerjäläisten, huorien ja varkaiden kanssa.

3.) Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän rahoitus ja uskottavuus ovat vaikeasti turvattavissa, on gonzotieteilijän oltava valmis tekemään monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ottamaan elämässään suuria riskejä. Hänellä täytyy siis olla aivan poikkeuksellinen kutsumus esteistä välittämättä esittää rohkeitä kysymyksiä, muodostaa rohkeita hypoteeseja, sallia uskomustensa kumoutua ja edistää mitä suurimmalla tavoin tiedettä.

Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän tieteelliseltä yhteisöltä saamansa kriittinen tuki on oletettavasti hyvinkin puutteellista, on hänen uskallettava sitä suuremmassa määrin altistaa itseään ja teorioitaan kaikelle muulle kritiikille. Hän tarvitsee siis kutsumuksen ohella myös mitä suuremman määrän itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Koska edellä sanotusta seuraa myös, että gonzotieteilijä on alttiina pseudotieteen sekä muuten vain sekopäisten ihmisten vaikutteille ja ideoille, on hänen oltava mielensä kantimilta mitä tasapainoisin henkilö. Muutoin hän saattaa sairastua masennukseen tai skitsofreniaan.

Gonzotieteilijän on toisin sanoen ja tähän kaikkeen kyetäkseen mentävä tieteellisessä ajattelussa paljon tavanmukaista maisteria pidemmälle. Hänen on ymmärrettävä tieteenfilosofiasta kaikki oleellinen ja enemmänkin. Hänen on myös ihmeellisellä tavoin kyettävä säilyttämään kaiken naureskelun keskella lapsenmielisyytensä.

Jos pseudotieteilijät ovat jollakin tavoin tieteellisessä maailmankuvassaan vajavaisia, on gonzotieteilijä toista maata. Hän on likimain yli-ihminen, jonkinlainen ybertieteilijä, jota normaalin inhimillisyyden rajat ja rajoitukset eivät kosketa.

Miten kukaan kykenee siihen?

Ensiksi meidän on huomattava, että teknologia tarjoaa nykyään aivan uudet mahdollisuudet itsensä sivistämiseen ja tiedonhankintaan - aivan kuten myös tieteellisten ajatusten julkilausumiseen ja koettelemiseen. Tiedeyhteisön ei välttämättä tarvitse olla täysin akateeminen, jos fiksut ja oppineet ihmiset kohtaavat toisensa netin välityksellä globaalisti.

Toiseksi on otettava hieman surumielin huomioon pari seikkaa: Tiede on viime aikoina kokenut monia arvovaltakriisejä, jotka pian pakottavat sen muuttamaan toimintatapojaan, etenkin julkisuudessa - sekä painottamaan enemmän tiedon popularisointia kuin pelkkää kärkitutkimusta. Tässä tieteen ja kansan välisesssä uudessa vuoropuhelussa on kenties elintilaa myös gonzotieteelle, jota sama ylimielisyys ja statuspisteiden (tutkinnot ja julkaisut) haaliminen ei rajoita. Tiede tarvitsee myös muita institutionaalisia herätyksiä, esimerkiksi sen suhteessa politiikkaan ja uritysmaailman rahoitukseen, jotka kumpikin uhkaavat tehdä siitä "vähemmän tiedettä" ja enemmän jotakin muuta, kuten arvovaltansa lainaamista kaupallisiin tarkoituksiin.

Perinteisen tieteen nukkuessa tai horjuessa tulevat erilaiset freelancer-tieteilijät tekemään monia merkittäviä havaintoja.

Kolmanneksi: Vaikka edellä puhuin gonzotieteilijästä yli-ihmisenä, ei hänen erityisomituisuutensa tarvitse juontua neroudesta. Hänen apunaan ovat myös tieteen tähänastiset saavutukset. Hän saa aivan eri tavalla apua esimerkiksi psykologialta kuin aiemmat sukupolvet. Teoriassa - ja teorioihinhan me juuri nyt luotamme - hän voi valjastaa käyttöönsä aivan uuden NLP:hen tai vastaavaan ihmiskäsitykseen perustuvan metodiikan, joka estää häntä sortumasta samaan itsepetokseen kuin aiempien vuosisatojen ns nojatuolifilofit ja nojatuoliantropologit, joista osa jo silloin teki varsin hyvää työtä.

Gonzotieteilijällä on apunaan kirjasto, joka ylittää moninkertaisesti kaiken sen, minkä kadotimme Aleksandrian kirjastossa. Hän pystyy teoriassa sellaisiinkin asioihin, joita emme osaa edes teoretisoida.

Tuhansista itsenäisesti tieteellistä työtä tekevistä yksilöistä monet ovat jo löytäneet apua. Me vain emme ole kuulleet heistä vielä. Tarvitaan esimerkiksi julkaisufoorumi ja vertaisryhmiä, jotta gonzotiede todella kohoaa akateemisen tieteen rinnalle ja jopa sen ohitse.


PS. Borrelioosiin liittyy monia arvoituksia, jotka voivat vielä mullistaa tieteen käsitystä bakteereista ja kehon immunijärjestelmästä. On kyseenalaista, että kun taudinaiheuttajaa ei kunnolla ymmärretä, ja kun ei oikein muutakaan osata, jää ainoaksi keinoksi vuosikausia kestävä, ja monesti hyödytön lääkekuuri joka tuhoaa yleisterveyden:

"Silloin kun oireita on kestänyt yli vuoden, saatetaan tarvita vuodesta puoleentoista vuotta kestävä antibioottihoito."http://borrelioosi.net/artikkeli_borrelioosista/hoito

Kroonistuneesta borrelioosista on julkaistu paljon artikkeleita ja näytetty Prisma-dokumenttejakin, mutta vastaukset eivät oikein vakuuta. Sairaus on mysteerinen hieman kuin Crohnin-tauti tai yleinen reumatismi, johon liittyy myös mysteereitä.

Kenties vastaus ei löydy edes borrelioosista itsestään, vaan kroonistumiseen ja myös herx-reaktioon liittyy jokin muu yhteistekijä, kuten suoliston antibioottikanta, joita ihmisillä on tutkitusti erilaisia. Jokin muu elimistön bakteeri tuottaa myrkyn joka pahentaa oireita? Tai ehkä kyse on todellakin mustekalamaisesta sumuverhosta?

Rikkumaton yksinäisen nerouden myytti

Yläasteella tai lukiossa muistan useampaankin kertaan kiistelleeni kavereitteni kanssa Beatlesin sävellyksistä. Oli todella häiritsevää, jos laulun perässä luki "Lennon-McCartney". Kyse ei ollut siitä, että "McCartney-Lennon olisi ollut yhtään sen parempi. Häiritsevää oli se, että tekijyys jäi epäselväksi.

Monet pitävät George Harrisonin biiseistä kenties siksi, että niistä tietää tekijän - tai ainakin sellainen kuva on syntynyt jälkipolville, että juuri Harrison oli bändin yksinäinen, mystinen nero:
Taxman (Harrison, Revolver 1966)
While My Guitar Gently Weeps (Harrison, White Album, 1968)
Here Comes the Sun (Harrison, Abbey Road 1969)
Something (Harrison, Abbey Road)

John Lennonin "Imagine" on ehkä ikimuistoisin Lennonin biisi, koska hän on saanut siitä jakamattoman kunnian. Se tosin häiritsee, että Lennonin levyillä on mukana Yoko Ono - ja etenkin läsnäolo näkyy musiikkivideoissa.

Nyt en kiistä sitä, ettei Yoko Ono olisi aivan uskomaton taiteilija, nero hänkin. Yoko Onon uralla merkittävämmäksi kuitenkin muodostuu se taide, jonka hän teki Lennonin kuoleman jälkeen. Hän todisti kykenevänsä taiteeellisiin oivalluksiin ja poliittisiin kannanottoihin omin voimin. Lennonin kanssa eläessään hän oli kaiken aikaa maailman suurimman bändin ja sen räiskyvän keulakuvan varjossa.

Paul McCartney, John Lennon ja Yoko Ono ovat kaikki todistaneet, että he pystyvät suuriin tekoihin. McCartneyn ura Beatlesin jälkeen on kyseenalainen, mutta sittenkin teki useita hyviä biisejä - ja ennen kaikkea hän teki rahaa. Sopimusneuvotteluissa ja bisneksissä hän oli taitava - ja ymmärsi myymänsä tuotteen arvon.

Beatleseista kukaan ei soolourallaan varsinaisesti häpäissyt itseään. John Lennon kaikin keinoin toki yritti karistaa suuren faniyleisön varjon, mutta epäonnistui. Hänelle annettiin anteeksi sodanvastaisuus, alastomuus,  varhainen kuolema ja jopa Yoko Ono, lopulta. Kuolema auttoi kaikessa muussa, vaikka se tuntui rikolliseltä että liki Jeesuksen mittainen mies lähti jo liki Jeesuksen iässä.

Yoko Ono ei ollutkaan miljoonien perässä. Hän olikin aidosti sitä mieltä tempauksista kuin John. Hän ei kääntänyt takkiaan taiteessa tai politiikassa. Hänelle oli pakko antaa anteeksi, koska hän ei muuttunut ihmisenä, mikä on aina upeaa. Eivathän Lemmy tai Bowie myöskään pettäneet fanejaan kääntämällä kelkkaansa. Scorpions käyttää vieläkin nahkaliivejä.

Eräällä tavoin Yoko Ono käyttäytyi kuin ne muinaisten legendojen vaimot, jotka elävinä astuvat veneeseen, jossa heidän edesmennyt miehensä makaa. Purteen kasatut risut sytytetään tuleen ja se työnnetään irti rannasta. Vaimo palaa miehensä mukana, kunniallisesti, kuten vaimon kuuluu.

Vene on julkisuus. Risuja ovat taide. Rohkeasti Yoko Ono lähti miehen viimeiselle matkalle ja syleili populaarikulttuurimme liekkejä.

Kaikissa mainituissa yhteyksissä häiritsevaa on vain se, jos emme tiedä taiteellisten ideoiden alkuperää ja tekijyys on epäselvää. Muusan tehtävä on olla aito taiteilija, ehkäpä jopa suurempi kuin rakastettunsa tai puolisonsa. Hän saa kuitenkin esiintyä taiteilijana vasta erottuaan - yleensä puolisostaan, tai tämän kuoltua. Yhdessä ollessaan on kahden oltava yksi - jompi kumpi. Kaksi ei voi ajaa. Toisen on oltava kartanlukija. Hän jakaa vaarat, mutta ei kunniaa.

On todella suuri ongelma, jos suurelle taiteiljalle elämänsä uhraavan tosifanin täytyy arvailla kuka on vastuussa tähti-iskelmien inspiraatiosta ja alkuoivalluksista. Vähintään Lennon-McCartneyn lauluissa täytyy korvakuulolta tietää onko laulaja John vai Paul. Täytyy tietää kumpi on kirjoittanut sanat. Ei rukoustakaan voi lausua, ellei tiedä kuka on toisessa päässä. Kyse on identiteettirikoksesta.

Beatlesin tosifanin tuntee siitä, että hän on selvittänyt kaikkien Lennon-McCartney-biisien kohdalla kumman biisistä on pohjimmiltaan kysymys. Vasta silloin musiikki kantautuu hänen korviinsa pyhänä. Ei tarvitse elää taiteelisen tekijyyden epävarmuudessa. Fani saa olla suorassa yhteydessä nerouteen joka on yksi, jakamaton.

Jaettu kunnia mestariteoksesta on hieman kuin tenniksen nelinpeli. Nelinpeli ei koskaan tule olemaan arvossaan kuin alle 10% kaksinpelistä, koska turnausvoitot ovat jaettuja. Jokainen nelinpelivoitto merkitsee että ikään kuin jäisi toiseksi, koska elää partnerinsa varjossa.

Voitto on puolikas, ja pilkottaessa voitto kadottaa arvostaan 90% - ellei enemmänkin. Muusikon on todistettava itsensä soolouralla - edes todistettava, ettei hänestä ole soolouralle. Sitten hän voi luopua minuudestaan ja sulautua osaksi bändiä, joka on yksi, jakamaton.

Bändi voi olla kuin Juventus tai Real Madrid, enemmän kuin osiensa summa. Mutta silloin tekijyys ei ole enää epäselvää: tekijä on bändin kollektiivinen pyhä henki, jonka kosketuksen myös yleisö voi tuntea laulaessaan mukana kertosäettä.

Tämä sama ilmiö pätee urheiluun, musiikkiin ja myös kirjallisuuteen... mutta kirjallisuudessa ei kollektiivilla ole samanlaista lumovoimaa, ellei yleisö saa jotenkin osallistua.

Miksi minä mietin tällaista?

Olen koettanut murtaa tätä myyttiä ja epäonnistnut pahoin. Olen havainnut konkreettisesti, ettei taburikkomuksesta seuraa edes vihastusta. Siitä ei seuraa edes naurua. Pelkkää hiljaisuutta.

2013 julkaisin runokirjan nimeltään Saattaa sisältää pähkinää. Kirjasta ilmestyi 11 arvostelua, mikä oli erittäin mukava yllätys. Yhdessäkään näistä arvosteluista ei kuitenkaan pureuduttu mukana olleisiin REMIX-runoihin, joissa tekijyys oli epäselvää. Olin ottanut eri määriä vaikutteita ja suoria lauseita Keijo Kuuttiolta, eikä runoista pystynyt sanomaan mikä osa oli omaa tekstiäni ja minkä metaforan tai oivaltavan lauseen oli puolestaan kirjoittanut Keijo Kuuttio Kokkolasta.

Kukaan ei haukkunut runoja. Kukaan ei arvostellut ideaa, tuominnut sitä tai kehunut omaperäiseksi. Koska tekijyys oli räikeän epäselvää, oli kyse taburikkomuksesta ja siksi näistä runoista ei mainittu sanallakaan.

Kyse oli poeettisesta nelinpelistä - tai ei ollut edes selvää mistä oli kyse.

Maailmaasyleilevin havainto tässä kohtaa on se, että tekstiä on lähes mahdotonta arvioida sinällään - irrallaan tekijästään. Ja tämän myös 1900-luvun kirjallisuudentutkimus on karusti havainnut, kun se on teoreettisesti pyrkinyt pyristelemään irti biografismista, eli tutkijan roolista pelkkänä taiteilijan elämäkerturina.

On viheliäistä puuhaa yrittää tutkia tekstiä irrallaan tekijästä, tyylilajien tai lukijakokemuksen tasolla. Kun teksti irroitetaan tekijästään, se tuntuu väkivallalta. Se suututtaa, naurattaa ja ikävystyttää. Ennen kaikkea siihen ei voi suhtautua vakavasti. Se on taburikkomus - tai oikeastaan enemmänkin. Ennen teoriaan perehtymistä on lähes mahdotonta kuvitella, mitä sillä voitaisiin saavuttaa.

Nyt en halua kritisoida niitä tutkijoita, jotka tätä kiveä yrittävät vierittää. Kuten totesin, olen itsekin yrittänyt tuottaa tekstiä, joka olisi jollain tavoin tekijästään riippumatonta. Se on vaikeaa, mutta yllättävän hauskaa.

Teksti voi olla hiton hyvä. Kun lukija kysyy "Kuka tämän hienon tekstin on kirjoittanut?", ei siihen voi vastata "kukaan ei tiedä".

Se on hieman kuin olisi tapahtunut murha, jota kukaan ei voi selvittää. Tuntuu raivostuttavalta, ettei kukaan edes yritä.

Minulla ei ole mitään hyvää anonyymia tekstiä vastaan, mutta jokin siinä alkukantaisella tasolla tökkii. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka hiljattain ilmestynyt Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita -teos, jonka tekijyys on kiehtovalla tavalla hämärtynyt. Tekijöitä on 14, ja jokaisen nimellä on julkaistu erillinen teos. Ketä ei aivan valtavasti riipoisi se, ettei jokaisen yksittäisen idean tai nokkelan lauseen kohdalla voi tietää kuka on äänessä. Kenelle kuuluu kunnia onnistumisesta tai tappiosta?

Hieman kuin tennistä pelattaisiin säkki päässä verhon takana. "Joku" voittaa on pahempaa kuin se, ettei kukaan voittaisi. On pakko tietää. Muu on kidutusta.

Mainittu kirja on tulvillaan hienoja katkelmia, joissa tekijät ovat antaneet parastaan. Toistan: Ihmiskokeita on täynnä oivalluksia, mutta siitä ei pääse mihinkään, ettei se olisi räikeä taburikkomus.

Kirja itsessään voi olla miten hyvä tahansa, mutta sillä täytyy olla selkeä, yksiselitteinen kirjoittaja.

Miksi?

En minä tiedä. Kenties siksi, että kirja merkitsee länsimaissa juuri tekijänsä itsenäisen ja riippumattoman nerouden ilmentymistä. Häntä ei ole kukaan sensuroinut tai korjaillut. Kustannustoimittajan nimeä ei kirjasta löydy. Jos kirjailija ymmärtää oman parhaansa, hän ei kiitä ketään muuta kuin äitiään ja Jumalaa.

Kirja eroaa elokuvasta siinä, että elokuvassa kunnia täytyy jakaa ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa - ja pienen osan ehkä saa käsikirjoittaja tai kuvaaja tai leikkaaja - jos sattuu voittamaan Oscar-pystin, mutta silloin hän saa taiteellista kunniaa sitä kautta, että hän on yksilölajissa päihittänyt muut saman lajin edustajat, eli hän on voittanut leikkaajien Wimbledonissa. Hän saa pystinsä yksin. Elokuvalla ei siinä vaiheessa ole väkiä. Elokuva on yhä ohjaajan erityisomaisuutta, vaikka leikkaaja olisi miten hyvä.

Nero voi olla nero vain yksin. Kaunain tapa ajatella taiteilijan ja muusan välinen suhde on taiteilijan kuvitteleminen vampyyriksi. Hän imee uhreistaan mehut. Hän käyttää muita ihmisiä vain hyväkseen.

Sellainen on nero. Muut ihmiset osallistuivat hänen taiteeseensa vain rakennusmateriaalina.

Ajatuksia kuvataiteilijan kirjallisesta opinnäytteestä

Monille kuvataiteilijoille kirjalliset tehtävät tuottavat vaikeuksia. Taiteen opinnäytetyöstä herännyt kohu ei ole kuitenkaan saanut blogeja laulamaan. Äkkiseltään en löytänyt ensimmäitäkään kuvataiteilijaa, joka olisi omin valtuuksin kommentoinut kohua. Vakavaa ammatillista keskustelua ei syntynyt myöskään lastensairaalan Kiiski-veistoksesta, ainakaan julkisesti. No, tässä tulee vähän rönsyilevää analyysiä kuvataiteilijan elämänkohtaloista.

Kirjailijantyön ohessa olen harrastanut bloggaamista yli viisi vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma pyöräyttää pidempääkään tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitan säännöllisesti 10 sivua päivässä, ja kuukaudessa vaivatta 10 vaihtelevan laatuista vuolatusta. Aiheesta kuin aiheesta.

Koulussa minulle kuitenkin pakkoruotsi tuotti valtavia ongelmia. Ylioppilaskirjoitukset läpäisin rimaa hipoen ja yliopistolla jouduin yrittämään yhtä pakollista kurssia kolmesti, ennen kuin pääsin läpi. Etenkin suullinen esitelmä ja keskustelu tuottivat tuskaa. Olen aina ollut huonosti motivoitunut opiskelemaan kieliä. En jaksa päntätä sanalistoja tai kielioppia, eivätkä edes monesti käytetyt ilmaisut tartu päähäni tuosta vain.

Pakkoruotsiin liittyy valtavasti ahdistusta ja se on niellyt elämästäni paljon aikaa, jota en usko kehnon kielitaitoni ikinä korvaavan. Ruotsinkielisestä Kalle Ankasta sentään ymmärsin muutaman puhekuplan, kun kerran sarjista selailin. Ehkä sekin jotain auttaa elämässä, että lyhyiden kielien vastapainoksi suoritin pitkänä vitutuksen oppimäärän.

Kohu surkeasta opinnäytetyöstä taiteen alalla

Maaliskuun alussa uutisoitiin taiteen alan opinnäytetyöstä, joka ilmeisesti oli täynnä sekalaista hölynpölyä:
Salaliittoteorioilla korkeakoulututkinto - lopputyot kirjavia

Olen pitkään uumoillut, että korkeakoulut päästävät oppilaita läpi liian helpolla, sillä ne tarvitsevat valmistuneita saadakseen valtion tukea.

Tässä(kään) keskustelussa ei huomio kiinnittynyt kannustusjärjestelmien ristiriitoihin, vaan taiteen alaan sinänsä:

"Satakunnan ammattikorkeakoulu selittää erikoisen opinnäytetyön hyväksymistä sillä, että kyse on taiteen alan opinnäytetyöstä."

Ok. Selitys kuulostaa selittelyltä, mutta mennään nyt tällä. Valmistumisen rimaa on monella alalla laskettu, mutta varmaan taiteen opinnäytetöissä häröily on omalla levelillään.

Opinnäytteen toinen ohjaaja Matti Velhonoja puolustaa käytäntöä varsin tolkullisesti, lempeällä otteella:

- Sama tekijä maalaa ja kirjoittaa... Opiskelijoiden taideteokset tarvitsevat julkisuutta - eivät tekstit, Velhonoja korostaa. 

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016031121248051_uu.shtml

Luulisi opettajien yleisemminkin myöntävän, että taiteilijoiden joukkoon mahtuu aina niitä, joilla tietyissä elämän perustaidoissa on alttiuksia surkeudelle ja angstille; matikkahäiriötä, epäsosiaalisuutta ja traumoja. Siksikin motivaatiota taiteeseen riittää. Aikaa ja energiaa heillä ehkä olisi enemmän taiteelle, jos heitä kannustettaisiin tekemään asioita, jotka he osaavat parhaiten.

Toinen puoli on sitten se, että joillakin voi myös nousta kusi nuppiin ja he ajattelevat, että taiteilijana he saavat olla kaiken mailman byrokratian ja muun paskan yläpuolella.

Viime viikolla kohu palasi uutisotsikoihin. Kuvataiteilija Martti Virtanen ehdotti koko käytännöstä luopumista:

– Teoriaopetus lopputöihin liittyen on turhaa. Kankaanpäässä tämä oli avoimesti kaikkien tiedossa: lopputyötä pidettiin välttämättömänä pahana.

AMKn opinnaytekohulle piste - taiteilija ei pysty välttämään kirjallista opinnaytetyötä

Kuten otsikossa lukee, kirjallisesta lopputyöstä ei aiota luopua:

– Näen vieraana, että raportti ei kuuluisi opinnäytetöihin. Niihin kuuluu myös viestinnällinen puoli eli asiantuntijateksti, jossa tuodaan esille niitä lähtökohtia, perusteita ja prosessia, joiden pohjalta taideteos on syntynyt, Rissanen sanoo.

Raportti ja viestinnällinen puoli: oman tekemisen perusteita. Minun korvaani kuulostaa enemmänkin apurahahakemukselta kuin opinnäytteeltä.

Henkiset esteet ovat yksilöllisiä ja ulkopuolisen voi olla vaikea ottaa niitä todesta

Ymmärrän, että kaikki taiteilijat eivät tunne kirjoittamista omaksi lajikseen. Kuvataiteet tai musiikki voivat olla esimerkiksi lukihäiriöiselle oma ilmaisukeino. Koulussa piirrostaitojen kehittämistä on ehkä edistänyt se, ettei tunnilla ole kokenut opetusta mielekkääksi. Itsekin piirtelin vuosia kirjojen marginaaleihin ja ruutuvihkoihin, kunnes piirrokset vaihtuivat runoihin, ja sille tielle jäin.

Äidinkielen tunnilla korostettiin, että kielitaito mittaa myös ajattelun tasoa. Siksi kai koetan ajatella myös muiden ihmisten puolesta ja toimin runoilun ohessa jonkinlaisena kansakunnan konsulttina.

Kärsivänä taiteilijana tiedän, miten vaikea on joskus seurata ohjeita ja pysyä opetussuunnitelmassa. Kutsumus huutaa kuin olisin sen koira ja noutaisin keppiä. Jos tekemisen halu on polttava, niin työ tempaa mukaansa, vaikka se kohdistuisi muiden näkökulmasta väärään kohteeseen.

Innostuessani minun on liki mahdotonta ymmärtää sitä järkipuhetta, joka kehottaa ottamaan etäisyyttä kirjoittamiseen ja esimerkiksi käymään suihkussa ja syömään jotain. Myönnän, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, verensokeri, mutta teen sen ihan kohta. Nyt minun täytyy kirjoittaa valmiiksi tämä yksi pieni juttu. Enintään viisi liuskaa lisää.

Syytän vuoroin lahjakkuutta ja vuoroin keskittymishäiriötä. Välillä ne näyttäyutyvät yhtenä ja samana asiana. ADHD kohtaa vaaratilanteita ja illuusioiden murentuessa (tai vain rutiinien puutteesta) havahtuu muiden ihmisten ongelmiin. Rikkinäinen focus samaistuu hetkeksi iloon, hetkeksi tragedian, ja sitten kääntää selkänsä kaiken, kun jotain uutta liikkuu ääreisnäössä.

ADHD saa aikaiseksi. Paljon syntyy, mutta vääriä asioita, eri lähtökohdasta kuin pyydettiin. Eri johtopäätöksin kuin toivottiin.

Ei ihmisellä tietenkään tarvitse olla selkeää syytä sille, miksi hän kokee kirjallisen ilmaisun vaikeaksi. Myös pakollisuus voi ja saa tuottaa valtavasti ahdistusta. Ehdottomuus vain tekee poikkeavien ihmisten elämästä entistä vaikeampaa, jos oppilaitos ei yritä kehittää häntä myös siinä taidossa.

Väitän, että pitkän tekstin kirjoittaminen voi kirjoituskammoisen silmissä näyttäytyä hieman kuin jyrkkänä portaikkona liikuntarajoitteiselle. Tunne on kuin Hithcokin Vertigosta. Maailma pyörii silmissä. Pala on kurkussa ja paniikkikohtaus lähellä. En kykene.

Pidän myös jokseenkin kyseenalaisena sitä, jos kuvataiteilijan valmistumisen ehtona on kirjallinen tuotos, silloin kun myönnetään, ettei siitä ei ole hyötyä hänen urallaan. Opintojen aikanakaan ei nähdä tarpeelliseksi valmentaa oppilaita juuri "opinnäytteen" kirjoittamiseen. Pahin jätetään lopuksi ja puolustellaan "eihän niitä taitoja myöhemmin tarvitse, mutta yrittäisit nyt meidän iloksemme ja omaksi parhaaksesi".

Kyllä asiantuntija näkee itse teoksesta onko esteettinen näkemys kehittynyt ja teoreettinen oppi mennyt ollenkaan perille. Ainakaan taiteilijan kirjallisia töitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin vaikkapa historian maisteria, jonka tulisi hallita sekä tieteellinen metodi että kirjallisesti sulava kerronta. Totta hitossa taiteen opinnäytetyöt pahimmillaan edustavat pahinta mitä löytyy.

Ongelma ei silti ole toivoton, jos asioita johdonmukaistaa. Miksi ei kirjoitettaisi tekstejä, joiden vaatimiselle on vankempi perusta?

Ehdotus: Muutetaan opinnäytteet rehellisesti työsuunnitelmiksi ja lehdistötiedotteiksi

Jos kuvataiteilijan tulee urallaan kirjoittaa ensi sijassa apurahahakemuksia, niin luulisi olevan johdonmukaisinta, että keskitytään juuri niihin. Opinnäytteiden sijasta kirjoitustehtävänä olisi siis esimerkiksi apurahojen projektisuunnitelma.

Yritin löytää netistä kuvatailijoiden omakohtaisia kokemuksia opinnäytteestä. Tiina Paananen tunnustaa angstit melko peittelemättä Turun AMK:n sivuilla julkaistussa artikkelissaan:

"Opinnäyte, tuo valmistumista edeltävä via dolorosa.

...siitä jäi pysyvät traumat. Aihe ei kiinnostanut yhtään mutta paperit oli saatava ulos.

Mitä tapahtuu tehdyille töille? Lukeeko niitä joku?
− Kyllä niitä ilmeisesti joku lukee, kun kohukin nousi"  

Turkuamk.fi - Ou-nou-opinnayte

Jopa kirjoitustehtävän puolustajat tuntuvat myöntävän, että opinnäyte edustaa tekstityyppiä, johon ei enää palata kuvataiteilijan uralla. Opinnäyte on epämääräinen abstraktio, jonka tyyliä tai tarkoitusta ei ole selkeästi määritelty. Sen funktio on lähinnä hierarkinen: oppilas kirjoittaa, jotta hän lepyttäisi akatemian jumalat, joiden tiet ovat tuntemattomat ja jotka asuvat pilvien pimennossa.

Kyse on traditioista ja halusta omaksua muiden akateemisten aineiden perinteitä. Mimeettisesti halutaan tehdä sitä mitä muutakin.

Kuvataitelijalle kirjallisista taidoista on varmasti elämässä hyötyä, mutta "opinnäyte" on kenties väärin kohdistettu. Miksi ei kuvataiteilija alusta saakka opettelisi tuottamaan tekstilajeja, joista hän oikeasti on riippuvainen - siis etenkin apurahahakemuksia ja niiden työsuunnitelmia.

Tunnen joitakin taiteilijoita, jotka ovat usein mukana ryhmäproduktioissa ja saavat aikaan hienoja näyttelyjä. He näkyvät sen verran, koska joku muu hakee rahaa yhdistykselle tai työryhmälle, jossa he ovat mukana. Moni taitava taiteilija jää ilman henkilökohtaisia apurahoja, koska hän on totaalisen surkea kertomaan selkeästi ja vakuuttavaksi miksi hän on hyvä ja tarvitsee rahaa.

Kun näyttely lähenee niin joku toinen kirjoittaa lehdistötiedotteet. Joku toinen kutsuu sähköpostilla paikallislehden toimittajan avajaisiin. Taiteilijalla on siis hyvä olla kirjallisia taitoja tai edes puoliso, joka hallitsee sen puolen. Jos ei puolisoa niin kollektiivi. Tai manageri tai mesenaatti. Suomessa, just joo.

Jos joku opettaja tätä lukee niin jättäkää kirjalliset vaatimukset muilta osin ennalleen, mutta määritelkää rehellisemmin mitä varten kirjoittaminen on tarpeellista:

Ensin tulevat raha ja näkyvyys. Jos hyvin käy niin ehkä kerran viidessä vuodessa joku on kiinnostunut taideteoksen teoreettisista aspekteista. Ei niitäkään kannata paperille laittaa. Hauskempaa on tarjota runoilijalle kaljat ja höpöttää pitkälle yöhön diippiä shittiä omista megalomaanisista visioista.

Kaikki olisi tässä maassa paremmin, jos meillä olisi sellaisia taidekriitikoita, jotka käyvät runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa kaljalla, ja sitten aamuyöllä lennosta laativat paikallislehteen koko sivun analyysin kaikista niistä persoonallisuuden häiriöistä ja traumoista, joista näyttely kumpuaa. Sitä olisi ilo lukea. Silloin meillä olisi toivoa renessassista.

Köyhät määrittävät historian

Monesti ajatellaan, että kulttuuria ylläpitävät sivistyseliitit, mutta pikemminkin asia on päin vastoin: Köyhyys on se voima, joka viime kädessä koettelee suurten narratiivien kestokykyä. Köyhät päättävät lopulta mikä on hyvää silkalla enemmistön voimallaan.

Vauraus vaeltaa valtakunnasta toiseen ja rikkauden muodot vaihtelevat, mutta kurjuus, sairaus, menetys, katkeruus, kuolema ja puute ovat ikuisia.

Kun William Shakespearen tai Charles Dickensin kirjat kulkeutuvat sukupolvelta toiselle, ne saatettaisiin tuomita kelvottomaksi kulttuurieliitin eriytyneen maun ja päähänpistojen toimesta, mutta köyhät, sairaat ja epäonniset aina tunnistavat niissä oman elämänkohtalonsa, ja pitävät niitä pinnalla.

Ei ole mikään ihme, jos tarina kurjuudesta, sodasta ja menetyksestä aina löytää tiensä esityslistojen huipulle. Tragiikalla on aina takanaan koko kansan tuki: komedia sen sijaan jakaa joukkoja. Vitsit täytyy räätälöidä joko parempiosaisten tai heikko-osaisten makuun, jotta ne todella naurattavat.

Narrit voivat naurattaa kuningasta ja samalla vaikuttaa kaikista muista tylsiltä. Jos narri esiintyisi kaikkien muiden mieliksi, hän pian suututtaisi kuninkaan.

Moni taiteilija on historian saatossa nauttinut oman maansa kulttuurieliitin suosiota, mutta niiden sukupolvien ohitettua voimansa, ovat nuoremmat pian unohtaneet koko suuren hahmon, sillä hänen muotiinsa sidottu vetovoimansa ei päde enää, kun lapset tuovat valmaan oman antiteesinsä.

Vain teeskentelemätön tragedia jatkaa häiryyntymättömänä kulkuaan.

Ei ole sattumaa, jos kulkurina kaikesta menestyksestään huolimatta viihtynyt Tapio Rautavaara kaikkien kuolleiden laulajiemme joukosta nousee aina muita suuremmaksi. Tuskin on sattumaa sekään, jos Aki Kaurismäen köyhyyttä ihannoivat kansankuvaukset jäävät parhaiten elämään ajastamme.

Ymmärtäväthän he ihmisen haavoittuvaisuutta ällistyttävän hyvin. Näen molemmissa hieman Chaplinin vikaa: olympiavoittaja, elokuvatähti, joka vaeltaa talosta taloon kuin täysin tuntematon keppikerjäläinen, eikä pyydä yösijasta sekä ruoasta enempää kuin luvan saada hieman laulaa.

Meidän olisi vaikea kuvitella, että Las Vegasin houkutuksista tervehtynyt Elvis pakkaisi kitaransa laukkuun ja lähtisi Alaskaan, jossa hän vaatimattomasti leirinuotiolla ei esittäisi Elvistä, vaan olisi vain ihminen muiden joukossa. Edes rokkitähden kuolema ei ole niin mahtava lopetus uralle kuin kruumusta luopuminen ja kaiken kusen valuttaminen pois hatustä.. Tästä syystä väitän, että Tapio Rautavaara elää pidempään kuin Elvis. Hän on lähintä, mitä kansamme on saanut kokea Jeesuksesta. Hän sekä Lemmy, myös loppuun asti kansanmies.

Jos tekee palveluksia kuninkaalle, saa lahjansa kullassa. Jos taas palvelee kaikkein köyhimpiä, saa itselleen rahvaasta ikuisen ystävän.

Runoilijan ei kansaa kohtaan tarvitse olla edes lempeä. Runoilija on automaattisesti köyhä, ja tietää mistä siinä on kysymys, joten hänen elämäntarinaansa osataan samaistua, vaikka hän käyttäytyisi miten kusipäisesti. Yleisö antaa hänelle anteeksi kaiken, koska hän on ylpeydessäänkin inhimillinen, yksi heistä. Kusipäinen kansantaiteilija näyttää paljaana myös sen tuskan, jonka kusipäisyys ihmiselle itselleen aiheuttaa.

Jos siis olet rokkitähti ja kuuluisuus, ja olet aikeissa päättää kaiken 27-vuotiaana, niin mieti kahdesti ja ryhdy ennemmin pyhimykseksi. Sinulla tulee olemaan elävänäkin enemmän todellisia faneja kuin koskaan kuolleena.

Jeesuksenkaan ei ehkä olisi tarvinut kuolla ollakseen suuri. Hänen olisi vain täytynyt osata kantaa kansansuosionsa ilman, että hän koskaan lyöttäytyy eliitin kanssa yhteen ja alkaa rakastaa rikkauksia. Köyhänä ei taiteilijan tarvitse kohdata nuorena kuolemisen tragediaa, koska jo hänen kohtaamansa elämä on ollut tragedia.

Miksi maamme innovatiivisuus takkuaa? Onko tässä syy?

Asiasta ei vielä puhuta valtamedioissa, mutta Patentti ja Rekisterihallituksen sivuilla surffatessani huomasin, että maassamme jätettyjen patenttien määrä on romahtanut muutamassa vuosikymmenessä. Patenttihakemusten määrä vuonna 1990 oli vielä 6469, mutta viime vuonna luku oli jo romahtanut 1416:een. Kahden laman suuri ero on siinä, että edellisen romahduksen aikaan meillä vielä riitti ideoita.

LINKKI:

PRH Tilastoja - patenttihakemukset

Yksi syy patenttihakemusten vähäisyyteen saattaa olla se, että olemme EU:ssa. Byrokratia on siis saattanut monimutkaistua tai sitten ihmiset vain pelkäävät, että EU:ssa kaikki on monimutkaisempaa.

Kyse on kuitenkin (ymmärtääkseni) hakemuksista, ei myönnetyistä patenteista. (Asian tulisi ehdottomasti tulla ilmi, kun esitetään numeroita.)

Onko Speden kuolema tyrehdyttänyt patenttihakemusten turvan - tai ovatko maastamme kadonneet jonnekin kaikki vastaavat Pelle Pelottomat? Näihin kysymyksiin olisi tärkeää saada vastaus.

Onko trendi maailmalla yhtäläinen? Kärsivätkö muutkin maat hyvien ideoiden vähäisyydestä, nyt kun globaalissa kilpailussa ideat leviävät huimaa vauhtia yli rajojen?

Onko asiaan vaikutusta sillä, että ylikansalliset yritykset hallitsevat maailmaa, ja ne joko tyrmäävät pienet ideapajat tai sulauttavat ne itseensä. Lopputuloksena on, että patentteja ei enää haeta ja myönnetä kansallisesti, vaan ylikansallisesti?

Onko koulutuksen lisääntyminen kenties saanut aikaan itsekriittisyyden kasvun, mistä aiheutuu luovan hulluuden tyrehtymistä?

Yksi patenttien vähäisyyttä selittävä seikka saattaa olla lisääntynyt epäluottamus järjestelmää kohtaan:

"Keksintö on sen luontoinen että se on arvokkaampi kun sen pitää kokonaan omana tietonaan. Tämä siksi koska ala johon keksintö liittyy on erittäin kilpailtu ja pienikin etumatka tuotekehityksessä tuo isoja voittoja. Siksi sen myyminen patentoituna ei ole niin kannattavaa." 

http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=248937

Johtuuko amerikkalaisista rikossarjoista ja salaliittoajatuksista, että päädymme tällä tavoin ajattelemaan asioita liian monimutkaisesti ja turhankin pitkälle? Yhteiskunnan ja ihmiskunnan näkökulmasta tuskin monikaan keksintö on arvokkaampi, jos sen pitää kokonaan omana tietonaan.

PS.
Nyt kun aloin syventyä aiheeseen, niin huomasin, että Keksintösäätiö on lakkautettu vuonna 2014, koska valtio on viisaudessaan päättänyt kokonaan lopettaa sen tukemisen. Mitä ilmeisimmin säätiö on jo kauan sitä ennen alkanut hiipua ja vaivihkaa kadottanut merkityksellisyytensä. Tekesillä on kuitenkin Tuoteväylä-palvelu.

PPS.
Yksi syy patenttihakemusten vähäisyyteen on patenttien kova hinta: Patentit/hinnastot
Jotta maassamme tehokkaammin julkistettaisiin uusia ideoita, niin patenteista tulisi päin vastoin maksaa niille, jotka jättävät hakemuksen. Se olisi valtiolle pieni lisäkustannus, joka kenties mahdollistaisi uuden Nokian syntymisen.

Merimiehet laulujen ammattikuntana

Runouden elitismistä ja avantgardesta, osa 1/3:

Minulla on vahva usko ilmiöihin ja rakenteiden voimaan. "Rakenteilla" tarkoitan sitä, että psykologia ei hallitse kaikkea, vaan ihmisyys syntyy oman sisäisen tahdon ja sosiaalisuuden ristipaineessa. On harmi, että lukioissa opetetaan lähinnä vain psykologiaa, mutta sivuutetaan sosiologia. Toinen ongelma ajassamme on se, että rakenteiden kautta selittäminen on saanut vahvasti vasemmistolaisen leiman. Liberalistisen talouskäsityksen ytimessä on vakava individualistinen valuvika. Talous hahmotetaan yksilöstä käsin, eikä yhteisöllisyyttä osata hyödyntää voimavarana.

Seuraukset me tunnemme kaikki vallan hyvin. Individualistinen yhteiskuntanäkemyksemme tuottaa ensinnäkin valtavasti yksinäisyyttä ja siitä seuraavaa ahdistuneisuutta, epäluuloisuutta, syrjäytymistä ja masennusta. Myös nationalistiset ja uskonnolliset ääriliikkeet saavat voimaa siitä, että systeemi jättää ihmiset oman onnensa varaan. Poliittinen valtakulttuuri ei osaa edistää ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, koska se ei tunnusta rakenteiden voimaa, eikä se myönnä ihmisen olevan sosiaalinen olento. Me kohtaamme sosiaalisuutta lähinnä vain negatiivisissa lieveilmiöissä, koska me torjumme sen omasta ihmiskäsityksestämme. Juridisesti sekä filosofisesti ihmisiä tarkastellaan vapaina yksilöinä, jotka on heitetty absurdiin maailmaan, jossa he jollain tavoin joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että paikalla on myös muita ihmisiä.

Liberalismin näkökulmasta toinen ihminen on olemassa vain, jotta hän ei puuttuisi millään tavoin meidän vapauteemme, eikä varastaisi omaisuutta, joka laillisesti kuuluu meille. Liberalismista on asteittain kehittynyt keskinäisen kyräilyn ja oman tilan valtaamisen tiedettä. Lukuisat koulukiusatut ekonomistit ovat vaivihkaa hyväksyneet individualismin tulkinnan, jossa kaveri nähdään kilpailijana, eikä niinkään potentiaalisena yhteistyökumppanina.

Kysyn uudestaan, mitä tarkoitan rakenteilla, koska en vielä vastannut siihen,


Mitä tarkoitan rakenteilla - esimerkki merimieskulttuurista

Olen viime vuosina kuunnellut ahkerasti vanhoja suomalaisia iskelmäsävellyksiä esimerkiksi Reino Helismaalta, Veikko Lavilta ja Tapio Rautavaaralta. Meillä Suomessa, kuten koko maailmalla, on pitkä perinne lauluilla, jotka kertovat konkreettisesti tai vertauskuvallisesti merimiehistä tai laivoista. 1950-luvulla Kipparikvartetti esitti suuren määrän laivalauluja ja esiintyi samanaiheisissa elokuvissa.

Jopa Mikki Hiiri on tehnyt ensiesiintymisensä höyrylaivan kapteenina ja sen jälkeen on laulettu siitä kuinka hän on merihädässä.

Merimiehet alkujaan esiintyvät monissa lauluissa kenties siksi, että he itse ovat laatineet erityisen paljon lauluja. Laivalla heillä on ollut tyhjiä hetkiä, joita on voinut muun tekemisen puutteessa täyttää musisoinnilla.

Lisäksi merimiehet ovat poimineet musiikkivaikutteita vieraista satamista ja esitelleet niitä kotimaassaan. He ovat myös viettäneet aikaa kapakoissa, joissa ainakin laulujen ja elokuvien mukaan laulu on raikannut.

Oikeastaan on ilmiselvää miksi juuri merimiehet ovat päässeet niin näkyvään asemaan musiikkielämässä. Heillä on ollut mahdollisuus harjoittelulle, hyvä motivaatio sekä sopivia virikkeitä. Tästä on sitten seurannut se, että maatilaansa sidotut raskaan työn raatajat sekä kaupunkien käsityöläiset ovat joutuneet kuuntelemaan loputtomia lurituksia kotisatamasta ja purjeiden reivaamisesta, hiio-hoi!

Marxilaisittain voisi saman muotoilla vaikka niin, että merimieslaulut ovat kulttuurista pintarakennetta, joka perimmiltään selittyy tuotantosuhteiden kautta, eli pohjautuu omistukseen ja pääomaan. Merimiehillä on ollut vapaa-ajan pääomaa sekä kulttuurikohtaamisten tuottamaa symbolista pääomaa, jota he ovat voineet sijoittaa luodakseen tuotteita nimeltään merimiesballadi.

Toinen rakenteita selittävä teoria on mimeettisyys, eli kulttuuristen ilmentymien pohjautuminen imitaatiolle ja toistolle. Kun on ensin syntynyt lyyrinen perinne, jossa määränpäät on ilmaistu sataman metaforalla tai koettelemukset aallokon metaforalla, näitä samoja runokuvia on toistettu yhä uusissa lauluissa. Lisäksi lapset ovat saaneet aikuisten humaltuneista merimieslauluista sen käsityksen, että merimieselämä olisi tavallista elämää jännittävämpää - kenties vain siksi, että todellisuudessa merimiesten elämä on niin mahdottoman yksitoikkoista, että he puhkuvat innosta aina päädessään satamaan, jossa voivat tuhlata vähiä ropojaan.

Vaikka merielämän puuduttava arjen tylsyys ei ilmenisi ulkopuolisten silmissä, se ei estä nuoria haaveilemasta kaukaisista satamista, aarresaarista ja taisteluista merirosvoja vastaan. Näin syntyy kenenkään suunnittelematta itseään kiihdyttävä meriseikkailujen pyörre, joka imee itseensä seikkailuhaluisia luonteita, jotka sitten valikoivat tarinoihinsa vain jännittävimmät hetket. Pyörteen yhä kasvaessa sieltä pursuaa esiin yhä merkittävimpiä kulttuuriluomuksia, kuten Herman Melvillen Moby Dick, Jules Vernen Kapteenin Nemo tai Jack Londonin Merisusi.

Mimeettisten voimien ansiosta Hollywood yhä edelleen tuo markkinoille samoja tarinoita merirosvoista ja aavelaivoista, jotka menevät kuin kuumille kiville.

Juuri tällaisissa narratiiveissa näkyy se rakenteiden voima, josta humanistit ja sosiologit puhuvat ja joille ihmisen yksilöpsykologia on alisteinen. Mahtavimmatkin tuotantokoneistot voivat vain sopeutua siihen, että mimeettis-symbolinen laivamme kääntyy hitaasti ja vielä satojen vuosienkin kuluttua me ilmaisemme asioita merellisten metaforien kautta, koska ihmiset lähtökohtaisesti eivät kykene hahmottaman kulttuurisia rakenteita, joihin heidän oma elämänsä tukeutuu, vaan he ainoastaan ihannoivat ja toistavat niitä.

Mieti nyt vaikka sitä, että hakkerimieliset nörtit kutsuvat itseään "piraateiksi". Myös viihdeteollisuus puhuu "piraattikopioista". Miksi? Koska merimiehillä oli tarvittavaa pääomaa oman elämäntapansa nostamiseksi näkyville ja koska nuoret tahtovat elää todeksi niitä tarinoita, joita he eniten kuulevat.

1980-luvulla televisiosta esitettiin Ihmemies MacGyver ja kaikki tahtoivat opiskella insinööreiksi. Sitten 1990-luvulla suosituin sarja oli Teho-osasto ja kaikki tahtoivat opiskella lääkäreiksi. Viime vuosina televisiossa on ollut paljon kokkiohjelmia, kuten Master Chef, Iron Chef, Hell's Kitchen jne. Myös monet bloggaajat ovat nousseet esiin juuri ruokaresepteillään ja veden kielelle nostavilla valokuvillaan.

Tilanne on mennyt niin liialliseksi, että Kokki Kolmosen täytyi jo ilmaista vakava huolensa:

Jaakko Kolmonen tuimana: ”Kokkiohjelmia on ihan liikaa – tekee kipeätä”

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1431048242599.html

Ja mitä tästä sitten luonnolliseti seuraa?

"Ruoan arvostus kasvaa Suomessa taantumasta huolimatta. Vaikka yritysasiakkaat ovat kaikonneet ravintoloista, yksityisasiakkaat ovat vallanneet pöydät itselleen."

http://yle.fi/uutiset/kokit_kohosivat_nykyajan_rokkistaroiksi/6916374

Seuraavassa osassa käsittelen taidekentällä toistuvia ilmiöitä ja pyrin selittämään niitä rakenteiden kautta.

Taidekentällä menestymisessä totta kai yksilön persoonalla ja kysyillä sekä sattumalla on suuri vaikutus, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet hyvin pitkälti määrittävät sen, milloin jossain ajassa ja paikassa muodostuu taiteen kultakausi, jolloin elää monia kiistämättömiä mestareita.

Taiteen rakenteiden paljastaminen on tärkeää myös siksi, että taiteilijat itse voisivat edistää niitä ympäristötekijöitä, joiden turvin he voivat parhaiten kehittää kykyjään.

Nuori taiteilija esimerkiksi tietää, että hänen mahdollisuutensa paranevat, jos hän muuttaa suureen kaupunkiin ja pääsee sisään oppilaitokseen, jossa hän saa parasta opetusta ja tapaa muita lahjakkaita sekä samojen intohimojen ohjaamia ihmisiä.

Sekään ei silti aina riitä. Asiat voivat hankaloitua monin tavoin. Raha voi muodostua esteeksi, ja joskus on parasta huomata, että muilla on paremmat eväät sillä alalla menestymiseen. Ei sitten jälkikäteen harmittanut, että ei koskaan edes yrittänyt.

Taiteessa ei kuitenkaan aina ole kyse siitä, että olisi taitavin niillä mittareilla mitattuna, jotka siinä hetkessä sattuvat olemaan luotettuja tai kovassa nosteessa.

Instituutiot eivät aina ole tehokkain keino jalostaa lahjakkuutta. Olisi kyettävä pureutumaan niihin vaaratekijöihin, jotka muuttavat suurella rahalla ylläpidetyt taidelaitokset pelkäksi katinkullan tuotantolaitokseksi.

Taiteessa, kuten tieteessäkin kaivataan rakenteellista itsekritiikkiä.

Steampunk Fab Lab

Pitäisi olla 14: Old-School TecnoPark.

Olen oikeastaan koko ikäni unelmoinut siitä, että jossain olisi täydellinen taiteilija-keksijän puuhakeskus. Suureen hylättyyn teollisuuskompleksiin olisi perustettu lumoava innovaatioministeriö, 24h avoin ja ilmainen käsityöläisyyden ja reaaliaikaisen osallistumisen museo. Paikka olisi kuin aikuisten Legoland, mutta kattavampi ja kunnianhimoisempi. Sinne voisi vain kävellä sisään ja toteuttaa satumaisia ideoitaan uusimman ja parhaan teknologian avulla - tai miksipä sen teknologian edes tarvitsisi olla niin uutta, kunhan se toimii?

Kun teknologisen, positiivisen vapauden utopiaan vielä yhdistettäisiin perustulo, voisin aamusta iltaan toteuttaa hulluja James Bondin Q:n kaltaisia vempeleitä tai koetella kyseenalaisia teorioita, jotka nyt vain kalistelevat kaltereitaan otsaluuni takana. Olosuhteiden pakosta olen tuomittu vain haavailemaan, koska minulla ei ole työpajaa eikä varaa patentteihin tai joulupukin tonttuarmeijan palkkaamiseen.

Oli vain ajan kysymys, milloin käsitteet Fab lab, Hacklab tai Maker Space rantautuisivat Suomeen. Aalto Yliopistossa on jo perustettu ensimmäinen korkean teknologian Fab lab ja muitakin pienimuotoisia yhteisötiloja löytyy jo useampia ympäri maata.

Helsingin Pitäjämäessä: http://helsinki.hacklab.fi/

Oulussa: Tarlab Oulu

Mikkelissä: http://mikkeli.hacklab.fi/

Seuraava palvelu pyrkii kartoittamaan tiloja sitä mukaan kun niitä syntyy: Suomen Hacklabit


Millainen olisi Steam Punk Laboratorio?

Perinteinen puu- tai metallipaja tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi tuunata autoja. Fablabit sen sijaan keskittyvät uudempien High-tech -mahdollisuuksien tarjoamiseen. Välinearsenaalista löytyy esimerkiksi laser- tai painevesileikkureita, 3D-tulostimia, kalliita design-ohjelmistoja tai erinäistä robotiikkaa.

Steampunkista olisi kyse, kun tilasta löytyisi menneiden aikakausien huipputeknologiaa, joka on käytännössä poistunut käytöstä - tai ainakaan laitteiden käyttämiseen ei tarjoudu enää mahdollisuuksia, koska ne ruostuvat museoissa tai pikemminkin jonkun autotallissa tai kellarissa.

Jos tällainen työtila rakennettaisiin Suomeen, se voisi olla ensimmäinen laatuaan koko maailmassa.

Esimerkkejä Steampunklabin vempeleistä
1. Belle Epoque litografioiden ja nelivärijulisteiden teettämiseen soveltuva kivipaino.

Laadukkaan vanhan painokoneen voisi saada hyvinkin edullisesti ja sen avulla voisi painattaa Alphonce Muchan tai Toulouse-Lautrecin tyylisiä julisteita, joita tehtiin 1900-luvun alussa.

2. Kokoelma kameroita, joiden tyyliä ja laatua ei noin vain kopioida kännykkäkameralla ja kivoilla retro-sovelluksilla.

2A. Pätevä haitarikamera 1800-luvulta, jossa käytetään filminä lasilevyä tai hopeapinnotteista kuparilevyä (dagerrotypia).

2B. Chaplinin Bell & Howell filmikamera, joita edelleen on käytössä muutamia. Chaplininkin alkuperäinen kamera kuulemma yhä toimii täydellisesti.

2C. Nasan kuulennoilla käytetty Hasselblad, johon olisi yhdistetty digiperä.

Ison osan Steam-Pumk-Fablabin laitteista voisi ostaa pilkkahintaan, jos vain tiimissä olisi joku, joka osaa niitä huoltaa - ja tietenkin olisi, koska pajasta tulisi maan suosituin työllistämisprojekti, johon työttömät ympäri Suomea haluaisivat osallistua - ja pitäjällä vierailisivat kaikki mahdolliset Pelle Pelottomat ja tulevat Nikola Teslat, Helsingin Kuvataideakatemiaa ja Aalto-yliopistoa myöten.

Aiemmin kirjoitin siitä, miten huippuluokkaisen mediapajan avulla jokin pienempi kaupunki, kuten Pieksämäki voisi kehittyä innovatiivisemmaksi ja varastaa itselleen koko maailman huomion.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/02/taiteilijaresidenssi-pieksamaelle.html

Kuten totesin, osan laitteista voisi saada hyvinkin edullisesti, esimerkiksi:

3. Perinteinen teollisuusompelukone, joka kestää kovaa käyttöä.

Muutamalla tuhannella eurolla saisi useammankin ompelukoneen, saumurin ja kangaspuut, koska niiden harrastajamäärät ovat monilla paikkakunnilla niin vähäisiä ja suurilta sukupolvilta jää perinnöksi paljon huipputekniikkaa, joka ei mahdu perillisten asuntoon tai varastoihin. Niinpä netissä niitä myydään tällä hetkellä puoli-ilmaiseksi.

Ompelijat voisivat tehdä esimerkiksi vaatteita larppaajille ja teattereille, sekä auttaa verhoilemaan huonekaluja - kaiken muun ohella. Kaupungista tulisi pian monen alakulttuurin pyhiinvaellusten kohde.


4. Venevarustamo höyrylaivoille ja puuveneille tai autopaja museoautoille.

Jos käsityöläiskorttelin alueella olisi autopaja, hyvät puutyövälineet sekä metallipaja - jollaisia monilla lakkautetuilla lukioilla ja peruskouluilla juuri nyt lojuu käyttämättöminä, ja jotka voisi ostaa pilkkahintaan ja koota yhteen paikkaan - voisi kaupunki houkutella luokseen harvinaisia artesaani-aloja, koska jostain aina löytyisi oikeanlainen työkalu. Kävijät todennäköisesti toisivat niitä mukanaan ja iäkkäämmät harrastajat voisivat testamentata Steam Punk Projektille omia käyttämättömiksi jääviä laitteitaan sekä varaosakokoelmia.

Latelan kaltaisia autopajoja syntyisi alueella kymmenittäin, koska niille olisi erikseen varattu edullista työskentelytilaa pitkillä vuokrasopimuksilla. Myös bändit voisivat tulla paikkakunnalle levyttämään albuminsa äänostudioon, jonka laitteisto myös olisi hanki käytettynä, mutta edustaisi menneiden vuosikymmenen huippua. Niinpä sillä saisi myös aikaan menneiden vuosikymmenten saundin.

5. Alueesta tulisi myös radioamatöörien paratiisi.

6. Ei myöskään ole syytä unohtaa tähtitieteen harrastajia.

Steam-Punk Fablabin omistuksessa olisi myös tähtitorni sekä kaikki tarvittavat laitteet linssien hiomiseksi.

7. Steam-Punk Fablabissa olisi Suomen suurin pienoisjunarata.

Muutaman vuosikymmenen aikana koko maailma puhuisi siitä miten ihmiset testamenttaavat perintöjään järjestölle, joka vaalii kadonneiden aikakausien ammattitaitoa kaupungissa, joka on omistautunut kulttuurihistorialle ja kadonneille tekniikoille.

Työpajoissa voisi rakentaa myös dioraamoja, eikä liima ihan äkkiä loppuisi.

Fablabin omistuksessa olisi pian myös Euroopan suurin Meccano-kokoelma ja

Lyhyesti sanottuna alueella voisi toteuttaa mitä tahansa. Hollywood-studiot maksaisivat miljoonia filmausoikeuksista, koska menneiden aikojen kulisseihin löytyisi heti aidot puvustukset, autot, puhelimet, polkupyörät ja kaikki muutkin historialliset arjen esineet. Kaikki myös olisi korjattu toimintakuntoon, eikä kenellekään maksettaisi palkkaa. Ihmiset tulisivat alueelle harrastamaan, koska siellä se olisi mahdollista.

Lopuksi - miksi ihmeessä?

Miksi kenenkään pitäisi rakentaa tällaista museoesineistä koostuvaa laboratoriota?

Annan viisi syytä:
Yksi. Retro on suurta huutoa, eikä ole kovin äkkiä menossa muodista, koska sillä on liikkumavaraa. Retrobuumi muuttaa kaiken aikaa muotoaan ja innostuksen kohteitaan, mutta ei varsinaisesti katoa. Jotta retrotyyliä voisi parhaiten imitoida, täytyy tuntea välineet, joilla aikakauden ilme on luotu. Silloin vasta pääsee pinnan alle ja voi luoda jotakin vastaavaa. Loistavaa on tietenkin jo se, että välineillä voi oikeasti tehdä aitoa entisajan käsityöjälkeä, mutta jo tutustuminen välineistöön voi auttaa imitoimaan tyyliä uudemmilla tekniikoilla.

Kaksi. Kunnoitus, ihmetys ja esteettinen hurmos, joka liittyy vanhoihin esineisiin. Paikka, joka on suorastaan aikamatka menneisyyteen, luo oman tunnelmansa, jonka avustuksellä syntyy koulukunta, eräänlainen Andy Warhollin Factory, jossa mielikuvitus pääsee valloilleen. Luovana ympäristönä Steampunk work space olisi ainutlaatuinen kokemus, jonka moni muotoilija, taiteilija tai käsityöläinen ympäri maailmaa haluaisi kokea.

Kolme. Investoinnin hinta-laatu-suhde. Nykyisessä taloustilanteessa vanhojen teollisuuslaitteiden hankkiminen olisi hyvin edullista. Niiden jälleenmyyntiarvo voi hyvin olla suurempi kuin hankintahinta, koska niiden ikä vain kasvaa ja hyvin huollettuna niillä voi olla keräolijöille entistäkin suurempi arvo, jos osat ovat alkuperäisiä. Investoinnin voi siis nähdä myös sijoituksena, jossa on pieni riski voitoille, mutta lähes mahdotonta odottaa täydellistä arvon romantamiseen, sillä laitteet saa tällä hetkellä liki romumetallin hinnalla.

Fablab voisi hankkia omistukseensa aina sen aikakauden laitteistoa, joka ei ole muodissa. Tällä tavoin säästettäisiin kustannuksissa. Kaupunki olisi aiemminkärsinyt muuttotappioista, joten tilaa oli saatavilla edullisesti ja paljon, mutta nyt muuttovirran suunta olisi kääntynyt. Projektilla olisi silti omistuksessaan useiden kortteleiden verran kiinteistöä, jonka kunnossapidosta se vastaisi itse, harrastajien voimalla.

Neljä. Pääsy uusille markkinoille, joilla ei ole kovin montaa kilpailijaa. Useimmilta puuttuu mielikuvitus ja alan kasvaessa parhaan laittiston löytäminen muuttuu yhä vaikeammaksi. Tulevaisuudessa kuvailemani kaltaisia harrastajien kokoontumiselle omistautuneita pieniä kaupunkeja on monissa maissa ympäri maailmaa, koska globaalin julkisuuden ansiosta ne kykenevät tavoittamaan miljardien ihmisten joukosta erityisen asiakaskunnan. Muistakaa minun sanoneen. ;)

Viisi. Mahdollisuus valtaisan kontaktiverkoston ja henkisen pääoman kokoamiselle. Historia on kokoonpaneva voima, jota kukaan ei pääse pakoon. Projektissa syntyisi ammattitaito, jota voisi hyödyntää elokuvatuotannossa ja teatterissa: puvustus, lavastus, entisöinti, rekonstruktio. Kyse ei olisi vain mullistavasta nykytaiteesta, vaan myös koko menneisyyden läpi kurkottavasta näkemyksestä ja asiantuntemuksesta, jota ei voi luoda hetkessä.

Uuden toimintaympäristön rakentaminen täytyy aloittaa nyt, tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt siihen olisi Suomessa kaikki edellytykset.

Geysir-raketti / Geysir-rocket

Tällainen juolahti mieleen. Kenties idea on jo esitetty jossakin tieteisjännärisä, mutta ainakaan en itse muista sitä kuulleeni.

Kyse on siis uudesta keinosta ampua raketti avaruuteen. Konseptille olen antanut nimen kineettinen vakuumi-hydro-laukaisin, eli Ki-Va-Hy-La (Kinetic Vacuum Hydro Launcher).

(EDIT: Viides päivä. Keskusteltuani muutaman fyysikon kanssa huomasin, että hydrokatapulttien toimintaperiaatteet eivät ole tuttu kovin monelle fysiikan ammattilaiselle. Yksi syy on nesteiden ominaisuuksien huono tuntemus tyhjiössä. Meidän arkiympäristössämme esimerkiksi pullosta kaadettu vesi alkaa pyörteillä, koska poistuvan veden täytyy korvautua ilmalla ja näin syntyvä pyörre hidastaa veden liikettä. Avaruusraketin kiihdyttäminen hydraulisella männällä edellyttäisi tyhjiötä myös putkessa raketin edellä, koska muutoin ilma pakkautuisi tiiviiksi puuroksi ja pysäyttäisi kiihdytyksen.

Toinen periaate, jota kaikki hydrauliikan asiantuntujatkaan eivät tunne ovat veden kineettisen energian muodonmuutokset. Hydrauliikka perustuu paineeseen, eikä liikkeeseen. Veden liikenopeus kasvaa, kun hydraulinen putki kapenee. Myös konkreettinen liike-energia voidaan kuitenkin yhdistää hydrauliseen mekanismiin, jos vesipatsa suurella nopeudella iskeytyy mäntään tyhjiössä, eikä sen eteen puristu ilmaa jousen lailla. Tällöin nopeus kasvaa räjähdysmäisesti.

Veden heikommin tunnettuja hydro-kineettisiä ominaisuuksia voi kotona testata esimerkiksi nenähuuhtelukannulla, joka myös edesauttoi koko idean keksimistä.

(EDIT: Pienen mittakaavan testit nenähuuhtelukannulla ovat vahvistaneet perusidean - tosin vaikutuksen lisääntymistä tulisi testata suuremmassa mittakaavassa ja tyhjiössä.)

* * *
(Artikkelin alkuperäinen aloituskohta alkaa tästä.)

Huimapäisessä suunnitelmassani yhdistyy useampi mielikuvituksellinen idea:
1.) Mitä jos avaruutta ei tavoiteltaisikaan entistä korkeammalta, vaan syvältä meren pohjan tasolta?
2.) Mitä jos alus ei syöksyisi ilmakehään vasta paluumatkallaan, vaan se törmäisi ilmakehään jo lähtiessään, alhaalta päin?
3.) Mitä jos perinteisen polttomoottorin lisäksi työntövoimana olisi vesi? Vesi lähtee molemmista päistään avoimessa U-putkessa kohoamaan ylös paineen voimasta, mutta sitä voidaan lisäksi kiihdyttää hydrauliikan lakien mukaan - minkä seuraukset ovat kertaluontoisesti ärhäkät.

Geysir-raketin lähdössä on neljä vaihetta: paineistettu lähtölaukaus, ilmanvastusta vähentävä tyhjiökäytävä, nesteen nopeutta hydraulisesti kiihdyttävä, asteittain kapeneva putki sekä viimeiseksi perinteinen polttomoottori.

Paine-ero muuttuu kineettiseksi energiaksi, mikä tiivistyy hydrauliikan lakien mukaisesti yhä suuremmaksi nopeudeksi, mitä ei tyhjiöputkessä hillitse mikään. Painovoima auttaa rakettia nousemaan, mutta hydrauliikka sinkoaa sen ilmaan.

Kaikki alkaa siitä, kun maankuoreen porataan kilometrin syvyinen suora putki, eräänlainen tykinpiippu. (Putki voisi jatkuaa myös maanpinnanyläpuolelle, jotta vapautuva vesisuihku hajoaisi laajemmalla alueelle pudotessaan maahan, eikä tuhoaisi infrastruktuuria.)

Meren puolelta käytävä yhdistetään kilometrin syvyyteen, jossa vallitsee noin sadan ilmakehän paine.

Kuvan mittasuhteet eivät ole oikeat. Pystysuora piippu muistuttaisi enemmänkin lääkeruiskun neulaa. HUOM. Kyseinen tilanne ei vielä kuvasta toimivaa konseptia, joka esitellään myöhempänä.

Raketin alla on siis lähtöhetkellä sadan baarin paine ja kohoava vesi kiihdyttää sitä putkessa kuten tykinkuulaa. Geysiriä ei tarvitse edes kuumentaa, mikä saattaisi käristää astronautit. Lämmitys lisäisi painetta, mutta samalla myös myös puskisi vettä toiseen suuntaan, takaisin mereen, mikä ei ole tavoitteena.

Mekanismi edellyttää lähes täydellistä tyhjiötä

Vedenpaine ja raketti joutuisivat työntämään putkessa edellään asteittan kasvavaa ilmanpainetta, mikä hidastaisi kiihdytystä merkittävästi. Jos putki on esimerkiksi 1,5 kilometriä pitkä, mutta leveydeltään vain 15-20 metriä, ilmanpaine kasvasi erittäin korkeaksi raketin edessä ja ympärillä. Niinpä putkesta olisi etukäteen imettävä pois kaikki matkaa jarruttava ilma.

Oikealla hetkellä heikko sinetti putken yläpäässä joko aukeaisi salamanräpäyksessä tai aluksen kärki olisi suunniteltu iskeytymään sen lävitse. Kenties kyseessä voisi olla muovikalvo tai jonkinlainen kameran suljinta muistuttava mekanismi?

Putkessa etenevän veden painetta voisi olla mahdollista entisestäänkin kasvattaa, jos painesammiossa tai putkessä käytettäisiin hyväksi jonkinlaista massiivista hydrauliikkaa. Joka tapauksessa tyhjiössä etenevän geysirin luontainenkin nostovoima tekisi alkukiihdytyksestä järisyttävän tehokkaan.

Tyhjiössä kulkevia junia on aiemmin suunniteltu, mutta en mistään löytänyt putkipostin lailla laukaistavaa rakettia.

http://en.wikipedia.org/wiki/Vactrain
Vactrain- junien nopeudeksi on lupailtu jopa moninkertaista äänennopeutta, mutta ne saavuttavat nopeuden vähitellen. Junien ei tarvitse kamppailla painovoimaa vastaan, joten kiihdyttävä voima voi olla kevyempi. Raketti tarvitsisi kuitenkin pystysuoraan kohotessaan huomattavasti räjähtävämpää energiaa ja juuri sitä tarjoaa korkea vedenpaine.


Suunnitelma ei vie hydro-rakettia avaruuteen asti, mutta sen ei tarvisisi käyttää omaa polttoainekuormaansa alkukiihdytykseen. Hydraulisen alkusysäyksen voi yhdistää perinteiseen rakettiteknologiaan, jolloin raketin hyötykuormaa voidaan kasvattaa suhteessa polttoainekuormaan. Tarkoitus ei siis olisi ampua rakettia veden voimalla avaruuteen asti, vaan tehostaa nykytekniikkaa suhteellisen yksinkertaisella ja puhtaalla teknologialla.

Liikkuvan veden massaan sitoutuu niin paljon energiaa, että se jatkaa nousuaan putkessa merenpinnan korkeuden yläpuolelle. Jos putki yläpäässään kapenisi, ja alus samaan aikaan vetäisi eräänlaista sitä ympäröivää männänrengasta sisäänpäin, ylös purkautuvaan veteen sitoutunutta liike-energia voisi kenties hyödyntää tehokkaammin, kun hydraulinen paine kasvaisi?

Toinen ratkaisu alkusysäyksen voiman lisäämiseksi olisi tietenkin painesäiliön sijoittaminen syvemmälle maan kuoreen, mutta kuinka voimakasta kiihdytystä alus ja sen miehistö kestäisi? Vedenpaineen kokonaistyöntovoimasta ja nousevan veden mahdollisesti saavuttamasta nopeudesta täytyisi tehdä tarkempia laskelmia.

Mitä tehdä jättimäisellä suihkulähteellä?

Kun rakettiputkea on kerran käytetty, se täytyy jälleen sulkea molemmista päistä ja imeä pois vesi sekä ilma. Tämä vaihe on hidas ja kuluttaa energiaa, mutta kenties geysir voisi sijaita kuivalla alueella, jolloin sen harkittuna vuodenaikana aikaansaama keinotekoinen sade hyödyttäisi lähialueen viljelijöitä? Pumput voisivat toimia aurinkovoimalla, eikä prosessin palauttamisella alkuun ole varmaan kovin suurta kiirettä.

Jos vettä haluttaisiin hyödyntää kastelussa, kyse tulisi tietenkin olla makean veden geysiristä, sillä kovin moni tuskin haluaa suolavettä pelloilleen. Syviä makean veden esiintymiä ei valitettavasti ole kovin montaa.

Baikal-järven syvyys on 1,5 kilometriä, joten mahdotonta sekään ei olisi. Yksi mahdollisuus olisi, että jotakin järveä keinotekoisesti kaivettaisiin syvemmäksi. Raketti voisi lähteä eräänlaisesta toisesta päästään kapenevasta U-putkesta, johon vesi ammennetaan tavallisesta järvestä ja se koukkaa juuri niin syvältä kuin on tarve sopivan paineen aikaansaamiseksi.

Raketti voisi olla muodoltaan pitkä ja kapea kuin jousiampujan nuoli, jolloin vettä suihkuaisi vähemmän ja putki olisi myös helpompi jälkikäteen tyhjentää. Pienemmällä ilmanvastuksella sen olisi helpompi myös säilyttää alkuperäinen nopeutensa sujahtaessaan ilmakehän läpi ala kautta avaruuteen.

Putken kaventaminen kuitenkin lisää entisestään vaatimusta ehdottoman tyhjiön aikaansaamisesta. Kymmenen metriä halkaisijaltaan olevan kilometrin pituisen putken sisällä olevan ilman puristaminen yhteen tuottaa minun fysiikantaidoillani ja logiikallani paineen, joka ennen pitkää vastaa veden voimaan ja pysäyttää sen kiihdytyksen tietyssä pisteessä.

Ilmanpaineen jatkuva kasvu raketin edessä hidastuttaisi nousua kuin ilmatyyny tai hydraalinen jousi, jota puristetaa kasaan. Suurissa nopeuksissa ilma on muutenkin kuin puuroa, mutta ilman paineistuessa vaikutus vain lisääntyy.

Vesipatsaan kohoamista tyhjiössä tulisi ensiksi testata pienemmillä malleilla ja katsoa mikä on optimaalinen putken pituus ja leveys - sekä tutkia kuinka tyhjäksi putki täytyisi imea ilmasta, jotta kiihtyvyys säilyisi tehokkaana.

Versio 2: Parannuksia / Some moderations

Kiihdytys olisi kenties parempi ja myös inhimillisempi, jos se tapahtuisi ensin vaakatasossa.

Keksin myös erään mahdollisen ratkaisun, jolla korvata tyhjiö tarve koko matkalta. Raketin eteen pakkautuvan ilman voisi ohjata sivuille eräänlaisella suppilolla sekä kantorakentilla tai liikkuvalla laukaisualustalla, joka peittäisi putken reunat sen jälkeen, kun se olisi työntänyt paineistetun ilman edeltään sivuille.

Ensimmäisessä vaiheessa raketti olisi kiinnitettynä nivellettyyn alustaan, jossa olisi renkaat. Koko rakennelma liikkuisi männän lailla, kun vesi päästettäisiin virtaamaan tunnelissa.

Vaihe 1: sivuttainen kiihdytys kelkan avustuksella.

Sivuttaissuunnassa tapahtuva kiihdytys voisi olla useita kilometrejä pitkä. Kantoalustan suuri massa hidastaisi nykäystä ja ehkä helpottaisi miehistön oloa. Lopulta käytävä kääntyisi ylös päin. Raketin ei tarvitsisi olla nivelletty, koska käytävä kääntyisi loivasti ja olisi huomattavasti sitä leveämpi.

Kokeellisesti pitäisi mitata kuinka suuren nopeuden paineistettu vesi voi tällaisessa tunnelissa saavuttaa. Kenties joku osaisi laskea sen myös teoreettisesti. Vaikka tiivistyvä ilma lopulta pääsisi pakenemaan sivuille, se silti asettaisi kiihdytykselle tietyn ylärajan.

Vaihe 2: Kelkasta irroittautuminen.

Kun tunneli osoittaisi suoran ylöspäin, kelkka työntäisi ilman edestään sivuille ja jarruttaisi rajusti - tai rysähtäisi niille sijoilleen, jos putki sen kestää. Vauhti ei voisi olla vielä kovin suuri, koska muutoin kelkka tuottaisi törmätessään suurta tuhoa tunnelille tai pahimmassa tapauksessa myös raketille.

Vesi syöksyisi kelkan lävitse raketin perässä kapeampaan tunneliin, jossa on tyhjiö. Nyt raketti itse toimii mäntänä ja ehkä siihenkin pitäisi asentaa renkaat tai kuulalaakerit.

Sikäli kuin ymmärrän perusfysiikkaa, liikkuvan vesipatsaan valtaisa liike-energia tässä vaiheessa, paine-eron ohella, kiihdyttäisi sen kohoamisvauhtia putkessa.

Vaihe 3: Tyhjiöputkessa hydraulinen paine.

Koska raketin edellä ei olisi ilmaa, ja tunnelin seinämien kitka hyvin olematon, kiihdytys voisi olla todella tehokas. Raketin massa imisi ikään kuin itseensä veden kineettisen energian ja hydraalinen vaikutus korvaisi sen työntövoiman, joka menetetään, kun vedenpaine pienenee lähestyttäessä maanpintaa. Vesivoimaraketissa tällaisia maanalaisia putken kaventumiskohtia voisi olla jopa enemmän kuin yksi, sikäli kuin perusperiaate toimii. Raketti keventää itseään asteittain jättämällä jälkeensä kelkan ja samalla veden kokonaisenergia ohjataan edellistä kapeampaan putkeen, jossa nopeus vain kasvaa.

Kelkan hylkäämisen hetkellä paineistunutta ilmaa voisi jälleen ohjata sivuille suppilolla ja kelkka peittäisi liitoskohdan. Vesi seuraisi rakettia kelkan läpi ja kelkka toimisi suuttimena, joka fysiikan peruslakien mukaisesti tiivistää veden energiaa yhä suuremmaksi nopeudeksi.

Tyhjiöputkessa vesi myös luontaisesti nousisi merenpinnan tasoa korkeammalle, mutta niin täydellistä tyhjiötä on mahdoton luoda, ettei raketin eteen asteittain muodostuisi jonkinlaista ilmanvastusta. Se ei myöskään voisi törmätä alasuunnasta ilmakehään niin suurella nopeudella että palaa poroksi.

Tavallisen vesiletkun suihkuttaman veden nopeutta voi kasvattaa suuaukkoa kaventavalla suuttimella. Myös lääkeruiskulla voi ampua vettä kauas ja korkealle, koska säiliö on paljon piikkiä leveämpi. Lääkeruiskun toimintaperiaatteena on vain paine, eikä vedellä ole kineettistä energiaa. Vesiletkussa sen sijaan vedellä on myös liike-energiaa, ja ainakin oman kokemukseni mukaan se käyttäytyy hyvin ärhäkästi, jos esimerkiksi letkun suuaukkoa äkisti peittää puoliksi sormella. En tiedä miten raketin saavuttamaa teoreettista nopeutta tulisi laskea, kun sen perässä on melkoinen tsunami, joka on saanut alkunsa sadan ilmakehän paineesta.

Hydraulista kiihdytystä ehkä voisi kokeilla pienessä mittakaavassa U-putkessa, jonka toisessa leveämmässä päässä on monta metriä nestettä ja toisessa päässä tyhjiö sekä jonkinlainen ammus. Voisi kuvitella että juuri ilman paineistumisella veden edessä on merkittävä jarruttava vaikutus, koska se ei pääse pakoon vaan muodostaa vauhdin kasvaessa yhä paksumman puuron, jota ammuksen ja vesipatsaan täytyy työntää edellään. Tyhjiön aikaansaaminen on siis tärkeä edellytys.

Toisella puolella U-putken kapeammassa päässä veden putoamisnopeus teoreettisesti kasvaisi rajattomasti, sikäli kuin veden putoamiskiihtyminen tapahtuu tyhjiössä. Tyhjiön ansiosta ammuksen nopeus voisi ylittää ilmankehämme luonnollisen putoamisen nopeuden (n. 200 km/h?), kun se veden voimasta putoaisi ylös taivaalle. Kun vesipatsaan puolelta putki olisi reilusti paksumpi, ei ammuksen painon pitäisi tuottaa ongelmia. Myös putken sisäpinnan sileydellä ja materiaalilla lienee merkitystä veden etenemisnopeudelle.

Useiden kilometrien pituinen hydraulinen verkosto olisi melkoinen investointi, mutta jos toimintaperiaate ei ole virheellinen, massiivinen laukaisualusta voisi tulevaisuudessa säästää avaruusmatkailun kustannuksia.

English summary:
The Geysir-rocket is powered by natural water pressure. The launch is situated deep inside the earth core. Vacuum inside the launch-tube minimises air pressure that normally would build inside the narrow and long barrel. The water can build up its momentum when there is very little air to push out from the pipe.

Pressure of 100 bars pumps the rushing water full of kinetic energy. Later when the pipe gets more narrow, the hydraulic push is even more powerful. The narrow tube works like a hydraulic combustion chamber that creates thrust.

At the very moment when the rocket shoots out from the barrel, it fires up and uses traditional exhaust, but needs much less fuel, because total time needed to burn fuel is reduced by minutes with the help of artificial geysir. The hydraulic jump and a mile long vacume helps it to gain great speed at the start.

Some physical basics:
Nozzle: http://en.wikipedia: Choked Flow
Hydraulic Jump:  http://en.wikipedia.org - Hydraulic Jump