Onni ja atavismi

Atavismilla tarkoitetaan evolutiivista jäännettä inhimillisen kulttuurin aiemmalta kehitysvaiheelta. Käytännössä kaikki mikä tuottaa meille onnea on atavistista.

Kenties harrastat kiipeilyä tai tunnet jonkun, joka saa siitä kiksejä. Lasten leikkipuistoissa on jo iät ajat ollut kiipeilytelineitä. Nykyään niitä on myös aikuisten leikkipuistoissa. Kiipeilyyn liittyvät vaistot ovat mitä tyypillisin atavistinen piirre, sillä promitiivisestä henkilöstä tai kansasta voidaan sanoa, että he "eivät ole laskeutuneet vielä puusta".

Ismo Alankokin laulaa siitä kuinka Suomi putos puusta.

Aikuisten ja lasten kivat puuhat ovat käytännössä kaikki atavistisia, eli historiallista jäännettä lähimenneisyydestä tai jostain hyvin kaukaa.

Lapset tykkäävät esimerkiksi rakentaa majoja. Totta kai, sehän on ollut kivikaudella hyödyllistä, että osaa suojautua sateelta, vaikka ei vielä kunnon taloa osaisi rakentaa. Se on kivaa, vaikka nykyään vähemmän hyödyllistä.

Lapset tykkäävät myös leikkiä piilosta. Tietenkin, sekin on hyödyllinen vaisto kaikkien eläinten poikasilla. Petoeläimet tai vihollisheimon jäsenet tai muuten vain hullut sekopäät huomaavat liikettä, joten meillä on vaisto pysyä liikkumattomana, kun vaara uhkaa. Lapset leikkivät piilosta, että he oppisivat millaiseen maastoon kannattaa piiloutua, jotta heitä ei helpolla huomaa.

Myös kiipeäminen on ollut hyödyllistä, jotta pääsee pakoon petoja tai voi noutaa puusta hedelmiä. Se ei siis liity vain ihmisen apinalliseen menneisyyteen, vaan on ollut hyödyllinen taito vielä Homo Sapiensin elämässä, niin kauan kuin oli paikkoja, missä kiipeillä. Vasta varsin myöhäisessä kulttuurisessa kehitysvaiheessa ihminen hakkasi kaikki metsät ja muutti ne pelloiksi.

Viehätys tuleen on myös atavistinen piirre, joka kehittyi luultavasti asteittain ja voitti hiljalleen tuleen liittyät pelot. Upanisadeissa ja Rigvedassa, kuten myös Raamatussa ja monissa muissa vanhoissa mytologioissa tulella on tärkeä tehtävä. Palava pensas puhuu Moosekselle ja Intian papisto ylläpiti asemaansa hallitsemalla ja säätelemällä tulta.

Kansan silmissä tuli haluttiin säilyttää myyttisenä ja pelottavana asiana, jotta tulentekoon harjautunut papisto saattoi sen avulla luoda temppuja ja yhdistää tarinoita tuleen liittyviin kiehtoviin tunteisiin, jossa yhdistyivät eläinperäinen pelko sekä myöhempi inhimillinen viehtymys tanssivien liekkien tuijottamiseen.

Kuluneen 4000 vuoden aikana tuleen liittyvät pelot ovat entisestään hälventyneet ja nykyään melkein kaikki lapset tahtovat itse sytyttää ilotulitteet.


AIKUISEN ATAVISMI EI MERKITSE VAIN MENETETYN LAPSUUDEN UUDELLEEN ELÄMISTÄ

Kun aikuinen lähtee erämaahan patikoimaan, kokemaan nälkää ja vilua, sytyttämään tulia ja pystyttämään telttaa, hän toteuttaa monia innokkaita vaistojaan.

Saatamme sanoa, että henkilö taantuu lapseksi (terapeuttisista syistä) tai elää uudelleen edellisten sukupolvien elämää, mutta ei se ole ihan niinkään. Jo Kaunuussa varttuneelle Kekkoselle erä-jormailu oli atavistista hupia, johon liittyi paljon enemmän ihailua kuin naureskelua. Kenties Helsingissä joka nauroi ja haukkui atavistiseksi, mutta kansaan se vetosi. Jo 1800-luvulla tarinat villistä lännestä ja valaanpyyntiretkistä ja napapiirien seikkailuista olivat mitä suostuinta atavistista fantasiaa, jolla myytiin ensin miljoonia kirjoja ja sitten elokuvia.

Menneisyyden elämän ihailu ei ole mikään uusi ilmiö, vaikka nykyään lista unelmista on yhä pidempi ja elämästä tuntuu puuttuvan yhä useampi onnea tuottava asia.

Meillä ei ole vain ruoan, suojan ja rakkauden tarvetta, vaan myöskin tarve vaaralle, puutteelle ja kenties myös vihollisuuksille ja viholliskuville. Ne ainakin käyvät hyvin kaupaksi.

Taistelu luonnonvoimia vastaan on ikiaikainen atavistinen haave, sillä ihminen on asunut kaupungeissa jo tuhansia vuosia. Antiikin Roomalaisessa palatsissa ja renessanssin luostareissa on kirjoitettu monia eeppisiä tarinoita pedoista ja myrskyistä ja taisteluista, joita kirjoittaja itse ei välttämättä ole kokenut. Ja jos onkin, hän on sitä suuremmalla innolla kuvailemassa vaarojen kohtaamiseen liittyviä atavistisia kokemuksiaan, joihin yhdistyy raikasta elon hurmaa.

Tarzan tuntuu nyt kaukaiselta imperialismin jäänteeltä, mutta paljoakaan ei ole muuttunut sitä ennen tai sen jälkeen. Atavististen haaveiden vapaassa ilmaisussa vain on tiettyä luontaista vaihtelua, jota kaupunkien eliitti pyrkii suitsimaan, lähinnä suojatakseen omia lapsiaan vaarallisilta houkutuksilta.

Kekkosen hiihtoretkille naureskelu ja Pohjois-Karjalan susivihan suitsiminen on vain yksi tapa, jolla kaupunkilaiset koettavat pitää kurissa menneisyyteen liittyvää gloriaa. Kun media vielä 1990-luvulla oli tiukasti urbaanin vähemmistön hallussa, kehittyi atavismista yksinomaan pilkkasana. Suomen oli aika pudota puusta ja kävellä ulos metsästä.

Kekkosen hiihtoretkien jälkeen Nuuskamuikkunen oli liki ainoa atavistinen hahmo, jonka saattoi televisiossa nähdä. Niinpä ei ole mikään ihme, jos hänestä kehittyi miljoonien idoli, josta ei kuule huonoa sanaa, vaikka hän taisteli puistonvartijahemulia vastaan ja tuhosi kieltokylttejä, vetäytyen sitten taas erämaahan linkolalaisessa hengessä, selässään teltta ja olallaan onkivapa.

Kun Youtube mahdollisti ihmisten omien mielihalujen vapaan valinnan, se täyttyi pian nostalgisista kanavista, joissa rakennetaan itse taloja käytettyyn teräskonttiin, etsitään romun seasta design-aarteita tai metallinpaljastimella vanhoja kolikoita, viljellään maata tai samoillaan luonnossa. On koettu varsinainen nuuskamuikkusten renessanssi.

YLE:n suosituimmat ohjelmat kuvailevat elämää erämaassa tai syrjäseuduilla. Korjataan vanhoja autoja ja huutokaupataan aarteita. Etsitään kultaa, keitetään pontikkaa ja kunnostetaan kesämökkiä tai vanhoja taloja. Suosituimmat videot yleensä sisältävät myös eläimiä. Atavismi hallitsee.


ATAVISMI MYY JA ATAVISMI TUO ONNEN, MUTTA MILLÄ HINNALLA?

Lapset rakastavat eläimiä. Äänestäjät rakastavat poliitikkoja, jotka rakastavat eläimiä. Ja kuitenkin on täysin hyödytöntä atavistista rahanhukkaa ostaa lapselle edes marsu. Koirat, kissat, hevoset ja kaikki muutkin kivat otukset ovat pelkkä jäänne menneiltä ajoilta.

Tietyt atavistiset piirteet on nykyään myös diagnosoitu AH-HD:ksi, jonka arvioidaan olevan metsästäjä-keräilijöiden jäänne. Viljelijöiksi muututtuaan ihmisten täytyi malttaa pysyä paikallaan ja järjestelmällisesti noudattaa aikatauluja kylvössä, sadonkeruussa ynnä muussa.

Metsästäjä-eräilijät, eli keskittymishäiriöiset ihmiset ovat levottomia, kyllästyvät herkästi aktiviteettien puuttumiseen, eivätkä tykkää pysyä aloillaan. He miettivät aina mitä mahtaa olla seuraavan kukkulan takana. He eivät osaa istua aloillaan koululuokassa ja kuunnella opettajaa. He tahtovat ennemmin mennä ulos kisailemaan. He huomaavat pihalla oravan ja se voittaa heidän huomionsa. He eivät kuule mitä opettaja on sanonut, he eivät menesty meritokratiassa. He ovat vähän kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä jotka karkasivat koulun ikkunasta - tai eivät ihan vähänkään. He ovat sitä samaa kansaa, sitä samaa ihmistyyppiä, niitä, jotka ennemmin jäivät Kainuuseen tai palasivat sinne.

Helsingissä on heidän makuunsa liikaa häiriötekijöitä. Heillä on atavistisia tarpeita, jotka vaativat tyydyttämistä. He eivät myöskään tykkää suurista ihmisjoukoista. Ihmisten seura uuvuttaa heidät. Onko se mikään ihmekään? Heidän esi-isänsä asuivat Suomessa, jossa oli yksi ihminen neliökilometrillä.

Me diagnosoimme nykyään jo joka toisen ihmisen psyykkisesti sairaaksi tai poikkeavaksi. Useimmiten heitä vaivaa ainoastaan yhteensopimattomuus nykyajan kanssa. He ovat atavisteja, eivät masentuneita, keskittymishäiriöisiä tai introverttejä. He ovat kuin Aku Ankka, joka saa raivareita ja epäonnistuu kaikessa, mutta jota kaikki rakastavat, koska häneen voi samaistua.

Mutta kaikki eivät ole Aku Ankkoja. Maailmassa on myös Hannu Hanhia ja Mikki Hiiriä. He saavat iloa siitä, että tekevät hyödyllisiä ja terveellisiä asioita. Sentään Roope-setä on atavismin perikuva ja selkeästi Akun lähisukulainen. Roope on hamstraaja, mikä ei ole ollenkaan järkevää. Roope tuntee outoa nostalgiaa vanhoja esineitä kohtaan, kuten ensimmäistä kolikkoaan. Hän on kerännyt seikkailuiltaan matkamuistoja. Hän tuntee vetoa seikkailuihin.

Tupu, Hupu ja Lupu vaikuttavat järkeviltä, mutta myös heitä riivaavat monet atavistiset halut. He ensinnäkin harrastavat partiota, mikä aikanaan tulee johtamaan heidät tuhoon. Vaikka he jaksavat lukea kirjoja ja pärjäisivät insinööritöissä, he kokeavat onnea luonnossa, mikä tekee mahdottomaksi hyväpalkkaisen uran kaupungissa. He eivät kestäisi loputonta 8-16-rutiinia, vaan tulevat hulluiksi. Heissä on liikaa Roopea.

Kuten Krisnamurti on sanonut, tiedon kerääminen on vain korvike omaisuuden keräämiselle. Roopella on kolikkonsa, mutta Tupu, Hupu ja Lupu lukevat aivan liikaa tietokirjallisuutta. Eikä tietokilpailuissa pärjääminen korreloi elämässä pärjäämisen kanssa. Baaritietokilpailut ovat vain korvike juomiselle.

Esikuvamme ovat vaarallisten atavististen halujen ilmentymiä. Heitä ei ollenkaan pitäisi ihailla ja kadehtia.

Sen sijaan elämässä tulevat kukoistamaan läpeensä urbanisoituneet ja luonnosta vieraantuneet perheet, joissa ei tuhlata aikaa atavistisiin haavekuviin. Kenties he tulevat niin kauan aikaa sitten kaupunkiin muuttaneista sukulinjoista, että eivät ollenkaan kanna geeneissään psykologisia jäänteitä? Edes joukkueurheilun seuraaminen ei riistä heiltä resursseja, sillä laumasieluinen yhteenkuuluvaisuuden tunne ei lukeudu heidän tarpeisiinsa.

Heidän elämässään ei ole häiriötekijöitä. He pyöräilevät, koska se on järkevää, ei siksi että se olisi kivaa. He säästävät aikaa ja rahaa, kun eivät harrasta typeriä ja arkaaisia onnea tuottavia juttuja, kuten kiipeilyä, ratsastusta, partiota, keräilyä, sienestystä, kalastusta, kirkossa käymistä, kirjojen lukemista tai kissavideoiden klikkailua, vaan saavat onnenkokemuksensa asioista, jotka edistävät heidän uraansa.

Heidän ei tarvitse koskaan palautua töistä, koska heidän sisällään ei käydä tahtojen taistelua. He tahtovat sitä mitä tekevät. He ovat täysin eheytyneitä, ilman eheyttämishoitoja.

He ovat itsevarmoja ja sosiaalisia ilman alkoholia. Heidän päässään ei ole käynnissä luovan suunnittelun keskstelu, joka alati häiritsee kirjailijan elämää, paitsi silloin, kun hän saa tilaisuuden kirjoittaa sitä itsestään ulos.


ÄLYKKYYS JA EETTISYYS OVAT ATAVISTISIA JÄÄNTEITÄ?

Vihreiden äänestäminen tai rahan lahjoittaminen luonnonsuojeluun on atavisteille kohdennettu lisävero, joka köyhdyttää niitä poloisia, joilla on jäänteenä omatunto ja kyky murehtia yhteisistä ongelmista. He tarvitsevat anekauppaa puhdistaakseen omatuntoaan, joka ei narsistin tai psykopaatin menoa hidasta.

Eettiset ja lempeät ihmiset tulevat aikaa myöten tuhoutumaan, jos he eivät osaa rankaista niitä yksilöitä, jotka joustavat yhteisestä moraalista, kuten kierrättämisestä tai kasvissyönnistä. Jos elinkelpoista ympäristöä ei ylläpidetä kaikkien yhteisistä varoista, se antaa kilpailuetua niille, jotka eivät vapaaehtoisesti osallistu talkoisiin.

Aivan kaikki atavistiset piirteen eivät sentään ole kivoja. Myös koulukiusaaminen, tappelunhalu ja sotaisuus ovat atavistisia vaistoja, enkä pistäisi pahakseni, jos ne asteittain häipyisivät historiaan. Täysin yksiselitteisesti en siis tunne-elämässäni haikaile menneisyyteen. Myönnän, että meissä on jotain, mitä emme tarvitsisi enää.

Jos tällä kirjoituksella oli jokin pointti, niin kenties vain se, että melkein kaikki kivat asiat ovat hyödyttömiä. Enkä ole vielä ihan varma siitä, lukeutuuko myös ongelmanratkaisukyky atavistisiin piirteisiin, joita nykyihminen ei tarvitse.

Koirilla on kahdenlaista älykkyyttä, joista toinen yhdistää ne suteen ja toinen lampaaseen. Jos koira osaa ajatella itsenäisesti ja ratkoa pulmia, se on lähempänä sutta. Me tiedämme miten hyvin susille on tässä maailmassa käynyt.

Jos koira tottelee kiltisti käskyjä, sitä myöskin kutsutaan älykkääksi. Pahoin pelkään, että kyky totella sääntöjä, seurata mallista, mielistellä ja omaksua valmiiksi pureskeltua tietoa ovat tulevaisuuden kärkitaitoja, jos eriarvoisuus lisääntyy ja työelämässä täytyy varautua miellyttämään Trumpin kaltaista miljardööriä tai vähäpätöisempää miljonäärinarsistia, joka on perinyt asemansa firmassa, kuten feodaaliajan pikkuruhtinaat.

Kun joku miljoonista pikkupalkalla työskentelevistä kekseliäistä ihmisistä keksii hyvin konstin, se skaalataan kaikkialle ja paremmin pärjäävät ne, jotka omaksuvat mallista käyttäytymistapoja, eivätkä liikaa ajattele omin aivoin.

Luovuus ja ongelmanratkaisukyky ovat oman kokemukseni mukaan lähinnä esteitä työelämässä, koska luovuuteen liittyy riskejä, joita mikään firma ei halua kantaa. On tärkeämpää palkata tarkkoja suorittajia ja seurata perässä valmiita menestysstrategioita. Luovat ja älykkäät jäävät statuskehityksessä jälkeen, koska heiltä tuhlautuu aikaa kaikenlaisiin atavistisiin turhuuksiin, kuten shakkiin, tietokonepeleihin, taiteeseen ja kulttuuriin. Pulmatehtävät ovat ansoja, jotka treenavat aivoja ja tuottavat lyhytaikaista iloa, mutta vangitsevat ihmisen hyödyttömiin luuppeihin.

Soittoharrastus tai kirjoittaminen on useimmille pelkkää ajanhukkaa. Yksi tuhannesta elättää sillä itsensä. Ja kaikista turhinta on filosofia sekä mistään muusta bloggaaminen paitsi muodista. Ennen sentään kymmenet tuhannet ihmiset saivat palkkaa toimittajina, eikä ketään häiriköity mahdollisuudella kirjoittaa ja julkaista ilmaiseksi. Sitä ansakuoppaa ei ollut.

Nykyään suurin osa teksteistä luetaan somevirrasta, jossa mitään maksua ei liiku kirjoittajalle, lisäten hänen ansiotulojaan. Niinpä bloggaaminen on sekin ylimääräistä veroa, jota ajatteleva ihminen joutuu kantamaan. Itsenäinen pohdiskelu on yhtä tyhjän kanssa, aivan kuten lemmikin omistaminen, shakinpeluu tai patikointi Lapissa.

Voit olla luonnostasi hiton taitava atavistisissa harrastuksissasi ja kokea paljon onnea, mutta lopulta siitä iloisista pakomatkoista koituu vain harmia. Olet entistä onnettomampi, kun palaat kaupunkiin ja istut tietokoneesi ääreen naputtelemaan tyhjänpäiväistä sähköpostia tai täyttämään Kelan lomakkeita, jotta voisit ruokkia koirasi tai taas vuoden päästä viettää yhden viikon Lapissa.

Ne jotka ennemmin saavat iloa lomakkeiden täyttämisestä, pian täyttävät tämän maan.

Geenimuuntelusta ja tieteen vaikeasta kokonaiskuvasta

Täydensin myös kesken jäänyttä kirjoitusta parin viikon takaa: mimesis-ja-ihmisyyden-kayttoopas

- - -

Tieteen viljelystä

Tiede on haastava kohde kritisoitavaksi, koska muutamien terävien lauseiden dialogissa on lähtöoletuksena helposti se, ettei puhuja ole ymmärtänyt tieteen lähtökohtia tai tunnusta sen huimia saavutuksia, koska päätyy töksäyttämään jotakin ikävää tieteestä.

"Tieteen" kritisoiminen on eri asia kuin tiedeyhteisön tai yksittäisen tieteentekijän kritisoiminen. Tiedeyhteisöjä on lukuisia, mutta nykyään useampiakin niistä näyttäisi leimaavan samantyyliset asenteet ja sosiaaliset kuviot. Voidaanko puhua tieteen rakenteellisista ongelmista, jos lainsäädäntö, poliittiset asenteet tai rahoittajat pakottavat yliopistot tietynlaiseen toimintakulttuuriin?

Eikö tieteellä voisi laajemminkin tarkoittaa niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, joissa syntyy laadukasta opetusta ja tutkimusta?

On selvää, että tiedeyhteisö haluaa säilyttää itsellään oikeuden kritisoida jäsenkuntaansa. Jokainen tieteenala ja tiedeyhteisö on alusta saakka herkästi mieltänyt itselleen  kiltaoikeudet. Kilta ratkaisee itse sisäisesti omat kiistansa. Se ei hyväksy jäsentensä altistamista tavallisten roskajoukkojen tuomioille. Niinpä maallikkojen valitukset harvoin otetaan vakavasti, silloinkin kun aihetta olisi.

Tiedeyhteisöjen kritisoiminen tulisi myös erottaa tieteenaloihin kohdistuvasta kritiikistä. Yhteiskuntatieteilijöitä on helpompi vähätellä kuin lääkäreitä, vaikka samaan aikaan kaikkein eniten nurinaa tuntuisi kohdistuvan juuri lääketeollisuuteen ja medikalisaatioon.

Väittäisin, että lääkäreihin kohdistuva kritiikki ei nykyään kohdistu niinkään tieteeseen. Ongelma liittyy enemmänkin rahatalouden valtaan. Tilanne silti murentaa myös tieteen uskottavuutta, jos lääkärikunta hahmottuu asiantuntijoiden sijaan pikemminkin reseptioikeuksien jälleenmyyjinä.

Olen taipuvainen ottamaan asioihin sosiologisen tai jopa transsendentaalisen tarkastelukulman. Transsendentaalisella tarkoitan nyt sitä, että yksittäiset esimerkit kohoavat herkästi ajan ja paikan tuolle puolen. Niistä tulee ilmiöitä, ja ilmiöt ovat kuolemattomia, siinä missä yksittäiset ihmiset tai kansakunnat syntyvät, kukoistavat ja vaipuvat unholaan.

Tiedettä transsendentaalisena oliona rakastava filosofi tuskin voi estää sitä, että todellisen maailman esimerkit tiedeyhteisöistä tuntuvat joskus epätäydellisiltä varjoilta täydellisen itsekriittisesti totuutta tavoittelevan ideaalin rinnalla.

Tässäkin on tärkeä erottelu: tieteen langue ja tieteen parole. Kun me kultivoimme, eli viljelemme tiedettä, on joskus myllättävä koko maa ja asennettava salaojaverkostoja, ja joskus on alistuttava nypittämään yksittäisiä rikkaruohoja. Jos on puhe tieteen makromanageroinnista tai mikromanageroinnista, niin seuraava tapaus käsittelee edemmänkin jälkimmäistä: hyvin vähäpätöiseltä tuntuva tapaus havainnollistaa mielestäni sitä, miten karkeat, mustavalkoiset mielikuvat ottavat meistä vallan, jos emme salli pyhiä ideaaleja kritisoitavan.

GMO-viljelyn viisi, kuusi, seitsemän osapuolta

Olen aiemminkin kritisoinut Skepsis ry'tä siitä, miten se on varomattomasti lavastanut aidon poliittisen huolen pelkäksi hörhöjen populismiksi: geenimuuntelu ja skepsis (2014)

Aiemmassa kiroituksessani erottelen geenimuunteluun liittyvät huolet erilaisten tieteenalojen erityisongelmiksi. Skepsis ymmärtää kysymyksen yksisilmäisesti koskevan vain ruoan turvallisuutta. Jos GMO-vilja ei tuota ihmiselle vaaraa, se tulisi tietenkin automaattisesti ja hetimiten sallia.

Skepsis on redusoinut "tieteen" pelkäksi teknologiaksi. Pahin esimerkki sen tieteeseen kohdistamasta välinpitämättömyydestä on tiedote, jossa yhteiskuntatieteilijöitä ilkikurisesti moititaan siitä, että he ovat sotkeneet nenänsä asiaan joka ei heille kuulu - eiväthän he edusta "tiedettä" siinä määrin kuin Skepsis.

Pelottavasti tällainen mediapeli on kuitenkin onnistunut, ja akateemisessa yhtäväpiirissäni valtaosa pitää GMO-kriittisiä äänenpainoja pelkkänä hörhöilynä, koska onhan Skepsiskin jo todennut, että huoli geenimuuntelusta on sukua homeopatialle.

Miksi sitten geenimuuntelusta tulisi olla huolissaan? Eikö ole pieni riski, että jokin peloista realisoituu?

No, itse asiassa GMO-kriitikoiden pelot ovat jo realisoituneet, mutta tapahtumista ei voi tieteellisesti uutisoida asioiden oikealla nimellä, koska silloin myönnettäisiin, että hörhöt olivat oikeassa. On varovasti pidettävä erillään kaksi asia, jotka oikeasti kuuluvat yhteen: geenimuunnellut kasvit sekä ne myrkyt, joita ne on jalostettu kestämään. Yhtä ei olisi ilman toista.

Palaan vielä hetkeksi kiistan osapuoliin. Toisella puolella meillä on: teknologiatieteitä ihannoivat skeptikot, ylikansalliset suuryritykset sekä joukko Nobel-palkintoa janoavia geenitutkijoita. Skeptikoiden pyhänä tehtävänä on kääntää ihmisten mielipide sille kannalle, että geenimuuntelu on maailman pelastus, eikä siihen liity mitään vaaroja.

Tämä ei liity millään tavoin "skeptisyyteen", vaan kyse on pelkästä hurmasta ja politikoinnista. En odota, että yksikään maamme tuhansista skeptikoista myöntäisi olleensa väärässä. vaikka pian lyön pöytään kiistattomat todisteet.

Toisella puolella meillä on myöskin useita toimijoita, ei vain hörhöjä. Viljelijät ovat huolissaan siitä, että he joutuvat maksamaan geenimuunnellusta viljasta tai heidät kilpaillaan ulos markkinoilta. Yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja aktivistit (ne muutamat, jotka uskaltavat ottaa kantaa arkaluonteiseen kiistaan) ovat huolissaan siitä, voiko ihmisten hengen mahdollisesti pelastavista keksinnöistä pyytää rahaa. Luonnonsuojelijat ovat myöskin huolissaan ja menen siihen pian. Lisäksi on hörhöjä, joita kiinnostaa geenimuunnellun ruoan turvallisuus.

Geenimuuntelun todelliset vaarat ja niiden realisoituminen

Yhteiskunta-aktivistien pelko elämää pelastavilla patenteilla rahastamisesta realisoitui viime syksynä, kun oikeusjuttu Martin Shkrelia vastaan nousi otsikoihin. Hän oli hankkinut AIDS-lääkkeen oikeudet ja nostanut hintaa 55-kertaiseksi, niin että yksi pilleri maksoi pahimmillaan 750 dollaria:
http://www.bbc.com/news/world-us-canada-34320413

Martin Shkreli ei edes joutunut oikeuden eteen siksi, että hänen hinnoittelunsa olisi moraalitonta. Virallisesti häntä syytetään muista talousrikoksista. Köyhien rahastaminen ei ole edes mikään ongelma, mutta valtioilla on sentään vielä kykyä reagoida, jos niitä yritetään kusettaa.

2000-luvun vaihteessa Voima-lehden toistuvana teemana oli huoli vakuutuslaitoksemme amerikkalaistumisesta. Pelättiin, että vakuutuslaitoisten tehtäväksi tulee korvausvaatimusten pakoilu, mitä Yhdysvalloissa on harrastettu vuosikymmeniä. Nykyään tämäkin huoli on realisoitunut, kun vakuutuslaitos voi rekrytoida väkeä näin:

"Työkyvyttömyysratkaisuyksikössä arvioidaan työkyvyttömyyseläkettä hakevien työkyky yhteistyössä vakuutuslääketieteen ja kuntoutuksen yksikön kanssa ja annetaan yksilöllisesti perustellut hylkäävät päätökset"

Teknologia ei itsessään aina synnytä hirviöitä, mutta ihmiset, joiden valtaan se lankeaa, voivat muuttua hirviöiksi. Tällöinkään syy ei ole yleensä ihmisissä itsessään, vaan systeemissä, joka utopistisessa kehitysuskossaan sinisilmäisesti sulkee korvansa ämmien huolilta ja laiminlyö kaikkea itsekriittisyyttä.

Yhteiskuntatieteet ovat tieteiden joukossa piian asemassa sikäli, että ne saavat usein siivota teknologiateollisuuden aikaansaamia sotkuja. Teknologiausko ja rahavalta mielellään yhdessä edistävät liberalismia ja horjuttavat moraalia, jotta toinen saisi luvan rakentaa Frankensteinin hirviön ja toinen saisi luvan juhlia linnassaan ilman pelkoa talikoin aseistetun väkijoukon huomiosta.

Varsinaiseen asiaan: miten geenimuuntelu on koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään? Patentteja voidaan käyttää väärin kaikilla aloilla, miksi yhden alan tulisi olla erityistapaus?

Skenaario on niin pelottava, ettei siitä puhuta, vaikka uhkakuva on jo käynyt toteen.

Aloitan kiehtovan kauniista faktoista:

"Yhdellä hehtaarilla Amazonin sademetsää voi kasvaa yli 300 puulajia ja vielä suurempi joukko puuvarrettomia kukkakasvilajeja." - Wikipedia: Amazon

Joita seuraa toinen yhäkin varsin kiehtova fakta:

"Tuoreet niityt ovatkin olleet perinteisen maatalouden parhaita heinämaita. Ne ovat myös lajirikkaimpia perinnebiotooppejamme ja edustavalla tuoreella niityllä voi kasvaa 30-40 kasvilajia neliömetrillä." LINKKI: Perinnemaiseman luokittelua

Rehevimmillään alkuperäinen luonto on perinteisessä maanviljelyksessä (johon kuuluvat niityt osana kiertoviljelyä sekä villikasvien salliminen ojissa ja pientareilla) köyhdyttänyt jonkin verran lajirikkautta, mutta silti sallinut kymmenien lajien rinnakkaiselon.

Ja lopuksi kolmas fakta:

"After deregulation in 2005, glyphosate-resistant sugar beet was extensively adopted in the United States. 95% of beet acres in the US were planted with glyphosate-resistant seed in 2011" - Wikipedia: Genetically modified food

Glyfosaatti on torjunta-aine, joka tappaa rikkaruohoja, mutta ei geenimuunneltuja lajikkeita. Toisin sanoen glyfosaatilla käsitellyllä pellolla ei kasva muuta kuin geenimanipuloitua viljaa.

Hyvästi sademetsän 300 lajia. Hyvästi perinnemaiseman 30 lajia.

Geenimuuntelu edustaa täydellista sukupuuttoaaltoa ympäri maailmaa. Me emme puhu vain 300:sta tai 30:stä lajista, vaan kaikkien maailman maiden erilaisista luonnollisista kasveista. Puhumme ehkä 30.000 lajista, joiden sijaan yhtäkkiä kasvaa vain yhtä geenimuunneltua hyötykasvia.

95% viljelijöistä siirtyi käyttämään glyfosaattia ja geenimuunneltuja kasveja. En tiedä miten näin nopea massakuolema-aalto voi olla pelottamatta ihmisiä, ellei kyse ole ymmärryksen vajavaisuudesta ja hörhöyden sumuverhosta.

Emme puhu vain rikkakasveista. GMO-viljat on kehitetty sietämään myös hyönteismyrkkyjä tai suorastaan itse kehittämään torjunta-aineita. Hyönteisten myötä kuolevat myös linnut, jotka niitä söisivät.

Myrkkyjen on hiljattain Harvardin tutkimuksessa osoitettu olevan lähes kiistattomia syypäitä mehiläisten joukkokuolemaan:

http://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/85779-mehilaisten-joukkotuho-ihminen-varmuudella-syyllinen-todiste-myos

Geenimuuntelun vastustamisesta on tullut hörhö-leiman vuoksi niin arkaluontoista, ettei GMO-lajikkeiden ja myrkkyjen yhteyttä uskalleta aina mainita uutisoinnissa. Harva siis lausuu ääneen tai edes haluaa ymmärtää kiistatonta yhteyttä geenimuuntelun ja uusien kasvi- sekä hyönteismyrkkyjen välillä.

Lajikuolemaa pelättiin. Se toteutui. Mehiläisten joukkokuoleman epäiltiin ihmisen aiheuttamaksi. Sekin pelko osoittautui todeksi, kun tappajaksi paljastuivat neonikotinoidit, jotka on myöskin kehitetty juuri geenimuunneltua viljaa varten.

Tärkeimpien pölyttäjien katoaminen on johtanut heikkoihin satoihin ympäri maailmaa, mutta toistaiseksi on vältytty pahimmalta. Jopa Suomessa on muista syistä nähty surkeita mustikkavuosia, kun halla on tappanut kimalaiset.

Geenimuuntelu on mehiläisissä mitattuna tappanut enemmän henkiä kuin ruuti ja atomipommi yhteensä.

Hörhöt eivät voittaneet. Eivät he edes ymmärrä juhlia. Ei ole juhlalle aihetta muutenkaan,

Skeptikot on kiistatta lyöty, mutta he hävisivät omalle ylimielisyydelleen. Ketään ei julisteta voittajaksi.

Pahin uhkakuva on silti vielä toteutumatta. Geenimuuntelun mahdollistamien myrkkyjen aiheuttama lajikuolema ei ole katastrofaalisin mahdollinen seuraus. On myös mahdollista, että lajiston yksipuolistuessa kehittyy kasvitauti, joka kerralla ja yhtäkkisesti tuhoaa sadon kokonaisessa maanosassa.

Jos 95% viljelijöistä käyttää samaa lajiketta ja sitten juuri siihen lajikkeeseen iskee uusi tauti...

Tätä on pelätty virologiassa ja biologisessa ekologiassa (eli muissa kuin utopistisisssa kehitystieteissä) jo pidemmän aikaa, mutta Skepsisen näkökulmasta nämä eivät lukeudu tieteisiin, koska eivät tuota käsinkosketeltavia teknologisia härpäkkeitä, vaan maailmanlopun ennustuksia. Vastaavia katastrofeja on silti jo useaan otteeseen pienimuotoisemmin tapahtunut. Koskaan aiemmin vain lajisto ei ole ollut näin yksipuolista. Seuraava juttu banaaneista kannattaa lukea, jos tieto on uusi:
http://edition.cnn.com/2015/07/22/africa/banana-panama-disease/

Geenimuuntelu voi pelastaa maailman ruokatuotannon tai sitten se voi laukaista ennennäkemättömän nälänhädän.

Onko väliä, että ruoka on turvallista syödä, jos sitä ei riitä syötäväksi?

Luukku 5-6: Vitsi ja sen selitykset

Julkaisematon teksti muistaakseni maalis-huhtikuulta.

Myönnän, että monta kertaa minun on täytynyt miettiä pitkään ja jopa kysyä kaverilta, ennen kuin olen tajunnut, mikä jossain Fingerpori-sarjakuvassa on ideana.

Sarjakuva voi myös tuottaa pitkiä keskusteluketjuja, joissa selitetään auki ilmiselviä asioita - yhä uudestaan ja uudestaan, vaikka yhdeltäkään kommentoijalta ei alkujaan edes olisi jäänyt ymmärtämättä mikä jutussa on erikoista. Esimerkiksi nyt vaikka tämä:

Hesarin sivuilla keskustelu etenee näin:

"Nyt ei Fingerporilta mielestäni mennyt ihan nappiin.

Sibbe kyllä rakasti hyvää konjakkia enemmän kuin vodkaa. Lisäksi hän tykkäsi kovasti aidoista kuubalaisista sikaareista."

Hyvin argumentoitu: Kyllä: 2 / Ei: 24

Ironia menee ohi lähes kaikilta, ja toinen kommentoija alkaa selittää mistä sarjakuvassa on kyse.

"Finlandia-vodka oli siis niin hyvää että se, eikä Suomi, innoitti Sibbeä kirjoittamaan Finlandia-sävelrunon."

Hyvin argumentoitu: Kyllä: 17 / Ei: 2

Kommentoija on ehkä oikeassa, mutta kenellä hän tätä avaa? Hesarin lukijoilta ei vieläkään ole mennyt jakeluun mitä eroa on samanmielisyydellä ja hyvällä argumentaatiolla, koska luku on kummassakin aina about sama.

Olen samaa mieltä = hyvin argumentoitu, useimpien tapauksissa. He eivät voi antaa pisteitä eri mieltä olevalle, joka argumentoi asiallisesti tai nokkelasti. Samoin samanmielisten huonoa aargumentointia ei tunnisteta. Jos lukija tykkää lukemastaan, hän klikkaa molempia KYLLÄ. Jos hän ei tykkää, hän myöskin klikkaa molempia EI.

Kenties argumentti-sana on yhä liian teoreettinen sivistyssana useimmille. Argumentin kenties ajatellaan tarkoittavan varmistusta sitä, että varmasti tykkään tai en tykkää siitä mitä luulen toisen tarkoittaneen.

Keskustelu sarjakuvasta jatkuu:

"epäilen, että Finlandia sävelrunoelma olisi tehty Finlandia vodkan innoittamana. Perustelen tätä kantaa myös sillä, ettei 1800 luvulla sen nimistä vodkaa ollut. Korkeintaan plankkumehua?"

Finlandia valmistui vuonna 1900, mutta 1800-lukuun viittaaminen on melkein oikein, koska Sibbe ammensi oppinsa 1800-luvulta. Toinenkin henkilö on hoksannut saman anakronismin:

"Tuossa ei pahemmin logiikkaa ole, koska Finlandia vodkaa ei silloin ollut olemassakaan. Se tuli markkinoille vasta vuonna 1970. Ellei Sibbellä sitten sattunut olemaan aikakonetta..."

Jota sitten selitetään jälleen auki:

"Ei tällaisen sarjakuvan tarvitsekaan olla historiallisesti tarkka, vaan se saa ottaa vapauksia vitsien toimivuuden vuoksi. Vitsi on kuitenkin nyt siinä, että Finlandia-vodka oli niin hyvää, että Sibelius sävelsi sille tai sen kunniaksi Finlandia-sävelrunon."

Ehkä jollain on vain niin hyvä huumorintaju, että hän yksinään trollaa Hesarin keskustelupalstalla keskustellen useilla keksityillä nimimerkellä?

Itsenäisyyspaine, laumaimmuniteetti, ryhmätoiminta ja tunteiden sosiaalisuus

(Ainakaan kukaan ei voi syyttää, että kalastelisin klikkauksia seksikkäällä otsikolla)

Peliteoreettinen ajattelu on useimmille ihmisille teoriatasolla vaikeaa - mutta vain teoriatasolla. Käytännössä pelien pelaaminen ei ole ollenkaan vaikeaa, ja ihmiset oppivat aivan luonnostaan toimimaan joukkueena esimerkiksi urheilussa. Myös työnjako, sosiaalisten arvohierarkioiden ymmärtäminen tai roolien omaksuminen onnistuu aivan itsestään, asiaa sen kummemmin miettimättä.

Kenties ongelma piileekin siinä, että sosiaalisuutemme on erityisen tarkasti suojeltu tietoiselta järjeltä - kenties siltä varalta ettemme liikaa sotkisi yhteistyötä neuroottisuudella. Toinen taustatekijä liittyy normeihin ja sopimuksiin. Me emme kykenisi muodostamaan suuria yhteiskuntia, elleivät kyllin monet sokeasti noudattaisi kulttuurisia sääntöjä ja pitäisi niitä suorastaan pyhinä.

Sanattomien sopimusten lausuminen ääneen on tärkeä osa huumorin viehätystä. Kyse on kuitenkin vain väliaikaisesta karnevalismista, joka toteutuu määrätyssä tilanteessa, määrättynä aikana. Jatkuvan itsereflektion vaatimus johtaa vain yhä useampien putoamisen kelkasta, ja modernismikehityksen barbaristiset vastavoimat kasvattavat kannatusta.

Modernismin suuri tragedia, johon taiteessa ja politiikassa aina palataan, on ihmisen itsenäistymisen ja eristäytymisen samanaikaisuus. Meillä on houkutus vallata ja puolustaa omaa reviiriämme sekä pelko yksinäisyydestä.

Yksin elämisen ja yksin pärjäämisen haaste on monissa elämänvaiheissa aivan kohtuuton. Omin voimin menestyvä sankari on myytti, joka elää sitkeässä. Parhaiden yksilöiden paremmuus ylikorostuu, kun he saavat valita rinnalleen alan parhaan tiimin.

En ollenkaan kiistä sitä, etteikö esimerkiksi Cristiano Ronaldo olisi aivan fantastisen hyvä pelaaja, mutta hänkään ei kyennyt viime kesän MM-kisoissa nousemaan Portugalin maajoukkueessa sille tasolle, jolla hän pelaa Real Madridissa. Seurajoukkue on koottu koko planeetan parhaista yksilöistä, ja maajoukkue... niin, Portugalin parhaista.


Naamamme on tarkoitettu muiden nähtäväksi

Taitojen suhteellisuudesta on sentään kohtuullisen helppo keskustella, koska kateus on apunamme. On helpottavaa kuvitella, että kenties minäkin voisin tehdä pari maalia Mestareiden Liigassa, jos voisin palkata Messin ja Ronaldon jakelemaan itselleni namusyöttöjä.

Silti minun on kaikkien muiden ihmisten tavoin melko vaikea tiedostaa yksinkertaisiakaan tunnetilojani, koska naamani on tarkoitettu muiden nähtäväksi.

Kuinka monesti olenkaan kuullut lauseen, kuten:

- En minä ole ollenkaan vihainen!

- Ei minua vielä väsytä.

- MITEN NIIN HUUDAN, EN MINÄ HUUDA!!!

Ihminen voi läpäistä omia tunnetilojaan koskevan valheenpaljastuskokeen, koska hän on tyystin tietämätön omista tunnetiloistaan. Siihen löytyy järkevät syyt.

Evoluution sallimus on ohjelmoinut meidät sokeiksi omille tunteillemme. Itsetarkkailun, itsetietoisuuden ja itsereflektion taidot eivät ole järin kehittyneittä, koska lähtökohtaisesti toimimme ryhmänä.

Tunteemme ovat tarkoitettu luettaviksi. Sillä tavoin ryhmä kykenee kontrolloimaan työnjakoa.

Kaksi oman maanisuutensa uuvuttamaa ja stressaantunutta työläistä tuskin ehtivät tuijottaa peiliin, mutta toistensa kasvoista he ymmärtävät olevansa kuolemanväsyneitä.


Muutamia havaintoja sosiaalisuudesta:

1.) Illalla on helpompi käydä aikaisin nukkumaan, jos tietokoneen käytöstä tulee perheessä riita. Ratkaisu on se, että kukaan ei käytä konetta ja kaikki menevät aikaisin nukkumaan.

Yksin asuva ihminen hengaa helposti iltaisin netissä aamu neljään.

Sama pätee aamuihin. Aamu-unisen on helpompi herätä ajoissa, jos aamuvirkku on jo tunnin ajan kalistellut astioita.

2.) Kenties tehokkain unilääke on se, että saa luvan. Sillä on huima vaikutus, jos toinen sanoo, että nyt sinun on lupa nukkua.

Nukahtamisen lupa tarkoittaa, että työt on siltä päivältä tehty. Aikuinen elää jatkuvassa huolessa, ellemme saa virallista lupaa levolle - esimerkiksi lomalla tai viikonloppuna. Mukava kun joku peittelee illalla, antaa pusun otsalle ja toteaa että kylläpä olit tänään ahkera. Hyvää yötä! Sitä ei korvaa mikään lääke.

Yksin nukahtamisen vaikeus liittyy kenties myös siihen, että menneisyydessä yö on merkinnyt mahdollista petoeläinten tai vihollisten vaaraa. En tiedä osaisiko joku intiaaniheimoja tutkinut antropologi vastata siihen, onko tavallista että joku valvoo ja vahtii tulta.

3.) Tekniset apuvälineet hyvin usein tavalla tai toisella pyskivät korvaamaan toisten elävän ihmisen tarpeen, vaikka emme halua tiedostaa asian olevan näin. Olemme kehittäneet monia apuvälineitä, kuten herätyskellon, mutta silti indivualistisessa maailmassa ajantajun säilyttäminen ja ajankäytön hallinta tuottaa suurempaa stressiä kuin aiemmin historiassa. Myös keinovalo lisää vaaraa valvoa iltaisin. Maalla myös elikot ovat aamuisin pitäneet mekkalaa, jos niitä ei ole tullut määräaikaan ruokkimaan tai lypsämään,

Nykyaikaisen ihmisen elämä vaatii kohtuuttomasti itsenäistä kontrollia, etenkin jos asuu yksin. Se kuluttaa paljon henkisiä voimavaroja, joille olisi käyttöä muussa elämässä.

2.) Kauhuelokuvissa ryhmän ei koskaan kannata jakautua. Parasta pysyä yhdessä. Tämä sääntö pätee myös tosielämän taisteluihin, joissa lähes aina hajalleen ajetut yksiköt on helpompi tuhota silkalla miesylivoimalla.

Ainoastaan tiheä metsässä tai vuoristo saattavat tarjota pienille ryhmille etuja, jos ne tuntevat alueen ja osaavat hyödyntää kivien ja kanjonien suojaa. Tuntemattomassa maastossa ryhmän hajaantuminen todellakin merkitsisi sitä, että näkymättömistä tarkkaileva vihollinen voisi väijyttää jokaisen yksi kerrallaan.

4.) Itsenäisyyspaineen suhde mielenterveyteen on monimutkainen, mutta ilmeinen.
A.) Nykyihmiset yhä useammin kärsivät keskittymisvaikeuksista tai maanis-depressiivisyydestä. Etenkin mania ja masennus voimistuvat siitä, että ihminen joutuu kamppailemaan sosiaalisiksi tarkoitettujen tunnetilojensa kanssa yksin.

Ryhmässä ongelma ei välttämättä koskaan kärjistyisi, koska jo pienistä signaaleista toinen ihminen ärähtää takaisin tai kysyy onko jokin hätänä. Yksi toimiessamme angstin tai manian on kehityttävä äärimmilleen, ennen kuin tiedostamme, että jokin on vikana - ja yleensä silloinkin joku toinen on se, joka sanoo, että tämän on loputtava.

Kuuluisien näyttelijöiden, yritysjohtajien tai julkkisten maniaan usein liittyy se, ettei kukaan heidän ympärillään uskalla kyseenalaistaa heitä. Mitä suurempi stara on kyseessä, sen vaikeampi toinen on sanoa, että vauhtia on liikaa ja kusi läiskyy pääkopassa. Vastaavasti yksinäisyyteen eristäytyneellä, masentuneella ihmisellä ei ole sosiaalisia signaaleja, joita hän saattaisi lukea.

B.) Sosiaalisuuden aspekteja edustavat myös superegomme lukuisat vaatimukset, jotka ilmenevät usein eräänlaisina äitimme tai isämme ääninä, jotka kehuvat tai sättivät. Myös julkinen tila on täynnä laulujen ja mainosplakaattien käskyjä, jotka riittävästi toistuessaan vaikuttavat kuin jonkun tuttavamme mielipteet - etenkin, kun laulaja tai mainoksessa esiintyvä henkilö koetaan tutuksi ja luotettavaksi.

Työnarkomania on suurelta osaltaan opittua, alitajuista tunnetta riittämättömyydestä. Moderni aika tarjoaa meille jatkuvasti signaaleja siitä, että me emme ole kyllin ahkeria ja menestyneitä. (Luulin, että sana "itsenäisyyspaine" olisi yleinen, mutta eipä sekään liiemmin tuottanut tuloksia Googlessa.)

Peliteoreettisesti on helppo selittää esimerkiksi työuupumuksen, saamattomuuden, aloittamisvaikeuksien tai keskenjättämisen syitä. Miltei kaikki tuntemani ihmiset kärsivät jostakin näistä ongelmista. Minun on esimerkiksi äärimmäisen vaikea pitää kiinni aikatauluista ja tehdä asioita ajallaan - aloittamisen vaikeutta minulla sen sijaan ei ole - juuri aloittamisen ja aloitekyvyn alhaisuudesta johtuu, että myöhästelen. Saatan aloittaa liian monta asiaa harkitsematta, jolloin mikään niistä ei valmistu ajallaan. Myös äkillinen innostuminen ja randomiin puuhasteluun uppoaminen kuluttaa yllättävän helposti tarpeettoman paljon aikaa.

Ryhmätilanteissa sosiaalinen kontrolli säätelee myös minun toimintaani, jolloin ongelma ei kärjisty. Joku toinen voi olla paljon vaikeampi saada tarttumaan työhön, joten hänet houkuttelee aloittamaan se, että olen aloittanut omin päini ja hänen on pakko tulla apuun. Jos esimerkiksi olen saanut päähäni että flyygeli täytyy siirtää alakertaan, hänen on pakko juosta paikalle, kun portaiden puolivälissä huudan että otteeni on lipeämässä.

Niin se toimii. Vastaavasti saatan jättää työn kesken kaiken lojumaan ja aloittaa ihan uuden projektin, ellei joku toinen ole syyllistämässä ja vaatimassa että emme noin vain luovuta, vaan teemme homman loppuun.

Kun laitetaan yhteen ihminen, jolla on vaikeuksia aloittaa ja toinen ihminen, jolla on vaikeuksia lopettaa, asiat yleensä tulevat valmiiksi.

Se on nimeltään organisaatio, firma, tiimi, joukkue. Hyvä tiimi koostuu useammasta ihmisestä.

Siinäpä mattinykäsmäinen aforismi. Pitäisiköhän painattaa t-paita?

"Hyvä tiimi koostuu useammasta kuin yhdestä ihmisestä."
- Pikkujättiläinen

Nykyajan hölmöläistarinoita

Toinen esimerkki liittyy peltotöihin. Oletetaan, että kolme miestä lähtevät kyntämään peltoa käsivoimin ja yksi heistä on laiska, toinen puolestaan työnarkomaani.

Muutaman tunnin ahertamisen jälkeen laiska toteaa, että eiköhän tämä riittänyt.

Muut eivät pidä työtä ollenkaan valmiina, eikä laiska kehtaa yksin häippäistä, joten hän suostuu jatkamaan.

Hetken kuluttua laiska taas valittaa, että hän on väsynyt.

Silloin kestävyytensä osalta keskimmäinen tajuaa, että tosiaankin on jo mennyt neljä tuntia, ja olisi aika pitää ruokatauko. Kolmas miehistä on työnarkomaani, eikä hän yksin olisi lainkaan osannut pitää taukoa.

Muut istuvat kannon nokkaan, joten kolmaskin laskee hetkeksi kuokan ja ottaa vesihörpyn.

Tällä tavoin yksilöiden erilaiset taipumukset ryhmätoiminnassa säätelevät toisiaan ja lopputuloksena on kohtuullisuutta.

Kun ihmiset eristetään toisistaan ja heille annetaan itsenäinen velvollisuus säädellä omaa elämäänsä, lopputulokset ovat keskimäärin aika heikot.

Voimme puhua puuttuvista elämänhallinnan taidoista ja koulutuksen merkityksestä, mutta tosiasia on se, että ihmiset voivat paremmin, jos heillä on hyvä parisuhde ja työpaikalla yhteistyökuviot toimivat.

Paras lääke yksittäisen ihmisen elämänhallinnan ongelmiin on toinen ihminen.

Päätettäköön kirjoitus tältä erin illan toiseen mietelauseeseen:

"Paras lääke elämänhallinnan ongelmiin on toinen ihminen."
- Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen

Ai niin, ylempänä oli vielä kolmas helmi samasta aiheesta:

"Naamani on tarkoitettu muiden nähtäväksi."

Muutamia havaintoja ruoka-aineista ja seksistä

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että pitäisi olla jonkinlainen nettisivusto, jolla voisi muotoilla hypoteeseja.

Tässä muutamia havaintoja, joita minun tekisi mieli tutkia perusteellisemmin, mutta muilla ihmisille lienee siihen työhön paljon paremmat edellytykset.

1) Pitsan päälle tavataan laittaa valkosipulia ja oreganoa. Molemmat ovat luonnon omia antibiootteja.

Nykytiedon valossa tiedämme, että vehnä aiheuttaa hyvin monille ihmisille suolistossa tulehdukset. Kenties valkosipuli ja oregano ovat vaistonvaraisia keinoja lieventää pitsan aiheuttaman suolistotulehduksen oireita?

2) Sellerissä on feromoneja, etenkin maskuliinista androsteronia.

On monia raaka-aineita, joiden tuoksusta lapset eivät tykkää. Tietyt aikuiset tulevat silti niistä aivan hulluiksi. Tunnetuin esimerkki lienee valkoinen tryffeli, mutta myös niinkin arkisessa juureksessa kuin palsternakassa on samoja feromoneja.

Sellerissä on feromoneja, jotka lisäävät seksihaluja.

Ehkä lapset viisaasti tietävät pysyä erossa raaka-aineista, jotka sisältävät mies- tai naishormoneja tai lähettävät alitajuista viestintää häiritseviä feromoneja.

Lasten kehitystä voi jopa häiritä se, jos heidät pakotetaan syömään sellaista ruokaa, joka ei heidän kehitysvaiheessaan ole optimaalista. Aikuisten ei pitäisi tuputtaa lapsille ruokaa, jotka heitä itseään viehättää kenties vain sukupuolikonnotaatioiden kautta. Monet ruoat maistuvat ja tuoksuvat aikuisena aivan erilaiselle kuin lapsena, ja mielitekojemme taustasyynä voi olla evoluution viisas sallimus.

Makujen ja hajujen subjektiivisuus eri elämänvaiheissa on tärkeä kokemus, jota ei saisi unohtaa.


3) Makkara muistuttaa tiedät mitä, mutta liha ei olekaan kesäisen miehisyyden maagisin ainesosa, vaan taika syntyy lisukkeesta

Miehet tykkäävät ahtaa naamansa makkaraa jääkiekko-otteluiden ja pesäpallomatsien erätauolla, mutta tutkimukset osoittavat, että äijämätön tärkein osa on sinappi:
http://www.predatornutrition.com/blog/2012/03/26/new-anabolic-mustard/

Sinappi on miltei verrattavissa anabolisiin steroideihin ja siitä onkin viime vuosina tullut bodareiden lisäravintoa. Sinappi kenties saa lihakset kasvamaan, mutta omankin kokemukseni mukaan se on niistä yksi harvoista raaka-aineista, jolle naiset usein nyrpistelevät.

Olin noin 10 vuotta syömättä punaista lihaa, mutta sitten kauppoihin tuli luomumakkaroita ja olen koettanut yhdistää vegetarismiin miehistelyä tukemalla mielestäni oikeaa suuntausta. Eniten kala-kasviskaudellani kaipasin juuri sinappia. Oli vaikea keksiä kasviksia joiden kanssa se sopisi yhteen.

Sinapissa vain on sitä jotain, enkä yhtään yllättynyt, kun tänään ensi kertaa luin sen sisältävän mieshormoneja. Muistan kuinka koulussa niitä kavereita ei pidetty miehekkäinä, jotka eivät laittaneet lihapiirakkaansa sinappia.

Pelkkä ketsuppi kyrsän päällä on perjantai-illtana nakkarin edustalla kohtuullisen neitimäinen ratkaisu.


4.) Tutkimuksessa on havaittu, että homomiehet reagoivat eri tavoin muiden miesten feromoneihin kuin heteromiehet.

More-evidence-sexuality-is-innate-gay-men-respond-to-male-sex-pheromones

Hajujen perusteella voisi kenties olla mahdollista tunnistaa ihmisen seksuaaliset taipumukset, mutta toinen johtopäätös on vielä mielenkiintoisempi:

Feromonien aiheuttama käyttäytyminen voi kenties selittää, miksi homous on niinkin yleinen ominaisuus ihmispopulaatioissa. Heteromiehet joutuvat ehkä helpommin keskenään toimintaa häiritsevään kilpailutilanteeseen, koska he ärsyyntyvät toistensa silkasta tuoksusta ja alkavat kukkoilla siitä kuka on ryhmän alfauros.

Jos ryhmässä kuitenkin on yksikin seksuaalisesti eri tavoin virittynyt yksilö, hän reagoivat eri tavoin ja osaa toimia sovittelevammin ryhmässä. Ylipäänsä ryhmätoiminnalle on tärkeää erilaisten näkökulmien ja reaktioiden rikkaus. Yksi erilainen reaktio antaa ryhmälle viettikäyttäytymistä hillitsevän viestin - ja homouden toiset streotypiset piirteet, kuten parempi itseilmaisu ja tunneälykkyys vahvistavat heidän asemaansa kriittisenä kontrollielementtinä.

Nykyään yksi heteromiesten käyttäytymistä barbarisoiva tekijä voi olla se, että homojen ei enää tarvitse sulautua heteromiesten ryhmiin, vaan he saavat muodostaa omia alakulttuureitaan. Tällöin heteromiesten laumautuminen on aiempaa typerämpää, kun joukossa ei ole piilohomon tuomaa avarakatseisuutta.

Saman kaltainen sukupuoli-ilmiö voisi kenties selittää myös sitä, miksi pelkästään naisista koostuvilla ryhmillä on tiettyjä vaikeuksia säilyttää sopuisuutensa - mutta yhdenkin miehen (tai homon) läsnäolo tasapainottaa tilannetta. Ehkä ryhmädynamiikkaa sietäisi enemmänkin tutkia feromonien lähettämien tiedostamattomien signaalien näkökulmasta? Tiedämme, että feromoneilla on myös se tehtävä, että he kiihtyessämme lähettävät lähistölle viestejä, joihin toiset ihmiset reagoivat.

Me kykenemme aivan konkreettisesti haistamaan samassa huoneessa pelon, vihan tai rakkauden, koska nenämme saa tietoa muiden tunnetiloista.


5.) Liittyvätkö feromonit siihen, että miehet ovat naisia useammin huippukokkeja?

Nyt liikun jo viellä pidemmälle spekulatioin heikoille jäille - mutta en ajattele, että arvailut itse asiassa olisivat yhtään sen pahempi asia kuin mielipiteet. Arvailuista sentään niiden esittäjä osaa itsekin ajatella, että väite vaatii lisätutkimusta - kun taas mielipiteen esittäjä saattaa olettaa, että kyse on varmennetusta totuudesta.

Tästä näkökulmasta katsottuna on ristiriitaista, että välttelemme arvailua, mutta pidämme suuressa arvossa mielipiteitä. Kyse ei siis ole salaliitoista, vaan itsekriittisestä spekulaatiosta, kun väitän, että miesten asema keittiössä voisi kenties liittyä seksiin ja hormonitoimintaan.

Naiset syövät nykyään varsin paljon soijaa, jonka tiedetään sisältävän naishormoneja (tai ainakin aineita, jotka toimivat kuten naishormoni estosteroni). Miehet ovat paljon vähemmän hanakkaita laittamaan suuhunsa sellaisia aineita, joita naiset heille tutputtavat. Miesten voisi kenties väittää pysyvän aikuisenakin nirsompina kuin naisten.

Edellä puhuin lasten kenties perustellusta nirsoudesta - kenties sama pätee myös miehiin. Syitä voi olla useita:

A) Miehet säilyttävät paljon kauemmin sukukypsyytensä. Koska miehet voivat saada lapsia vielä yli 60-vuotiainakin, heille on paljon tärkeämpää se, että he luottavat sisäiseen vaistoonsa ruoan suhteen ja välttelevät aineita, joissa saattaisi olla naishormoneja. Suurempi nirsous tuottaa tarkempaa ammattitaitoa.

B) Naisilla hormonaalinen tasapaino vaihtelee enemmän kuukausirytmin mukaan. Tiettynä aikana kuukaudesta he ovat nälkäisempiä sekä ruoan että seksin suhteen. Miehillä mieltymysten tasaisuus tekee helpommaksi saman gastronomisen tyylin noudattamisen ympäri kuukauden, joka luo asiakassuhteeseen luottamusta.

C) Naisten seksuaaliseen halukkuuteen näyttäisi joidenkin tutkimusten mukaan vaikuttavan mieshormoni testosteronin lisääntyminen veressä. Kummallakin on siis eroottisesti latautuneessa tilanteessa miehisempi kemiallinen lataus. Miehet osaavat varmemmin vastata omilla ruoka-ainevalinnoillaan viettelemiseen viritetyn hetken vaatimukseen, mikä ratkaisee hyvin paljon wow-efektin aikaansaamisessa. Huippuravintolan asiakastyytyväisyydessä on aina mukana ripaus seksuaalista viettelyä, mikä on enemmän miesten heiniä.

D) Edellä mainittu homomiesten viehtymys mieshormoneihin on myös yksi mahdollinen vaikuttaja, sillä homot ovat pitkään esittäneet merkittävää roolia muotimaailmassa - eikä ravintolamaailma ole kovin kaukana muusta urbaanin eliitin ymmärtämästä taiteesta.

Heteromiesten on vaikeampi luottaa siihen, että naiset osaisivat päättää mitä he laittavat suuhunsa. Homomiehet ovat myös mieltyneempi mieskokkeihin - eivätkä naisetkaan pistä pahitteeksi sitä, että heidät vietellään ruoalla. Niinpä ei ole mikään yllätys, jos miehet saavat etua sukupuolestaan tavoitellessaan Michelin-tähtiä.

Chefsworld.net - Female Michelin chefs making less than 1% michelin-starred chefs

Naisten osuus Michelin-kokeista on 1 prosentti. Kenties lasikattoa eivät tässä tapauksessa synnytä pelkästään epäreilut normit, vaan työssä ovat myös feromonit?

Tyhmyysäly

Olen tunneäly-termin kannattaja. Mielestäni tunneälyssä on perää, vaikka sanaa usein käytetään osaamattomasti. Varsinkaan tunneäly ei ole mikään vastavoima perinteisten IQ-testien mittaamalle älykkyydelle, vaan kokonaiskuvan täydentäjä. Tutkimukset viittaavat siihen, että keskimäärin paremmin elämässään pärjäävät ihmiset, joilla on sekä loogis-analyyttistä ongelmanratkaisukykyä että sosiaalisia valmiuksia. (Myös fyysisellä terveydellä, perhetaustalla, koulutuksella ja sattumalla on tietenkin suuri merkitys, ja varmaan eniten yksilön mahdollisuuksia määrittää yhteiskunnan yleinen turvallisuus- ja taloustilanne.)

Tunneäly on hämäryydestään huolimatta hyödyllinen käsite. Varsinkin Daniel Golemanin alkuperäinen kirja on lukemisen arvoinen. Se toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka meemi mutatoituu ja saa aivan omituisia sivumerkityksiä sosiaalisissa medioissa. Puhuessaan "tunneälystä" ihmiset saattavat puhua täysin eri asiasta kuin mistä Goleman on alkujaan kirjoittanut vuonna 1995 julkaistussa kirjassa Emotional intelligence.

Goleman myös itse on yrittänyt tarkemmin määritellä käsitteitään. Hän esimerkiksi julkaisi myöhemmin kirjan Social intelligence, jossa erotteli sosiaalisia taitoja tunneälystä, joka aiemmin oli merkinnyt enemmänkin omien tunteiden tunnistamista; itsetuntemusta ja itsekuria. Tärkeimpiä alkuperäisen tunneäly-käsitteen piirteitä oli taito välttää tulemasta omien mielihalujensa huijaamaksi. Huippuälykäskin ihminen voi helposti elää itsepetoksessa ja torjua mielestään arkielämän ongelmia, jotka lopulta tuhoavat hänen terveytensä tai muilla tavoin tekevät mahdottomaksi kaiken menestyksen.

Muutamien tunneälykeskustelujen pohjalta haluan lanseerata uuden käsitteen, jolla on myöskin suuri merkitys elämässä:

Tyhmyysäly on taitoa elää tyhmien ihmisten ympäröimänä ja silti säilyttää mielenterveytensä ja tyyneytensä. Tyhmyysälyllä siunattu henkilö ei ole lainkaan allerginen idiotismille. Hän ei koskaan menetä hermojaan, jos muut laukovat typeryyksiä tai käyttäytyvät ääliömäisesti.

Korkean TÄO:n omaava ihminen aivan luontaisesti sietää suuria määriä inhimillisyyttä tai on sopeutunut elämään homo sapiens -lajin keskuudessa - on nimittäin epäselvää kuinka suuri osuus tyhmyysälystä on geneettisesti periytyvää ja missä määrin se on opittua.

Monilla älykkäillä henkilöillä on valitettavan alhainen tyhmyysälyosamäärä. He tekevät itsensä naurunalaiseksi esimerkiksi yrittämällä selittää tyhmille ihmisille asioita, joita nämä eivät kerta kaikkiaan ymmärrä.

Suurten kansanjoukkojen tyhmyys saa heidät aivan mielipuolisiksi. Kaikista maailman ilmiöistä juuri tyhmyys herättää heissä eniten hämmennystä, ja he uhraavat suuren osa päivästään täysin hyödyttömiin ajatuksiin, kuten:
"Miten joku voi olla noin tyhmä?!"
"Miten ihmiset eivät tajua?!"
"Miten Berlusconi voi saada kenenkään äänen?!"
"Cheek... Stadiokeikka... Mitä helvettiä?!"

Korkean tyhmyysälyosamäärän ihmistä tällaiset ajatukset eivät vainoa. Hän hyväksyy asian ja käyttää aikansa sellaisten hedelmällisempien ongelmien ratkaisemiseen.

Muiden tyhmyys ei ehdytä hänen omia voimavarojaan.

ADHD ei ole vain sairaus, oireyhtymä, toimintahäiriö tai neuropsykologinen ongelma

Suomen kuvalehden helmikuun numerossa 7/2014 oli peräti kymmenen sivun kansijuttu keskittymishäiriöstä. Harvoin olen lukenut laatulehdestä yhtä kauhistelevaa ja negatiivista artikkelia. Yhden henkilöhaastattelun perusteella ADHD-ihmiset yleistettiin toivottomiksi tapauksiksi, joista koituu yhteiskunnalle valtavat kustannukset. Tekstistä ei tarvitse tehdä kovin kummoista diskurssianalyysiä, kun yleinen sävy paljastuu:

”…istuu kotona ja pelaa tietokoneella… vedän ranteet auki… tuhoisimmat seurauksensa… pärjänneet surkeammin kaikilla elämänalueilla… huumeriippuvuuksia… itsemurhan viisinkertaisuus… on istunut sohvalla pääosan aikuisiästään… raskaita seuraamuksia… sairaus… toimintahäiriö… poikkeavuus… epäonnistui kaikessa… vaikein ja pysyvin… istui kaiket päivät sohvalla…”

Tämä kaikki tulee ilmi ensimmäisellä aukealla, eikä myöhemminkään tarinassa nähdä erityisen valoisia käänteitä. Kirjoituksessa toistetaan useaan kertaan, miten takapajuista ADHD-keskustelu maassamme on ollut, mutta kirjoittajan omat näkemykset ovat erittäin vanhanaikaiset ja yksipuolisen lohduttomat.

Linkki juttuun:
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/paivi-tasala-tietaa-ettei-adhd-ole-vain

Voi olla, että oma tautiluokitus ja kauhistuttava kirjallinen reportaasi voi miellyttää sellaista ihmistä, joka oikeuttaa diagnoosilla oman laiskuutensa ja loisivan elämäntapansa, mutta itselleni ADHD ei ole ongelma, vaan tärkeä voimavara. Sohvalla istuminen sen sijaan on ihan aito ongelma, jota en välittäisi kohdata.

Haluan ottaa kantaa kirjoitukseen näkökulmaan ja osoittaa myös muutamia asiavirheitä. Pahinta on ehkä se, että laajuudestaan huolimatta tekstissä ei estetä käytännön ratkaisuja keskittymishäiriöisten arkeen, lääkehoidon ohella. Jos lukija tunnistaa kirjoituksesta itsensä, hän saa varsin toivottoman kuvan omista mahdollisuuksistaan elämässä. Tämä ei missään nimessä ole totta, vaikka artikkeliin haastateltu Päivi Tasala lievästi sanoen ottaakin uhrin roolin ja selittää kaikki elämänsä epäonnistumiset sekä omat luonteenheikkoutensa oireyhtymän kautta. Ainakin tässä jutussa hän on innostunut korostamaan ainoastaan elämänsä ylittämättömiä haasteita (”Innostui niin, että puhui seuraavat puolitoista tuntia tauotta”) – tai kenties kirjoittaja Panu Räty valikoi vain negatiiviset puolet haastatteluaineistosta, ja kuvittelee haastateltavan istumaan sohvalle aamusta iltaan. Tuntuu myös siltä, että jutun kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen Tasalan huomiohakuisuutta ja estotonta löpinää, eli itsesensuurin puutetta mustamaalatakseen laajan joukon ihmisiä.

Artikkeli antaa kyseenalaisen kuvan Suomen Kuvalehden linjasta toimittajiensa tieteellisyyden ja tasapuolisuuden suhteen. Kirjoitus olisi pitänyt vähintäänkin tarkistaa jollakin toisella ADHD-yhdistyksen edustajalla sekä psykologilla. Nyt mielikuva keskittymishäiriöstä rakentuu yhden tiettyä ääripäätä edustavan henkilön haastatteluun, eikä kirjoittaja edes ole kovin syvästi perehtynyt aiheeseen. Kyse on kuitenkin vaikutusvaltaisen lehden kansijutusta.

Ongelmiin voi löytää ratkaisuja, ja ADHD saattaa tuoda mukanaan myös positiivisia piirteitä

Tunnustan heti, että myös itse olen taipuvainen addiktoitumaan tietokonepeleihin ja jumittamaan yömyöhään netissä. Juuri tästä syystä en nykyään omista pelikonsolia tai tehokasta PC:tä, eikä kotonani ole nettiyhteyttä. Minulla on vain kirjoittamiseen sopiva heikkotehoinen läppäri. Suunnittelemani olosuhteet takaavat, että luen kirjoja tai kirjoitan. Jos tarvitse nettiyhteyttä, menen kirjastoon. Tämä on yksi elämänhallinnan keino, joka kohdallani tuottaa hyviä tuloksia. Käytän myös lääkkeitä, mutta vain lasten annosta, sillä suuremmista annoksista saan sivuoireena nukahtamisvaikeuksia.

ADHD ei ole vain muotisairaus, mutta nykyaikainen elämä voi kylläkin pahentaa monia sen oireita. Oikea ruokavalio on tutkimuksissa havaittu tehokkaaksi hoitokeinoksi. En ole karppaaja, mutta vältän sokeria, keinotekoisia makeutusaineita sekä vehnää, koska ne heilauttavat verensokeria. Levottomuusoireeni pahenevat kummassakin sokerihumalan ääripäässä, nousuissa ja laskuissa. Lisäksi pyrin syömään paljon kalaa sekä lisäravinteena sinkkiä. Hyvien rasvahappojen, sinkin sekä tauriinin on havaittu kohentavan ADHD-lasten oppimistuloksia. Energiajuomia tulee erityisesti välttää sokerin takia, ja tauriinia saa myös tabletteina, jos haluaa energiajuomien hyvät puolet ilman sokeritasapainon heilahtelua ja kofeiinitärinää.

Artikkelin negatiivisuutta korostaa se, että siinä ei mainittu ketään julkisuuden henkilöä, joka omilla kasvoillaan mainostaisi ADHD:n positiivisia puolia. Britanniassa kaapista on uskaltautunut ulos esimerkiksi tv-kokki Jamie Oliver, joka ei liiemmin pärjännyt koulussa. Silti hänen intohimoisesta ruoanlaitostaan voi tarttua innokkuutta myös kotikeittiöihin.

Käsityksen muotisairaudesta voi murentaa myös historiallisten esimerkkien kautta. Ehkä kuuluisin ADHD-aikuinen on Aku Ankka, joka tuli suomalaisten tietoisuuteen pian sodan jälkeen. Aku on kuuluisa siitä, että hän ei pysty säilyttämän ainuttakaan työpaikkaa viikkoa pidempää. Toistuvasti hän innostuu jostakin uudesta harrastuksesta, jonka pian jättää puolitiehen. Hän pullikoi sääntöjä vastaan, hermostuu herkästi, saa raivareita veljenpoikien nähden, jättää noudattamasta annettuja ohjeita ja turvallisuusmääräyksiä, keksii spontaanisti omia riskialttiita ratkaisutapojaan sekä ylipäänsä toimii hetken mielijohteesta ja tuntee vetoa seikkailuihin. Myöskään A. Ankan parisuhteensa eivät vaikuta olevan kovin kestävällä pohjalla. Jos Akua vertaa Päivi Tasalaan, ei voi olla huomaamatta lukuisia yhtymäkohtia - jos unohdetaan sohvalla istuminen. Jostakin tosielämän esikuvasta Carl Barks on saanut inspiraationsa klassikkotarinoihinsa, mikä varsin selkeästi osoittaa, että ADHD ei ole mikään viime vuosikymmenten ilmiö.

Panu Räty kirjoittaa:

”Sokrateksen nimeäminen antiikin ADHD-aikuiseksi kertoo lennokkaasta mielikuvituksesta... ” (s.34)

Ehkä Räty ei ole viime aikoina tarkistanut käsityksiään Sokrateesta, mutta ajatus ei suinkaan ole kaukaa haettu. Sokrates oli kuuluisa haaveilija, provokaattori ja keskenjättäjä. Hän ei elämässään saanut oikein mitään valmiiksi ja hänet muistetaan lähinnä Platonin uutteran ja seikkaperäisen kirjoitustyön kautta. Sokrates oli omassa yhteiskunnassaan kuolemaan tuomittu ”rikollinen”, mikä kertoo hänen kyvystään aukoa päätään väärässä seurassa. Filosofi kyseenalaisti ateenalaisten elämänarvot ja esiintyi uhmakkaasti jopa omassa oikeudenkäynnissään. Kerrotaan, että hänellä oli tapanaan vaipua ajatuksiinsa, jolloin hän ei pitkiin aikoihin vastannut kysymyksiin. Hyperfokusointi onkin eräs tyypillinen positiivinen, vaikkakin vieroksuttu ADHD-piirre. Sokrates ei elämässään päässyt tai ehkä edes pyrkinyt korkeisiin virkoihin. Hänellä oli sotilasura, mutta sekin jäi kesken. Hän oli innokas puhuja, mutta huono viimeistelijä. Hän inhosi muodollisuuksia, teeskentelyä ja byrokratiaa.

Kirjallisuuden historia paljastaa, että ADHD ei ole muoti-ilmiö

Historiallisia ADHD-tapauksia löytyy myös Suomesta. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on suoranainen postmodernien oireyhtymien palkintokaappi. Veljeksistä vanhin Juhani on ehkä selkeimmin ADHD-aikuinen. Hän pokkuroi kaikkea virkavaltaa vastaan ja saa monia päähänpistoja. Toiseksi vanhin, hyväkäytöksinen ja ensykolpedistinen Aapo on enemmänkin asperger-tyyppiä. Aapo on siis pesunkestävä nörtti. Joukkoon mahtuu myös jokunen introvertti tai lievästi masentunut yksilö. Veljeksista nuorinta Eeroa voisi jopa kutsua Indigo-lapseksi, koska hän tuntuu onnistuvan kaikessa. Pohjoismaisessa kirjallisuudessa ADHD on vanha juttu myös sikäli, että Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeli on mitä selkein tapaus, miltei oppikirjaesimerkki. Myös toinen Astrid Lindgrenin rakastettu hahmo Peppi Pitkätossu ilmentää monia ADHD-piirteitä. Oletettavaa on, että kirjailijan omassa perhepiirissä esiintyi keskittymishäiriötä tai se ainakin ilmeni jossakin lapsista.

Jos mennään pidemmälle historiaan, voisi vastaavalla tavoin teoretisoida, että myös Odysseus oli ADHD-aikuinen, koska häneltä kesti kymmenen vuotta päästä kotiin sotaretkeltään. Hän otti jatkuvasti riskejä ja tarttui kaikkiin seikkailun mahdollisuuksiin. Kolmas täysin spekulatiivinen esimerkki on Johannes Kastaja, joka inhosi järjestäytynyttä yhteiskuntaa niin paljon, että asui autiomaassa ja uhmasi julkisesti kaikkea maallista virkavaltaa, kunnes hänen päänsä tarjoiltiin hopeavadilla.

Evoluutio on hidasta, ja voidaan melko turvallisesti olettaa, että myös antiikissa 5%:lla väestöstä oli samoja persoonallisuuden piirteitä kuin nykyväestöllä. Ei voida kuitenkaan olettaa, että perinnöllinen ADHD olisi hitaasti ja varmasti katoamassa minnekään, koska siihen liittyy myös hyviä puolia, ainakin silloin, kun se esiintyy lievemmässä muodossaan. Nämä hyvät puolet tulevat näkyviin sosiaalisessa verkostoitumisessa ja ryhmädynamikassa, vaikka yksilöt saattaisivatkin kärsiä piirteestä nykyisillä pelisäännöillä. Saman vahvan periytymisen vuoksi on kyseenalaista määritellä ADHD sairaudeksi, vaikka monet saattavatkin nykyään hyötyä lääkehoidosta, ja lääkkeitä tuskin voisi myöntää ilman puhetta ”oireyhtymästä”.

Joskus ADHD:n yhteydessä puhutaan ”geenivirheestä”, mikä on vanhanaikaista ja epätieteellistä. Genetiikan näkökulmasta mikään geenimuoto ei ole virhe, jos se säilyy populaatiossa. Yksittäiset geenit lähes aina vaikuttavat useampiin kuin yhteen piirteisiin aivoissa tai muualla ruumiissa. Lisäksi geeneillä on yhteisvaikutuksia, joita tunnetaan heikosti. ADHD:n tapauksessa on todennäköistä, että 15-25 prosentilla väestöstä on joitakin näistä samoista altistavista geeneistä, mutta valtaosalla on lisäksi jokin toinen tasapainottava geeni tai heiltä puuttuu oireita kärjistävä kombinaatio. Useimmalle ihmiselle ADHD-geenit siis antavat jotakin positiivista, kuten aloitekykyä tai intohimoa, mistä syystä geeni on säilynyt, ja varmaan säilyy vastaisuudessakin. Vain 3-6% väestöstä ilmentää huomattavampia oireita ja vielä harvempi saa diagnoosin. Aivotoimintaan epätoivotusti vaikuttavat geenit saattavat myös parantaa esimerkiksi fyysistä terveyttä tai lihasvoimaa. Maailman nopeimmalla miehellä Usain Boltilla on myös diagnosoitu ADHD.

Totuus asiasta selviää vain monipuolisella tutkimuksella, jossa ei keskitytä vain ääritapauksiin ja lääkehoidon tehokkuuteen. Geenien vaikutuksia ei tulisi myöskään tutkia vain siitä näkökulmasta, että kyse on sairaudesta. Yksilöhän ei varsinaisesti kärsi ADHD:sta, vaan hän kärsii omien taipumustensa ja yhteiskunnan odotusten välisestä ristiriidasta. Koulu voi leimata keskittymishäiriöisen tyhmäksi ja ura voi katketa muutamiin heikkoihin päiviin.

Meidän ei sovi unohtaa, että maamme istuvaksi presidentiksi on valittu henkilö, jolla kaikista ehdokkaista oli huonoin koulutodistus.

Missä määrin sairaus on yksilössä, ja milloin yhteiskunnan voi sanoa olevan sairas?

Artikkelin kirjoittaja Panu Räty paljastaa perehtymättömyytensä muutamissa ratkaisevissa yksityiskohdissa:

”Nentti-sana juontuu käsitteestä neurologisesti tyypillinen, siis terve ihminen.” (s.30)

Tämä on erittäin paha asiavirhe, sillä missään nimessä nentti ei tarkoita ”tervettä ihmistä”. Koko käsitteen tarkoitus on haastaa olemassaoleva diskurssi, jossa keskimääräinen, tasapaksu ja helposti ennakoitava luonne mielletään terveydeksi, ja persoonallinen poikkeavuus sairaudeksi.

Nentti-sanaa eivät käytä vain ADHD-ihmiset, vaan myös aspergerit, eli assarit. Sana nentti on verrattavissa Harry Potterin maailman jästiin. Kyse on siis ikään kuin ihmisistä, joilla ei ole taikavoimia. Nentit ovat suvaitsemattomia ja ennakkoluuloisia. He pelkäävät kaikkea erilaisuutta ja juuri nenteille tyypillistä kapeakatseisuutta ilmentää Panu Rädyn kirjoitus helmikuun kuvalehdessä.

Lisättäköön, että mielestäni myös Päivi Tasalan puhe ”meikäläisistä” on arveluttavaa. ADHD on säilynyt ehkä myös siksi, että se parantaa ihmisten ryhmädynamiikkaa, joten kaikenlainen leiriytyminen ja vastakkainasettelu on haitallista.

Ihminen on laumaeläin ja suurimpiin saavutuksiin me pystymme yhteistyöllä. ADHD on nykyajassa noussut erityiseksi ongelmaksi, koska työelämän aikataulut ovat tiukkoja, byrokraattiset käytännöt joustamattomia ja kaikkialla vaaditaan muodollista pätevyyttä. ADHD:lle juuri muodolliset tehtävät ovat haastavimpia. Vielä sata vuotta sitten jokaiselta yksilöltä ei vaadittu toistuvaa lomakkeiden täyttämistä, jonottamista ja paikallaan istumista. Riitti kun kävi rippikoulun ja osasi tehdä jotakin työtä kunnialla. Myös yhteisöllisyys oli tiiviimpää, joten jos yksittäinen asia tuntui vastenmieliseltä, sen saattoi siirtää perheenjäsenelle, jolla vastaavaa traumaa ei ollut. Nyt kaikkien täytyy suoriutua kaikesta ja kaikki voimavarat voivat kulua ikäviin pikkuasioihin, jotka ovat pakollisia muodollisuuksia.

On juotava ahkerasti kahvia, jotta ikävät hommat tulevat tehdyksi. Kahvi muuten on stimulantti, kuten ADHD-lääkkeet. Kenties kaikki jotka tarvitsevat arjessaan kahvia ovat sairaita?

Ryhmille olisi eduksi se, että joku porukassa rikkoo kaavaa, uskaltaa ottaa riskejä ja näkee ratkaisuja vinksahtaneesta näkökulmasta. Uskon vahvasti, että ADHD-henkilöt todellakin voivat saada muita enemmän oivalluksia oikeanlaisissa olosuhteissa, mutta tämä ei välttämättä näy tilastoissa, koska sopivan ammatin löytäneet ADHD-henkilöt eivät saa tautiluokitusta. Lisäksi muut lievemmät tapaukset jäävät yleensä diagnosoimatta. Räty tekee siis monia kyseenalaisia päätelmiä lukemistaan tutkimuksista. Totta kai ongelmia esiintyy moninkertaisia, jos tutkimuksen kohteena ovat ”häiriköksi” diagnosoidut ihmiset, ja vertailuryhmäksi on otettu ihmisiä, joilla ongelmia ei esiinny. Tautiluokituksiin perustuva pitkän aikavälin tilastointi löytää jo lähtökohtaisesti ne, jotka kärsivät ominaisuuksistaan, mistä syntyy sellainen käsitys kuin ADHD olisi äärimmäinen ominaisuus ja silkkaa kärsimystä.

Valitettavasti myös sosiaalipsykologinen tutkimus on lapsenkengissään, eikä yksilön ongelmia tuijottava tilastointi pysty hahmottamaan ADHD:n keskeisimpiä positiivisia puolia. Jälleen optimistisempia ja rakentavia esimerkkejä voidaan löytää viihdemaailman puolelta. Hyvä esimerkki toimivasta ryhmädynamiikasta on kaikkien nörttien suosikkisarjassa Star Trek, jossa kapteeni Kirk ja mr. Spock muodostavat toimivan tiimin. Kirk on mitä tyypillisin ADHD-aikuinen. Hän uhmaa kaikkia mahdollisia toimintasääntöjä, syöksyy pienimmästäkin syystä nyrkkitappeluun ja hummaa naisten kanssa. Hän on ikuinen pikkupoika ja ehkä siksi monien pikkupoikien suosikki. Kukapa lapsi ei tahtoisi kuvitella, että avaruuslaivan kapteeniksi voi päästä uhmaten käskyjä ja säilyttäen synnynnäisen holtittomuutensa. Mr. Spock on puolestaan mitä tyypillisin asperger-henkilö. Hänen on vaikea ymmärtää toisten ihmisten tunteita. Hän on pikkutarkka, luotettava ja äärimmäisen looginen. Kumpikaan ei pärjäisi ilman toista. Kyse on kahden epätodennäköisen ja poikkeavan yksilön synnyttämästä tasapainosta.

Juuri tämänkaltaisesta hyväksynnästä ja tiimityöskentelystä monet poikkeavat yksilöt haaveilevat. Star trekissä yhdistyvät epätodennäköinen samaistuttavuus ja utopistisen oikeudenmukainen yhteisöllisyys. Sarja juhlistaa erilaisuutta, toisin kuin perinteinen koululaitos, jossa niskoittelua ei tunnisteta sankaruudeksi.

Miten lisääntyvä tieto ja yhteiskunnan joustavuus voisi auttaa ADHD-ihmisiä?

Ei kannata tuhlata voimavaroja siihen, että hyperaktiivinen ja vallaton lapsi väkisin pakotetaan siivoamaan huoneensa, jos se on täysin hänen luonteensa vastaista. Ennemmin kannattaa luottaa työnjakoon tai ulkoistaa heikkouksia. Normaalitkin ihmiset tarvitse monella tavoin apua arjessaan. Emmehän me pidä sairautena myöskään sitä, etä joku ei osaa itse leikata hiuksiaan.

Heikkouksien anteeksi antaminen tai puutteiden katsominen läpi sormien ei tarkoita lipsumista muista asioista. Tällaiselta lapselta tulisi vaatia enemmän muillaalueilla. Kyse on siis vaihtokaupasta: jos et tee tätä, teet tämän toisen asian paremmin. Jos minä tiskaan, sinä imuroit. Jos minä petaan sängyn, sinä viet roskat jne. Yhteiskunnan tulisi tiukemmin vaatia enemmän ja parempaa, jos tietyissä asioissa annetaan periksi. Tällöin ADHD-lapsi oppisi jo varhain, että yhteiskunnassa kyse on työnjaosta ja yhteistoiminnasta, eikä vapaamatkustamisesta kannata haaveilla sairauksien varjolla. Täytyy kääntää katse omiin vahvuuksiinsa.

ADHD-ihmisten mahdollisuuksia parantaisi se, jos useammilla aloilla annettaisiin edes kokeilumahdollisuus keskeytyneistä opinnoista huolimatta. Tällöin lahjakkaan henkilön esteeksi ei muodostuisi motivaatio-ongelmat opiskelussa. Yhteiskunta hyötyisi, kun yksilöllisiä vahvuuksia hyödynneittäisiin huolimatta heikkouksista. Myös opinnoissa tulisi sallia enemmän vaihtoehtoisia suoritustapoja.

Panu Rädyn kauhisteleva kirjoitus tuskin edistää ADHD-ihmisten työnsaatimahdollisuuksia lahjoista huolimatta. Kirjoituksessa on joitakin kyseenalaisia väitteitä, kuten:

”ADHD-aikuisen aivoissa on pysyvä välittäjäaineiden pula varsinkin motivaatioon ja palkitsevuuteen liittyvillä alueilla.” (s.31)

On harhaanjohtavaa puhua motivaation vajauksesta tai pysyvästä aivotoiminnan häiriöstä, vaikka lyhytjänteisyys ja asioiden jättäminen kesken onkin osa totuudesta, eivätkä ADHD-ihmisen aivot toimi aivan kuten normijampalla. Kyse ei kuitenkaan ole intensiteetin jatkuvasta puutteesta motivaatiossa, vaan pikemminkin suuresta vaihtelusta keskittymisessä ja aivojen dopamiinivasteessa. ADHD-henkilö väsyy helposti oman innostumisensa seurauksena, mikä johtaa toisenlaiseen, hermostuneempaan hyperaktiivisuuteen. Dopamiinitasot saattavat tietyillä aivojen alueilla hetkellisesti olla hyvin runsaita, minkä seurauksena keskittyminen on sataprosenttista. Aivojen toiminta myös aina jakautuu useille alueille, joten yhden osan hiljeneminen voi johtaa toisen alueen vahvistumiseen. Se mikä useimmiten pettää on sosiaalinen itsekontrolli, yleisistä säännöistä ja sopimuksista kiinni pitäminen. Jotkin asiat vain eivät tunnu palkitsevilta. Tietoisuus normeista ja sovinnaisuuksista unohtuu (kuten myös muille tehdyistä lupauksista) yli-innostuksen aikana, kuten myös dopamiinitason romahduksesta seuraavassa flegmaattisuudessa.

Itse olen kehittänyt omaan kuvaamaan tilaani termin kaksisuuntainen motivaatiohäiriö. Varsinaisessa kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä vaihtelevat serotoniinitasot, mikä johtaa vuoroin maniaan ja masennukseen. Dopamiini ei vaikuta juurikaan mielialaan. Ainakaan itse en ole koskaan kärsinyt masennuksesta, vaikka toisinaan en saa mitään aikaiseksi, koska mikään ei huvita. Kaikki tuntuu hetken ajan merkityksettömältä – tylsistyttävältä, mutta ei kuitenkaan synkältä tai toivottomalta. Työpoissaolot ja vaikeus tarttua tehtäviin tulee esiin juuri kahdessa ääripäässä. Flemaattisessa tilassa en saa aikaiseksi mitään, mutta innokkaassa tilassa saatan päätyä sijaistoimintoihin varsinaisen tehtävän sijaan. Saan aikaan paljon, mutta vääriä asioita.

Mitä positiivisia puolia ADHD:seen liittyy?

Artikkelin kirjoittaja Panu Räty suhtautuu ADHD:n positiivisiin puoliin ”hassuina uskomuksina”, joita löytyy vain netin keskustelupalstoilta.

ADHD:n positiivisten puolien selvittämiseen tarvittaisiin laajaa tutkimusta, joihin lääkefirmoilla ei ole erityisiä intessejä. Yksi keino edetä olisi positiivisen diagnostiikan luominen. Oletuksen vahvistaisi positiivinen tai neutraali kyselytutkimus, jolla osoitettaisiin olevan selkeä korrelaatiosuhde negatiivisen diagnostiikan kanssa. Toisin sanoen henkilö, joka vastaisi positiivisiin kysymyksiin kyllä, saisi mitä todennäköisemmin diagnoosin myös klassisen oiretestin perusteella. Tällä tavoin positiivisten piirteiden tieteellinen kartoittaminen voisi parantaa ADHD-ihmisten itsetuntoa, murtaa ennakkoluuloja sekä tavoittaa lisää niitä ADHD-aikuisista, jotka menestyvät elämässä.

Tietämättään ADHD:n geeneillä varustettu henkilö saattaisi vastata ”erittäin vahvasti samaa mieltä” esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin (kaikki kysymykset ovat kuitenkin hatusta temmattuja, eivätkä ne kaikki suinkaan liity minuun itseeni):

POSITIIVINEN/NEUTRAALI ADHD-TESTI (tai sellaisen karkea luonnos):

1. Ilmaisen usein ääneen asioita, joita muut vain ajattelevat. Joudun toisinaan tästä syystä ongelmiin, mutta toisaalta rehellisyyteni puhdistaa ilmaa ja suora puheeni jopa herättää joissakin ihmisissä kunnioitusta. 

2.  Olen usein äänessä, joten olen myös oppinut sanavalmiiksi. Jos tilanne on kaoottinen, minulla on taipumusta ottaa hetkellinen vetovastuu. En kuitenkaan halua harteilleni pysyvää vastuuta. 

3. Minulla on vahva oikeudenmukaisuuden kaipuu, joten puutun helposti kiusaamiseen ja epäkohtiin, jos näen sellaista. Saatan tästä syystä joutua ongelmiin ylempiarvoisten kanssa. 

4. Armeijassa en pelännyt heittää huulta alikessuista, ja lopulta sain komppaniassa sellaisen roolin, että minulle myös sallittiin muita enemmän. 

5.   Siedän huonosti hierarkioita ja byrokratiaa, enkä piittaa muodollisesta pätevyydestä, mutta tämä mahdollistaa myös sen, että uskallan tarvittaessa lähestymään suoraan sitä joka on korkeimmalla hierarkiassa. Julkkikset ja rikkaat ihmiset myös pitävät siitä, että kohtelen heitä tasavertaisesti ja juttelen heille kuin kenelle tahansa tavalliselle ihmiselle.

6.   Olen aina ollut kova pölpöttämään. Onneksi en ole maaninen, enkä narsistisen itsekeskeinen, joten pölpöttämiseni on siedettävämpää.

7.  Teen paljon aloitteita. Olen kaveriporukassa usein se, joka ehdottaa jotakin uutta. Saatan menettää mielenkiintoni nopeasti, mutta se vain takaa, että olen muita aiemmin löytänyt taas jonkin uuden kiinnostuksen kohteen.

8. Saatan sanoa pahasti, mutta toisaalta minulla ei ole myöskään estoja kehua tai kiittää. Kaikki tuttavani saattavat muistaa jonkin esittämäni piikikkään moitteen, mutta en pelkää myöskään sanoa ihmisille, että he ovat minulle tärkeitä. 

9.   Jos näen, että tuntemattomalla on jokin hätänä, en mieti, vaan menen heti auttamaan. En toimi sitä siksi että olisin muita parempi, vaan siksi, että minulla on muita alhaisempi kynnys reagoida. Muut paikallaolijat vain tarvitsevat jonkun aloitteen. Käänteisesti saatan myös muita herkemmin tehdä jotakin konnuuksia hetken mielijohteesta. 

10. Minulla on useita harrastuksia, jotka myös usein vaihtuvat uusiin. Olen harrastanut elämässäni niin monenlaisia juttuja ja pyörinyt niin monissa yhteiskunnallisissa kerrostumissa, että pystyn juttelemaan small talkia kenen tahansa kanssa.

11.  Olen epäonnistunut niin monella alalla, että voin sanoa tuntevani itseni melko perinpohjin.

12.  Jätän asioita kesken vähäpätöisten seikkojen tähden, mikä tuottaa ongelmia koulussa ja työelämässä. Usein kuitenkin teen asioita pyytämättä ja ilman palkkaa. Minulle vain tulee sellainen pakkomielle, että nyt tuo ikkuna täytyy pestä tai nurmikko leikata. Kyse saattaa olla naapurin ikkunasta tai naapurin nurmikosta, mutta mikäs siinä. Työpaikalla saatan tehdä palkattomia ylitöitä, koska tuntuu väärältä pyytää palkkaa jostain, mikä on kivaa.

13.  Toisinaan innostun niin paljon ja teen niin paljontöitä, että olen monen päivän ajan poikki. Jos olen jollakin viikolla tehnyt kahden edestä, ei minulle suoda lepoviikkoa, vaan pikemminkin odotetaan, että teen joka viikko töitä tuplatahdilla, koska olen osoittanut pystyväni siihen.

14.  Minulla on usein sellainen tunne kuin olisin innostunut ja mennyt hapoille. Ikään kuin lähdin juoksemaan maratonia 800 metrin vauhdilla ja parin kilometrin jälkeen olen antanut kaikkeni. Saatan olla kilpailuissa nopein tai hidas, mutta menetän mielenkiintoni, jos sijoitun keskivaiheille.

15. Minulla on usein kiistoja jonkin idean alkuperästä. Tämä todistaa, että minulla on paljon synergisia ideoita, jotka ovat saaneet alkunsa dialogissa. Kumpikaan ei ehkä yksin olisi keksinyt kyseistä ajatusta, mutta oma innostukseni sai myös muut innostumaan ja saimme käyntiin todella hyvän aivoriihen.

16.  Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka varoittavat jos olen aikeissa tehdä jotakin typerää. Minun ansiostani muiden ihmisten valppaus on hioutunut huippuunsa. Yhteiset kommelluksemme myös lujittavat ryhmähenkeä.

17.  Minulta ei ole koskaan puuttunut uteliaisuutta. Olen oppinut monia asioita koulun ulkopuolella itsenäisesti. Tiedän omituisia asioita, joita muut eivät tiedä. En välttämättä tarvitsisi edes koulua osatakseni lukea ja laskea, koska kiinnostun aivan kaikesta ja hankin ainakin perustason tiedot ennen kuin menetän mielenkiintoni. Kun innostun ja olen utelias, mikään ei estä minua. Jos lapsena en saanut lelua, rakensin sellaisen itse. Jos minua kiellettiin, tein sen silti.

18.  En halua oppia asioita vain näennäisesti päästäkseni läpi tenttiä – tai oikeastaan en edes osaa oppia. Opin vain kun olen motivoitunut, en käskystä. Siksi minulla voi samaan aikaan olla todistuksessa kiitettäviä yhdestä aineesta ja välttäviä toisesta. Muistan oppimani asiat pitkään, koska en lue opettajaa varten, vaan laajentaakseni maailmankuvaani.

19. En noudata ohjeita, joten toisinaan keksin hyvin omaperäisiä toimintatapoja toimiessani omin päin. Useammin kuitenkin saan moitteita, hidastan työn etenemistä tai rikon jotakin.

20. Typerät säännöt inhottavat minua. Mieluummin rikon lakia kuin noudatan määräystä, josta on vain haittaa tai joka sotii moraaliani vastaan. Uhmaikä tuntuu jatkuneen läpi elämäni. Jos sääntö tuntuu oudolta, kysyn miksi? Minulle ei kelpaa vastaukseksi ”siksi kun minä käsken!” Haluan saada kunnollisen vastauksen tai pistän kapuloita rattaaseen.

21.  Minulta selvästikin puuttuu itsesuojeluvaistoa ja tiettyjä sosiaalisia pidäkkeitä, joiden ansiosta yhteiskunnat ajautuvat diktatuuriin. En osaa mukautua massaan ja olla hiljaa edes omaksi parhaakseni. Olisin varmasti joutunut leirille Neuvostoliitossa, koska kaikki tietävät, että olen syntyjäni taipuvainen inttämään vastaan ja parantumaton ”toisinajattelija” asiassa kuin asiassa.

22. Yläasteella koulumme syttyi palamaan. Kaikki muut luokassa olivat keskittyneet opetukseen, mutta minä olin pitkästynyt ja katseeni harhaili ympäriinsä. Niinpä minä huomasin ensimmäisenä, että oven alta tulee savua ja tulenlieskoja. Ei ollut ensimmäinen ja ainoa kerta, kun olin muita tarkkaavaisempi, vaikka minua syytetään tarkkaavaisuushäiriöiseksi.

23.Olen muita valmiimpi kriisitilanteissa, koska elämäni on muutenkin jatkuvaa kriisiä ja seikkailua. 

Jos testille haluaa vertailukohtia, voi lukea Päivi Tasalan blogista astettava masentavamman klassisen ADHD-testin. Kyse ei ole virallisesta diagnoositesti, mutta tuokin saattaa antaa suuntaa (Korostan vielä, että oma "positiivinen testini" on vain improvisoitu testiversio):

http://paivitasala.wordpress.com/testeja/addadhd-testi/

Oma kutsumukseni ADHD-aikuisena kannustaa minua tekemään kaikkeni sen puolesta, että ADHD-luokituksiin sekä opettajankoulutukseen otettaisiin virallisesti mukaan myös sellaisia näkökulmia, joista käsin ADHD voi tuoda ihmisen elämään myös monia voimavaroja. Jos tästä puhuttaisiin enemmän, niin työllistymisen esteenä ei ehkä olisi työnantajan ennakkoluulo tai yksilön epäusko omiin mahdollisuuksiinsa.

Toivon, että tulevaisuudessa useampi tutkija myöntäisi epätieteelliseksi ajatuksen, että laajasti levinnyt perinnöllinen ominaisuus voidaan määritellä yksinomaan sairaudeksi, oireyhtymäksi tai kehityshäiriöksi. Kyse on suurten joukkojen leimaamisesta ja lannistamisesta, jonka ei pitäisi kuulua meidän aikaamme. Sosiaalisesti hahmotettuna kyse voi olla epätoivotusta käyttäytymisestä, eli eräänlaisesta häiriöstä, mutta tieteellisesti kyse ei voi olla taudista tai edes varsinaisesta sairaudesta.

ADHD-henkilö ei ehkä aina sopeudu yhteiskuntaamme, joka vaatii tietyn jatkuvan stressitilan ja kellon tarkkuudelle suoritettavan työn sietämistä, mutta tilanne on ennemminkin saanut alkunsa yhteiskunnan vaatimusten muuttumisesta, eikä satojen tuhansien äkillisestä sairastumisesta. ADHD-ihmisten elämä olisi helpompaa ja he myös voisivat olla yhteiskunnalle suuremmin hyödyksi, jos heitä ei nöyryytettäisi tautiluokituksilla ja ennalta tuomittaisi epäonnistumiseen.

Kärjistäen voisi väittää, että ADHD-ihmiset ovat nykyään hieman samanlaisessa asemassa kuin homoseksuaalit vielä muutama vuosikymmenen sitten. Moni diagnoosin saanut ihminen häpeilee itseään ja elää kaapissa, niin vaikeaa kuin ehkä onkin. Moni myös on kohdannut ennakkoluuloja ja "normaalien" ihmisten syrjintää erilaisen luonteensa vuoksi. Jotkut nenteistä myös mieluusti luokittelevat huomiota herättävän taipumuksen sairaudeksi tai rikollisuudeksi. Myös lääketieteellisten tautiluokitusten tieteellisyys on kyseenalaista, jos mitään näkyviä ruumiillisia oireita tai kiputiloja ei ole, ja henkinen ahdistuskin johtuu kiusaamiskokemuksista, epäonnistumisista sekä laajemmasta vaikeudesta sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan, jossa työn odotetaan olevan tasalaatuista ja säännönmukaista, ja jossa on suotavaa totella esimiestään mukisematta.

Totta kai mikä tahansa yhteiskunta haluaa luokitella omiin arvostuksiinsa huonommin sopivat yksilöt häiriöisiksi, mutta onko sillä mitään tekemistä tieteellisyyden kanssa? Yhtä hyvin koripalloa rakastava kansa voisi luokitella sairaiksi ihmiset, jotka ovat lyhyitä. Koulussa opittu huono itsetunto ja epäluuloisuus systeemiä kohtaan voi jäädä päälle ja pilata elämän mahdollisesta lahjakkuudesta huolimatta. Sopeutumattomuus koulumaailmaan luo mielikuvia yleisestä sopeutumattomuudesta, mikä ei välttämättä pidä paikkansa. Leimautuminen on vahva mekanismi ja varhainen minäkuva ennustaa hyvin myöhemmässä elämässä pärjäämistä, vaikka käsitys omasta typeryydestä olisi valheellinen. (Sitä paitsi artikkelissa luodaan sekin virheellinen käsitys, että ADHD-henkilön tunnistaa jatkuvasta kiroilemisesta.)

Oman näkemykseni mukaan kyse on ihmisyyteen aina liittyneestä persoonallisuustyypistä, joka rikastaa sosiaalista dynamiikkaa, sikäli kuin yhteiskunta sallii kaavasta poikkeamista, suoraa puhetta, energisyyttä, luovuutta ja aloitekykyä. Yksilölliset ominaisuutemme eivät myöskään ole on-off -piirteitä, vaan aste-eroja löytyy monilla eri muuttujilla. Tietyille yksilöille on luontevampaa niskoittelu ja riskien ottaminen. Kaikki spontaani toiminta ei ole vaara-alttiutta ja rikollisuutta. Vaikka tapaturmia ja epäonnistumisia sattuu, ne toimivat pohjana kulttuurin kehitykselle.

ADHD saattaa jättää aloittamiaan projekteja kesken, mutta onko sekään oikein, että määrittelemme terveemmäksi sellaisen ihmisen, joka ei koskaan ole aloittanut yhtään mitään?

Jos aihe kiinnostaa, suosittelen katsomaan seuraavan videon:

http://www.ted.com/talks/ken_robinson_says_schools_kill_creativity.html

Kannattaa myös lukea mitä positiivista eräällä tohtori Tolosella on sanottavanaan. Tohtorin intressinä on ehkä myydä Omega-3-pillereitä, mutta on kunnioitettavaa, että sivustoilla on nostettu esiin myös kannustavia näkökulmia:

"...monet AD/HD-lapset ja -aikuiset ovat keskimääräistä lahjakkaampia, taiteellisempia ja luovempia ihmisiä. He pyrkivät elämässä eteenpäin, ovat uteliaita, joskus itsepäisiä ja kehittyviä yksilöitä. 

AD/HD, ADD ja dysleksia (samoin kuin skitsofrenia) rikastuttavat ihmiskuntaa, sillä näitä oireyhtymiä potevat ihmiset ja heidän sukunsa ovat monesti muita lahjakkaampia."

http://www.tritolonen.fi/index.php?page=articles&id=112

En silti tahdo väittää, että meidät kaikki pitäisi luokitella neroiksi ja väärin ymmärretyiksi indigo-lapsiksi. ADHD-elämään liittyy valtavasti haasteita, jotka tavalla tai toisella on itse kunkin ylitettävä tai käännettävä voitoksi.