Sankarin vastentahtoisuudesta

Olen pitänyt useamman kuukauden taukoa blogista, kun olen vihdoinkin keskittynyt romaanin kirjoittamiseen, sekä äänittänyt Kevätpörriäiseen perustuvia kuunnelmia: https://soundcloud.com/user-82817550

Romaanityön ohessa olen lukenut tarinankerronnan teoriaa ja perehtynyt etenkin Joseph Campbellin monomyytin (1949) käsitteeseen. Keskityn nyt myytin alkupään osioon, jossa sankari kieltäytyy kutsusta seikkailuun. Tämän vaiheen analysoiminen on aina erityisen paljon kiinnostanut minua, sillä lapsena minua raivostutti, jos päähenkilöt jahkailivat, eikä juoni edennyt. Kuitenkin rakastin tarinoita sitä enemmän, mitä sinnikkäämmin jouduin kannustamaan sankaria liikkeelle kuin itsepäistä muulia.

Juonen matelemiseen ja jahkailuun liittyy myös monia narratiivisia taustasyitä, jotka eivät ole myyttisiä, kuten maailman ja siinä asustavien hahmojen pohjustaminen tai uhkakuvien maalailu, jotka perustelevat ylipäänsä syitä lähteä seikkailuun, jotta hyvyys voittaisi ja tasapaino palautuisi maailmaan. Alun tahmeus luo myös kontrastia; seikkailu tuntuu seikkailulta, kun on ensin jouduttu kyllästymään arjen keskellä. Nuorten seikkailuelokuvat monesti alkavat koulun kammottavuuksien kuvailulla. Päähenkilöä kiusataan koulussa (The Neverending Story) tai opettaja, ilkeä äitipuoli tai jokin muu auktoriteettihahmo esitellään on hirveänä tyrannina, joka motivoi pakenemisen.

Vuoden 1939 The Wizard of Oz alkaa kuuluisasti mustavalkoisena, ja filmi muuttuu värilliseksi vasta, kun Dorothy saapuu Ozin ihmemaailmaan.

Käytännössä kaikissa Hollywoodin kulta- ja hopeakauden saduissa ja fantasiaeepoksissa lähdetään arkitodellisuudesta, mutta sitten "pudotaan kaninkoloon", kuten käy Liisalle ihmemaassa. Tarinan eri versioissa sekä jatko-osissa siirtymä tapahtuu myös nukahtamisen tai peilin lävitse. Päättymättömässä tarinassa (1984) portaalina toimii kirja, Narniassa on vaatekaappi, taulu ja monia muita välineitä, mutta aina lähtökohtana on lukijalle tuttu reaalitodellisuus. Tätä siirtymää Campbell kutsuu "rajan ylittämiseksi" ja tietä matkalle viitoittaa usein airut, joka voi olla esimerkiksi kelloaan tuijottava jänis.

Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että sankari kutsun saatuaan kieltäytyy siitä - tai kynnyksen äärellä hän haluaakin vain palata kotiin. Häntä ei kiinnosta seikkailu.

Campbell kirjoittaa (s.65):

"Ihminen jää ikävystymisen, kovan työn tai "kulttuurin" vangiksi."

Vaikka elämä olikin pelkkää pelkoa, puutetta ja ikävystymistä, näyttäytyy seikkailu silti liian pelottavalta. Päähenkilö ei koe olevansa valmis - tai hän ei ole vielä kärsinyt riittävästi.

"Kutsusta kieltäytymisessä on olennaista se, että asianomainen ei suostu luopumaan siitä, mitä hän pitää omana etunaan. /...hän ajattelee, että hänen olisi turvattava nykyisten ihanteidensa ja etujensa järjestelmä."

Toisin sanoen sankari kieltäytyy kutsusta, koska hän ei halua muutosta. Hän kieltäytyy kutsusta, koska ei ole sankari, vaan tavallinen ihminen - ja tässä kohtaa häneen on tavallisen ihmisen helpompi samaistua. Katsoja näkee sankarissa itsensä, hän tulee tietoiseksi siitä, miten hän itse omassa arjessaan usein kieltäytyy sankaruudesta ja seikkailuista.

Sankaria pidättelevät myös ennakkoluulot ja pelot. Campbell lainaa Tuhannen ja yhden yön satuja:
(s.69):

"Oi isäni, en halua mennä naimisiin, sillä... olen lukenut monta naisten viekkautta ja kavaluutta käsittelevää kirjaa sekä monesti kuullut siitä puhuttavan."

Tarinan alun sankari on lapsi. Hän on kokematon ja arka. Myytin tarkoitus on paitsi näyttää, miten ihminen kehittyy haasteiden kautta, mutta kulttuurievoluutiossa myyttien vetovoimaan vaikuttaa myös niiden samaistuttavuus. Tarinan on oltava helposti lähestyttävä ja koukuttava. Haasteet tuntuvat sitä suuremmilta, jos päähenkilö ei ole valmis edes poikkeamaan omasta kotikylästään.

Bilbo Reppuli ei selvästikään ole aiemmassa elämässään valmistautunut seikkailuihin. Hän ei ole treenannut taistelutaitoja tai tutkinut karttoja. Hän on vain syönyt hyvin ja polttanut piippua. Tietenkään hänen ei olisi syytä riskeerata henkeään... mutta toisaalta kuinka monille tarjotaan sellaista tilaisuutta? Kyllähän sitä ainakin kannattaisi harkita...

Sankarin jahkailu oudolla tavoin sitouttaa kuulijan tai katsojan hänen patistamiseensa. Oli palkinto mitä tahansa, se tuntuu suuremmalta, kun katsoja tuntee taistelleensa tylsien vaiheiden läpi ja sitoutuneensa sen tavoittelemiseen. Salaisuutta tai aarretta vartioivat esteet myös luovat mielikuvan siitä, että lopussa odottaa jotakin ennennäkemätöntä.

"Ja mitä useampaan kosintaan prinsessa vastasi kieltävästi, sitä innokkaammaksi hänen kosijansa kävivät." (Campbell s.71)

Uusien asioiden aloittamiseen liittyvä epäröinti tai tahmeus on tietenkin inhimillisesti hyvin tuttua. Tarinan sankari ei voi olla heti liikkeellä, jos kyse on kehityskertomuksesta, jota monomyytti perustavimmillaan kuvaa. Mutta kun kotikylästä viimein poistutaan, on kaikki mahdollista. Tarinan luonne muuttuu. Maailmaa alkavat ohjailla uudet lait.

Jos sankari itsepäisesti kieltäytyy kutsusta kerta toisensa jälkeen, täytyy jonkin korkeamman voiman puuttua peliin ja pakottaa hänet liikkeelle. Sankaruus on hänen kohtalonsa, eikä tämä välittyisi, jos hän itse yksin vastaisi sekä kyvyistä että motivaatioista.

Monomyytin asemasta Hollywoodissa

Alkujaan kiinnostuin monomyytistä sitä kautta, että tiesin sen olevan Star Wars -elokuvan (1977) teoreettisena lähtökohtana. George Lucas poimi vaikutteita lapsena näkemistään seikkailuelokuvista, mutta yhdisteli niitä melko yksinkertaisen kaavan mukaan. Kaava oli peräisin Campbellin kirjasta The Hero with a Thousand Faces (1949), josta tuli sitäkin kautta yhä kuuluisampi teos. Monomyytti näytti toimivan, joten sitä käytettiin ahkerasti 80-luvulla, etenkin fantasiaelokuvissa.

Willow (1988)

Samankaltainen juonirakenne löytyy muun muassa elokuvista Conan Barbaari (1982) sekä Mad Max 2 (1981), joissa päähenkilöt aluksi osoittavat antisosiaalisen luonteensa, ajattelevat vain itseään (havitellen bensaa tai kultaa), mutta sitten joutuvat kärsimään ja tulevat nöyryytetyksi. Lopulta he ovat valmiita uhraamaan henkensä korkeampien päämäärien vuoksi, minkä jälkeen he saavat takaisin voimansa ja kunniansa.

Monomyyttiä on sovellettu toimintaelokuviin kenties siksi, että on tavoiteltu eeppisyyttä tai haluttu pelata juonessa varman päälle. Ohjaajan henkilökohtaisempi panostus on sitten kohdistunut enemmän stuntteihin, erikoistehosteisiin tai taistelukohtauksiin. Kenties monomyyttiä myös ahkerasti on opetettu amerikkalaisissa elokuvakouluissa, joten moni on poiminut sen sieltä miettimättä asiaa sen enempää?

Mad Max ei etsi autiomaasta ystäviä, vaan bensaa.

Mahdollista kai on sekin, että ainoastaan muutama elokuvantekijä ymmärsi 1970 ja -80-luvuilla soveltaa monomyyttiä, mutta he hyötyivät siitä niin paljon, että menestys oli todennäköisempää ja nämä elokuvat jäivät ihmisten mieliin. Nyt monomyytti sitten näyttää hallitsevan koko aikakautta. Joka tapauksessa jo lyhyen perehtymisen jälkeen vakuutuin siitä, että jotain perää tässä teoriassa taitaa olla.

Willow on Ron Howardin ohjaama, mutta George Lucasin käsikirjoittama. Niinpä on helppo ymmärtää miksi tarina on lähes yhdenmukainen Star Warsin kanssa: alussa päähenkilö (Luke / Willow) asuu tomuplaneetan tuppukylässä, jonka harmonian rikkoo pahojen voimien hyökkäys. Elokuvan alun Luke Skywalkeriin istuu hyvin Campbellin kuvaus: "...jää ikävystymisen, kovan työn tai kulttuurin vangiksi."

Molempien elokuvien sankari kohtaa heti alkuvaikeuksien jälkeen velhon tai jedimestarin, mutta sankari myös epäonnistuu ensimmäisissä haasteissa kokemattomuutensa takia. Siitä huolimatta hän alkaa saada oppia taikuudesta (tai voimasta). Hän kohtaa myös vastentahtoisen lurjuksen (Han Solo / Madmortigan) sekä viettelijättären. Yhdessä he taistelevat ilmiselvää suurta pahuutta vastaan taioin ja miekoin (valomiekoin), matkalla käydään eksoottisissa paikoissa, syntyy romansseja ja seurueeseen liittyy myös koomisia sivuhenkilöitä. Jos Willown ja Star warsin pilkkoo osiin, niissä on lähes samat henkilöt ja lähes samat vaiheet. Ja juonen kaikki elementit on poimittu suoraan monomyytistä.

Monomyyttiin nämä elementit on puolestaan poimittu vanhoista kansantarinoista, aivan kuten J.R.R.Tolkien toimi. George Lucas kaiketi arveli, että mikä on toiminut joskus ennen, toimii ehkä nykyäänkin. Ja niinhän siinä myös kävi. Mutta elementtejä voi käyttää oikein vain, jos ymmärtää syvällisemmin niiden psykologisen ja myyttisen merkityksen. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta useita esseitä, kenties kustakin monomyytin elementistä erikseen, mutta nyt keskityn vain sankarin kieltäytymiseen tarinan alkuvaiheissa.

Jostain syystä sekä vanhoissa myyteissä että Hollywoodin tarinoissa sankari aina epäröi lähteä matkalle tai ei tahdo hyväksyä sitä suurta osaa jota hänelle tarjotaan. Joskus jopa useammat tarinan henkilöt ovat aluksi hyvin vastentahtoisia, kunnes kohtalo tavalla tai toisella pakottaa heidät liikkeelle.

Kieltäytyminen kutsusta

Tähtien sodassa ei ole yhtä selkeää kohtausta, jossa Luke Skywalker kieltäytyisi hänelle tarjotusta tehtävästä, mutta ympäristö jarruttaa häntä tavalla, joka luo saman herkullisen kokemuksen juonen takkuilemisesta. Kun Obi-One Kenobi opastaa Lukea valomiekan käytössä, hän pärjää surkeasti, mutta Obi-One kehoittaa häntä luottamaan vaistoihinsa. Samoin Willow epäonnistuu useita kertoja velhokoulun pääsykokeessa sekä muissa yrityksissään hallita taikuutta.

Alun esteet ovat yhteisöllisiä ja juontuvat pienen kyläyhteisön pienestä maailmasta, joka ei ole valmistanut sankaria suuremman maailman haasteisiin. Taikurihaaveille, kuten myös "jediuskonnolle" naureskellaan. Tähtien sodassa tätä naureskelua esiintyy sekä kapinallisten (Han Solo) että imperiumin joukoissa. Sankarille suositelleen, että hänen kannattaisi ennemmin hoitaa sikoja tai lypsää banthoja. Luken kasvatti-isä ei halua päästää häntä lentäjäkouluun, koska maatilalla täytyy tehdä viljelytöitä. Vihjataan myös todelliseen syyhyn, joka on se, että he pelkäävät hänessä piilevän voimia, kuten jedi-isässään. Kasvattivanhemmat yrittävät myös suojella Lukea sotaisalta kohtalolta tai vallattomalta luonteeltaan. Ja kuitenkin kohtalo puuttuu peliin, kuten sanotaan.

He ostavat uuden droidin R2-D2:n, joka on myös uppiniskainen, eikä suostu aina tekemään sitä mitä pyydetään. Toista droidia 3-CPO:ta pidättelee hänen pelkuruutensa. Näyttää siltä, ettei Luke Skywalker ole menossa mihinkään, häntä pidättelevät elementit monelta suunnalta. Maailma tuntuu pieneltä, koska siihen on nopeasti määritelty ilmiselviä rajoja: puutetta, kieltoja, arkuutta. Ja samaan aikaan fantasia antaa odottaa jotakin suurta. Syntyy kontrasteja, aivan kuten musiikissa.

R2-D2 karkaa, mikä käynnistää seikkaulun ensimmäisen vaiheen. Robottia etsiessään Luke tapaa vanhan jedimestarin Obi-One Kenobin, joka vaikuttaa myös melko vastahankaiselta uusien seikkailujen suhteen. Kun Luken adoptioperhe tapetaan, on heidän pakko vaihtaa maisemaa. Tällä tavoin kohtalo julmasti poistaa esteet seikkailun tieltä. Mutta lähdön esteiden olemassaolo on syystä tai toisesta tärkeää myytissä, koska esteet symboloivat raja-aitaa arkisen maailman ja fantasian maailman välillä.

C.S.Lewisin Narnia-kirjoissa siirtymä toden ja fantasian välillä tapahtuu useimmiten heti kirjan alussa, ja lopussa myös palataan kotiin yhtä näyttävästi (tai yhtä mystisesti). Raja on siis selkeä. Lapset esimerkiksi astuvat vaatekaappiin ja kulkevat sen läpi Narniaan. Vastaavia matkanteon välineitä ovat myöhemmin myös taulu, metsä ja uni, mutta merkitys on aina sama. Lähes aina lapsista joku on innokas, kun taas joku toinen varovainen tai pelokas. Tällä tavoin ryhmään syntyy jännitteitä ja lukijan on helppo tunnistaa eroja luonteissa. En ole nyt hetkeen lukenut Narnia-kirjoja, joten en osaa nimetä tilanteita, jossa sankaruudesta kieltäydyttäisiin hyvin yksioikoisesti. Silti monikin teko yleensä edellyttää suostuttelua. Monomyytin muita elementtejä Narnia-kirjoissa (1950-1956) löytyisi yllin kyllin, kuten Aslan-leijonan kuolema ja jälleensyntymä.

Joseph Campbell ja C.S.Lewis olivat kirjallisuuden ja myyttien tutkijoita, kuten myös J.R.R.Tolkien, jonka teoksista löytää vaivatta kaikki monomyytin elementit. He kaikki varmastikin seurasivat ahkerasti aikansa antropologian uutisia ja perehtyivät vertailevan uskontieteen löydöksiin. 1950-luku oli humanismin kulta-aikaa myös siksi, että lähimuistissa oli historian kauhistuttavin sota. Historiasta haluttiin siis ottaa oppia, jotta samoilta virheiltä voitaisiin välttyä. Kielessä, politiikassa ja taiteissa nähtiin kehityskulkua, mutta myös syklisiä, toistuvia kaavoja. Vuosisadan alun humanismia leimasi strukturalismi, eli universaalien ja toistuvien kulttuuristen rakenteiden tunnustaminen sekä yksinkertaisten, mutta toimivien kaavojen etsiminen. Tätä strukturalismin ja humanismin aatetta monomyytti edustaa tyypillisimmillään. Taru Sormusten Herrasta -trilogian (1954-55) ilmestyminen osui ajellisesti päällekkäin Narnia-sarjan kanssa, vaikka Tolkien oli kehitellyt mytologiaansa jo vuosikymmenten ajan. Ajan suuret luomukset olivat strukturalistisia synteesejä koko ihmiskunnan tarjolla olevista mytologioista.

Strukturalistien pohjatyöhön perustuvat juonirakenteet olivat yksinkertaisia, tarkoituksellisen pelkistettyjä, mutta tehokkaita. Kenties strukturalistit oikeasti onnistuivat työssään paljon paremmin kuin nykyään ajatellaan. On perusteltua sanoa, että hyvän ja pahan välinen taistelu on maailmankuvana lapsellinen, mutta monomyytissä tätä mustan ja valkoisen, tai yön ja päivän välistä taistelua ei varsinaisesti edes mainita. Se on Hollywoodin lisäystä, ja monomyytti näkyy Star Wars -saagassa paljon paremmin siinä, miten trilogian viimeisessa osassa Luke kohtaa isänsä ja kieltäytyy taistelemasta tätä vastaan, käännyttäen hänet pois pimeydestä (atonement with the father). Myös termi "balance to the force" on suoraan monomyytistä, sillä henkisen kehityksen päämääränä on olla kahden maailman mestari ja tuoda tasapaino maailmaan. Tämä on hyvin taolaista, mutta myös kristillistä sitä kautta, että Campbell tulkitsee kristillisyyttä mystiikan kautta. Enkelit ja paholaiset ovat paitsi fantastisia tarinaelementtejä, myös ihmisen sisäisen kamppailun ilmentäjiä, aivan kuten Aku Ankan olkapäillä kiistelevä pieni enkeli ja pieni piru ilmentävät.

Nyt olen kuitenkin eksymässä aiheesta, joka on sankarin epäröinti ja vastentahtoisuus. Siirrytään siksi Tolkienin Hobittiin, jossa "kieltäytyminen kutsusta" on päivänselvää. Bilbo Reppuli ei aluksi suostu Gandalfin ja kääpiöiden pyyntöön lähteä vaaralliselle matkalle. Vasta seuraavana päivänä hän tuntee kutsun seikkailuun. Frodo on yhtä lailla vastahankainen, kun sormus luovutetaan hänelle. Hän ei tahdo sellaista vastuuta, mutta suostuu, kun kukaan muu ei siihen kykene. Hän nöyrtyy sankaruuden edessä, vaikka ei pidä itseään sankaruuden arvoisena. Ja juuri tämä vaatimattomuus on oleellista todellisen sankarin tunnistamiseksi. Onhan kuningas Arthur vain ritarin aseenkantaja, kun hän kaikkien yllätykseksi vetää miekan kivestä. Tällä tavalla fantasia kautta aikojen tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuden haaveilla hänessä itsessään piilevästä suuruudesta.

Joskus kieltäytyminen merkitsee nöyryyttä, mutta joskus taas pelkuruutta, joka kääntyy rohkeudeksi. On tärkeää rakentaa kuva sankarista, joka ei ole ahne ja vallanhimoinen. Hän on kuin kuka tahansa meistä, arka ja samaistuttava. Sankaruus löytyy hänestä vasta tosipaikan tullen. Jalo ihminen ei tahdo itselleen sellaista kunniaa, jota ei ole ensin ilmiselvästi ansainnut. Rehvastelijat ovat tarinassa läsnä vain luodakseen konrastia päähenkilöön. (Tosielämässä rehvastelijat hyvinkin usein päätyvät pääministeriksi tai muuhun korkeaan virkaan, koska vaatimattomat ihmiset eivät tee itsestään numeroa. Mutta nyt me siis puhumme fantasiasta, joka on määritelmällisesti todellisuudelle vastakkaista.)

Tähtien sota jatkaa sankarin kieltäytymisen teemaa myös Han Solon kautta. Aluksi hän ei suostu ollenkaan tarjoamaan kyytiä, mutta puheet rahasta ja prinsessoista kääntävät hänen päänsä. Lopussa hän ottaa rahat ja juoksee, mutta kuitenkin palaa taas viime hetkellä sankarin rooliin. Luke on innokas ja kokematon, mutta heistä kahdesta on Han Solo selkeämmin se hahmo, joka ilmentää kieltäytymistä sankaruuden kutsusta. Kummassakin tapahtuu kehitystä, mikä tietenkin on tärkeintä missä tahansa ihmisten sydämiin vetoavassa tarinassa.

Epäröivä sankari saa lukijan tai katsojan heittäytymään

Kun muistelen omia lapsuuden kokemuksiani eeppisten tarinoiden äärellä, muistan tuskastelleeni sitä, kuinka kirjojen tai elokuvien päähenkilöt eivät heti syöksy seikkailuun. He ovat arkoja tai välinpitämättömiä. Jostain syystä heitä eivät saa liikkeelle lupaukset rikkauksista tai kuuluisuudesta. He hievahtavat vasta, kun heidän kylänsä poltetaan, kuten niin monessa lännenelokuvassa on tapana - tai jos heidän autonsa varastetaan tai hajotetaan, mikä on aina Mad Max -elokuvien sankarin kohtalona.

Kun lapsena katsoin sankarin jahkailua, en ollut pysyä nahoissani. Minun teki mieli huutaa: "No, mitä siinä seisoskelet! Tee jotakin! Sano kyllä!"

Mutta monomyytti sanoo, että juuri näin tarinaa tulee kertoa. Sankarin kuuluu aluksi olla kuin tikku paskassa. Sillä tavalla yleisö alkaa kannustaa häntä liikkeelle. Jos mietit asiaa, niin löydät tämän saman niksin melkein jokaisesta Hollywood-elokuvasta, melkein tyylilajista riippumatta. Vastentahtoista sankaria sovelsi myös Alfred Hitchcock monissa suosituimmissa elokuvissaa, kun Vaarallinen romanssi (1959), jossa tavallinen henkilö tulee sekoitetuksi agenttiin ja joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Vertigossa (1958) sankaria pidättelee hänen korkeanpaikan kammonsa ja Takaikkunassa (1954) taas se, että hän on loukannut jalkansa. Sankarilla täytyy olla jokin sisäinen tai ulkoinen pidäke, joka inhimillistää hänet. Liian aktiivinen ja liian täydellinen sankari ei ole samaistuttava, eivätkä haasteet tunnu niin ylitsepääsemättömiltä.

Esimerkkejä voisi luetella loputtomasti, mutta tiivistän sankarin kieltäytymisen syyt muutamiin pääkohtiin. Näitä psykologisia syitä ei esitellä Campbellin kirjassa, jossa vain kerrotaan tapauksia historiallisesta mytologiasta, mutta ei mainita läheskään kaikkia tarinankerronnan motiiveja, jotka tekevät kieltäytyvästä sankarista niin tehokkaan.

Epäröinti seikkailun alussa juontuu siitä, että... tai saa aikaan sen, että:

1. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Lähdön ponnisteluista syntyy ensimmäinen raja-aita arkisen maailman ja mytologisen maailman välille. Kieltäytyminen ja sankaria paikoillaan pitävät esteet kuvastavat sitä, miten vaikea on siirtyä yhtäkään askelta, ikään kuin sankari olisi jumissa mudassa, josta ei pääse irti. Hän on omien rutiiniensa ja ennakkokäsitystensä vanki. Ja koska hän on vanki, ei hän voi liikkua lainkaan. Hän on kenties vain kuvitellut muurit ympärillään, mutta pelko estää häntä.

2. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Sankarin oman vastustelun kautta syntyy vaikutelma sankarin pyyteettömyydestä ja hyvästä sydämestä. Kun sankari ei janoa kunniaa, tai kuninkuutta, on hänessä potentiaali suuruuteen, joka kumpuaa vaatimattomuudesta.

3. (Campbellin vihjaama motiivi, liiankin ilmiselvä) Henkilössä on kehityspotentiaalia, koska hän on alussa niin arka ja kypsymätön. Hän ei ole valmis edes astumaan oman kotikylänsä rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi Sam on tällainen hahmo sormusten herrassa. Hän on alussa vain puutarhuri, mutta hän vastustaa monia vaaroja ja lopussa Sam jo pelastaa ystävänsä jättiläishämäkäkin kynsistä. Kehitystarina on sitä suurempi, mitä vähäisempi sankari on alkutilanteessa.

4. (syy, jota Campbel ei painota, triviaali myöskin) Tavallisuus on samaistuttavaa, valmis sankaruus ei niinkään. Kun sankari esitellään vaatimattomissa lähtökohdissa ja vähäisin taidoin (kuten Harry Potter) ei kenelläkään ole syytä reagoida häneen ainakaan siten, että hän olisi syntynyt hopealusikka suussa ja saanut kaiken ilmaiseksi. Me saamme seurata sitä tarinaa, jossa hän on ensin pelokas ja kompuroi, mutta sitten voittaa olosuhteensa ja kehittyy ihmisenä.

Uusia Star Wars -elokuvia on paljon syytetty siitä, että Rey kehittyy liian nopeasti, eikä saa opetusta valomiekan käsittelyssä. Hän oppii liian nopeasti ollakseen samaistuttava. Hän ei myöskään koskaan kieltäydy sankaruudesta, kun sitä hänelle tarjotaan. Vastapuolen Kylo Ren on paljon paremmin kirjoitettu hahmo, koska hänessä on heikkouksia ja ristiriitoja - kenties liiankin paljon.

5. (syy, jota Campbell tuskin mainitsee) Epäröinti saa katsojan/lukijan kannustamaan, mikä luo tunteen siitä, että hänen oma halunsa on jotenkin sysännyt sankarin liikkeelle ja hän osallistuu tarinan luomiseen. Tällä tavoin ainakin itse lapsena reagoin loputtomiin sankareiden jahkailuihin. Olin kärsimätön ja se raivostutti aivan loputtomasti, kun tarina ei edennyt. Mutta sitten se tuntui vain sitä paremmalta, kun jotakin vihdoin alkoi tapahtua. Ja se tuntui saavutukselta, josta itsekin sai olla ylpeä - että oli jaksanut olla luuserisankarin tukena siihen asti, että hän lopulta sai aikaiseksi jotakin.

6. (syy, joka on ilmeisen mytologinen) Kun sankari ei halua olla sankari, mutta hänet pakotetaan siihen, syntyy tunne kohtalon vaikutuksesta. Juuri kohtalon voimien läsnäolo tekee tarinasta mytologisen ja eeppisen. Tahtien sodassa on ilmeistä, miten voima pakottaa ihmiset yhteen ja asiat liikkeelle. Harry Potterissa on useita ennustuksia, jotka käyvät toteen. Kohtalon läsnäolo viestii, että sankari on korkeampien voimien suojeluksessa. Se mahdollistaa hyvinkin epätodennäköiset sattumat ja läheltä piti tilanteet. Kohtalon läsnäolo mahdollistaa sellaisen toiminnan, joka on epärealistista tilastojen valossa, mutta mahdollista fantasiassa. Ja tämä on juuri se maailma, johon rajan yli siirrytään, kun lapset astuvat vaatekaappiin tai kun Harry Potter nousee Tylypahkan junaan King's Crossin asemalla, laiturilla 9 ja puoli. Tarvitaan arkinen, mutta haastava alku, jotta motivoitaisiin mielikuvituksen käyttö välineenä paremman maailman synnyttämiseksi.

Kun luin Campbellin kirjaa, kävi mielessäni muitakin perusteita, mutta en kirjoittanut niitä ylös. Täytyisi lukea uudelleen joitakin kirjasarjoja, niin löytäisin varmasti lisää esimerkkejä.

Sankarin kieltäytyminen vain yksi seitsemästätoista monomyytin vaiheesta, mutta se toi erityisen vahvasti mieleeni lapsuuden. Muistan kuinka Mel Gibson kaikissa rooleissaan jaksaa aina olla niin kärttyisä ja haluton tarttumaan tarjottuun sankaruuteen. Kun seikkailu koputtaa ovelle niin Hollywood-sankari aina kietäytyy avaamasta tai paiskaa oven vasten kasvoja. Se oli niin raivostuttavaa, kun aina ne päähenkilöt marisivat ja keksivät selityksiä.

Mutta ehkä se on realismia, että monikin seikkailu on jäänyt kokematta, kun ei ole huomannut tilaisuutta tai viitsinyt nousta sohvalta. Muistan senkin, kuinka lapsena täytyi joitakin kavereita aina ylipuhua, ennen kuin he jaksoivat tehdä yhtään mitään. Dialogi oli kutakuinkin tällainen:

- Hei, käytäskö uimassa?
- Hjääh, vesi on kylmää.
- Entä pelattaisiinko sulkkista?
- Äh.
- Entä pelattaisiinko lautapelejä?
- Just joo.
- Entä jos mennään vaan pyöräilemään.
- En tiijä.
- No pelattaisko Nintendoa?
- Ei oo pelejä.
- No entä Segaa?
- (huokaus) Ohjain rikki.
- No mitä me nyt sitten tehdään?
- Katotaan vaikka Conan Barbaari.
- Me ollaan katottu se jo 7 kertaa tänä kesänä.
- No ei sit.
- No katotaan vaan se Conan Barbaari.

En saanut elämälleni mitenkään helppoa aloitusta, mutta sitten ehkä juuri sen takia siitä tuli niin mielikuvitusrikasta. Kun todellisuudessa tapahtui niin vähän, ja kaikki yritykset tuntuivat olevan rämpimistä mudassa, täytyi lukea kirjoja ja laittaa asiat liikkeelle fantasian maailmassa.

Luukku 24: Lauantai Muumilaaksossa

Muumimamma kantaa keittiöstä suuren höyryävän kulhon. Perhe siirtää kynttilöitä ja tekee pöydälle tilaa.
      Niiskuneiti hymyilee arvoituksellisesti. Muumipeikko ei voi olla huomaamatta, että tänään neiti näyttää erityisen hermostuneelta.

Pappa nostaa kattilan kannen ja kysyy epäluuloisena:
  - Mitä tämä on? Eikö tänään ole lauantai? Miksi meillä ei ole silakkalaatikkoa niin kuin aina lauantaisin?
    Mamma valikoi parhaat palat ja kauhoo ne papan lautaselle.
  - No, kuten varmaan muistat, niin Niiskuneiti täyttää ensi viikolla kuusitoista vuotta. Ajattelin kerrankin antaa hänen päättää mitä syödään, ja hän sai myös osallistua ruoanlaittoon.
  - Onko tässä edes lihaa? Tämä on vain tällaista pelkkää.
  - Siinä on soijapapuja ja linssejä, selittää Niiskuneiti. Hän yrittää kuulostaa innokkaalta, mutta ei osaa peittää pettymystään.
  - Ei tässä ole muuta kuin täytteitä, Pappa valittaa. - Puuttuu itse ruoka. Pappa nostaa haarukalla palasen okraa ja katsoo sitä pitkään. - Tässä on vain jotain keltaista.
    Pikku Myy hyppää pöydälle ja huutaa:
  - Hienoa! Ties minkä taudin me voimme siitä saada!
    Pappa pyörittelee haarukkaa ja nuuhkii ilmaa kriittisesti:
  - En minä tällaista...
    Silloin Muumipeikko suuttuu:
  - Aina sinä pappa puhut seikkailuistasi, mutta sitten et kestä mitään yllätyksiä. Tässä on sinulle nyt seikkailu! Muumipeikko irvistää perään harvalla hammasrivillään. Puolet hänen hampaistaan ovat tippuneet ylenmääräisestä hillon syömisestä.
    Muumipappa nousee seisomaan:
  - Jumalauta. Minä en pistä suuhuni mitään rehuja. Lähden Piisamirotan luokse juomaan viskiä. Löysimme eilen rannalta kokonaisen tynnyrin.
    Muumimamma korjaa itselleen papan annoksen. Hän ei ole vielä tarjoillut itselleen mitään, vaikka olisi hyvin ehtinyt.
  - Kultaseni. Ethän saa olla nälissäsi. Jääkaapissa on nakkipaketti. Äläkä sitten juo kaikkea viskiä. Jos Poliisihemuli kuulee, niin hän tahtoo siitä itselleen ainakin yhden pullollisen.
    Pappa painaa hatun tiukemmin päähänsä ja poistuu. Niiskuneiti alkaa nyyhkyttää. Kaikki ruokailevan hiljaisuudessa.
    Syötyään kehuu Nuuskamuikkunen ruokaa ja sanoo, ettei sadan peninkulman säteeltä löydy yhtä makeita porkkanoita. Pikku Myy leikkii saaneensa kuolettavan taudin ja lysähtää tyhjään soppakulhoon.

Keittiössä Muumipeikko auttaa tiskaamaan lautasia. Hän kysyy äidiltään:
  - Miksi isä on tuollainen? Eikö hän enää tahdo oppia mitään uutta. Hän on niin jämähtänyt.
    Mamma kaivaa salaisesta piilosta (jonka kaikki tietävät) suklaaleivoksia ja asettelee ne
tarjoiluvadille. Hän täyttää teepannun vihreällä jasmiinilla (se on Niiskuneidin suosikki) ja
kaataa päälle kuumaa vettä.
  - Mutta kultaseni, Muumimamma vastaa lempeästi. - Kyllä isäsi kumminkin tahtoo perheen parasta.
Jos kasvaisimme, saattaisimme kasvaa toisistamme erilleen.

Kolme apinaa - paluu viisauden lähteelle

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja symbolisten kompostien tonkimista kulttuurimme takapihalla.

Blogini alkuvaiheissa julkaisin tarinan Kolmesta viisaasta apinasta. Kukaan ei ole kommentoinut kirjoitusta, mutta sillä on tähän mennessä eniten lukijoita koko Pikkujättiläisen historiassa. Lukijoita kertyy tasaiseen tahtiin, joten olen päätellyt suosion perustuvan pelkästään siihen, että sanaparia googletetaan ahkerasti. "kolme apinaa, kolme apinaa..."

Todennäköisesti useimmat lukijat etsivät vain kuvaa kolmesta apinasta, jonka voisivat liittää johonkin keskusteluketjuun ilmentämään jonkin henkilön tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Omassa periamerikkalaisessa kulttuuripiirissämme kolmen apinan meemissä näyttäisi olevan kyse esimerkiksi siitä, että muiden kohdatessa ongelmia käännetään vain päätä toiseen suuntaan:

"In the Western world both the proverb and the image are often used to refer to a lack of moral responsibility.." https://en.wikipedia.org/wiki/Three_wise_monkeys

Alkuperäisessä postauksestani löytyvän tarinan kolmesta apinasta olin kehitellyt omasta päästäni, mutta se perustui kuitenkin mielikuviin, joita olin rekonstruoinut zenbuddhalaisesta kirjallisuudesta. Japanissa viisaus "see no evil" tai ainakin jokin sen variaatiot saattavat esiintyä ilman mitään hassuja apinoita. Usein näissä opetuksissa ajatus liitetään karman käsitteeseen, mitä tulen käsittelemään myöhemmin.

Oma viittaukseni Laotseen ja Kungfutseen olivat vain osa suurta vitsiä, jota ilmeisesti kovin moni ei tajunnut. Syytän siitä vain itseäni, sillä muinainen kirjoitukseni ei klikkauksistaan huolimatta ole kovin hääppöinen. Siinä on aivan liikaa turhaa löpinää ennen kuin päästään itse asiaan - ja kenties syyllistyn siihen nytkin.

Oheisista kuvista voi havaita, että kolmea apinaa käytetään lännessä lähinnä pilkkaamisen apuvälineenä. Apinat ymmärretään tyhmiksi tai hassunkurisiksi. Ne eivät tahdo tiedostaa ongelmiaan tai kuulla itsestään mitään negatiivista.

Hikipedia esimerkiksi toteaa, että:

"Mizaru on apina, joka peittää silmänsä. Hän kuvaa facepalmin hyvettä."

Ajatukset "pahuudesta" legitimoivat pahuutta

Itämaisessa henkisessä traditiossa pahuuden tunnustamisesta kieltäytymisellä on kuitenkin paljon syvällisempiä merkityksiä, joita myös yritin tavoittaa sekavassa tarinassani.

Ensinnäkin ihmisten tai ilmiöiden tulkitseminen pahoiksi herättää meissä pelkoa ja pelko herättää vihaa.

Kenties onnistuneimman länsimaisen tulkinnan kolmen apinan opetuksesta muotoilee Star Warsin jedimestari Yoda:

"Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Luke kieltäytyy näkemästä omassa isässään pahaa, ja lopulta sinnikkään sydämeen vetoamisen kautta hän onnistuu pelastamaan hänet voiman pimeästä puolelta. Yhtä hyvin Luke olisi voinut hokea itselleen: "See no evil, see no evil..."

Kun määrittelemme ihmisten toimet pahoiksi, meissä myös herkästi herää halu korjata vääryyksiä oman käden oikeudella ja toisilla vääryyksillä. Pahuuden näkeminen voi siis hyvinkin suoraviivaisesti johtaa konfliktien kärjistymiseen, leirien pystyttämiseen ja avoimeen väkivaltaan.

Vaikka selityksessä nyt uhkaavat mennä puurot sekaisin, voidaan kehoitus See no evil tulkita myös useiden Jeesuksen oppien mukaiseksi:

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi." 

"Älä tuomitse muita, ettei sinua tuomittaisi." 

"Älä vastusta pahaa pahalla." jne.

Elämänviisaudet ovat usein ajattomia, eivätkä niitä sido valtiolliset rajat. Kun emme näe pahaa, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että me emme suostu tekemään nopeita johtopäätöksiä jonkun syyllisyydestä pelkkien kevyiden todisteiden valossa, emme salli itsemme vaipua pyhän raivon valtaan ja pahenna asiaa puhumalla kaikille siitä, miten pahoja joku on meille tehnyt.

Kolme apinaa ja karma

Karmaa olen viime aikoina käsitellyt valitettavan vähän, sillä siihen liittyy niin paljon psykologista viisautta, joka vasta viime aikoina on noussut keskustelun aiheeksi lännessä. Karman laista vapautuminen voidaan ensinnäkin ymmärtää juuri pyrkimykseksi irtautua pitkään jatkuneesta paskarallista, jossa ongelmia vain sysätään itse heikommille. Me vapaudumme kärsimyksen ketjusta, kun kieltäydymme osallistumasta toimintaan, joka tuottaa kärsimystä.

Kolmen apinan tapauksessa karman käsite kuitenkin tavoittaa aivan toisen ilmikentän, joka on aivan yhtä vähän yliluonnollista alkuperää kuin mitä kuvailin edellä. See no evil ei tarkoita suinkaan sitä, että peittäisimme silmämme, kuten kuvien apinat tekevät, vaan että emme kuvittelisi asioiden johtavan huonoon lopputulokseen ennen kuin olemme yrittäneetkään.

Karmaan liittyy mystiikalla hämärretty, mutta varsin realistinen ajatus siitä, että ajatuksemme ja sanamme tuottavat asiat todeksi. Kun me kadotamme luottamuksemme muiden ihmisten hyvyyteen ja arastelemmme yhteistyötä, me tulemme tuottaneeksi itsellemme ja muille paljon enemmän pahaa kuin jos luottaisimme asioiden järjestymiseen.

Yhteistoiminta edellyttää kompromisseja ja anteeksiantoa. Jos sitkeästi takerrumme mielikuvaamme pahuudesta, ei sovitteluun koskaan päästä.

Apinoihin liittyvästä mielikuvasta on vaikea irtautua, sillä meemien elämää ei oikein kyetä kontrolloimaan suunnitellusti.

Ehkä apinat voitaisiin kokonaan unohtaa ja muotoilla ajatus uudelleen jotenkin tähän tyyliin:

Älä muistele kohtaamiasi vääryyksiä, 

älä keskitä ajatuksiasi vain ongelmiin, 

älä kuvittele että epäonnistut kaikessa 

tai odota muilta pelkkää petollisuutta

Me vapautamme itsemme syyn ja seurauksen ketjusta, kun tunnistamme itsessämme ne psykologiset laukaisijat, joiden kautta heräävät alkukantaiset pelot, kunnes lopulta kadotamme kontrollin.

Meidänkin ajassamme jatkuvat negatiiviset uutiset ja juorut vastapuolen tyhmyydestä ja pahuudesta - mikä hyvänsä koettu vastapuolemme sitten onkaan - ylläpitävät jatkuvasti kiihtyvää eripuran ja kyräilyn ilmapiiriä, joka siellä täällä purkautuu esiin yksittäisten ryhmien typerehtimisenä.

Parasta kaikille voisi olla se, jos opettelisimme vanhoja sivistyselämän tapoja, ja kieltäytyisimme pystyttämästä olkinukkeja ja mustamaalaamasta ihmisiä, joita hädin tuskin tunnemme.

Älä puhu muiden pahuudesta, jos sinulla ei ole kiistattomia näyttäjö. Älä silloinkaan puhu "pahuudesta", vaan tietämättömyydestä, heikkoudesta, erehdyksistä. Älä leimaa ihmistä pahaksi, jotta hänen pahuudestaan ei tulisi pysyvä tila. Korjaa rauhallisesti väärät käsitykset, ole pitkämielinen - hieno sana, eikö - ja anna anteeksi.

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että voimattomana katselemme sivusta. Emme kauaa katsele pahaa, koska pistämme sille heti stopin.

Radikaali myötätunto

Anteeksianto on tehokkain keino yhteiskunnan parantamiseksi. Tässä kysymyksessä esimerkiksi Jeesus ja Buddha olivat varsin yksimielisiä.

Kristillinen armo on mahdollistanut pitkäjänteisen oikeusjärjestelmän syntymisen. Rikoksesta epäiltyjä ei heti kivitetä, vaan raivo tyynnytetään ja ensin selvitetään faktat. Sitten määrätään rangaistus yleisen lain, ei henkilökohtaisten tunteiden perusteella.

Anteeksianto on merkittävällä tavalla ohjannut oikeuskäytäntöjen kehityskulkua ja eron näkee Lähi-idän valtioiden ja kristillisen Euroopan välillä. Euroopassa ei valtio voi perustella toimintaansa oikeutetulla kostolla - ainakaan se ei voi olla virallinen selitys sen toiminnalle.

Buddhalaisuus on anteeksiannon ja armon sijaan korostanut mielentyyneyttä ja myötätuntoa, mutta lopputulos on samansuuntainen. Maltillisuus mahdollistaa yhteiskunnan, joka ei vähän väliä revi itseään palasiksi ja palaudu alkutilaan.

Suomalaisessa nettikeskustelussa pääsevät nykyään ääneen myös ihmiset, jotka tahtovat edetä primitiivisten reaktioiden, kuten kostonhimon ohjaamina. Samat ihmiset usein vastustavat islamia, mutta ovat huomaamattaan itse eurooppalaisen sivistyksen vihollisia.

Kukkahattutätien ja tiedostajien näkökanta voi kuulostaa pehmeältä, mutta se edustaa länsimaista sivistystä, kristillistä anteeksiantoa sekä oikeus- ja sosiaalitieteitä. Vain yhteiskunnallinen teoria ja rakenteiden kautta selittäminen tarjoaa mahdollisuuden muuttaa asioita, jotka ovat muutettavissa.

Ihmisluonto ei muutu, vaikka teloittaisimme jokaisen rikollisen.

Alkukantainen selitysmalli etsii pahuutta yksilöstä. Se on internetin keskustelupalstoilla hallitseva selitysmalli, joka edustaa kansalaisten lynkkausmielialaa.

Jotkut olisivat islamia vastustaessaan valmiita palauttamaan kivitystuomiot myös Suomen lakiin. Islam kyllä kelpaa rakenteelliseksi selitykseksi, mutta ei oma pillun puute ja loukatusta maskuliinisuudesta kumpuava katkeruus. Rakenteiden kautta selitetään ilmiöitä mieluiten silloin, kun rakenteisiin ei ollenkaan ole perehdytty.

Alkukantaista ajattelutapaa kenties edistää periamerikkalainen elokuvien ja tv-sarjojen narratiivi, jossa rikollinen on aina psykopaatti, ja sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että E.T. palaa kotiin ja tappajahai saadaan tapetuksi.

Yhteiskunnalliset ongelmat eivät muutu vähemmän yhteiskunnallisiksi, vaikka mädät omenat etsitään ja tuhotaan. Amerikassa rakenteita ei tarvitse muuttaa - ne ovat jo täydelliset, koska vallitsee Freedom.

Pohjoismainen selitystapa on luonut pohjoismaisen yhteiskunnan, jolla on yhä vähemmän sananvaltaa tarinankerronnassa. Rakenteemme ovat yhä skandinaavisemmat kuin monissa muissa valtioissa, mutta puhetavat ovat jo raaistuneet.

Poliitikot eivät uskalla puolustaa valistunutta ja radikaalia anteeksiantoa, koska heidät ehti heti uhattaisiin tappaa. Henkilö itse luokitellaan murhaajaksi, jos hän uskaltautuu väittämään, että esimerkiksi Saddam Hussein ei ollut absoluuttista puhuutta huokuva entiteetti, vaan homo sapiens -lajin edustaja, joka kehittyi armottomaksi diktaattoriksi tiettyjen yhteiskunnallisten rakenteiden vallitessa.

Anteeksianto on helpompaa, jos todellisuutta lähestyy rakenteiden, eikä niinkään narratiivien kautta. Narratiivisessa selittämisessä on usein sankareita ja pahiksia. Rakenteellisessa selittämisessä on vain neutraaleja toimijoita, joiden toimintaa rakenteet ohjaavat vähä vähältä tiettyyn suuntaan - niin kuin yksilö saattaa ennemmin kouluttautua, jos opiskelupaikkoja on tarjolla ja lisäksi hän saa rahallista tukea hankkeeseensa.

On helpompaa pidättäytyä tuomitsemasta muita, ja tyynesti miettiä miten tähän on tultu, jos ongelmia ei heti sysää kieroutuneen yksilön harteille ja rakenna mielessään draamaa, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenään maailman herruudesta.

Tiedostaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että tiedostaa tämän: meillä on narkomaaninen houkutus ihastua narratiiveihin. Narratiivit ovat aikamme todellisia narsisteja. Tarinat lumoavat kenet tahansa.

Nyt minua varmaan syytetään narsistiksi, kun sanon tämän, mutta seuraavan kerran kun kuulet tarinoita narsisteista ja psykopaateista, mieti onko kyse aidosta diagnoosista vaiko jonkun kertomasta tarinasta, joka perustuu omiin muistikuviin.

Ei väitä, ettei narsisteja olisi olemassa, mutta heitä tuntuu olevan aika hemmetin paljon, jos jokainen nettiforumilta löytyvät ex-poikaystävän itsediagnoosi on täysin luotettava.

Mihin tahansa tarinaan helposti eksyy myologista aineistoa: enkeleitä ja demoneja. Jotta voisi elää tiedostavan ja anteeksiantavan ihmisen elämää, on oltava tarkka narratiivisesta hygieniastaan. Kaikkea ei tarvitse selittää draaman kautta - kuten ei kaikkea myöskään tarvitse selittää rakenteilla.

Lopuksi rinnastus: diktaattorit ovat kuin satujen lohikäärmeitä. Heidät voi surmata, mutta seuraana iltana lapsi tahtoo taas kuulla saman tarinan. Lohikäärmeen tilelle tulee uusi, ellei kerronnan rakenteita muuteta.

Anteeksianto voi alkaa esimerkiksi siitä, että sama tarina kerrotaan lohikäärmeen näkökulmasta.

PS.
Tähän liittyen Shrek on aika kiva elokuva, koska siinä sekä ruma peikko että lohikäärme paljastuvat mukaviksi tyypeiksi.

Mutta oletko ajatellut, että animaation juoni noudattaa kaikesta huolimatta klassista tarinankerronan kaavaan, joka edellyttää pahiksen olemassolon?

Mitä tapahtuu lopussa? Lohikäärme syö pahan prinssin. Lynkkaus ilman oikeudenkäyntiä on Happy End. Kuolema on yhä käytäntö, jota opetetaan perheen nuorimmille oikeudenmukaisuutena.

Väkivaltainen sadun narratiivi on kulttuuristen piilorakenteiden kautta periytyvää alkukantaisuutta, jonka tiedostaminen ei ole feministien yksinoikeutta.

Tiedostamisessa on neljä vaihetta, jotka monin tavoin koettelevat defenssejämme:

1.) Huomaa, että on tietty toistuva kaava.
Tämä on haastavaa, koska itsensä perehdyttäminen vie ajatukset usein masentaviin asioihin ja oma positiivinen draivi kärsii.

2.) Myönnä, että osallistut jollain tavoin tuon kaavan toistamiseen.
Minäkö? Enhän minä. Menin mukaan lähinnä vitsillä. Täytyyhän sitä nyt ainakin kerran vähän irrotella ja saada kokea ihmisyyttä. Sitä paitsi olen tällä viikolla jo toteuttanut omat velvollisuuteni, ja ansaitsen olla vaivaamatta päätäni ylimääräisellä stressillä.

3.) Muista muistuttaa itseäsi myös seuraavalla kerralla, kun olet edesauttamassa esimerkiksi ekosysteemin tuhoutumista tai kansanmurhaa.
Okei. Voinhan minä luvata muistaa yhtä ja toista, mutta millä tavoin voisin muka valvoa sitä mikä asia pysyy muistissani ja mikä ei - tai milloin joku tieto pomppaa mieleeni!?
- No, ymmärrätkö nyt yhtään paremmin sitä, miksi ihminen ei itse voi päättää siitä, millä tavoin hänen kyvykkyytensä edistää yhteistä hyvää - jos et voi itsekään päättää mihin huomiosi tai motivaatiosi kohdistuu, jos kyse on yksin sinusta, etkä saa muistutusta esimerkiksi sihteeriltä, uutisotsikoilta tai kadunvarsimainoksilta?

4.) Muistuta lähipiirisi ihmisiä eettisestä ristiriidasta, vaikka he sen jälkeen eivät haluaisi leikkiä sinun kanssasi.
- Njoo. Enpä tiedä. Kaikki tietävät, että tiedostajat ovat pelkkiä ilonpilaajia. En minä ole koskaan edes halunnut miksikään tiedostajaksi - sinun ideasi se oli! Minulle sopii ihan hyvin, että en keneltäkään kuule, missä oloissa minun ruokani viljellään, kunhan se on turvallista - tai minkä ikäiset lapset vaatteitani ompelevat, jos hinta on edullinen.
Eivät suuryritykset tuota minulle pahaa oloa. Tiedostajat sen tekevät. Paha olo jäisi turvallisesti toiselle mantereelle piiloon, elleivät tiedostajat tahtoisi rahdata ruoan ja vaatteihin lisäksi kaiken maailman informaatiota ja valistusta.
Itse asiassa minun puolestani yhteiskunta voisi vaikka lukita kaikki tiedostajat jonnekin uudelleenohjelmointileirille. Ilmastonmuutoskin pysähtyisi, jos emme tietäisi siitä mitään. Positiivisilla ajatuksilla on maaginen kyky muuttaa kohtaloa, koska ne lisäävät tuottaa oikeanlaista värähtelyä. Jos kehitysmaissa jollain on asiat huonosti, se johtuu vain siitä, etteivät siellä asuvat ihmiset osaa ajatella positiivisesti.

Neljäs mies

Upanisadien suomennosprojekti jatkuu taka-alalla, ja satupuu kukkii. Tällä kertaa pikkujättiläinen etsii autenttista Intiaa ällistyttävien vertauskuvien avulla... ja tämä tarina on tosi, kuten sanoo Tapio Rautavaara...

Buddhan puheille tuli mies, joka oli silminnähden hermostunut. Mies oli kuunnellut opetuspuheita takarivistä jo viikkojen ajan, ja nyt sisäinen ahdistus oli kasvanut kyllin suureksi, jotta hän uskalsi avata suunsa.

”Kuinka voisin muuttua ihmisenä?” mies kysyi. ”Olen elänyt koko elämäni ilman kunnianhimoa. Minulta puuttuu kaikki määrätietoisuus. Aina vain myötäilen muita, enkä osaa sanoa ei.”

”Miksi haluaisit muuttua?” Buddha sanoi. ”Passiivisuus on lahja. Sinua on siunattu taidolla sulautua massaan ja mennä muiden mukana.”

Mies näytti yllättyneeltä: ”Mutta... mutta minä olen kuunnellut sinua useiden viikkojen ajan, etkä ole koskaan ylistänyt sellaisia ominaisuuksia. En ole kuullut muidenkaan gurujen julistavan, että heikkotahtoisuus olisi hyve.”

Buddha vastasi: ”Ehkä kyse on niin suuresta itsestäänselvyydestä, ettei sitä muista erikseen edes mainita ääneen. Seikkailut, haasteet ja henkiset muutokset ovat niitä onnettomia varten, jotka ovat syystä tai toisesta eksyneet laumasta. Annas kun kerron sinulle pienen tarinan.”

Ja näin opetti Buddha:
Olipa kerran kolme kunnianhimoista miestä, jotka päättivät yhteistuumin kiivetä vuorelle. Heillä kullakin oli omat syynsä. Yksi tahtoi haastaa itsensä. Toinen tahtoi nähdä kauniit maisemat. Kolmas halusi saada hetken etäisyyttä vaimoonsa.

Matkalle lähti myös neljäs mies, mutta hänellä ei ollut mitään erikoisempaa syytä. Kaverit vain sattuivat pyytämään, eikä hän osannut sanoa ei.

Ensin kaikki meni hyvin. Sitten rinne jyrkentyi ja vain se, joka etsi fyysistä haastetta, halusi pitää yllä reippaan vauhdin. Hän oli sotilas ja luonteeltaan urheilullinen, mutta kahdella kaverilla ei ollut mitään kiirettä – työtä ja perhevelvollisuuksia paennut mies suorastaan laahusti, jotta retki kestäisi mahdollisimman kauan.

Kolmikko uhkasi riitautua, kun yksi koko ajan hoputti muita lopettamaan löysäilyn. Kaksi laiskuria pysyivät kuitenkin ruodussa, koska neljäs mies ei valittanut. Jos riuska ryhmänjohtaja käski reipastumaan, hän reipastui. Sen nähdessään muutkin tunsivat hieman häpeää veltosta asenteestaan ja paransivat tahtia.

Lopulta retkikunta saavutti vuoren huipun. Taiteilija, joka oli halunnut nähdä maiseman, alkoi heti tehdä luonnoksia vihkoonsa ja ylisti tilanteen poikkeuksellisuutta. Kaksi muuta miestä eivät olisi kauaa jaksaneet kuunnella hänen hehkutustaan, mutta neljäs mies kuunteli. Niinpä taiteilija jatkoi innokasta vuodatustaan – ja lopulta myös kaksi muuta jääräpäätä malttoivat hetkeksi jättää kiipeilyvarusteidensa säätämisen ja keskittyivät vain katselemaan.

Huippu oli saavutettu ennakoitua nopeammin, joten kolmas mies ehdotti, että he pidentäisivät retkeään: laskeutuisivat toista rinnettä ja kiertäisivät kotiin vaihtoehtoista reittiä. Sillä tavoin he saisivat viettää yhden päivän enemmän erossa tylsästä virasta ja nalkuttavasta puolisosta. (Kolmas mies ei todellisuudessa perustellut ehdotustaan juuri näillä sanoilla.)

Neljäs mies suostui heti. Muutkin kaksi olivat sopuisalla tuulella, joten matka jatkui. Lopulta kaikki neljä miestä kokivat huimia seikkailuja, löysivät merirosvojen aarteen ja oivalsivat elämän tarkoituksen.

”Sen pituinen se”, sanoi Buddha. ”Ymmärrätkö nyt, miksi maailmassa tarvitaan myös ihmisiä, joilla ei ole säkenöivää persoonallisuutta? Muiden myötäily on arvokas lahja.”

Myöhemmin samana iltana Buddha kertoi myös toisen vertauksen:
”Valaistuminen on hieman kuin tenniksen peluuta. Jos on vain kolme tyyppiä, niin ei voi pelata nelinpeliä. Sama ongelma, jos on vain kolme mailaa... tai jos kaikki pallot hukkuvat pöpelikköön.”

Seuraavana päivänä Buddha sanoi:
”Monet hienot oivallukset vain ilmaantuvat jostain, leijuvat hetken ilmassa ja sitten vaipuvat unohduksiin. Osaan lukea ja kirjoittaa, mutta voisiko joku muu toimia kirjurina – minä voin sitten vain keskittyä höpisemään, kuten ennenkin.”

Monta kättä nousi, mutta Buddha valitsi kirjurikseen sen miehen, joka teki aina kaiken mitä pyydettiin, eikä koskaan sanonut ei.

Siitä alkaen myötäilevä mies sai osakseen suurta kunnioitusta - ja kun Buddha kuoli, häneen suhtauduttiin kuin legendaarisen rokkibändin basistiin. Mies kirjoitti elämäkerran ja tienasi mukavasti tarkistaessaan dharman oikeaoppisuutta. Vaimo oli kaunis ja synnytti viisi poikaa. Perheessä vaimo määräsi kaapin paikan.

Einarin avaruusmatka

Tsehovilainen novelli.

Eräänä tiistai-iltana Einari kaapattiin kotoaan ja ammuttiin avaruuteen. Hän oli juuri tullut saunasta ja avannut lonkeron. Silloin se tapahtui. Hän kiersi raketilla koko planeetan ympäri ja palasi joitakin tunteja myöhemmin turvallisesti takaisin maan pinnalle. Koko ajan hän oli tajuissaan ja tiesi, ettei tapahtuma ollut unta.

Unta se ei ollutkaan. Einari kävi avaruusretkellä. Häntä eivät lähettäneet matkalle ufot, eivätkä valtion salaiset tiedemiehet. Kaikki oli muutaman rikkaan keppostelijan tekosia. He olivat valinneet Einarin summittaisesti ja maksoivat omasta pussistaan kymmeniä miljoonia maksaneen reissun.

Koko jutun juju oli siinä, että matkan jälkeen Einari hypnotisoitiin. Jos hän yritti puhua seikkailuistaan, hänen suustaan tuli vain:

"Sputnik, Sputnik, Sputnik - perkele!"

Kaikista muista asioista Einari pystyi puhumaan normaalisti.

Muutamien viikkojen ajan hän yritti ilmaista ihmeelliset kokemuksensa vaimolleen ja lapsilleen, mutta ei siitä mitään tullut. Hypnotisoinnin olivat suorittaneet alan parhaat ammattilaiset.

Lopulta Einari hyväksyi kohtalonsa. Hän oli käynyt avaruudessa, mutta entä sitten?

Hänen elämänsä jatkui aika lailla normaalisti, mutta toisinaan, vaikka juhannuksena tai perhejuhlissa, kun oli joukolla juotu runsaammin, saattoi Einarin kuulla loppuillasta hokevan ihme kiilto silmissään:

"Sputnik, sputnik, sputnik - perkele!"

Kilpikonna ja jänis

ETIIKAN SIVUPOLKUJA 3B: Tasavertaisuuden kritiikki.

Haluan muotoilla aristokraattisen etiikan vielä hieman uudella tavoin:

Usein on parempi olla muiden yläpuolella kuin muita vastaan.

Tasapuolisuuden vaatimus on tietynlainen itsestäänselvyys ja sellaisena vaarallinen. Ensinnäkin tasapuolisuuden harha tarjoaa rikkaille ja vahvoille tekosyyn piittaamattomuuteen. Esimerkiksi Atlantin takana tämä näkyy ehtymättömänä uskona järjestelmän parhauteen. Toistuvasti populistiset republikaanipoliitikot kiistävät kansainvälisiä tutkimustuloksia, jotka sijoittavat USA:n vaikkapa sairaanhoidossa tai koulutuksessa kehitysmaiden tasolle.

Nuo tutkimukset ovat valheellista propagandaa, sillä onhan kyseessä maailman paras valtio. Tällainen itsepetokseen perustuva kansallisylpeys on sammuvan aristokratian yritystä ylläpitää itsetunnon kulisseja - ja valitettavasti harha on myös onnistuttu kauppaamaan monille kansalaisille. Todellinen kansallisylpeys merkitsisi huolta kansakunnan tilasta, eikä röyhkeää itsekehua.


Tasavertaisuuden harhasta todellisen tasavertaisuuden harmeihin

Voittajien on mielekkäämpää selittää itselleen, että heidän voittonsa on saavutettu tasavertaisessa kilpailussa. Silloin heidän saavutuksensa tuntuu merkittävämmältä. Tasapuolisiin olosuhteisiin saadaan yleensä kaksi eri vastausta riippuen siitä, kysytäänkö rikkailta vai köyhiltä. Rikkaat sanovat, että kaikilla oli elämässä samat mahdollisuudet - ja köyhät kokevat, ettei ollut.

Köyhillä on kuitenkin paha taipumus matkia rikkaita teoissa ja mielipiteissä. Monikaan ei halua julkisesti tunnustautua epäonnistujaksi, ja voittajien mielipiteiden matkiminen tuntuu mielekkäältä ehkä myös siksi, että niiden uskotaan olevan taustasyynä heidän menestykseensä. Miljonäärien mielipiteissä täytyy olla miljoonia houkuttelevaa taikaa! Esimerkiksi menestynyt humpuukikirja The Secret perustuu tämäntyyliseen oletukseen.

Tasavertaisuus on vaarallista myös silloin kun se toteutuu liian hyvin. Kaksi tasavahvaa hirveä ovat todennäköisempiä vahingoittamaan toisiaan kuolettavasti, sillä kumpikin uskoo mahdollisuuksiinsa, eikä peräänny.

Lähtökohtaista tasavertaisuutta tavoitteleva ideologia lietsoo julmaa kilpailua. Tasoryhmiä tai muita paremmuuteen perustuvia tasoituksia ei tunnusteta, joten pelatessaan tennistä lapsia vastaan aikuiset eivät pehmennä lyöntejään. Kaikki ovat samalla tasolla ja saavat saman kohtelun.

Tieteellinen ajattelu, taide ja myös eettinen toiminta edellyttävät tiettyä aristokraattista asennetta, sillä niihin sisältyy alttius olla piittaamatta yleisestä mielipiteestä. Galileo ei olisi koskaan saavuttanut mitään - tai myöskään joutunut vaikeuksiin - ellei hän olisi uskaltanut asettaa kokeellista menetelmää ja tiedettä kirkon virallista kannan yläpuolelle, uskoa oman metodinsa ja todistusaineistonsa paremmuuteen.

Usein on tarpeellista asettaa arvoja, henkilöitä tai asioita toisten yläpuolelle. Se vain ei saa perustua essentialismiin, eli uskoon paremmuuden olemuksellisestä pysyvyydestä. Paremmuus on tilannesidonnaista ja muuttuvaa. Tällainen arvorelativismi ei tarkoita että kaikki olisi yhdentekevää - vain, että asioiden historiallinen arvo voidaan arvioida uudelleen. Jopa kauniisti kimaltavan kullan kurssi heilahtelee ylös ja alas kuin minkä tahansa hyödykkeen.

Tasapuolisuuteen tähtääminen kilpailuasetelman luomiseksi johtaa pahimmillaan siihen, että jos kaveri kaatuu niin kukaan ei käänny auttamaan. Kenelläkään ei ole varaa erottautua joukosta. Kuvitellaan päinvastoin, että Ranskan ympäriajossa olisi joku aatelissyntyinen etuoikeutettu, jolle merkitään jo lähdössä pari tuntia tasoitusta. Häntä varmasti vihataan, mutta tällaisella ihmisellä on mahdollisuus kunniansa säilyttämiseksi uhrata aikaansa yhteiseen hyvään. Hänellä on kaksi mahdollisuutta voittaa: joko voittamalla tai uhraamalla voittonsa.

Usein mietin näitä esseitä kirjoittaessani, onko mahdollista ilmaista sama asia kaunokirjallisessa muodossa. Voi olla että silloin viesti välittyisi tehokkaammin. Tällä kertaa tulin tehneeksi molemmat.


Satu jäniksestä ja kilpikonnasta

Jänis oli tunnettu nopeudestaan, eikä pelännyt rehvastella. Se oli monet kerrat puikahtanut kettua tai haukkaa pakoon ja nyt se mahtaili sillä, ettei kukaan päihittäisi sitä juoksukilpailussa.

Metsän eläimet olivat muutamina vuosina yrittäneet järjestää urheilukilpailuja, mutta ongelmana oli yleensä se, ettei keksitty lajeja, joissa osanottajat olisivat tasavertaisia. Kullakin eläimellä oli omat vahvat lajinsa ja otteluista puuttui jännitys.

Toinen ongelma liittyi turvallisuuden takaamiseen. Vahvemmat eläimet helposti pistelivät heikommat poskeensa, jos vain saivat siihen tilaisuuden.

Jänis tahtoi saada mahdollisuuden todistaa itsensä, mutta kukaan ei halunnut asettautua sitä vastaan. Kettu olisi kyllä suostunut, mutta jänis ei hyväksynyt yhteislähtöä samalta viivalta. Aiemmin talvikisoissa kettu oli jo yrittänyt syödä jäniksen, kun he olivat sattumalta saaneet jäähallin katsomosta vierekkäiset istumapaikat.

Kukaan ei halunnut kilpailla, mutta kisat kiinnostivat – ja niinpä kilpikonna suostui ihan vitsin vuoksi osallistumaan. Nähdessään vastustajansa jänistä hävetti. Hän mietti oliko tässä mitään järkeä. Kaikki vain nauraisivat kummallekin.

Kilpailupäivänä jänis tiiraili katsomoon, eikä nähnyt kettua missään. Hän oli aivan varma, että kettu olisi asettunut kytikseen juoksuritin varrelle. Niinpä jänis halunnut pitää mitään kiirettä. Jos kettu oli jossain pusikossa piilossa niin antaisi kilpikonnan mennä edeltä. Ihan loppusuoralla jänis sitten kiitäisi ohitse – stadionilla kun ei ollut mitään erityisiä piilopaikkoja lähellä rataa.

Starttipyssi pamahti ja kilpailijat lähtivät matkaan. Kilpikonna mennä taapersi ja jänis eteni varovaisin loikin – pysähtyen välillä ikään kuin venyttelemään lihaksiaan tai lämmittelemään ristihyppelyllä.

Ensimmäisen kilometrin matkaan kilpikonnalta kului yli tunti. Jänis mietti että olisi pitänyt sittenkin sopia 400 metrin, eikä 5000 metrin matkasta.

Jänis laski, että jos kilpikonna ei kyennyt tuota kovempaan vauhtiin, hänellä olisi hyvinkin useampi tunti kulutettavana. Koska jänis oli sekä metsätieteiden että kasvatustieteiden maisteri, hän voisi yhtä hyvin kuluttaa aikansa johonkin hyödylliseen.

Reitti ohitti vanhan pöllömuorin talon ja jänis tiesi, että pöllömuori oli nykyään puolisokea. Jänis oli aiemminkin käynyt auttamassa vanhaa mummoa lukemalla ääneen tälle saapunutta postia. Niinpä jänis poikkesi kylään.

Pöllömuori oli saanut uuden kännykän, eikä ymmärtänyt käyttöohjeita. Jänis opetti muorille miten tekstiviestit sai luettua ja talletti sukulaisten numerot puhelimen muistiin. Hän myös kytki päälle isommat kirjainfontit ja muut helppokäyttötoiminnot.

Pöllömuori oli kiitollinen avusta ja vaati, että jänis jäisi juomaan teetä. Jänis ei kehdannut kieltäytyä, joten mummon luona vierähti ainakin tunti.

Kun jänis jatkoi matkaa, hän uskalsi jo juosta rivakampaa vauhtia. Hän päätteli, että jos kettu olisi kaiken tämän ajan maannut kytiksellä, hänen jalkansa olisivat niin kankeat makaamisesta, ettei jäniksellä olisi mitään murheita.

Pian jänis saavuttikin jo kilpikonnan, mutta silloin häntä kohtasi yllätys. Kettu oli kääntänyt kilpikonnan selälleen ja kusta lorotti tämän päälle. Sillä tavoin kettu yritti saada kilpikonnan haukkomaan henkeä ja paljastamaan päänsä kovan kuoren sisältä.

Jänis loikki paikalle ontuen toista takajalkaansa ja valitti ”voi voi voi, nyrjäytin nilkkani, ja nyt kilpikonna varmasti on jo maalissa.”

Kettu ei ollut vielä huomannut jäniksen lähestyvän, joten juoni meni täydestä. Kettu siirsi huomionsa hetkeksi jänikseen ja silloin kilpikonnalle tuli mahdollisuus iskeä. Todellakin: se nappasi nokallaan kiinni ketun hännästä ja puri niin kovaa kuin pystyi.

Kettu kiljaisi ja säntäsi juoksuun – mutta kilpikonna ei irrottanut otettaan. Jänis nauroi kippurassa, mutta tajusi sitten minne päin kettu oli matkalla – pomppivan kilpikonnaperävaununsa kanssa – kohti stadionia ja maaliviivaa.

Jänikselle tuli kiire. Hän pinkaisi ketun perään ja pian stadionilla odottavaa yleisöä kohtasi yllätys. Ensimmäisenä portista ilmestyi näkyviin kirkuva kettu ja tämän hännässä laahautui selällään märkä kilpikonna, jonka perään maahan piirtyi hento kusivana. Aivan kannoilla juoksi jänis.

Viimeisellä sadalla metrillä jänis saavutti ketun ja hyppäsi kilpikonnan päälle. Kettu ulvaisi, kun taakka miltei kaksinkertaistui ja sen juoksu pysähtyi kuin seinään. Kilpikonna päästi irti ja kiepsahti jaloilleen. Jänis kieri pölyssä ja ketun häntä näytti kynityltä. Se oli liian tuskissaan edes ajatellakseen ruokaa.

Kilpikonna oli pitkästä aikaa jaloillaan ja hahmotti tilanteen. Se suuntasi kohti maalia. Matkaa oli enintään 20 metriä.

Tällä kertaa jänis oli oikeasti satuttanut jalkansa rytäkässä, eikä halunnut paljastaa sitä ketulle. Se oli kyllin ovela ja seisoi vain paikallaan nauraen. Yleisö yhtyi nauruun.

Kettu oli hengästynyt, likainen ja loukattu. Sillä ei käynyt mielessäkään, että se saisi jänistä kiinni, joten se vain luikahti katsomon alle häpeissään ja juoksi metsään nuolemaan haavojaan. Jänis ei tehnyt muuta kuin katsoi vierestä, ja sillä aikaa kilpikonna ylitti maaliviivan.

Kilpikonna oli voittanut, mutta se ei jäänyt odottamaan kukitusta. Se löyhkäsi virtsalle ja suuntasi kohti jokea. Jos tällä saavutuksella saattaisi joskus ylpeillä niin tänään ei ollut se päivä.

Kolme viisasta apinaa

SATUKERTOMUS.
wikimedia commons: Three Wise Monkeys
Ennen oman ajanlaskumme alkua, jo ennen Rooman imperiumin syntyä, Kiinassa vallitsi korkealle kehittynyt kulttuuri. Zhou-dynastian valtakaudella 700-400 eaa. maa oli jakautunut useisiin virkamiesvaltioihin, joiden yhteiselo oli melko rauhanomaista. Euroopassa rakenneltiin vielä puisia hevosia, ryösteltiin prinsessoja ja harhailtiin merella, kun idässä oli jo kehittynyt yliopistoja, joissa koulutettiin valtion virkamiehiä. Lännessä miestä määrittivät pronssinen keihäs ja kilpi, idässä taito laskea, lukea ja kirjoittaa.
Kungfu-laotse - wikimedia commons

Tuohon aikaan elivät myös Kiinan tunnetuimmat filosofit Kungfutse ja Laotse. Opiskeluvuosinaan, ennen kuin he olivat saavuttaneet kuuluisuutta, miehet itse asiassa asuivat jonkin aikaa kämppiksinä. Seuraava tarina kertoo kieli poskella näiden kaverusten yhteiselosta

Kuvitteellisen TV-sarjan 1. kauden 2. episodi: "Ei hyvä, ei paha"

Laotsen luokse on saapunut kyläilemään hänen vanha lapsuudenystävänsä. Juotuaan muutaman kupillisen riisiviinaa, vieras toteaa:
- Laotse ystäväni, sinulla on aina tapana sanoa, ettei ole mitään hyvää ilman jotain pahaa, eikä mitään pahaa ilman jotain hyvää. Ja kuitenkin tuo kämppiksesi Kungfutse kulkee ympäriinsä ja neuvoo ihmisiä mitä erilaisemmissa asioissa, painottaen aina: "tuo on hyvää, tuo pahaa". Minuakin hän taas neuvoi: "Etelätuuli tietää hyvää, länsituuli tietää pahaa. Vanhempien kunnioittaminen on hyvää, syljeskeleminen pahaa". Siis jos mielestäsi kungfutse on erehtynyt, mikset koskaan keskeytä häntä ja opeta hänelle mitä on Tao?

Laotse vastaa:
- Tuollainen erottelu, jota Kungfutse niin mieluusti harrastaa, ei ole ihmiselle vain hyväksi eikä vain pahaksi. Siitäkin voi seurata jotain hyvää, kuten myös jotain pahaa.

Ystävä ei anna periksi:
- Jos kuitenkin ajattelet, että huonetoverisi on erehtynyt, niin seuraavan kerran kun hän taas alkaa moralisoida meitä tai edes tarjoaa neuvojaan, minä keskeytän hänet ja intän vastaan.
- Jos haluat toimia niin, sanoo Laotse, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Siitä tuskin seuraa mitään, mikä olisi pelkästään hyvää tai pelkästään pahaa.

Pian Kungfutse saapuukin kotiin partionjohtajien kokouksesta. Heti nähdessään tyhjät kaljapullot pöydällä hän toruu kämppistään ja valittaa, että pöydän pintaan jää rumia renkaita. Tuhahdellen Kungfutse kaivaa keittiön lipastosta lasinalusia ja heittää ne pöydälle.
- Käyttäkää näitä, Kungfutse määrää.
Silloin Laotsen ystävä aloittaa:
- Oletko varma, ettei pöytä vain kaunistuisi käytössä. Ja kuluuhan tuollaisten tapojen ylläpitämiseen kohtuuttoman paljon pahvia.

Laotse potkaisee häntä nilkkaan pöydän alla.
- Au! Miksi potkaisit? valittaa ystävä.
- Se, että potkaisin ei ole hyvää eikä pahaa. selittää Laotse. - Mutta pelkään, että nyt Kungfutse varmasti aloittaa väittelyn, joka voi kestää tuntikausia.
- Ehkä en aloitakaan, vastaa Kungfutse. Minun täytyy keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten sen pohtimiseen miten tulevaisuudessa tulen johtamaan tätä valtiota.
- Ehkä valtion johtamisessakin voisi olla apua siitä, että tuntee Taon, ehdottaa Laotsen ystävä. - Tiesitkö sen, ettei maailmassa ole hyvää eikä pahaa? Ne ovat vain sellaisen mielen näkökulmia, joka ei ymmärrä Taon toimintaa ja luonnetta.
- Tuo on varmaan taas jotain Laotsen runollista hölynpölyä, sanoo Kungfutse. - Mutta kansaa johtaessaan maaherran on tärkeää tietää millaiseen hölynpölyyn yksittäiset ihmisen uskovat. Osaisitteko jotenkin tiiviisti selittää mihin tuo filosofia perustuu?

Tarina kolmesta apinasta

Laotse on nyt pakotettu puhumaan. Hän päättää kertoa havainnollistavan tarinan. Naama peruslukemilla Laotse kertoo oppineensa tarinan lapsena Tao-Tao-piirretystä. Panda-äiti esitti sen Tao-Taolle ja hänen orava-ystävilleen eräänä myrskyisenä päivänä, kun satoi ja lapset eivät voineet mennä ulos leikkimään.

- Olipa kerran kolme apinaa, Laotse aloittaa. Yksi apinoista ei nähnyt pahaa, toinen ei kuullut pahaa ja kolmas ei puhunut pahaa. Nämä apinat olivat matkalla vieraan maan läpi, kun he huomasivat, että suuri myrskyrintama lähestyi. Painat pelkäsivät ukkosta suuresti. Yksi apinoista pelkäsi ukkosen jyrähtelyä, toinen apina pelkäsi salamointia ja kolmas apina pelkäsi sadetta ja kastumista.


Apinat näkivät suuren linnan ja päättivät kysyä sieltä suojaa. Linnan edustalla he kuitenkin tapasivat talonpojan, joka varoitti heitä vaarasta. Linnassa kuulemma asui hirmuinen peikko. Kaksi apinoista pelästyivät suuresti talonpojan sanoista, mutta kolmas apina kaivoi juuri sillä hetkellä korviaan, eikä hän ollenkaan kuullut varoitusta. Niinpä hän ennen pitkää suostutteli muut jatkamaan. Rohkeasti apinat astuivat sisään linnan portista.

Linnassa oli hämärää ja sotkuista. Näytti siltä kuin siellä ei olisi käynyt vieraita vuosiin. Samalla salama välähti ja sen valossa apinat näkivät, että valtaistuimella istui ruma ja likainen peikko. Kaksi apinoista kauhistui, mutta yksi apinoista oli juuri sillä hetkellä räpsäyttänyt silmiään. Hän ei nähnyt peikon rumuutta ja niinpä hän lähestyi suurta hahmoa hattu kourassa ja tervehti tätä kohteliaasti.

Peikko oli iloissaan vieraista. Hän kertoi, että oli jo meinannut syödä heidät suihinsa, mutta hänen luonaan kävi niin harvoin näin viisaita ja kohteliaita vieraita. Yleensä vieraat vain karjuivat ja yrittivät tökkiä häntä heinähangoilla ja palavilla soihduilla - mutta nämä apinat tulivatkin kohteliaasti kättelemään.

Peikko kysyi mistä he olivat kuulleet, että hän asui tässä linnassa. Silloin yksi apinoista alkoi kertoa, kuinka talonpoika oli varoittanut heitä hirmuisesta peikosta - toinen yritti samaan aikaan valehdella kuinka kaikki puhuivat peikosta vain hyvää, mutta kolmas ei osannut puhua kenestäkään pahaa: ei peikosta eikä talonpojasta. Hän kertoi kuinka ympärillä asuva väki mitä ilmeisemme eli jonkinlaisessa väärinkäsityksessä, eikä sen vuoksi kukaan uskaltanut koskaan tulla peikon luokse vierailulle.

Peikko oli kiitollinen siitä, että apinat olivat kertoneet hänelle totuuden. Hän päätti heti kutsua luokseen ympäröivien seutujen asukkaat ja osoittaa heille, ettei hänen hirmuisessa maineessaan ollut perää. Kiitokseksi hän tarjosi apinoille yösijan ja altoi heille myös kultaa heidän lähtiessään. Sen jälkeen peikon linna kunnostettiin ja siellä järjestettiin usein juhlia, joihin väkeä saapui läheltä ja kaukaa.

* * *
Kun Laotse on päättänyt kertomuksensa, reagoi Kungfutse tarinaan omalla tulkinnallaan:
- Olipas tyhmä peikko, Kungfutse sanoo. -Hän ei ymmärtänyt mitään yleisistä käyttäytymistavoista. Kukaan olisi tuskin ajatellut hänestä pahaa, jos hän olisi pitänyt huolen linnansa siisteydestä ja omasta ulkonäöstään. Jos on varaa asua linnassa niin kyllä silloin pitäisi myös tajuta joskus pestä naamansa ja palkata hovimestari. Tarinasi osoittaa vain sen, miten tässä maailmassa on aina puutetta hyvistä tavoista. Sujuvan yhteiselämän perusta on se, että kunnoitetaan perinteitä.

Sanottuaan mielipiteensä Kungfutse sulkeutuu omaan huoneeseensa suunnittelemaan vaakunaa tulevalle täydelliselle valtakunnalleen.
Laotsen ystävä sanoo:
- Kungfutse suhtautui tuohon asiaan yllättävän viisaasti.
- Niin, vastaa Laotse. - Se mitä Kungfutse sanoi ei ollut hyvää eikä pahaa.

Hard-Core haltijakummi, osa 2

- No niin, joko olet päättänyt?
- Äh en, tai ehkä... no joo.
- Kakista ulos. Turha nolostella. Noloa se on vain minulle, jos en saa toivettasi toteutettua.
- No siis niinku. Tää nyt ei ole mikään kovin maaginen toive. Tai siis eihän sinulla kai mitään taikavoimia muutenkaan ole... koetin nyt vaan keksiä jotain vaikeaa. Sen takia vain tämä.
- No mikä se on?
- Pystysitkö järkkäämään meitsille niinku lipun tonne linnan tanssiaisiin?
- Totta kai. Mutta mitä sinä sillä teet?
- No höö. Menisin sinne tietty bailaamaan.
- Eihän sinulla ole kunnon pukuakaan tyttö rukka.
- Enkö sitten saa toista toivetta? Eikö niitä toiveita pitäisi saada aina kolme niin kuin saduissa? Tarvitsisin nimittäin myös kärryn ja ajurin.
- Kuule, tehdänkös niin, että unohdotaan se lippu. Sitä et muutenkaan tarvitse.
- Ai miten niin en. Tanssiaiset on se juttu.
- Niin mutta et tarvitse lippua. Ei näteiltä tytöiltä sitä muutenkaan kysellä. Voit vain kävellä sisään ovesta. Jos joku kysyy lippua niin teeskentelet pyörtyväsi. Ja sitten kun sinut kannetaan sisään niin nouset vaan ylös ja alan juhlia. Sillä tavalla minäkin tein, kun olin sinun ikäisesi.
- Ää. Ihan liikaa vaivaa. Ethän sinä tee tässä mitään työtä.

- Kuules nyt hetukka. Jos sinun toiveesi on päästä tanssiaisiin niin minä pidän huolen siitä, että sinä pääset tanssiaisiin. En missäin vaiheessa sanonut, että se tapahtuisi taikasormien heilautuksella tai valkoisten lintujen avustuksella. Sinun on itse tehtävä töitä sen eteen.
- Mitä jos minua ei huvita?
- Siitä sinun ei tarvitse yhtään murehtia. Minä kyllä huolehdin siitä, että sinua huvittaa ja että paiskit töitä tanssiaistesi eteen. Lupasin sinulle tanssiaiset ja tanssiaisiin sinä myös päädyt.
- Ei kuulosta yhtään siltä mistä haaveilin.
- Lakkaa haaveilemasta! Et sinä haaveita kaipaa. Sinä kaipaat suunnitelman. Moni lahjakas ihminen on sortunut haaveiluun. Haaveet ovat myrkkyä. Ihmeet syntyvät suunnitelmien avulla, eivät haaveillen.

- No miten me muka koskaan saadaan juhlapuku, ajuri ja vankkurit. Rakennanko minä ne itse omin käsin? Sekö on se sinun mahtava suunnitelmasi?
- Tiedätkö sen nuoren kuninkaallisen ajurin, joka usein ajaa tästä ohitse?
- Ai sen hiirinaamaisen hyypiön?
- Sen juuri. Olen sattunut huomaamaan, että hän ajaa tästä ohitse liiankin usein. Poika taitaa olla ihastunut sinuun.
- Yäk.
- Kuuntele tarkasti: tahdon, että seuraavan kerran, kun hän ajaa tästä ohitse niin huudat häntä pysähtymään.
- Niin ja mitä sitten?
- Kerrot hänelle, että olet saanut töitä linnan keittiöstä ja tarvitse kuljetuksen juhlapäivänä.
- Mitä jos hän ei usko? Ja ei kai hän minua ilmaiseksi kuskaa?
- Kerrot hänelle, että... no vaikka että sinun täytyy viedä tuo valtava kurpitsa linnan keittiöön ja se on liian painava.
- Ai tuo ruma kurpitsa? Mitä jos hän ei silti suostu?
- Sanot, että viet myös korillisen omenia. Tarvitset apua myös niiden poimimisessa. Niiden on oltava täysin tuoreita, vastapomittuja. Jonkun täytyy pitää tikkaita pystyssä, kun kiipeät puuhun.
- Ja mitä jos hän ei sittenkään suostu.
- Kyllä hän suostuu.

- No entä sitten se puku? Mistä minä saan hienon mekon ja juhlakengät?
- Se ei ole mikään pulma. Minä lainaan sinulle jonkun vanhoista tanssiaispuvuistani. Ehdin korjata sen, jos se ei täysin istu. Mutta olen aika varma että se istuu.

- Mutta entä pöytätavat? Ja entä tanssitaidot? Ja entä kaikki muu hovin etiketti? Miten minä selviän yksin siellä suuressa linnassa, jossa en tunne ketään?
- No eihän sellaisista asioista saduissakaan murehdita. Sinun on nyt paras alkaa haaveilla siitä, että olisit oppinut, hyvätapainen ja osaisit keskustella sivistyneesti. Ja haaveilekin ahkerasti, sillä juhliin on muutama viikko.

Hard-Core Haltijakummi

Elipä kerran tyttö, joka oli kokenut kovia - ja koki niitä edelleenkin, päivittäin, osin omasta toimestaan. Hänen äitinsä oli kuollut traagisesti ja isä ottanut uuden vaimon. Tyttö ei tullut toimeen sisarpuoltensa kanssa. Heidän mielestään hän oli pelottavan outo; hän toi usein leikkiin julmia tarinankäänteitä, jotka uhkasivat terveen mielikuvituksen rajoja: kiduttamista, kostoja, pään irti hakkaamista ja raajojen silpomista. Hän oli esimerkiksi leikellyt toisen sisarpuolensa nukelta varpaat irti - ja toiselta nukelta puolestaan kantapään.

Jos tyttö ei keksinyt rajuja leikkejä, hän hakeutui yksinäisyyteen ja vetäytyi haaveisiinsa, tuijottaen tyhjyyteen joskus minuutteja putkeen. Sisaret oppiavat pian välttelemään häntä ja uskoivat, että hänet oli noidutty. Kerran hän esimerkiksi oli hieronut tuhkaa kasvoihinsa sekä hiuksiinsa - ja kiljunut kuin profeetta kuoleman kidasta, joka heitä kaikkia odotti.

Asiantuntijat arvelivat, että tyttö kärsi jonkinlaisesta post-traumaattisesta stressistä - olihan hänen äitinsä joutunut hänen silmiensä edessä hevosten tallomaksi. Nyt tyttö sitten käsitteli elämän julmuutta hysterian ja torjunnan keinoin: vuoroin rakensi turvakseen monimutkaisia haaveiden linnoja ja vuoroin taas hajotti muiden turvallisuuden illuusioita romahtaen itsetuhoiseen ja täydelliseen itkuraivoon. Tyttö käyttäytyi siis kaikkiaan kovin kaksisuuntaisesti ja vaikeutti koko perheen arkea.

Isä oli työnsä takia usein matkoilla, eikä nähnyt tyttärensä pahinta käytöstä. Äiti ja siskot yrittivät puhua siitä isän ollessa kotona, mutta isä ei suostunut kuulemaan ilkeää sanaa omasta prinsessastaan. Sitten kun isä oli taas poistunut kotoa, tyttö jälleen tuhri kaikki vaatteensa tuhkalla ja huusi ja potki kuin riivattu.

Lopulta äitipuoli ja siskot eivät enää kestäneet niin raastavan arvaamatonta elämää ja päättivät kutsua avuksi miehen sisaren, joka oli myös tytön kummitäti. He toivoivat, että niin kauan verisukulainen olisi talossa, ei huomionkipeä tyttö uskaltaisi leikkiä hullua - ja vaikka hän jatkaisikin temppujaan niin ehkä isä vihdoin kuuntelisi omaa sisartaan ja pistäisi vallattomuuksille stopin.

Täti saapui pian ja asettui taloksi. Hän oli saanut kirjeessä tarkan kuvauksen tytön tilasta ja päätti alusta alkaen olla tomera. Täti määräsi tytön töihin puutarhaan ja istui kaiken päivää ikkunan ääressä lukien kirjoja ja vahtien syrjäsilmällään. Tarkkailun alla Tuhkimon oli pakko käyttäytyä kiltisti - niin, kuummitäti keksi kutsua häntä Tuhkimoksi, ikään kuin valmiiksi odottaen, että hän taas sotkisi itsensä. Sitä kujetta tyttö ei tietenkään nyt enää voinut yrittää, olisihan hän silloin vain toteuttanut tyynenviisaan tätinsä antaman määritelmän.

Tuhkimo ahersi siis puutarhassa ja käyttäytyi kiltimmin kuin koskaan. Mutta toiseen oireeseen ei täti ollut vielä puuttunut: yhä tapasi tyttö pysähtyä nojaamaan haravaan katse lasittuneena.

Iltapäivän tullen täti tarjoili terassille teetä ja kutsui tytön seurakseen. Silloin hän kysyi suoraan mistä tämä haaveili.

Tuhkimo vastasi:
- Äh, en mistään ihmeistä. Mistä nyt ihmiset yleensä.
- Itse ainakin haaveilin pojista, kun olin sinun ikäisesi, sanoi täti.
- Just joo.
- Varmaan ajattelet, että en tiedä mitään miehistä ja seksistä, koska en ole naimisissa. Mutta siksi juuri en ole naimisissa, että olen aina tykännyt miehistä niin paljon. En ole halunnut rajoittaa itseäni yhteen.
- Yy? Voinko jatkaa töitä? Ei kiinnosta.
- Töitä saat jatkaa heti kun kerrot että mikä ajatus sinua estää niitä tekemästä. Pysähdyt koko ajan haaveilemaan.
- Haista vittu ämmä. Et sinä ole minun äitini.
- Auttaisiko asiaa, jos lupaisin toteuttaa minkä tahansa pyyntösi - mutta yhdellä ehdolla. Se pyyntö ei saa olla että "painu vittuun!"
- Entä "painu helvettiin!?"
- Mieti ihan kaikessa rauhassa. Keksit varmaan parempaakin.
- Kauanko saan miettiä?
- Vaikka koko päivän. Mutta et pidempää.
- Ja lupaat toteuttaa ihan mitä vaan?
- Mitä vain, kunhan toivot sitä ihan tosissasi.

(Ensimmäisen osan loppu. Jatkoa seuraa huomenna...)

Seuraavat kolme porsasta

Eräässä laaksossa asui kolme porsasta, jotka olivat nimeltään Neljäs, Viides ja Kuudes. Tarinamme alku ajoittuu hetkeen, jolloin porsaiden korviin on kantautunut uutinen lähivuorilla havaitusta Isosta Pahasta Sudesta.
Olisi vain ajan kysymys, varoittaa viestintuoja, milloin Susi saapuisi puhkumaan ja puhaltamaan nurin myös heidän hökkelinsä.

Nuorin porsaista juoksee silloin tiilitaloonsa ja sulkee kaikki ovet varmuuslukolla. Hän kytkee vielä hälytysjärjestelmän päälle ja menee nukkumaan levollisin mielin.

Kuinka ollakaan, keskellä yötä porsas havahtuu koputukseen. Hän kysyy:
- Kuka siellä?
- Susi täällä, vastaa ääni. - Parempi ois avata.
- Puhku ja puhise minkä tahdot, sanoo porsas ylpeänä. - Talo kyllä kestää.

Hetken on hiljaista, mutta sitten alkaa kuulua outoa puhinaa: "tsup-tsup, tsum!". Siihen yhtyy myös kolinaa, ärjyntää ja rynskettä, ikään kuin suuri höyrykone olisi käynnistetty ja sen alla telaketjut rämisevät.

Porsas painaa korvansa oveen, mutta silloin suuri puskutraktori tunkeutuu läpi olohuoneen seinästä, niin että ilma peittyy pölyyn ja sinne tänne lentäviin kivenpaloihin.
- Tsuk, tsuk, pikku porsas! huutaa Susi ohjaajan penkiltä, silmissään murhanhimoinen kiilto.

* * *

Porsas numero viisi on nukkunut yönsä levollisesti maanalaisessa bunkkerissaan. Heti herättyään hän kytkee päälle valvontakamerat ja tutkii niiden kuvia. Hänellä on myös jatkuva videolinkki muiden porsaiden nettikameroihin. Toinen kameroista on pimeänä.

Porsas kelaa tallennetta usealla tunnilla taaksepäin, kunnes pääsee kohtaan, jossa yhteys on katkennut. Videolla näkyy lyhyt keskustelu, jonka edellinen porsas oli käynyt oven läpi, seinän romahtaminen sekä puskutraktorin kauha. Sen jälkeen tulee pelkkää lumisadetta.

Viides porsas on edellistä varovaisempi, eikä aio ottaa uhkaa kevyesti. Hän aktivoi kaikki tiluksiaan vartioivat automaattiset turvalaitteet, joihin kuuluvat liiketunnistimet, lämpökamerat, radiokäskyllä virittyvä miinakenttä sekä aseistetut robotit.

Porsas ei kuitenkaan ole varautunut ilmaiskuun. Susi on lähettänyt matkaan tutkalta piiloutuvan miehittämättömän lentokonearmadan, joka pudottaa joukon laserohjautuvia bunkkerinläpäiseviä täsmäpommeja. Hyökkäys on suunniteltu siten, että bunkkerista katkeaa kaikki virta ja myös varajärjestelmät lakkaavat toimimasta.

Porsas on nalkissa. Se ei voi muuta kuin odottaa omassa turvaholvissaan ikuisuudelta tuntuvan ajan ja kuulostella ääniä pimeydessä. Lopulta Susi saa polttoleikattua auki viimeisenkin teräksisen lukonkielen, ja ovenraosta työntyy esiin otsalampun kirkas valokeila. Häikäisevän valon seasta porsas erottaa vain pitkän rivin hampaita ja lipovan kielen, ennen kuin lopullinen kauhun hysteria ottaa vallan.

* * *

Viimeinen porsaista kuuntelee radiosta alueuutiset, istahtaa keinutuoliinsa ja avaa oluttölkin. Hän istuu pienen risuista kasatun hökkelinsä kuistilla ja siemailee kaljaa kaikessa rauhassa.

Ilta on laskeutunut, kun postilaatikolta kuuluu piha-aidan portin narahdus. Postilaatikon luona oleva katulyhty on ollut viikkokausia sammuneena, joten kestää hetken, ennen kuin suden hahmo ilmestyy talon ikkunoista kajastavan valon piiriin.

Susi kävelee rauhallisesti kuistin alimmalla portaalle ja sanoo:
- Peli on ohi, lupaatko olla kiltisti?

Kuistin lankut narahtelevat, kun porsas antaa vanhan keinutuolinsa heilahtaa vielä muutaman kerran eteen ja taakse. Sitten hän pysäyttää kyydin laskemalla sorkkansa maahan, ja kohottaa hattunsa lieriä.
- Sitä en voi luvata, vastaa porsas ja sylkäisee nuuskalimat hampaidensa raosta.

- Mitä muka luulet, että sinulla on mahdollisuuksia?, sanoo susi, nousten hitaasti kuistin portaita.

Porsas ei vastaa. Hän vain ottaa rauhallisen takakenon ja jatkaa keinumista.

Susi tuijottaa porsasta kohti silmissään ylpeää huvitusta. Hän ottaa taas askelen, ja juuri silloin kuuluu äkillinen voimakas napsahdus, joka saa seurakseen tuskaisan karjaisun.
Kuistin ylin askelma on pettänyt suden käpälän painosta ja voimakkaat karhunraudat sulkeuneet hänen nilkkansa ympärille. Susi huutaa ja kirkuu puoliksi kivusta, puoliksi raivosta.

Samalla hetkellä porsas nousee ripeästi tuolistaan ja tarttuu lapioon. Muutamalla loikalla hän on suden vierellä ja kumauttaa tätä suoraan naamaan. Iskusta susi kiepsähtää selälleen, jolloin porsas lyö häntä uudestaan, tähdäten tällä kertaa vangittuun takajalkaan.

Epätoivoisesti susi yrittää vastata ja puraista porsaasta kappaleen, mutta porsas on ehtinyt jo paeta sisään asuntoonsa. Susi rimpuilee ja koettaa repiä ansan leukoja erilleen. Tuska on antanut hänelle valtaisat voimat ja hän jo melkein onnistuu yrityksessään, mutta silloin porsas palaa kuistille, mukanaan sytytin ja hyönteissumutin.

Hetkessä harmaakarvainen susi on muuttunut tulipalloksi, joka kieriskelee edestakaisin portaikossa, pysyen kuitenkin sitkeästi ansapihtien otteessa.

Muutaman metrin päässä seisoskelee porsas ja katselee lieskoja. Hän nojaa lapioonsa, kohottaa hieman hattunsa lieriä ja sylkäisee suustaan pitkän nuuskalirun, joka osuu suoraan lankkujen väliseen rakoon ja katoaa jälkeäkään jättämättä kuistin alla lepäävään pimeyteen.

Lasikenkä, osa 2

Linnassa oli tungosta. Kuninkaan miehet olivat vierailleet kaikissa kaupungeissa ja tuoneet mukanaan jokaisen nuoren naisen, jonka jalkaterä oli oikean mallinen. Tyttöjä oli satoja ja nyt täytyi selvittää kuka heistä oli todellinen prinsessa.

Jonottamista kesti tuntikausia ja sillä aikaa Tuhkimon sisarpuolta alkoi heikottaa. Hän oli menettänyt paljon verta ja riiputti päätään voimattomana. Varpaita viilentävä jää oli sulanut, ja lihakimpaleet näyttivät jo pelottavan harmailta. Jono ei edennyt, joten lopulta sisko tuupertui ja hänet kannettiin paareilla ensiapuun.

Pussi jäi hoitajille, ja Tuhkimo piteli sormissaan enää pientä paperilappua, johon oli painettu kolminumeroinen luku. Viimein hänen numeronsa kuulutettiin, ja hän tuli käytävään, jonka molemmat seinät olivat täynnä pukuhuoneita. Siellä hänen tuli sovittaa ylleen juhlamekkoa, jota sitäkin löytyi vain yhtä kokoa.

Puku istui, joten Tuhkimolle annettiin myös uusi pari lasikenkiä ja hänet johdatettiin ulos käytävän toisesta päähän. Ovelta avautui näyttämö, ja sillä jokaisen kokelaan täytyi kävellä edestakaisin horjumatta.

Näyttämön edessä istui kolme tuomaria pöytiensä takana.
”No, näytä meille mitä osaat” sanoi äreän näköinen mies brittiaksentilla.
”En minä osaa kuin siivota”, Tuhkimo vastasi.
”Osaatko laulaa?” kysyi toinen tuomareista.
”En minä tiedä. Minä olen vasta neljätoista”, Tuhkimo soperteli itku kurkussa.
”Antakaa sille luuta. Katsotaan mihin se pystyy”, kehotti naistuomari.
”Näetkö lattiassa tähden? Mene seisomaan sen päälle ja aloita.”

Tuhkimo totteli käskyä. Hän alkoi lakaista lattiaa ja lauloi samalla haikeaa tuutulaulua, jota hänen äitinsä oli aina iltaisin laulanut, ennen kuin oli kuollut rintasyöpään.

”Aika kliseistä Disney-matskua”, kommentoi äreä miestuomari.
”Mutta kuitenkin aika herttainen tyttö”, sanoi toinen miestuomari, joka eleistään päätellen ei ollut aktiivinen osapuoli verhojen sulkeuduttua.
”Ääni on kouluttamaton, mutta laulussa on herkkää tunnetta”, nainen puolusti.
”No menköön tällä kertaa. Onneksi olkoon! Sinä olet jatkossa!”

Tuhkimo oli nyt päässyt viimeiselle kierrokselle. Hänet puettiin uimapukuun, ja hänen rintaansa kiinnitettiin halpa paperinen ruusuke, jossa oli numero ”9”. Sen jälkeen muut osanottajat kutsuttiin lavalle ja kaikki kymmenen tyttöä seisoivat rinnakkain uimapuvuissa ja korkkareissa.

Salin suuret ovet avautuivat ja sisään astui finninaamainen teinipoika. Hän näytti vähän hemmotellulta, neuroottisemmalta versiolta Harry Potterista. Nörttipoika käveli lavan eteen ja katsoi ylös. Hän osoitti Tuhkimoa ja sanoi:
”Valitsen tuon.”

Tuhkimon sydän pomppasi kurkkuun. Hän ei tiennyt mitä kaikesta ajatella. Oliko hän iloinen vai yhä enemmän kauhuissaan kaikesta?

Prinssi tuijotti häntä kuumeisesti, mutta sitten pojan katse herpaantui ja siirtyi Tuhkimosta vasemmalle. Sitten oikealle. Poika kohotti sormensa.
”Ja tuon.”
”Ja tuon myös…”
”Hitto, minä otan ne kaikki”, poika julisti.
”Erinomainen valinta, teidän korkeutenne”, sanoi hovimestari. Siinä valossa näytti erehdyttävästi siltä kuin hovimestari olisi Michael Caine, Tuhkimon äitipuolen suosikkinäyttelijä. ”Kerrassaan erinomainen valinta.”

Lasikenkä

Pöly kohosi ilmaan ja ikkunalasit helisivät, kun kuninkaan sotilaat ratsastivat läpi kylän ja kuuluttivat suurta uutista kaikille alamaisille. Nuori prinssi etsi itselleen morsianta ja virka kuuluisi sille tytölle, jonka jalkaan lasinen kenkä istui. Ei hätää: jokainen neito kyllä vuorollaan ehtisi sovittaa.

Tuhkimon sisaret kirkuivat korviasärkevästi ja syöksyivät jonon kärkeen. Myös Tuhkimo itse ehti paikalle ensimmäisten joukossa, sillä äitipuolensa käskystä hän oli koko varhaisen aamun ryöminyt kadulla katukiviä kiillottamassa.

Vanhin sisarista riuhtaisi kengän virkailijan kädestä ja yritti kammeta sitä jalkaansa. Kenkä oli ainakin viisi numeroa liian pieni ja muodoiltaan periksi antamaton. Siskopuoli oli kuitenkin päättäväinen ja hetkeäkään epäröimättä hän nipsaisi leathermänillä irti muutaman varpaansa ja vuoli vielä kantapäästä pois kovat nahat.
"Pistetään ne jäihin niin lekuri ompelee illalla takaisin", hän mutisi. "Käyhän Tuhkimo-kulta hakemassa pakkasesta pari jääpalaa."

Tuhkimo piteli nyt sylissään minigrip-pussia, jossa vaaleanpunaisessa jäämurskassa killuivat hänen sisarensa varpaat. Sillä aikaa hän seurasi kuinka toinen sisko tehtävästään suoriutuisi.

Jälkimmäinen sisarpuolista oli kauniimpi ja sirompi, mutta hänellä oli aina ollut veren näkemisen kanssa ongelmia. Hän oli kasvoiltaan aivan vihreänkalpea ja koetti olla vilkaisematta koko lasikenkää, koska sen läpi kuulsivat yhä vanhemman sisaren veri ja nahanriekaleet. Kenkä olisi ehkä istunut, mutta sitä ennen pikkusisko oksensi kuuluvasti ja lyyhistyi maahan tiedottomana.

Seuraavaksi tuli Tuhkimon vuoro. Hän poimi lasikengän käteensä ja käänsi sen ympäri, jolla edes suurin osa verestä ja oksennuksesta valuisi ulos. Heikkohermoinen pikkusisko oli sinä aamuna syönyt suuren lautasellisen tahmeaa kaurapuuroa, ja nyt hänen vatsansa sisältö oli tunkeutunut sitkeästi kengän kovaan kaarikäytävään: koko sisällön näki selkeästi, sillä hieno kristalli ei peittänyt mitään näkymästä.

Tuhkimo nieli kauhuntunteensa ja sujautti jalkansa nopeasti sisälle lasikenkään. Varpaidensa välissä hän tunsi paakkuuntuneen veren ja limaiset kaurahiutaleet, mutta taisteli kuvotusta vastaan ja osoitti tuomareiden edessä, että hänellä riitti pokkaa vaikka prinsessaksi asti.

Virallisten sääntöjen mukaan kenkä oli puhunut - ja sekä Tuhkimo että vanhempi sisarpuolista hyväksyttäisiin jatkoon. Heidät nostettiin rattaille ja kyyditettiin kuninkaalliseen haastatteluun.

Kärrynpenkillä istuessaan Tuhkimo yhä puristi sormissaan hyistä pakastepussia, jossa irtonaiset varpaat kotoisasti loikoilivat viileässä hauteessaan.

Prinsessasatu

Sinä yönä oli kirkas täysikuu, eikä kuningas saanut nukutuksi. Hän päätti hakea itselleen kupin lämmintä kaakaota tai lehmuksenkukka-teetä. Hän pelkäsi kutsua palvelusväkeä, koska varoi herättämästä kuningatarta.

Kuningas hiipi linnan hämärällä käytävällä ja huomasi, että prinsessan huoneesta kajasti valoa. Hän koputti ovelle ja löysi tyttarensä työpöydän äärestä kirjoittamasta päiväkirjaansa.

- Etkö saa unta, kysyi kuningas.
- En, vastasi prinsessä äreästi ja jatkoi kirjoittamista.

- Häiritseekö sinuakin kuutamo?, kysyi isä.
- Ei, vastasi prinsessa.

- Onko patja liian kova?
- Ei.

- Mikä on hätänä? Ei kai vaan ole se aika kuukaudesta?
- Ei, vastasi prinsessa. - Jätä minut rauhaan, et kumminkaan ymmärtäisi.

- Sano nyt vaan. Minä lupaan kuunnella. Kirjoitatko rakkauskirjettä jollekin ihanalle prinssille.

- En. En. En, vastasi prinsessa. - Mutta jos välttämättä tahdot tietää niin laadin säätykokoukselle kirjelmää.
- Ahaa, siis kumminkin kirjoitat kirjettä?

- Tämä on enemmänkin ohjelmanjulistus. Siinä vastataan talonpoikien hätään. On pakko tehdä nopeasti uudistuksia maan omistusta koskevaan lakiin, jotta välttyisimme siltä, että viime vuoden nälänhätä toistuisi.

- Haen keittiöstä kaakaota, sanoi kuningas. - Haluatko, että tuon sinullekin kupillisen.
- Ei kiitos, vastasi prinsessa tylysti. - En ihan oikeasti halua ummistaa silmiäni ennen kuin tämä on tehty.
- Entä lehmuksenkukkateetä?
- Isä, kuuntelisitko kerrankin. Jos emme nopeasti reagoi kriisiin, on edessä mellakoita ja mahdollinen kansannousu. Pian joku aatelisherra vaistoaa tilaisuutensa ja yrittää päästä armeijan ja kansan suosioon. Jos niin käy, saattaa meitä kohdata täysimittainen vallankaappaus.

- Omalla kohdallani lehmuksenkukka aina toimii super-hyvin, pohti kuningas. Hän istahti prinsessan sängylle ja mutisi: - Aika kova patja. Käsken palvelijoita heti tuomaan pehmeämmän.
- Meidän täytyisi myöntää ahkerille torppareille mahdollisuus työnsä avulla lunastaa itselleen se maa jota he viljelevät. Tällöin he olisivat motivoituneempia tuottamaan paremman sadon, kunnostamaan aitat ja muut rakennukset. Nyt kaikki pyrkimys lisätä tuotantoa on yhdentekevää, kun viljelijöillä ei käytännössä ole mitään omistusoikeuksia työnsä tuloksiin.

- Itselläni on sellainen mahtava niskan mukaan muotoutuva tyyny. Patjakaan ei saisi olla liian pehmeä, ettei selkä tule kipeäksi. Muista, että jos syöt sängyssä niin lakanoihin jää muruja ja se tuntuu ikävältä. Nyt lähden keittämään sitä kaakaota, hyvää yötä oma kultapuppelini!