Orjuudessa elämisen hinta-laatu

Eli mietelmiä suurkaupungista sekä epärationaalisen psykologian tunnistamisesta omassa elämässä.

Olen joutunut myöntämään, että eräät suuret inhimilliset haasteet ovat vielä paljon suurempia kuin olen ennakoinut.

Esimerkiksi kehon hyvinvointi suhteessa onnellisuuteen. Sitä voisi parikymppisen hybreksessä kuvitella, että pelkällä tahdonvoimalla voi kestää ne pienet epämukavuudet, joita koituu vaikkapa syömisestä tai nukkumisesta säästämällä.

Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Tämä voisi toimia romaanin aloituslauseenakin: Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.

Romaanissa en tosin jatkaisi sitä näin suoraviivaisesti: Tarkoitan tietenkin sitä, että ruumis ja alemmat vaistotoiminnot suostuvat tekemään kompromisseja, kun niille luvataan, että keski-iässä sitten herkutellaan ja myös harrastetaan enemmän liikuntaa, kun työn vaatimus rutinoitumisen kautta vähenee samassa suhteessa kuin palkka kohoaa.

Kun keski-ikä koittaa, mutta elämä ei muutukaan aiempaa helpomaksi, on aivojen aina vain vaikeampi perustella sitä, kuinka se on pitänyt mahan tyytyväisenä puhumalla pian koittavista työsuhde-eduista ja luksuselämästä.

Maha ottaa omansa nyt eikä heti. Kokouspöytään ilmestyy salaatin paikalle voisilmäpulla. Perjantainen oluttuoppi vaihtuu jokailtaiseen olutlasilliseen stressaavan työpäivän päätteeksi. Kuntosalikortti vaihtuu isompaan autoon, jotta maha mahtuisi mukavasti ratin taakse.

Kaksi myöhempääkin kappaletta voisivat ehkä olla samasta romaaninaloituksesta, vaikka en ole niitä kursivoinut. Sanotaanhan, että romaani on kuin sika, että se syö melkein mitä tahansa.

Itse olen onnistunut pitämään vyöni kutakuinkin alkuperäisessä kuosissa. Uusia reikiä ei vielä ole tarvinnut lisätä, vaikka olutta on kulunut.

Olen myöntänyt itselleni ennen kaikkea sen, että aivot tarvitsevat lepoa. Väsynyt tajunta huutaa rasvaa ja sokeria. Riittävät yöunet ovat yksi terveyden tukipilari. Pidän myös vuosittaisen paastoviikon, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kahvistakin pidän taukopäiviä, mutta kuntosalikorttia ei ole. Elintaso ei siihen ihan riitä.

Kaupunkiin liittyvät kauhut

Eräs psykologiani heikko kohta ovat metsästäjä-keräilijän geenit. Olen selkeämmin paikkaa vaihtava eläin kuin yhdessä paikassa samaa työtä tekevä maanviljelijä, Se on varsin yleinen ad-hd-ihmisiä yhdistävä piirre: levottomuus, jota tylsä ja yksipuolinen työ tai vaihtelun puute aiheuttavat. Monille muillekin tämä ongelma on toki tuttu, mutta itselleni rutiinien kehittäminen tai säännönmukaisuuksille altistuminen on ylitsepääsemätön ongelma.

Tarkemmin sanoen en pääse asiasta yli, ali tai ympäri. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan se, että palaan metsään.

Metsässä käveleminen tutkitusti rauhoittaa, mutta joillekin metsä on arjen pientä luksusta, toisille se on lääke. Ilman sitä lääkettä ei mieli pysy kasassa. Kaupunki muuttuu ahdistavasta shakkiruudukosta konkreettiseksi vankilaksi.

Maanviljelijän geeneillä laajemmin varustettu, useita sukupolvia kaupungissa asunut ja asteittain sinne sopeutunut henkilö omistaa kaksi menestyksen kannalta tärkeää ominaisuutta:
1.) Hän osaa odottaa palkintoa.
2.) Hän osaa iloita tasavertaisen hyvin (rationaalisesti) sekä työstä että sen saavutuksista.

Itsekin osaan odottaa palkintoa sikäli, että olen tehnyt paljon työtä kirjallisen urani eteen. Olen elänyt erittäin pienillä tuloilla uskotellen itselleni, että asiat muuttuvat paremmiksi: kannattaa hakea kouluun, kannattaa opiskella elämää, eikä vain työtä varten...

Vaikeampaa minulle on iloita asioista, jotka marxilaisen termistön mukaan edustavat työstä vieraantumista.

Jos esimerkiksi mökillä pilkon puita ja sytytän tulen takkaan, saan suunnatonta iloa siitä, että en joudu olemaan kylmissäni.

Jos sen sijaan teen työtä, josta saan rahaa, jotta voin maksaa kaupungissa sähkö- ja lämmityslaskuni, en saa samanlaista tyydytystä. Tunnen vain että rahaa tulee ja rahaa menee.

Osaa selittää itselleni, että nyt minun pitäisi iloita siitä, etten joudu olemaan sään armoilla, mutta en osaa kokea sitä iloa. Tästä syystä puhun psykologisesta epärationaalisuudesta: järkeni ja tunteitteni välillä on katkos, joka on yleisinhimillinen, mutta jota en osaa ratkaista.

Minulle ratkaisuksi tuntuu kelpaavan vain se, että määräajoin käyn mökillä tuntemassa sitä onnellisuutta, jota kaupungissa en koe.

Olen onnellinen, jos kerään sieniä tai marjoja, jos kalastan, kaadan puita, hakkaan halkoja ja lämmitän saunan.

Jos käyn kaupasta hakemassa samat elintarvikkeet tai lämmitän saunan nappia painamalla, on hyvin vähän mitään tekemistä sillä, olenko ansainnut sen työllä tai olenko vapaamatkustaja. Tunnen lähinnä tyhjyyttä, jota reunustaa vuoroin tylsistyminen tai pakokauhu.

Vähäistä iloa tuottavat ponnistelut aina vain vähemmän palkitsevan elintason saavuttamiseksi

Jotain siinä kuviossa on pielessä, kun miljoonat istuvat sohvalla pelaten Skyrimiä tai World of Warcaftia, joita olen aiemmin nimittänyt (suurella kunnioituksella) sienestyssimulaattoreiksi.

Olen saanut oikeassa metsässä oikeiden sienten perässä juoksemisesta monin verroin konkreettisempaa iloa kuin keittäessäni taikajuomia kokoamistani yrteistä jossain fantasiapelissä.

Tuolla ulkona on avoimen maailman peli, jossa on paljon enemmän vapauksia kuin missään ihmisen suunnittelemassa pelimaailmassa. Ongelma on lähinnä se, että kaupunkien ja luonnon tarjoamien vapauksien välillä on suuri ero. Koskaan en ole kokenut sellaista yltäkylläisyyttä kaupungissa, jota olen kokenut vetäessäni veneeseen suuren ahvenen toisensa perään tai kahmiessani korin täyteen täydellisiä herkkutatteja.

Kaupungeissa enin osa tilasta on kiellettyä: kahleiden sekä kaltereiden pilkkomaa, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Voit vaikka tehdä kadulla kulkiessasi laskelmia siitä, miten monet kaikista ovista Helsingin keskustassa sinulle avautuvat. Huomaat, että joka paikassa on monin verroin enemmän suljettuja ovia - niitä vain ei merkitä yhtä selkeästi kuin avoimia ovia, joista asiakkaan toivotaan astuvan sisään. Suljetut ovet vievät lukuisiin yksityisiin tiloihin, varastoihin sekä huoltokäytäviin. Jopa avoimena olevat tilat lähes aina edellyttävät rahaa, jotta niissä olisi mitään mieltä asioida.

Ihmisten väenpaljous keskittyy muutamiin vapaisiin tiloihin, kuten puistoihin tai kävelykaduille. Jos jossakin on vapaata tilaa, voit olla lähes varma, että se on täynnä parkkiin ajettuja autoja tai turisteja.

Kaupunki on äärimmäisen suljettu tila, kaikkea muuta kuin avoimen maailman simulaattori. Kaupungissa on erittäin suuri houkutus paeta todellisuutta simulaattoriin, jossa maailma todellakin on vapaa tutkimusmatkoille sekä arvostuksen tai varallisuuden kehittämiselle.

Tietokonepelit ovat kuin huumetta, koska melkein kuka tahansa havaitsee hyvin äkkiä, että ne palkitsevat meidän alkukantaista metsästäjä-keräilijän mieltämme tehokkaammin kuin todellisuus - etenkin kaupunki, joka on putkijuoksu työhön ja takaisin, joka on puolestaan vain yksi pakollinen leveli elämän mittaisen uraputkijuoksun sisällä.

2000-luvun elämä on taistelua itsearvostuksesta, mutta samaan aikaan se on myös pidempää modernismin jatkumoa, jossa työ ja palkinto ovat etääntyneet toisistaan. Vieraantuminen ei ole kuitenkaan kapitalistien juoni, vaan se liittyy laajemminkin siihen kuinka ihminen on biologisesti ja psykologisesti jäänyt jälkeen teknologisessa kehityksessä. Meitä ei ole suunniteltu istumaan ja silti me istumme. Meitä ei ole suunniteltu tuijottamaan vain lähelle ja silti me katsomme vain lähelle (konkreettisesti, kun katsomme ruutua, jolloin yhä useammat tarvitsevat silmälasit).

Mitä paremmin teknologia tyydyttää meidän biologiset perustavat tarpeemme, sitä vakavammin me tulemme tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Ilman perustavia tarpeita tyydyttävää työtä me olemme hyödyttömiä itsellemme. Ilman resursseja ja vapauksia, jotka mahdollistaisivat korkeampia tarpeiden, kuten taiteellisten tai tieteellisten päämäärien tavoittelemisen, me olemme tarpeettomia muille ihmisille.

Ja kuitenkin paradoksaalisesti alempien tarpeiden tullessa tyydytetyiksi napin painalluksella, me näemme yhteiskunnan tekevän aiempaa vaikeammaksi korkeampien tarpeiden tyydyttämisen.

Näin me olemme tuplasti tarpeettomia, ja joudumme entistä kovemmin taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että olemme vain orjia kaupungissa, joka ei meitä palvelukseensa edes haluaisi.

Greenpeace vastaan nobelistit

Pakko palata GMO-kiistaan, josta olen kirjoittanut aiemmin, koska somessa pyörii niin kiivaana kirjoituksia 109 tai 110 nobelistista, jotka ovat julkaisseet Greenpeacelle omistetun "kohteliaan" vetoomuksen lopettaa kultaisen riisin vastustamisen. Kirjettä ei ole kuitenkaan laadittu kovin ystävälliseen henkeen, koska lopussa syytetään Greenpeacen syyllistyneen "rikokseen ihmisyyttä vastaan". Kirjeessä ei myöskään tarjota muita perusteluja kuin että tiede sanoo näin ja me olemme tieteen ääni.
http://supportprecisionagriculture.org/nobel-laureate-gmo-letter_rjr.html

Jupakassa on useita todella surullisia puolia. Ensinnäkin "tieteen" varjolla turvaudutaan uskomattoman heiveröisiin argumentteihin ja tökeröön retoriikkaan.

Jos Greenpeacen sivuilta lukee, miksi siellä vastustetaan kultaista riisiä, ei siellä todellakaan puhuta samasta asiasta, jonka Forbesin toimittaja on tempaissut hatustaan:

"Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science. Their opposition seems to rely on... the argument that “natural” is always better."

nobelists-to-greenpeace-drop-your-anti-science-anti-gmo-campaign/#37a34fbe3ad7

Öö. Mitä tähän nyt sanoisi. Ehkä kumminkin kannattaisi ensin selvittää miksi Greenpeace vastustaa kultaista riisiä. Greenpeacen omalla sivulla ei esiinny sanaa "natural" kuin kerran, ja se on yhteydessä "natural diversity", mikä ei tarkoita luonnollista, vaan luonnon monimuotoisuutta. Ilmeisesti nämä asiat on vaikea sekoittaa keskenään tai sitten toimittaja toimii puhtaasti ennakkoluulojensa varassa.

Greenpeace perustelee GMO-viljan ja myös kultaisen riisin vastustusta esimerkiksi näillä perusteilla:

"Golden' rice does not address the underlying causes of VAD, which are mainly poverty and lack of access to a healthy and varied diet. This GE rice is a technological fix that may generate new problems. For example, the single-crop approach of GE 'Golden' rice could make malnutrition worse because it encourages a diet based solely on rice, rather than increasing access to a diverse diet of fruits and vegetables"

http://www.greenpeace.org/international/en/campaigns/agriculture/problem/Greenpeace-and-Golden-Rice/

Puhutaanko yllä jotain "alkuperäisyydestä" tai ruoan turvallisuudesta, joka on kaikkien muiden huulilla? Tieteen kerrotaan suureen ääneen todistaneen, että geenimuunnellusta ruoasta ei siirry ihmisiin muunneltuja geenejä, mutta eihän kritiikissa ole kyse siitä. Sehän on tieteisfiktiota. Paljon suurempi vaara koituu luonnon monimuotoisuudelle, jos kaikkialla aletaan käyttämään yhtä patentoitua lajiketta, jonka risteytymistä muiden riisilajien kanssa ei voi estää.

"GE 'Golden' rice is highly likely to contaminate non-GE rice, if released to the environment. GE rice contamination will affect traditional, conventional and organic rice farmers because they will lose their markets, especially export markets, which would negatively impact rural livelihoods."

Tämä katkelma on monimutkaisempi, mutta ei tässäkään puhuta ruoan turvallisuudesta tai kaiken alkuperäisen paremmuudesta, vaan geenimuunneltujen lajikkeiden sekottumisesta muihin lajikkeisiin ja viljelijöiden taloudellisesta turvasta, jos markkinoilla on uusi taho vetämässä välistä oman provisionsa.

Koko jupakan - ja myös aiempien GMO-kirjoitusteni - punaisena lankana kulkee se, että tiede on redusoitu luonnontieteeksi. Tässä ei taaskaan kysytä mitään yhteiskuntatieteilijöiltä, joita sentään toisinaan edustavat rauhan Nobel-palkinnon voittajat.

Allekirjoittaneiden listalla on tasan yksi rauhan nobelisti ja tasan yksi kirjallisuuden novelisti. Puran sen osiin tieteenalan mukaan:
http://supportprecisionagriculture.org/view-signatures_rjr.html

Medicine (41)
Chemistry (34)
Physics (25)
Economics (8)
Literature (1)
Peace (1)

On kaksi mahdollista syytä sille, miksi rauhan nobelisteja on näinkin vähän:

1.) Heiltä ei ole kysytty, koska heidän ei ajatella ymmärtävän asiasta mitään.
2.) Heiltä on kysytty, mutta he eivät ole suostuneet allekirjoittamaan, koska ymnärtävät asiasta liiankin paljon.

Kumpikin skenaario on aivan yhtä huolestuttava. Asetelma kertoo, etteivät listan kerääjät halua ymmärtää mistä Greenpeacen vastustuksessa on kysymys (sopimuksista ja oikeuksista, ei ruoan turvallisuudesta), eikä ihmistieteitä haluta laskea tieteeksi, koska eihän sosiologeille tai historioitsijoille edes myönnetä Nobel-palkintoa.

Surullista on siis se, että joka tapauksessa tieteen ulkopuolelle on kiistassa jätetty ihmistieteen ja yhteiskuntatieteet, jotka yleensä ymmärtävät fyysikoita paremmin mihin kehitysmaiden ongelmat perustuvat. Ihmistieteiltä ei kysytä mielipidettä ilmastonmuutoksen yhteydessä (joka on kuitenkin politiikan, eikä tieteen ongelma), minkä vuoksi asia etenee juuri niin hitaasti. Jos kehitysmaiden naisten asemaa halutaan parantaa, kysytään ensin fyysikolta, sitten kemistiltä. Humanisti tulee viimeisenä.

Tiedettä käytetään jupakassa muutenkin keppihevosena. Katsotaan vaikka lauseita, joissa Forbesin kirjoituksessa esiintyy sana science:

Steve Salzberg Fighting Pseudoscience:

Drop Your Anti-Science Anti-GMO Campaign

a stance that has no basis in science...

letter points out that science has shown...

Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science.

National Academy of Sciences concluded...

the extensive scientific evidence that shows that GM foods are safe.

They are flat wrong on the science of GMOs, and their dogmaticism is losing them the support of many scientists

I have been privileged to have collaborated scientifically with...

Tieteen uljas soturi taistelee pseudotieteitä vastaan, kuten meillä Suomessa skepsis uljaasti ohitti kaikki vastapuolen argumentit ja keksi tieteen vihollisten suuhun sanoja, jotka ovat tieteenvastaisia, koska tiede!

Jos kyse on "ignoroinnista", niin on kyllä helppo nähdä kuka tässä ignoroi ja ketä.

Koko kampanja mitä suurimmassa määrin halventaa tiedettä ja tekee naurunalaisiksi kaikki jotka lähtevät hyökkäykseen pahoja geenimuuntelun vastustajia vastaan. Harmi vain että kukaan muu ei näytä ymmärtävän ironiaa, eikä minua itseänikaan naurata.

Toisessa, vielä useamman tuttavani jakamassa Washignton Postin (!) kirjoituksessa on vielä typerryttävämpi katkelma, jossa tieteestä puristetaan pöyristyttävä kakkapommi, joka sitten viskataan vastustajan kasvoille ikään kuin jonkinlain argumenttina. Näin vähä-alyisiä hirnahduksia saa harvoin lukea:

“We’re scientists. We understand the logic of science. It's easy to see what Greenpeace is doing is damaging and is anti-science."

https://www.washingtonpost.com/news/speaking-of-science/wp/2016/06/29/more-than-100-nobel-laureates-take-on-greenpeace-over-gmo-stance/
"We're scientists. We understand the logic on science." kuulostaa ihan joltain 1950-luvun tieteiselokuvalta, jossa avaruusaluksesta laskeutuva olio tervehtii maan asukkaita:

"Hello earthlings! We are greatly superior in intellegence. We understand the logic of science!"

Washington Postin kirjoituksessa sentään esitetään linkki Greenpeacen sivuille, josta sen argumentit löytyvät, mutta jutussa, kuten muissakaan näkemissäni, ei ole haastateltu Greenpeacen edustajia ja kysytty heidän mielipidettään. Uutisointi on siis ollut täysin yksipuolista, mikä ei ole myöskään journalismin hengen mukaista. Tässä siis halvennetaan sekä tiedettä että journalistista etiikkaa.

Washington Postin jutussa väitetään, että Greenpeace on vastuussa satojen tuhansien hengestä, koska se on vastustanut kultaisen riisin pääsyä markkinoille, mutta tämä argumentti on täysin epätieteellinen, koska se perustuu kontrafaktuaaleihin ja spekulaatioon. Ensinnäkään meillä ei ole tietoa siitä olisiko kultainen riisi tuottanut betakaroteenia halutulla tavalla, jos se ylipäänsä oltaisiin saatu jalostettua - tai että korjaako betakaroteeni varsinaista ongelmaa, joka on ravinnon puute - tai korjaako se sitä sen paremmin kuin muut vihannekset, joista sitä saa jo tällä hetkellä.

Meillä ei ole vaihtoehtoista historiaa, jossa olisi tapahtunut toisin. Siksi emme voi tietää kenen lupaus maailmanparannuksesta olisi lopulta tuottanut paremman kokonaistuloksen. Kontrafaktuaali tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin "jossittelu"... Jos olisimm tehneet näin, niin sitten... Esimerkiksi jos Titanic olisi kääntynyt kyllin ajoissa niin se olisi saattanut törmätä toiseen vielä isompaan jäävuoreen. Me emme tiedä, koska meillä on yksi historia.

Konntrafaktuaali ei ole faktojen antiteesi, vaan se kysyy muuttuisiko jokin muu fakta, jos toista faktaa muutettaisiin. Jos joukkue tasoittaa viime minuutilla niin se saattaa silti hävitä jatkoajalla, eli voittaja ei silti muutu. Me usein luulemme että jokin asia, kuten sodan lopputulos, muuttuisi jos yhtä asiaa muutettaisiin, eli esimerkiksi Hitlerin salamurha olisi onnistunut, mutta se ei välttämättä muuta mitään. Yhtä moni ihminen olisi saattanut silti kuolla.

Kun sata Nobelistia puolustaa tiettyä kantaa, se ei tee tiedettä, vaan se antaa veikkauksen. Se spekuloi sillä, että toinen kanta asiaan olisi oikeampi. Se ei ole tiedettä ja siksi kirjeessa ei ole tieteellisiä perusteluja. Niitä ei voida antaa. Kukaan ei tunne tulevaisuutta. Kyse on vain tieteen auktoriteetin lainaamisesta kysymykseen, jonka lopputulos on tuntematon.

Greenpeace on itse asiassa vastannut jupakkaan näin:

"(golden rice) has failed as a solution and isn’t currently available for sale, even after more than 20 years of research.”

“As admitted by the International Rice Research Institute, it has not been proven to actually address vitamin A deficiency. So to be clear, we are talking about something that doesn’t even exist,”

http://ecowatch.com/2016/06/30/nobel-laureates-greenpeace-gmo-golden-rice/

Kultainen riisi on toistaiseksi tieteisfiktiota. Sitä ei ole saatu toimimaan tavalla, joka takaisi riittävän a-vitamiinitason. 20 vuotta on kulunut, eivätkä lupaukset ole tuottaneet toivottua tulosta. Greenpeacen lokaamisen taustalla on todennäköisesti lääketeollisuuden halu löytää kehitystyölle uusia rahoittajia. Siksi listalla on juuri lääketieteen nobelisteja.

Muistettakoon, että biologiassa ei Nobel-palkintoa jaeta, joten itse asiassa ei kukaan edusta sitä tiedettä, josta tässä varsinaisesti puhutaan.

Ja muistettakoon, että minä en edelleenkään ole mikään geenimuuntelun vastustaja. Minua vain ihmetyttää tämä laajamittainen kampanjointi, jossa ei ole käytöstapoja tai kelvollista argumentaatiota.

Geenimuuntelusta ja tieteen vaikeasta kokonaiskuvasta

Täydensin myös kesken jäänyttä kirjoitusta parin viikon takaa: mimesis-ja-ihmisyyden-kayttoopas

- - -

Tieteen viljelystä

Tiede on haastava kohde kritisoitavaksi, koska muutamien terävien lauseiden dialogissa on lähtöoletuksena helposti se, ettei puhuja ole ymmärtänyt tieteen lähtökohtia tai tunnusta sen huimia saavutuksia, koska päätyy töksäyttämään jotakin ikävää tieteestä.

"Tieteen" kritisoiminen on eri asia kuin tiedeyhteisön tai yksittäisen tieteentekijän kritisoiminen. Tiedeyhteisöjä on lukuisia, mutta nykyään useampiakin niistä näyttäisi leimaavan samantyyliset asenteet ja sosiaaliset kuviot. Voidaanko puhua tieteen rakenteellisista ongelmista, jos lainsäädäntö, poliittiset asenteet tai rahoittajat pakottavat yliopistot tietynlaiseen toimintakulttuuriin?

Eikö tieteellä voisi laajemminkin tarkoittaa niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, joissa syntyy laadukasta opetusta ja tutkimusta?

On selvää, että tiedeyhteisö haluaa säilyttää itsellään oikeuden kritisoida jäsenkuntaansa. Jokainen tieteenala ja tiedeyhteisö on alusta saakka herkästi mieltänyt itselleen  kiltaoikeudet. Kilta ratkaisee itse sisäisesti omat kiistansa. Se ei hyväksy jäsentensä altistamista tavallisten roskajoukkojen tuomioille. Niinpä maallikkojen valitukset harvoin otetaan vakavasti, silloinkin kun aihetta olisi.

Tiedeyhteisöjen kritisoiminen tulisi myös erottaa tieteenaloihin kohdistuvasta kritiikistä. Yhteiskuntatieteilijöitä on helpompi vähätellä kuin lääkäreitä, vaikka samaan aikaan kaikkein eniten nurinaa tuntuisi kohdistuvan juuri lääketeollisuuteen ja medikalisaatioon.

Väittäisin, että lääkäreihin kohdistuva kritiikki ei nykyään kohdistu niinkään tieteeseen. Ongelma liittyy enemmänkin rahatalouden valtaan. Tilanne silti murentaa myös tieteen uskottavuutta, jos lääkärikunta hahmottuu asiantuntijoiden sijaan pikemminkin reseptioikeuksien jälleenmyyjinä.

Olen taipuvainen ottamaan asioihin sosiologisen tai jopa transsendentaalisen tarkastelukulman. Transsendentaalisella tarkoitan nyt sitä, että yksittäiset esimerkit kohoavat herkästi ajan ja paikan tuolle puolen. Niistä tulee ilmiöitä, ja ilmiöt ovat kuolemattomia, siinä missä yksittäiset ihmiset tai kansakunnat syntyvät, kukoistavat ja vaipuvat unholaan.

Tiedettä transsendentaalisena oliona rakastava filosofi tuskin voi estää sitä, että todellisen maailman esimerkit tiedeyhteisöistä tuntuvat joskus epätäydellisiltä varjoilta täydellisen itsekriittisesti totuutta tavoittelevan ideaalin rinnalla.

Tässäkin on tärkeä erottelu: tieteen langue ja tieteen parole. Kun me kultivoimme, eli viljelemme tiedettä, on joskus myllättävä koko maa ja asennettava salaojaverkostoja, ja joskus on alistuttava nypittämään yksittäisiä rikkaruohoja. Jos on puhe tieteen makromanageroinnista tai mikromanageroinnista, niin seuraava tapaus käsittelee edemmänkin jälkimmäistä: hyvin vähäpätöiseltä tuntuva tapaus havainnollistaa mielestäni sitä, miten karkeat, mustavalkoiset mielikuvat ottavat meistä vallan, jos emme salli pyhiä ideaaleja kritisoitavan.

GMO-viljelyn viisi, kuusi, seitsemän osapuolta

Olen aiemminkin kritisoinut Skepsis ry'tä siitä, miten se on varomattomasti lavastanut aidon poliittisen huolen pelkäksi hörhöjen populismiksi: geenimuuntelu ja skepsis (2014)

Aiemmassa kiroituksessani erottelen geenimuunteluun liittyvät huolet erilaisten tieteenalojen erityisongelmiksi. Skepsis ymmärtää kysymyksen yksisilmäisesti koskevan vain ruoan turvallisuutta. Jos GMO-vilja ei tuota ihmiselle vaaraa, se tulisi tietenkin automaattisesti ja hetimiten sallia.

Skepsis on redusoinut "tieteen" pelkäksi teknologiaksi. Pahin esimerkki sen tieteeseen kohdistamasta välinpitämättömyydestä on tiedote, jossa yhteiskuntatieteilijöitä ilkikurisesti moititaan siitä, että he ovat sotkeneet nenänsä asiaan joka ei heille kuulu - eiväthän he edusta "tiedettä" siinä määrin kuin Skepsis.

Pelottavasti tällainen mediapeli on kuitenkin onnistunut, ja akateemisessa yhtäväpiirissäni valtaosa pitää GMO-kriittisiä äänenpainoja pelkkänä hörhöilynä, koska onhan Skepsiskin jo todennut, että huoli geenimuuntelusta on sukua homeopatialle.

Miksi sitten geenimuuntelusta tulisi olla huolissaan? Eikö ole pieni riski, että jokin peloista realisoituu?

No, itse asiassa GMO-kriitikoiden pelot ovat jo realisoituneet, mutta tapahtumista ei voi tieteellisesti uutisoida asioiden oikealla nimellä, koska silloin myönnettäisiin, että hörhöt olivat oikeassa. On varovasti pidettävä erillään kaksi asia, jotka oikeasti kuuluvat yhteen: geenimuunnellut kasvit sekä ne myrkyt, joita ne on jalostettu kestämään. Yhtä ei olisi ilman toista.

Palaan vielä hetkeksi kiistan osapuoliin. Toisella puolella meillä on: teknologiatieteitä ihannoivat skeptikot, ylikansalliset suuryritykset sekä joukko Nobel-palkintoa janoavia geenitutkijoita. Skeptikoiden pyhänä tehtävänä on kääntää ihmisten mielipide sille kannalle, että geenimuuntelu on maailman pelastus, eikä siihen liity mitään vaaroja.

Tämä ei liity millään tavoin "skeptisyyteen", vaan kyse on pelkästä hurmasta ja politikoinnista. En odota, että yksikään maamme tuhansista skeptikoista myöntäisi olleensa väärässä. vaikka pian lyön pöytään kiistattomat todisteet.

Toisella puolella meillä on myöskin useita toimijoita, ei vain hörhöjä. Viljelijät ovat huolissaan siitä, että he joutuvat maksamaan geenimuunnellusta viljasta tai heidät kilpaillaan ulos markkinoilta. Yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja aktivistit (ne muutamat, jotka uskaltavat ottaa kantaa arkaluonteiseen kiistaan) ovat huolissaan siitä, voiko ihmisten hengen mahdollisesti pelastavista keksinnöistä pyytää rahaa. Luonnonsuojelijat ovat myöskin huolissaan ja menen siihen pian. Lisäksi on hörhöjä, joita kiinnostaa geenimuunnellun ruoan turvallisuus.

Geenimuuntelun todelliset vaarat ja niiden realisoituminen

Yhteiskunta-aktivistien pelko elämää pelastavilla patenteilla rahastamisesta realisoitui viime syksynä, kun oikeusjuttu Martin Shkrelia vastaan nousi otsikoihin. Hän oli hankkinut AIDS-lääkkeen oikeudet ja nostanut hintaa 55-kertaiseksi, niin että yksi pilleri maksoi pahimmillaan 750 dollaria:
http://www.bbc.com/news/world-us-canada-34320413

Martin Shkreli ei edes joutunut oikeuden eteen siksi, että hänen hinnoittelunsa olisi moraalitonta. Virallisesti häntä syytetään muista talousrikoksista. Köyhien rahastaminen ei ole edes mikään ongelma, mutta valtioilla on sentään vielä kykyä reagoida, jos niitä yritetään kusettaa.

2000-luvun vaihteessa Voima-lehden toistuvana teemana oli huoli vakuutuslaitoksemme amerikkalaistumisesta. Pelättiin, että vakuutuslaitoisten tehtäväksi tulee korvausvaatimusten pakoilu, mitä Yhdysvalloissa on harrastettu vuosikymmeniä. Nykyään tämäkin huoli on realisoitunut, kun vakuutuslaitos voi rekrytoida väkeä näin:

"Työkyvyttömyysratkaisuyksikössä arvioidaan työkyvyttömyyseläkettä hakevien työkyky yhteistyössä vakuutuslääketieteen ja kuntoutuksen yksikön kanssa ja annetaan yksilöllisesti perustellut hylkäävät päätökset"

Teknologia ei itsessään aina synnytä hirviöitä, mutta ihmiset, joiden valtaan se lankeaa, voivat muuttua hirviöiksi. Tällöinkään syy ei ole yleensä ihmisissä itsessään, vaan systeemissä, joka utopistisessa kehitysuskossaan sinisilmäisesti sulkee korvansa ämmien huolilta ja laiminlyö kaikkea itsekriittisyyttä.

Yhteiskuntatieteet ovat tieteiden joukossa piian asemassa sikäli, että ne saavat usein siivota teknologiateollisuuden aikaansaamia sotkuja. Teknologiausko ja rahavalta mielellään yhdessä edistävät liberalismia ja horjuttavat moraalia, jotta toinen saisi luvan rakentaa Frankensteinin hirviön ja toinen saisi luvan juhlia linnassaan ilman pelkoa talikoin aseistetun väkijoukon huomiosta.

Varsinaiseen asiaan: miten geenimuuntelu on koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään? Patentteja voidaan käyttää väärin kaikilla aloilla, miksi yhden alan tulisi olla erityistapaus?

Skenaario on niin pelottava, ettei siitä puhuta, vaikka uhkakuva on jo käynyt toteen.

Aloitan kiehtovan kauniista faktoista:

"Yhdellä hehtaarilla Amazonin sademetsää voi kasvaa yli 300 puulajia ja vielä suurempi joukko puuvarrettomia kukkakasvilajeja." - Wikipedia: Amazon

Joita seuraa toinen yhäkin varsin kiehtova fakta:

"Tuoreet niityt ovatkin olleet perinteisen maatalouden parhaita heinämaita. Ne ovat myös lajirikkaimpia perinnebiotooppejamme ja edustavalla tuoreella niityllä voi kasvaa 30-40 kasvilajia neliömetrillä." LINKKI: Perinnemaiseman luokittelua

Rehevimmillään alkuperäinen luonto on perinteisessä maanviljelyksessä (johon kuuluvat niityt osana kiertoviljelyä sekä villikasvien salliminen ojissa ja pientareilla) köyhdyttänyt jonkin verran lajirikkautta, mutta silti sallinut kymmenien lajien rinnakkaiselon.

Ja lopuksi kolmas fakta:

"After deregulation in 2005, glyphosate-resistant sugar beet was extensively adopted in the United States. 95% of beet acres in the US were planted with glyphosate-resistant seed in 2011" - Wikipedia: Genetically modified food

Glyfosaatti on torjunta-aine, joka tappaa rikkaruohoja, mutta ei geenimuunneltuja lajikkeita. Toisin sanoen glyfosaatilla käsitellyllä pellolla ei kasva muuta kuin geenimanipuloitua viljaa.

Hyvästi sademetsän 300 lajia. Hyvästi perinnemaiseman 30 lajia.

Geenimuuntelu edustaa täydellista sukupuuttoaaltoa ympäri maailmaa. Me emme puhu vain 300:sta tai 30:stä lajista, vaan kaikkien maailman maiden erilaisista luonnollisista kasveista. Puhumme ehkä 30.000 lajista, joiden sijaan yhtäkkiä kasvaa vain yhtä geenimuunneltua hyötykasvia.

95% viljelijöistä siirtyi käyttämään glyfosaattia ja geenimuunneltuja kasveja. En tiedä miten näin nopea massakuolema-aalto voi olla pelottamatta ihmisiä, ellei kyse ole ymmärryksen vajavaisuudesta ja hörhöyden sumuverhosta.

Emme puhu vain rikkakasveista. GMO-viljat on kehitetty sietämään myös hyönteismyrkkyjä tai suorastaan itse kehittämään torjunta-aineita. Hyönteisten myötä kuolevat myös linnut, jotka niitä söisivät.

Myrkkyjen on hiljattain Harvardin tutkimuksessa osoitettu olevan lähes kiistattomia syypäitä mehiläisten joukkokuolemaan:

http://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/85779-mehilaisten-joukkotuho-ihminen-varmuudella-syyllinen-todiste-myos

Geenimuuntelun vastustamisesta on tullut hörhö-leiman vuoksi niin arkaluontoista, ettei GMO-lajikkeiden ja myrkkyjen yhteyttä uskalleta aina mainita uutisoinnissa. Harva siis lausuu ääneen tai edes haluaa ymmärtää kiistatonta yhteyttä geenimuuntelun ja uusien kasvi- sekä hyönteismyrkkyjen välillä.

Lajikuolemaa pelättiin. Se toteutui. Mehiläisten joukkokuoleman epäiltiin ihmisen aiheuttamaksi. Sekin pelko osoittautui todeksi, kun tappajaksi paljastuivat neonikotinoidit, jotka on myöskin kehitetty juuri geenimuunneltua viljaa varten.

Tärkeimpien pölyttäjien katoaminen on johtanut heikkoihin satoihin ympäri maailmaa, mutta toistaiseksi on vältytty pahimmalta. Jopa Suomessa on muista syistä nähty surkeita mustikkavuosia, kun halla on tappanut kimalaiset.

Geenimuuntelu on mehiläisissä mitattuna tappanut enemmän henkiä kuin ruuti ja atomipommi yhteensä.

Hörhöt eivät voittaneet. Eivät he edes ymmärrä juhlia. Ei ole juhlalle aihetta muutenkaan,

Skeptikot on kiistatta lyöty, mutta he hävisivät omalle ylimielisyydelleen. Ketään ei julisteta voittajaksi.

Pahin uhkakuva on silti vielä toteutumatta. Geenimuuntelun mahdollistamien myrkkyjen aiheuttama lajikuolema ei ole katastrofaalisin mahdollinen seuraus. On myös mahdollista, että lajiston yksipuolistuessa kehittyy kasvitauti, joka kerralla ja yhtäkkisesti tuhoaa sadon kokonaisessa maanosassa.

Jos 95% viljelijöistä käyttää samaa lajiketta ja sitten juuri siihen lajikkeeseen iskee uusi tauti...

Tätä on pelätty virologiassa ja biologisessa ekologiassa (eli muissa kuin utopistisisssa kehitystieteissä) jo pidemmän aikaa, mutta Skepsisen näkökulmasta nämä eivät lukeudu tieteisiin, koska eivät tuota käsinkosketeltavia teknologisia härpäkkeitä, vaan maailmanlopun ennustuksia. Vastaavia katastrofeja on silti jo useaan otteeseen pienimuotoisemmin tapahtunut. Koskaan aiemmin vain lajisto ei ole ollut näin yksipuolista. Seuraava juttu banaaneista kannattaa lukea, jos tieto on uusi:
http://edition.cnn.com/2015/07/22/africa/banana-panama-disease/

Geenimuuntelu voi pelastaa maailman ruokatuotannon tai sitten se voi laukaista ennennäkemättömän nälänhädän.

Onko väliä, että ruoka on turvallista syödä, jos sitä ei riitä syötäväksi?

Aikaansaaminen, raha ja vuodenaikojen kierto

Kesä oikeastaan alkoi jo äitienpäivänä, kun heitin talviturkin ja poltin nenäni, mutta lähestyvä lomakausi ei huoleta minua. En odotakaan saavani kesällä mitään ihmeellistä aikaan. Lämpö ja vapaus lamaannuttavat minut niin, etten osaa keskittyä muuhun kuin eksistentialistiseen onneen, joka on ehkä pahin vastustajani. Sallin sen, etten saa kesällä paljoakaan julkaistuksi, mutta olen silti suoraan sanottuna kauhuissani.

Kirjastoapuraha saapui jälleen, ja nyt suurempana kuin koskaan. Odotin, etten saisi penniäkään, sillä apurahaa myönnetään nykyään aiempaa harvemmalle. 6.000 euroa yllätti minut täydellisesti. Odottamattoman suuren luottamuksenosoitus suorastaan työnsi minut hetkeksi raiteiltaan.

En pelkää sitä, ettei runoja syntyisi kesällä kymmenittäin, mutta apuraha myönnettiin esseiden (tai asiatekstin) kirjoittamiseen. Se tuntuu liian suurelta vastuulta. En ymmärrä miten koskaan kykenisin siihen, vaikka osaisinkin. Tarvitsen jonkin korkeamman apua - etenkin jonkin ulkopuolisen valvovan auktoriteetin pakottamista. Nyt ovat arvossaan roti sekä tarkat aikataulut.

Noin kuukausi sitten katsoin pitkän tauon jälkeen elokuvan Good Will Hunting, josta taas löytyi pari uutta oivallusta. (Robin Williams oli lukioiässä suurimpia idoleitani ja Kuolleiden runoilijoiden seura on vaikuttanut elämääni mittaamattoman paljon.) Eniten minua kosketti se, miten Good Will Huntingissa puhuttiin rohkeudesta: on aivan totta, että olen kauhusta jäykkänä, kun mietin että minun oikeasti pitäisi julkaista filosofinen teos akateemisten filosofien ja muiden kriitikoiden pureskeltavaksi.

En epäile sitä, etten kirjoittaisi tai ajattelisi kyllin hyvin, kun tarve vaatii. Mietin enemmän sitä, onko moni muu asia laatua tärkeämpää - esimerkiksi ottavatko akateemiset filosofit edes kantaa kirjaan, jonka kirjoittaja niin röyhkeästi tekee oikeaa filosofiaa, eli esittää uusia kysymyksiä ja luo uusia käsitteitä. Se on helpompaa vaieta kuoliaksi kuin ymmärtää syvällisesti. Suomessa ei ole oikeastaan edes julkaistu filosofiaa, joka olisi kirjoittajan omaa. Aiemmin meillä on kaikki tuotu ulkomailta tai uutettu menneisyydestä opinnäytteiksi.

Olisin iloinen, jos kritiikki kohdistuisi siihen, että kaikki on sanottu aiemmin, ja paremmin. Vapautuisin siltä osin hybriksestä ja voisin keskittyä seuraavaan projektiin, jota yhtä lailla pidän valheellisen omaperäisenä.

Tavoittenani ei ole koskaan ollut kirja, joka vain julkaistaisiin. Kenties siksi en ole saanut vielä kirjaani julkaistuksi - tai edes kunnolla valmiiksi.

Pelkään yhtä lailla sitä, että minut otettaisiin vakavasti. Pelkään, että se lamaannuttaisi mielikuvitukseni. Olisin yhtäkkiä arvossapidetty ja sanomisiani tarkkailtaisiin. Voittaisin jonkin vapauden ja menettäisin jonkin toisen. (Vapauksiahan on vaikka miten monta, vaikka meillä ei ole niille sanoja.)

Jäätyisin ihan samalla tavalla, kun saatuani kirjastoapurahaa vakavahkon tietokirjan kirjoittamiseen. Kenties runoilijat laajemminkin ovat ihmisiä, jotka eivät pohjimmiltaan halua lukijoita ja siksi he kirjoittavat runoja?

En voi puhua kenenkään toisen puolesta, mutta ainakin minä pelkään menestystä. En osaa sanoa ovatko lopulta menestyneempiä ne, jotka saavat häiriöttä kirjoittaa matka-arkullisen novelleja, jotka julkaistaan vasta heidän kuolemansa jälkeen.

On oikeastaan aika mahtava tunne, kun kirjoittaa hyvät tekstin, tulostaa sen ja selailee sivuja, joita kukaan muu ei ole lukenut - eikä kenties tulekaan lukemaan.

Juuri näin puhuu pelkuri, mies joka kammoaa sitä, että hänet otettaisiin vakavasti. Suojakilpeni ei ole ironia tai sydämen kylmyys, vaan liioiteltu mahtipontisuus.

Puhun niin vakavissani siitä, että kuljen omia polkujani, ettei mikään siitä oikeastaan voi pitää paikkansa. Ja silti takaraivoon jää jäytämään aavemainen tunne siitä, että sen yhden kerran olin oikeassa, mutta suuri oivallukseni hukkui kaiken muun tyhjänpuhumisen sekaan.

Kesäisin en ole koskaan saanut ajatuksiani kunnolla järjestykseen. Rahan pitäisi auttaa, mutta se vain kasvattaa paineita.

Minun on vähintään kauhistuttava siitä, että puolet on törsätty, ennen kuin alan kauhuissani kirjoittaa. Siinä voi mennä kuukausia, sillä en uskalla kuluttaa rahoja ennen kuin tunnen ansainneeni jonkinlainen palkkion.

Niinpä olen vain kauhuissani, enkä tee mitään. Mietin vain. Päässäni ajatukset kääntyilevät kuin raskaat myllynkivet ja kauhavat tyhjää. Rahina vain kuuluu.

Oikeastaan en ole edes ehtinyt istumaan koneella viikkoihin. Olin koko viime viikon mökillä. Kitkin mansikkamaata, pudottelin sammalta katolta, nostin verkoilla pari haukea.

Olen pitkästä aikaa sallinut itseni lukea hyviä kirjoja. Tuntuu tärkeältä irtautua sosiaalisesta mediasta ja tankata maailmankirjallisuuden helmiä.

Se on valtaisa etuoikeus, joka onneksi kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Ei tarvitse hetkeen olla niiden seurassa, jotka tarvitsevat henkistä apua ja oikaistyksi tulemista.

Kuolleiden mestareiden seurassa voi jopa heidän väärälle tiedolleen vain nauraa. Sitä ei voi enää korjata, että he olivat esimerkiksi rasisteja tai sovinisteja tai kansalliskiihkoilijoita. Se on pakko hyväksyä ja jatkaa matkaa.

Voisin kenties julkaista nopeammin myös omia tekstejäni, jos sallisin sen, että niistä paistaa ilmeinen idiotismi? En tiedä onko kirjojen tehtävä koskaan ollut täydellisyys. Niiden täytyy vain osua johonkin oikeaan kohtaan meidän inhimillisyydessämme: osoittaa vääräksi yksi ennakkoluulo ja vahvistaa jotakin toista.

Kesä on tulvillaan muitakin vaaroja, kuten jalkapallon EM-kisat tai olympialaiset. Ne aikaansaavat muun muassa yletöntä kaljan kittaamista ja pöhöttymistä.

Ensi viikolla aloitan viikon mittaisen paaston. Se olisi neljäs paasto neljäntenä keväänä peräkkäin.

Paasto ei vaadi niinkään itsekuria kuin kokemusta paastosta. Paaston kokenut tietää, että paasto kyllä aina kannattaa. Se kohentaa oloa hieman kuin säännöllinen urheilu, ja soveltuu hyvin niille, jotka eivät osaa tehdä asioita säännöllisesti, tai etenkään urheilla.

Paaston jälkeen tiedän ehkä paremmin mitä minulta on vielä jäänyt sanomatta. Pitäisi ainakin tehdä se kaikkein suurinta rohkeutta vaativa teko, eli lukea omia tekstejä vuosien varrelta.

Mökilläkin riittää vielä tekemistä. Myöhemmin ajattelin ainakin laskea verkkoja, rakentaa tiileistä grillin, syödä mansikoita omasta pellosta sekä lukea pari "uutta" Kurt Vonnegutin romaania, mitä niitä nyt vielä on lukematta. Onhan niitä.

Peripeli - näkökulma elämän tarkoitukseen

"Ikävystymisestä valittaminen on mielemme keino kehittää itselleen tekemistä. Paremman puutteessa käy valittaminen. Siihen voi runsaalla harjoittelulla kehittää paljonkin mielekkyyttä."

Jotenkin lienen ajatellut, että tämä ajatus liittyy peripeliin, kun olen sen samannimiseen tiedostoon liittänyt vuonna 2005. Minulla tosin on taipumus liittää kaikkien aiheiden oheen sivuhuomioita kaikista aiheista. Silloin se ei ole enää sama aihe.

Kesällä 2012 julkaisin Pikkujättiläisessä kirjoituksen otsikolla "Peripeli":
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2012/08/peripeli.html

Reilu vuosi sitten kirjoitukseni hieman ehostettuna päätyi Filosofian Akatemian julkaisemaan Elämän tarkoitus -antologiaan. Peripelistä olen sittemmin halunnut useaan otteeseen kirjoittaa lisää, mutta vasta nyt jaksoin etsiä muistitikulta vanhojen tietokoneiden tekstitiedostojen joukosta kadonneita luonnoksia.

Valittuja ajatuksia vuosikymmenen takaa

"Jos ihminen kieltäytyy pelaamasta asemansa määrittämässä roolissa, hänen on kohdattava muiden pilkka. On äärimmäisen vaikea sanoa sosiaaliselle leikille ei, olivat kyseessä sitten lapset tai aikuiset. Peli auttaa meitä liittoutumaan ja keskittymään. Ilman mielekkäiden pelien turvaa ihminen masentuu. 

Me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa. Etsimme muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Autolla ajaminen rauhoittaa, koska liikennesäännöt ovat niin yksiselitteisiä. Tehtävä on selkeästi rajattu ja ratti tarjoaa suurta ja merkityksellistä valtaa. 

Alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Pelistä ei päästä ulos, vaan siitä tiputaan pois."

Tästä pääsemme yhteen peripelin ulottuvuuteen.n En ole varma mikä oli termin ihkaensimmäinen merkitys, mutta muistelen ajatelleeni, että peripeli on jotakin, mikä on muiden pelien ulkopuolella. Me voimme tavoittaa elämän perimmäisen pelin, jos selvitämme pienemmät meille ojennetut ja itse kehittelemämme pelit. Me voimme selvittää ne hallinnan tai luovuttamisen kautta, mutta hallinnan tie on lähes mahdoton.

Helpompaa on pudottautua oravanpyörästä ja ryhtyä mystikoksi, päästä käsiksi johonkin todellisempaan. Näinhän mystiikkaa ja hengellisyyttä usein markkinoidaan.

Tässä kohtaamme ongelman, jonka monet gurut ja filosofit myös tunnustavat: hengellisyys on omanlaisensa peli. Sitäkin kutsutaan "kilvoitteluksi". Se voi olla peli, joka tähtää onnellisuuteen tai taivaspaikkaan, mutta kaikesta huolimatta sekin on peli. Siihen jotenkin tullaan mukaan, opitaan säännöt ja edetään pelissä.

Jos koulunkäynnin, työelämän, parisuhteen ja perheen ulkopuolelta etsii syvempää tai suurempaa peliä, ei hengellisyys ole enempää kuin korvike.

Biologisesti ajateltuna lisääntymisen voisi esittää olen meidän perimmäinen tarkoituksemme, eikä yhteiskuntakaan välttämättä väitä vastaan. Monille yhteiskunnallisille instituutioille eivät lapset kuitenkaan edusta muuta kuin rasitetta. Yritykset ovat kiinnostuneempia siitä, että työntekijät tulevat töihin ajoissa kuin että he tekevät lapsia. Yritysmaailman lisääntyneen valta-aseman kautta voisimme kenties selittää länsimaiden alhaista syntyvyyttä. Syntyvyys ei ole niiden välittömien, lyhytaikaisten intressien mukainen kysymys, joten perheen perustamisesta ja vastuullisesta vanhemmuudesta on tullut haastavaa.

Monissa markkinatalouden tai virkamieskoneistojen mekanismeissa ei ole mitenkään huomioitu lapsiperheitä tai kaipuuta hankkia lapsia.

Peripelin yksi ulottuvuus voisi olla "elämämme lopullinen pistelasku". Mistä kaikesta me koemme elämässämme saavamme pisteitä? Meidän pelisuoritustamme on nykyään totuttu mittaamaan enemmän rahassa kuin jälkeläisten määrässä.

Peripeli on siitä hieno käsite, että se ehti nopeasti kehittyä moniin suuntiin, mutta kokeillaan tähän mennessä esitetyillä avuilla hahmotella alkuperäisintä ajatusta.

1.) Mitä on tämän pelin ulkopuolella?

Ensin ehkä täytyisi kysyä: Mikä on tämä peli, jota juuri nyt pelaan?

Tällä nimenomaisella hetkellä yritän selittää jollekin kasvottomalle ja nimettömälle yleisölle, mitä merkitsee käsite "peripeli" ja kuinka se on alkoinaan syntynyt. 

Peripeli on siitä hassu työkalu, että se tuottaa tehokkaita vieraantumisen kokemuksia. Nytkin tätä peliä miettiessäni unohdin jo ihan kokonaan mihin suuntaan olin ajatusta viemässä. Hämmennyin siitä, että mietin kuka on tekstini mahdollinen lukija ja miksi kirjoitan tätä.

Peripeli ei onnistu ainakaan vielä vastaamaan meille mikä on elämän tarkoitus, mutta se tuottaa itsereflektiivistä nolostumista. Se myös tehokkaasti osoittaa, miten paljon erilaisia pelejä elämäämme mahtuu.

Juuri nyt tämän kirjoituspelin ulkopuolella on kirjasto. Istun kirjaston koneella. Vastapäätä minuun vasemmalla ja suoraan edessä istuu kaksi minulle tyystin tuntematonta ihmistä. Toinen juuri nyt aivasti. Muistan nähneeni aivastaneen naisen aiemminkin. Hän lienee noin 50-vuotias.

Kun nousen tältä koneelta, alkaa peli, jota kutsun "kaupassa käymiseksi". Ostan arkisia ruokatarvikkeita. Jos kaupassa on vielä tähän aikaan kahvia (perjantaina klo 14:21), saatan ottaa kupillisen. Ei ole vielä liian myöhäistä, jos ehdin kauppaan ennen neljää.

Olen vasta muutama vuosi sitten tajunnut, että lähes kaikista tavallisista ruokakaupoista saa tiskin läheltä kahvia ja se maksaa joskus vain 50 senttiä, yleensä euron. Joskus kahvi on ilmaista tai ainakaan siitä ei tarvitse maksaa, jos on kauppiaan kanssa tuttavallisissa väleissä. Joskus kahvia saa liha- ja kalatiskin läheisyydestä kaupan perältä.

Koska monet ostavat kahvilasta 3 eurolla aivan tavallista kahvia, voisi ruokakauppojen kahvinmyyntiä kutsua "salaisuudeksi". Se on hyödyllinen niksi, jonka tuntemalla säästää elämän varrella huomattavan summan.

Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen me omaksumme valtaisan määrän tietoa, joka liittyy erilaisiin elämäntilanteisiin. En ole koskaan laskenut miten monta eri peliä tyypilliseen arkipäivään liittyy, mutta koetetaan sitä nyt:

kahvinkeitto/teenkeitto

aamupala

suihku

pukeutuminen

kengännauhojen sitominen

avainten, lompakon ja puhelimen muistaminen

ulkona rappukäytävän edustalla naapurin tunnistaminen satunnaisesta ohikulkijasta

bussiin astuminen ja maksaminen

oikealta pysäkiltä poisjääminen

- - -

Listaa voisi jatkaa varmasti sadalla askareella ennen kuin päästäisiin iltaan. Monet työtehtävät sitä paitsi voitaisiin jakaa useampiin osa-alueisiin, joihin liittyy erityistaitoja.

Sanoisin, että osallistumme päivisin vähintään sataan peliin, mutta elämässä pärjätäkseen niitä täytyy hallita tuhansia. Ihmiselämä on enemmänkin korttipakka kuin shakkilauta, sillä korttipakalla voi pelata lähes loputtomasti erilaisia pelejä.

Seuraava kysymys:

2.) Mistä me ajattelemme elämässämme ansaitsevamme pisteitä?

Vastaukset varmaankin vaihtelevat. Niinpä en mene nyt siihen yleisemmällä tasolla, vaan kerron ainoastaan (hetken kuluttua) muutamia epätyypillisempiä saavutuksia, joista itse koen ansainneeni palkinnon. Yksi tapa hahmottaa kysymystä onkin sen muotoileminen toisin:

2B) Millaiset teot omasta mielestäni oikeuttavat sen, että saan hemmotella itseäni? Milloin tunnen syyllisyyttä, jos olen jättänyt jotakin tekemättä?

Peripeli koskettaa monia kysymyksiä, joihin ei liity mitään kieroa tai kummallista. Silti niistä puhutaan vähän.

Lapsen itsetunto on aikuista itsetuntoa haavoittuvampi, koska lapsella ei ole ammatin tuomaa roolia. Niinpä häntä mitataan kaikessa.

Jotkut koettavat vastata tähän yrittämättä olla kaikessa hyviä, mutta aikaa myöten ihmisen on tunnustettava tappiot tietyillä aloilla ja se on luonnollista. Esimerkiksi jos roteva kuulantyöntäjä häviäisi juoksukilpailussa hoikalle ja epäurheilulliselle nörtille, me emme ajattelisi että se on häpeä. Me ymmärrämme että kuulantyöntäjän lajiin kuuluu se, että hänellä on valtavasti lihasmassaa. Pitkällä juoksumatkalla se hidastaa häntä.

Aikuiset ovat hyviä jossain asioissa, mutta eivät tunne häpeää siitä, jos jossain toisessa asiassa ovat keskinkertaisia. Lapsille sen sijaan jokainen hävitty peli voi olla itkun aihe. He eivät ymmärrä, että häviäminen on tärkeää, koska se kartoittaa heidän yksilöllisiä taitojaan.

Tästä samasta syystä on mielestäni ongelmallista, että koululaisia liiaksi mitataan keskiavojen mukaan. Kouluarvosanojen vuoksi monilla on turhankin heikko itsetunto lapsena, vaikka heidän erityistaitonsa auttavat heitä työelämässä. Jotkut eivät edes hakeudu tai pääse aloille, joilla he menestyisivät, koska koulu on saanut heidät uskomaan, ettei heistä ole mihinkään.

Jos palaamme kysymykseen nro 2, niin saamme monista peleistä paremmin kiinni niiden palkitsemismekanismien kautta. Esimerkiksi laihduttamisesta voi tulla jollekin ihmiselle peli, jossa menestymisen hän palkitsee itselleen syömällä herkkuja. Tällöin peli ja sen palkinto ovat ristiriidassa keskenään: palkinto mitätöi pelin saavutukset. Toisin päin tulkiten taas saattaisi ajatella, että palkinto mahdollistaa pelin jatkumisen resetoimalla tilanteen. Peli ja sen palkinto ovat eräänlaisessa symbioottisessa riippuvuussuhteessa.

Peripelin varhaisen ajatuspolun suurin huomio - sikäli kuin muistan - oli se, että ihmiset pelkäävät pelien ratkeamista, koska pelien väliseen tilaan voi liittyä ahdistavia tyhjyyden kokemuksia. Peripeli ei ole vain sosiaalipsykologiaa, se on myös eksistentialismia.

Kun peruspelit (hampaidenpesu, autolla ajaminen) tai välipelit (etapit, kuten opiskelu tai työhaastattelu) katkeavat tappioon tai voittoon, me nytkähdämme kohti jotakin perustavampaa peliä, ja tästä on peripeli saanut nimensä. Se on jonkinlainen horisontti, jota vasten muut pelit piirtyvät.

Paljon puhutaan maailmankuvasta tai maailmankatsomuksesta. Kuitenkin meidän identiteettimme kannalta on vähintään yhtä tärkeää, että meillä on jokin perustava "tarkoitus", jota vasten me mittaamme elämässä edistymistä ja minkä perusteella me rankaisemme tai hemmottelemme itseämme.

Tämä eksistentialistis-ontologinen pelilauta voi olla sidoksissa uskontoon tai kenties me kärsimme henkisestä kriisistä juuri siksi, että koemme jonkin perustavan päämäärän puuttuvan elämästämme.

Jotkut uppoutuvat koukuttaviin ja vaikeasti ratkaistaviin peleihin juuri vältelläkseen tällaisia kysymyksiä. Toiset harrastavat filosofia, joogaa, meditaatiota tai vaikka logoterapiaa löytääkseen itselleen jotakin perustavampaa pohjaa, jota kriittiset kysymykset eivät heti puhko, niin että nopat ja pelinappulat taas putoaisivat pöytien ja lattian lävitse maan ytimeen asti ulottuvaan pimeään kuiluun.

Peripeli voi olla turvaverkko, joka pysäyttää vapaan putoamisen. Varmuudella me emme sitä kuitenkaan voi tietää. Asiasta ei ole vielä ollut edes puhetta.

PS.

Lupasin edellä vastata kysymykseen "mistä koen ansainneeni palkinnon?"

Jos esimerkiksi vertaan biojätteen roskiin viemistä ja tähän blogiin kirjoittamista, niin voi hyvinkin olla että biojätteen viemisestä tunnen hieman suurempaa ylpeyttä. Kumpaakin harrastan suunnilleen yhtä usein, mutta biojätteen käsistä pudottamisen jälkeen selkä ei ole kipeä. Aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta tyydytys on yhtä suuri. Siksi biojäte on niin verraton ilonaihe.

Biojätteessä on kuitenkin se ongelma, etten heti täyden pussin viemisen jälkeen pysty uudestaan viemään biojätepussia, joten siksi haen tyydytystä siitä, että kirjoitan blogia. Vaikka biojätepussien viemisen tuottama välitön tyydytys on kohtuullinen suhteessa vaivannäköön, on blogiin kirjoittamisessa se suuri ero, että voin jälkikäteen tarkistaa mitä olen kirjoittanut ja miten monesti tehtävä on suoritettu hyvin. Biojätteistä en pidä minkäänlaista päiväkirjaa.

Blogin kirjoittamisella on siis pidempiaikaisia seurauksia, joita on myös vaikeampi ennustaa. Se on ollut enemmänkin järjen valinta. En kirjoita blogia palkitakseni itseni sen jälkeen suklaapatukalla - vaikka nyt ajattelenkin kuumeisesti sitä kello neljän kahvia.

Olen ymmärtänyt asian jotenkin niin, että roskapussin vieminen on iloinen omantunnon askare, josta en koskaan elämässäni tule täydellisesti vapautumaan. Se puhdistaa keittiön ilmaa ja keventää sielua synneistä, mutta ei johda minnekään pidemmällä tähtäimellä (tai kenties kompostiin, jos asiaa tarkastelee biojätteen näkökulmasta). Filosofisten käsitteiden keksiminen ja jatkokehittely sen sijaan on jotain, mihin voin erikoistua. Kirjoitettuani yhden tekstin, ajattelen että peli jatkuu farmissa, kunnes olen valmis siitymään pelissä seuraavalle tasolle.

Nyt ajattelen, että tämä oli tältä haavaa tässä, mutta palaan pian aiheeseen.

PPS.
Mieleeni tuli vielä sanoa, että pelit liittyvät elämässäni palkitsemiseen hyvin konkreettisesti, sillä tykkään palkita itseäni tietokonepeleillä. Saatan uppoutua etenkin avoimen maailman roolipeleihin päiväkausiksi.

Tietokonepelit, elokuvat ja romaanit ovat eräänlaista fantasian ulkoistamista. Ne loitontavat todellisuudesta, mutta samalla ne opettavat hyvin konkreettisesti, miten pako todellisuudesta voi olla nautinnollista. Fiktioon ja taiteeseen pakeneville ihmisille on kenties alhaisempi kynnys myöntää, että he eivät kaiken aikaa kestä elää todellisuudessa.

Paljon vaikeampaa tällainen itsetutkiskelu lienee ihmisille, joiden arkinen vallankäyttö on omanlaisensa egotrippi. He elävät työkseen siinä fantasiassa, että ovat parempia ihmisiä ja oikeutettuja moniin etuoikeuksiin. Aseman mahdollistamat muuttumattomat roolit ja menestysmielikuvien luominen tuovat heille heidän palkkansa.

Kuten yritysoppaissa nykyään on tapana sanoa: menestykseen ei riitä hyvä tuote ja ammattitaito - jopa tärkeämpää on kertoa kiinnostavia tarinoita. Asiakkaille myydään elämäntapoja ja identiteettejä. Ne kaikki sijoittuvat mukavasti pienempien haasteiden taustalle. En sanoisi että identiteetti ja peripeli ovat alkuunkaan sama asia, mutta identiteetin kautta monet arjen peruspelit voivat kiinnittyä peripeliin, joka piiloutuu kaiken taustalle.

Kiinteä ja kotoisa identiteetti on myös mitä tehokkain keino välttyä filosofisilta kysymyksiltä. Terve identiteetti leimaa ihmistä, joka on sisäistänyt fantasian. Muiden on etsittävä lohtua ulkoistetuista fantasioista.

Luukku 1: Tosielämän Pokemon TOP 5

Tänä vuonna haluan taas panostaa joulukuuhun. Tavoitteenani on julkaista ainakin 24 postausta, jokaiselle päivälle yksi kuten kunnon joulukalenterissa kuuluu. Keskityn myös kevyempään sisältöön kuin normaalisti.

TOP 5 tosielämän pokemonit / TOP 5 The real life Pokemons

Söpöyden tai mielikuvituksellisuuden lisäksi monilla tosielämän pokemoneilla on myös tosielämän pokemonille soveltuva nimi.

5.) Echidna näyttää usein uniselta, kun se tuodaan esiin pallostaan.

Myöhemmässä kehitysvaiheessa Echidnasta kehittyy Echisiilix.

4.) Aksolotli (Axolotl) on söpö, ilmassa levitoiva sähköpokemon.

Here is the pink version. Axolotl first lives in water before it evolves into a flying electro-pokemon..

3.) Kolmanneksi listalla kohoaa hiljattain Indonesian viidakosta löytynyt Fenix-lintu.

Useampiakin tällaisia upeota lintuja ryömi entistä värikkäämpänä esiin maakolostaan suurten metsäpalojen jälkeen. Myyttistä lintua on muutoin vaikea nähdä viidakossa, mutta palaneella vainiolla se erottuu hyvin selkeästi taustasta.

Keskiajalta periytyineissä Fenix-linnuiksi väitetyissä piirroksista voi tunnistaa monia täsmällisiä yksityiskohtia. Vaikka Fenix-lintu on tosielämän taruolento, se kelpaa myös tosielämän Pokemoniksi.

2.) Toisena listalla Pichiciego, eli Pink Fairy Armadillo.

You can quite easily fit your Pink Fairy Armadillo into your Poke Ball.

Pichiciego sijoittuu korkealle listalla, sillä se mahtuisi hyvin myös Poke-palloon. Vyötäisenä se jopa itse tarvittaessa kääriytyy pokepalloksi.

1.) Listalla ykköseksi kohoaa Santani Inari, hiljattain Venäjällä uusrikkaiden lemmikiksi jalostettu superkallis napakettu.

Tällaisen ostaisin, jos olisin varoissani. Sitä ei vain sovi ruokkia keskiyön jälkeen.

Brasilia - mitä hittoa?!

Kesällä 2014 World Cupin välierässä Saksa nöyryytti toista jalkapallon suurmaata Brasiliaa luvuin 7 - 1.
YLE: Saksalta_aivan_kasittamaton_temppu_brasilialle_kaikkien_aikojen_noyryytys

Tulos oli ehkä yllätys, mutta vielä suurempi järkytys on ollut maan taivallus siitä eteen päin. Brasilialla on edessä kesäolympialaiset 2016, joten maan luulisi tekevän juuri nyt kaikkensa, jotta seuraavat kisat onnistuvat.

Yleensä suuret kansainväliset tapahtumat ovat piristäneet taloutta. Paljon on lupailtu, mutta kuitenkin Brasiliassa esimerkiksi jengiväkivalta on taas nousussa:
Brasilian surmatilastot yhä synkemmät

Maan työttömyysluvut hipovat ennätyksiä ja valuutan arvo on romahtanut:
businessinsider/ap-brazils-economy-plunging-no-relief-in-sight-2015-9

Ja nyt marraskuun alussa maa kohtasi historiansa toistaiseksi suurimman ympäristökatastrofinsa, kun kaivoksen suojamuurit murtuivat.

Kukaan ei ollut varautunut tällaiseen, eikä kukaan näytä ottavan vastuuta.
http://www.bloombergview.com/articles/2015-11-13/mine-disaster-reveals-that-brazil-has-no-leader

Jo aiemmin maan väestö- ja talouskasvun seuraukset olivat nousseet otsikoihin, kun Rion edustalla harjoitelleet purjehtijat huomasivat lilluvansa lika-altaassa:
Rion olympiavedet erittain saastuneita - vedessa on kaikkea mita vessoista tulee

On vaikea sanoa, edesauttoiko MM-kisoissa Saksalle koettu nöyryytys poliitikkojen uskottavuuden ja kansan kulutusopotimismin romahdusta - vai oliko Saksalle koettu nöyryytys itse asiassa vain seurausta siitä, että pinnan alla oli jo valmiiksi muhinut monia katastrofeja, jotka vain odottivat puhkeamista.

Osin Brasilian talouden ongelmat ovat samoja kuin Venäjällä: öljyn liian edullinen hinta sekä maailmantalouden hidastumisesta juontuva raaka-aineiden markkinahintojen aleneminen tekee alkutuotannosta kannattamatonta. Se näkyy etenkin suurissa maissa, joilla on mittavat luonnonvarat.

Kaivosten on toimittava yhä suuremmalla riskillä, kuten kävi Talvivaarassa. Johtajat tekevät viimeisenä ratkaisuna epätoivoisen rynnäkön, jossa he riskeeraavat työntekijöiden turvallisuuden sekä kiertävät kaikkia ympäristölakeja.

Kyse on eräänlaisesta konkurssikypsän kasvottoman yrityksen amok-juoksusta. Yritys on pelastettava keinolla millä hyvänsä, ja lopulta jonkun muun täytyy korjata vahingot, koska yritys on varaton.

Sen viimeisen käytössä olleet lainarahat on tuhlattu siihen, että kaikki pistettiin paskaksi. Miksi jättää dynamiittia tai bensiiniä konkurssipesään, kun ne voi ennen ovien sulkemista losauttaa taivaan tuuleen suurena pamauksena.

Nyt en tarkoita, että ympäristökatastrofit olisivat tahallisia. Tarkoitan, että ne ovat seurausta rikollisista laiminlyönneistä, jotka motivoituvat taloudellisista paineista.

2010-luku on jo tähän mennessä kohdannut ennätyksellisen määrän vakavia kaivosonnettomuuksia, joiden tärkeimpänä taustasyynä lienee kansainvälisen tuotannon hiipuminen ja kysynnän väheneminen.

Meidän suomalaisten ei kannata kuvitella, että Talvivaarasta ei olisi uutisoitu maailmalla. On toki, mutta se on mittasuhteiltaan pienempi Brasilian onnettomuus tai esimerkiksi nämä:

2014 toukokuussa Turkissa kuoli yli 300 ihmistä kaivosonnettomuudessa:
https://en.wikipedia.org/wiki/Soma_mine_disaster

2014 elokuussa Kanadassa kaivoksen jäteallas vahingossa tyhjentyi läheiseen järveen ja jokeen.
https://en.wikipedia.org/wiki/Mount_Polley_mine_disaster

2015 elokuussa Coloradossa (USA) vanhan kaivoksen jätteet purkautuivat jokeen ja myrkyt värjäsivät sen keltaiseksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/2015_Gold_King_Mine_waste_water_spill

Tekisi mieli sanoa, että Vihreät ovat jälleen kerran oikeassa pessimismissään. Suuryritykset ovat kerta toisensa jälkeen lupailleet kirkkain silmin, että ne huolehtivat turvallisuudesta ja pitävät yllä niiltä vaadittuja hätäresursseja ongelmien varalta.

Kun ongelmia sattuu, jäävät jälkiseuraukset lähes poikkeuksetta yhteiskunnan maksettaviksi. Ja vaikka ongelmia ei olisi sattunut, eivät yritykset enää välitä aikaansannoksista, jos rahavirrat ovat ehtyneet. Ne vain lähtevät pois ja jättävät jälkeensä hitonmoisen liemen, joka on tikittävä aikapommi.

Jälkiviisastelu olisi helppoa, mutta valitettavasti luonnonsuojelujärjestöt ovat ennustaneet kaiken jo ennalta. Niiden vaatimuksesta edes jonkinlaisia turvallisuusehtoja on asetettu voimaan. Isoin osa megakatastrofeista on ehkä kyetty estämään.

Mutta mitä tapahtuu, jos globaali talouskriisi vain jatkuu tai jopa entisestään syvenee? Nähdäänkö silloin lisää kaivosyhtiöiden epätoivoisia ratkaisuja? Nähdäänkö ydinvoimaloita, joiden omistajat pakkaavat laukkunsa ja henkilökunta sulkee oven. Radioaktiiviset aineet jätetään lojumaan pihalle valtaviin kekoihin, koska "f*ck-it, meitsillä on suihkujetti ja omistan viisi luksusasuntoa ympäri maailmaa - antaa muiden siivota!"

Pankit selvisivät itse aiheuttamistaan ongelmista sillä, että veronmaksajat tulivat hätiin. Pahasti näyttää siltä, että globaalissa maailmassa tästä on tulossa kaikilla aloilla normaali käytäntö.

Tarkoituksenmukainen vapaudenriisto (eli tähtäimenä putkijuoksuyhteiskunta?)

Vapauden paradoksit: Luonnollisuudesta ja vapaaehtoisista rajoituksista.

Määritelmiä on monia, mutta yksi mahdollinen tapa erottaa toisistaan taide, viihde tai sivistys riippuu suhtautumisesta luonnollisiin haluihin. Monesti luonnollisuus koetaan viihteessä positiiviseksi asiaksi, kun taas sivistysen kantilta se nähdään likaiseksi tai vähintään epäilyttäväksi. Taiteilijat joutuvat tavalla tai toisella käsittelemään tätä ristiriitaa, sillä ihmiselle on usein luonnollista olla itsekäs, ahne, ennakkoluuloinen tai laiska. Myös köyhyys, sairaus ja kuolema ovat mitä luonnollisempia asioita, joiden olemassaoloa taiteilija ei voi sivuuttaa.

Itse en siis haluaisi määritellä taidetta niinkään viihteen vastavoimaksi, vaan hyvä taide sisältää samaan aikaan sekä aistillisesti vetovoimaisia ja suorastaan kiihottavia elementtejä, että kasvattavia ja sivistäviä oivalluksia. Joskus ihmistä kasvattaa jo pelkästään se, että hän saa haluamansa ja huomaa sen tyhjyyden.

Elämämme missä tahansa kulttuurissa on tasapainottelua luonnollisuuden sekä normatiivisen kurin välillä. Ihmiselle on myös luonnollista määritellä ja omaksua sääntöjä. Olenkin joskus aiemmassa kirjoituksessani jo todennut, että ihminen on eläin, jolle on luontevaa käyttäytyä epäluonnollisesti ja joka hyvin luonteekkaasti toimii omaa luontoaan vastaan.

Tämä sama ristiriita korostuu vahvasti taolaisuudessa, johon myös kung-fu monilta osin perustuu. Asiat eivät kuitenkaan ole mustavalkoisesti joko tai. Päämääränä eivät ole erottelut, vaan synteesit. Ihminen voi harjoittelun avulla muuntaa keinotekoisia ja jopa aluksi mahdottomalta tuntuvia taitoja itselleen täysin luonnollisiksi. Lopulta me toteutamme kulttuuria ikään kuin reagoisimme täysin vaistonvaraisesti, mistä taolaiset käyttävät nimitystä wu-wei.

Helpoiten tämän ilmiön voi kokea esimerkiksi autoa ajaessaan, kun vaipuu ajatuksiinsa ja yhtäkkiä huomaa olevansa perillä, vaikka ei ole moniin minuutteihin tiedostanut edes ajavansa autoa. Vastaavasti joku saattaa puhelimessa keskustellessaan samaan aikaan raapustaa paperille piirrosta, jota hän sitten puhelun jälkeen ihmettelee - kuin se olisi maagisesti ilmestynyt siihen tyhjästä. Aivomme oppivat lukuisten toistojen kautta toimimaan lähes automaattisesti.

Tärkeintä keinotekoisissa rajoituksissa ja harjoituksissa on sääntöjen (tai säätöjen) tarkoituksenmukaisuus. Yleensä opiskelija suhtautuu kiitollisesti ankaraankin koulutukseen, jos hän kokee sen aikana oppineensa jotakin, mistä aidosti on hyötyä joko työelämässä tai elämänhallinnassa.

Suuri kysymys nykyajassa onkin, millaiselle kehittävälle pakkovallalle meidän tulisi antautua ja omistautua? Etenkin liberalistisessa yhteiskunnassa eläminen vaatii määrätietoisuutta ja itsekuria, joka täytyy omaksua kasvatuksen kautta. Myös vapauttamme lisäävä tekniikka itse asiassa vain lisää hyödyttömien mielitekojen mahdollisuuksia tarkoituksenmukaisten prosessien kärsiessä. Vapaus syödä herkkuja muuttuu yllättäen vapauden rajoitteeksi, kun emme jaksa nousta sohvalta tai kävellä portaita.

Epämukavuuksien satumaa

Vaihtoehtojen silkka lukumäärä vaikeuttaa keskittymistä oleelliseen, mistä syystä monet vapauden ammattilaiset täysin tietoisesti luovat itselleen teknologisia tai ajankäytöllisiä rajoituksia.

NYT: Tämä mies menee "vankeuteen" saadakseen työnsä tehtyä, ja suosittelee sitä kaikille suomalaisille 

http://nyt.fi/a1305959694520

Kyse on tietenkin residenssistä, jota hengellisyyden etsijät tai luovan työn tekijät ovat iät ajan hyödyntäneet edistääkseen työrauhaa ja keskittymiskykyä.

Leirikeskuksessa ei ole internetiä.
Ei älypuhelimia.
Ei musiikkilaitteita.
Ei mitään häiriötekijöitä.
"Me eletään niin hektisessä maailmassa, että pitää suostua menemään vankilaan, jotta voisi keskittyä johonkin asiaan kunnolla", Saarakkala sanoo ja naurahtaa.

Jotkut tarvitsevat rajoitteiden lisääntymistä, jotta voisivat kääntää vaihtoehtoja vertailevan ja leikkisän moodin kovaksi tekemiseksi.

Toiset taas samaan aikaan kaipaavat eristäytymistä päästäkseen eroon kovista paineista ja tunteakseen itsensä hetken ajaksi irralliseksi velvoitteista.

http://www.talouselama.fi/uutiset/erikoinen+ilmio+stressaantuneet+liikemiehet+menevat+vapaaehtoisesti+vankilaan+rentoutumaan/a2246350

"Etelä-Koreassa stressaantuneet liikemiehet voivat lukita itsensä kahdeksi vuorokaudeksi vankiselliin rentoutumista varten..."

Vapauden ja vaihdottomuuden on pitkään ajateltu olevan toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja - ehkä liittyen kylmän sodan vastakkainasetteluihin - mutta nykyään olemme siirtymässä eräänlaisen matavapauden aikakaudelle, jolloin ihmiset saavat päivästä tai mielentilasta riippuen valita ovatko he vapaita vai soveltavatko elämäänsä tiettyjä rajoitteita.

Vapaushan on usein kaksisuuntainen sopimus sikäli, että jos päätämme yhteisesti, että Facebook on auki myös sunnuntaisin, se tarkoittaa sitä, ettemme edes sunnuntaina ole suojassa työelämämme velvollisuuksilta, koska pomo voi mikä päivä tahansa kuumottaa seuraavan tai edellisen viikon työkiireillä. Meidän on myös hyvin vaikea vapauttaa itseämme siltä tunteelta, ettemme voisi yrittää vielä enempää.

Joka hetki pelkäämme että jokin kokemus jää kokematta, jos emme säntää mahdollisuuksiemme perään. Mahdollisuus levätä tuntuu vähemmän hohdokkaalta, vaikka se olisi omaksi parhaaksemme.

Jopa eteläkorealaisessa pakkorentoutumisen keskuksessa

"Asiakkaat saavat myös vilkaista älypuhelimiaan kerran päivässä hätätapauksen varalta."

Kirjoitin aiemmin myös siitä, miten vaarini ei aikoinaan halunnut, että kesämökille asennettaisiin puhelinta, koska hän tiesi että puhelimen avulla hänet olisi tavoitettavissa työasioissa. Hänen lapsensa, eli oma isäni ei ehkä aikoinaan ymmärtänyt, miksi piti niin vimmaisesti vastustaa teknologiaa ja ajan muuttumista, mutta minä elän taas sellaisessa maailmassa, jossa paremmin tajuan mitä vaari ajoi takaa. Kyse ei ollut rahasta tai tekniikasta, vaan lomapäivien pyhittämisestä.

Jos luulemme, että teemme mökistä viihtyisämmän muuttamalla sen kakkosasunnoksi kaikkine mukavuuksineen, häivytämme samalla sen kallisarvoisen rajapinnan, joka muodostuu pyhän ja profaanin välille. Mökki järven rannalla lakkaa olemasta vaivalloisten pikku askareiden ja epämukavuuksien satumaa.

Vapaus taitona ja resurssina

Työelämän vapautuessa yhä useampi taiteilija, sisällöntuottaja ja freelancer-duunari joutuu opettelemaan elämistä sellaisessa vapaudessa, joka tuntuu ahdistavan monimutkaiselta ja vaativalta, eikä ollenkaan vastaa Hollywood-elokuvien lupaamaan sankarillisen suoraviivaista toiminnallisuutta.

Oikeistoliberaalit valittavat, että yhteiskunnassamme on aivan liikaa säädöksiä ja normeja, vaikka todellisuudessa niiden syynä on juuri vapauden lisääntyminen - ja vapauksien lisääminen tulee vain lisäämään säätöä sekä yksityiselämässä että byrokratiassa.

Oletetaan esimerkiksi junaverkko, jossa Helsingistä on mahdollista matkustaa vain Tampereella tai Turkuun. Juna-asema on tällöin helppo suunnitella yksinkertaiseksi. Tuolta laiturilta pääset Turkuun ja tuolta Tampereelle.

Kun verkon vaihtoehdot, eli matkustamisen vapaus lisääntyy, siitä väistämättä seuraa monimutkaistumista, eli aikataululistat ja lähtölauturit on vaikeampi hahmottaa - etenkin, jos matkustajat haluavat säilyttää itsenäisyytensä myös matkan suunnittelussa. Kun myös vastuu, eli vapaus lipun ostamisesta siirretään matkustajille itselleen, on seurauksena koko joukko stressaavia valintatilanteita, josta on seurauksena otsalohkossa tykyttävää valintaväsymystä. Lähtöjäkin on lukumäärällisesti enemmän, samoin hintatarjouksia ja maksuvaihtoehtoja, joten ensikertalaiselle vapaus näyttäytyy pelottavalta.

Normatiivinen yhteiskunta on kuin vahvasti automatisoitu sähköauto, jonka konepellin taakse kaikki johdot on piilotettu. Näkyvissä on vain pari hassua nappulaa, koska systeemi perustuu enemmänkin luottamukseen kuin vaihtoehtojen runsauteen. Vapaa yhteiskunta muistuttaa enemmän lentokoneen ohjaimistoa. Me anelemme yhä vain lisää vapautta, mutta samaan aikaan harva jaksaa pelejä, joissa on runsaasti mikromanagerointia.

Tietokonepelien suosiosta voimme päätellä, että useimmat ihmiset suosivat melko autoritaarisesti ohjattuja putkijuoksuja, jossa vaihtoehtoja on hyvin rajallinen määrä ja selostaja (välianimaatiot) tai matkanjohtaja (kertoja, opasteet) huolehtii etenemisestä. Tietokonepelit ovat eräänlainen jättiläismäinen ihmisluonnon koelaoratorio, jossa ehkä selvitetään myös suurinta onnellisuutta tuottavan yhteiskunnan salaisuuksia.

Siinä yhteiskunnassa ei näyttäisi olevan kovinkaan paljon valikkoja. Monille on myös tärkeintä saada kokea sama peli aivan samalla tavoin edettynä kuin kaikki muutkin ihmiset - samaan aikaan, kun peli on uusi ja kaikki vielä hypettävät sitä. Tärkeämpää on yhteenkuuluvaisuuden tunne ja kokemus saavutuksista kuin haaksirikko vapauden tuntemattomalle rannalle. Myös haasteiden vaatimustason on syytä olla sopivan matala, jotta casual player ei tuskastu.

On päräyttävää miettiä esimerkiksi seuraavaa postausta koulutuksen, työelämän tai koko yhteiskunnan näkökulmasta.

http://www.ign.com/boards/threads/linear-vs-sandbox-games.452888611/

I've played a number of linear shooters over the years which I have enjoyed immensely. Most notably...

Half-Life (pc)
Half-Life 2(pc)
Max Payne 1 & 2 (pc)
No One Lives Forever 1 & 2 (pc)
Red Faction 1 (pc)
Halo 4 (xbox)
Black Ops 2 (xbox)

I've tried a handful of games which are "open world" or sandbox games including Far Cry 1 (PC), Far Cry 2 (xbox), Red Dead Redemption (xbox) to name a few.

I find I much more enjoy the linear games. I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games. I like being able to play through the story as it was intended to be told. I find the only way to successfully do this is with a very well written linear game.

Half-Life really set the bar high for me 15 years ago and is a great example of a linear game done perfectly.

So that leaves the question... which is the more enjoyable and why? Seems like a lot of game reviewers prefer the open world games. I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do.

Nostan esiin kolme kohtaa:
1.) I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games.

Myös todellisuudessa meidät voi vallata tunne, että pitäisi selkeämmin tietää mitä seuraavaksi - aika on koko ajan vähissä ja missaamme mahdollisuutemme, jos haahuilemme minne sattuu.

2.) I like being able to play through the story as it was intended to be told

"...as it was intended to be told" on lause, jonka usein kuulee myös taiteen ja runouden yhteydessä. Kuinka tätä tulisi tulkita? Mikä on elämäni oikea ja virallinen merkitys? Liika vapaus muuttuu helposti eksistentialistiseksi ahdistukseksi siitä, että olemme jotenkin kadottaneet asioiden alkuperäisen ja todellisen merkityksen.

3.) I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do. 

"...I get so frustrated..." Mitäpä tähän sanoisi? Vapaus tuottaa monenlaista ahdistusta, eivätkä ihmiset pelkää myöntää sitä, kunhan kyse on jostain muusta kuin poliittisesta tai filosofisesta keskustelusta, jossa vapaus on korkein arvo ja sen kritisoiminen on ehdoton tabu.

Internet mahdollistaa asioista keskustelemisen aivan uudella tavalla, koska voimme ohittaa niin helposti keskustelukontekstin sisäänrakennetut normit ja etsiä yhteyksiä, joissa samat sanat tuottavat puolivahingossa rehellisempiä mielipiteenilmauksia, joihin kylmän sodan rintamalinjat eivät enää ulota pakkovaltaansa.

Tietokonepelit ehkä tulevat aikaa myöten paljastamaan, millä tavoin koululaitoksen kepit ja porkkanat on suunniteltava, jotta pelaajat saataisiin tehokkaimmin koukutettua itsensä kehittämiseen.

On kuitenkin tarpeellista samaan aikaan myös kehittää vapauden käsitteistöä. Me tarvitsemme uutta sanastoa sekä nykyistä monimutkaisempia filosofisia erotteluja, jotta voisimme ymmärtää millainen vapaus on meille hyväksi ja millainen vapaus tuottaa vain ahdistusta - joka aikaa myöten voi luoda kasvuedellytyksiä monenlaiselle vapautta kaventavalle ääriajattelulle, kuten nationalismille ja kiihkouskonnoille.

Tarvitaan kehittyneitä vapaustaitoja, jotta yhä useammat osaisivat vaatia parempaa vapautta ja tuntea olonsa kotoisaksi vaihtoehtojen paljoudessa. Valitettavasti vapauksiemme jalostaminen tulee vaatimaan meiltä entistä enemmän itsekuria ja fiksusti suunniteltuja normeja, jotka radikaalilla tavalla lisäävät vapauttamme, vaikka me aluksi taistelisimme niitä vastaan.

Geenimuuntelun suurin uhkakuva on, ettei se ole vaaraksi ihmiselle

Helsingin Sanomat on taas onnistunut julkaisemaan puolueettoman pikatutkimuksen, jossa tarkkaan valikoidut sitoutumattomat asiantuntijat puolustavat juuri niitä näkökulmia, joille jutun kirjoittaja on etsinyt tukea:
Onko muuntogeenisiä ruokia turvallista syödä? HS selvitti, mitä riippumattomat tutkijat sanovat

Huomattakoon tässä kohtaa, että uskon itse vahvasti GMO-ruoan turvallisuuteen, mutta haluaisin keskustella tyystin muunlaisista uhkakuvista. Kuluttajilla tuskin on suurtakaan huolta siitä muuntogeeninen soija muuttaisi hänet mutanttikilpikonnaksi, mutta tämä fakta ei mitenkään lievennä geenimuunteluun liittyviä vaaroja toisilla elämänalueilla.

Tarkastellaan aluksi Helsingin sanomien jutun pääotsikkoja, jotka kaikki on muotoiltu geenimuuntelun saavutuksia kyseenalaistavasta näkövinkkelistä:
1. Gm-tuotteiden turvallisuudesta ei ole riippumattomia tutkimuksia.

2. Gm-ruoka sisältää arvaamattomia terveysriskejä.

3. Gm-kasveihin on siirretty luonnottomuuksia, kuten kalan geenejä.

(Jo tässä kohtaa on syytä huomata, että kun alustetaan aihetta kriittisillä otsikoilla ja sitten pyydetään asiantuntijoita vastaamaan kysymyksenasettelun kritiikkiin, ratkaisu jo itsessään synnyttää hyvin yksipuolisen tulokulman, jolla ei ole paljoakaan tekemistä puolueettomuuden kanssa. Argumentit esitetään toimittajan valikoimia ontuva väittämiä vastaan, jolloin ne tarkoituksellisesti tarjoavat etupäässä todisteita geenimuuntelun hyötynäkulmien tueksi - tai korostavat vastapuolen tietämättömyyttä, kun se ei ole osannut keksiä tämän parempia kritiikin aiheita... jotka toimittaja itse on suuressa laupeudessaan muotoillut heidän sijassaan.)

Kolme ensimmäistä kysymystä mielummin sivuuttaisin kokonaan, koska ne ovat melko epäoleellisia, eivätkä geenimuuntelua vastustavat poliittiset aktivistit tai tutkijat yleensä edes esitä tällaista kritiikkiä. Nykyään ne nousevat esille mediassa lähinnä vain siitä syystä, että saataisin aikaan huolestunutta hysteriaa... mutta onko se todellisuudessa kenenkään etujen mukaista, vai pikemminkin nykyteknologian mahdollistaman rajattoman kommunikaation tahatonta seurausta? Uhkakuvia kenties luovat aktivistiryhmien sijaan foorumien ja blogi-klikkien persoonattomat puppugeneraattorit, jolla on oma tahdo luoda kaaosta, hieman kuin näkymättömällä kädellä on tapana juosta kuin päätön kana.

Hyvin yleisesti väitetään - esimerkiksi Skepsiksen Huuhaa-palkintoperusteissa, että hysteriaa tahtovat lietsoa etenkin geenimuuntelun vastustajat. Pitääkö tämä sitten paikkansa? Tutkitaan väitettä. Miten geenimuuntelua kommentoivat A) puolueeton media, B) geenimuuntelun puolustajat sekä C) geenimuuntelun kriitikot?

Miten media uutisoi geenimuuntelusta ja miten yleisö siihen reagoi?

Tällä hetkellä en omista netti-Hesarin rajattomia lukuoikeuksia, joten tutkin vain esiin nousevia otsikkoja, enkä niiden sisältöjä.

Helsingin Sanomien aiemmat geenimuuntelu-otsikot ovat keränneet yleisökommentteja seuraavalla tavoin:
Kaikki eivät kannata geenimuuntelua (28.7.2013)
(3) kommenttia - http://www.hs.fi/talous/a1374895230056

Geenimuuntelu ei tepsinytkään tuholaistorjuntaan (19.3.2014)
(0) kommenttia - http://www.hs.fi/ulkomaat/a1395122577987

Geenimuuntelu ei tepsinytkään maissin tuholaistorjuntaan
(3) kommenttia - http://www.hs.fi/tiede/a1395114208999


Onko muuntogeenisiä ruokia turvallista syödä?
(72+ kommenttia)

Ainakin Hesarissa yleisö innostuu kunnolla keskustelemaan vasta, kun puhe on ruoan turvallisuudesta. Miten on laita muissa suurissa lehdissä? Ilta-lehden sivuilta GMO ja geenimuuntelu tuottavat seuraavanlaisia otsikkoja.

EU:ssa voidaan tulevaisuudessakin rajoittaa GMO-viljelyä 12.6.2014
13 henkilöä suorittelee, ei keskustelua.

Yle: Turussa käytetään nyt geenimuunneltua soijaa 15.7.2013
871 jakoa. Selvästi asia puhuttaa enemmän kun se tulee lähemmäs.

Geenimuunneltu vehnä levisi luvatta peltoon Yhdysvalloissa 1.6.2013121 jakoa. http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2013060117097978_ul.shtml

Voisi kuvitella, että vastustajat olisivat riemuiten jakaneet jälkimmäistä uutista, mutta ilmeisesti kiinnostavampia ovat tapahtumat Suomessa kuin Yhdysvalloissa tai EU-päätökset?

Voisin kerätä enemmänkin otsikoita suomalaisesta mediasta, mutta tässäkin otoksessa oikeastaan jo saa vahvistusta se epätieteellinen mututuntuma, että keskustelua syntyy kiihkeimmin, jos kyse on sellaisen ruoan turvallisuudesta, jota itse pistämme suuhumme.

Jostain syystä syytökset ruoan turvallisuuden nostamisesta pääosaan GMO-keskustelussa kohdistuvat geenimuuntelun vastustajiin, vaikka juuri riippumattomat mediat toimivat sillä logiikalla, että ne keskittyvät teemoihin, jotka keräävät lukijoita ja nostavat esiin näkökulmia, jotka herättävät keskustelua.

Vaikka media ei toimisi tällaisen logiikan mukaan niin lukijat itse jakavat somessa sellaisia uutisotsikoita kuin haluavat. Voiko kukaan edes kontrolloida keskustelun näkökulmia - miksi sitten syytös kohdistuu vain geenimuuntelun kriitikoihin? Otsikoista me näemme, että ennemmin tulisi puhua vaikka siitä, onko GMO edes mikään lupaustensa mukainen ratkaisu ruoan tehotuotantoon, jos se someyleisön sivuuttamien otsikoiden mukaan ei edes toimi kuten on suunniteltu?

Ylipäänsä geenimuuntelua näytettäisiin vastustettavan voimakkaimmin varovaisten byrokraattien toimesta, jotka vaativat näyttöä sen vaarattomuudesta. Silti Hesarin lukijat ovat arvioineet hyväksi argumentaatioksi kommentin, jossa esiintyvät seuraavassa järjestyksessä seuraavat termit:

"Ekolobbarit... foliohatttuiselta haiskahtavat aivopierunsa... viljelemällä koomisia salaliittoteorioita... ekohörhöt... nostaneet itsensä ja uskontonsa terveen järjen ja tosiasioiden yläpuolelle... heidän tehtailemansa mutuväittämät."

Vaikka haluaisin olla millainen foliohattu tai ekolobbari, en minäkään pysty vaikuttamaan siihen, millä logiikalla ihmiset jakavat uutisia geenimuuntelusta. En myöskään mahda mitään sille, jos viranomaiset jostakin syystä ovat foliohattujen kanssa katsovalla kannalla.

Ja minähän en siis edes usko, että geenimuunneltu ruoka olisi vaarallista terveydelle - haluaisin että asiasta keskustellaan muiden perusteiden pohjalta kuin nykyään. Olen nähnyt kuinka suomalainen porvaristo ensin rakentaa ydinvoiman vastustajista sellaisen olkinuken, joka perustuu oletukseen, että ydinvoimaa vastustetaan pelkojen takia - vaikka jo parin vuosikymmenen ajan ydinvoimaa on vastustettu lähinnä siksi että se on liian kallis investointi joka ei maksa itseään edes takaisin sen jälkeen, kun sähköntuotannon keinot monimuotoistuvat: akkutekniikka kehittyy, sähkölaitteet tarvitsevat yhä vähemmän energiaa, talojen lämpöeristysmateriaalit kehittyvät ja aurinkokennot tulevat kyllin edullisiksi laajaan käyttöön.

Suomessa ydinvoiman tukijat elävät yhä siinä uskossa, että kaikki syyt vastustaa ydinvoimaa perustuvat ekohippien irrationaalisiin tunteisiin. Ydinvoiman vastustajien kanssa ei ole edes keskusteltu, jolloin olisi huomattu että he vastustavat sitä taloudellisista syistä. Siksihän ydinvoimaa ei muualla päin maailmaa rakenneta ede niissä maissa, joissa viranomaiset vähät välittävät turvallisuudesta.

Nyt on samalla tavoin käymässä geenimuuntelun kanssa. Sitä puolustetaan etupäässä siksi, että halutaan olla eri mieltä kuviteltujen ekohörhöjen kanssa. Siksi ei geenimuuntelun todellisista hyödyistä tai haitoista oikeastaan edes järjellisesti keskustella julkisuudessa.

Jos joku kirjoittaa osaamattoman ja populistisen kauhuskenaarion geenimuuntelun vaaroista, on hyvin todennäköistä, että se leviää sosisaalisessa mediassa paljon tehokkaammin kuin tällainen joku tällainen mediakriittinen meta-analyysi.

Mistä sitten GMO:n puolustajat ja vastustajat kirjoittavat. Haen seuraavaksi googlesta satunnaisia blogeja.

Geenimuuntelun puolustajien otsikoissa korostuu mikä?

Ensimmäinen selkeästi geenimuuntelua puolustava kirjoitus sanoilla "geenimuuntelu + GMO" löytyy suoraan hakutulosten ensimmäiseltä sivulta:
Vapaasana.net - Geenimuuntelu on turvallista ja pelastaa ihmiset ja ympäristön - tiede on yksiselitteinen
Heti otsikossa esitetään neljä väitettä:
1.) GM on turvallista.
2.) GM pelastaa ihmiset.
3.) GM pelastaa ympäristön.
4.) Tiede on yksiselitteinen.

Vapaasana on ääriliberaalien verkkolehti, jota tuskin voi nimittää tieteen puolueettomaksi edustajaksi. Katsotaan silti mitä artikkelissa väitetään.

"Kaikki merkittävät tiedejärjestöt pitävät GMO:ita turvallisempina tai yhtä turvallisina kuin perinteisiä kasvilajikkeita, samoin EU, WHO, FAO ja UNDP."

Mitään todisteita ei sivustolla esitetä näiden väitteiden tueksi. En ole sitä paitsi kuullut, että kukaan väittäisi geenimuunneltua ruokaa peräti turvallisemmaksi kuin perinteisiä lajikkeita.

Vapaasana väittää seuraavaksi myös näin:

"12 suomalaisten yliopistojen rehtoria, 146 professoria, 215 dosenttia ja 325 tohtoria allekirjoittivat vetoomuksen geenikieltoa vastaan Suomessa."

Haluan tietää mistä tässä on kyse, koska 12 yliopistorehtoria kuulostaa 14-17 yliopiston maassa jo aika merkittävältä.

Helsingin Yliopiston sivuilta löytyy uutinen, jossa selviää, että tieteentekijät eivät ole allekirjoittaneet kieltoja vastustavaa adressia, vaan vaatineet keskusteluun ja päätöksentekoon tieteellisyyttä. Itse asiassa uutisessa selkeästi todetaan, että tutkijat eivät ota kantaa puolesta tai vastaan:

"Päätöksenteon on perustuttava tutkimukseen, toinen adressin alullepanijoista, kasvinjalostustieteen professori Teemu Teeri maataloustieteiden laitokselta painottaa.
- Tarkoitus ei ole ottaa kantaa geenimuuntelun puolesta tai sitä vastaan, vaan korostaa tieteelliseen argumentoinnin merkitystä.
http://www.helsinki.fi/mmtdk/esittely/uutiset/2011/110119_teeri.html"

Jotenkin arvasinkin, että geenimuuntelun puolustajien leirissä korostetaan löyhin perustein näkökannan tieteellisyyttä, sillä aiemmin myös Skepsis oli halunnut korostaa vastustajien epätieteellisyyttä varsin kyseenalaisissa huuhaa-palkintonsa myöntöperusteissa. Skepsis oli kritisoinut yhteiskuntatieteilijöitä siitä, että nämä katsoivat voivansa keskustella geenimuuntelun uhkakuvista. Skepsiskin siis lankesi siihen harhaan, että kyse oli vain terveyskysymyksistä, eikä yhteiskuntatieteilijöillä ollut aihetta pohtia suuryritysten kalliita lisenssejä tai viljelijöiden oikeuksia.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2014/07/geenimuuntelu-skepsis-raha-ja.html

Vaikka tiedeväki vaatii tutkimuksia päätösten pohjaksi, ovat muutkin kuin uusliberalistit ja skeptikot sitä mieltä, että geenimuuntelu tulisi mitä pikimmin sallia.

Osuvasti seuraava löytämäni "Geenimuuntelun puolustuspuhe" on julkaistu blogissa nimeltään "järki".
http://jarkilehti.fi/2013/09/geenimuuntelun-puolustuspuhe/

Heti alussa tehdään selväksi, että nyt on äänessä puhtain tieteellinen asenne:

Jussi Tammisola eroaa useista aiheen asiantuntijoista siinä, että hän sekä kannattaa geenimuuntelua, että pystyy perustelemaan sanomansa tieteellisillä faktoilla.

Suorassa sitaatissa Tammisola puhuukin ihan asiaa:

“Ministeriöissä ja EU:n lainsäädäntöä tehtäessä pitäisi ehdottomasti kuulla oikeita huippuasiantuntijoita, joilla ei ole mitään poliittisia kytköksiä."

“Tehtäisiin säädöksiä sen mukaan, mitkä ovat tuotteen ominaisuudet, eikä sen mukaan millä menetelmillä tuote on kehitetty. Tämä on ollut kaikkien tiedejärjestöjen viesti kohta kolmekymmentä vuotta, kaksikymmentä viisi vuotta kumminkin. Kaikki maailman suuret tiedejärjestöt toistaa tätä!”

Eihän tässä olekaan ongelmaa yhteiskunta-aktivisten kannalta. Menetelmät vain ovat sidoksissa siihen, kuka voi rahastaa viljelijöiden käyttämistä lajikkeista. Suuryritykset eivät varmastikaan hyväksy sitä, että menetelmät ja lajikkeen alkuperä unohdetaan sitten kun se on todettu hyödylliseksi.

Seuraavassa kirjoituksessa GMO-vapaa Suomi kampanjan aktivisti ja solubiologi käyvät keskustelua, mutta asetelma kääntyykin niin päin, että biologi Liisa Kuusipalo vaatii paljon kiihkeämmin geenitekniikan lisätutkimuksia ennen kuin sitä voidaan hyväksyä:
Maailma.net/artikkelit - Ihana kamala geenimuuntelu

"...geenitekniikka on - jopa vallankumouksellisen - uusi ja kokeellinen tekniikka, jonka seurauksista ei ole varmuutta. Siinä rakennetaan viruksen, bakteerin ja kasvin DNA:n yhdistelmä, joka väkivalloin muuttaa kohdesolun toiminnan. Siirretty keinotekoinen geeni sotkee muun perintöaineksen toimintaa. Tämä näkyy siinä, että läheskään kaikki geeninsiirron kohteet eivät ole halutunlaisia", hän sanoo.
"Myöskään vanhaan jalostukseen vertaaminen ei hänestä toimi, sillä se käytti "koko kasvin perintöainesta sellaisena kuin luonto se oli tehnyt". Kuusipalon mielestä GMO:ta ei ole testattu tarpeeksi ja siitä tiedetään liian vähän.

Itsekin haluaisin aidosti uskoa, että geenimuuntelussa on ihmiskunnan tulevaisuus, mutta monien geenimuuntelun äänekkäimpien puolustajien näennäistieteellinen fanatismi tekee asian todella vaikeaksi.

Vapaasana.net tuottaa niin surkuhupaisia kirjoituksia tieteellisyyden nimissä, että minun on aivan pakko siteerata heitä vielä uudestaan:

"Kuuluisa vihreä anti-GM-aktivisti ja ilmastoaktivisti Mark Lynas sanoi löytäneensä tieteen ja pyysi anteeksi GM-vastustustaan, sanoi olleensa "täysin väärässä" ja myönsi vandalisoineensa GMO-koeviljelmiä sekä kirjoittaneensa The Guardianiin, New Statesmaniin ja muihin lehtiin GM-vastaisia artikkeleita lukematta kai yhtäkään tieteellistä artikkelia aiheesta."

En tiedä mitä artikkelin kirjoittaja haluaa osoittaa sillä, että puhuu tieteestä niin kuin se olisi uskonnollinen totuus, johon yhdessä hetkessä havahdutaan: "...sanoi löytäneensä tieteen..." Jos tämä on ironiaa niin erittäin epäonnistunutta, etenkin jos sivúston tarkoitus on esiintyä tieteen bestiksenä.

Lopussa on aivan mahtava "kai" sana, joka kertoo sivuston koko asenteesta tieteellisyyteen. Jää epäselväksi kenen mukaan aktivisti ei ollut kai lukenut yhtäkään tieteellistä artikkelia, ennen kuin äkisti kääntyi tiedeuskoon. Kaiketi aktivistin uskoontuleminen sitten oli sen hänen elämänsä ensimmäisen tieteellisen artikkelin aikaansaannosta, ikään kuin tieteellisen ajattelun perustan voisi omaksua noin vain yhden hengellisen kokemuksen kautta, lukemalla yhden tekstin, jossa kerrotaan siitä, kuinka tiede on tie, totuus ja elämä.

Mistä tahtoisivat keskustella geenimuuntelun kriitikot?

Leo Stranius kirjoittaa otsikolla "Geenimuuntelun hyödyt ja haitat: Mitä pitäisi tehdä"

"Aiemmin ollaan oltu huolissaan geenimuuntelun terveysvaikutuksista ja lajien hallitsemattomista risteytyksistä. Lisääntyvän tutkimustiedon pohjalta tälle huolelle ei ehkä kuitenkaan enää ole kovin vankkoja perusteita.

Keskeiset ongelmat liittyvät erityisesti 1) luonnon monimuotoisuuteen, 2) torjunta-aineiden ja kemikaalien käyttöön, 3) geenimuunneltujen kasvien leviämiseen sekä 4) suuryhtiöiden vallan kasvuun ruuantuotannossa."http://leostranius.fi/2014/02/geenimuuntelun-hyodyt-ja-haitat-mita-pitaisi-tehda/

Asiallinen kirjoitus on kerännyt kolme (3) kommenttia. Leo Stranius kirjoittaa, että "aiemmin on oltu huolissaan...", mutta ainakin Hesarin jutussa pääpainopiste on yhä ruoan turvallisuudessa.

Suuryhtiöiden vallan kasvu kieltämättä kuulostaa salaliittoteorialta, mutta ovatko yritysetiikka ja maanviljelijöiden oikeudet ekohörjöjen mielipiteiden tuotosta? Näistä ongelmista ovat puhuneet aivan muut tahot, kuten yhteiskuntatieteilijät, ihmisoikeusjärjestöt ja oikeusoppineet.

Luonnon monimuotoisuus nousee esiin myös Safkatutka-blogissa, jossa geenimuuntelun ennakoidaan muuttavan ekosysteemiä arvaamattomaan suuntaan:

"Luonnon ekosysteemejä tutkineet ovat jo pitkään ymmärtäneet, että poistamalla eliöitä ekosysteemistä, sen koko toiminta muuttuu. Japanilaiset huomasivat tämän yrittäessään lisätä kalakantojaan metsästämällä valaat pois aluevesiltään. Valas osaa toimia kestävänä osana ekosysteemiään ja osallistuu itse kalakantojen hyvinvoinnin ylläpitoon. Se nousee meren pinnalle tekemään tarpeensa, koska kalojen ravinnoksi tärkeät planktonit alkavat elää sen ulosteissa. Poistamalla valaat ei poistunutkaan vain peto, vaan myös koko ravintoketjun ravinnon takaaja."
http://safkatutka.fi/vieraskirjoitukset/geenimuuntelu/

Nykyajassa on hyvin erikoista se, miten merkittävään asemaankin pääsevät vaikuttajat ovat usein täysin tietämättömiä vastapuolen argumenttien sisällöstä - ehkä he juuri siksi pääsevät nykyään valtaan, että niin lujasti uskovat omien mielipiteidensä oikeutukseen.

Usein vastapuolen edustajien argumentit valikoidaan kaikkein typerimmästä päästä, jolloin ei tarvitse edes kohdata niitä vasta-argumentteja, joilla oikeasti olisi merkitystä. Joka puolella näkee kiihkeitä ryhmittymiä, jotka ylläpitävät näennäistä keskustelua rakentamiensa olkinukkien kanssa.

Todellisten ihmisten sijaan meidän vuorovaikutuksemme perustuu nykyään liian usein siihen, että vahvistamme ennakkoluuloisia mielikuviamme juttelemalla valikoitujen hölmöjen kanssa, jotta voimme itse kuvitella olevamme huomattavan viisaita.

Kommentoin vielä lyhyesti Hesarin kirjoituksen muita pääkohtia.

Helsingin sanomien kirjoituksen tieteellisyydestä ja puuttuvista näkökulmista

Minua ihmetyttää miksi kaikki kuvissa esiin nostetut henkilöt ovat yhdysvaltalaisia - ja he kaikki myös puolustavat geenimuuntelua, vaikka jutussa aluksi luvataan tarjota puolueeton näkökanta aiheeseen.

Tässä ovat seuraavat Hesarin jutussa esitetyt otsikot, eli väitteet:
4. Geenitekniikka lisää myrkkyjen käyttöä maataloudessa.

5. Gm-kasvit leviävät luontoon ja siirtävät muuntogeenejä sukulaislajeihin. 

6. Gm-kasveihin siirretty Bt-toksiini tappaa monarkkiperhosia ja mehiläisiä.

7. Gm-viljely vahvistaa suuryritysten valtaa ja tekee heistä agrojättien torppareita.

Koko kirjoituksessa ei itse asiassa ole lainkaan suoria sitaatteja, joten emme tiedä mitä mahdolliset riippumattomat tutkijat ovat olleet asioista mieltä.  Jutussa ei myöskään millään tavoin huomioida luonnon monimuotoisuuden näkökulmaa. Kirjoituksessa esitetään huoleksi se, että rikkaruohot eivät ehkä katoa lopullisesti

"Aiheellinen pelko on, että glyfosaattia sietäviä lajikkeita viljeltäessä syntyy tuolle myrkylle vastustuskykyisiä rikkaruohoja. Näin käy tavanomaisessakin viljelyssä aina, kun käytetään pitkään samaa torjunta-ainetta."

Huomattavinta tässä ainoassa aiheellisia pelkoja tunnustavassa katkelmassa on sanan RIKKARUOHO yksipuolinen käyttö. Maanviljelyksessä määritellään kaikki paikalliset ei-hyöty-kasvit rikkaruohoiksi. Kun tällainen prosessi pakottaa paikalliset lajit joko sopeutumaan tai kuolemaan, sillä on melko suuri vaikutus lajien keskinäiseen runsauteen ja se kohdistaa todella suuren stressin koko ekosysteemille.

Laajoilla alueilla lajit myös yhdenmukaistuvat, sitä mukaan kun viljelymenetelmät ja myrkkykoktailit yhdenmukaistuvat. Mehiläisille lajirunsauden kapeneminen on suuri uhka, koska ne keräävät eri vuodenaikoina mettä niistä lajeista jotka kulloinkin kukkiva, mutta lajien vähentyessä voi ilmentyä pitkiäkin ajanjaksoja, jolloin mettä on tarjolla hyvin niukalti. Myös sään yllättävät vaikutukset iskevät ankarammin yksipuoliseen lajistoon ja niistä turvautuviin eläimiin.

Geenimuunnellut lajit joko kestävät tiettyjä myrkkyjä tai sitten ne jopa itse vapauttavat myrkkyjä, joilla ne torjuvat hyönteisiä ja rikkaruohoja. Toisin sanoen ihminen luo lajikkeita, jotka kykenevät kemialliseen sodankäyntiin muita lajeja vastaan. Jos tämä ei ole uhkakuva luonnon monimuotoisuudelle niin mikä sitten?

Hyönteisille ei koidu haittaa vain myrkyistä, vaan myös niille elintärkeiden kukkivien kasvien, eli viljelijöiden näkökulmasta "rikkaruohojen" vähenemisestä.

Mikään ihmisten viljelemä pelto ei tietenkään ole alkujaankaan verrattavissa luonnontilaiseen metsään, mutta se on silti monien hyönteisten elinaluetta, eikä myrkytysten aikaansaamaa lajikatoa voi välttämättä rajata tarkasti. Tehomaatalouden ongelmana on laajemminkin niittyjen väheneminen, mutta GMO-viljelyssä uhkakuvat alkuperäiselle luonnolle ovat entistäkin suurempia. Kun kiertoviljelyssä on jätetty osa pellosta kesannolle niityttymään, se on suojellut paikallisia niittykasveja ja tarjonnut mehiläisille työsarkaa.

Mehiläiset eivät ole sopeutuneet siihen, että koko alue on täynnä yhtä kasvia, joka kukkii tiettynä hetkenä ja koko vuoden hunajat pitäisi kerätä yhden viikon aikana. Ne ovat tottuneet työskentelemään koko kevään ja pitkälle kesään keräten mettä lukuisista alueella menestyvistä kasveista, jotka sopivasti kukkivat hieman eri aikoihin, koska ne ovat kehittyneet symbiosissa yhteyttävien hyönteisten kanssa. Mehiläisille elintärkeitä niittyjä ja villejä ojanpenkareita on vaikea ylläpitää terveinä, jos viljelylajike tuottaa itse rikkaruohomyrkkyjö ja hävittää monet alueen luonnonvaraiset kasvit.

Paljon geenimuunteluakin laajempi ongelma on se, että me yleensä määrittelemme "rikkaruohoiksi" juuri sellaiset kasvit, jotka kaikkein parhaiten olisivat sopeutuneet elämään sillä alueella ja jotka taistelustamme huolimatta aina puskevat esiin ja mullasta ja kukoistavat pihoillamme ja puutarhoissa, vaikka niitä ei kukaan sinne istuttaisi. Suomessakin nokkonen ja voikukka tuottavat erittäin runsaan sadon, ja ne jopa kelpaisivat myös ihmisen ruoaksi, mutta kulttuurisista syistä me tahdomme ennemmin hävittää ne myrkyillä kuin pistää poskeemme.