Yhteenvetoa Twin Peaksin kolmoskaudesta

Aluksi muutama yleinen huomiota. Twin Peaks on monesti äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi TV-sarjaksi, joten järkevän ihmisen ensimmäinen pelko oli, ettei David Lynch enää vanhalla iällään kykene tuottamaan mitään vastaavanlaista - tai että hän pahimmillaan ei ymmärtäisi alkuperäisen sarjan suosion syitä, vaan tekisi sille haittaa selittämällä auki sarjan arvoituksia.

Hiljattain esimerkiksi olemme saaneet todistaa, kuinka Ridley Scott tekee hallaa alkuperäiselle Alien-elokuvalleen, kun hän uudemmissa elokuvissaan yrittää selittää sen mysteereitä ja epäonnistuu täydellisesti. Myös George Lucasin ohjaama Star Wars Episode 1: Phantom Menace on varmasti monella vielä hyvin muistissa.

Uuden Twin Peaksin lopetuksesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan sarja ei mitätöi alkuperäisen viehätystä. Päin vastoin Lynch (ja Frost) ovat onnistuneet ajoittain lähes täydellisesti toistamaan alkuperäisen sarjan huumorin, mysteerit sekä pelottavat tilanteet.

How is Annie?

Tuntuu harkitulta viestiltä katsojille, että Annie on yksi uuden sarjan keskeisimmistä puuttuvista henkilöistä, jonka poissaoloa ei mitenkään selitetä. Alkuperäinen sarja loppuu Cooperin sanoihin "How is Annie, how is Annie!?"

Kun tähän ei anneta mitään vastausta, näyttää ilmeiseltä, että käsikirjoittajat haluavat kertoa katsojille, etteivät he tahdo pilata alkuperäisen sarjan lopetusta selittämällä sitä tyhjäksi.

Vanhan sarjan pohjalta on lähdetty liikkeelle niistä asioista, jotka tiedetään. Katsojat ovat nähneet, että Cooperille on luotu kaksoisolento, sekä sen, että kaksoisolento on kahdesta Cooperista se, joka pakenee black lodgesta. Kahden Cooperin juoni ei siis varsinaisesti tuo kuvioon mitään uutta, mutta tietenkin uutta on se, että hyvän Cooperin sijasta sarjassa nähdään Douggie. Ja tässä uudistumisessa sarja onnistuu erinomaisesti, arveluita herättävän alkukankeuden jälkeen.

Yksi kolmoskauden parhaista ominaisuuksista on hitaus. Juoni etenee riittävän hitain sykäyksin, jotta yleisöllä on aikaa pohdiskella arvoituksia ja yhdistellä palasia. Matkan varrella iso osa sarjan viehätystä olivat youtube-videot, joissa fanit esittelivät arvauksia. On ilmeistä, että aiemman perusteella Lynvh tietää fanien kehittelevän omia teorioitaan, ja hän luottaa siihen, että näin tapahtuu. Monet pieninä paloina tiputelluista yksityiskohdista oli selvästi suunniteltu tarjoamaan arvoitukseen sellaisia vihjeitä, jotka johtivat teorianrakentajia harhaan tai saivat heidät kiistelemään keskenään tulkinnoista.

Mielestäni on melko ilmeistä, että kolmoskauden lopetus on tarkoitettu monin mahdollisin tavoin tulkittavaksi, ja avoimeksi jäävät kysymykset ovat tärkeä osa harkittua suunnitelmaa. Syy on tuskin se, että olisimme näkemässä neljättä kautta. Mysteerien syy on pikemminkin se, että Lynch ja Frost tajuavat varsin hyvin, miksi alkuperäinen Twin Peaks on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi sarjaksi. Siksi tietenkin, että se jätti ihmisten mieliin pysyviä arvoituksia.

Jos esimerkiksi tv-sarja Lost olisi päättynyt 2. tai 3. tuotantokauden jälkeen, siitä olisi voinut tulla klassikko. Nyt sarja on pilattu viimeisillä kausilla, jotka tuntuvat lähinnä katsojan kusetukselta. Juoni on aikahyppyjen avulla väännetty niin tarkoituksellisen sekavaksi ja epäuskottavaksi, että käsikirjoittajat eivät itsekään tiedä mitä ovat tekemässä - ja sitten vielä kaiken päätteeksi tehdään se virhe, että yritetään selittää auki ihan kaikki yksityiskohdat. Kaiken päätteeksi sarja on niin loppuun puserrettu, että viimeiset jaksovat tuovat lähinnä mieleen jonkinlaiset pöydälle jääneet, mustuneet banaaninkuoret, jotka tulisi heittää biojäteastiaan.

Carrie Page

Kahden viimeisen jakson jälkeen törmäsin ainakin kolmeen tai neljään erilaiseen teoriaan, jotka sisältävät muutamia uskottavia tulkintoja, mutta eivät mitenkään selitä kaikkea.

Teoriat varmastikin paranevat aikaa myöten, mutta olen melko varma siitä, ettei mikään teoria tule yksin selittämään kaikkea, koska sarjaa ei ole suunniteltu aukottomasti selitettäväksi. Yksinkertaisesti avoimia kysymyksiä on liikaa.

Hyviä huomioita on tehty paljon. Esimerkiksi kun Laura Palmerin päiväkirjoista jäi lopulta puuttumaan vain yksi ainoa sivu, on hyvin mahdollista, ettei se sittenkään jäänyt Cooperilta löytämättä. Nimittäin kun hän aivan lopussa tapaa Laura Palmerin toisessa todellisuudessa (uudessa unessa tai kenties alkuperäisimmässä todellisuudessa), Lauran nimi on Carrie Page. Hän itse on "missing page", eli tarinan viimeinen puuttuva sivu.

Loppu, ja myös sen herättämä kauhu voidaan tulkita positiivisesti tai negatiivisesti. Voi olla, että sarja loppuu siihen, kun Laura Palmer kuulee äitinsä huudon ja hän säpsähtää hereille. Hän huutaa kauhusta, koska tajuaa eläneensä painajaisessa, tai siksi että on heräämässä painajaiseen.

Cooperin viimeinen epätoivoinen yritys pelastaa Laura saattaa johtaa siihen, että Laura ja/tai hän itse heräävät todellisuuteen. Se on joka tapauksessa raju kokemus, joten Cooperin pelko ja Lauran huuto voidaan ymmärtää myös positiivisen lopputuloksen kautta. He heräävät todellisuuteen, mutta eivät oikeasti haluaisi, koska se on niin tuskallista. Cooper on pelastanut Lauran vain yhdeltä hengenvaaralliselta tilanteelta, mutta hän on yhä narkomaani, ja Bob on myös edelleen hengissä, koska historiaa on muutettu. Koko kamppailu alkaa alusta.

Lopetuksen on moni kokenut ahdistavaksi, mistä syystä hyvin suosituksi varmaankin nousee sen suuntaiset tulkinnat, että 1) Cooper on edelleen black lodgen vankina, mihin viittaavat Dianan punainen tukka ja musta-valkoiset kynnet, mitkä ovat verhojen ja lattian väri limbossa, tai 2) Cooper näkee pahuuden symbolin Phillip-Jeffries-teekattilan höyryissä (Delfoin oraakkeli) muuttuvan iäisyyden symboliksi, mikä viestii siitä, että hyvän ja pahan välinen peli tulee ikuisesti jatkumaan, eikä Cooper yrityksestään huolimatta kykene muuttamaan mitään. Hän vain kieltäytyy hyväksymästä asioita todeksi ja turhaan taistelee mahdotonta vastaan.

Cooperin ylimielisyys ja idealismi kääntyy lopulta kaikkien turmioksi. Sen sijaan, että olisi saavutettu edes jotakin pientä, pyyhitään kaikki ja palataan epätoivoiseen alkutilanteeseen.

Pahalle Cooperille, kuten myöskään loppunäytöksen Cooperille ei maistu kahvi, mistä myös päätelty, että 3) lopun Cooper olisin jonkinlainen synteesi hyvästä ja pahasta Cooperista. Kun Cooperin kasvot lopussa piirtyvät ruutuun, sen voi tulkita unessa olemiseksi, unesta heräämiseksi tai kahden Cooperin yhdistymiseksi.

Jos lopussa hyvä ja paha Cooper ovat yhdistyneet, se selittäisi sen, miksi Cooper tekee aloitteen seksistä, miksi Diane suostuu, sekä sen miksi hän seksin aikana tuntee niin kaksijakoisia tunteita. Hän on unelmoinut romanssista hyvän Cooperin kanssa, mutta hän saa molemmat, mikä palauttaa hänen mieliinsä raiskauksen. Tästä syystä seksi on vastenmielistä molemmille ja aamulla Diane on paennut paikalta.

Mahdollista on myös sen suuntainen metafiktiivinen tulkinta, että lopussa kaikki kolme tajuavat elävänsä fiktiossa, Diane lakkaa olemasta olemassa ja Laura huutaa kauhusta, koska hän tiedostaa tv-sarjan päättyvän. Heidän yhteinen kokemuksensa sarjan kuvauksissa on mitä todennäköisimmin päättynyt iäksi. Kun Diane katsoo huoltoasemalla omaa kaksoisolentoaan, mutta ei reagoi näkyyn, hän tajuaa olevansa kaksi eri olentoa: tv-sarjan Diane sekä näyttelijä Laura Dern.

Kaikkien palasten yhdistäminen on todennäköisesti laskelmoidusti mahdotonta

Kuka on uneksija? Siirrytäänkö lopussa uuteen syvempään uneen, uuteen todellisuuteen, uuteen aikajanaan vai herääkö joku unesta?

Miten Audreyn uni ja hänen heräämisensä liittyvät muuhun tarinaan?

Onko Judylla suunnitelma, vai onko hän vain jonkinlaista ydinpommin synnyttämää abstraktia pahuutta? Onko hän kykenevä luomaan todellisuuksia vai elääkö hän vain muiden luomissa unimaailmoissa?

Risteävätkö Black Lodgen ja White Lodgen intressit? Mehän emme voi olettaa, että jättiläinen ja yksikätinen mies Mike pyrkisivät ollenkaan samaan päämäärään. Lisäksi Mike on leikannut oman kätensä, josta sittemmin on tullut puu, joka on myös korvaamassa sarjasta pois jäänyttä steppaavaa kääpiötä. (Kun sen sanoo ääneen niin kaikki kuulostaa aika kummalliselta.)

Jos Mike on leikannut kätensä, koska käsi on turmellut häntä, miksi Cooperin tulisi luottaa siihen, että Mike ja puu toimivat nyt hyvässä tarkoituksessa ja yhteistuumin? Hehän saattavat juonitella toisiaan vastaan.

Jättiläisen kohdalla me voimme luottaa paremmin siihen, että hän pyrkii hyvään. Mutta silti se hyvä, jota jättiläinen saattaa tavoitella, ei välttämättä ole sama lopputulema jota Cooper tavoittelee. Näyttisiltä, että Cooper teki virheen, kun hän yritti pelastaa Lauran, sillä White lodge oli lähettänyt Lauran kenties maahan juuri siksi, että hän kuolisi ja hänen kuolemansa kautta Bob kukistettaisiin.

Mutta jättiläinen selvästkin tietää, että Cooper toimisi näin, koska juuri hän lausuu nimet Richard ja Linda. Asioiden täytyy edelleen olla menossa siihen suuntaan, jonka jättiläinen näkee. Emme tiedä onko se jättiläisen toivoma suunta, mutta hän näkee sen ennalta.

Cooper saattaa sotkea suuren suunnitelman, mutta kuitenkin me lopussa näemme myös sen, että White Lodgessa on tarkkailtu Lauran kotitaloa, ennen kuin paha Cooper saapuu paikalle. Jättiläinen vaihtaa kuvan kotitalosta sheriffin asemaan, jonne paha Cooper päätyy. Sinne jättiläinen on myös virittänyt häntä varten ansan, johon kuuluvat Andy ja vihreähanskainen supermies. Kaikki tuntuu suunnitellulta, joten kuinka hyvä Cooper pystyisi väistämään jättiläisen suuren suunnitelman, kun White Lodgen väki näkee menneeseen ja tulevaan?

Tämä on se syy, miksi alkujaan - ja yhä edelleen tulkitsin, että lopetus on onnellinen. Kun viimeisessä jaksossa Cooper luki paperilta nimet Richard ja Linda (jälleen yhtä kirjainta vaille Diane, kuten Naido, nyt vain uutta on L ja poissa on taas e, joka seikkailee Jane-e:n nimessä), ajattelin että kurssi on jättiläisen hallussa. Samoin ajattelin, että Judy's niminen ravintola kertoo, että Judy on lähellä. Kaikki siis menee suunnitelmien mukaan. Myös Laura löytyy, eli kaikki tuntuu olevan kasassa loppunäytöstä varten.

Lopetuksesta ahdistavan tekee lähinnä se, että Cooper ja Laura eivät tunne oloaan mukavaksi. He ovat selvästi hukassa. Mutta kuten totesin, se saattaa liittyä siihen, että heitä ahdistaa todellisuuteen palaaminen ja tv-sarjan päättyminen. Kenties juoni sittenkin päättyy onnellisesti ja Laura herää. Talon pimentyminen voi kenties tarkoittaa sitä, että Judy on löytynyt ja hänet on kukistettu.

Emme sittenkään tiedä kuuluiko jättiläisen suunnitelmiin se, että Lucy ampuu pahan Cooperin. Kenties se ei ole ollut päämääränä, vaan jättiläinen oli halunnut, että hyvä ja paha Cooper tapaisivat kasvotusten elävinä. Tällöin Cooperin puoliskot olisivat voineet ydistyä. Cooper olisi oppinut tuntemaan itsensä, ja hän olisi kokenut jonkinlaisen valaistumisen tai heräämisen.

Lucy voi olla lopulta suurempi yllätystekijä kuin hyvän Cooperin aikamatka. Mehän emme tiedä mitä siitä olisi seurannut, jos Cooperit olisivat kohdanneet ja keskustelleet. Emme tiedä myöskään mikä oli pahan Cooperin lopullisena päämääränä. Kenties heillä kummallakin on ollut pakkomielteenä tavata Judy? Doppelganger on vain perinyt tämän pakkomielteen alkuperäiseltä Cooperilta.

Täytyy muistaa, että paha Cooper kysyy teekattila-Jeffriesiltä, kuka on Judy? Hän ei saa muuta vastausta kuin että hän on tavannut Judyn. Mitä se tarkoittaa? Milloin? Jos Sarah Palmer on Judy, tapahtuiko se jo silloin, kun Bob oli Lelandissa? Tuskin. Kyllä kai Bob silloin tietäisi asiasta. Ja ei hän kysyisi, jos tietäisi. Mutta jos Bob ei tiedä niin mitä se merkitsee?

Jos Sarah Palmer on Judy, mikä on todellinen syy sille, että Cooper vie Lauran Twin Peaksiin ja vanhaan kotiinsa? Tietääkö Cooper mahdollisuudesta heräämiseen? Tahtooko hän pelastaa Lauran vai tuhota Judyn, kumpi on lopulta tärkeämpää?

Joihinkin avoimiin kysymyksiin varmasti löydetään uusia vihjeitä ja parempia tulkintoja uusien katsomiskertojen kautta. Luotan Lynchiin vahvasti siinä, ettei vastaus ole löydettävissä. Suorastaan toivon sitä.

Toivon, että sarja jää ikuiseksi mysteeriksi.

Siksihän se juuri on niin hyvä.

Uusi kausi on kiistatta parasta mitä vuosiin on nähty. Ja lopetus on mestarillinen. En olisi osannut kuvitella, että vielä 26 vuoden jälkeen joku pystyy toistamaan saman ihmeen ja luomaan jotakin näin mieleenpainuvaa.

Twin Peaks on kuin tv-sarjojen Mona Lisa. Paitsi että vienon hymyn lisäksi kasvoilla on myös kauhunhuuto.

Kun tekstiin kerrostuu merkityksiä - Uusi lelu

Pari päivää sitten julkaistiin hiuksia nostattava kahden minuutin podcastin, jota on jo verrattu David Lynchin Eraserheadiin. Reaktio on yllättävä, sillä teksti perustuu löyhästi vuoden 2012 Kevätpörriäiseen. Tarinasta ei suinkaan ollut tarkoitus tulla erityisen ahdistava, mutta siitä on jo käytetty adjektiiveja "painajaismainen", "kuvottava" ja "iljettävä". Pelkokertoimen lisääntyminen kai tapahtui puolivahingossa sen jälkeen kun tekstiin alkoi useamman kirjoituskierroksen myötä kertyä symbolisia tasoja.

Kuunnelmatekstin esittää muusikko ja sanataiteilija Dxxxa D. Taustamusiikin on säveltänyt Otto V. Suosittelen podcastin kuuntelemista, ennen kuin myöhempää erittelyäni lukee pidemmälle. Teksti on lyhyt ja analyysi saattaa ikävästi lieventää ahdistavaa tunnelmaa. Yleensä en itse julkisesti tulkitse omia kirjoituksiani, mutta ajattelin nyt tehdä poikkeuksen, koska hiljattain Hesarissa runoilijat selittivät tekstejään, ja se oli ihan viihdyttävää.

Tässä linkki Dxxxan lausumaan kuunnelmaan:
https://soundcloud.com/user-82817550/uusi-lelu-kauhuremix-feat-dxxxa-d-ambient-by-otto-v

Ja tällainen on kollaasiteksti itsessään:

Uusi lelu

Olipa kerran Tatu, joka omisti designlelun. Se oli kuutio, johon oli sulatettu muita leluja ja vanhoja kelloja. Tatu yritti myydä designlelun, mutta kaikki sanoivat hänelle että lelu oli ruma.

 Tatu ei tiennyt miten lelulla pitäisi leikkiä. Hän vei sen hiekkalaatikolle ja muut lapset vain ilkkuivat. Äidin ja isän mielestä designlelu oli maailman paras. Siihen oli sulalettu mukaan myös Tatun vanhat legot ja pandakarhu Paavo.

 Jouluna Tatu sai uuden lelun. Uusi lelu oli kuminen apinan pää. Kun sitä puristi niin se kirkui ja huusi. Apinan pää sisälsi kumia ja pikkuisen äänilaatikon. Äänilaatikko oli tehty raudasta. Apinan pää oli myös puoliksi vetinen. Apina hikoili kaikesta huutamisesta.

 Tatu ei saanut nukuttua, kun yöllä apinan pää tuijotti häntä pöydältä. Tatu kävi varovasti kääntämässä apinan naaman kohti nurkkaa, mutta silloin se alkoi rääkyä. Naapurien ikkunassa syttyivät valot ja seinän läpi kuului kolinaa, kun isä kompuroi vessaan. Apina ei lopettanut, ennen kuin oli saanut huutaa sydämensä kyllyydestä. Lopuksi sen silmät hehkuivat ja se alkoi hikoilla ja nieleskellä.

 Tatu oli surullinen ja seuraavana jouluna hän sai surullisten lasten auttajan. Se oli robotti, joka yllättää surullista kaveria sanomalla Böt Böt. Mukana oli myös mukiteline ja limuautomaatti. Tatun äiti osti sen robotin, koska Tatun isä oli muuttanut New Yorkiin. Ennen lähtöä isä oli sulattanut yhdeksi kuutioksi kahvinkeittimen ja muut häälahjat. Äiti nosti sen kuution kunniapaikalle, kun sukulaisia vieraili kotona katsomassa.

Metodista ja tarinan taustoista:

Tarina uudesta lelusta on koottu usean lapsen teksteistä, joissa on taustalla myös Kiasma-kokemuksia. Olen koonnut tähän artikkeliin myös kaikki ne kevätpörriäisen katkelmat, joiden pohjalta kollaasi on kirjoitettu - tai jotka ovat tarjoneet inspiraatiota.

Kiasmassa oli joitakin vuosia sitten esillä kuutioita, joihin oli sulatettu leluja. Aiemmin onnistuin metsästämään netistä taiteilijan nimen, mutta nyt en löytänyt uudestaan oikeita sanavalintoja kun etsin tätä kirjoitusta varten. Muistelen myös, että Kevätpörriäisessä useampikin koululainen olisi kuvaillut samaa Kiasman näyttelyä.

Mielestäni taiteilijoille on hyväksi muistuttaa, miten omituiselta ja häiritsevältä heidän sinänsä upeat käsitetaiteelliset teokset saattavat näyttää lasten ja maallikkojen silmissä. Yleensä taiteilijat ovat vaikeiden elämäntilanteidensa, traumojensa ja juurikin tunneherkkyytensä tähden hyvin kovanahkaisia tietyissä asioissa.

Heidän on ollut pakko pureutua ahdistuksensa juuritekijöihin ja käsitellä pois traumojaan, jotta he ovat voineet säilyä hengissä ja edistyä urallaan. Taide pureutuu inhimillisiin pelkoihin, häpeän kokemukseen sekä sosiaalisen maailman raadollisuuksiin samalla tavoin kuin kirurgi veitsellään tunkeutuu potilaan sisuskaluihin. Näky voi olla oksettava herkkähermoiselle sivustakatsojalle, kun dekonstruktion ammattilainen kääntää instituutioiden ja perinteiden ihon ylösalaisin ja näyttää niiden veriset sisälmykset.

Tarina groteskista perheestä sai alkunsa siitä, kun kuvittelin, mitä tapahtuisi jos nykytaiteen kovaksi keittämät vanhemmat odottaisivat omilta lapsiltaan samanlaista innostusta taiteeseen, jo ennen kuin heillä on mitään ymmärrystä taiteenhistoriasta tai kognitiivisia työkaluja millä analysoida teoksia.

Niinpä poistin Kiasma-aspektin ja siirsin tarinan tapahtumaan perheen arjessa, pienen lapsen sosiaalisessa kanssakäymisessä hiekkalaatikkoleikeissä. En usko, että tarina loppujen lopuksi on niin kaukana totuudesta. Samanlainen kohtuuton vaatimustaso saattaa päteä myös psykoterapeutin tai huippu-urheilijan tai tutkijan perheessä, kun lapselta vaaditaan vakavaa asennoitumista harjoitteluun, psykologiseen itseanalyysiin tai tieteelliseen metodiin. On häpeällistä, jos 6-vuotias kiinnostuu omasta horoskoopistaan, koska se on hölynpölyä. On häpeällistä, jos lapsi tahtoo syödä epäterveellisesti, koska esimerkiksi karkit heiluttavat verensokeria ja heikentävät suoritus- tai keskittymiskykyä, jonka olisi elämässä joka hetki oltava huipputasolla.

Tarinoissa liialliset odotukset usein sijoitetaan miljonäärisukuihin, mutta myös taiteilijan työmäärät ja vaatimukset itsekurista saattavat olla sairaalloiset, vaikka julkisuus usein näyttää meille vain sen hetken, kun taiteilija juhlii saavutuksiaan. Hän on niin työnsä uuvuttama, että höpisee omituisia, ja hyvä jos pysyy tolpillaan.

Taiteilijan työ on vaativaa, mutta hänen elämänsä voi nuistakin syistä saada mahan kuralle - etenkin jos menestys ei tule helpolla esimerkiksi perhetaustan, menestyvän kaveripiirin, hyvän ulkonäön, henkilökohtaisen mesenaatin tai onnenpotkujen ansiosta. Kun rahaa ei ole tullut mistään kuukausiin, vaikka koko ajan tekee työtään, kohtaa väistämättä epäuskon hetkiä. Jopa menestyjille tulee aika-ajoin houkutus kysyä, onko järkeä jatkaa, jos 10-12 tunnin työpäivillä tienaa hädin tuskin sen, minkä saisi suoraan työkkäristä tekemättä mitään. Entä jos seuraava teos ei menesty?

Kriittisen reaktion negatiivisuus tai olemattomuus voi tuntua karulta, jos on tehnyt 3 vuotta aamusta iltaan työtä jonkin teoksen tai näyttelyn eteen, eikä se sitten kiinnosta ketään. Taiteilijanero on joutunut tervehdyttämään itsensä monista tavallisen ihmisen mukavista itsepetoksista, jotta hän ymmärtäisi asioita laajemmin ja syvemmin, mutta tuskaa jo muutoinkin lisäävät oivallukset eristää hänet muista. Lopulta hän elää hulluuden partaalla, vaikka olisi teoriassa tervein kaikista.

On kuitenkin pakko jatkaa, jos ja kun on pakkomielteen lahja ja kutsumus. Paluu tavalliseen elämään ei ehkä edes onnistuisi kaiken sen myytinpurkamisen jälkeen, ja myöhempi elämä saattaisi yhtä lailla olla täynnä katumuksia ja mitä jos?-hetkiä.

On palautettava määrätietoisuus käsiin ja päähän, oltava sitkeä, mutta samaan aikaan tiedostettava, miten taidemaailma on tulvillaan itsepetosta ja myytinpeesaamista ja juonittelua, mikä ei muutu. Jos joku saavuttaisikin riittävän ymmärryksen taidemaailman reunaehdoista, arvoista ja toiminnasta - tai tulisi selville minkään muunkaan seurapiirin kulissien takaisesta luonteesta -, hänelle tarjotuisi parempia diilejä sitä kautta, että hän ei leväyttäisi sitä kaikkea, vaan pelaisi sitä peliä, jonka nyt osaa melkein paremmin kuin kukaan toinen. Niinpä monet paljastuskirjat ja historian juonipaljastukset tapaavat olla postyymisti julkaistuja.

Poikkeuksen tekevät lajit, jotka käyvät kuolinkamppailua. Edes niiden skandaalit eivät kiinnosta suurempa yleisöä. Kohu olisi täytynyt herättää paljon paljon aiemmin, jotta sillä olisi voitu joko havahduttaa ulkopuolisia tai saada aikaan muutoksia sisäisissä käytänteissä. Laji täytyy oikeastaan kokonaan kuopata ja löytää uudelleen, kuten riimirunous on löydetty uudelleen räp-musiikissa.

Tällainen ilmitasojen kuvailu Uuden lelun analyysissä ei tietenkään ole järin kiinnostavaa. Tarinassa täytyy olla useampia vertauskuvallisia tasoja, jotta pintatasolla groteskit tapahtuvat voisi kunnolla vääntää mahassa.

Näin tulkitsen tarinassa esiintyviä leluja (spoiler-varoitus):

YHTEEN SULATETUT LELUT kuvastavat ensinnäkin sitä mahdottomuutta, että elämä ja kaikki sen ilot voitaisiin puristaa kompaktiksi tuotteeksi. Toiseksi sosiaalinen media on mahdollistanut tuttavapiirimme valikoimisen siten, että ennen hajallaan olleet asenneryhmät saattavat sulautua yhdeksi möykyksi, jossa todellisuudentaju katoaa. Hiekkalaatikkoleikit muuttuvat tylsiksi, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, tai jos kanssakäynti kaikkien ulkoryhmien kanssa tuntuu epämukavalta, niin että aina on pakko palata omalle mukavuusalueelle, paikkaan jossa palikat on liimatty yhteen eikä mitään uutta opita.

APINAN PÄÄ seuraa luonnollisesti tästä tilanteesta, jossa kasvotusten kohdattavien ihmisten sijaan meillä on seuranamme vain raivoavia apinan päitä. Joka päivä on edessä jokin uusi kohu, jossa saamme närkästyä muiden mukana, tai tuntea etäisyyttä muiden raivoamiseen, eikä koskaan tiedä kumpi päivä on tänään. Median luomat uhkakuvat ja yhteiskuntamme polarisaatio valvottavat meitä öisin, kuten apinan pää. Keskellä yötä kännykkä piippaa tyhjänpäiväisestä viestistä tai juuri ennen iltatoimia saapuu yllättävä sähköposti, johon täytyy vastata heti. Jatkuvasti on sellainen tunne kuin joku tuijottaisi nurkasta ja saattaisi hetkenä minä hyvänsä alkaa rääkymään. Jos me yritämme kääntää sen kasvot kohti seinää, se vain huutaa kahta lujemmin. Yöllä heräävä isä kuvastaa superegoa, joka vastaa kaikkiin ongelmiimme vain uudella syyllisyydellä.

BÖT-BÖT--ROBOTTI viimeisessä jaksossa kuvastaa sitä toivoa, että teknologia tulisi hätiin, mutta lopulta se saattaa kyetä antamaan vain keinotekoista ja lyhytaikaista lohtua, kuten robotti joka sanoo "böt, böt". Lisäksi teknologia tuo ulottuvillemme vain lisää sairastuttavia houkutuksia, kun limuautomaatit tuodaan kouluihin ja lihottavia herkkuja tuputetaan kaikkialla, koska on niin paljon helpompaa hetkellä hiljentää lapsi karkilla kuin kasvatuksella.

Uusi lelu on kertomus siitä, kuinka me tarvitsisimme lohtua leikeistä, mutta saamme sitä korvaavista abstratioista tai tuotteista, joissa ei ole liikkuvia osia. Me tarvitsisimme ystävän joka kuuntelee, mutta saamme vain asenteellisia vertaisryhmiä, jotka palvelevat pelkojamme ja luulojamme, eivätkä tarpeitamme.

Meillä on valtavat määrät informaatiota ja tietotaitoa lukuisilta eri alueilta, mutta pää on irroitettu ruumiista. Rikkain eliitti elää kansasta erillään, ja ihmiset samaistuvat television, elokuvien tai tietokonepelien sankareihin, etääntyen oman elämäntarinansa tarpeista sekä ihmisistä lähellään.

Lasten visioissa syntyneet pelottavimmat lelut kertovat pelottavan hyvin aikuisten maailmasta. Kauhistuttavinta on se kuinka orwellilaisessa yhteiskunnassa hyvää tarkoittavat vanhemmat pakottavat hymyssä suin lapsensa käymään läpi samat traumaattiset kokemukset kuin he itse, mutta tällä kertaa se tapahtuu teknologian avustamana.

LINKKEJÄ:
Dxxxa D. - https://www.youtube.com/user/koukkujalmari
Otto V. - https://soundcloud.com/ottovee
Kevätpörriäinen Remix: https://soundcloud.com/user-82817550

Kuka apropriaatiota arvostaa ja miksi?

Appropriaatio on kuulemma juuri nyt hyvinkin muodikas sana, vaikka ilmiö on ikiaikainen. Taiteilijat ovat aina ottaneet toisiltaan vaikutuksia, sekä jossain määrin plagioineet toistensa ideoita, juonikuvioita tai tyyliä. Apropriaatiosta tykätään puhua kenties siksi, että samaan hengenvetoon voidaan päteä myös tietämyksellä intertekstuaalisuudesta, mimesiksestä, kollaasi-tekniikoista tai piratismista ja tekijänoikeuksiin liittyvästä lainsäädännöstä. (Muut termit linkitin Wikipediaan, mutta oletan, että jokainen tietää mitä on piratismi.)

Jani Leinonen

Kenties apropriaatio, eli kulttuurinen omiminen (tai takaisinvaltaaminen) on juuri nyt huudossa, koska hiljattain Kiasmassa järjestettiin Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Sen yksi viesti oli, että taiteen on uskallettava vallata takaisin julkinen tila (kuten tekevät Banksy ja muut graffititaiteilijat) sekä kollektiivinen kulttuurinen pääomamme, johon lukeutuvat brändit ja monet muut symbolit.

Kansainväliset suuryritykset voivat isolla rahalla vallata käyttöönsä mainosplakaatit, mutta niillä ei ole oikeutta määrätä mitä kieltä me puhumme tai mitä sanoja me käytämme. Taiteen tehtävä on myös tehdä meidät tietoiseksi siitä, miten paljon meihin jatkuvasti yritetään huomaamatta vaikuttaa tuotesijoittelulla ja tutuksi tekemisellä, koska tuttu ja turvallinen herättää kuluttajassa luottamusta. Tunnettujen tuotemerkkien varastaminen, niiden sanoman muuntaminen sekä käyttäminen yritystä itseään vastaan on tämän ajan appropriaatiota, mutta käsite kätkee sisäänsä kokonaisen maailman.

Vastakulttuurien appropriaatiota voi hyvin hyödyntää myös runoudessa, kuten tein teoksessa Muovin kukkia (2010), missä useampikin otsikko tai runo viittaa mielikuvateollisuuteen.

"Connecting People"

On kuitenkin myös - tai jopa suuremmassa määrin - valtakulttuurin harjoittamaa varastamista ja omimista, josta voisi puhua myös monikossa eliittien appropriaationa.

Vasemmistolainen ja "tiedostava" varastaminen on yleensä vain epätoivoinen yritys herättää keskustelua siinä maailmassa, jossa kansainvälinen viihdeteollisuus säälimättä kopioi kaiken minkä se vain lain puutteissa voi. Esimerkiksi menestyneiden elokuvien jatko-osat ovat yleensä vain kopioita ensimmäisestä elokuvasta. Samat hahmot, melkein sama juoni, mutta vähän köykäisempi käsikirjoitus ja väsyneeltä kuulostavat näyttelijät.

Hollywoodilla on myös tapana tuottaa menestyneistä kansallisista elokuvista omia versioitaan, kuten tehtiin ruotsalaisen Stig Larsonin kirjoihin perustuvalle menestyselokuvalle Miehet jotka vihaavat naisia (2009), josta syntyi The Girl with the Dragon Tattoo (2011). Samoin aivan loistava ruotsalainen vampyyrielokuva Let The Right One In (2008) kääntyi paljon heikommaksi jenkkiversioksi Let Me In (2010), jolla on myös surkea nimi. Ideoiden omiminen on siis täysin sallittua, jos on rahaa millä mällätä. Monille kopioiduksi tuleminen on myös ollut suuri ylpeyden aihe tai ainoa tie näkyvyyteen. Pieni bändi saatetaan tuntea vain siitä, että suurempi bändi on tehnyt heidän biisistään cover-version.

Kirjojen tai elokuvien jatko-osissa alkuperäinen tekijä plagioi itseään, joten se ei ole mitenkään laitonta, mutta moni kokee sen silti moraalisesti kyseenalaiseksi, jos koko tarkoitus on vain rahastaa surkealla jatko-osalla ja yleisön odotukset pettyvät. Tämä on yksi osoitus kulttuurimme mimeettisyydestä, mikä laajemmin viittaa siihen inhimilliset kulttuurit perustuvat toistolle ja kopioimiselle. Me sarjatuotamme elämyksiä, mutta emme pelkästään rahastuksen vuoksi, vaan siksikin, että yleisö janoaa kokea tuttujen kokemusten ja tuttujen hahmojen herättämää turvallisuutta.


Siksihän Teletappien jokainen jakso oli lähes identtinen: Uudestaan! UUDESTAAN!

(En tiedä kuka kortin on suunnitellut, mutta tämäkin on mielestäni käsite-taidetta parhaimmillaan, kuten meemit usein ovat: Pokemon-Teletapit. Tällaista tulisi useammin ripustaa taidemuseon seinälle niin se heti näyttäytyisi paljon nerokkaampana.)

Eliiteistä monikossa, eli ketkä siitä apropriaatiosta nyt sitten kaikkein eniten tykkäävät?

Palataan otsikon kysymykseen: kenelle muotikäsite on merkityksellinen ja miksi?

Imitoimisen ja toiston ymmärtäminen ihmisyyden perusedellytykseksi ei ole hyödyllistä ainoastaan viihdeteollisuudelle, joka voi skaalata ideoita globaaliin mittakaavaan tai myydä ohjelma-konsepteja kansallisille toimijoille (kuten Big Brother tai Idols on kqaupallisen ja helvetin kalliin sapluunan mukaan kopioitu kaikkiin maihin, aivan samoin kuin McDonalds). Se ei ole hyödyllinen ainoastaan vastakulttuurille, joka voi taiteen ja ilmaisunvapauden nimissä julistaa jonkin alueen "yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi" tai lyödä vastapalloon vallan symboliikkaa, joka on peräisin pyramidin huipulta.

Appropriaatio on hyödyllinen käsite myös niille, jotka voivat päteä omalla tietämyksellään - kuten minulle, joka blogissani mieluusti name-droppailen nerokkaita ihmisiä, ja samalla tuon esiin oman sivistyneisyyteni. Totta kai rakastan puhetta intertekstuaalisuudesta, koska minua niin harvemmin vituttaa se, että taide on tulvillaan historiallisia ja ristikkäisiä viittauksia, joita tunnistamalla voi kellitellä omassa lukeneisuudessaan.

Ja silti se minua silloin tällöin vituttaa, ja mielestäni kaikilla on siihen oikeus. Appropriaatio olisi erittäin hyödyllinen käsite myös sille neljännelle ryhmälle (tai positiolle), josta katsottuna taide näyttäytyy omanlaisenaan eliittinä ja pienen sisäpiirin puuhasteluna, jonka sisällä tykätään päteä jutuilla, jotka vain siinä ryhmässä koetaan tietämisen arvoiseksi, ja kovasti nyökytellään ja juodaan viiniä ja haukutaan tyhmiä ihmisiä ja kehutaan toinen toistaan.

Erityisen selkeästi apropriaatio ärsyttää tavallista väkeä - ja aivan syystä - jos siitä tulee jonkun taiteilijan lähes yksinomainen työkalu ja tehokeino. Silloin hänen koko uransa näyttäytyy monen silmissä vain tyhjänpäiväisenä tekotaiteena, koska sillä ei ole omaa luovaa sisältöä, se on vain viittauksia, eli pelkkä pätemistä, vain sitä.

Seuraava katkelma on artikkelista "Ontology and the Challenge of Literary Appropriation", jonka on kirjoittanut Darren Hudson Hick:

"Levine is unquestionably one of the most influential artists of the last thirty years, and AWE4 is propably her most famous work. Levines's works of appropriation are, in short, taken very seriously By artists and art experts. To rail agains AWE4, it seems, is an exercise in futility." 
LINKKI artikkeliin
En minäkään tiennyt kuka on Levine tai AWE4, joten sitä täytyy avata.

Vuonna 1981 Sherrie Levine julkaisi näyttelyssä valokuvan, joka oli nimetty After Walker Evans: 4, koska se oli täydellinen kopio 1975 kuolleen Walker Evansin tunnetusta valokuvasta. Se oli siis sama valokuva, mutta eri taideteos, koska se oli nyt eri taiteilijan (ja tällä kertaa naisen) julkaisema.
LINKKI valokuvaan

Ymmärrän sen pointin, että kohtalaisen rustiikkisen kasvokuvan tulkinta muuttuu suuresti riippuen siitä, onko taiteilija nainen tai mies. Kuva kertoo hieman eri tarinaa, koska taideteoksen merkitystä pähkäillessämme me mietimme myös tekijän motiiveja. Jos kuvassa on alaston nainen provosoivassa asennossa, sen voi tulkita olevan pornografiaa (koska se kiihdyttää) tai feministinen protesti (koska se kiihdyttää myös, mutta eri syistä, sillä se samalla kommentoi sitä maailmaa jossa me elämme ja siihen liittyviä sukupuoliodotuksia).

Otetaan sama katkelma uudestaan, mutta suomennettuna:

"Levine on kiistatta yksi viimeisen 30 vuoden vaikutusvaltaisimmista taiteilijoista, ja Walker Evansia mukaillen on eittämättä hänen kuuluisin teoksensa. Levinen työ on otettu hyvin vakavasti vastaan taiteilijoiden ja taiteen tuntijoiden keskuudessa. Jos joku on nyt aikeissa hermostua tällaisen taiteen tähden, se on nähdäkseni täysin hyödytöntä" (koska tästä kohuttiin jo 1981, ja sittemmin apropriaatiosta on tullut osa taiteen traditiota).

On ymmärrettävää, että suurempi yleisö kokee tällaisen taiteen hyvin vieraaksi. Kyse on käsitetaiteesta, jossa leikitään kulttuurisilla normeilla ja taiteeseen liittyvillä odotuksilla, eikä niinkään taitotaiteesta, jossa tulisi näkyviin taiteentekijän käsityöläismäinen osaaminen.

Ero on merkittävä, sillä käsitetaide lähes aina vaatii yleisöltään suurta tietotaitoa, eli symbolista kompetenssia, kun taas perinteinen taitotaide vaatii sitä vain taiteilijalta. Taiteilijan tehtävä on olla työssään niin taidokas, että hänen kykynsä paljastuvat myös maallikolle.

Modernit abstraktit taiteet ja myöhemmät postmodernit liikkeet vaikuttavat monen silmissä yritykseltä päästä vähemmällä. Taiteilija ei viitsi opetella tekniikoita, joten hän ryhtyy käsitetaiteilijaksi, heittää yhteen jotain ideoita ja sitten kutsuu sitä taiteeksi. Nousu valokeilaan ei tietenkään onnistu niin helposti, mutta tällainen taide täysin ymmärrettävästi jättää yleisön kylmäksi, koska se ei avaudu. Se näyttää vain vessanpöntöltä tai siltä mitä se nyt sattuukaan olemaan.

Taiteilija on laiska paska ja ylimielinen kusipää. Tämä on vielä ihan reilua, koska kusipäisen ihmisen osa tässä maailmassa on usein kurja. Hän saa vapaasti tukehtua omaan vittumaisuuteensa ja kuolla nuorena who cares. Ei se mitään. Paljon pahemmalta näyttää se, kun lauma korkeasti koulutettuja ihmisiä seisoo vessanpytyn ääressä ja hehkuttaa sitä ihmeellisimpänä asiana koskaan. Se jo kirpaisee.

Taidetta jota ei ymmärretä - ja joka ennen kaikkea ei edes pyri tulemaan laajemman yleisön ymmärtämäksi - voi mielestäni täysin oikeutetusti kutsua elitistiseksi. Ja jos joku väittää muuta, hän joko itse kuuluu tuohon elitistien tyhmään (kuten minä, köh) tai sitten hän on säälittävä wannabe-taiteilija (myönnetään) tai sitten hän koettaa orwellilaisten sanaleikkien avulla kääntää asiat joksikin mitä ne eivät ole (tunnustan senkin).

On tyhmää kieltää, ettei ihmisillä olisi oikeutta hermostua. Se kielii kuplassa elämisestä. Ja samaan aikaan taiteelle hermostuminen on äärimmäisen hyödytöntä. Ragettaa voi minkä ehtii, mutta kaikenlaiset kohut ja vihaajat vain lisäävät entisestään tunnettujen taiteilijoiden julkisuutta. Jonkun taiteilijan tyrmäämisen sijasta olisi paljon fiksumpaa valita taiteilija, josta tykkää, ja tuoda hänet esiin parempana vaihtoehtona. Hyville jutuille yläpeukkua ennemmin kuin alapeukkua sellaiselle mikä ei itseä puhuttele.

Tapa jolla taide nykyään itseään markkinoi ja tyyli, jolla usein se julkisuudessa esiintyy, on kuitenkin vaarallisen harkitsematon, kun mietitään taiteen yhteiskunnallista roolia ja sen rajattomia mahdollisuuksia maailmamme mullistajana. Taide lähtee herkästi mukaan vastakkainasetteluihin ja edistää entisestään polarisaatiota, sillä kulttuuripääoman edusmiehet, kuten dosentit ja kriitikot ja muut asiantuntijat ovat usein aivan liian viehättyneitä omaan kykyynsä selittää auki taidetta, joka muille on liian vaikeaa.

Taiteen "expertit", kuten katkelmassa mainitaan, saattavat silloin tällöin tehdä tärkeää kansanvalistuksellista työtä, mutta liian usein he tekevät sitä itselleen - ollakseen muita parempia - eikä muita varten, toimiakseen tulkkina. Ja sitä paitsi he usein tekevät sen huonosti. Taidetta ei osata selittää. Siitä ei osata tehdä kiinnostavaa. Meillä on paskoja eksperttejä. Tai kenties heitä onkin liian vähän, jotta ei synny kilpailua joka pitäisi laatua yllä?

Appropriaatioon liittyy sekin, että omilla hienoilla selityksillä ownataan jonkun toisen teos osaksi omaa asiantuntemusta. Sitähän asiantuntijat juuri tekevät: he ovat riippuvaisia siitä, että jokin ilmiökenttä on liian monimutkainen, jotta he saisivat pyytää konsultin arvolleen sopivia palkkioita siitä hyvästä, että selittävät käsitteitä ja avaavat teorioiden hienouksia.

Puhuvat eläimet ja supervoimat

Kuluneen vuoden kymmenen katsotuimman elokuvan listalla ei ole yhtään realistista draamaa tai komediaa. Jokainen menestynyt elokuva on fantasiaa, jossa eläimet puhuvat tai ihmisillä on supervoimia:
http://www.boxofficemojo.com/yearly/chart/?view2=worldwide&yr=2016&p=.htm

1	Captain America: Civil War
2	Finding Dory
3	Zootopia
4	The Jungle Book (2016)
5	The Secret Life of Pets
6	Batman v Superman: Dawn of Justice
7	Deadpool
8	Suicide Squad
9	Doctor Strange
10	The Mermaid (Mei ren yu)
11	X-Men: Apocalypse
12	Kung Fu Panda 3
13	Fantastic Beasts and Where To Find Them
14	Warcraft
15	Jason Bourne
16	Ice Age: Collision Course
17	Independence Day: Resurgence
18	Monster Hunt
19	The Legend of Tarzan
20	The Angry Birds Movie

Jos vielä määritellään Jason Bourne henkilöksi, jolla on yli-inhimillisiä kykyjä, niin sama väite pätee 20 menestyneimpään elokuvaan. Ja itse asiassa sama yleistys supervoimista ja eläimistä pätee myös vuoteen 2015. Ja vuoteen 2014. Ja vuoteen 2013...

Edellinen Top10-menestyselokuva, jossa ei ole puhuvia eläimiä tai supervoimia on vuonna 2011 julkaistu Kauhea kankkunen osa 2.

Tästä voisi mennä moneen suuntaan. Koska olen viime aikoina lukenut vain lasten kirjoittamia tarinoita ja kiirehtinyt niihin perustuvaa käsikirjoitusta, en voi todeta muuta kuin, että näinhän lasten hallitsemassa maailmassa luonnollisesti tapahtuu. Elokuvateattereissa näytettyjen leffojen menestykseen vaikuttaa hyvin paljon se, mitä lapset tahtovat ja saavat nähdä, kun koko perhe lähtee elokuviin. Suuren budjetin animaatiot ovat aina menestyneet näillä listoilla.

Ja silti monet näistä elokuvista ovat aikuisten toimintaelokuvia, joiden ikäraja on 15 vuotta tai jopa K18.

Useiden talouskriisien ja laajamittaisen taantuman aikakaudella olisi helppo vedota eskapismiin, mutta sarjakuvasankarien valtakausi alkoi jo 2000-luvun alussa, kun monissa maissa elettiin keskellä nousukautta. Harry Potter, Sormusten herra ja Marvelin supersankarit valtaavat keskeiset sijat lähes kaikkina vuosina jolloin niitä on ilmestynyt. Elokuvien perusteella me elämme hallitsevien fantasia-universumien aikakaudella, jossa on hyvin vähän tilaa realismille ja historiallisille kertomuksille. Suurten yritysten suuret tuotemerkit asettavat kaikille planeetan kansalaisille velvollisuuden tulla niistä tietoiseksi.

Velvollisuudentunnosta minäkin olen useimpia näistä elokuvista katsellut. Eivät uudet Star Wars tai Star Trek -elokuvat niin hyviä ole. Eivät elokuvien Harry Potterit pärjää kirjoille. Hobitin jakaminen kolmeen osaan onnistui aika surkeasti. Ja silti ne on nähtävä. Jokaisella on oltava niistä mielipide.

Fiktiivisten narratiivien avulla mitataan ihmisten moraalisia käsityksiä. Niiden avulla moraalia myös muokataan. Elokuvat pyrkivät löytämään laajimman yhteisen nimittäjän, mitä kautta niistä tulee eräänlainen alkukantaisimman ihmisyyden peili. Tästä peilistä näyttäytyvä maailman on hyvin mustavalkoinen ja kyyninen.

Kaiken saa ilmaiseksi. Ei tarvitse ponnistella älyllisestti tai tunnetasolla. Jos katsojat joutuvat kärsimään pientäkin epämukavuutta, tylsisymistä tai moraalisia ristiriitoja, he lyttäävän elokuvan heti. Se ei palvellut heitä pyyteettömästi, vaan asetti ehtoja.

Oscar-palkittuja elokuvia ei näillä listoilla yleensä nähdä vasta kuin sijoilla 20.-50. Vaikka omassa kaveripiirissäni oscareihin suhtauduttaisiin populistisena höttönä, ne silti koskettavat vain pientä eliittiä, jolla on kärsivällisyyttä katsella vaikkapa oikeusistuntoa tai historiallista draamaa. Cannesin elokuvajuhlien poiminnat edustavat jo aivan naurettavan pientä marginaalia.

Puhuvat eläimet voivat tietenkin olla mitä ovelin tekosyy puhua todellisen maailman todellisista ongelmista. Antiikin faabeleista alkaen eläimiä on hyödynnetty ihmisyyden eri puolien tai erilaisten ihmistyyppien vertauskuvana.

En osaa sanoa kummasta on enemmän kysymys: olemmeko me jotenkin "kehittyneet" tähän pisteeseen, jossa viihde täydellisesti varastaa ihmisten huomion ja vapaa-ajan, antamatta mitään pysyvää tilalle - vai olemmeko me globaalin populaarikulttuurin myötä täydellisesti irtautuneet omasta historiastamme ja kulttuuristamme ja taantuneet pelkistetyimmän mahdollisen inhimillisen viestinnän tasolle?

Teknologisen ja kulttuurisen kehityksen eräänä tavoitteena on se, että ihminen saisi ilmentää omaa luontoaan mahdollisimman häiriintymättömästi. Unelmoille utopiasta, jossa meidän ei tarvitsisi ollenkaan kehittyä, sillä olosuhteet kehittyisivät meidän puolestamme. Ympäristö täyttäisi meidän tarpeemme ja vastaisi meidän mielihaluihimme.

Jos se on vaikea toteuttaa todellisuudessa, se laitetaan toteutumaan fantasiassa, taikasauvan heilautuksella.

Elokuvien taika liittyy etenkin siihen, että jostakin on maksettu satoja miljoonia, tuhannet ammattilaiset ovat antaneet työpanoksensa, ja sitten sinä saat sen itsellesi vain 10 eurolla. Elokuva maksaa 100 miljoonaa tehdä, mutta sinulle se maksaa vain yhden tunnin palkan. Saat kaksi tuntia viihdettä yhden tunnin työllä - eikö ole aika hyvä diili?

Tylsä otsikko: Positiivisuus ja menestyksen sosiaaliset reunaehdot

Positiivisen ajattelun ja optimismin on havaittu korreloivan elämässä menestymisen kanssa.

Osin tämä tietenkin selittyy sillä, että tarvitaan tiettyä valoisaa elämänuskoa, jotta aamulla on edes voimaa nousta vuoteesta ja avata ulko-ovi. Äärimmäisen kyyniset ja masentuneet ihmiset sabotoivat omat mahdollisuutensa sillä, että eivät osallistu elämäänsä.

Niinpä tilastollisesti positiivinen ajattelu on ihmiselle hyödyksi - kunhan se ei mene liialliseksi naiviudeksi, uhkarohkeudeksi, yli varojensa elämiseksi, varokeinojen laiminlymiseksi, sinisilmäisyydeksi tai muilla tavoin vaaranna henkilön terveyttä ja uskottavuutta.

Positiivisuuden vaikutusten ymmärtämisessä mennään yleisellä tasolla metsään hyvin tyypillisen lähtöoletuksen vuoksi. Positiivisuuden vaikutuksia arvoitaessa lähes aina katsotaan yksilöä ja mietitään miten yksilön positiivisuus vaikuttaa yksilöön itseensä - verenpaineen, parempien yöunien, liikunnan lisääntymisen ynnä muiden asioiden kautta.

Positiivisuudella nimittäin on eräs hyvin tärkeä sosiaalinen merkitys, jota ei huomaa ilman sosiologisempaa näkökulmaa. Positiivisuus auttaa yksilöä, koska rikkaat ja hyvinvoivat asuvat omassa turvallisessa kuplassaan ja tahtovat ympäröidä itsensä iloisella palveluskunnalla. Positiivisuus auttaa menestymään elämässä, koska se helpotta kohoamista leveästi hymyileviin seurapiireihin, joissa positiivisuutta arvostetaan, koska elämä on niin huoletonta ja kivaa.

Valtamedia heijastelee lähinnä hyvinvoivien ihmisten arkea, sillä ruudussa esiintyvät henkilöt eivät ole saaneet potkuja. Heillä on syytä hymyillä.

Verrattoman reippauden huomaa hyvin esimerkiksi katsellessaan aamutelevisiota, joka on suurin syy sille, miksi työttömät yleensä eivät herää varhain. He eivät kestä katsella julkisuudessä kylpevien symmetrisesti virnuilevia naamoja.

Vaihtoehto Ylen hymyilevälle eliitille

Eräs keskeinen perussuomalaisten suosion yksi syy on siinä, että persut eivät hymyile. Kyseessä on leimallisesti kärttyisten ja huonosti toimeentulevien puolue, joka valittaa kaikesta - etenkin saamastaan huomiosta.

Yrmeys on tarjonnut hyvän vaihtoehdon, mutta tulevaisuudessa voi hyvinkin käydä niin, että puolueen kansanedustajien tulotaso lisääntyessä rajusti he huomaavat olevansa taloudellisesti hyvinvoivia. Silloin heidän kasvoilleen ilmestyy leveä hymy ja he kadottavat aiemmat äänestäjänsä, jotka pettyvät edustajistonsa yhä vähenevän sapen ja hampaidenkiristelyjen määrään, vaikka mitään köyhien ongelmia ei ole edes oikaistu.

Vähävaraisuus ja hymyttömyys on ratkaistu vain niiden osalta, jotka saavat nauttia kansanedustajan eduista.

Olisi mielenkiintoista nähdä joskus pääkanavilla sellainen keskusteluohjelma, jonka koko tuotantoryhmä koostuisi vittumaisista ja äreistä ihmisistä, joiden mielipiteet olisivat kyynisiä.

Heillä voisi olla paljonkin annettavaa ihmiskunnalle. Heitä vain ei koskaan päästetä ruutuun, koska menestyvät ryhmät sosiaalisesti hylkivät ärripurreja, eivätkä kriittisesti ajattelevat ihmiset tule edes toistensa kanssa toimeen - koska kyseenalaistavat kaikki toistensa ajatukset.

Tällainen ohjelma täytyisi toisin sanoen suunnitella ja toteuttaa keinotekoisesti, seuraten tarkkaan määriteltyä käänteistä agendaa (yhteiskunnan parhaaksi), ja esitellä idea tuottajille leveä hymy suupielillä.

Jokaisen tärkeässä asemassa olevan henkilön tulot täytyisi lisäksi säilyttää nälkärajalla, jotta heidän negatiivisuutensa ei laantuisi. Jos yleisö rakastaisi ohjelmaa, siitä ei saisi kertoa tuotantotiimille.

Heidän vittumuksensa ei saisi menestyksen voimasta laimeta, jotta ohjelmat asenteet ja asiasisällöt kerrankin edustaisivat niitä, joilla todella on elämässään ongelmia.

Hymy on Vip-kortti eliittiklubille

Mikä sitten olisi tekohymyjen suunnitelmallisen karistamisen lopputulos?

Tietenkin se, että yhteiskuntamme kaikki ongelmat, kuten asunnottomuus, leipäjonot, työttömyys ynnä muut ratkaistaisiin, koska positiivisuuden vaatimus ei olisi estämässä asioiden aitoa käsittelyä.

Jokainen hyvävarainen kansanedustaja vastaa kyllä köyhyyttä koskeviin kysymyksiin kameroiden edessä, mutta seuraavana hetkenä positiivisuus ottaa heista taas vallan, eikä muiden eteen tapahdu mitään.

Positiiviset työskentelevät vain niiden kanssa, jotka myös ovat positiivisia. Muutoin positiivisuuden tunne laimenisi.

Yhdellä prosentilla valtion kokonaisvarallisuudesta ratkaistaisiin kaikki köyhyyden kärkiongelmat. Yhdellä prosentilla maailman varallisuudesta ratkaistaisiin kaikki maailman kärkiongelmat.

Niin ei koskaan tapahdu, koska positiiviset ovat ja pysyvät vallassa.

Väkinäinenkin hymy todella vaikuttaa ajatteluumme ja karistaa mielestämme huolet.

Siitä valitettavasti seuraa, että jos joku kriittisesti ajatteleva ja muiden ongelmista huolestunut henkilö ajattelee soluttautua eliittiin hymyilemällä, hän pian muuttuu itsekin huolettomaksi eliitin jäseneksi, sillä jo pelkkä ilon pakottaminen kasvoille häivyttää ihmisen mielestä kaikki muiden ongelmat.

Katso peiliin. Hymyile. Etkö huomaakin kuinka olosi heti paranee. Maailmassa on kaikki hyvin.

Paitsi että ei ole.

  

Tässä vaiheessa minun täytyy muistuttaa, ettei "positiivisuus" ole sama asia kuin "luottamus" tai "onnellisuus".

Kaikkein onnellisemmaksi ihmisen tekee tutkimusten mukaan toisten auttaminen. Menestyneen elämän salaisuus on myös yhteistyössä, mitä edistää keskinäisen luottamuksen ylläpitäminen ja usko muiden hyvyyteen.

Monesti ulkoisia positiivisuuden hyveitä ihaillaan juuri niissä piireissä, joissa pienikin epäilyksen ja surumielisyyden häivä uhkaa rikkoa luottamuksen hauraan illuusion.

Ihmiset eivät aidosti huomioi toisiaan, tai välitä toistensa mielipiteistä, joten he vain peittävät kaikki todelliset tunteensa hymyyn ja teeskentelevät, että kaikki on kunnossa.

Asiat eivät etene. Hymy täytyy aina pakottaa huulille, koska oikeasti ei aamulla tunnu siltä, että tekisi mieli pomppia ilosta.

Hymyssä ilmentyvät aikakautemme kauhut, eivät sen parhaat saavutukset

Filosofien ehkä tulisi käsitteellisesti erottaa aiempaa selkeämmin toisistaan myötätuntoisuus, iloisuus, positiivisuus, myönteisyys ynnä muut termit. Muutoin kevyen journalismin huoleton positiivisuuden kehuskelu jatkuu ilman mitään ihmeellisempiä tuloksia.

Kauhuelokuvissa positiivisuutta jo monesti käytetään ilmaisemaan, että kaikki ei ole hyvin. Liikaa hymyilevillä ihmisillä on salaisuuksia. Kenties he jo aivan pian paljastuvat murhaajiksi, avaruusolennoiksi tai roboteiksi.

Voisin analysoida ilmiötä vaikkapa Batmanin Jokerin kautta, mutta eiköhän asia jo tullut suhteellisen selväksi. Jokeri on aikamme amerikkalaisen tekovirnekulttuurin looginen ilmentymä.

Lahjakkuuksien sivuuttaminen

Aina ei välttämättä ole parhaaksi, että parhaat palkitaan kilpailussa. Silloin sivuutetaan paljon potentiaalista lahjakkuutta ja itse asiassa palkitaan vain ne rakenteet, jotka tuottavat menestystä.

Ennen ajattelin asiaa enemmän vain itseni kannalta ja pidin vääränä sitä, että muissa maakunnissa järjestettiin omia kirjoituskilpailuja. Pirkanmaalla ja Turun seudulla niitä toteutettiin niin paljon ammattimaisemmin, säännöllisemmin ja näkyvämmin kuin Etelä-Karjalassa.

Nykyään pidän sitä suorastaan reiluna, jos vain tietyn maakunnan asukkaat saavat osallistua. Silloin nimittäin suljetaan pois Kriittisen korkeakoulun tai Oriveden opiston kirjoittajat, jotka muutoin olisivat etuoikeutetussa asemassa. Jo sillä on valtavan paljon merkitystä, että kokenut opettaja tai lukemista harrastava ryhmä auttaa valikoimaan mitä tekstejä kilpailuun kannattaisi lähettää, eikä ainoa palaute tule omalta äidiltä. Jokainen palaute- ja editointikierros vie tekstiä eteen päin, vaikka kukaan ei suoranaisesti sanoisi miten täytyy kirjoittaa, jos tahtoo menestyä.

Kirjoittajaryhmä tuottaa yksilöllisyyttä, sillä pitkään toistensa tekstejä kommentoivat ihmiset alkavat tiedostamattaankin panostaa omiin vahvuuksiinsa ja erottautua toisistaan (sen lisäksi että heille kehittyy tiettyjä perheyhtäläisyyksiä, joiden kautta tunnistetaan koulukunnat). Oikeastaan vain vuorovaikutuksen kautta on mahdollista kehittää yksilöllisyyttä, jota sitten paradoksaalisesti nimitetään omaksi ääneksi. Jos joku on luonut omaperäisen tyylin elämällä eristyksissä, hän yleensä on lainannut äänensä jostain toisesta kulttuurista tai kaukaa menneisyydestä. Eksoottisemmankin viiteryhmn ääni on monelta osin yhteinen ja jaettu. Monet suomessa omaperäiseksi kehutut taiteilijat ovat täysin suoraan kopioineet tyylinsä ulkomailta. Heidän tekniikkansa on ollut ainakaan uutta ja mullistavaa vain Suomessa.

Sekä oikeisto että vasemmisto väittävät olevansa lahjakkuuksien asialla. Oikeisto tähtää enemmän resurssien keskittämistä siihen lahjakkuuteen, joka on helposti tunnistettavaa: paljon laudatureja, vaikuttava CV, erinäistä kilpailumenetystä nuorella iällä. Oikeiston ongelma on aina ollut, että se luottaa liiaksi systeemiin. Se ei kyseenalaista sitä, että rahalla saa ostettua yksityisopetusta ja parempia harrastusvälineitä - tai että käytännössä täytyisi asua oikealla paikkakunnalla voidakseen edistää taitojaan haluamassaan lajissa.

Kilpailut määrittävät myös sitä, millaisissa taidoissa me voimme todistaa itsemme ja kuinka vakavasti meidät otetaan. Kilpailut ovat voimakas poikia ja tyttöjä erottava ja eriarvoistava rakenne, sillä tietyt kilpailut keräävät enemmän huomiota ja niissä myös liikkuu suurempia summia palkintorahaa - usein miehisten lajien tai miesten joukkueiden hyväksi.

Myös kirjoittamiskilpailuissa tietyt lajit ovat toisia suositumpia. Runokilpailuja varmaankin järjestetään määrällisesti eniten ja niihin myös toisinaan tulee aivan huikaiseva määrä osallistujia. Tämä oletettavasti johtuu siitä, että runojen ajatellaan nopeasti luettavia, lyhyitä ja myös nopeasti kirjoitettavia.

En yhtään ihmettelisi, jos kymmenet ihmiset lähettäisivät runokilpailuihin tekstejä, jotka he ovat raapustaneet puolessa tunnissa. Joskus ihmiset jopa ylpeilevät sillä, että osaavat tuosta vain kirjoittaa runoja aiheesta kuin aiheesta. He todennäköisesti vain tuhlaavat aikaansa.

Tuhansien osallistujien runokilpailussa pärjäävät 99% todennäköisyydellä paremmin ne, jotka lähestyvät runojen kirjoittamista ammattimaisesti. He kirjoittavat paljon, kehittävät tekniikkaansa, editoivat jokaista tekstiä tarkkaan ja valikoivat kilpailuun lähetettävät tekstit huolellisesti. He eivät lähetä maksimimäärää satunnaisia runoja, joista hyvällä tsäkällä yksi miellyttää tuomaristoa. Ei se riitä. Heillä on vastassaan tuhat kirjoittajaa, joista ainakin sata suhtautuu haasteeseen heitä ammattimaisemmin.

Runokilpailujen suuren suosion varjossa ei edes paljoakaan keskustella siitä, miten vähän maassamme järjestään kirjoituskilpailuja esseille. Varmaan kokonaisia romaanejakin kilpailutetaan useammin.

Kilpailut ohjaavat sitä, millaista kirjallisuutta julkaistaan - sekä kirjoittajakurssien tarjontaa. Kustantamoissa on lisäksi töissä tietty määrä kuhunkin lajiin erikoistuneita kustannustoimittajia, joten on vaikeampi kehittyä esseistinä ja löytää editointiapua, vaikka motivaatiota riittäisi. Tällaista itseään ylläpitävää rakennetta kutsutaan traditioksi.

Runoja ei markkinoina, koska se ei myy. Perinteisesti on toimittu näin, mikä myös ylläpitää heikkoja myyntilukuja. Esseitä ei osata vaatia, eikä niihin moni uskalla kajota omine korjausehdotuksineen. Esseessä meillä ei ole koulukuntia, koska ei ole riittävästi ihmisiä, jotka saavat kirjoittamiaan esseitä julkaistuksi.

Vasemmisto kannustaa meitä purkamaan ne rakenteet, jotka ylläpitävät tiettyä hegemonia ja varjostavat vaistoehtoisia lahjakkuuden ilmentymiä. Samaan aikaan vasemmistolta usein puuttuu se kärsivällisyys, jota lahjakkuuksien kehittämisessä tarvitaan. Onhan se helppo osoittaa ongelmia rakenteissa, mutta kuka tekee sen konkreettisen työn potentiaalisen taituruuden seulomiseksi ja kehittämiseksi.

Jos haluan, että maassamme kirjoitetaan enemmän esseitä ja ammattimaisemmin, minun pitäisi järjestää itse kirjoituskilpailu tai perustaa esseitä julkaiseva kustantamo. Jos haluan, että Itä-Suomessa olisi mahdollisuus lähettää vuosittain tekstejään alueelliseen runokilpailuun, minun täytyy varmaan sitten itse järjestää sellainen kilpailu. Helppohan sitä on oppositiosta huudella, kun ei olla valmiita työntekoon.

Tahtoa on. Katsotaan mihin aika riittää. En lupaa vielä mitään, mutta hauduttelen ideaa. Neljä kirjaa vuoden sisällä sekä runojen kuvituskilpailu ovat vienyt ihan kiitettävästi voimia.
http://monrepoo.blogspot.fi/

Kuvituskilpailun toteuttamiseksi uudestaan hain apurahaa kolmesta paikkaa, mutta ei tärpännyt. Ennen pitkää se ihan varmasti saa jatkoa, teimmehän sen jo kerran nollabudjetilla.
http://hkipoetryconnection.blogspot.fi/2014/03/kuvituskilpailun-voittaja-on-valittu.html

Osallistuin myös Filosofian Akatemian Elämän tarkoitus kilpailuun ja pääsin mukaan kilpailun antologiaan, eli onhan tässä kaikenlaista mukavaa tapahtunut reilun vuoden sisällä.

Se vähän näissä pioneerihommissa harmittaa, että monetkaan tahot eivät osaa nähdä arvoa ideoissa. Olemassaolevilta rakenteilta on ehkä vaikea nipistää rahaa, jotta sitä riittäisi uusille projekteille - tai sitten mielikuvitus ei riitä lopputuloksen visioimiseen, ennen kuin on todistettu, että homma toimii.

Vaikea edes sanoa, onko kyse enemmän rahasta vai ennakkoluuloista, koska innovaatioiden rakenteellisista esteistä ei keskustella, eikä päättäjien asenteita juurikaan tutkita. Innovaatiopuhe on aivan liian usein vain aivotonta hypetystä, joka on kaukana realiteeteistä. Keksinnöt eivät muutu tuotteiksi vain siksi, että ne ovat hyödyllisiä. Tarvitaan myös resursseja ja määrätietoisuutta. Pelkkä olalle taputus ei riitä.

Ehkä kyse todella myös on siitä, että monet eivät usko ihmisten (tai etenkään syrjäseutujen köyhien ihmisten) potentiaalisiin kykyihin. Idols-kilpailukin täytyi tuoda ulkomailta. Kaikille oli suunnaton yllätys, miten taitavia laulajia maastamme löytyy. Jokaisessa maassa varmaan on koettu sama ällistys ja huuma. Jokaisesta maasta kilpailun järjestäjät ovat rahastaneet ihmisten mielikuvituksettomuudella ja pessimillä. Muutoinhan kaikki olisi toteutettu jo aikaa sitten.

Jos systeemi toimisi, meidän ei tarvitsisi millään tavoin yllättyä siitä, että kilpailun kautta löydetään tuntematon lahjakkuus Lappeenrannasta, trukkikuski joka osaa laulaa.

Miksi koulujärjestelmämme ei löytänyt Hanna Pakarista tai Antti Tuiskua? Miksi kukaan ei edes esitä näin ilmiselvää kysymystä?

Batmanin vapaus

Olen muutamia kertoa aiemminkin jo kirjoittanut negatiivisen ja positiivisen vapauden erottelun riittämättömyydestä. Vapaudesta puhutaan paljon filosofiassa ja politiikassa, mutta siitä puhuttaessa käytetään niin karkeita käsitteitä, että olisi melkein sama vain vaieta.

Gotham City on häkki, johon Batmanin oma velvollisuudentunto on hänet vanginnut.

Vapauden voi ensinnäkin jakaa helposti kolmeen ulottuvuuteen, joilla kaikilla negatiivista tai positiivista vapautta voi tarkastella erikseen:

1) Fysikaalis-biologiset tekijät, kuten henkilön oma terveys tai esimerkiksi pituus. Yksilö ei välttämättä ole syntymästä vapaa luomaan uraa pelaamalla koripalloa, jos hän on kääpiö.

2) Yhteiskunnalliset tekijät, kuten lainsäädäntö tai valtion turvallisuus ja taloudellinen hyvinvointi. Yleensä filosofit ovat syystäkin keskittyneet oikean lainsäädännön suunnittelemiseen, jotta ihmisten vapaus maksimoitaisiin ja potentiaalinsa voitaisiin ottaa käyttöön. (Nämä voi hahmottaa samansuuntaisiksi tai vastakkaisiksi päämääriksi.)

Utilitaarisesti voidaan ajatella, että yhteiskunta ja talous jakautuu kahteen päälinjaan myös sitä kautta, tuleeko tavoitteena olla keskimääräisen yksilön vapauden maksimointi vaiko rikkaiden tai poikkeuksellisten lahjakkaiden yksilöiden vapauden maksimointi.

Lainsäädännön (tai politiikan) ja rahatalouden voisi erottaa toisistaan kahdeksi vapauden ulottuvuudeksi, mutta ajattelen, että yhteiskuntafilosofian tai kansantaloustieteen perimmäisenä tarkoituksena on tutkia niiden keskinäistä suhdetta kumpaakaan unohtamatta.

3) Mentaaliset tekijät, kuten motivaatio, itseluottamus, fobiat, tietotaito, tietoisuus mahdollisuuksista, keskittymiskyky, sosiaaliset taidot, mielenterveys ja lukematon määrä muuta "hyveitä".

Jälkimmäinen vapauksien ulottuvuus kuuluu pikemminkin pedagigiikan ja eri terapiamuotojen, elämänhallinnan ja menestysoppaiden, elämänkatsomusten, elämäntapavalintojen ynnä muun Life-Coach spesialismin piiriin.

Yhteisellä nimellä näitä elämä-alkuisia sanoja on luokiteltu elämänfilosofian alaan, eikä jostain syystä esimerkiksi Helsingin Yliopistolla käytännöllisen filosofian opintoihin sisälly ainuttakaan kurssia elämänfilosofiasta.

Batmanin vapaus alkaa mielenhäiriöstä

Miten sitten Lepakkomies liittyy tähän kaikkeen?

Yleensä jos filosofiassa on sokea piste, löytyy siihen vastauksia populaarikulttuurista. Neljä vuotta sitten kirjoitin kieli poskella esseen Väiski Vemmelsäärestä ja Frank Drebinistä.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2011/09/koheltava-tutkielma-vapaudesta.html

Vuoden 2011 essee on varsin sekalaisesti jäsennetty, sillä se on kirjoitettu lennosta, kuten blogitekstit yleensä. Silti muutama ajatus tuntuu yhä ihan varteenotettavalta - lähinnä juuri siksi, että filosofiassa niistä vaietaan.

Batman on toinen huutava esimerkki siitä, mitä vapaus voisi merkitä - tai miten se kuvitellaan.

Bruce Wayne on kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen. Ensinnäkin hän on pohjattoman rikas. Lisäksi hän on samaan aikaan urheilullinen ja älykäs. Positiivista vapautta hänellä toisin sanoen riittää yllin kyllin.

Varsinainen vapauden ilmentymä hänestä kuitenkin tulee vasta fobian ja trauman kautta, kun hän näkee vanhempiensa murhattavan ja putoaa kaivoon, jossa on lepakoita.

Jos Bruce Wayne käyttäytyisi kuten miljonääri, me emme ajattelisi että hän edustaa vapautta. Hän edustaisi pikemminkin etuoikeuksia. Hän voisi ajaa hienolla autolla, käydä bisneslounaille ja järjestää PlayBoy-tason juhlia omalla kartanollaan, mutta samaan aikaan hän kärsisi - tai näin me ainakin kuvittelemme.

Hän ei olisi vapaa, sillä hänestä tulisi oman yhteiskuntaluokkansa vanki. Hän ilmentäisi ylhäältä ojennettuja mahdollisuuksia, valitsisi jonkin annetuista elämänurista tai vain ajautuisi rappiolle ja toteuttaisi hemmotellut miljonääriperijän stereotypioita.

Itse asiassa elokuvissa me näemme kuin Bruce Wayne vaipuu rappiolle heti kun hän lakkaa olemasta Batman. Jos hän ei joisi, hän olisi tylsä. Rikkaus ei maistu miltään sen rinnalla, että voi ilmentää omaa sairauttaan.

Eräällä tavoin Batman on taiteilija, jonka täytyy pakkomielteisesti toteuttaa itseään. Hänen luomisen välineensä ovat nyrkit. Vahvoin pensselinvedoin hän ilmentää suurkaupungin yössä omaa kutsumustaan ja maalaa oikeuden toteutumista päin rikollisten pläsiä.


Batmanin vapaus edellyttää lainvastaisuutta

Rikolliset eivät ole Batmanin ainoa vastustaja. Tarinat alleeviivaavat moneen kertaan, että varsinainen päävastustaja on Gotham City, jonka silkka suuruus pakottaa sen eräällä tavoin mädäntymään pystyyn.

Gotham on myös Batmanin suojeluksessa. Hän suojelee Gotham Cityä siltä itseltään.

Gotham City on säädyllisyyden sekä ihmisen alhaisimman luonnon ikuisen kamppalun taistelukenttä. Päiväsaikaan kaupunki on täynnä tekopyhyyttä. Eräällä tavoin kaikki sen asukkaat pitävät kasvoillaan naamiota. Jokainen on jotain muuta kuin mitä he esittävät - paitsi ehkä Jokeri, joka on sanoutunut irti kaupungin tästä puolesta. (Tarkemmin ajateltuna muutama muukin Batmanin arkkivihollinen on sidottu omaan rooliinsa, eikä heillä ole normaaliuden suojapukua.)

Säädyllisyyden ohella Batmanin vastustaja on lainsäädäntö. Hänet luokitellaan rikolliseksi, koska hän toteuttaa korkeampaa oikeutta.

Kenties emme edes uskoisi, että Batman kykenee vastustamaan korruptoitumista, ellei hän olisi niin rikas ja mielenhäiriöinen. Hänen hulluutensa eräällä tavoin vapauttaa hänet vastuusta - ja samaan aikaan myös tavallisen inhimillisyyden itsekeskeisistä piirteistä.

Batmanin vapaus edellyttää sitä, ettei hän kuulu kumpaankaan maailmaan. Hän ei noudata lakia, mutta ei myöskään alkukantaista inhimillisyyttä.

Konservatiivinen lainsäädännön peruste on ihmisten pimeimpien puolien hillitseminen. Me alistumme laille, jotta voisimme elää paivässä. Jos olemme rikollisia tai taiteilijoita, päästämme itsessämme valloilleen asiattomat ajatukset ja siirrymme asumaan yöhön.

Taiteilija ei muun yhteiskunnan näkökulmasta ole sen enempää kuin hulttio ja pikkurikollinen. Vaikka taiteilija on Batman, hänet luokitellaan Batmanin tavoin vain ihme hiippailijaksi.

Todellinen taiteilija tietää, että hänen vahvuutensa perusta on traumassa. Se muuntaa hänet ihmisenä. Vaikka hän luopuisi kokonaan yleisestä säädyllisyydestä, hän ei muutu itsekkääksi pedoksi, vaan ylläpitää omaa sisäistä moraaliaan.

Muut eivät ehkä ymmärrä sen moraalin arvoperustaa, mutta taiteilija tietää, että hänen koodinsa on omassa monimutkaisessa ihanteellisuudessaan paljon kirjoitettua lakia korkeampiluokkaisempi. Batmanin lailla hän ei ole vallaton, vaikka pakeneekin valtaa. Hän on vapaa.

Ihan vitun tyhmä kirja

KIRJA-ARVOSTELU: Antti Nylén: Paita - The Shirt (Savukeidas 2015)

Huomasin, että Nyléniltä oli ilmestynyt uusi kirja - ou jee!

Paita? Wtf? Varmaan kyse oli dandyismin ylistyksestä ja uusista Morrissey-esseistä?

Viimein kohtaan kirjan ihka elävänä kaupassa ja kääntelen sitä kädessäni. Kevyempi kuin odotin.

Sivumäärällä ei kuitenkaan suurta väliä, jos jokainen lause on harkittu. Mittasuhteet muilta osin täsmäävät Savukeitaan aiempiin. Viimein uskallan raottaa.

Kuvia. Osuin kuvasivulle.

Toinen kuvasivu, kolmas. Pelkkiä kuvasivuja. Pelkkiä paitoja. Okein. Ainakin otsikko piti paikkansa. THE SHIT. PAITA.

Ensimmäinen ajatukseni: Ihan vitun paska kirja.

Kyse oli hienostuneesta vitsistä. Joku oli heittänyt läpän, että tällaisen voisi tehdä. Eikö olisi ihan vitun siistiä, jos olisi kirja Morrisseyn paidasta!

Sitten se oli tehty. OMG!

On hienoa, kun taiteilija pääsee urallaan siihen tilanteeseen, jossa hän voi tehdä tällaista.

Ongelmallista on, jos se taiteilija sattuu olemaan Antti Nylén, koska hänen pitäisi käyttää aikansa paremmin.

Jos on paras jossain, se velvoittaa.

Nylénin pitäisi kirjoittaa esseitä. Kansa vaatii. Hänen pitäisi kärsiä, eikä kukkoilla.

Oikeastaan kirja vain osoittaa räikeimmällä tavalla mikä on pielessä suomalaisessa apurahasysteemissä*. Pääset tiettyyn asemaan. Rahahanat aukenevat. Sen jälkeen et ole velvollinen enää kenellekään - et yleisölle, et järjelle - etkä etenkään omalletunnolle.

Apurahataiteilija voi tehdä juuri tällaista paskaa vain suututtaakseen suuren yleisön elitistisyyden sädekehällä. Taidetta sen tähden, jotta sitä joku kutsuisi tekotaiteelliseksi paskaksi.

Tekotaiteessa taiteellinen idea on muuttunut teoksi, vaikka sen kuuluisi olla pelkkä kiireinen sommitelma kauppakuitin kääntöpuolella. Eihän tällainen kirja myy. Miksi sen kukaan ostaisi?

Minä luin kirjan kolmessa minuutissa seisoaltani. Katsoin vain onko jollain sivulla omia facebook-kavereitani Morrissey paita päällään.

Jonkun läpästä on syntynyt ihan vitun tyhmä kirja, josta ei ole iloa kenellekään. Väkinäinen hymy tuli kenties sekuntin murto-osaksi säikähtäneille kasvoilleni kuin olisin pieni lapsi, jonka suklaajoulukalenterin luukusta löytyy kuollut koppakuoriainen.

En tuntenut edes kateutta niitä kavereitani kohtaan, jotka olivat päässeet mukaan kirjaan. Kaikki mitä tunsin oli typertynyttä pettymystä.

Ehkä joku kirjan suomalaisista pikkujulkkiksista voi tuntea iloa päästyään Antti Nylenin kirjan sivulle X - tai sivulle Y - päällään Morrisseyn paita - josta alan tässä vaiheessa jo epäilemään, että koko paita on sekin pelkkä vitsi.

Ehkä masentavinta tässä lapsellisessa teoksessa on se, kuinka sen seurauksena alan pelätä, että myös Morrissey on pelkkä vitsi. Viime aikoina olen nähnyt netissä muitakin vähä-älyisiä Morrissey-vitsejä jotka kollektiivisesti vihjaavat, että taiteilija ei ole aikoihin tehnyt mitään hyvää. Silloin häntä saa tällä tavoin halventaa överiksi paisuneella, eltaantuneella fanituksella.

Messias on kadottanut taikavoimansa. Hän ei kykene ihmeisiin. Niinpä hänen on aika kuolla kuin väärän kuninkaan.

Mitä lihavammaksi Elvis turposi, sitä sairaammin häntä fanitettiin. Ne jäivät, jotka olivat koukussa. Rumat vanhat naiset hinkuivat nimikirjoituksia alkoholisoituneelta pelleltä, jonka työasu huokui tragikomiikkaa.

Elviksen esiintymisasusta tuli jokaisen amerikkalaiset kollektiivisen pilkan kohde, koska hän oli kuningas, jota nyt saattoi pitää kaikkien kanssa tasavertaisena. Hän oli alentunut tällaiseen, joten nyt häneen saattoi ylettyä.

Mitä useampi ihminen pukeutui Elvikseksi, sitä vähemmän hän merkitsi yksilönä suhteessa symboliarvoonsa. Jopa Elviksestä tuli vain yksi Elvis muiden joukossa. Niinpä hänen täytyi kuolla ihmisenä, jotta Elvis voisi jälleen elää pelkkänä radiosta kaikuvana syvänä äänenä.

Kaikin tavoin kansa edisti Elviksen nopeaa kuolemaa, jotta he saisivat hänet takaisin nuorena ja komeana.

Morrisseyn paidan pukeminen kertoo tavallisen ihmisen vallanhimosta, illuusioiden murenemisesta ja epäkunnioituksesta pyhiä asioita kohtaan.

Tavikset tahtovat olla osa korkeakulttuurista lynkkausjoukkoa. Repiä messiaan alas omalle tasolleen.

Ja kuitenkaan kirjassa ei päällisin puolin ole kyse mistään muusta kuin lapsellisesta hybriksestä sekä rahan tuhlaamisesta.

Näinkin voi aikansa kuluttaa.

Ihan vitun paska kirja.

* * *
PS. Kirja onkin kuulemma rahoitettu Mesenaatti-palvelun joukkorahotuksella. Siinä tapauksessa pyydän anteeksi, että syytin aiheetta suomalaista apurahajärjestelmää. Jätän kohdan silti ennalleen jotta oma erehtyväisyyteni ja huono perehtyminen taustoihin tulisi ilmi. Olen kiitollinen apurahatahoille itsekin, mutta en hetkeäkään epäile, etteivätkö ne olisi vuosien varrella aikaansaaneet melkoisen määrän hybristä.

Huolettomuuden ammattilaiset

Ihmisen suurin huoli lienee jääminen kaikkea huolta vaille.

Vanhemmat tunnollisesti kantavat huolta omista lapsistaan, ja lapset varoitusten ja kehoitusten kautta oppivat sisäistämään mentaalisen äidin ja isän äänen. Myöhemmin elämässä tuo ääni huolellisesti jaksaa muistuttaa heitä siitä kammottavasta uhkakuvasta, että he saattaisivat laiminlyödä omasta itsestään huolehtimista.

Mitkä kammottavat vaarat heitä silloin uhkaisivatkaan sekä ulkoisesti että sisäisesti!

Taiteen ikuisuusongelmana on, että luovuus edellyttää tiettyä huolettomuutta - ja huolettomuus puolestaan tuottaa tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia - etenkin tulotason vinoutumista.

Taiteilijat ovat köyhä ammattikunta, koska he eivät kyllin hyvin "osaa huolehtia" omista tai yhteisistä oikeuksistaan.

Tiedämme, että naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa pitkälti vain siksi, että eivät vaadi itselleen rahakorvauksia samalla röyhkeydellä kuin miehet - jotka kilpailuhenkisyytensä lisäksi ovat taipuvaisia uskomaan suhteettoman paljon omiin kykyihinsä.

Taiteilijoiden sallitaan vaipua köyhyyteen kenties vain siitä syystä, että heidän uupumaton pyrkimyksensä huolettomuuteen saa muut ammattikunnat luulemaan, etteivät he tee työtä laisinkaan.

Suurella määrätietoisuudella kehitetyn huolettomuuden mantteli on erityisen raskas kantaa, ja se kuluttaa voimat niin täysin, etteivät taiteilijat enää työnsä ohessa jaksa nousta barrikaadeille ja vaatia itselleen kunnollista liksaa.

Kauanko runoilijoiden tulisi olla lakossa, ennen kuin koko muu yhteiskunta menisi sekasortoon ja vaatisi heitä palaamaan työnsä ääreen?

Kyllin luovaa huolettomuuden tilaa ei ole mahdollista tavoittaa laiskotellen. Ylevää päämäärää silmälläpitäen täytyy vaientaa superegon alaton höpöttely ja purkaa suuret määrät egon puolustuskeinoja - päästäen lopulta kokonaan irti siitä käsityksestä, että itsellä olisi merkitystä.

Taiteilijan on vuosikausien ajan harjoiteltava kurinalaista ja säännöllistä huolettomuutta muun muassa meditoiden ja lukemalla hengellistä self-help-kirjallisuutta.

Myös minä olen vaimentanut palkkaa vaativan egon vasta vuosien sinnikkäällä harjoittelulla, ja nyt kun viimeinkin olisin saavuttamassa kyllin kehittyneen huolettomuuden tilan, huomaan, ettei se ole mahdollista, koska minulla ei ole mitään säännöllisiä tuloja.

En kykene täysipainoisesti toteuttamaan työtäni taiteilijana, ellei yhteiskunta tarjoa huolettomuudelleni perusedellytyksiä.

Katson, että huolien minimoiminen on yksi työrauhan keskeisistä vaatimuksista - ja myös oman asiantuntijuuteni ydinaluetta. Ammattini on huolettomuus. Siitä minä kyllä osaisin luennoida ja piirtää ties minkälaisia ajatuskarttoja fläppitaululle - jos välittäisin huolehtia sellaisista silmänkääntötempuista.

Tulen joka tapauksessa jatkamaan taiteen tekemistä, sillä se on nykyään ainoa asia, josta osaan kantaa minkäänlaista huolta. Kun muita suruja ei ole, kykenen suurimpaan huolellisuuteen.

Tamara Aladin ja avaruusajan muodot

Olen vältellyt aiheesta kirjoittelemista, koska haluan tyhjentää kirpputorit Tamara Aladinin 1960- ja 70-luvun design-esineistä, ennen kuin koko muu maailma - ja lopulta myös Suomi - ymmärtää niiden kulttuurihistoriallisen arvon, ja hinnat kohoavat.

Toistaiseksi Tamara Aladin ei ole kotimaassaan kovin juhlistettu taiteilija, mutta hänen futuristinen tyylinsä on noteerattu lukuisissa ulkomaisissa muotiblogeissa:

Collectors Weekly.com/stories-Tamara Aladin-Riihimaki

Sama suuren yleisön tietämättömyys pätee Matti Suuroseen, joka suunnitteli Futuro ja Venturo-talot. Myös hänet tunnetaan paremmin ulkomailla, etenkin Yhdysvalloissa, jossa myös suurin osa koskaan valmistuneista Futuro-taloista nykyään sijaitsee.

Kun esimerkiksi Ville Haapasalo kohtasi Kaukasian matkallaan Futuro-talon, hän yllättyi kuullessaan, että se on suunniteltu Suomessa. (Haapasalon tapauksessa minä en niin yllättynyt. Ei siinä mitään, loistavaa matkaseuraa hän kumminkin on.)

Yhtymäkohdat Tamara Aladinin ja Suurosen välillä ovat nykyajasta katsottuna aika ilmeiset. Kumpikin ilmentää 60-luvun muotoilussaan kirkkaita värejä sekä pyöreitä muotoja.

Tällainen tyyli kenties aikanaan miellettiin helpon populistiseksi ajan valtavirraksi, mutta sama vähättely päti aikoinaan myös Jugend-suuntaukseen ja Art Decoon, jotka edustivat oman aikakautensa purukumi-poppia: liioiteltua ylellisyyttä tai helppotajuista kauneutta vastakohtana haastavammalle korkeakulttuurille.

Oman aikansa kitsch muuttuu usein myöhemmässä katsannossa nostalgiaksi. Seuraava sukupolvi kokee tietyt kaikkialla toistuneet värit ja muodot yököttäviksi ja välttää niitä kaikin keinoin. Samalla vuosikymmenten eroavaisuudet korostuvat ja inhotut asiat muuttuvat ikoneiksi.

Omissa silmissäni Tamara Aladin istuu täydellisesti siihen samaan muotivirtaukseen, johon kuuluivat ensimmäisen sukupolven Star Trek-sarja, Beatlesin Magical Mystery Tour tai Eero Aarnion legendaarinen pallo-tuoli.

Tamara Aladin (s.1932) suunnitteli 1960-1976 välisenä aikana Riihimäen lasitehtaalle lukuisia tuotesarjoja, jotka menivät myyntiin etupäässä ulkomaille. Hänet tunnetaan ihmeellisen huonosti huolimatta Laatutavara.com -sivuston lyhyestä elämänkertakuvauksesta:

"Mystiseksi jäänyt T.A.... opiskeli keraamikoksi, ja pyrki Arabian tehtaalle onnistumatta ja ryhtyikin lentoemännäksi. Työssään hän tapasi Riihimäen Lasin omistajia, Kolehmaisia, joille pääsi kertomaan olevansa muotoilija..."

Luulisi, että tällainen tarina houkuttelisi toimittajia - puhumattakaan siitä, että kyseessä on suomalaisen muotoilun loisteliaan historian harvoja yhä eläviä lasitaiteilijoita.

On hänestä toki muutamia lehtijuttuja kirjoitettu:
http://yle.fi/uutiset/lasinkerailijoiden_odotetaan_innostuvan_mystisesta_tamara_aladinista/5634776

Alla muutamia maljakoita omista kokoelmistani. Yksittäisistä, täysin ehjistä lasiesineistä olen parhaimmillaan maksanut vain 2-3 euroa ja toisinaan löytänyt suuremmankin maljakon 10-20 eurolla, jos myyjä ei tiedä mitä on myymässä tai ei arvosta sen ulkonäköä.

Ylen uutisessa ennakoitu hintojen kohoaminen ei ole siis toteutunut, varmaankin suureksi osaksi pitkän taantuman takia.

Tamara Aladin: 435(?), sininen "Ruusu", punainen "Carmen" kääntömaljakko ja "Kielo" nro 1565.

Tamara Aladinin suunnittelemista retro-esineistä ei antiikkiliikkeissäkään yleensä pyydetä liikoja. Kuvissa näkyvie yksittäisten maljakoiden hinta saattaisivat kunnosta riippuen olla 35-75 euron arvoisia, mikä on murto-osa siitä, mitä esimerkiksi Gunnel Nymanin, Oiva Toikan tai Kaj Franckin lasiesineistä pyydetään. Tietyt värit ovat toki kysytympiä ja harvinaisempia.

On odotettavissa, että hinnat ampaavat nousuun, jos Helsingin Sanomat, Image tai jokin vastaava media tekee näkyvän uutisen ja taiteilijan nimi sekä tuotanto tulevat laajempaan tietoisuuteen, kunhan joskus päästään lamasta. Mukava hinnannousu tapahtui esimerkiksi Helena Tynellin Aurinkopulloille, jotka esiteltiin Hesarissa 2000-luvun alussa. Melkein saman tien niiden hinnat kaksinkertaistuivat (Myös Alkon hyllyt tyhjenevät tietyistä viineistä muutamassa tunnissa, jos Hesarissa on viiniarvostelu).

On vain ajan kysymys, milloin avaruusajan kotimainen Pop-Art muotoilu esitellään televisio-dokumentissa tai joku julkisuuteen nouseva, karismaattinen antiikkikauppias tekee suomalaiset paremmin tietoiseksi 60-luvun lasitaiteesta. Tamara Aladin on hintakuopassa ehkä sen takia, että hän nuorin suurista suunnittelijoista ja tuli alalle vasta lasiteollisuuden ohitettua kultakautensa.

Itse haluaisin nähdä lasitaiteemme kultakauden jatkuvan vielä Tamara Aladinin 1970-luvun tuotannossa, mutta en ole siinä asemassa, että voisin väittää hänen olevan enempää kuin tarina, joka jostain syystä jäi kertomatta. Tulevaisuuden taidehistoria tulee ratkaisemaan, nähdäänkö Tamara Aladin koskaan läheskään samanveroisena hahmona kuin Helena Tynell tai Gunnel Nyman - puhumattakaan siitä, nouseeko naisten arvostus koskaan miesten rinnalle.

Harmonikka, Tulppaani, Kielo ja Puisto. Harmaa on poikkeava väri Tamara Aladinin tapauksessa.

Kirpputorien suosio on lisännyt tuhansien aarteita metsästävien ihmisten kulttuurihistoriallista tietämystä. Itsekin haalin Tamara Aladinin esineitä, koska ne ovat silmissäni tolkuttoman siistejä, ja ihmettelen aina miten vähän niillä on rahallista arvoa suhteessa johonkin kuolettavan tylsiin Aalto-maljakoihin tai järkyttävän rumiin Mariskooleihin.

Tarvitaan vain talouden elpyminen ja jokin näkyvä tietoisku, eikä sen jälkeen kukaan enää luovu mummolta peritystä Tamara Aladinista alle sadalla eurolla. Siksi on parempi toimia nyt ja ostaa pois kaikki kauniit lasiaarteet, jotka irtoavat alle 20 eurolla.

Seuraavasta neljästä maljakosta esimerkiksi maksoin kirpputorilla 9, 7, 10 ja 2 euroa, siis yhteensä 28 euroa. Ne olisi helppo myydä ulkomaille 25-30 euroa kappaleelta, mikä sekin tuntuu halvalta, siitäkin huolimatta, että nämä eivät edusta ihan aikansa parasta tyyliä.

Kaksi vihreää, nimetöntä Riihimäen maljakkoa sekä keltainen ja kirkas (2 euron) "Rulla".

"Rulla"-maljakkoa on valmistettu myös kaksivärisenä, jolloin sen nimi on "Hurricane".

Tamara Aladinin esineissä on hyvää se, että niitä löytyy useissa eri väreissä ja samaa mallia on valmistettu pienin variaatioin, kuten lisäämällä niihin korkeutta tai useampia renkaita. Niinpä en vielä kahden vuoden keräilyn aikana ole löytänyt kahta samanlaista esinettä. Esimerkiksi kuvassa oikealla näkyvä kirkas "rulla"-maljakko on harvinainen, enkä löytänyt netistä kuvaa toisesta vastaavasta. Kahden euron hintalappu oli mukava yllätys, vaikka yleensä lasin väri vaikuttaa sen valmistuskustannuksiin, eivätkä keräilijät juuri arvosta värittömiä esineitä, jotka valmistetaan halvimmasta lasista.

English Summary:
The Art-Glass of Tamara Aladin (Riihimäen Lasi, Finland) and The Shapes & Colors of the Space Age. Finnish Design in the 1960's.