Näytetään tekstit, joissa on tunniste panteismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste panteismi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Tiedostamisen taakka

Monet taidesuuntaukset ja kuuluisat liikkeet ovat saaneet nimensä vastustajiltaan. Nimitys on ollut pilkkaa, mutta lopulta pikemminkin sen positiiviset assosiaatiot ovat voittaneet ja vakiintuneet historiaan.

Yksikään puolue tai vastaava ryhmä tuskin kehtaisi valita itselleen nimeä tiedostajat. Se kuulostaisi liian omahyväiseltä ja pöyhkeältä.

Kyseessä onkin vastustajien käyttämä ironinen läppä, joka on äärimmäisen huonosti valittu. Jos historia tulee muistamaan aikamme sankarit tällä nimellä, kiitos siitä kuuluu etupäässä Perussuomalaisten sosiaaliselle medialle ja muutamille konservatiiviselle älykölle ja ilmastonmuutoksen vastaiselle talousajattelijalle. Itse kohtasin tähän "herjaan" ensi kerran Timo Hännikäisen esseissä ja innostuin saman tien.

Löysin Karppausfoorumilta erään katkelma, joka omalla yllättävällä tavallaan selittää tiedostajiin ja tiedostamiseen kohdistettua vastustusta. Kirjoittaja viittaa blogitekstiini "Karppaamisen pahuudesta":
"Mut jotkut kuvittelee, että ne voi jotenkin pelastaa maailman moralisoimalla. Onkohan sellaiset ihmiset onnellisia, oikeesti? En nyt halua sanoa, että onnellisuus olisi sinänsä elämässä ehdottomasti tavoittelemisen arvoisin asia, mutta kyllä mun mielestä pitäisi tähän pieneen, mitättömään, lyhyeen olemiseensa maailmankaikkeudessa pystyä suhtautumaan edes jonkinlaisella tasapainolla. Niin kauan kuin maailmassa on isompia asioita murehdittavaksi kuin se, että ihmiset syö - yllättäen - lihaa, niin en kyllä taida haluta tommosella päätäni vaivata. On perkele isot murheet tuolla immeisellä kannettavanaan - eikä se niille mitään edes voi. Säälittää."
Tutkimustulokset vahvistavat tämän henkilön aavistukset, ainakin osiltaan. Ihmiset ovat onnellisempia, jos he eivät tiedosta elämänsä moraalisia ja ekologisia epäkohtia.

Miksi siis kukaan haluaisi vaihtaa oman pienen onnellisuutensa siihen, että tiedostaa sodat, nälänhädät, lähestyvät ympäristökatastrofit ja lihansyönnin kauheuden?

On perkele isot murheet tuolla immeisellä kannettavanaan...! Lause on ihan kuin jostain vanhan kansan viisaasta lauluperinteestä.

Kuten Nietzsche sen sanoi, tieto lisää tuskaa - ja sen pitäminen omassa ja sosiaalisessa tietoisuudessa kai sitten tuhatkertaistaa epämukavuuden?

Miksi ihmeessä meistä kukaan valitsisi todellisuutta ennen aistien turruttamista ja lohduttavaa fantasiaa? Eikös me kaikki kumminkin kuolla kohta - turha murehtia, kerran me vain eletään jne.?

REPUBLIKAANIT VS. DEMOKRAATIT

Amerikassa tiedostamiskuvio on jopa paljon pidempään ollut tunnettu vedenjakaja. Tavalliset ihmiset, jotka kannattavat repblikaaneja, haluavat useammin ajatella, että Amerikka on maailman hienoin maa, eikä sitä sovi moittia. He eivät halua tiedostaa, että heidän oma maansa on tukenut diktatuureja ja aloittanut sotia pelkän öljyn vuoksi.

Republikaanit jopa pilkkaavat demokraatteja siitä, että nämä ovat paremmin koulutetttuja ja lukevat sanomalehtiä. He eivät voi sietää sitä, että nämä osoittavat vikoja heidän omassa elämässään ja täydellisessä valtiossaan. Uskonnollisten konservatiivien umpimielisyys on totta kai valtava klisee ja meitä europpaalaisia miellyttävä myytti, mutta monet tutkimustulokset tukevat uskomusta. Demokraatit esimerkiksi ajattelevat ilmastonmuutoksen olevan tosiasia, kun taas republikaanienemmistö vastustaa ajatusta.

Mitä sanoo google?
don't like FACTS
No, okei, faktat tulivat näköjään vasta toisella sijalla.

Vaihdetaan sanaa.

Oho. Luulin, että evoluutio olisi ykkössijalla, mutta näköjään ilmastonmuutos koetaan nykyään tiedostajien leirissä jo paljon tärkeämmäksi asiaksi.

Hurraa netinkäyttäjille.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole hokea, että tiedostajat olisivat fiksuja ja asioista perillä. Minua kiinnostaa oikeasti se, miksi tieto lisää tuskaa. Miksi on väärin puhua negatiivisista ja huolestuttavista asioista - ja miksi ei saisi moralisoida?

Miksi totuuden sanominen ääneen koetaan moralisoinniksi?


TIEDOSTAJAT SUOMESSA

Hain googlella viisi yleisintä luonnehdintaa tiedostajista. Kyse ei ole sitaateista vaan tiivistyksistä. Ne ovat luonnollisesti negatiivisia, koska termi elää lähinnä vastustajien suussa. Tiedostajat itse eivät sanaa kehtaa käyttää - koska silloin se olisi liian positiivinen ja kuulostaisi itsekehulta.
1. Tiedostajat vainoavat kaikkia niitä, jotka haluavat esittää rakentavaa kritiikkiä maahanmuuttajia kohtaan. He siis herkästi syyttävät muita rasismista.

2. Tiedostajat ovat epäisänmaallisia. He eivät tykkää leijona-koruista tai Sisu-pastilleista, koska näkevät niidenkin edustavan rasismia.

3. Tiedostajat haluaisivat laillistaa kannabiksen. He ovat hippejä, jotka elävät sosiaaliturvan varassa.

4. Tiedostajat ovat vitun ärsyttäviä, koska julistavat muille omaa totuuttaan.

5. Tiedostajat ovat lukeneet kirjoja, joista he ovat oppineet vitun ärsyttäviä vieraskielisiä sanoja, joita he vitun ärsyttävästi viljelevät joka lauseessa.
Tässä kohtaa juttu väkisinkin haarautuun moneen eri suuntaan. Siksi lopetan sen lyhyeen ja jatkan niistä ehkä laajemmin joskus toiste.

Itseäni tiedostamisessa kiinnostaa sen suhde relativismiin. Mikä tämä suhde sitten on?

Tiedostamisella ja relativismilla on yhteistä se, että kumpikin koetaan vitun ärsyttäväksi. Kummankin kautta voi pilata muiden ilon.

Tiedostajat nostavat esiin epäkohtia ja esiintyvät ikään kuin olisivat muiden yläpuolella. Relativistit taas murentavat rotanhampaillaan kaiken mikä on moraalista ja pyhää. Laskevat kaiken kauniin ja ylevän samalle lattiatasolle.

Kaikille tulee paha olo.

Suurin kysymys on yleisinhimillinen, ei niinkään filosofinen: miksi kukaan tahtoo elää tietäen, että katastrofi lähenee? Miksi kukaan tahtoo elää tietäen, että arvot ovat suhteellisia?

Miksi pitää pilata muiden ilo?

Kuinka kohdata ikävät totuudet ja säilyttää hymy naamalla? Miksi toi läski Buddha virnuilee? Naurat sä mulle!? Jos et heti lakkaa virnuilemasta, niin vittu mä lyön!

Miten on mahdollista muka tietää kuolevansa ja olla iloinen? Miten sen tiedon voi kantaa?

Tämä kysymys tietenkin irtautuu kaikesta edellä sanotusta ja kohoaa niiden yläpuolelle. Se tuskin mitenkään enää liittyy tiedostajiin tai relativismiin. Se liuottaa kaikki ismit kuin kuningasvesi. Kaiken ilon se pilaa. Kaiken surun se kestää.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Chandogya Upanisad

Julkaisin Aukeassa neljännen osan Upanisad-suomennoksista:


Tällä kertaa käsittelyssä on yksi pisimmistä ja rönsyilevimmistä teksteistä, Chandogya Upanisad, mikä suomeksi tarkoittaa jotain siihen suuntaan kuin "veisaajien viisaudet" tai "loitsunlaulajien opetukset". Kyseinen upanisadi on myös yksi vanhimmista, kirjoitettu noin 700-600 eaa. eli hieman ennen Buddhan ja Kunfutsen syntymää. Monessa osassa maailmaa elettiin vielä pronssikautta.

Upanisadissa on liki sata sivua tekstiä, eikä siinä ole yhtenäistä juonta tai päähenkilöä, joten olen valikoinut joukosta omia suosikkiteemojani. Joitakin katkelmia julkaisen täällä blogissa, koska muutoin aukea-sarjasta olisi tullut liian laaja.
Osat ovat luettavissa yhdessä tai erikseen. Kyse on ikään kuin erilillisistä tarinoista saman satukirjan sisällä.

Seuraavan katkelman nimi voisi olla vaikkapa...


SATU HÄRÄSTÄ, HANHESTA JA MERIMETSOSTA

Chandogya Upanishad - 4. kirja, 4. luku:

Satyakama puhutteli äitiään: "Äiti-rakas, tahtoisin omistautua hengellisille opinnoille. Sitä varten minun täytyy tietää mihin sukuun me kuulumme."

Hänen äitinsä vastasi rehellisesti: "Poikani, olemme köyhiä, enkä tiedä kuka on sinun isäsi. Elämäni varrella olen toiminut palvelijana monessa perheessä. Eräänä päivänä huomasin olevani raskaana, ja pian sinä synnyit."

Äiti neuvoi::
"Sinun nimesi on Satyakama, ja minun nimeni on Jabala. Jos joku kysyy nimeäsi, niin kerro vain olevasi Satyakama Jabala."

Poika lähestyi kunnioitettua mestaria ja pyysi päästä hänen oppilaakseen. Mestari Haridrumata Gautama kysyi:
"Poikaseni, mistä suvusta sinä polveudut?"

Satyakama vastasi:
"Kysyin sitä äidiltäni, mutta hän ei tiennyt. Äitini palveli monessa rikkaassa perheessä, ja sitten eräänä päivänä minä synnyin. Nimeni on Satyakami ja äitini nimi Jabala. Niinpä minua kutsutaan sillä nimellä."

Mestari sanoi:
"Olen tarkka siitä kenet hyväksyn oppilaakseni. Sinä olet kertonut totuuden, mikä tarkoittaa, että olet korkeinta kastia. Niinpä olet tervetullut tietäjien joukkoon."

Mestari opetti hänelle alkeen: sanat ja rituaalit. Sitten hän erotti laumastaan 400 laihaa härkää ja antoi ne pojan haltuun.

Satyakama sanoi: "Ohjaan ne vihreille laitumille ja kun palaan, minulla on tuhat lihavaa härkää." Poika paimensi laumaa joitakin vuosia, eikä lähtenyt paluumatkalle, ennen kuin oli täyttänyt lupauksensa.

4. kirja, kappaleet 5. - 9.:

Kun härkiä oli tuhat, niiden johtaja mylvi: "Satyakama, vie meidät takaisin mestarisi luo. Olemme syöneet kylliksi ja sinun on aika oppia lisää brahmiinien tavoista. Matka on pitkä, joten minä opetan sinua kulkiessamme."

Kun härkä oli opettanut pojalle kaiken minkä tiesi, se pyysi tulta auttamaan.

Kun tuli oli opettanut pajalle kaiken minkä tiesi, se pyysi hanhea auttamaan.

Kun hanhi oli opettanut pojalle kaiken minkä tiesi, se pyysi merimetsoa auttamaan.

Kun Satyakami palasi mestarinsa luokse, mestari hämmästyi sitä, kuinka poika oli muuttunut. Hän sanoi: "Satyakami, sinähän oikein hehkut viisautta - kuka sinua on opettanut?"

"Ei se ollut kukaan ihminen. Minua opettivat härkä, hanhi ja merimetso. Opin paljon, mutta tuskin se on mitään verrattuna pyhään Vedaan."

"Katsotaan", sanoi mestari Haridrumata Gautama. Hän opetti pojalle syvimmät salaisuudet jotka tunsi.

Poika hämmästyi, sillä kyse oli samasta viisaudesta, jonka hän oli jo oppinut kulkiessaan eläinten keskuudessa. Oli yksi opetus. Mitään eroa ei ollut.

4. kirja, kappaleet 10. - 15.

Satyakama Jabalasta tuli aikanaan suuri tietäjä. Hänen oppilaidensa joukossa oli Upakosala Kamalayana, joka asui opettajansa talossa ja huolehti tulesta.

Aikanaan muut oppilaat palasivat kotiinsa, mutta Upakosala jatkoi työtään mestarin kotona.

Satyakaman vaimo sanoi: "Poika on tehnyt työnsä hyvin. Eikö jo olisi aika opettaa hänelle salaisuudet ja vapauttaa hänet tehtävästään? Jos sinä et täydennä hänen tietojaan, voi olla että hän oppii kaiken tarvitsemansa tulelta!"

Satyakama ei kuitenkaan opettanut poikaa, vaan lähti pitkälle matkalle.

Upakosala masentui yksinäisyydestä niin ettei hänelle ruoka maistunut. Mestarin vaimo oli huolissaan: "Mikä on hätänä? Miksi et syö?"

"Sisälläni on monia toiveita ja haluja, jotka tuottavat kärsimystä. Suren ja siksi en syö."

Kun tulen lieskat kuulivat vaimon ja oppilaan keskustelun, ne pohtivat keskenään: "Tämä askeettinen oppilas on monen vuoden ajan huolehtinut meidän tarpeistamme ja ruokkinut meitä. Nyt on meidän vuoromme korvata palvelukset."

Liekit sanoivat pojalle: "Henkitys on Brahman. Mikä on Brahman. Kuka on Brahman."

Poika vastasi: "Tiedän, että henkitys on Brahman, mutta en tiedä mikä on mikä tai kuka on kuka."

Tuli opetti: "Se hahmo, joka havaitaan auringossa, on minä. Minä olen hän. Jokainen, joka tämän ajatuksen sisäistää, karttaa pahoja tekoja. Hän elää pitkän ja kunniakkaan elämän, eivätkä hänen jälkeläisensä joudu turmiolle."

Tuli opetti: "Se hahmo, joka havaitaan kuussa, on minä. Minä olen hän. Jokainen, joka tätä ajatusta mietiskelee, pitää pahan loitolla. Hän elää pitkän ja kunniakkaan elämän, eivätkä hänen jälkeläisensä joudu turmiolle."

Tuli opetti: "Se hahmo, joka havaitaan salaman välähdyksessä, on minä. Minä olen hän. Jokainen, joka tätä ajatusta mietiskelee, pitää pahan loitolla. Hän elää pitkän ja kunniakkaan elämän, eivätkä hänen jälkeläisensä joudu turmiolle."

Lopuksi liekit sanoivat: "Nyt tiedät kuka on kuka ja mikä on mikä. Tunnet oman minuutesi olemuksen, mutta opettajasi täytyy vielä sanoa, mistä kaikki tämä on peräisin."
Kun mestari Satyakama Jabala palasi matkaltaan, hän ihmetteli oppilaassaan tapahtunutta muutosta: "Hyvänen aika, sinun kasvosi loistavat kirkaasti kuin olisit kohdannut todellisuuden silmästä silmään. Kuka sinua on opettanut?!"

Poika katsoi tultta ja sanoi: "Nyt lieskat näyttävät tuollaiselta, silloin ne näyttivät sellaisilta."

Mestari kysyi: "Mitä ne sinulle opettivat?"

"Vain tämän."

"Tuli voi opettaa vain osan. Minun on aika täydentää tietosi." Mestari opetti: "Se henkilö, joka havaitaan silmässä, on itse. Hän on katoamaton, peloton, Brahman.

Häntä kutsutaan myös nimellä kaiken yhdistävä kauneus. Kaikki kaunis yhdistyy Hänessä, ja ihminen, joka tämän tiedostaa, on myöskin kauniiden ilmiöiden yhtymäkohta.

Häntä kutsutaan myös nimellä kaiken kauneuden lähde. Kaikki kaunis on lähtöisin Hänestä, ja ihminen, joka tämän tiedostaa, voi myöskin olla kauniiden asioiden lähde.

Häntä kutsutaan myös nimellä valon antaja. Kaikkien maailmojen valo on peräisin hänestä, ja ihminen, joka tiedostaa tämän, voi myöskin hohtaa ylimaailmallista valoa.

Ei ole suurta väliä sillä, toimitammeko rituaaleja, kunhan kuljemme kohti kirkkautta. Turvanamme on hän, joka ei ole syntynyt, eikä voi kuolla, ja joka opastaa muita Brahmanin polulla. Jokainen, joka tätä polkua seuraa, ei enää eksy kuoleman kieppuvaan pyörteeseen. Hän ei pyöri Kuoleman kehässä, vaan kulkee suoraan."

Seuraavassa osassa:

6. kirja, 1. luku

7. Kirja, 6. luku

7. Kirja 16. - 25. luvut

Toinen, kolmas sekä viides kirja jäävät tulevaisuuteen. En jaksa kerralla käsitellä koko sataa sivua.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Iloversumi

Usein on itse vaikea arvioida ajatustensa yleismaailmallisuutta tai arvoa. Kun tutkin vanhoja muistiinpanojani, löydän joskus surkeita tekeleitä, joita olen luullut neroikkaiksi - ja vastaavasti aiemmin itsestäänselviksi ja tylsiksi olettamiani hahmotelmat tuntuvatkin nyt kiehtovilta ja kehityskelpoisilta. Kumpi on lähempänä totuutta - nykyinen minä vai se aiempi?

Eräs vanha idea palasi mieleeni, kun kirjoitin Edith Södergranista pienen tarinan (uuden tarinan voi lukea täältä: Aukea: Edith ja seuraavana viikolla mieleni teki palata hänen runoihinsa.

Luin runoja nyt myös sillä silmällä, että olinko vain itse kuvitellut Södergranin yhteyden astronomiaan ja panteismiin, kun ystäväni ilmaisivat, että tarinani ei oikein istunut heidän mielikuvaansa Edithistä.

"Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki.
- - -
Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.
Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla
."
(Kiertotähdet)

Lukioikäisenä rakastuin Edith Södergranin runoihin, koska en mistään ollut löytänyt niin likeistä maailmankuvaa - en romaanista, en elokuvasta, en tietokirjasta, en kerta kaikkiaan mistään mitään vastaavaa. Edith oli ensimmäinen ja hetken aikaa ainoa laatuaan. Hän tuntui ymmärtävän koko skaalan nihilimistä silkkaan olemisen iloon ja leikkien leikkiin - jonka sittemmin olen tunnistanut viittaukseksi hindulaisuuteen. Tuohon aikaan luulin panteismia lähinnä omaksi yksityiseksi aavistuksekseni.

Edith on oman uskontonsa perustaja, eivätkä häneen oikein istu valmiit luokittelut. Hän on kyllä sikäli autenttinen teosofi, että näkee käsitteiden takana piilevän totuuden ja osaa suodattaa monista eri lähteistä oleellisen. Buddhalaisittain tulkittuna hänen kirkas älynsä on murtanut luontaiset minuuden defenssit ja tavoittanut sen kokonaisuuden, mitä vain mystikon intuitio voi tavoittaa - ja hän ilmaisee itsensä usein kauniisti ja selkeästi, kuten mystikon sopii. Hänen runokielensä hyödyntää myös paljon kristillistä kuvastoa - ja myös sisällöllisesti Edith tavoittaa jotain virsien ja evankeliumien julmasta kauneudesta.

"Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,
he luuluvat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat,
eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan
tuntemattomina
."
(Jumalat tulevat)

Edith puhuu kyllä toistuvasti Jumalasta tai jumalista, mutta hänen Jumalansa on 1800-luvun romantiikan, Nietzchen ja Scopenhauerin valaisema absoluutti, hajoavien muotojen takana piilevä ykseys. Samoin hänen animistiset luonnonvoimansa ovat pikemminkin fysikaalisia luonnonlakeja, joilla ei ole persoonaa tai vapaata tahtoa - vain pakkomielteinen kuuliaisuus omalle tehtävälleen. Aurinko, tuuli tai komeetat eivät voi valita. Ne vain armottomasti noudattavat luontoaan.

Ateistin, nihilistin ja kaikenkieltävän skeptikon on paljon helpompi kohdata Jumala kasvosta kasvoihin tai tulla pyhän ekstaasin valtaamaksi. Nihilisti-kieltäjä on riisunut aisteistaan ne käsitteet, joiden taaksen uskontojen totuus piiloutuu. Paljas aistimus paljastaa maailmankaikkeuden kauhistuttavan armon: kaikki pelastuvat, kaikki pahat teot annetaan anteeksi.

"Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niin kuin lapset
."
(Animaalinen hymni)

Edith Södergran toistaa kaiken katoavaisuutta, kuten hindulaisuus tai kristisusko: kaikki näkyvä on vain hetkellistä ja katoavaa; tuhkaa ja tomua; mayan hunnun liuhumista; maasta olet sinä tullut ja maaksi jälleen tuleva. Edith ei lisää tähän mitään valheellista toivoa minuuden pelastuksesta, mutta hän hyväksyy totuuden ja kääntää sen riemuksi. Miten? Niin kuin mystikot aina: katsomalla kohti totuutta ja näkemällä sen ytimessä mittaamattoman onnen ja ehtymättömät syyt ilolle.

"ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut
sielua.
Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä
."
(Materialismia)

(Tämä kohta oli pysäyttävä, koska olin nimennyt runosarjan samantyylisellä rimpsulla, vaikken ollut vuosiin lukenut Södergranin runoja.)

Jotta pystyisin kuvailemaan Edithin minussa synnyttämää vaikutusta, minun on kuvailtava omaa maailmankuvaani Edithiä edeltävällä ajalla.


Multiversumin monet kasvot

Palaan ajassa taaksepäin aika 90-luvulle, jolloin olin yläasteella. En ole varma millä luokalla se tapahtui, kun kuulin, että fysiikan lait ovat kuin ihmeen kaupalla sellaiset, että ne ylläpitävät elämää: jos jokin maailmaa hallitsevista perusvoimista olisi heikompi tai vahvempi, ei universumi voisi synnyttää elämää.

Ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut: jaahas, sittenhän Jumalan täytyy olla todellinen! Sen sijaan aloin kehitellä omaa teoriaani todellisuuden rakenteesta. Päädyin heti siihen johtopäätökseen, että elämme useiden rinnakkaisten ulottuvuuksien multiversumissa, jossa kaikkien perusvoimien monet erilaiset arvot toteutuvat suhteessa toisiinsa. Yhdistelmiä on oltava äärettömästi - ja meidän elämämme on vain todiste siitä, että tietyillä asetuksilla homma toimii. Multiversumi siis toteuttaa kaikki luonnovakioiden variaatiot, mutta suurin osa ulottuvuuksista ei realisoidu oman mahdottomuutensa vuoksi.

Vastaus oli niin selkeä, ettei siinä mielestäni ollut mitään kovin ihmeellistä. Oletin, että 99% fyysikoista tekisi saman johtopäätöksen. Halusin kuitenkin tehdä teoriaan pikku täsmennyksiä – jota varten loin muutamia omia käsitteitä.

0. Pihiversumi = multiversumin haara tai kerrostuma, jossa perusvoimat eivät salli edes varsinaisen tilan tai ajan syntymistä. Ne käpertyvät pisteeksi tai vain tussahtavat olemattomiin.

1. Mahoversumi= multiversumin ulottuvuus, joka ei kykene luomaan elämää. Todennäköisesti suurin osa haaroista sijoittuivat tähän tai edelliseen luokkaan.

2. Bioversomi = ulottuvuus, joka kykenee luomaan alkeellista järjestystä, mutta ei välttämättä pysty tarjoamaan kyllin turvallisia olosuhteita, jotta evoluutio voisi kehittää elioissä tietoisuutta.

3. Tajuversumi/Aistiversumi = meidän ulottuvuutemme. Universumi, joka kykenee luomaan tietoista elämää. Tajuversumit myös olivat ainoita -versumeja, jotka tiettyjen filosofisten näkökantojen mukaan olivat edes olemassaolevia. Jos puu kaatuu eloversumissa, mutta siellä ei ole aistillista ja tajullista olentoa havaitsemaan sitä, onko koko eloversumia silloin olemassa?

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä:
4. Iloversumi.

Myöskään tämä universumityypin olemassaolosta meillä ei ole varmuutta. Saatamme elää iloversumissa tai sitten ei. Voi olla ettei iloversumia ole olemassa muualla paitsi haavekuvitelmissamme.

Iloversumi on sellainen olemisen versumi, jossa itsestään tietoinen elämä on kehittynyt vaiheeseen, jossa se saavuttaa henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen harmonian. Iloversumi kykenee siis synnyttämään itsessään Nirvanan tai Taivasten Valtakunnan.

Me tiedämme, että ainakaan ihmiskunta ei ole saavuttanut tällaista tilaa - enintään kuin hetkellisesti tiettyjen yksilöiden kohdalla, mutta siitäkin voi kiistellä.

Itse asiassa tuntemiemme tajullisten olentojen tajunta sisältää hyvinkin paljon erilaista kärsimystä, ristiriitoja ja hihkeää huolta, johon iloversumin kehkeytyminen tyssää.
a) Saatamme elää iloversumissa, mutta emme vain vielä ole kehityksessämme päässeet siihen vaiheeseen, tai b) kaikki tiedostava elämä tässä universumissa on tuomittu tuhoamaan itsensä tiettyjen vääjäämättömien lakien vaikutuksesta: esimerkiksi kuluttamalla planeettansa luonnonvarat tai kehittämällä kyllin tehokkaita aseita. Me olemme siis parasta mitä tämä universumi pystyy koskaan tarjoamaan.

Mieltäni kutkutti tämä kysymys:
elämmekö me iloversumissa vai ainoastaan tavallisessa tajuversumissa? Pystyikö tällaista asiaa tutkimaan ilman, että kävisimme joka planeetalla ja kääntäisimme jokaisen kiven?

Oliko iloversumi pelkkää utopiaa? Tai jos elimme potentiaalisessa iloversumissa, toteutuisiko kehityksen huippu koskaan ihmiskunnan kohdalla – olihan myös sattuma vaikuttavana tekijänä!

Iloversumi ei siis tarkoittanut, että automaattisesti kaikki sivilisaatiot kehittyisivät tähän tilaan: iloversumi ainoastaan mahdollisti sellaisen kehityshaaran omassa itsessään – ei suinkaan tehnyt kehityksestä vääjäämätöntä ja fatalistista.

Vaikka tietyllä peltotilkulla maaperä ja sää yhdessä olisivatkin mahdollistaneet auringonkukan kasvamisen, se ei tarkoittanut, että löytäisimme auringonkukan jokaiselta neliömetriltä.


Seuraava runollis-looginen askel

Näin siis mietin yläasteella joskus 1996, mutta lukiossa ajatukseni ehtivät jo harppoa monta askelta pidemmälle. Otin nyt lukuun myös sen, että mahdollisesti iloversumia koskeva totuus löytyisi minusta itsestäni: jos pystyisin saavuttamaan edes hetkellisen onnen ja harmonian tilan, se olisi todiste siitä, että oma maailmankaikkeutemme oli todellakin iloversumi – sillä edes hetkellinen onni tarkoitti äärettömässä ajassa ja äärettömässä avaruudessa ääretöntä kertautumista: kysehän ei ollut realisoitumisista vaan luonnonlakien mahdollistamista tiloista.

Jos esimerkiksi heitin kolikkoa 10 kertaa peräkkäin ja sain joka heitolla kruunan, se ei todistanut, että myös seuraavan heiton tulos olisi kruuna – mutta sen sijaan se todisti, että tässä universumissa on mahdollista heittää 10 kertaa keräkkäin kruuna. Sitä ei olisi tapahtunut edes yhtä ensimmäistä kertaa, ellei se olisi mahdollista.

(Oma kosmologiani erosi jo alkuvaiheissaan Nietzschen "ikuisen paluun" myytistä, sillä huomioin myös perhos-efektin. Iloversumista versonneiden ilojen ei tarvinnut olla keskenään identtisiä: perhosefekti yhdistettynä olentojen metafysiikan kiistämiseen, eli toiselta nimeltään populaatioajatteluun. Ilot eivät muodostaneet olemukseltaan yhtenäistä joukkoa vaan ilojen populaation - ja tämä pätee myös kristukseen ja buddhaan. Ei ole yhtä oikeaa tulkintaa esimerkiksi valaistumisesta: on erilaisten valaistumiskäsitysten populaatio. Olentojen metafysiikka olettaa, että esimerkiksi jokainen koira on essentialtaan koiruullinen, mutta populaatioajattelu osoittaa, ettei tällaista koiruutta voida yksiselitteisesti määritellä. Sama pätee iloversumista versonneisiin iloihin.)

Ajattelin asioita äärimmäisen suurissa mittasuhteissa ja minulle olisi tuottanut jo valtaisaa riemua, jos olisin saanut vihjeitä iloversumin olemassaolon todennäköisyydestä. Vaikka onni ja harmonia sattuisivatkin väistämään ihmiskunnan, tietäisin kuitenkin että jossain tämä valtavan tyhjyyden keskellä oli saari, joka uhmasi kaikkea tuntemaamme kärsimystä – ja ehkä myös kaikkea tuntemaamme tyhmyyttä. Siellä jossain joku tietäisi elävänsä iloversumissa ja iloitsisi siitä täydestä sydämestään.

Minun ei kuitenkaan tarvinnut tiirailla tähtiin ja odottaa avaruusolentojen yhteydenottoa, sillä kuin ihmeen kaupalla tuo ihmeellinen olento löytyi samasta maasta – tosin hän oli jo kuollut aikaa sitten. Oman kotiseutukirjastoni runohyllystä löysin todisteeni siitä, että joku oli torjunut kärsimyksen ja tuntenut suurta iloa jo silkasta olemassaolostaan.

Tämän runoilijan suhtautumisessa avaruuteen ja tähtiin oli jotain ihmeellisen tuttua. Hän oli lukenut Nietzscheä ja kuullut tältä ”ikuisen paluun myytistä”. Tuota myyttiä voitiin tulkita monilla tavoin, mutta sen ytin oli silkkaa todennäköisyysmatematiikkaa: jos jokin on todellista, se todistaa, että se on mahdollista – vaikkakin kuinka epätodennäköistä. Mutta jos maailmankaikkeus on äärettömän suuri ja käytettävissä on rajattomasti aikaa, jopa kaikkein epätodennäköisimmät asiat tapahtuvat - ja jopa toistuvat, jos toistoksi hyväksytään "samankaltaisuus", ei ontologinen "samuus".

Jos minä katson tähtiin ja tunnen suurta ihmetystä – suurta pyhää riemua siitä, että olen saanut kokea tämän kallisarvoisen onnen hetken – jos siis minä tässä ja nyt todistan sen mahdolliseksi, lupaa ja varmistaa ääretön avaruus äärettömässä ajassa sen, että jonakin päivänä joku jossain tulee kokemaan saman.

Ja siinä oivalluksessa en tunne enää yksinäisyyttä. En tunne kauhua kuoleman edessä. Äärettömyys ei ole enää erottaja vaan siitä on tullut yhdistäjä.

Äärettömyys takaa, että kukaan ei ole yksin. Kaikilla on ymmärtäjä. Kaikki saavat loputtoman määrän yrityksiä - mutta toisin kuin Nietzsche esittää, jokainen eritys ei tule fatalistisesti johtamaan samaan lopputulokseen. Tästä vastaa perhos-efekti: äärettömän pieni poikkeama ympäröivissä olosuhteissa kertautuu ja aiheuttaa koko joukon erilaisia lopputuloksia multiversumissa.

Elämä on ehkä lottoa, mutta multiversumi omistaa kaikki lottokupongit. Se ei voi hävitä. Vaikka käytäisiin läpi kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät se kaivaa jostain taskunsa pohjalta voittokupongin.


Elämä on kuitenkin kärsimystä

Tärkeä elemetti koko yhtälössä oli kärsimys. Edithin oli kärsinyt, mutta keksinyt keinot ylittää mahdottomalta tuntuvan epätoivon. Samoin oli runojen kääntäjän laita. Myös Uuno Kailas oli katsonut avaruuden tyhjyyteen kuin kuoleman kuiluun ja silti keksinyt itsestään portin iloon.

Mutta entä sitten maailmankaikkeus? Kuinka se liittyy asiaa? Miksi olen asettanut sen kirjoitukseni päähenkilöksi?

En usko, että maailmankaikkeudella on aivoja. En usko, että se tiedostaa itseään. Sillä ei ole mitään syytä tiedostaa itseään, koska sillä ei ole tarpeita, joita sen täytyisi tyydyttää. Ihmisen tietoisuus on kehittynyt, koska aistielimet, vaistot, järki ja halut auttavat meitä tekemään elämän kannalta oikeita ratkaisuja – useimmiten – ja kaiken tämän koossapitämiseksi tarvitaan jonkinlainen psyko-sosiaalinen solmukohta: tietoinen harkinta, minäkokemus.

Ihmisen minuus ei ole varsinaisesti häntä itseään varten. Ihmisen minuus palvelee lajin jatkuvuutta: viettejä, intohimoja. Minätietoisuus on syntynyt myös "sinua", "häntä" ja "meitä" varten. Minuus on osa sosiaalista peliä, jossa muodostetaan käsitteellisiä eroja liittolaisten ja vihollisten välille. Ymmärrämme ”minän” merkityksen vasta sitä kautta, että on joku toinen.

Tietoisuus on vaatimaton aivojen pikku lisäohjelma, joka pallottelee tunteita, muistoja, aistimuksia, johtopäätöksiä ja sosiaalisia erotteluja. Suurimman osan aikaa tietoisuutemme on uppoutunut palvelemaan näitä muita toimintoja ja tarpeita – se ei ole mikään ylin herra. On suuri väärinkäsitys olettaa, että minuus olisi aivojen keisari ja komentaja - pikemminkin tietoinen minä toimii jonkinlaisena vaatimattomana talonmiehenä, joka siivoilee tunteiden sotkuja ja mielistelee kulttuurisia normeja.

Tietoisuus tulee tietoiseksi itsestään vain niinä hetkinä, jolloin se on päästetty vapaalle – se on saanut hetken joutilaisuutta tunteilta ja ulkoisilta aistimuksilta.

Kun tietoisuus on vapaalla, se treenaa yleiskuntoaan filosofialla ja haaveilulla. Se ei oikeastaan haluaisi olla vapaalla, mutta toisinaan se on pakotettu siihen. Tätä tilaa kutsutaan "ikävystymiseksi" tai "flanööraamiseksi". Tietoinen minä on niin heikko ja tylsämielinen aivotoiminnan osa, että se ennemmin täyttää aikansa Youtube-videoilla kuin mietiskelee maailmankaikkeuden arvoituksia omassa yksinäisyydessään.

Vain silloin saattaa tietoinen minuus havahtua kyselemään isoja kysymyksiä, kun se oikein pelästyy. Yleensä tämä tapahtuu kuoleman edessä. Niin kävi myös Edithille. Jos hän ei olisi lainkaan sairastanut ja joutunut nuorella iällä kohtaamaan kuoleman kitaa, hänestä olisi ehkä tullutkin missi tai onnellinen kotiäiti. Hän olisi vain elänyt ja siinä kaikki.

Lisättäköön tähän, että myös itse olin lapsena usein sairas ja maatessani kuumeisena vuoteella sain erikoisia näkyjä kuolemasta, joka vaani huoneeni pimeissä nurkissa ja taivaalla tähtien välisessä tyhjyydessä. Löysin kirjoja, joissa kuvailtiin tähtikuvioita ja kierteisgalakseja - ja ensikauhun ylitettyäni löysin niistä yllättävää lohtua.


Tietoisuus hakoteillä

Kun tietoisuus on kyllin vinoutunut vapauteensa, se saattaa lähteä tutkimaan ihan outoja paikkoja – se saattaa jopa tarjota palveluksiaan muille kuin ”itselleen”.

Jos tietoisuus liiaksi eksyy avaruuteen, se saattaa tajuta olevansa avaruudelle paljossa velkaa – eräällä tavoin avaruuden lapsi. Sen oma biologinen perusta on pitkän ajan kuluessa kehittynyt auringon lainaenergialla. Kehomme ja aivomme ovat rakentuneet tähtien tomusta, kuten sanonta kuuluu.

Kun Jeesus sanoi ”Taivaallinen isämme” hän saattoi tarkoittaa juuri tätä. Ja jännintä tässä on se, että Jeesus todellakin saattoi tarkoittaa tätä – miksi muuten hän olisi sanonut ”Taivaallinen isämme”?

Toki on mahdollista, että hän ei tarkoittanut ihan tätä, mutta tulkinta on mahdollinen, koska hänen sanansa on suodatettu opetuslasten ja kirkollisen tradition ymmärryskyvyn läpi. Ehkä Jeesus oli paljon fiksumpi kuin mitä uskallamme olettaa? Ehkä Jeesus katseli tähtiin ja jatteli niiden olevan kaukaisia aurinkoja? Ehkä hän katsoi itseensä ja tuumi:

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa.
- -
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten ja sanoo:
kerran sammuvat kaikki tähdet
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla
."
(Olemisen riemu)


Kaikkeus, joka katsoo meissä

Joka tapauksessa olemme nyt päätyneet tarinassa siihen vaiheeseen, jossa ihminen katsoo avaruuteen ja tajuaa, että siellä on aurinkoja, suunnattoman etäisyyden päässä toisistaan. Hän tajuaa millainen uskomaton tulen ja kylmyyden koneisto on Linnunrata, joka pyörittelee näpeissään miljoonia tähtiä kuin kokenut jonglööri.

Tällainen tajuaminen on jotain ihan muuta kuin luolamiehen ihmettely auringon ja kuun noustessa ja laskiessa. Moderni ihminen ei enää arvuuttele – hän tietää, että avaruus on järisyttävä ilmestys, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Hän ei edes luule ymmärtävänsä avaruuden mittasuhteita, sillä hän tietää että ne eivät ole mitattavissa työmuistilla, johon mahtuu kerrallaan 7-8 käsitettä.

Ja tämä on se hetki, jolloin Maailmankaikkeus on tullut tietoiseksi itsestään.

Maailmankaikkeudella ei ole siihen omia keinoja: sen on lainattava ihmisen silmiä ja ihmisen älyä – ja ihmisen ihmettelykykyä.

Ihminen on maailmankaikkeuden voimien ruumiillistuma, sen lakien ja todennäköisyyksien epätodennäköinen hedelmä. Ihmisen silmä on maailmankaikkeuden silmä, joka on nyt kääntynytkin katsomaan sitä itseään.

Ihmisen kokema wow! Kosmoksen rannalla on Kosmoksen oma tuote: tietoisuuden emergenssi, joka hetkeksi lainaa kaikkeudelle oman sielunsa.

Ja kun ihminen samaan aikaan kokee rajatonta iloa silkasta olemisestaan, eikä pelkää katoamistaan, koska on transsendentaalisen minän olevan kaikkialla sama – yhtäläistä tietoisuutta, joka järjestäytyy ja kohoaa esiin kaikkialla, missä olosuhteet ovat sopivat...

Kosmos tarjoaa olosuhteet, joissa ihmisen mieli voi kehittyä. Ihmisen mieli puolestaan tarjoaa olosuhteet, joissa voi syntyä tietoisuus. Mieli kohoaa kuin sieni kosmoksen sienirihmastosta, eikä maailman tiedostaminen todeksi ole yhdenkään mielen yksityisomaisuutta. Minä kuolen, sinä kuolet - ja maailma yhä tiedostetaan todeksi, ja yhä Kosmos itse saattaa kurkkia silmiemme lävitse ja sanoa: Wau! Minä olen mittaamaton, olen ihmeellinen ja vailla erotteluja!

Siinä hetkessä Iloversumi riemuitsee siitä tiedosta, että se itse on mahdollistanut tämän ja se itse saa sen myös kokea.

"Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,
mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa
kaikelle
."
(Ero)

Mikään tässä sanottu ei ole varsinaiseti uskon varaista – ainoastaan matemaattisesti pääteltyä ja tietyillä runollisilla käsitteillä väritettyä. Lähes saman viestin on antanut hindufilosofia keskeisimmässä teesissään:

”Atman on brahman.”

Ja jälleen me voimme tehdä saman aliarvioimisen tai yliarvioimisen, jonka jo suoritimme Jeesuksen kohdalla... tai sitten voimme vain hyväksyä sen, että muinaiset pohtivat samoja kysymyksiä ja päätyivät samoihin havaintoihin. He tajusivat olevansa Kaikkeuden lapsia, ja että mitään ei tarvitse pelätä, sillä...

"Hey! It's just a ride!"
- Bill Hicks

tiistai 21. helmikuuta 2012

Taiteilija

Taiteilija heilautti kättään laajassa kaaressa:
”Katso tuota kauneutta”, hän julisti.

En tiennyt mitä hän tahtoi minun näkevän, mutta katsoin, koska olin niin ikävystynyt. Toljotin viittauksen perään kuin ilotulitusta odottava lapsi.

Ja todellakin! Taivaalla aukeni pilvien esirippu. Miljoonat auringot loistivat tähtien asemissa. Varjot väistyivät eikä pimeää ollut.
Huudahdin: ”Näen sen vihdoin!”

Taiteilija painoi päänsä liikutuksen vallassa, ja tunsin kuinka tuon lyhyen hetken ajaksi välillemme aukeni täydellinen yhteys.

Seisoin vaiti ja hämmästelin koivikkoon sirotettua himmeästi helkkyvää valoa. Valkeiden puiden rintaan oli jäänyt aavistus jo kaikonneesta kirkkaudesta.
Taiteilija kuivasi silmänsä ja huokasi:
”Eikä tavallinen silmä erota merkkiäkään siitä.”

”Mitä näin?”, kysyin.

”Näit kuinka kaukana oli lähellä, kuinka suurin ja pienin sulautuivat yhdeksi.”

”Ne eivät olleet tähtiä.”

”Eivät, ne olivat siskosi ja veljesi, mutta avaruutta ei ollut enää välillänne.”

”Eikä minun tuntemani aurinko lämmittänyt enempää kuin yksikään toinen,", sanoin, "kuten ei leipä omassa vatsassani poista nälkää maailmasta; se vain on kaikki mitä aistin. On niin vähän tuntea vain yksi liekki – se mikä on lähin. Ja oman tähtemme tuli häikäisee meitä niin, ettemme sen loistaessa kykene näkemään ainuttakaan toista.”

”Mutta tästä eteenpäin aistit jokaisen ilon ja surun kuin omasi. Sulkiessasi silmäsi muistat tähtien leirin ja tiedät ikuisuuden ajassa ja avaruudessa – olet osa ääretöntä.”

”...Ja jokainen syntymä on merkki elämän voitosta. Eikä kuolemaa ole”, jatkoin.

”Sinulla on pitkä tie edessäsi”, Taiteilija sanoi. “Itse vaelsin kaksikymmentä vuotta etsien uutta laupeuden hetkeä. En enää osannut tarrata sieluun, tuohon synkkään ennustukseen henkemme perustavasta yksinäisyydestä.”

“Löysitkö sen mitä etsit? Saitko vastauksen?”

“Olen oppinut, ilman jatkuvaa ponnistusta, tiedostamaan itseni avarasti – rakastamaan myös sellaista, mitä en omista: vastauksia, mennyttä ja tulevaa... Paljon turhaa olen karistanut päältäni, mutta vielä on matkaa siihen, että joka hetki valppaasti toimisin kauimmaisteni hyväksi.”

”Pääni on täynnä toivoa, innostusta.”

”Se juuri sumentaa katseesi. Kun aamulla heräät, elät yhä oman vatsasi ehdoilla; näet omien silmiesi kautta ja vain sen minkä aurinko sallii; kuulet vain niillä korvilla, jotka on määrätty päähäsi.”

Taiteilija poimi reppunsa ja jatkoi matkaa. Kirjoitin nopeasti ylös kaiken minkä muistin.

Aamulla ihmettelin kirjoittamaani. Minun oli nälkä.


(Kirjoitus pöytälaatikosta, vuodelta 2003. Alunperin tekstillä ei ollut mitään yhteyttä Van Goghiin.)