Onko tulevaisuutta vaikea ennustaa?

Usein kuulee väitteen, että tulevaisuutta olisi vaikea ennustaa. Tänään osui taas silmiini tämänsuuntainen viisaus:

"Kun vuonna 2005 kerroin, että Youtube mullistaa... ja kaikki nauroivat" - Menneisyyden muistikuvat ovat yleensä vääriä.

Jos seminaarissa luennoitsija kertoo tienneensä jonkun asian jo paljon ennen muita, suusta pääsee todennäköisesti sammakoita."

Miten sen nyt ottaa. Voihan näin käydä seminaarissa, jos katsotaan vuosikymmen taaksepäin, mutta kuinka on asian laita Kevätpörriäisessä, kun katsotaan taaksepäin melkein 70 vuotta?

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä on artikkeli nimeltään Tulevaisuuden koulu. Siinä ovat lapset kertoneet, millaista on koululaisen elämä 100 vuoden kuluttua.

Ihan emme ole vielä sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, mutta urheilutulokset ovat kieltämättä heikentyneet, kuten myös yleinen kunto koululaisilla, varusmiehillä ja keskimäärin kenellä vaan.

Eikä siinä kaikki. Samalla aukeamalla ennustetaan, että tulevaisuudessa kaikki tulee olemaan muovia, eli plastiikkia, joksi sitä vielä 40-luvulla kutsuttiin. Muovi-sanahan juontuu materiaalin muovautumiskyvyistä, eli plastisuudesta, samoin kuin englannin plastic. (Muovi on ihan onnistunut uudissana. Hieman kuin muoti. Myös se muovautuu ja tuntuu samaan aikaan olevan ikuista.)

En ota nyt kantaa siihen, putoileeko karamelleja syliin nykyajan koulussa, mutta plastik-levy, johon tulee tiedot kuvina, kuulostaa aika hyvältä ennustukselta. Suomen koululaiset eivät sentään vielä 40-luvulla keksineet kosketusnäyttöä.

Seuraava kohta sai jo sydämeni pomppaamaan:

"Käymme hakemassa taplettimme. Niissä on sisällä meidän läksymme."???

Mind blown? Ei sentään ihan. Aiemmin mainittuja plastik-levyjä ei kutsuta kirjoituksessa tapleteiksi, vaan puhe on pillereistä.

Vuoden 1949 Kevätpörriäisessä esitellään monen värisiä pillereitä, joiden kautta tieto imeytyy aivoihin, hieman siihen tyyliin kuin Matrix-elokuvassa vuonna 1999. (Kevätpörriäisen kertoja valitsee punaisen pillerin.)

Tämä osa Kevätpörriäisen artikkelista on fiktiota, pieleen mennyt ennustus siis. Mutta onhan vielä 30 vuotta matkaa siihen hetkeen sadan vuoden päässä, josta lehdessä on puhe vuonna 1949. Kenties läksypillerit ovat todellisuutta vuonna 2049?

Yhdeksi ainoaksi kaupungiksi ei Suomi ole myöskään vielä muuttunut, mutta kaupungistuminen on huima ennustus vuonna 1949, sillä aikuiset alkoivat toden teolla huolestua maaseudun autioitumisesta vasta 1960-luvulla ja sen jälkeen.

Sama aihe "Tulevaisuuden koulu" toistuu vuoden 1958 Kevätpörriäisessä. Tällä kertaa mennään jo kohtuullisen epäuskottaville leveleille. En uskoisi tätä todeksi, ellen itse olisi kaivanut lehteä arkistoista.

"Jokaisella oppilaalla", ei pelkästään rikkailla tai jollain avaruuden seikkailijoilla. Ja puhelinta voi pitää taskussa, ei vain kantaa suuressa laukussa, josta tulee esiin käämejä ja antenneja. Ja tämä ennustetaan Kevätpörriäisessä melkein vuosikymmen ennen Star Trek -televisiosarjaa, joka starttasi 1966.

Vuonna 1958 näkyy jo käytettävän muovi-sanaa. Seuraavan ennustuksen loppuosa ei ole vielä toteutunut, mutta aika näyttää:

Televisio on korvannut opettajan (mutta vasta vuonna 2049, huom!) Tässä kohtaa vaihtuu palsta.

Laskukoneet tulivat kouluihin jo vuosia sitten. Robotteja vielä odotellaan.

Kaltaiseni vakavat gonzotieteilijät, kuten myös kunnianhimoiset tulevaisuudentutkijat, tietävät, että seminaarien tarkoitus on hörppiä kahvia, nauttia matkasta, pyydystää eksoottinen pokemon paikalliselta salilta, flirttailla jakkupukuisten nörttimisujen kanssa sekä kerätä CV:hen meritoitumispisteitä.

Jos todellista tietoa etsii, silloin kannattaa unohtaa seminaarit ja kysyä koululaisilta.

David Firth oli Finger Family -jumala jo ennen tekoälyä

On sääli, että vain yksi miljoonasta ymmärtää tämän kirjoituksen, sillä oletettavasti vain 1/1000 tietää kuka on David Firth, ja vain 1/1000 aikuisesta tuntee finger family -ilmiön. Näin ollen keskimäärin 1/100.000 voi huomata yhtymäkohdat. Ja sittenkin on epätodennäköistä, että he ovat perehtyneet myös neuroverkkojen toimintaan.

Tervetuloa Kaikkien Asioiden Pikkujättiläiseen. Yleisömme on hyvin tarkasti rajattua.

Salad Finger Family

David Firth tunnetaan parhaiten Salad Fingers hahmostaan. Hänen videonsa ovat alitajuisten, kollektiivisten painajaistemme ilmentymiä. Jos uskomme C. G. Jungin teoriaan arkkityypeistä edes pikkuriikkisen, uskallamme olettaa, että näiden maagisten kaavojen ja symbolien siemen on piilotettu syvälle ihmismielen genetiikkaan. Siksi samat kuviot toistuvat ja toimivat kaikissa ajoissa.

Wrong Heads on toinen tekoälyyn perustuvan mind fuck -koneen aivopesuohjelma. Väärien päiden historia ulottuu jo muinaisiin sivilisaatioihin, useilla mantereilla.

Tarkasti räätälöityjä alitajuisia painajaisia katselevat nykyään lähes kaikki lapset Youtubesta, jäävät koukkuun ja traumatisoituvat iäksi. Eivät ihan kaikki tietenkään.

Syy näiden videoiden olemassaoloon on Googlen kehittämissä algoritmeissä, joita ei ole ohjelmoitu - vaan ne ovat ohjelmoineet itsensä kokemukseen perustuen, ja niiden päämääränä on koukuttaa pahaa-aavistamattomat katsojat. Siinä samassa ne ajavat heidät hulluuden partaalle.

Lapset siis käytännössä tuijottavat tuntikausia pimeään kaivoon, josta katsoo takaisin Cthulhu.

Tehokkaimmat videot eivät tehoa järkeen, vaan vaistoihin. Ne ovat puhdasta opiaattia liskoaivollemme. Ne todistavat, että mentalismi ja NPL ovat totisinta totta, mutta ihmisen oma älykkyys vain ei riitä näiden aivopesutekniikoiden maksimointiin. Kuitenkin itseohjautuvien tekoälyalgoritmien käsittelyn jäljiltä aivomme ovat sulaa mössöä ja älykkyysosamäärä putoaa 20 pistettä.

936.000.000 katsojaa eivät voi olla väärässä. Yli yhdeksänsataa miljoonaa! Kun miljardi täyttyy, niin zombiepidemia puhkeaa.

Ei ole sattumaa, että mieleltään järkyttyneiden taiteellisten nerojen, kuten David Firthin luomukset hyödyntävät samaa symboliikkaa kuin tekoälyalgoritmien virtuaaliset narkoosit.

Ei minun tarvitse tätä sen enempää perustella, asian vain hyväksyy todeksi tai sitten ei.

Yksi miljoonasta ymmärtää.

Ja samalla hän ymmärtää huutaa kauhusta!

The responses are mostly off topic

Kyllä ja ei (vanhan filosofisen teeman uudelleenlämmittelyä) sekä Gonzotiede.

Suurella osalla ihmisistä näyttäisi olevan vaikeuksia tunnistaa teoretisointia tai ymmärtää mitään sen päälle. Kenties ongelma juontuu siitä, että teoreemat tai hypoteesit ovat "ajatusleikkejä". Ne siis edellyttävät sitä, että on kykyä ja kiinnostusta pelata mahdollisilla maailmoilla ja olla suoraltakäsin sitoutumatta väitteiden totuusarvoon. Monille asiat tuntuvat vain olevan tosia tai epätosia. Heidän mielikuvituksensa ei jousta ja löydä toden ja valheen välistä "mahdollista".

Ehkä heillä vain ei ole aikaa ja energiaa? He tahtovat saavat vastauksia nopeasti, koska ovat kiireisiä aikuisia? En kiellä sitä, ettei filosofinen harrastus tai tieteellinen asenne vaatisi valtavasti työtä ja aikaa kypsyäkseen.

Menen suoraan esimerkkiin, koska innostuin tästä aloituksesta aivan erityisellä tavalla. Minulla ei ole mitään erityistä asiantuntemusta borrelioosista, eli Lymen taudista, mutta punkit ovat pistäneet parinkymmentä kertaa ja jotain olen lukenut aiheesta. Joskus sanotaan, että kroonisilla potilailla on sairaudestaan enemmän tietoa kuin lääkäreillään, mikä varmaan monesti myös pitää paikkansa - etenkin jos potilas on millään tavoin analyyttinen ja taipuvainen tutkimaan asioita omalla ajallaan.

Puhun nyt avauksen kirjoittajasta, en itsestäni. En ole sairastanut borrelioosia. Tällaisia näkee niin harvoin, mutta vastaukset ovat sitäkin tyypillisempiä:

It is always taken at face value that a herx reaction is the result of Lyme bacteria dying. Therefore it's a sign that you are making progress.

Sorry, but this leaves me with many questions, such as:

- What if other bacteria can cause a herx? Bacteria that do not cause Lyme. Who has proven that only bad bacteria cause a herx?

- What if a herx is the result of the bacteria trying to create a smoke screen as they escape, much as a squid shoots ink, then disappears? And nothing really gets killed? Who has proven herx = death of bad bacteria?

Hän kertoo postauksen lopuksi myös omista kokemuksistaan:

These are all questions I have asked myself over the last 5 years of treatment, as I slowly get worse despite different doctors, different treatments and different antibiotics after 20 years of infection.

http://flash.lymenet.org/scripts/ultimatebb.cgi?ubb=get_topic;f=1;t=083721;p=0

Sivun alalaidassa alkuperäinen postaaja pääsee taas ääneen:

"the responses are mostly off topic. I am not interested in my herx. I am interested in herx theory"

Minulle avainkohtia ovat alun "What if..." ja lopun "I am interested in... theory". Monikaan keskustelussa ei tunnista näitä minulle täysin ilmeisiä sanoja.

Muut ihmiset tarjoavat lähinnä virallisia vastauksia, jotka aloittaja selvästikin jo tuntee. Oletettavasti muut eivät ole lukeneet kommenttia loppuun asti ja huomanneet, että kirjoittaja tietää asiasta jotakin, tai sitten he eivät vain piittaa siitä ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan kuin vähä-älyiselle.

Syvempi ongelma on se, ettei sana "theory" merkitse monillekaan yhtään mitään. Ehkä se edustaa sitä tieteen mystisempää puolta, josta ymmärtävät vain Einstein ja Stephen Hawkins - tai ehkä se on heille lähempänä fiktiota. Tieteistarinoissa on teoriaa, mutta todellinen tiede käsittelee vain ehdottomia totuuksia.

Ei ole mitenkään hassumpi ajatusleikki, että borreliabakteeri jättäisi jälkeensä jonkinlainen sumuverhon kuin mustekala ja tämä toiminta jotenkin muuttaa taudin krooniseksi ja myrkyttää potilaan (Wikipedia.org/Herxheimer_reaction), mutta hienointa ja arvokkainta tässä koko jutussa on se, että tällaisia ihmisiä on, jotka heittävät teorioita hatustaan ja artikuloivat täysin selväsanaisesti, että sitä he tekevät.

Että heitä on enemmänkin. Välillä sitä tuntee itsensä maailman ainoaksi "gonzotieteilijäksi". Siksi olen myös kirjoittanut samannimistä kirjaa, jossa pseudotieteen, näennäistieteen, kvasitieteen - miten ne sitten toisistaan eroavatkaan - rinnalle tulee käsite gonzotiede, eli gonzo science. Ainakaan vielä pari vuotta sitten, kun aloitin, ei kukaan ollut sitä termiä määritellyt ja lanseeraanut.

Teen sen nyt. Gonzotiede on:
1.) Tieteellisen metodin ja asenteen soveltamista virallisen tieteen ulkopuolella, joko tiedeyhteisöjen reunamarginaaleissa, ulkopuolella tai peräti koskettamaan aihealueita, joita tiede ei ole aiemmin tutkinut. Maailmaan ilmestyy jatkuvasti uusia ilmiökenttiä (teknisen tai kulttuurisen kehityksen ansiosta), minkä lisäksi virallinen tiede usein on liian selkeärajaisiin kategorioihin jaettua. Uusia aihealueita löytyy näin ollen myös poikkitieteellisista ilmiöistä, jotka voivat olla hyvinkin klassisia, mutta niille ei löydy akateemista erikoistumislinjaa tai rahoitusta.

Poikkitieteellisten haasteiden lisäksi on "väliinputoajatieteitä", joita kumpikaan tai useampi tiede ei välitä edes kutsua poikkitieteelliseksi, vaan aineryhmät ikään kuin kenenkään sitä haluamatta tuuppivat sitä naapurille. Todellisuuden osa-alue voi ikään kuin jäädä viimeiseksi ihmisten huutoäänestyksessä.

Gonzotiede voi siis olla eräänlaista freelance-tiedettä, mutta se on paljon enemmänkin kuin sitä.

Gonzotieteen määrittely-yritystä sekä alustava luonnosmainen manifesti

2.) Rahoituksen haalimisen ja akateemisen yhteisön hierarkiassa korkealle kipuamisen lisäksi tieteessä on monia sellaisia "välttämättömiä" status-riskejä, joista vain gonzotieteilijä voi yrittää vapautua. Tieteentekijän uskottavuus voi esimerkiksi heti joutua vaakalaudalle, jos hän seurustelee pseudotieteilijöiden kanssa - vaikkakin siinä tarkoituksessa, että hän tekisi heistä jonkinlaista sosiaalista koetta.

Tällaisista syistä monet pseudotieteellisen ja parapsykologiset ilmiöt ovat vahvoja. Niiden jäsenistö kokee suurta yhteenkuuluvaisuutta siitä, että heitä halutaan "vaientaa", eikä heitä oteta vakavasti "virallisessa tieteessä".

Minusta on vakava ongelma, että vakavat tieteentekijät useinkin ovat pikkumaisia ja pelkäävät maineensa puolesta. Joskus he ovat myös suorastaan turhamaisia. On gonzotieteilijälle luonteista, että hän viettää aikaa erikoisten ja erilaisten ihmisten seurassa, koska he ruokkivat hänen mielikuvitustaan ja tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisille kokeille. Jos jokin yhdistää minua Jeesukseen, niin enintään se, että en häpeile istua samaan pöytään kerjäläisten, huorien ja varkaiden kanssa.

3.) Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän rahoitus ja uskottavuus ovat vaikeasti turvattavissa, on gonzotieteilijän oltava valmis tekemään monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ottamaan elämässään suuria riskejä. Hänellä täytyy siis olla aivan poikkeuksellinen kutsumus esteistä välittämättä esittää rohkeitä kysymyksiä, muodostaa rohkeita hypoteeseja, sallia uskomustensa kumoutua ja edistää mitä suurimmalla tavoin tiedettä.

Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän tieteelliseltä yhteisöltä saamansa kriittinen tuki on oletettavasti hyvinkin puutteellista, on hänen uskallettava sitä suuremmassa määrin altistaa itseään ja teorioitaan kaikelle muulle kritiikille. Hän tarvitsee siis kutsumuksen ohella myös mitä suuremman määrän itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Koska edellä sanotusta seuraa myös, että gonzotieteilijä on alttiina pseudotieteen sekä muuten vain sekopäisten ihmisten vaikutteille ja ideoille, on hänen oltava mielensä kantimilta mitä tasapainoisin henkilö. Muutoin hän saattaa sairastua masennukseen tai skitsofreniaan.

Gonzotieteilijän on toisin sanoen ja tähän kaikkeen kyetäkseen mentävä tieteellisessä ajattelussa paljon tavanmukaista maisteria pidemmälle. Hänen on ymmärrettävä tieteenfilosofiasta kaikki oleellinen ja enemmänkin. Hänen on myös ihmeellisellä tavoin kyettävä säilyttämään kaiken naureskelun keskella lapsenmielisyytensä.

Jos pseudotieteilijät ovat jollakin tavoin tieteellisessä maailmankuvassaan vajavaisia, on gonzotieteilijä toista maata. Hän on likimain yli-ihminen, jonkinlainen ybertieteilijä, jota normaalin inhimillisyyden rajat ja rajoitukset eivät kosketa.

Miten kukaan kykenee siihen?

Ensiksi meidän on huomattava, että teknologia tarjoaa nykyään aivan uudet mahdollisuudet itsensä sivistämiseen ja tiedonhankintaan - aivan kuten myös tieteellisten ajatusten julkilausumiseen ja koettelemiseen. Tiedeyhteisön ei välttämättä tarvitse olla täysin akateeminen, jos fiksut ja oppineet ihmiset kohtaavat toisensa netin välityksellä globaalisti.

Toiseksi on otettava hieman surumielin huomioon pari seikkaa: Tiede on viime aikoina kokenut monia arvovaltakriisejä, jotka pian pakottavat sen muuttamaan toimintatapojaan, etenkin julkisuudessa - sekä painottamaan enemmän tiedon popularisointia kuin pelkkää kärkitutkimusta. Tässä tieteen ja kansan välisesssä uudessa vuoropuhelussa on kenties elintilaa myös gonzotieteelle, jota sama ylimielisyys ja statuspisteiden (tutkinnot ja julkaisut) haaliminen ei rajoita. Tiede tarvitsee myös muita institutionaalisia herätyksiä, esimerkiksi sen suhteessa politiikkaan ja uritysmaailman rahoitukseen, jotka kumpikin uhkaavat tehdä siitä "vähemmän tiedettä" ja enemmän jotakin muuta, kuten arvovaltansa lainaamista kaupallisiin tarkoituksiin.

Perinteisen tieteen nukkuessa tai horjuessa tulevat erilaiset freelancer-tieteilijät tekemään monia merkittäviä havaintoja.

Kolmanneksi: Vaikka edellä puhuin gonzotieteilijästä yli-ihmisenä, ei hänen erityisomituisuutensa tarvitse juontua neroudesta. Hänen apunaan ovat myös tieteen tähänastiset saavutukset. Hän saa aivan eri tavalla apua esimerkiksi psykologialta kuin aiemmat sukupolvet. Teoriassa - ja teorioihinhan me juuri nyt luotamme - hän voi valjastaa käyttöönsä aivan uuden NLP:hen tai vastaavaan ihmiskäsitykseen perustuvan metodiikan, joka estää häntä sortumasta samaan itsepetokseen kuin aiempien vuosisatojen ns nojatuolifilofit ja nojatuoliantropologit, joista osa jo silloin teki varsin hyvää työtä.

Gonzotieteilijällä on apunaan kirjasto, joka ylittää moninkertaisesti kaiken sen, minkä kadotimme Aleksandrian kirjastossa. Hän pystyy teoriassa sellaisiinkin asioihin, joita emme osaa edes teoretisoida.

Tuhansista itsenäisesti tieteellistä työtä tekevistä yksilöistä monet ovat jo löytäneet apua. Me vain emme ole kuulleet heistä vielä. Tarvitaan esimerkiksi julkaisufoorumi ja vertaisryhmiä, jotta gonzotiede todella kohoaa akateemisen tieteen rinnalle ja jopa sen ohitse.


PS. Borrelioosiin liittyy monia arvoituksia, jotka voivat vielä mullistaa tieteen käsitystä bakteereista ja kehon immunijärjestelmästä. On kyseenalaista, että kun taudinaiheuttajaa ei kunnolla ymmärretä, ja kun ei oikein muutakaan osata, jää ainoaksi keinoksi vuosikausia kestävä, ja monesti hyödytön lääkekuuri joka tuhoaa yleisterveyden:

"Silloin kun oireita on kestänyt yli vuoden, saatetaan tarvita vuodesta puoleentoista vuotta kestävä antibioottihoito."http://borrelioosi.net/artikkeli_borrelioosista/hoito

Kroonistuneesta borrelioosista on julkaistu paljon artikkeleita ja näytetty Prisma-dokumenttejakin, mutta vastaukset eivät oikein vakuuta. Sairaus on mysteerinen hieman kuin Crohnin-tauti tai yleinen reumatismi, johon liittyy myös mysteereitä.

Kenties vastaus ei löydy edes borrelioosista itsestään, vaan kroonistumiseen ja myös herx-reaktioon liittyy jokin muu yhteistekijä, kuten suoliston antibioottikanta, joita ihmisillä on tutkitusti erilaisia. Jokin muu elimistön bakteeri tuottaa myrkyn joka pahentaa oireita? Tai ehkä kyse on todellakin mustekalamaisesta sumuverhosta?

Miksi vallanpitäjämme pelkäävät taiteita?

Aluksi ajatuksenani oli kirjoittaa ylistyspuhe humanismille ja taiteille. Ajatus kuitenkin alkoi lähes välittömästi etoa, sillä taiteen apologiat ovat tavanomaisesti tyhjänpäiväisiä ja pateettisia. Toinenkin ongelma niissä on: ne selittävät itsestäänselvyyksiä laumalle idiootteja, joka ei edes kuuntele.

Kuinka esimerkiksi suositeltaisiin insinööri lukemaan kirja humanismin hienoista saavutuksista? Haaste on samassa mittaluokassa kuin 50-vuotiaan miehen taivutteleminen lukemaan kirja historiamme suurten naisten saavuksista.

Vallanpitäjäksi voi vahingossa ajautua ihminen, joka tajuaa jotain taiteen päälle, mutta epäilen minkään muun kuin henkilökohtaisen kriisin ravisuttavan jo merkittävään asemaan ehtineen henkilön kiireiden sanelemia mielipiteitä. Niinpä teen kuten yleensä, ja kirjoitan itselleni.


Itsestäänselvyyksien traagillisuus

Vuonna 1912 kirjoitetun tietosanakirjan talousteoriassa puhutaan siitä kuinka höyrykoneiden kehittyminen on vapauttamassa kaikki kansat työnteon rasitteesta.

Kirjassa lasketaan, että höyrykoneiden tuottama työ vastaa jo miljardin työläisen jatkuvaa raatamista, eivätkä koneet väsy. Niinpä kaikilla on pian yllin kyllin kaikkea.

Toisessa 1920-luvulla kirjoitetussa tietokirjassa esitellään taideteollisuuden lupaavia mahdollisuuksia. Ilman minkäänlaista epäilystä pidetään selvyytenä, että koneiden tuottaessa halpaa käyttörihkamaa, voivat ihmiset pian työskennellä mielessään vain laatu. He saavat ilmaista omaa taiteellista näkemystään, joten ymmärrystä taiteista tulee myös edistää kaikilla aloilla.

Kerään muutamalla eurolla näitä upeita nahkakantisia teoksia kierrätyskeskuksista, ja olen löytänyt niistä upeampia puheenvuoroja kuin mistään nykyajan blogista. Kenties minun tulisi omistaa enemmänkin aikaa historian sitaateille, mutta koetan nyt olla eksymättä aiheesta.

Mainitsemassani 1920-luvun tietokirjassani esitetään selkeä visio Suomen kohottamisesta tärkeimpien länsimaiden tasolle. Tämä visio myöhemmin toteutunut niin tarkoin, että siitä puhuminen tekee kipeää. Kirjan näkymä tulevaisuuden talouskasvusta perustuu ekplisiittisesti laatuun, ei määrään. Siinä esitellään firmaa nimeltään Riihimäen lasi, joka on päättänyt palkata tuotekehittelijöikseen taidekoulun käyneitä ammattitaiteilijoita. Tällä tavoin yritys toivoo kykenevänsä luomaan omaperäisiä tuotteita, jotka käyvät kaupaksi ulkomailla. Taiteilijoiden ansiosta heillä tulee olemaan korkealuokkaisinta laatua ja jatkuvasti elävä, omaleimainen tyyli.

Lasitaiteen keräilijänä tiedän, että pian sotien jälkeen Riihimäen visio todellakin kantoi hedelmää. Useat suomalaiset lasitaiteilijat, muotoilijat ja arkkitehdit menestyivät maailmalla.

He menestyivät niin hyvin, että heidän wikipedia-sivunsa ovat usein suomen kielellä lyhyitä, mutta jollain toisella kielellä heistä puhutaan ummet ja lammet:

Timo Sarpanevan venäjänkielinen esittely on esimerkiksi yksityiskohtaisempi kuin suomalainen:
Timo Sarpaneva

Kaj Franckista on saksaksi enemmän tekstiä kuin suomeksi:
https://de.wikipedia.org/wiki/Kaj_Franck

1950-luvulla päättäviin asemiin maassamme pääsi ihmisiä, jotka olivat eläneet sen itsestäänselvyyden vallassa, että tekninen kehitys tulisi tekemään turhaksi kaiken kilpailun halpuudessa ja määrässä. Tulevaisuus olisi niiden, jotka panostavat tuotekehittelyyn ja ovat edelläkävijöitä korkealuokkaisimmassa laadussa. Tämä on myös se Suomi, jossa minä kasvoin 1980-luvulla ja joka 90-luvulla loi Nokian ihmeen.

Sittemmin meillä on jauhettu vain tehokkuudesta, hintakilpailukyvystä, ja päällä on ollut helvetinmoinen pelkotila, jota on leimannut tyhjänpäiväinen jauhaminen positiivisesta asenteesta ja innovaatioista.

Miten hitossa niitä innovaatioita voisi syntyä, jos yksikään firma ei palkkaa töihin taiteilijoita? Meillä kaikkia työvaiheita johtavat insinöörit, joilla on harvoin mitään käsitystä siitä, miten asiakkaille voitaisiin tarjota jotain elämyksellistä. Mielikuvaa edelläkäymisestä on vaikeaa luoda muuten kuin rohkeasti tarjoamalla mahdollisuuksia epäonnistumisille - ja paras keino epäonnistua on tietenkin se, että annetaan taiteilijalle vapaat kädet.

Ennustan, että tilanne tulee vain pahenemaan - ja useiden vuosikymmenten ajan, sillä nykytahdilla maamme taiteilijoiden nuoret sukupolvet on kasvatettu täysin toivonsa heittäneiksi ja kyynisiksi. Lisäksi olemme luoneet niin vahvan mielikuvan humanismin hyödyttömyydestä, ettei sitä riko edes jäänmurtajalla.

Luovuudessa on se ongelma, etteivät ajatuksiinsa kangistuneet ihmiset osaa kuvitella, mitä uutta voisi luova ihminen tuoda heidän yritystoimintaansa. Luovuus tuottaa tuloksia vasta kun siihen luottaa ja sille antaa vapauksia.

Uudet ideat ovat pelottavia, koska ne tulevat puun takaa.


Miksi vallanpitäjille pluralismi ja vaihtoehtoisestnäkökulmat ovat kauhistus?

Nykyinen yhteiskuntamme on siinä määrin eriarvoistunut, että poliittiset puolueet eivät ymmärrä toisiaan. Niinpä päättäjiksi nousee herkästi ihmisiä, joilla on kyllin vahvoja mielipiteitä, jotka vetoavat heidän erityiseen äänestäjäkuntaansa.

Täytyy muistaa, että 2000-luvun pääministereillä on harvoin ollut takanaan enempää kuin 25% kansan tuesta. Yli 70 prosenttia äänistä on mennyt muille puolueille, vaikka ne olisivatkin hallituskumppaneita.

Kun yhteiskunta luottaa vahvoihin johtajiin, se luontaisesti - esimerkiksi nyt vaikka Putinin tapauksessa - alkaa kokea uhaksi sellaiset mielipidevaikuttajat, jotka tykkäävät puhua asioiden suhteellisuudesta, monimutkaisuudesta ja näkökulmasidonnaisuudesta. Tällaiset puhujat asettavat vahvojen johtajien vahvuuden kyseenalaiseksi - ja usein kyse on taiteilijoista tai erinäisistä dosenteista, joista pahimpia ovat luonnollisesti humanistit, koska he epäilevät avoimesti jopa sitä, mitä he itse sanovat.

Pluralismi, relativismi, moniarvoisuus... tuttuja aikamme kirosanoja. Kenties pelätään, että humanisteja ja taiteilijoita vaivaavat sisäiset epäilykset voisivat tarttua kuin tauti, jos heidän ajatuksiaan kohtaan oltaisiin myönteisiä?

Jotta yhteiskunta voisi kyetä luovuuteen, sen täytyisi olla aidosti riittävän toiveikas kasvun ja asioiden paranemisen suhteen. Eivät visualisointiharjoituksilla ylläpidetty tsemppihenki tai luottamus omaan pärjäämiseen riitä, kun puuttuu usko siitä, että laadulla voisi olla arvoa.

Modernismi ei ole siinä määrin tuhonnut modernin tekniikan mahdollisuuksia, että globaalin talouden kilpailuvaltit olisivat radikaalisti muuttuneet sadassa vuodessa. Suomen asiaa ei todellakaan edistä se, jos hoetaan, että meidän on pakko - ja sitten viedään määrärahat juuri tutkimukselta ja koulutukselta, jonka jälkeen tulevaisuus todellakin on täynnä pakollista vyön ja hampaiden kiristystä, koska me kilpailemme koneiden kanssa nopeudesta, emmekä nouse tehotuotannon yläpuolelle.

Luovuus edellyttää luovia ihmisiä, joille on annettu kylliksi aikaa ja vapauksia - sekä riittävästi rahan tuomaa turvallisuutta. Nyt meillä ei ole mitään näistä asioista, vaikka varmaankin jo yksin kaikki Suomessa sijaitsevat erilaiset koneet raatavat miljardin työläisen edestä.

"Työtä ei riitä kaikille" on silti pelkkää paskapuhetta. Tulisi ennemmin myöntää: "kunnioitusta ei riitä kaikille".

Suuret yrityksemme jakavat bonuksina ja etuuksina miljoonia euroja, joiden avulla työllistettäisiin vaikka kaikki maamme sadat ammattitaiteilijat. Näitä rahoja ojennetaan ennemmin johtajille, koska elämme pelkotilassa, jossa houkutus lisätä johtajien mahtavuutta on suuri, kuten edellä totesin.

Meillä ei luoteta siihen, että kymmenen taiteilijan ryhmän palkkaaminen yrityksen tuotekehittelytiimiin tuottaisi jotakin yllättävää - ja että sen kuuluisan puun takana olisi jotakin, mikä äkisti tulisi esiin.

Johtaja ei osaa kuvitella mikä on seuraava menestystuote, joten hän ei usko sen olemassaoloon. Tulevaisuus näyttäytyy ikään kuin

300.000 työtöntä kertoo kaikkein selkeimmin siitä, että meidän maassamme elää vahva käsitys siitä, ettei 300.000 ihmistä kykene mihinkään. Heillä ei ole käyttöä. Kyllähän rahaa on vaikka millä mitalla. Nytkin useimmille heistä maksetaan siitä, että he eivät tee mitään.

Meillä on moninkerroin se kansanvarallisuus, jonka turvin 1920-luvun ideoilla luotiin innovaatioita ja laatua. On vain hukassa luottamus siihen, että esimerkiksi saksan kieltä opiskellut humanisti osaisi kirjoittaa paremman esittelytekstin Saksan markkinoille kuin johtaja, jonka palkkakuitti osoittaa, että hän osaa mitä tahansa.

Tutkailepa joskus keskikokoisen yrityksen henkilöstöä heidän nettisivuillaan. Siellä on teknisiä osaajia ties minkälaisia, mutta yleensä ei ketään, joka ymmärtäisi tiedottamisesta, asiakaspalautteista, markkinoinnista tai vaikkapa visuaalisesta muotoilusta. Kaikki tällainen on ulkoistettu. Taiteelliset ja ihmisiin liittyvät asiat tehdään kliinisesti, etäisyyden päästä. Taiteilija ei ole tiimin aktiivinen osa, joka päivittäin heittelisi esiin ideoita ja tökkisi muita ajattelemaan luovasti.

Jos rehellisiä ollaan, niin usein jo naamasta näkee, ettei tuo porukka luovuutta tihku.


Kuka kirjoittaisi runoja voittajille?

Humanismia, kuten taiteilijoita on helppo halveksia, koska he usein ulkoa päin näyttävät niin naurettavilta. Heillä on suuria, epärealistisia ihanteita sekä pakkomielteinen persoonallisuus. Jotkut tahtovat pakkomielteisesti saavuttaa suuria asioita ja toiset tahtovat pakkomielteisesti pelastaa maailman omalla uravalinnallaan, ikään kasvissyönti tai pafismi eivät jo ei olisi kyllin suureellista.

Monilla humanisteilla on äidillien vaiston ohjaamana etusijalla jonkin ihan muun kuin itsensä pelastaminen. Humanistit ovat aina pärjänneet haasteiden edessä hyvin, joten niinpä he myös liian usein onnistuvat näissä aikeissaan laiminlyödä itseään viimeiseen asti.

On hassua, että yhteiskuntamme yhä sallii ammattiryhmien palkkauksen perustua siihen, kuinka röyhkeästi nämä taistelevat itsensä, eivätkä kaikkien muiden etuoikeuksien puolesta.

Koska taiteilijat ja humanistit ovat vähävaraisia, heihin yhdistetään mielikuva vasemmistolaisuudesta. Hehän tuntevat historiaa ja ymmärtävät tilastoja, joten he tietävät enemmän köyhyydestä kuin köyhät itse.

Ihmisen täytyy olla taiteilija tai tulla uskoon, jotta hän voisi tiedostaa köyhyytensä ja kantaa sen häpeilemättä. Pelkkä köyhyys ilman sivistystä olisi liian kova kohtaaminen peilin kanssa, mutta köyhyyden voi joten kuten kestää, kun tietää, että syyt ovat rakenteelliset. Laiskuudestahan ei ketään humanistia voi syyttää, vaikka mielekkäiden työtarjousten vähäisyys ehkä tekee tutuiksi myös joutilaan vapaaherran elämänmuodot.

Miksipä muutoin kukaan kävelisi sisään taidegalleriaan tai kirjastoon, ellei täyttämään työttömyyden synnyttämää tyhjyyttä kalenterissaan?

Kristinusko puolestaan on köyhille räätälöity ideologia. Se vastaa heidän elämänsä suuriin kysymyksiin ja antaa kärsimyksille tarkoituksen. Yhteiskunnassamme kirjailijat ja kuvataiteilijat tienaavat keskimäärin niin vähän, että myös taiteista on asteittain - ellei se ole sitä ollut aina - tullut eräänlainen köyhyyden apologia.

Koetapa etsiä runoja vaikkapa siitä, mitä tehdä lottovoitolla. Jos joku kirjoittaa runossa Ferrarista, voit olla varma, että se esiintyy ironisessa valossa.

Rikkaiden on turha odottaa, että joku julkaisisi runoteoksen, jossa nerokkaasti tehtäisiin huomioita heidän elämäntapansa ilmiöistä ja tulkittaisiin heidän tuntojaan esimerkiksi taiteisiin kohdistuvasta kauhusta tai painajaisunista, joissa kurjat väkijoukot ovat saaneet tarpeekseen ja kolkuttavat heidän kartanonsa ovia pidellen käsissään talikkoa tai palavaa soihtua. Se on oikeastaan suuri sääli, sillä myös tätä kautta taiteet leimautuvat vasemmistolaisiksi.

Ja kuten tiedämme, vasemmistolaisilta puuttuu se positiivisen fiiliksen hybris, johon koko nykyinen toivomme talouskasvusta perustuu.

Luukku 2: SolarPunk tuo valoa pimeyteen!

Olemme tottuneet siihen, että elokuvissa jokainen utopia lopulta paljastuu petolliseksi. Ihanteelliseksi uskoteltu yhteiskunta onkin kammottava dystopia.

Johtaja on pohjustanut nousunsa valtaan hirmuteoilla tai eliitin hyvinvointi perustuu painajaismaisiin sortotoimiin. Käänne löytyy tuhansista elokuvista, kuten Hot Fuzz (2007),

Olemme tottumassa myös ajatukseen, että 1950-luvulla kuvailtu tulevaisuus rajattomasta energiasta, lyhyistä työpäivistä ja lentävistä autoista ei ole sittenkään toteutunut.

Nykyisyytemme muistuttaa pikemminkin synkkien tieteiselokuvien kuvauksia, sekä poliittisesti että visuaalisesta. Kiinassa synkkä savusumu nielee valmainoksin koristellut rakennukset, kuten elokuvassa Blade Runner (1982).

http://kotaku.com/5975948/beijing-is-so-filthy-right-now-it-looks-like-blade-runner
Kenties dystopiakuvausten paras anti on jo nähty, ja voimakkaamman kontrastin voivat synnyttää valoisammat tulevaisuudennäkymät. Me myös selkeästi kaipaamme uusia visioita piristämään mieltä ja uudistamaan tunkkaiseksi muuttunutta poliittista ilmapiiriä.

Steampunk onnistui muutamassa vuosikymmenessä vakiinnuttamaan asemansa, lyöden ensin omaleimaisen ilmeen videopeleihin, kuten Arcanum: Of Steamworks and Magick Obscura (2001), joka edelleen on yksi kaikkien aikojen mieleenpainuvimmista RPG-maailmoista. Bioshock-sarjan ilmestyessä vuonna 2007 tyylisuunta oli jo vakiinnuttanut laajemman yleisön.

Arcanum-hahmolomake.

SteamPunkissa teollisuus nähdään tuhovoimaisena ja yhteiskunta ankeana, mutta samaan aikaan teknologiaan jälleen yhdistyy kauneutta ja sadunomaisia mahdollisuuksia.

http://steampunk.wonderhowto.com/inspiration/6-mind-blowing-ways-wear-your-steampunk-goggles-0144022/
SolarPunkissa dystopisten tulevaisuuskuvausten öinen Film Noir ja steampunkin ruskeanharmaat sävyt ovay kääntymässä värikkään ekologisiksi visioiksi, joissa paluun tekevät vihreä rehevyys ja luonnon orgaaniset muodot.

Eco-Fiction luo raikkaita ympäristöjä, joissa on tilaa myös tyyneydelle ja rauhalle. Jympyttävän konemusiikin ja teollisuuden pauhun sijaan teknologia pysäyttää ajan ja luo hiljaisuutta, jossa voi kuulla ruohon kasvavan. Kehitys ja luonto eivät ole vastakkaisia voimia. Kehittyessään teknologia alkaa yhä enemmän muistuttaa orgaanisia eliöitä.

Vihreämmän tieteisfantasian uranuurtaja on ollut myös Studio Ghibli, ja erityisesti elokuvat Castle in the Sky (1986)...

tai Tuulen laakso Nausicaa.

Oikeastaan melkein kaikki Hayao Miyazakin elokuvat ovat eco-fictiota, jossa luontosuhde on huomattavasti erityislaatuisempi kuin suomalaisten keskustapoliitikkojen puheissa.

Myös uudet kuvat Tchenobylista ja muista luonnon jälleen itselleen valtaamista alueista lienevät ruokkineet aikamme taiteilijoiden mielikuvitusta.

http://www.reuters.com/"Nature thrives in Chernobyl"
Ehkä dystopioilla on myös oma kääntöpuolensa, ja synkät odotuksemme ovat paljastumassa petollisiksi. Kurjien ennusteiden ja harmaan ulkokuoren läpi puskee vihreä verso. Kehittyäkseen se tarvitsee vain paremman maailman toivosta ammentavia visionäärejä.

Linkki: http://www.hopesandfears.com/hopes/city/life/215749-solarpunk

Lisää Solarpunk-aiheisia kuvia löytyy myös Pinterestistä:
https://www.pinterest.com/pin/238901955208620445/

Kirjoittajasta

Vaikka olen jakanut täällä avoimesti mielipiteitäni ties mistä aiheista, en ole tainnut juurikaan kertoa omasta elämästäni. Nyt tuntuu siltä, että täytyy vähän koota yhteen viimeaikaisia tapahtumia.

Uudesta blogista:
Muutos tuskin suuresti vaikuttaa Pikkujättiläisen tulevaisuuteen, mutta kesän alussa aloin julkaista kirjoituksia myös Uusi Suomi -verkkolehdessä:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

En saa tuostakaan kolumnista palkkaa, mutta on kiva nähdä kuinka välillä jollekin omalle kirjoitukselle kertyy yli sata jakoa Facebookissa tai kymmenittäin kommentteja.

Vasta nyt alan konkreettisesti tajuta miten merkittävää netissä on se, missä tekstinsä julkaisee. Helsingin Sanomien tai Ylen nettikolumnit keräävät monesti vähintään sen 1k jakoa ja 10.000 klikkausta, vaikka niissä ei olisi mitään kiinnostavaa.

Minun olisi jo aikaa sitten pitänyt ulkoistaa ainakin poliittiset löpinät näkyvämpään mediaan, mutta sitkeästi uskoin, että bloggerissa julkaistu teksti voisi levitä samalla tavalla oman kaveripiirini ulkopuolelle.

Parhaille Pikkujättiläisessä julkaistuille kirjoituksille on kertynyt jotain 2000-3000 lukijaa (tai siis kaiketi vain klikkausta), ja nyt siis puhun kirjoituksista, jotka ovat herättäneet paljon säpinää Facebookissa.

Pari tuhattaa klikkausta ei tietenkään ole yhtään mitään, kun puhutaan 6 vuodesta ja 400 kirjoituksesta.

Yksi syy on tietenkin se, että kirjoitan juttuja, joissa ei ole potentiaalia. Kirjoitan liian pitkiä paasauksia, jotka koostuvat pitkistä virkkeistä ja käsittelevät omituisia aiheita.

Konkreettisempi syy on se, että Blogger on totaalisen jämähtänyt alusta, jolla ei ole tulevaisuutta. Yksittäinen henkilö ei pärjää huomioarvossa sivustoille, joilla kymmenet aktiivikirjoittajat suoltavat kaiken aikaa ajankohtaisia otsikoita.

Netissä parhaiten selviää verkostoutumalla. Täytyy olla joukkovoimaa. Blogger on vähän sama juttu kuin huutaisi jossain pienellä aukeamalla keskellä metsää ja toivoisi, että linnut ja oravat kiidättävät viestin kaikkien kuuluville.

Parhaimmillaan joku kaveri jakaa linkin Facebookissa ja toinen kommentoi sitä.

Tietenkään alkujaan en kirjoittanut siksi, että saisin lukijoita tai kommentteja, vaan saadakseni kirjoitetuksi. Nykyään kirjoitan vähän liikaakin, jotta sitä voisi pitää terveellisenä.

Aion etupäässä jakaa mielenkiintoani siten, että kirjoitan Uuden Suomen blogiin sellaisista jutuista, joiden ajattelen kiinnostavan ihmisiä - kuten politiikasta tai urheilusta.

Pikkujättiläiseen tulen yhä kirjoittamaan niistä asioista jotka kiinnostavat minua itseäni, eikä minua pätkääkään kiinnosta keräävätkö ne klikkauksia. Toivon mukaan se on useammalle lukijalle enemmän ilouutinen kuin viimeinen pisara.

Tiedeuutisten tuottamisesta:
Olen myös erittäin vakavasti alkanut harkita sitä, jos kokoaisin kirjoittajaporukan, joka keskittyy tiedeuutisiin.

Haluaisin monipuolisen, tieteestä kiinnostuneen ja ammattitaitoisen - mutta ei liian erikoistuneen ja vakavamielisen - porukan kanssa käsitellä julkisesti ajankohtaisia tieteen tapahtumia.

Kävin Tiede-lehden forumilla keväällä osallistumassa keskusteluun ja etsimässä sopivia henkilöitä. Tiede-foorumi osoittautui kuitenkin ihan totaalisen sekavaksi paikaksi. Useimmat eivät jaksa ollenkaan keskittyä aiheeseen, vaan trollaavat omia näkemyksiään ja haukkuvat toinen toistaan.

En ole ehkä koskaan tavannut keskustelualuetta, jossa vallitsisi yhtä heikko keskustelumoraali ja keskinäinen kunnioitus.

Tiede.fi keskustelufoorumi on tulvillaan ylimielisyyttä ja tieteenvastaista katkeruutta. Lupaan käsitellä havaintojani tarkemmin, kunhan taas käyn forumilla vähän hakemassa ällistystä ja kaiken sivistyksen poissaolosta herännyttä turhautumista.

Minulla saa myös lähettää sähköpostia, jos ajatus tiedeaiheisen sivuston perustamisesta kiinnostaa:
Monrepoo@gmail.com

Vaarista:
Lupasin puhua myös henkilökohtaisesta elämästäni. Koetan olla lörpöttelemättä.

Keväällä 92-vuotias vaarini sai aivohalvauksen ja halvaantui toispuoleisesti. Mummon ohella olen ainoa sukulainen, joka asuu samalla paikkakunnalla, joten aika monena päivänä on tullut vierailtua sairaalassa.

Tällaiset tapahtumat tuovat pintaan kaikenlaisia tunteita. En kuitenkaan tunne, että elämäni tärkeysjärjestykset olisivat merkittävällä tavalla muuttuneet. Olen jo viimeisen vuosikymmenen ajan seurannut läheltä vaarin asteittaista taantumista.

Pallolaajennuksen jälkeen hän hieman nuorentui. Hän sai uuden kuulolaitteen ja vielä 85-vuotiaana vietti koko kesän mökillä pilkkoen puita moottorisahalla ja kunnostaen paikkoja.

Sittemmin muisti on alkanut reistailla, eikä vaari ole sopeutunut tietokoneiden tai kännyköiden käyttöön. Ei hän varmaan koskaan päässyt sisään edes siihen, mitä internet merkitsee. Koko sana ei merkitse hänelle tai mummolle yhtään mitään ja silti sitä tuutataan heille kaikissa kirjeissä.

Verkkomaksut ja sähköiset palvelut ovat heille ihan täyttä hepreaa. WWW-sivut eivät hahmotu. Facebook on vain tv-ohjelma, joka lopetettiin joitakin vuosia sitten.

Vaari ei koskaan lakannut ihmettelemästä edes Teksti-TV:n palveluja. Olen yrittänyt joskus selittää, että internet ovat vähän kuin tekstitelevisio, jossa näkyy myös kuvia ja jonne voi itse kirjoittaa, mutta se menee niin korkealentoiseksi fantasiaksi, ettei hän pysy kärryillä.

Muutaman viime vuoden ajan kaiken uuden opettelu on ollut mahdotonta ja liikuntakyvyn myötä hänestä katosi muitakin pieniä paloja niiden palojen lisäksi, jotka dementia oli vuosien varrelle vienyt.

Mummon ja vaarin luona olen tyypillisesti juonut teetä ja lukenut uusimman Suomen Kuvalehden ja Hesarin kuukausiliitteen. Ne ovat hienoja julkaisuja ajassa, joka muilta osin on kadottanut hitautensa ja harkintakykynsä.

Minuun on varmaan paljonkin vaikuttanut se, että arvomaailmani on peräisin  ihmisiltä, jotka näkivät sodan ja osallistuivat jälleenrakennukseen.

En kiistä sitä, etten olisi idealisti, mutta jopa idealismini on lähinnä anakronismi, joka ei sovi tähän aikaan. Itsensä elättäminen tieteen tai sivistyksen puolustamisella on vaikeaa edes huumorin kautta.

Etenkin kun huumorini perustuu siihen, että minulla ei mene kovin hyvin taloudellisesti. En osaa palvella rahaa.

Voisin viihtyä paholaisen seurassa, jossa hän tykkäisi pelata shakkia tai maistella viinejä, mutta rahaa en osaa palvella.

En tiedä mitä raha haluaa. En osaa seurata sen ajatuksenjuoksua. En tiedä onko se liian inhimillinen vai puuttuuko siltä kaikki inhimillisyys.

Yleensä kaikki kääntelevät päätään epäluuloisesti, kun kerron, ettei minulla ole edes narkomaanin tai maahanmuuttajien tulotasoa.

Olen yrittänyt korjata asian sillä, että pidän menoni matalina. Työ on mitä parhain keino vähentää rahanmenoa, joska saatan kuluttaa kokonaisen päivän siihen, että kirjoitan.

Hyvin pieni osa siitä, mitä kirjoitan päätyy netissä julkaistavaksi.

On oikeastaan ahdistavaa miten hajallaan ammattini on, vaikka suhtaudun siihen niin vakavasti.

Vuoden paras omakustannerunokirja :
Tämän kesän ilouutinen on se, että Kalle Päätalo -seura myönsi runokokoelmalleni I Palkinnon omakustannekilpailussa.

Kirjaa voi halutessaan tilata minulta suoraan tai esimerkiksi täältä:
https://www.booky.fi/kirjailija/Juho+Nieminen#!product_id=9789526817507

Omakustanteiden työstämisessä on niin paljon vaivaa, että sitten kun ne lopulta tulevat painoista, jää hyvin vähän energiaa markkinointiin.

Tai minun tapauksessani ongelma taitaa olla enemmänkin se, että ajatukseni ovat jo seuraavassa kirjassa.

Tällä hetkellä olen koonnut esseekokoelmaa / pampflettia nimeltään Gonzotiede, sekä uutta runokirjaa, jonka työnimi on tässä vaiheessa Leikin pääoma.

Pöytälaatikossa minulla on yhä myös esseekokoelma Verraton relativismi sekä Kirjoittamisen opas liiasta luovuudesta kärsiville, joka käsittelee muun muassa ADHD-ihmisen elämää. Muistakin liiallisten ideoiden aiheuttamista ongelmista kirjassa puhutaan tavalla, joka ei ole ihan tavallinen.

Kirjojen suhteen olen turhan perfektionisti - tai sitten vain pelkään sanoa tärkeimpiä kirjoituksiani koskaan valmiiksi.

Hyvä olisi sekin, että minulla olisi ammattimainen kustannustoimittaja, joka sanoisi napakasti mitkä kohdat täytyy muuttaa ja asettaisi selkeät aikataulut etenemiselle.

Määrällisesti kirjoitan vuosittain 3-4 teoksen verran tekstiä, joten varmaan jonkinlainen esseekirja syntyisi, kunhan saisin apua valikoimisessa.

Minusta on vuosien saatossa tullut yhä huonompi lukija, mutta vähiten mieluusti luen omia kirjoituksiani.

Täytyisi lukea niin valtavasti omia tuotoksiaan, ja karsia pois kaikki mikä ei ole täydellistä. jotta saisin käsikirjoitukseni tyydyttävään muotoon. Sitten sillä vielä pitäisi löytää julkaisija.

Mielellään joku muu kuin linnut ja oravat.

Nykytulevaisuus

Nykytulevaisuus on mielikuvituksemme luomaa etäisyyttä nykyisyyden ja tulevaisuuden välille. Nykytulevaisuus on se viive, ennen kuin tajuaa että sade on loppunut ja sateenvarjon voi sulkea.

Liian usein odotamme tulevaisuudelta teknisiä ratkaisuja, jotka ovat jo täällä. Tarvitaan pikemminkin uusia ajattelutapoja sekä sosiaalisten käytäntöjen uudistumista. Kansakunta ei muuta tapojaan hetkessä. Muutoksen edelläkävijät ovat usein nuoria, joita menneisyyden paino ei kallista taaksepäin. He kohdistavat uteliaisuutensa tulevaisuuden rajapintaan.

Nykytulevaisuuden viive syntyy myös siitä, että nykyisyyden asenteet kuuluvat menneisyyteen. Nykyinen talousteoria ei vastaa nykyisyyden tarpeita, eikä nykyisyyden ruokalistaa ole optimoitu nykyisiin elämäntapoihin ja nykyisyyden raaka-ainetarjontaan.

Tulevaisuudessa esimerkiksi syömme enemmän hyönteisiä, koska niistä saadaan proteiineja tehokkaammin ja halvemmalla. Nykyisyyttä on yäk toukka! Tulevaisuutta on nam-nam heinäsirkka! Nykytulevaisuutta on eläminen näiden kahden asenteen välisessä ristiriidassa.

Tulevaisuuden lupaukset ovat jo toteutuneet, mutta emme ole niistä tietoisia. Nykytulevaisuuden kohtaaminen edellyttää kognitiivisia välineitä. Tarvitaan sanoja, jotta voimme tunnistaa hahmottaa uuden ympäristömme ja huomata siinä mahdollisuuksia. Muuten tarraudumme vain menneiden aikojen käsitykseen "mahdottomasta".

Olen monet kerrat googlettanut sanoja vain huomatakseni, ettei niitä ole kovin laajasti omaksuttu tai vielä edes keksittykään. Ilmiölle voi toki olla myös toinen nimitys, joka sekin vielä etsii suurempaa yleisöä. On vaikea googlettaa asioita joille ei löydy yleiskielestä sanaa - vaikka tietäisi tasan tarkkaan, mitä asiaa on etsimässä.

Otetaan esimerkiksi suomalainen keksintö nimeltään kipukoukku, joka ei ole mikään ihan uusi keksintö. Istuminen on ollut nykyisyyttä jo pitkään, samoin selkäkivut. Nykyisyyttä on myös eläminen selkäkipujen kanssa, vaikka tarjolla olisi joogaa, pilatesta ja monen näköisiä kipukoukkuja. Seisominen on sekin keksitty jo aikaa sitten. Jooga on ikivanha tekniikka, mutta myös sen omaksumisen vaikeus kertoo menneisyyden kulttuurisesta hirmuvallasta. Uskottelemme itsellemme, että tilanne on hetkellinen - maailma ei ole muuttunut pysyvästi - että emme vielä elä tulevaisuutta, vaikka vuosi 2001 on jäänyt jo kauas taakse. Meidän ei tarvitse muuttua.

Kuitenkin me elämme tulevaisuudessa, ja meidän olisi korkea aikaa myöntää se. Asiat eivät palaudu ennalleen. Vuoden 1965 ekosysteemi on kuollut sukupuuttoon aivan yhtä totaalisesti kuin aikakausi, jolloin planeettaa kansoittivat dinosaurukset. Pyöritettävä lankapuhelin on museoitu tyrannosauruksen luiden viereen. Syrjäisiltä metsätaipaleilta voi yhä löytää muinaisia lennätinlankoja, joita ennen oli kaikkialla.

Joko olet unohtanut sanat, jolla näitä asioita ennen kutsuttiin? Mikä oli pyöritettävästä lankapuhelimesta käytetty nimitys? Miksi kutsutaan lennätinlankoja kannattelevia korkeita seipäitä?

Muistatko kun puhelimessa piti aina ensin sanoa: "Hei täällä X. Onko Y kotona?" Lapsena tunsin nimeltä kaikki vanhempieni ystävät, kun heiltä täytyi jättää viestejä. Perheissä kaikki saivat vuorollaan toimia puhelinkeskuksen sihteerinä.

Tässä ajassa tarvittaisiin tuhansia yhtä outolta vaikuttavia toimintatapoja, jotka tulevaisuudessa ovat itsestäänselvyyksiä. Materiaalitutkimus on mahdollistanut kaikkien tavaroiden parantamisen, mutta emme osaa pyytää osuuttamme siitä tulevaisuuden utopiasta, joka on toteutunut.

Tulevaisuudessa sometaitojen ammattilaista kutsutaan ehkä nimellä somelieeri? Nykyisyydessä "sometaidot" tuottaa pari satunnaista hakutulosta. Kukaan ei ole edes julkaissut kirjaa aiheesta. Tulevaisuudessa Helsingissä on useita hyönteisravintoloita. On vain ajan kysymys milloin ensimmäinen avataan.

Vastauksia:
A) Veivipuhelin. Entisajan puhelimen numerokiekkoa veivattiin, ei "pyöritetty". Sitä ei kukaan myöskään kutsunut lankapuhelimeksi tai varsinkaan retroluuriksi. Puhelimet oli tehtaalla suunniteltu kestämään vähintään 20 vuotta.
B) puhelinpylväs, sähkölangat.

PS. Kipukoukku kuulostaa laitteelta, jonka avulla ideologisille vastustajilleen tai ikäville vastaantulijoille voi tuottaa kipua.