Avoin kirje Kevätpörriäisen toimituskunnalle ja katukauppiaille

Kirjallisen työni puolesta olen viimeisen kahden vuoden aikana lukenut useita Kevätpörriäisiä kannesta kanteen. Olen ammentanut vaikutteita lasten luovuudesta sekä muun muassa käsikirjoittanut seuraavanlaisen koululaisten teksteihin perustuvan podcast-sarjan:
SoundCloud: Kevätpörriäinen Remix

Lehtien lukeminen on herättänyt paljon ajatuksia ja palauttanut mieleeni muistoja lapsuudesta. Yksi tällaisista muistikuvista liittyy siihen, miten lapsia ei koskaan kuunnella ja heidän huoltaan oteta vakavasti.

Kevätpörriäisen lopussa on usein mielipide-palsta tai kysymys&vastaus -palsta, joissa olen poiminut muutaman mielestäni tärkeän katkelman:

Miksi kansikuvan on aina tehnyt 1-2-luokkalainen? kysyy Juha Sikstus. Minä olen ihmetellyt aivan samaa. Lehden sisältä löytyy monesti taidokkaita 5-6-luokkalaisten piirroksia, jotka voisivat tehdä paljon suuremman vaikutuksen ostajiin.

Lehdessä ei Juha Sikstuksen kysymykseen kukaan vastaa, mutta luulen, että kyse on perinteestä. Lehden viime vuosikymmenten traditioon kuuluu, että kansikuva on värikäs ja lapsellinen. Jos tarkkoja ollaan niin lehden perinteet ovat kyllä muuttuneet suuresti vuosien varrella.

Esimerkiksi tällaiselta näytti Kevätpörriäinen vuonna 1958.

Niin sitä vaan on röyhkeästi seisottu kikkeli paljaana keskellä järveä. Ja jotkut vielä luulevat, ettei entisajan ihmisillä ollut rohkeutta ja ronskia huumorintajua.

Perinteet ovat siis muuttuneet monta kertaa vuosikymmenten aikana, joten se ei ole mikään syy estää 5-6-luokkalaisia pääsemästä kanteen. Olen aika varma siitä, että myös eka- ja tokaluokkalaiset itse pitäisivät lehteä suuremmassa arvossa, jos kansi olisi taidokkaampi, sillä he katsovat ylöspäin 5-6-luokkalaisia ja heidän aikaansaannoksiaan.

Koululaisten omissa silmissä piirrosten tasoerot ovat paljon suurempia kuin aikuisten silmissä. Kaiken ikäiset kaupittelijat varmasti mieluummin myisivät kadulla lehteä, jonka kansi on mahdollisimman taidokas. Etenkin 6-luokkalaisille voi olla noloa olla missään tekemisissä lehden kanssa, jonka kansi on pikku lapsen tekemä. Hehän ovat menossa jo yläasteelle.

5-6-luokkalaisen tekemä kansi tekisi lehdestä tyylikkäämmän koululaisten omissa silmissä, ja myyjien on uskottava tuotteeseensa, jotta he voivat kaupata sitä ylpeydellä. Niinpä pyydän toimituskuntaa harkitsemaan vakavasti, että perinteet taas muutettaisiin, ja kaikkien ikäryhmien kansi-ehdotukset otettaisiin vakavasti.

Tästä me pääsemme mielipidepalstan seuraavaan kysymykseen:

Minusta ei ole ihan viisasta, että pienen mehiläisen annetaan lehdessä vastata näinkin isoihin ja tärkeisiin kysymyksiin, sillä mikäpä olisi tärkeämpää kuin kaupankäynti ja omien taiteellisten tuotosten myyminen? Pörri ei ota kysymystä ollenkaan vakavasti, vaan vastaa siihen "Höpsistä!", ja vieläpä huutomerkin kanssa.

Itse en ole pieni keltamusta piikkipylly, vaan aikuinen Homo Sapiens, joten tiedän hyvin, miten me isot ihmiset keksimme syitä sanoa kaupittelijoille EI - etenkin kadulla, kun on kovasti kiire jonnekin aikuisten tapaamiseen. Ines Nymanin esittämä kysymys on siis mielestäni erittäinkin aiheellinen ja tärkeä. Miksi aikuiset eivät ostaisi Kevätpörriäistä?

Aikuisilla on monesti syvälle juurtuneita ennakkoluuloja muista ihmisistä. Heillä on ennakkoluuloja toisista aikuisista, kuten myös lapsista. He kuuntelevat herkemmin ihmistä, jolla on arvovaltaa, kuten poliisia tai ministeriä, ja he saattavat luulla, että Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat vain tylsiä taviksia, koska kukaan heistä ei ole vielä astronautti tai formulakuljettaja.

Jos joku aikuinen kysyy miksi Kevätpörriäinen kannattaisi ostaa, niin voitte vastata heille esimerkiksi niin, että myös Finlandia-voittajat ovat aloittaneet uransa Kevätpörriäisessä, kuten Mikko Rimminen, jonka Nenäpäivä-romaani voitti Finlandian vuonna 2010. Tässä hänen tyylinäytteensä 1980-luvun Kevätpörriäisestä:

Mikko Rimmisen hymyautomaatti.

Tietenkään aivan jokainen Finlandia-voittaja ei ole lapsena saanut kirjoittaa Kevätpörriäiseen, koska kaikki Suomen perheet eivät asu Helsingin seudulla. Ja sitä paitsi Kevätpörriäiseen järjestetään vaativat karsinnat.

Olen 100% varma siitä, että myös vuoden 2017 Kevätpörriäisen kirjoittajien joukosta löytyy tulevia kansanedustajia, lääkäreitä, poliiseja, opettajia, toimitusjohtajia ja kirjailijoita. Niinpä aikuisten kannattaisi olla hereillä ja tietää, että sitten kun he itse ovat jo vanhainkodissa, niin nämä Kevätpörriäisen kirjoittajat ovat aikuisia ja johtavat tätä maata.

Kevätpörriäinen ei siis ole ollenkaan turha lehti. jota vain mummojen tulisi ostaa ja lukea. Kevätpörriäinen viitoittaa tietä tulevaisuuteen. Ja sitä paitsi sen lukeminen on tosi hauskaa, muutenkin kuin vitsipalstan osalta.

Lesous

Hiljattain aamutelevisiossa - tai saattoi se olla myös Puoli seitsemän uusinta - minua ihmetytti suunnistaja Minna Kaupin olemus. Myös haastattelijat tuntuivat tiedostavan, että tilanteessa oli jotain outoa. Minna Kauppi oli ylimeikattu, ilmeisen ylipukeutunut tilanteeseen ja elehti kovin koppavasti.

Kauppi ei esiintynyt hikisenä ja hengästyneenä urheilijana, jota haastatellaan kilpailun jälkeen. Hänestä oli tullut epämääräinen siirtymävaiheen julkkis, jonka rooli oli hakusessa. Hän diivaili. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä kauhean hyvin, koska hänen ilmeensä ja eleensä eivät vakuuttaneet. Hän lesoili kömpelösti ja veti shownsa amatöörimäisesti överiksi. Silti - tai ehkä juuri siksi - hän tuntui myös pinnan alla ylimieliseltä.

Moni varmaan ajatteli hiljaa mielessään: "Huh huh, kylläpä on vuoden urheilijalla noussut kusi hattuun."

Aloin miettiä, miksi lapset ja joskus aikuisetkin lesoilevat? Mitä ihminen saavuttaa sillä, että kohottaa nokkansa kohti taivasta ja mutrustaa huuliaan kuin olisi maailman tärkein ihminen. Kuka sellaista ihailee ja arvostaa?

Aito itsevarmuus on kaukana ylimielisyydestä. Itsevarman ei tarvitse korostaa omaa merkittävyyttään. Miksi sitten ihmislajille on kehittynyt näitä kasvonilmeitä, jotka me tunnistamme maireudeksi ja koppavuudeksi?

Onko niiden tarkoitus suorastaan karkoittaa muut ihmiset tietyn etäisyyden päähän, jotta henkilön valheellinen käsitys omasta paremmuudestaan voisi säilyä? Onko yksilölle suuresta egosta niin paljon hyötyä, että sitä täytyy suojella keinolla millä hyvänsä?

Vastaus on selkeä: Totta kai on.

Ylimielisyydessä on esimerkiksi se hyöty, että vielä vähemmän itseään arvostavat ja arat ihmiset tuntevat sitä kohtaan vastenmielisyyttä. Niinpä leuhka ihminen omalla pöyhkeydellään karkoittaa ympäriltään kaikki luuserit, jotka eivät voi sietää sellaista itserakkautta.

Menestyvän ihmisen urakehitystä nopeuttaa huimasti se, ettei hänen tarvitse asioida luusereiden kanssa. Hyvin tienaavat ja tehokkaat ammattilaiset eivät nimittäin välitä siitä, jos joku on leuhka. He ovat tottuneet monenlaisiin pyrkyreihin ja diivoihin. Heille se on arkipäivää. He miettivät vain, miten he voivat hyötyä toisten maineesta tai taidoista. Leuhka herättää heidän silmissään positiivista huomita, sillä julkeilla ja menevillä ihmisillä on monesti myös tiettyä aikaansaamisen maniaa.

Elitismissä on myös laajemmin kyse siitä, että uskaltaa polttaa takanaan siltoja. Kun ihminen leuhkalla olemuksellaan tekee itsensä vastenmieliseksi kansalle, hän samalla todistaa eliitille, että on kykenevä tekemään ne uhraukset, joita pääkaupungin viihdemaailman tai bisneseliitin arki edellyttää: on osattava olla paitsi leuhka, myös armoton ja laskelmoiva - ja mitä hyvänsä ehdoton lojaalisuus menestymisen lakeja kohtaan edellyttää.

Itserakkaudella on ennen kaikkea se etu, että se mahdollistaa koppavuuden kohdistamisen yhtä lailla myös kuuluisiin ja vallanpitäjiin. Monesti nimittäin Jari Sarasvuon tai Juhani Tammisen kaltaiset karismaattiset hahmot arvostavat sitä, kun toinen ei nöyristele, vaan kohtelee heitä samalla koppavuudella kuin alhaisinta kansaa. He kohtaavat arjessa aivan riittävästi perseenniulijoita ja julkisuuskuvan säikäyttämiä taviksia, jotka alkavat änkyttää heti kun huomaavat puhuvansa merkkihenkilölle.

Hyvin sisäistettynä leuhka mentaliteetti mahdollistaa sen, että nokka pysyy ylhäällä, vaikka vastaan tulisi Napoleon tai Marilyn Monroe. Leuhkan silmissä hekin ovat vain hieman tavallista kuuluisampia luusereita.

Monesti elämässä asiat ratkeavat vain sillä, että tarttuu puhelimeen, soittaa presidentille ja sanoo: "Laitas poika kahvit kiehumaan, puolen tunnin päästä olen siellä. Jutellaan vähän siitä, miten voimme olla tosillemme avuksi."

Poskettomia aloitteita voi tehdä yhtä hyvin aidolla itsevarmuudella kuin suurilla luuloilla itsestään. Niinpä myös lesous on käypää tavaraa maailman metropoleissa.

Logistinen kartta Espoon sielunmaisemaan

Espoo on melkoinen ongelmavyyhti. Teinien kielellä voisi ilmaista, että Espoo on pääosin aika perseestä.

Jalkapallojoukkue FC Hongan ja jääkiekkojoukkue Bluesin talousvaikeudet ovat yksi konkreettinen indikaattori asioista, jotka Espoossa eivät toimi. Kirjoitin siitä lisää myös Uuden Suomen blogiini:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/207665-miksi-espoossa-soi-blues

Olen syntynyt Espoon Jorvissa ja asunut elämäni ensimmäiset vuodet Otaniemen Teekkarikylässä. Myöhemmin olen asunut useita vuosia Leppävaarassa, Lippajärvellä ja Kauniaisissa. Nykyään asun Tapiolassa.

Voisi siis olettaa, että tiedän Espoosta yhtä ja toista, mutta se ei ole totta. Usein tuntuu, etten ymmärrä Espoosta yhtään mitään. Vertailukohtia on niin vähän, eivätkä ihmiset kovinkaan usein välitä keskustella Espoosta tai espoolaisuudesta.

Lukeudun niihin Espoossa asuviin ihmisiin, jotka eivät osaa kuvitella asuvansa Espoossa lopun ikäänsä. Kyse on vain vähiaikaisesta kompromissista. Aivan Helsingin ydinkeskustassa ei huvita asua, mutta toisaalta on kiva, että Helsinki on nopeiden ja suorien liikenneyhteyksien päässä.

Espoota onkin ehkä järkevintä yrittää hahmottaa liikenteen kautta. Espoon kaupunkimaisin asutus on keskittynyt Länsiväylän, Turuntien/rautatien ja Kehä Ykkösen risteyskohtiin.

Espoon neljä suurinta väestötihentymää sijoittuvat kahden tai useamman suuren liikenneväylän solmukohtaan: Tapiola = Länsiväylä + Kehä I; Matinkylä/Olari = Länsiväylä + Kehä II; Leppävaara = Kehä I + junarata + Turunväylä + Vanha Turuntie; Espoon keskus = Kehä III + junarata + Turunväylä.

Kaupunkikaava noudattaa klassista logistiikan perussääntöä*, joka neuvoo, että huumekauppias seisoo kadunkulmassa. Kaikista Espoon suurista taajamista myös pääsee suoralla yhteydellä Helsinkiin, mikä kenties useimmille on tärkeintä.

Usein Espoossa tai Vantaalla asuvat muualta muuttaneet ihmiset itse kertovat (tai saavat muilta kuulla), että he asuvat Hesassa. Espoolainen ehkä itse ymmärtää miksi joku hahmottaa Suomen koko kuvan kautta asian tällä tavoin, mutta stadilaiselle on ihan sama asuuko joku Malmilla, Kirkkonummella, Järvenpäässä tai Tapiolassa, jos hän asuu ydinkeskustan ulkopuolella. Monet kantakaupungin helsinkiläiset käyvät Espoon puolella ehkä kerran kolmessa vuodessa. Tallinnakin sijaitsee lähempänä.

Mitä Espoo sitten antaa, mitä ei Helsingistä löytäisi? Siihen olen yrittänyt keksiä vastausta jo pidemmän aikaa.

Espoosta voi löytää luontoa, jos asuu aivan Espoon perukoilla. Joku voi iloita meren läheisyydestä, sillä rantaviivaa on paljon. Espoossa on myös hyvät pyöräreitit, vaikka varsin harvat näyttävät niitä hyödyntävän.

Vielä lapsuudessani Espoossa oli joka talvi monipuoliset latuverkostot, mutta viime vuosina lunta on kertynyt vähän, jos ollenkaan.

Joku voi löytää Espoosta edullisemman asunnon. Näin minullekin on käynyt. Olen siis edullisemman asumisen loukussa.


Satelliittikunnat kykenevät harvoin luomaan omaa kulttuurielämää

Espoon elämänmenon köyhyyden yksi suora indikaattori ovat kurjat lähikuppilat. Espoossa räkälät ovat yleensä harvinaisen surkeita, sillä kulttuurinjanoiset ja/tai varakkaammat ihmiset eivät edes yritä nostattaa niiden tunnelmaa.

Vaikka Espoossa asuu huimaavat 268 924 asukasta, ei koko kaupungista löydy yhtään kunnollista klubia. Jos espoolaiset haluavat kuulla hyvää musiikkia tai löytää tanssiseuraa, he lähtevät Helsinkiin.

(Oikeasti, jos mieleesi juolahtaa yhtään hyvän tunnelman pubia tai klubia niin kerro ihmeessä. Minä en ole nähnyt Espoossa mitään muuta kuin kuppaisia räkälöitä.)

Helsinki Poetry Connectionin porukalla olemme yrittäneet joitakin kertoja järjestää tapahtumia Espoossa, mutta esimerkiksi Hämeenlinnassa, Järvenpäässä tai Porvoossa on helppo koota moninkertainen yleisö.

Yksi ongelman taustasyy on Espoon jakautuneisuus useisiin keskuksiin, mutta edes se ei selitä paikallisten ihmisten epäkiinnostusta. Espoossa olisi neljään osaan jaettunakin enemmän asukkaita kuin Porvoossa. Ihmiset eivät löydä paikalle, koska he eivät seuraa paikallista kulttuuritarjontaa. Heitä ei kiinnosta mitä Espoossa tapahtuu, koska Helsingissä on joka tapauksessa enemmän kaikkea, eikä sinne ole yhtään sen vaikeampi lähteä. Espoon yhdestä kaupunkimaisesta keskittymästä toiseen matkustaminen voi usein osoittautua jopa vaikeammaksi, sillä Helsingin suuntaan liikenne kulkee nopeammin ja lähtöjä on 10-15 minuutin välein.

Espoo on monille vain paikka, jonne illalla palataan nukkumaan. Kaupunki on logistisesti rakennettu toimimaan Helsingin länsisiipenä, eikä se siitä muutu.

Tapiolan Hongan koripallojoukkue niitti mainetta, koska se oli Tapiolan Honka, ei Espoon Honka. Tapiolassa asuvat ihmiset saattoivat kokea joukkueen omakseen ja antoivat sille tukensa.

Jos jokin nimetään Espoon yhteiseksi omaisuudeksi, se ei merkitse kenellekään espoolaiselle paljoakaan. Jos Espooseen haluaisi puhaltaa yhdessä tekemisen henkeä, se tulisi ehkä tehdä sisäisen kilpailun kautta. Lukiovertailuissa tämä ehkä jo toteutuukin. Olarin lukion ja Etelä-Tapiolan lukion hyvät tulokset ehkä osin selittyvät sillä, että ne kilpailevat keskenään, eikä kumpikaan ole nimeltään "Espoon lukio".

Kuka hitto edes haluaisi pyrkiä sellaiseen kouluun, jonka nimi on Espoon lukio?

* * *
Alaviite:

*Klassinen logistiikan perussääntö on klassikko jo vuodesta 2015. Huumekauppias seisoo kadunkulmassa, koska kulmassa on enemmän trafiikkia ja näkyvyys on paras kaikkiin suuntiin. Myös pakoreittejä on useampia.

Eteläisestä elitismistä

Runouden elitismistä, osa 2/3

Halusin kirjoittaa laajan esseen nykyrunouden helsinkikeskeisyydestä, kun kuulin, että Tuli ja Savu -lehden seuraavana teemana olisi elitismi. Oma näkökulmani keskittyisi pienempien paikkakuntien kokemasta ulkopuolisuudesta ja avuttomuudesta suhteessa Helsingin taidepiireihin, joista käsin kuuluisuus suurilta osin määritellään.

Koska en kuitenkaan ehtinyt Tulen ja Savun deadlineen, julkaisen kirjoitukseni runouden väitetystä elitismistä täällä blogissa.

Vaikka runoilijat eivät monessakaan suhteessa lukeudu maamme eliittiin, vaan pikemminkin marginaaliin, elää maaseudulla vahvana käsitys siitä, että nykyrunous syntyy jossain Punavuoren tai Kallion pienessä kuplassa, jossa vähät välitetään muun maan esteettisistä tarpeista.

Kyseinen ruma mielikuva - tai kenties jossain määrin jopa todennettava asiantila - ei rajoitu ainoastaan runouteen. Löytääkseni tukea ilmiölle luin kirjoittamisen ohessa muiden taiteenalojen kokemuksista. Seuraava Lasse Jalavan sitaatti on kirjasta Minä, säveltäjä 1 (Summa 2002):

"Jollain pienemmällä paikkakunnalla asuva säveltäjä saa tyytyä murto-osaan siitä julkisuudesta, joka kaikkine tiedotusvälineineen on keskittynyt erittäin voimakkaasti Helsinkiin. Muualla esitetty teos ei pääse arvoiselleen paikalle musiikkielämässämme, viralliselle Suomelle sitä ei ole edes olemassa, ennen kuin Helsinki lyö siihen "hyväksytty" leimansa."- säveltäjä Lasse Jalava.

Lähestyn tätä kokemusta ilman turhaa hienotunteisuutta, sillä on välttämätöntä kirjoittaa närkästystä herättävästä teemasta myös mahdollisimman närkästyneesti. Sovittelen kyllä sanojani sikäli kuin näen näkökulman jäävän muutoin liian irralliseksi.


Ensimmäinen tulokulma: Elitistien sijaan Helsingissä asuu siirtomaaherroja

Kun puhe kääntyy "elitismiin", alkavat kirjailijat kilvan selittää, että kyse on väärinkäsityksestä. Kyse todellakin on väärinkäsityksestä siinä mielessä, ettei suomalaisen kulttuurielämän elitismi ole mitään varsinaista elitismiä, vaan pikemminkin imperialismia.

Elitismiin kuuluisi, että ihmiset suojaavat oman hyvinvointinsa rakentamalla oman eturyhmänsä ja muun kansan väliin esteitä, josta on käytetty esimerkiksi ilmausta ”lasikatto”. Suomalaisella kulttuuriväellä ei kuitenkaan ole mitään hyvinvointia mitä puolustaa. Se on pikemminkin marginaaliin ajettu kurjalisto, jossa vääjäämätöntä köyhyyttä siedetään yhteisten illanviettojen ja alennetun toimeentulotuen turvin.

Toimeentulotuen alennukset puolestaan juontuvat siitä, että taiteilijat tekevät hemmetisti töitä, mutta siitä saatu korvaus ei riitä elämiseen. Usein he päätyvät tienaamaan vähemmän kuin siinä tapauksessa, että eivät tekisi mitään. Kuvataiteilijan köyhyysrahaa hipovat tulot esimerkiksi menevät ensisijaisesti materiaalikuluihin sekä työhuoneen ja galleroiden vuokraan. Elämiseen hänellä jää vähemmän rahaa kuin ihmiselle, joka nostaa työttömyystukea ja pelaa kotonaan Dotaa.

Elitismistä on vaikea puhua, mutta sivistyselämämme on imperialistista siinä merkityksessä, että Helsingistä käsin jopa tuhannen kilometrin päässä asuville ihmisille sanellaan mistä heidän tulisi olla kiinnostuneita. Suomi on maantieteellisesti niin suuri ja harvaan asuttu, että kykenemme liki samanlaiseen keskinäisen ymmärryksen puutteeseen, joka vallitsi Iso-Britannian hallitessa Intiaa.

Lapista tai Pohjois-Karjalasta katsottuna Helsingin kulttuuritarjonta yhtä absurdilla tavalla väkisin iskostetaan kaikkialle kuten EU-säädökset. Niinpä ei ole mikään ihme, jos kirjailijan parhaaksi myyntiteesiksi soveltuu se, että hän on kotoisin Oulusta tai Torniosta.

Vaikka Helsingissä sijaitsevat suuret kustantamot suureen ääneen kieltävät sijaitsevansa Helsingissä, ne muistavat tehdä suuren numeron siitä, jos julkaisevat merkittävän suomalaisen romaanin, jonka tapahtumat eivät sijoitu helsinkiin - tai enintään vinoilevat helsinkiläisyydelle, kuten Pussikaljaromaani. Historiallisuudesta tai roveniemeläisyydestä tulee laatutakuu.

Kustantamoiden sijaitseminen Helsingissä ei sikäli merkitse elitismiä, että helsinkiläinen käsikirjoitus saisi yhtään sen parempaa kohtelua kuin jostain muualta lähetetty käsikirjoitus. Kustantamoille se on ihan yhtä lailla rasite. Käsikirjoitukseen tutustutaan, jotta se häipyisi silmistä.

Helsingissä kuitenkin tehdään lähes kaikki merkittävät julkaisemista koskevat päätökset, joten syrjäseuduilla kirjoitettu ansiokas romaani päätyy julkaistavaksi helpommin silloin, jos siinä kuvatut tapahtumat kuulostavat juuri helsinkiläisen mielestä eksoottisilta tai koska helsinkiläiset ovat tulleet siihen tulokseen, että se voisi kiinnostaa lukijoita Kehä 3:sen ulkopuolella. Joka tapauksessa muualla asuville kirja esiintyy ulkokultaisena, imperialistisena signaalina, joka viestii:

”Hei, katsokaa! Me täällä Helsingissä muistamme, että tekin olette olemassa. Tässä olisi teille kirja, jonka me olemme arvioineet juuri teille soveltuvaksi – ostakaa!”

Julkaisutoiminta on Helsingin ulkopuolelta katsottaessa holhoavaa, ylimielistä ja epäaitoa. ”Elitismi” on täysin väärä sana sikäli kun sitä vertaa vaikkapa siirtomaaherrojen tavallisesta elämästä vieraantuneeseen, mutta hyväntahtoiseen samaistumispyrkimykseen, jonka yhtenä tavoitteena on lievittää keskinäistä vihaa ja välttyä siirtomaan irtautumispyrkimyksiltä. Päätavoite on tietenkin myydä kirjoja.

Tavoitteesta onnistutaan usein aika surkeasti, koska samaistuttavien kokemusten tunnistamisesta vastaavat henkilöt elävät melko toisenlaista elämää kuin ne tuhannet lukijakandidaatit, joita päätös lopulta tulee koskemaan. Tarinan rakennetta voi joiltain osin luoda toimivien kaavojen avulla, mutta tunnistettavuuden tuottaminen laskelmoidusti paljon vaikeampaa. Me saamme usein kiksejä sellaisesta kokemuksesta, joka tuntuu yksityiseltä, ja yllättää tabuluonteellaan, mutta kirjailijan avustuksella paljastuu jonkun toisen yhtälailla jakamaksi. Tähän ei kirjallisuustiede tai markkinointi pysty, joten kriitikoiden ylistämä taidokkuus tuntuu usein vain trapetsilla taiteilemiselta.


Toinen tulokulma: Runouden määritelmät eroavat toisistaan

Ihmiset eivät janoa kirjallista laatua, vaan rohkeita tulkintoja tunnistamastaan ja omaksi kokemastaan nykyhetkestä. Akateemisen tutkinnon suorittanut ja tuhansia kirjoja luknut kriitikko voi vaikuttua hienoista lauseista, mutta muilta osin kirja harvoin vastaa tarpeeseen. Käännöskirjallisuuden valtaisa ero esimerkiksi kotimaiseen runouteen selittyy osin juuri sillä, että käännökset pakottavat tekemään valintoja sisältö edellä. Tekstuaalista neroutta on lähes mahdotonta kääntää, joten kiinnostava tarina, henkilöhahmot tai ovelat juonenkäänteet valikoituvat myyntivalteiksi. Kiinnostus kielen mahdollisuuksiin edellyttää sen sijaan valtavasti teoreettista taustatietoa ja valikoituu pienen ryhmän "erityistieteeksi".

Tulen ja savun nimerossa 4/2013 Mikael Brygger ja Jorma Vakkuri keskustelevat "Runouden nälästä ja janosta". Jorma Vakkuri esittää provokaation Runouden kysynnän ja tarjonnan epäsuhdasta:

"Onko suomalaisilla sellaista runouden nälkää tai janoa, jota nykyrunous ei tyydytä? Väitän, että on. Luulen, että kustannustoiminta on marginalisoinut runouden."

Mikael Brygger vastaa muun muassa:
"...ostopäätöksen  ei aina tarvitse liittyä runouden oletettuun, kriitikoiden tai palkintoraatien osoittamaan laatuun."

Vakkuri: "Jos mitään kohtaamista tai vuorovaikutusta ei virity, runo jää kokematta. Varmaankin kokijan tulkintahorisontti aktivoituu eri tavalla riippuen siitä, mikä hänen motiivinsa ja kontekstinsa on."

Koko tätä keskustelua voi yrittää (hieman keinotekoisesti, mutta toivon mukaan valaisevasti) tulkita kaupungin ja maaseudun näkökulmasta. Ensinnäkin vastaako kaupungissa määritelty tarjonta pienempien paikkakuntien kysyntään? Toiseksi, onko suurten kaupunkien ulkopuolella asuvilla suomalaisilla runouden nälkää tai janoa?

Kolmanneksi, miten pienemmän paikkakunnan asukas voisi kuluttaa vaihtoehtoista runoutta, jos lähimmän kirjakaupan varastossa ei ole kuin "kriitikoiden tai palkintoraatien osoittamaa laatua", eli suurten kustantamoiden etabloituneiden kirjailijoiden teoksia? Siis sitä Helsinkiä.

Ja lopuksi: varmaan on realistista olettaa, että pienellä paikkakunnalla asuvien ihmisten tulkintahorisontti ja konteksti ovat erilaisia. Sikäli kuin kokemukset ja niiden tulkintakehykset ovat samanlaisia, se johtuu lähinnä televisiosta ja valtamediasta, ehkä myös muutamista kirjallisuuden klassikoista.

Kaiken kaikkiaan ilmiökenttä, josta kaupunkilaiset puhuvat "runouden marginaalina" ei oikeastaan millään tavoin ole yhteydessä hajaseutujen ihmisiin. He tilaavat ehkä Hesaria ja katsovat Yle Teemalta kulttuuridokumentteja. Joku voi tilata kulttuurinälkäänsä Tulen ja Savun, mutta vaatii jo melkoisen paljon omaehtoista perehtymistä, että edes on kuullut jostain Tulesta ja Savusta - saati sitten, että äkkiseltään pysyisi kärryillä siitä mistä keskustellaan.

Vahvimmat tunteet, joita itse koin pienellä paikkakunnalla lukioiässä olivat ulkopuolisuuden tunne ja epämääräinen kaipuu. Kesti pitkän aikaa, ennen kuin saatoin vierailla Helsingin kulttuuritapahtumissa tuntematta kutakuinkin samoin. Keskustelulla on tyypillisesti pitkät perinteet. Sitä on käyty katkonaisesti jo vuosia. Hitaasti osa ihmisistä on vaihtunut ja välillä koetaan suurempia sukupolvenvaihdoksia, mutta kulttuurielämä edellyttää monen sivistyssanan lisäksi useiden vuosien passiivista altistumista teemoille. Jokainen keskustelu viittaa useisiin edellisten vuosien keskusteluihin, hieman kuten tieteelliset artikkelit nivovat yhteen muita tieteellisiä artikkeleja.

Vaatimansa kompetenssin ja traditionsa puolesta runous on yhtä lähellä erityistiedettä kuin valtavirran kirjallisuutta - kenties lähempänäkin. Meillä on oikeastaan kaksi täysin eri ilmiötä, joita kutsutaan runoudeksi. On ensinnäkin pöytälaatikkotekstejä, joita lähetetään kilpailuihin. Nämä tekstit usein sisältävät riimejä, eikä niissä ole keskitytty ulkoasun editoimiseen, vaan hetkellisen tunteen inspiroimien lauseiden ulostuomiseen. Toiseksi on tekstejä, jotka perustuvat tradition tuntemukseen ja täydentävät sitä muun tarkasti harkitun ilmaisun ohessa.

Useimmat harrastajarunoilijat osallistuvat toisin sanoen kilpailuun, joka ei ole heitä varten. He lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoon, joka vastaanottaa vuosittain satoja samanlaisia käsikirjoituksia.

Aivan samalla tavoin he tarttuvat kirjakaupassa runoteokseen, joka ei ole heitä varten. Suomessa hyvin harvoin julkaistaan sellaista runoutta, jota Suomessa kirjoitetaan.

Sikäli runous on elitismiä, että runoilijat varsin usein ovat kaikesta tästä tietoisia. Muutoin he eivät saisi kirjojaan julkaistuksi. He vain aikaa myöten ovat unohtaneet, että kansa ei vieläkään ole oppinut runouden olevan erityistiedettä, joka tunneherkkyyden tai kaunosieluisuuden sijaan vaatii kompetenssia. Runouden määritelmien uhmaamisen sijaan he tyytyvät meritoitumiseen. Usein heillä ei ole muita vaihtoehtoja, sillä laajemman yleisön kanssa on lähes mahdotonta käynnistää dialogia.

Kansaa on lähes mahdotonta valistaa siitä, että sen käsitys runoudesta on vanhentunut. Se voisi olla suuri uutinen, mutta se ei ole.

Ilta-Lehden lööppi voisi tulla monelle järkytyksenä: "Runoilija luopui loppusoinnuista!"

Runoilijoilla itsellään on hyvin vähän keinoja vähentää myöskään etäisyyttä joka syntyy maantieteellisesti. Heidän täytyisi jonkin ihmeen kautta vallata lisää tilaa radiossa ja tavallisissa aikakausilehdissä. Runoraati-ohjelma on lakkautettu, eikä runous pääse sarjakuvan tavoin edes lehtien loppukevennykseksi. Kenenkään on entistäkin vaikeampi sattumalta altistua sellaiselle runolle, joka raottaisi yhteyttä lukija ja kirjoittajan jaettuun horisonttiin.

Runous tarvitsisi enemmän sattumanvaraisia törmeyksiä lukijakunnan kanssa, koska sen on missään oloissa vaikea perustua suurimmalle yhteiselle nimittäjälle.

Yksi linkkitorni toki on, ja sen nimi on Heli Laaksonen.


Kolmas näkökulma: Miksi Heli Laaksonen on 2000-luvun merkittävin runoilija?

Omasta mielestäni Heli Laaksonen on tolkuttoman hieno runoilija, mutta en nyt mittaa hänen merkittävyyttään vain runosäkeiden perusteella.

Heli Laaksonen on merkittävä, koska hänen kauttaan me voisimme pohjustaa niin monia keskusteluja esimerkiksi runouden kysynnästä ja tarjonnasta. Myös siksi hän on merkittävä, että näitä keskusteluja ei koskaan käydä. Sekin kelpaa keskustelun aiheeksi.

Laaksosen suosiota mieluusti selitetään kaiken muun paitsi runouden kautta. Minäkin aion nyt toimia juuri niin, vaikka pidän hänen suosionsa tärkeänä taustasyynä myös sitä, että hän tekee runoissaan oivaltavia huomioita. Sellaista kirjallisuutta on virkistävää lukea. Hieman erilainen, mutta suositumpi selitys on se, että Heli Laaksonen osui sopivasti 2000-luvun alun murrebuumiin ja osasi hyödyntää taitavasti saamaansa julkisuutta. Hänhän ei ole ainoastaan runoilija, vaan myös naistenlehtien vakiojulkkis ja ahkerasti esiintyvä viihdetaiteilija.

Imagessa häntä jo vuonna 2006 syytettiin vakavasta rikoksesta. Toimittajaa ärsytti etenkin:

...runoilijan kompleksinen Helsinki-suhde. Jokaisessa Laaksosesta kertovassa lehtijutussa mainitaan, että hän vietti viisi vuotta Helsingissä eikä viihtynyt. Siksi hän muutti Laitilaan, varsinaissuomalaiseen kaupunkiin, jossa elää 8 570 ihmistä ja noin 300 000 kanaa.

http://www.image.fi/image-lehti/syytettyna-heli-laaksonen

Artikkelissa "ohjelmallinen pääkaupunkiseutukielteisyys" luokitellaan kaupalliseksi strategiaksi, joka osin selittää suuren yleisön mielenkiintoa.

On vaikea sanoa mikä lopulta Laaksosessa eniten ihmisiä häiritsee: ohjelmallinen pääkaupunkiseutukielteisyys, murteellisuus vai suuren yleisön mielenkiinto. Ne tuntuvat kuitenkin muodostavat jonkinlaisen ärsyttävyyden pyhä kolminaisuuden.

Onko Laaksonen todellakin rakentanut brändinsä helsinkivastaisuudelle ja miksi se taktiikka näyttäisi toimivan? Lisätodisteeksi kirjalliselta kentältä löytyy myös hurjiin myyntilukuihin yltävä mieshenkilö, joka hyödyntää tehokkaasti herravihaa ja itsensä antiteesiksi julistamista.

Heli Laaksonen ei ole kuitenkaan tyytynyt olemaan mikään vallankumoustai(s)teilija, vaan hänen runoutensa perustuu pitkäjänteiseen maalaiselämään, joka varsin autenttisesti tulkitsee nykymaailmassa yhä mahdollisia, mutta valtamedioissa marginaaliin jääneitä kokemustodellisuuksia. Hetkittäin minua jopa vakavasti pännii se, miten Laaksosen liki tolstoimaista touhua ei pidetä tietyissä piireissä minään, eikä tunnusteta hänen merkittävyyttään keskustelunaiheena.

Laaksonenhan on paitsi askeettisen elämän puolustaja, myös panteistinen mystikko julistaessaan:

”En erota, mitä eroa minulla ja omenapuulla on”
http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/runoilija_heli_laaksonen_en_erota_mita_eroa_minulla_ja_omenapuulla

Heli Laaksosen elämänfilosofiaa ja kulttuurista merkitystä voisi joku gradussaan vertailla Mirkka Rekolaan tai Pentti Linkolaan, mutta eihän hänen kirjoistaan usein edes ilmesty arvosteluja vakavissa kulttuurilehdissä.

Se on oireellista myös siksi, että yhdellä jos toisellakin meistä olisi opittavaa helpommin lähestyttävien runoilija kirjoittamisessa ja markkinoimisessa.

Heli Laaksonen menestyy, koska hän tekee monta asiaa oikein. Helsingin suuret kustantajat kyllä kilvan arvailevat millaista kirjallisuutta suomalaiset haluaisivat enemmän lukea, mutta Laaksosen ei tarvitse arvailla. Hän matkustaa paljon, esiintyy paljon ja kohtaa ilmisiä. Hän on itsekin sellainen ihminen, ei yhtään enempää. Toki Laaksosella on mediaesiintymisten yhteydessä päällä tietty korostettu murrepuhujan rooli, mutta se mikä hänessä on aitoa, on aidosti lähempänä keskivertosuomalaisen aallonpituuksia.

Muutamia kertoja olen tavannut Heli Laaksosen kirjamessujen ja muiden kulttuuritapahtumien "backstagella". Hän hieman hellittää tätimäisyydessään valokeilojen ulkopuolella, mutta ei hän missään nimessä ole mikään Krisse Salminen, jonka koko habitus olisi läpeensä käsikirjoitettu.

Eihän Sofi Oksastakaan syytetä epäaitoudesta, vaikka hän on vielä harkitummin luonut itsestään kiukkuisen brändin ja esiintyy aina goottimeikeissä. Jopa kulttuuripiireissä langetaan virheelliseen oletukseen, että ihminen joka esittää kovaa intellektuellia olisi automaattisesti älykkäämpi kuin ihminen, joka esittää vaatimatonta.

Neljäs tulokulma: Syrjäseutujen ihmiset eivät ole pelkkiä viattomia uhreja, vaan myös itse vastuussa kulttuurielämänsä näivettymisestä 

Palaan alussa esitettyyn Lasse Jalavan sitaattiin. Nykyään ihmiset voisivat esimerkiksi teknologian avulla päästä yli monista fyysisen etäisyyden tuottamista haasteista. Silti me olemme kansakuntana toivottoman kaukana kateuden ilmapiiristä tai nurkkakuntaisuudesta vapautumisessa.

Inhimillinen olemassaolo on huomatuksi tulemista ja sosiaalisen tunnustuksen saamista. Pienemmillä paikkakunnilla helposti langetaan siihen ajatusloukkuun, joka vaikeuttaa tunnustuksen saamista tai laadun tunnistamista omien keskuudessa. Muistan itsekin kuinka vähäpätöisenä lukioiässä pidin taiteilijoita, jotka eivät tajunneet asua suuressa kaupungissa. Jostain kumpuaa oletus, että etäisyys vallasta voi olla vain kelvottomuutta, eikä oma tietoinen valinta.

Ehkä joku ajattelee Heli Laaksosestakin, että hän muutti maalle, koska älylliset tai henkiset rahkeet eivät riittäneet Helsingissä pärjäämiseen.

Helsingin ei tarvitse aktiivisesti mitätöidä muiden alueiden taidetta. Pelkkä Hesarin hiljaisuus riittää ja ihmiset tekevät sen itse. Parikkalassa paikalliset vaikuttajat eivät esimerkiksi välittäneet paskan vertaa Veijo Rönkkösestä, joka oli Suomen merkittävimpiä ITE-taiteilijoita. Ei Helsingin taidepiirien tarvinnut edistää rönkkösen epäsuosiota, mutta Helsingin taidepiireillä ja valtamedialla tulisi olla sen verran järkeä päässään, että ottavat ulkopuolelta kantautuvan kritiikin tosissaan. Helsingin mielipidettä odotetaan liiankin kanssa pienillä paikkakunnilla, ja se voi kallistaa ihmisen mielenterveyden suuntaan tai toiseen.

Nimitys ITE-taiteilija tarkoittaa kutakuinkin juuri sitä, että joku on taiteilija, vaikka hän ei ole saanut toiminnalleen Helsingin hyväksyntää.

Helsingissä asuvat toimittajat voisivat aktiivisemmin pyrkiä tekemään reportaaseja pieniltä paikkakunnilta, koska ne jutut luetaan tarkkaan ja kritiikit saksitaan leikekirjaan. Helsingissä kulttuuritarjonta hukkuu omaan paljouteensa, eikä puolen sivun paikallisuutinen ole kovin iso juttu Helsingissä kasvaneelle ja kaikki huippukoulut läpikäyneelle taiteilijaperheen vesalle, joka haaveilee jo ensiesityksestä New Yorkissa tai Pariisissa.

Taiteemme muutoinkin perustuu aivan liiaksi nimen ja tunnettuuden varaan. Jalavan toiveena on:

"Vähemmän tunnettujen säveltäjien huonoja teoksia ja enemmän tuntemattomien säveltäjien hyviä teoksia."

Valitettavasti etenkin pienemmillä paikkakunnilla näkee sen, kuinka ihmiset eivät kiinnostu taide-elämyksistä, mutta saapuvat suurin joukoin töllistelemään kuuluisuutta. Paavo Väyrynen tai Krista Kosonen kokoaa kaikki paikalliset sedät ja tädit torille töllistelemään vain koska nimi ja naama ovat televisiosta tuttuja.

Nimekäs esiintyjä tai juhlapuhuja vetää paikalle väkeä, vaikka ihmiset eivät edes pitäisi henkilöstä. Kuuluisuuteen liittyy itsessään vetovoimaa, jota eivät osaa vastustaa etenkään ne, jotka harvoin pääsevät sellaista näkemään.

Helsingissä asumisessa on kenties parasta se, että ministereitä, näyttelijöitä ja rokkitähtiä kohtaa kadulla päivittäin. Siitä seuraa, että alkaa kaivata enemmänkin laatua kuin nimekkyyttä. On mukavampi fanittaa Stadissa artistia, jonka keikoilla ei ole tunkua, eikä lipuistakaan tarvitse maksaa ylettömästi. Voi valita artistinsa pelkästään musiikin tähden.

Maalla urheilu, taide ja viihde ovat enemmänkin kausiluonteisia kokoontumispaikkoja, joissa pääsee näkemään niitä kavereitaan, joiden kanssa ei käydä kaljalla. Nimekkyyden houkutusta lisää kenties eniten juuri oletus siitä, että muutkin ovat paikalla. Ihmiset eivät saavu katsomaan Paavo Väyrystä, vaan Paavo Väyrysen paikalle houkuttelemaa yleisöä.

Tällaisia itseään toteuttavia ennustuksia on hyvin vaikea uudelleenohjelmoida. Kun kerran syntyy mielikuva siitä, että runous on käsittämätöntä tai tylsää, eikä kukaan edes saavu runotapahtumaan, siitä seuraa, ettei kukaan saavu runotapahtumaan. Paikalla on vain mummoja, joilla on vuosi toisensa jälkeen suuri pettymys, ettei runoissa ole riimejä. Heille on kerran lapsuudessa muodostunut se käsitys, että runoissa on riimejä, eikä sitä mielikuvaa muuta mikään. Joka kerta moderni runo on heille täydellinen shokki.

Avantgarden ongelmana onkin monen muun ongelman ohella se, että uudistuminen junnaa tietyllä tavoin paikallaan. Suuri enemmistö ihmisistä ei ole vielä päässyt yli edes 60-luvun uudistuksista. Avantgarde voi elättää unelmaa jatkuvasta edistyksestä, mutta pikemminkin kyse on vain alati kasvavasta etäisyydestä.

Sikäli kuin runous on jonkinlainen uuden maailman ja avautuvien mahdollisuuksien tulenkantaja, se harvoin johdattaa ketään yhtään minnekään. Lauma jota runouden tulisi johdattaa, kadotti oppaansa näkyvistä jo vuosikymmeniä sitten. Runouden kannattaisi kiltisti myöntää, että se on jo eksynyt huutoetäisyyden tuolle puolen, eikä kommunikaatioyhteys elvy, ellei runo käännä suuntaansa ja jollain keinoin palaa ihmisten yhteyteen.

Runoilijat itse vapaaehtoisesti seilaavat marginaalissa, koska he tahtovat tavoitella uutta maailmaa, jossa ei vielä asu kukaan.

Siellä ei asu ketään, siinä on se ongelma.

- -
(Seuraavassa osassa lisää avantgardesta ja myös vastauksia siihen mitä tarjoaisin sen tilalle.) 

Valinnanvapaus on köyhyyden kruunu ja ankkuriköysi

Vapauden paradokseista: Köyhä ihastelee vaihtoehtojen runsautta, vaikka se invalidisoisi hänen elämänsä. Elitistit nauttivat siitä, kun omat vapaudet kapenevat, ja joku toinen päättää heidän puolestaan.


Helsingin hämeenkadulla, Viidennen linjan kulmassa on jo vuosikymmenien ajan sijainnut katukuvaan hyvin piiloutuva pieni ravintola nimeltään Mare Chiaro. Siellä on köyhälläkin ollut mahdollisuus kokea millaista on rikkaan ihmisen elämä.

Ravintolan perustajaa kutsuttiin kaveripiirissäni Äijäksi. Hän ehti saavuttaa hieman samanlaisen kulttimaineen kuin Big Lebowskin päähenkilö joka elokuvassa kutsutaan nimellä The Dude, joka tarkoitaa kutakuinkin vain Hemmoa, Äijää tai Jäbää.

Äijä teki Helsingin parhaat pitsat, ja siitä tiesi turhankin moni. Usein kuin ravintolaa lähestyi, täytyi pelätä että ovella olisi tuoli. Se tarkoitti sitä, että ravintola oli täysi, eikä Äijä enää ottanut vastaan enempää asiakkaita.

Parhaina vuosina, hieman ennen Äijän eläkkeelle siirtymistä oli ravintola täynnä useammin kuin joka toinen kerta. Kaikesta huolimatta Äijä ei nostanut pitsojensa hintoja, vaikka tiedän vakioasiakkaiden usein anelleen hintoihin edes jonkinlaista korotusta - kenties jopa tuplausta. Ruuhkavuosina pitsat maksoivat 5,50, mikä on aika hyvin kun ottaa huomioon, että ruoka oli Michelin-keittiöiden tasoa.

Yleensä Äijä vain ärsyyntyi, jos häntä pyysi korottamaan hintoja. Ruokalistoja oli uudistettu vain silloin, kun Suomi siirtyi euroon. Sekin oli ilmeisesti ollut aika raskas toimenpide, joka vei hetkeksi Äijän kaikki voimat. Edes kaupungin parhaista pitsoista kehdannut pyytää suurempaa korvausta, jos se olisi merkinnyt uusien ruokalistojen teettämistä.

Jossain vaiheessa ruokalistat näyttivät lähinnä museoesineiltä. Ne olivat nimen "ruokalista" mukaisesti vain kapeita muovitettuja listoja, joissa oli muutama vähemmän tunnettu italialainen sanapari. Pitsat sisälsivät herneitä, anjovista ja muita ajastaan jääneitä herkkuja. Fantasia-vaihtoehtoa ei löytynyt. Äijän ravintolassa syötiin niitä pitsoja, joita Äijä paistoi.

Jos Mare Chiarossa erehtyi pyytämään pitsaansa muutoksia, saattoi Äijä vittuilla päin naamaa. Melkein suoraan vastapäätä Hämeentiellä oli Pizza Express. Jos asiakas halusi paskan pitsan paskoilla täytteillä, hän saattoi vain kävellä kadun yli. Asiakas ei ollut Äijän mestassa minkään arvoinen asiantuntija. Edes Äijä ei ollut siellä asiantuntija, vaan ravintola perustui italialaiseen ruokakulttuuriin - tai erääseen tulkintaan siitä, jota seurattiin dogmaattisesti.

Mare Chiaron pitsoissa maistui periksiantamattomuus ja historian kollektiivinen viisaus, joka ylitti yksittäisen ihmisen hupsut päähänpistot. Pizza Express puolestaan oli osoitus valinnanvapauden aikaansaamasta asteittaisesta dekadenssista. Demokratia saattoi toimia yhteiskuntamuotona, mutta ravintoloissa se tuotti halpaa bulkkia.

Äijä teki muita parempia pitsoja, koska hän ei suostunut tyhmien ihmisten vaatimiin kompromisseihin.

Kaikesta huolimatta Mare Chiaro ei ole ravintolamaailmassa minkäänlainen poikkeus. Vastaavia ravintoloita löytyy suurista kaupungeista pilvin pimein. Niissä syöminen vain maksaa kymmenen kertaa enemmän - eikä sekään aina riitä.

Eliittiravintoloissa lounasasiakas ei koskaan tilaa fantasiaa - eikä pyydä annoksiin muutoksia, ellei kuolettava allergia siihen pakota. Hienon ja kalliin ravintolan tunnistaa siitä, että lounaslistassa ei loukata asiakaskuntaa turhilla vaihtoehdoilla.

Eliitti on aina ymmärtänyt, että valinnanvapaus on enimmäkseen lapsellinen haavekuva tai suorastaan tyhmälle kansalle syötetty alistusmekanismi. Parempiosaiset ja muita sivistyneemmät eivät ehkä osaa tai välitä artikuloida asiaa sanallisesti, sillä heille on kyse kotoa opistusta itsestäänselvyydestä.

Miksi kukaan pyytäisi vaikkapa klassisen musiikin konsertissa kapelimestaria improvisoimaan? Orkesteri osaa soittaa kauniisti sen kappaleen, jota se on harjoitellut. Ei taide-elämys ole mikään jukeboksi, josta tilataan mitä sattuu.


Asiakas on amatööri jonka paikka ei ole keittiössä

Hyvässä ravintolassa kokki taitaa täydellisesti tietyn tuokakulttuurin tietyt annokset ja toteuttaa ne parhaiden taitojensa mukaan. Ruoka on erinomaista, koska keittössä panostetaan paikallisiin, sesongin mukaisiin raaka-aineisiin, jotka on hankittu tuoreena ja juuri sitä iltaa varten - koska ravintoloitsija päättää mitä hänen ravintolassaan syödään, ennen kuin yksikään asiakas on saapunut.

Valikoiman kasvattaminen pakottaisi keittiötä turvautumaan eineksiin, säilykkeisiin ja hätäratkaisuihin. Jos asiakas on niin tyhmä, että hän tilaa keväällä kanttarelleja tai syksyllä parsaa, hän saa itse syyttää itseään siitä, ettei ruoka ole ykköslaatua.

Hyvä ravintoloitsija ei edes tarjoa asiakkaalle mahdollisuutta tällaiseen töpeksimiseen. Listalla on vain sellaisia annoksia, jotka kyseisen sesongin aikana voidaan toteuttaa täydellisesti.
Huippuravintolan henkilökunta koostuu ammattilaisista. Ammattilaisuuteen kuuluu se, että asiakas on harvon oikeassa. Ei lääkärikään kysy potilaalta miten sairautta tulisi diagnosoida tai hoitaa. Ei taksikuski kysele neuvoa matkustajiltaan, koska hän ei tunne kaupunkia ja löydä määränpäähän. Miksi hemmetissä ammattimainen ravintoloitsija jättäisi omille asiakkailleen vastaavanlaisia velvollisuuksia? Asiakas on oletettavasti pelkkä amatööri, joka on saapunut paikalle siksi, että luottaa henkilökunnan kyvykkyyteen.

Tämän pikku saarnan jälkeen minun on todettava, että äijä tuskin kuvitteli pyörittävänsä huippuravintolaa. Hän vain rakasti pastaa.

Äijä osasi tehdä listalta löytyvät muutamat ruoka-annokset niin hyvin, että ravintolaan oli järkevintä tehdä ennakkoon pöytävaraus, jos mieli mahtua sisään. Siihenkin Äijä suhtautui vaivaantuneesti. Luulen, että hän palkkasi viimeisinä vuosina apulaisen vain sitä varten, ettei hänen olisi itse tarvinnut pahoitella sisään pyrkiville kansanjoukoille, että ravintolaan ei enää mahdu enempää asiakkaita. Äijän apulainen oppi nopeasti selittämään kaunopuheisesti, miksi listalle ei ollut Fantasia-vaihtoehtoa.

Apulaisen aloitettua ravintolan ruokalistaa uusittiin siltä osin, että kulahtaneeseen muoviläpyskään liimattiin vanhojen hintojen päälle uudet, joissa annosten hintoja oli korotettu 1-2 eurolla. Äijä vain murahti, kun listan nähtyäni hihkaisin kuuluvasti "Kiitos, kiitos, viimeinkin! Olisi näitä hintoja silti voinut enemmänkin korottaa!"


Ostoshelvetit ja valinnanvapauden väärät jumalat

Kuinka meidät on alkujaan aivopesty ajattelemaan, että kaikenlainen valinnanvapauksien lisääntyminen voisi parantaa elämämme laatua? Henkinen ja taloudellinen köyhyys ovat monin tavoin sidoksissa vapauden ongelmiin. Valintatilanteiden runsastuminen tuottaa köyhyyden lisääntymistä ja kurjistuttaa niiden onnettomien ihmisten elämää, jotka ajautuvat vaihtoehtojen maanisen rakastamisen kierteeseen.

Palaan vielä eliittiravintoloihin ja niiden vaihtoehtojen vähäisyyteen, sillä sitä kautta on helppo osoittaa kuinka vaihtoehtojen rajaamista on lukuisin tavoin vain hyötyä kaikille osapuolille.

Ajan säästäminen. Hyvin tienaavien ja merkittävässä asemassa toimivien ihmisten aika on arvokasta. Kun ravintoloitsija tarjoaa vain yhden lounasvaihtoehdon, asiakas säästää ajassa. Häneltä ei kulu arvokkaita minuutteja sen asian päättämiseen mitä hän tänään tahtoo syödä. Myös keittiössä säästetään aikaa kun voidaan keskittyä rajattuun valikoimaan, jota tuotetaan suurempia määriä. Erikoisannosten tilaaminen pakottaisi asiakkaan odottamaan annoksen valmistumista, mutta listan kaventuessa kaikkea on heti tarjolla.

Saattaa olla, että valikoiman runsaus on ikään kuin luotu köyhien huijaamiseksi ja köyhät ovat omissa alakulttuureissaan tarttuneet tähän koukkuun, alkaen juhlistaa silkkaa vaihtoehtojen lukumäärää, joka näennäisesti vaikuttaa rikkaudelta, mutta todellisuudessa on vain rasite.

Köyhillä on useammin aikaa tuhlattavaksi, joten he ehtivät tutkia ruokalistaa ja pähkäillä mitä juuri nyt tekisi mieli. Köyhille ravintolakokemus usein merkitsee sitä, että pääsee henkilökunnan palveltavaksi. Tärkeämmille ihmisille on tärkeintä se, että ruoka sisältää tärkeitä hivenaineita, eikä ole liian raskasta, jotta työ alkaa luistaa pian syömisen jälkeen.

Kokemuksen jakaminen. Jos ravintolassa on sata eri vaihtoehtoa, pyrin yleensä ystävieni kanssa tilaamaan erilaisia annoksia ja vertailemaan niitä keskenään. Sillä tavoin ruokailusta tulee sosiaalinen, jaettu kokemus.

Jos tarjolla on vain yksi annos, tämä helpottuu entisestään. Jokainen syö samaa ruokaa ja voimme keskustella sen tuoksusta, mausta, kypsyydestä ja koostumuksesta. Vaihtoehtojen kaventuessa äärimmilleen tulee koko asiakaskunnasta eräällä tavoin yksi suuri perhe, koska tuntemattomienkin kanssa on helposti jutella ruoasta - kun kaikilla on lautasellaan samaa ruokaa.

Kokemusten määrän lisääntyminen. Tätä ei ole välttämättä tutkittu, mutta veikkaan että vaihtoehtojen määrän lisääntyminen itse asiassa vähentää ihmisten kokemaa vaihtelua.

Kun tarjolla on sata eri vaihtoehtoa, tuntee asiakas eräänlaisen köyhän miehen vallantunteen, kun hän löytää listalta oman suosikkinsa - ja tilaa joka paikassa yhtä ja samaa.

Jos ravintoloitsija päättää asiakkaiden puolesta mitä nämä syövät, päätyy ihminen todennäköisemmin kokeilemaan jotain itselleen uutta ruokalajia ja altistuu uusille raaka-aineille ja elämyksille.

Vaihtoehtojen määrän räjähtäminen on luonut yhteiskunnan, jossa etenkin köyhemmät yksilöt pystyvät jumiutumaan elämäntapaan, jossa ei ole mitään vaihtelua. He saavat kaikkialla valita saman turvallisen ruokapaikan ja annoksen, johon ei sisälly mitään yllätyksiä.

Paradoksaalisesti juuri vaihtoehtojen paljous tuottaa henkistä köyhyyttä, joka asteittain tuomitsee ihmisen turvallisuushakuiseen mitättömyyteen. Kun koskaan ei synny muutospainetta niin ihminen urautuu samoihin tekoihin ja samoihin ajatusketjuihin.

Vaihtoehdot eivät ole rikkaus, vaan meidän parhaaksemme räätälöidyt rajoitteet.


Köyhien kirouksena on luottamuksen puute

On vaikea vakuuttaa valinnanvapauttaan juhlistavia köyhiä kansanjoukkoja siitä, että heidän tulisi luopua vaihtoehdoistaan ja ennemmin luottaa asiantuntijaan.

Ensinnäkin köyhien kokemukset asiantuntijuudesta ovat usein täydellisen erilaiset.

Köyhät saavat jatkuvasti kohdata tilanteita, joissa viralliset auttajat tai edes ystävät ja sukulaiset eivät ajattele heidän parastaan.

Köyhän on esimerkiksi paljon helpompi saada lain mukaan heille kuuluvia tukia kuin rikkaiden. Mitä heikompaan asemaan ihminen joutuu, sitä nihkeämmin häneen suhtautuvat virkamiehet ja jopa ystävät.

Työttömyystukea on paljon vaikeampi saada kuin kodinhoidontukea. Sitäkin vaikeampi on saada sairaslomakorvauksia. Jos jää kaikkien muiden tukien ulkopuolelle niin kymmenet syyt estävät miksi toimeentulohakemus hylätään. Yhteiskunnan pohjalla käsittelyssä kuluu aina kauemmin, liitteitä tarvitaan useampia ja hylkäyksen syyt ovat monilukuisemmat ja absurdimmat.

Köyhiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti siten, että köyhyys on henkilön oma vika ja varmaan hän itse on syyllinen siihenkin, ettei saanut apua. Köyhyys opettaa suhtautumaan yhteiskuntaan äärimmäisen kyynisesti - ja ennen kaikkea luottamus muiden ihmisten hyvyyteen katoaa hyvin äkkiä, mikä on tuhoisaa.

Köyhät eivät halua olla edes toistensa kanssa tekemisissä selvin päin. Kaikki karttavat niitä, joilla menee huonosti, koska pelätään että heiltä tarttuu sairauksia tai vääriä elämänasenteita. Heidät luokitellaan kaikin tavoin rasitteiksi.

Kovin moni ei esimerkiksi tahdo toimia köyhän ja kurjan ihmisen asianajajana. Siitä maksetaan huonommin ja sellaisessa työssä leumautuu itsekin säälittäväksi.

Jos köyhille olisi ravintola, jossa ei tarjottaisi vaihtoehtoja, monikaan köyhä ei suostuisi syömään siellä, sillä ensimmäinen ajatus olisi että ruoka on tehty pilaantuneista raaka-aineista. Köyhät siis rakastavat valinnanvapautta, koska he ovat epäluuloisia. Nihkeä suhtautuminen ammattilaisiin perustuu osin myös siihen, että köyhille tarjolla olevat ammattimaiset ovat usein heikoitein koulutettuja ja palkatuja ammattilaisia, joita markkinoilta löytyy.

Yleensä rahalla saa parasta. Vain Mare Chiaro oli siinä suhteessa erityinen poikkeus.

Jos köyhille maille esimerkiksi suunnitellaan apupaketteja tai talousuudistuksia, niitä asetetaan liian usein voimaan kyselemättä ensin avun kohteena olevalta ihmiseltä hänen mielipidettään. Vaikka toimenpide olisi hyvää tarkoittava ja oikeasti hyödyllinen, ovat köyhät tottuneet siihen, että heidän tapauksessaan on kyse pakkotoimista.

Köyhien tapauksessa jopa hyvänmakuinen lääke varmuuden vuoksi pakotetaan kurkusta alas, sillä keskinäinen luottamus menestyneiden ja hädänalaisten välillä on niin heikko. Löyhät eivät suostu vapaaehtoisesti luopumaan valinnanvapaudestaan, eivätkä rikkaat hyväksy vaatimuksia lisävaihtoehdoista.

Valinnanvapauden vaatimuksia voisi jopa käyttää yhteiskunnallisen harmonian kurjistumisen indikaattorina. Jos ihmiset vaativat vapauksia, se tarkoittaa että keskinäinen luottamus on heikentynyt ja köyhien arvomaailma on saanut valtaa kulttuurissa sekä politiikassa.


Valinnanvapaus rajoittaa meidän vapauttamme toimia suoraviivaisesti

Kun vaihtoehtojen määrä kaikilla elämänalueilla jatkaa kasvuaan, se edistää kollektiivista tehottomuuden tilaa, jossa kaikilla on lakkaamaton nääntyneisyyden fiilis.

Tutkitusti ihmiset kokevat hyvin stressaaviksi tilanteet, joissa heidän täytyy suorittaa valintoja. He eivät ehkä myönnä sitä itse, mutta stressihormonien eritys lisääntyy ja jälkeenpäin ihminen tuntee olonsa voipuneeksi. Jokainen valinta jättää myös joksikin aikaa epäilyttävän tunteen siitä, että valinta saattoi olla väärä.

Kun elämämme on täynnä pieniä valintoja, meidän toimintamme hidastuu. Emme siirry vaivatta yhdestä työvaiheesta toiseen, vaan joudumme valintaa silmälläpitäen kokoamaan ajatuksemme. Valinnan tekeminen rutiinilla tai automaatiolla voi helpottaa tilannetta, mutta harkittu valinta edellyttää nimen omaan pysähtymistä. Se tekee toiminnasta katkonaista ja hyvä flow katkeaa.

Keskinäiseen luottamukseen perustuvassa yhteiskunnassa jätämme sen sijaan valinnan toiselle ihmiselle, koska hän on asiantuntija, joka on ehtinyt perehtyä tilanteeseen, emmekä epäile sitä, että hän tahtoisi työnsä puolesta tai muista syistä huijata meitä.

Tehokas työympäristö perustuu sellaiseen työjakoon, jossa kollegat ymmärtävät ja osaavat tehdä sen päätöksen, johon heillä itsellään on paras koulutus, eivätkä koko ajan tarkistuta ratkaisuja pomollaan tai alaisillaan - mutta uskaltavat myös toimia niin, jos tuntevat että se on tarpeen.

Joka kerta kun sinulle tarjotaan kymmenittäin vaihtoehtoja, muista että se merkitsee sitä, ettei myyjä tiedä mitä hän haluaa. Ammattilaitoinen kännykkäkauppias esimerkiksi osaisi rajata valikoimaa asiakkaan tarpeiden mukaan, eikä vain luettelisi jokaista sataa merkkiä ja niiden erityisominaisuuksia. Hänellä olisi itseluottamusta ja napakkaa asiakasystävällisyyttä siinä määrin, että hän esittäisi muutaman kysymyksen ja sitten tietäisi sanoa: "Tämä on paras tuollaiseen tarpeeseen. Muita ei kannata edes harkita, jos tilanteesi on tuo ja etsit tästä hintaluokasta."

Hyvän asiantuntijuuden merkki on se, että meidän vaihtoehtojamme rajataan. Huonon asiantuntijuuden merkki on se, että vaihtoehtojamme kasvatetaan.

Kaikkiin suuntiin haarautuva vapaus on vain hämmennystaktiikkaa köyhien kiusaksi.


Loppuhuomautus:

Olen kirjoittanut vapauden paradokseista vuoden 2010 jälkeen lukuisia esseitä, joista ehkä vain kolmennes on julkaistu netissä. Tarkoituksena on kaiken aikaa ollut erillisen kirjan julkaiseminen, mutta katsotaan nyt miten se edistyy ja millä aikataululla. Kirjoituaika on koko ajan niin vähissä kun lupaudun kaikenlaisiin työlaisiin projekteihin, kuten Art Goes kapakka, jossa esiinnyn huomenna Talvikki & Kemppi -nimisen orkesterin kanssa.

Ilokseni kuitenkin huomasin, että pelkästään tänä vuonna on syntynyt puolentusinaa kirjoitusta vapaudesta. Ehkä tässäkin projektissa sitten on toivoa.
2011:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2011/09/vapauden-paradoksit-osa-1.html
2015:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/02/onko-ukkospilvella-vapaata-tahtoa.html
Vapauden metafyysinen yhteys syyllisyyteen:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/02/tuomitsemisen-huomaamattomuudesta.html
Batmanin vapaus - muistaakseni tää on aika hyvä:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/04/batmanin-vapaus.html
Sunnuntaiaukiolot:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/06/pikkujattilainen-suosittaa-sunnuntaiden.html
Vapaaehtoiset vapaudenriistot:
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/06/tarkoituksenmukainen-vapaudenriisto-eli.html

Väärinkäsitysten arkeologiaa: toimittajien puoluetaustat

Vaalien aikaan ihmettelin keskustelua puna-vihreästä kuplasta, joka Marko Hamilon mukaan sijaitsi Helsingin Kalliossa:  Tiesin, etteivät vaikutusvaltaiset toimittajat tai taiteilijat juurikaan asusta siellä, eikä korkeista hinnostaan tunnetun Helsingin mikään keskustan alue muutenkään ole vasemmistolaista, mikä sitten myöhemmin todistettiinkin tutkimalla todellista äänestyskäyttäytymistä:

http://www.kauppalehti.fi/uutiset/selvitys-punavihreaa-kuplaa-ei-ole-olemassa-eika-kulttuurivaki-asu-kalliossa/RtRHGYKH
tai

Tällaista punavihreässä kuplassa oikeasti on: ”Äitini äänesti perussuomalaisia”

http://www.iltasanomat.fi/vaalit2015/art-1429842520840.html

Punavihreä kupla on siis jo kertaalleen todistettu vääräksi mielikuvaksi, mutta nyt  kumminkin ilmestyi kirja, jossa kaikki faktat taas kiltisti unohtuvat:

"Perussuomalaisten raportti: Toimittajat elävät punavihreässä kuplassa – viestinnän tutkijan mukaan jutut ovat neutraaleja" http://www.hs.fi/politiikka/a1434073917998

Onko toimittajien vasemmistolausuudesta mitään muita todisteita? Väitettä on ahkerasti toitotettu totuutena kymmenissä blogeissa, joissa lähes aina viitataan myös erääseen Mediaviikkojen julkaisemaan kyselytutkimukseen, joka laadittiin jo vuonna 2010:

http://mediaviikko.fi/kategoriat/epressi/paavo-vasala/mediaviikon-kysely-toimittajista-puolet-vasemmistolaisia-puoluekanta-vaikuttaa-sisaltoon.html

Mitä tässä tutkimuksessa sitten alkujaan tutkittiin?

"Mediaviikon kyselyssä pyydettiin arvioimaan, mitä puoluetta vastaaja arvelee Yleisradion toimittajien enemmistön äänestävän. Peräti 62 prosenttia vastaajista luokittelee Ylen toimittajat demareiksi."

Okei, siis tutkimuksen varsinaisena kohteena olivat ihmisten mielikuvat "...mitä puoluetta vastaajat arvelevat toimittajien enemmistön äänestävän".

Tutkimuksen varsinainen tutkimuskohde kuitenkin unohtui tyystin, kun tutkimustulosta alettiin toitottaa - ja yhä edelleenkin toitotetaan - objektiivisena tutkimuksena puoluekannoista, eikä mielikuvatutkimuksena.

Iltalehden keskustelusivulla esimerkiksi vielä viisi vuotta myöhemmin, keskustan ja perussuomalaisten vaalimenestyksen jälkeenkin, luetaan samaa tutkimustulosta yksiselliteisenä todisteena vasemmistolaisesta salaliitosta:

http://www.iltalehti.fi/keskustelu: Toimittajista puolet vasemmistolaisia, puoluekanta vaikuttaa sisältöön

Netissä ilmestyi etenkin keväällä vaalien aikaan suuri määrä kirjoituksia, joissa kaikissa toistettiin olemattomia väitteitä, kuten esimerkiksi että 62% toimittajista äänestäisi demareita. Tämän tiedon alkuperä siis löytyy yllä olevasta Mediaviikon kyselystä, jossa oli kyse mielikuvista.

Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa Mediakoneen, joka seuraa puolueiden kokonaisnäkyvyyttä. Koneen perusteella vasemmisto on mediahuomion perusteella hännänhuippuna:
http://www.hs.fi/politiikka/a1305923967033

Oululainen toimittaja Matti Ylönen on blogissaan tutkinut väitteitä sen mukaan, minkä puolueiden palvelukseen toimittajat ovat urallaan siirtyneet:

"Ylen A-Studion toimitussihteeristä Petri Sarvamaasta tuli vuonna 2009 Kokoomuksen europarlamentaarikko. Saman ohjelman toimittaja ja toimitussihteeri Katri Makkonen siirtyi presidentti Sauli Niinistön kansliaan. Yleisradion toimittajasta, nykyisin MTV:llä työskentelevästä Tuomas Enbuskesta tuli oikeistolibertaarin ajattelun sanansaattaja."

http://www.mattiylonen.fi/Kupla punavihreistä toimittajista

On täysin mahdollista ja oletettavaa, että nyt kun tuulesta temmattu idea punavihreästä valtaeliitistä on kerran hyväksytty suomen neljän suurimman puolueen toimiesta (vihreät ovat 5. ja vasemmistoliitto 6. suurin puolue) ja iskostettu kansan mieleen, se jää sinne pitkäksi aikaa, eikä faktoilla ole paljoakaan vaikutusta kansan mielipiteisiin.

Jos vasemmiston salaliitosta tarvitaan vahvempia todisteita, riittää vain, että tutkitaan taas epämääräisesti valitun ryhmän mielikuvia - mieluiten vaikkapa Kokoomuksen tai perussuomalaisten vahvoilla tukialueilla - ja sitten esitetään haastattelutulokset objektiivisena faktana tai unohdetaan tehokkaasti mistä väite sai alkunsa.

Näin jatkuu kunnes ehkä jonakin saamme viimein kouluihin erilliseksi aineiksi mediakriittisyyden ja sometaidot, minkä lisäksi hyväuskoisista iäkkäämmistä sukupolvista kuolee pois riittävän suuri osuus.

Hämmentäviä kaavamaisuuksia kaupunkikehityksessä

Euroopan suurten kaupunkien länsiosissa asuu usein perinteisesti paremmin toimeentulevaa väkeä kuin idässä. Tämä pätee myös Helsingissä, jos vertaa vaikkapa Töölöä ja Kalliota. Espoon rajalla Helsingin länsipuolella sijaitsee myös West End, joka on Espoon rikkainta aluetta - tosin Espoon näkökulmasta se sijaitsee kaupungin itäreunassa.

On muutenkin varsin vaikea sanoa, mikä asuinalue tarkalleen sijaitsee keskustasta katsottuna missäkin ilmansuunnassa. Erittäin hyvätuloisten asuttamat Koivusaari ja Lehtisaari sijaitsevat lännessä, mutta autolla niihin täytyy ajaa lähinnä pohjois-etelä-suunnassa, koska Lauttasaaresta ei ole suoraa yhteyttä.

Amerikassa itä-länsi-jaottelu ei myskään päde samalla tavoin kuin vanhalla mantereella. Syyksi on spekuloitu sitä, että erityisesti 1800-luvulla voimakkaasti teollistuneissa Englannin ja Keski-Euroopan kaupungeissa tuulee tyypillisemmin lännestä itään, joten länsipuoli on saanut osakseen vähemmän teollisuuden saasteita.

Dan Zambonini: http://www.thejanuarist.com/why-are-the-east-of-cities-usually-poorer/

Ilmavirtausten takia savuttavia tehtaanpiippuja on sittemmin myös mielummin sijoitettu kaupungin itäpuolelle, jotta savut olisivat paenneet pois kaupungin ytimestä.

Amerikan mantereen voimakkaimmin teollistuneissa kaupungeissa, kuten Detroitissa, tämä ei kaava ei välttämättä päde. Ensinnäkään Yhdysvalloissa ei ole ollut niin paljoa varsinaista savusumuteollisuutta, eivätkä myöskään ilmavirtausten suunta ole sama. Monissa amerikkalaisissa suurkaupungeissa sosiaalinen hierarkia järjestyy pohjois-etelä-suuntaan. (Ehkä myös rannikkoviivan kulkusuunta ohjaa väestöä enemmän itä-länsi tai pohjois-etelä -erotteluun.)
Skyscrapercity.com/showthread - North-South: The general rich-poor boundary of american cities?

Aiemman julkaisun kommenteissa huomautetaan myös, että II Maailmansodan jälkeen kehittyneissä suurkaupungeissa aurinko häiritsee aamuisin lännestä töihin ajavia ihmisiä, joten fiksumpaa olisi asua idässä. Silloin aurinko pysyisi aina selän takana työmatkoilla, eikä tarvitsisi kärsiä päänsärystä.

Aihetta koskevat artikkelit ja keskustelut sijoittuvat vuosille 2005 ja 2010, joten kovin usein ei kysymys näytä nousevan esiin.
http://www.cyburbia.org/forums/showthread.php?t=16811

Vaikka tällaisista kaupunkikehityksen lainalaisuuksista on puhuttu pitkään, ei laajamittaisia tutkimuksia tai perustavia taustateorioita ole kovinkaan montaa. Yleensä tämänsuuntaiset havainnot - joihin myös Pikkujättiläinen tavallaan on erikoistunut - jäävät anekdootin tai artikkelin mittasuhteisiin.

Täytyisi oikeastaan tehdä selvitys siitä, missä määrin maailman yliopistoissa on kirjoitettu graduja tai väitöskirjoja tällaisista aiheista. Ylipäänsä maailman yliopistoilla tulisi olla nykyistä parempi ja kaikkien saatavilla olevan tutkielmatietokanta, josta voisi useiden hakukriteerien avulla etsiä valmiita tutkimuksia kaikilta aloilta.

Tietääkseni vain lääketieteessä on erityisesti keskitytty vertaileviin metatutkimuksiin, mikä ehkä johtuu siitä, että ala kerää hyvin paljon taloudellista rahoitusta ja myös kiinnostaa monia ihmisiä ihan ymmärrettävistä syistä. Lääketiede on myös melko yksityiskohtaisesti määriteltyä, siitäkin huolimatta, että monen sairauden syistä tai diagnoosimenetelmistä olisi kiistaa.

Avoin ja globaali tutkielmatietokanta kuuluu kuitenkin Pitäisi olla -osioon, joten en jatka siitä nyt sen enempää.

Suomessa voi tullata laivalastillisen henkilöitä

Totta se on. Suomen tullin nettilomakkeessa on tullattavan tavaran kohdalla mahdollista valita tuontitavaraksi esimerkiksi tunnit, henkilöt tai kilometrit.

Tulli on varautunut kaikkeen. Halutessaan voisi tullata myös uraania.

Älköön yksikään suure unohtuko.

- Onko teillä jotain tullattavaa?
- No itse asiassa...
- Kakistakaa ulos vaan.
- Matkalla jäi muutama tunti käyttämättä. Pitääkö ne tullata?
- Kyllä, etenkin, jos kyse on laatuajasta. Suomeen saa lain mukaan tuoda enintään 12 tuntia rentoa vapaa-aikaa, 8 tuntia tehokasta työaikaa tai 4 tuntia yhteistä laatuaikaa.
- No ei sitten mitään. Ei meillä jäänyt lomasta käyttämättä kolme pari varttia. Sekin oli lähinnä seisoskelua, joka säästyi kun saatiin nopeasti taksi.
- Voitte mennä jonottamaan tuonne tullin asiakaspalveluun. Jonottamalla ne vartit saa helposti kulutettua. Ei sitten jää omantunnontuskia.

Kyse ei tietenkään ole mistään muusta kuin maailmanluokan kämmistä. Suomen tullilaitos on aivan totaalisen hukassa.

Tämä pätee myös konkreettisesti. Maanantaina yritimme löytää Helsinki-Vantaan lentokentän läheisyydestä tullin toimipistettä, johon meidät oli neuvottu puhelimessa. Sieltä saimme ajo-ohjeet toiseen osoitteeseen Kehä III:sen lähistöllä.

Navigaattorin avulla löysimme annettuun osoitteeseen helposti. Kyltissä luki mitä pitikin. Tullihan se siinä. Ovessa oli kuitenkin lappu, jossa kerrottiin toiminnan päättyneen 1.1.2015. Soitimme uudestaan tullin puhelinpalveluun, eikä edes tullin oma asiakaspalvelu ollut tietoinen muutoksesta.

Jouduimme etsimään tullin palvelupistettä siitä syystä, että nettipalvelu oli kaatunut. Tullausilmoituksemme oli jäänyt kesken, mutta siitä huolimatta palvelin ilmoitti, että tavarasta oli jo jätetty tulli-ilmoitus, eikä sitä voinut tehdä toista kertaa.

Vasta seuraavana päivänä sinnikkään soittelun jälkeen saimme kiinni avuliaamman henkilön, joka ymmärsi ongelmamme ja suostui poistamaan tullin tietokoneelta epäonnistuneen ilmoituksen. Sen jälkeen kykenimme tekemään netissä uuden ilmoituksen.

Kyse oli 22 euron arvoisista tarroista, jotka typeryyttämme olimme tilanneet Yhdysvalloista. Tulli-ilmoituksen tekeminen kesti kolme päivää ja kulutti yhteensä ainakin 6-8 työtuntia, minkä lisäksi meni muutamaan otteeseen hermot.

Lomakkeessa esimerkiksi kysyttiin kolme kertaa lähetyksen paino. Lähettäjän tietojen mukaan tarrat painoivat noin 100 grammaa. Meidän täytyi lisäksi antaa myös bruttopaino, vaikka meillä ei ollut mitään mahdollisuutta tietää asiaa. Paketti oli tullissa. Tulli kysyi meiltä, mitä painaa paketti, joka on sen hallussa.

Lisäksi lomakkeessa täytyi kertoa saapuvatko tilaamamme tarrat puulaatikossa vaiko lasipullossa. Valikossa oli satoja vaihtoehtoja.

Pakkauslaji-valikossa on noin 300 vaihtoehtoa. Voisiko tätä loputonta listaa esimerkiksi jotenkin porrastaa? Miksi tulli ei hyödynnä ammattiosaajia? Mitä helvettiä tässä maassa oikein tapahtuu?

Keneltä tahansa maallikolta kestäisi vähintään puoli tuntia selata kokonaan läpi tullin nettilomakkeen lista, jossa vaihtoehtoja ei ole millään tavoin porrastettu tai järjestetty yleisyyden mukaan - ja vastaavia listoja lomakkeessa on useita. Noin vartin kestäneen hämmennyksen jälkeen löysimme ensimmäisen yhtään järkevältä vaikuttavan kohdan "kirjekuori".

Valitsimme kirjekuoren, vaikka meillä ei ollut keinoja tietää millaiseseen pakettiin lähettäjä oli tarrat pakannut. Tulli kyseli meiltä ties monettako kertaa tietoja, joita meillä ei ollut. Paljon paketti painaa? Minkä väriseen paperiin se on on kääritty? Onko siinä leimoja? Missä tullin toimipisteessä se fyysisesti sijaitsee? Onko sitä kolhittu matkalla?

Mehän olimme paketin vastanottajia, eikä meillä ollut muuta kuin kuitti maksutoimituksesta sekä tullin antama koodi. Meidän täytyi vain olettaa, ettei kyse kuitenkaan olisi lasipullosta. Sekin tuntui melko epätodennäköiseltä, että lähettäjä pakkaisi tuotteen esimerkiksi vaateripustimeen.

"Sauva" alkoi kuulostaa järkevältä vasta siinä vaiheessa, kun pääsimme lomakkeen seuraavalle sivulle, jossa kysyttiin, onko varmaa, ettei kyse sittenkin olisi uraanista.

Kenties Suomen ulkomaankauppaa edistämään ei tarvita uutta vapaakauppasopimusta, vaan toimintakykyinen tullilaitos, joka kommunikoi sisäisesti, pririsoi informaatiota, ei kiusaa asiakkaita turhilla kysymyksillä, käyttää toiminnassaan jotain logistista järkeä, ja ennen kaikkea tietää omien toimipisteidensä sijainnin.

Onko järjevää tehostaa toimintaa nettilomakkeella, jos se tuottaa virheilmoituksia, eikä kukaan tiedä millaisesta paketista on kyse tai missä se sijaitsee?

Puhelinpalvelu vaikutti ruuhkaiselta. Kenties se oli ruuhkainen siksi, että kiireiset yrittäjät soittivat kysyäkseen miksi tulli ei ollut siellä osoitteessa, johon nettisivuilla ja puhelinpalvelussa ohjattiin, vaikka muutoksesta on nyt kulunut jo kolme kuukautta.

Onneksi Helsinki-Vantaan seutu ei ole Suomen ulkomaankaupan kannalta mitenkään kovin keskeistä aluetta... eikä kolme kuukautta ole kuin yksi vuosineljännes. Kyllä nyt minkä tahansa yrityksen kauppa voi sen aikaa seisoa, odotellessa, että tulli saisi toimintansa rullaamaan.

Asuntosankari Antero Vasara

Toiset rakentavat asuntoja, mutta yksi mies vapauttaa niitä. Hän kutsuu itseään asuntopatistajaksi, ja on tähän mennessä omin voimin vapauttanut Helsingissä jo yli 1000 neliötä asuinkäyttöön. Tärkeimpänä työkalunaan hänellä on puhelin.

67-vuotias Antero Vasara pitää itseään aivan tavallisena eläkeläisenä, joka vain sattui keksimään itselleen mielekkään harrastuksen:
- Tämä on tällaista pienimuotoista etsiväntyötä. Selvitän vain, missä osoitteissa ei ole vakituisesti kirjalla ketään ja sitten soitan omistajalle ja utelen syitä. Mikään ei estä minua kysymästä, ei se ole lain vastaista.

Tähän mennessä Antero on jo löytänyt Helsingistä yli 300 käyttämätöntä asuinkiinteistöä ja onnistunut hankkimaan vuokralaisen noin kahteenkymmeneen. Hänen ansiostaan kaupungissa on siis yli tuhat uutta asuinneliötä, eikä hän pyydä työstään mitään korvausta.
- Syyt asunnon tyhjilläänoloon ovat joskus todella heppoisat. Osaan liittyy jotakin dramaattista tai hullunkurista - ja sitten on paljon sellaisia salaisia perusteita, joista en ole vieläkään päässyt perille.

Omistajilla on usein vain ontuva selitys sille, miksi vuokralaista ei ole. Antero jakaa omistajien perusteet neljään ryhmään: 1) Perhedraama, 2) Sijoitusperuste, 3) poliittiset syyt sekä 4) silkka saamattomuus.

Viimeiseen ryhmään on helpoin puuttua, jos osaa olla syyllistämästä omistajia. Antero on muutamia kertoja itse auttanut laiskoja omistajia laittamaan asuntonsa vuokralle ja etsimään sopivan vuokralaisen.
- Monet perustelevat asunnon tyhjilläänoloa esimerkiski sillä, että vuokralainen saattaisi sotkea paikkoja. Asunnon hinnat ovat viime vuosikymmeninä kohonneet reilusti, joten moni pelkää, että asunnon käyttäminen alentaisi sen arvoa. Tämähän ei tietenkään ole totta. Vuokratuloja saa vähintään 5000 euroa vuodessa joten vuokralaisen täytyy olla melkoinen tuholainen. Syynä on pohjimmiltaan silkka tyhmyys tai laiskuus.

- Todellisia sijoitusperusteita ei ainakaan tällä hetkellä ole asunnon tyhjilleen jättämiselle, Antero toteaa. - Valtiolla sietäisi olla jokin virasto, jonka tehtävänä on patistaa ihmisiä vuokraamaan tyhjät asuntonta. Ongelma on nykyään se, ettei valtio mukamas saisi huolehtia ihmisten eduista ja holhota heitä. Paskanmarjat! Jos valtio ei patista asunnonomistajia niin meidän eläkeläisten täytyy tarttua toimeen. Meillä on oikein Asuntoministerikin, mutta eihän se tällaisia aloitteita suostu tukemaan. Mitä hyötyä sellaisista ministereistä sitten on?

Myös omalla taustalla vuokraamaton asunto

Antero sai idean asuntojen vuokrauttamisesta, sen jälkeen, kun hänen perheessään kehkeytyi monia vuosia kestänyt perintöriita.
- Yleisin syy asunnon tyhjänä pitämiselle taitaa kumminkin liittyä sukulaissuhteisiin, Antero sanoo. - Minunkin tätini kuolinpesä oli koskematta lähes viisi vuotta. Asia kaiversi minua aivan valtavasti, ja ehkä se syyllisyys sitten jotenkin johti tähän.

Antero ja hänen kaksi sisartaan väänsivät vuosia tädin asunnon kohtalosta. Yksi sisarista oli rahapulassa, ja olisi halunnut myydä asunnon. Toinen sisar oli tädin kanssa läheisempi, eikä olisi halunnut luopua siitä. Keskusteluja käytiin harvakseltaan ja oli paljon puhetta lapsenlapsista, jotka ylioppilaaksi valmistuttuaanehkä muuttaisivat Helsinkiin.
- Niin se asunto vain kaikki ne vuodet oli käyttämättömänä, ja siihen kasautui paljon riitaa ja pahaa  oloa päälle, Antero sanoo.

Lopulta tilanne ratkesi vasta, kun Anteron toinen sisar kuoli. Siinä vaiheessa sisarukset eivät olleet parin vuoteen edes puhuneet keskenään.
- Siita asunnosta tuli lopulta kaiken epäsovinnon symboli ja myimme sen pois. Viiden vuoden vuokratulot jäivät saamatta, vaikka asunto oli kalliilla alueella Töölössä.

Hieman tapahtuman jälkeen Antero tapasi naisen, jonka perheessä oli liki samanlainen tilanne. Hän myös luki lehdestä uutisen, jossa kerrottiin, että Helsingissä on 10.000 tyhjää kiinteistöä, joista monet ovat hyvällä paikalla sijaitsevia asuntoja. Koko ajan etsitään uusia rakennusalueita, mutta mitään ei tehdä tyhjien asuntojen hyödyntämiseksi.
- Kyse on niin arkaluontoisesta aiheesta, ettei kukaan tahdo siihen puuttua. Ja kuitenkin perheille voisi olla vain suureksi helpotukseksi, jos joku virallinen taho tulisi auttamaan. Meillä on valtakunnansovittelijoita, mutta joku sen sorttinen tarvittaisiin myös sovittelemaan perintöriitoja. Muuten tämä kaupungin jokaisen korttelin jokaisessa kerroksesssa on pian tyhjä asunto, joissa kuollut perheenjäsen kummittelee.

Anteron mukaan läheisten on itse vaikea ottaa itseään niskasta kiinni ja tyhjentää läheisen ihmisen kotia, johon liittyy paljon muistoja. Sinne ei myöskään haluta päästää tyhjennysfirmoja, koska lipastoissa on yksityisiä valokuvia ja kirjeitä.
- Monilla asuntoja omistavilla suvuilla ei ole välitöntä painetta tehdä asialle mitään. Perintöverot usein saadaan maksetuksi perityllä rahalla tai metsätuloilla. Asunto ajatellaan investoinniksi, vaikka se olisi käyttämättömänä.

Syyt joista ei uskalleta puhua

Kaikissa tapauksissa taustalla ei kuitenkaan ole perintöriitoja, tyhmiä sijoituksia tai saamattomuutta.
- Sitten on vielä tämä yksi ryhmä, jota nimitän poliittisiksi - mutta oikeasti kyse on jostain paljon likaisemmasta. Ei tekisi mieli puhuakaan siitä. En minä edes tiedä missä määrin se on totta.

Anteron monia vuosia kestäneen salapoliisityön seurauksena hän on kuullut monia kummallisia tarinoita, selvitellessään taustoja sukulaisilta, kuolinpesiä ostavilta yrityksiltä, talonmiehiltä, isännöintitoimistoilta, vuokrafirmoilta ja naapureilta.
- Minun mielestäni pitäisi olla jokin nettisoite, jossa näitä voi ilmiantaa, koska tyhjistä asunnoista pitäisi puhua - eikä silloin saisi häpeillä myöskään syitä.

Poliittisiksi asunnoiksi Antero alkoi aluksi nimittää sellaisia kiinteistöjä, jotka kuuluvat rikkaille yritysjohtajille tai kansanedustajille. Nämä asunnot eivät olleet täysin käyttämättömiä, mutta kylläkin vajaakäytöllä. Yriyksillä esimerkiksi saattoi olla useita toimipisteitä ympäri Eurooppaa ja pidettiin helpompana sijoittaa maasta toiseen usein liikkuvat työntekijät firman omistamaan asuntoon. Myös kansanedustajilla oli usein perhe toisella puolella Suomea ja Helsingin asunto oli vain väliaikainen majoituspaikka.
- On ikään kuin muodostunut ylemmän väen tavaksi, että asuntoja on useita, koska siihen liittyy muitakin etuja. Ei tarvitse esimerkiksi tavata rakastajattaria hotelleissa, joissa joku voisi tunnistaa. Paljon helpompi on, jos salarakkaalla on oma avain ja kumpikin voi eri aikaan hiippailla porraskäytävässä.

Antero ei osaa antaa tarkkaa lukua tällaisten "sivusuhdeasuntojen" määrästä, mutta kyse on vähintään sadoista asunnoista, jos huomioidaan ammattumaiset prostituoidut ja muu hämäräbisnes.

Antero toivottaa kaikki muutkin eläkeläiset talkoisiin metsästämään tyhjiä asuntoja omasta kaupunginosastaan. Yhteiskunnan kannalta tyhjien asuntojen hyödyntäminen olisi mitä parhain keino lisätä tehokkuutta ja synnyttää säästöjä. Hän on kuitenkin skeptinen sen suhteen, että kansanedustajat puuttuisivat asiaan nimittämällä esimerkiksi virallisen asuntopatistustoimiston tai perintösovittelijan.

Muutaman virkamiehen vuosipalkalla voitaisiin vapauttaa tuhansia asuinnelijöitä, mutta tiellä on monia esteitä.
- Jos asuntojen omistajia alettaisiin kartoittaa ja tentata, ennen pitkää osuttaisiin johonkin poliittisesti arkaluontoiseen tapaukseen. Tämä on se syy, miksi kansaedustajat tuskin innostuvat ajamaan uudistusta.

Yksityinen firma tuskin voi voisi tehdä riittävästi voittoa pelkällä patistamisella, sillä etsiväntyöhön haaskaantuu aikaa. Valta on ennen kaikkea kaupungilla. Lisäksi tarvitaan yksittäisten kansalaisten aktiivisuutta, jotta mahdollisimman monet heräisivät ongelmaan vakavuuteen.

Linkki:
Taloussanomat.fi: Helsingissä 24600 tyhjää asuntoa

PS. Anteron tuttavapiirissä on myös monia vakavaraisia vanhuksia, jotka asuvat Helsingissä kesät, mutta viettävät talven Välimerellä. Jotkut taas päin vastoin asuvat Helsingissä talvella, mutta siirtävät lähes koko kesän ajaksi postinsa mökille.

Lisäksi monet asunnot ovat tyhjillään, koska niiden entinen asukas on hyvin iäkös ja liian heikossa kunnossa asuakseen yksin. Hänen eläkkeensä ja säästömsä juuri ja juuri riittää hoitokodin maksuihin, ja hän haluaa jättää asunnon perinnöksi lapsenlapsilleen - jotka eivät kuitenkaan kehtaisi jo siinä samassa ehdottaa huoneistoon muuttamista. Niinpä asunto jää vaille mitään käyttöä useiden vuosien ajaksi.

Kustannusliike Monrepoo

Kustannusliike Monrepoo on häikäilemättömän laskelmoivasti luotu yrityskonsepti, jolla on taiteellinen, eettinen ja isänmaallinen missio. (Varsinaisestihan se ei tietysti ole mikään yritys, vaan enemmänkin yhdistys tai osuuskuntaliike.)

Jotta runoutta ja sarjakuvia julkaiseva uusi kustantamo pääsisi alkuun, se varastaa itselleen jo olemassaolevan brändin - jota kukaan muu ei ole vielä tajunnut hyödyntää: laulujen puiston kadotetusta Karjalasta.

Monrepoo edustaa kadonnutta aikaa kaikkine sen lukuisine arvoineen: karjalalaisuus, savolaisuus, kymiläisyys sekä Viipurin arkkitehtuuri, kansallisromanttinen maalaismaisema ja vanhojen suomifilmien viattomuus. Toimiakseen uskottavasti tällainen kustantamo ei voi fyysisesti sijaita Helsingissä vaan Kehä III:n ulkopuolella, vaan mahdollisimman lähellä kadotettua Karjalaa.

Henkisesti ja sosiaalisesti Monrepos ry. sijaitsee jo Imatralla, Lappeenrannassa ja Kotkassa, mutta varsinaista pääkonttoria ei vielä ole rakennettu. On vasta 17 miljoonan euron tontti Saimaan rannalla. Rakennuslupaa odotellaan.

Monrepoo rakentaa kaarisiltoja ja aasinsiltoja ennakkoluulojen ylitse, kirjoittajilta lukijoille. Sisällöllä ja tyylillä se tahtoo viekkaasti vedota suomalaisten nostalgisiin tunteisiin ja tehdä kirjoistaan niin vastustamattomia, että niihin on pakko tarttua.

Vaikka pelaan tällä tavoin avoimin kortein, kyseessä ei ole pelkkä gonzoläppä. Kustannusliikkeen takana on todellinen kutsumus ja tarve puuttua olemassaolevaan ongelmaan. Mission taustamotiivit ovat lyhyesti esitettynä seuraavanlaisia:


1. Mukavan runouden puolesta

Monrepoo'n eräs lentävä tunnuslause kuuluu "Mukavan runouden puolesta". Olen lukuisia kertoja havainnut todeksi sen yleisen ennakkoluulon, että suuret kustantamot julkaisevat runoutta etupäässä imagosyistä. Perinteet velvoittavat, vaikka oikeasti ei yhtään kiinnostaisi. Runous ei tuota rahaa, eikä sitä julkaista myöskään siksi, että se kustannustalon sisällä herättäisi suuria intohimoja.

Niinpä isosti julkaistu runous usein onkin sellaista, että siitä on vaikea innostua; korkealuokkaisesti hengetöntä sanataituruutta. Se ei herätä ajatuksia, eikä siihen voi samaistua. Sitä kuuluu vain ihastella ja ihmetellä. Kirja on olemassa voittaakseen tunnustuksia, ei tullakseen luetuksi. Ruohonjuuritasolta se ei tarjoa kosketuspintaa.

Suurten kustantamojen pääsääntöinen motiivi on kalastella pienten erityispiirien huomiota ja mielistellä kriitikkoja. Päälle tuhannen kirjan myyntilukuihin ei uskota, joten julkaisupäätöstä eivät ohjaa tavalliset kirjastossa asioivat kansalaiset. Toki joiltakin runoilijoilta peräti ostetaan kirjoja, mutta vastaavasti heitä ei palkita. Ilpo Tiihonen on tässä suhteessa harvinainen poikkeus.

Kriitikoiden ehdoilla julkaistu runous on tehokkaasti ajan hermoilla, eli se on hankalasti lähestyttävää, abstraktia ja tyylikeinoilla kikkailevaa. Sen yhteydessä ei viljellä adjektiiveja "sympaattinen", "kiva", "lämmin" tai "rattoisa" - siis yhdellä sanalla ilmaistuna mikä puuttuu on mukavuus.

Ihmisten ennakkoluuloille on syynsä. Runokirjaan ei kannata tarttua, koska hyvällä todennäköisyydellä se ei avaudu, puhuttele, eikä kosketa. Tämä ei johdu siitä, ettei runous lajina voisi puhutella ketä hyvänsä - se johtuu pikemminkin siitä, ettei kivaa runoutta maassamme uskalleta julkaista.

Eletään siinä luulossa, että kaikki kiva olisi vain ihan kivaa. Ei se mene niin. Kiva voi olla myös merkki laadusta ja luettavuudesta. Kiva voi olla oivaltavaa ja mukavaa.


2. Helsinki jyrää pienet kaupungit

Julkaisutoiminta on keskittynyt suuriin kaupunkeihin. Kirjailijan on helpompi lyödä läpi siellä missä kustantamot sijaitsevat. Kirjallisissa tapahtumissa ja tuoppien äärellä aloittelevat kirjailijat tapaavat helpommin toisia kirjailijoita, kustannustoimittajia ja kriitikoita. On huomattavasti helpompi saada käsikirjoitukselleen myöntävä päätös, jos naama on tuttu - ja vastaavasti on vaikeampi kirjoittaa ikävää palautetta jos tyyppi on oma facebook-kaveri. Niin se vain menee.

Pienten kaupunkien lahjakkaat nuoret jäävät helposti yksin, eivätkä voi edistää taitojaan tai haalia suhteita. Heidän on käytännössä pakko muuttaa suureen kaupunkiin ja ujuttauduttava kirjoittaviin piireihin saadakseen palautetta ja oppiakseen sadat välttämättömät niksit.

Asetelmasta seuraa myös, että julkaistu kirjallisuus heijastelee useammin kaupunkilaisten ja ylemmän keskiluokan tuntoja. Korkeasti koulutettu kustannuspäällikkö tekee lopulta kaikki päätökset ja hän samaistuu helpommin kertojaan, joka osaa puhutella urbaania, menestyvää maisteria.

Ja huomattakoon nyt, että esimerkiksi Lappeenranta tai Joensuu eivät ole isoja kaupunkeja. Niissä saattaa nuoren ura edistyä, jos tahtoo hevimuusikoksi tai jääkiekkoilijaksi, mutta kirjojen julkaisupäätökset tapahtuvat jossain ihan muualla. Itä-Suomessa ei ole vuosikymmeniin ollut kustantamoa tai kirjallisia piirejä. Sama tietenkin pätee Kainuuseen ja Lappiin. Vain Oulu ja Jyväskylä kykenevät elättämään jonkinlaista skeneä.

Loppujen lopuksi aika harvat kirjat sijoittuvat uskottavasti sinne jonnekin Vittulanjänkälle, jossa kuitenkin puolet suomalaisista asuu. Kustannusliike Monrepoo haluaa tuoda esiin periferian kykyjä ja parhaansa mukaan korjata vallitsevaa vinoumaa. Kustantamon ensimmäisen vuoden kirjailijat tulevatkin Torniosta, Kokkolasta ja Kotkasta.


3. Viipurin jättämä tyhjiö

Vielä 20- ja 30-luvuilla itä oli hyvin edustettuna kulttuurikartalla. Viipuri oli maamme toiseksi suurin kaupunki ja esimerkiksi Olavi Paavolaisella ja Tulenkantajilla oli voimakkaat yhteydet Karjalan kannakselle. Harva nykynuori edes tietää, että Viipuri oli aikanaan isompi kaupunki kuin Tampere. Se jätti valtavan kulttuurisen tyhjiön.

Viipurin mukana hävisi suuri osa idän kulttuurisesta itsetunnosta. Jäljelle jääneet kaupungit keskittyivät kukin mihinkin siivuun taiteen kakusta. Musiikki osoittautui elinvoimaisimmaksi: Savonlinnassa on oopperajuhlat, Joensuussa Ilosaarirock, Lappeenrannassa hevibändejä. Muutamat kaupunginteatterit ovat myös pärjänneet hyvin. Monien alojen kulttuuri kuitenkin näivettyi pahasti. Noin 50 tuhannen asukkaan kaupungeilla ei ole keinoja pärjätä kovin usealle alueella yhtä aikaa.

Kirjallisuuden suhteen tilanne on pitkään ollut melkoisen katastrofaalinen. Esimerkiksi kirjailijaliiton rekisteristä näkee, että Itä-Suomessa asuu suhteellisen vähän kirjailijoita. Myös kirjallisia tapahtumia on olematon määrä, tuskin lainkaan. Lappeenrannassakin voisi olla jonkinlaiset kirjamessut. Ei vain ole järjestäjiä eikä vetonauloja. Laila Hirvisaari ei yksinään ihan riitä. Kun mietin niin Pohjois-Karjalastakaan en keksi kuin Heikki Turusen.

Vaikka usein väitetään, että kirjoittaminen on yksinäistä hommaa, se ei tarkoita että kirjailijaksi tultaisiin ilman kenenkään apua. Kirjailijat usein elävät kirjallisesti aktiivisissa piireissä: he kannustavat toisiaan, lukevat toistensa tekstejä, muokkaavat niitä - ja ylipäänsä tarjoavat toisilleen sivistynyttä seuraa, jossa ei kuitenkaan tarvitse yrittää päteä tai leikkiä olevansa kenenkään yläpuolella.

Kirjallisten tovereiden tekemistä virheistä parhaimmillaan oppii jotakin - ja kirjailijaksi tuleminen on hyvin pitkälti sitä, että päihittää oman luonteensa ongelmat. Moni osaa kirjoittaa hyvin ja vielä usemmilla on hyviä ideoita - mutta vasta tavatessaan toisia sellaisia ihmisiä tajuaa sen, että täytyy myös tehdä työtä. Kirjailijat siis kilpailevat keskenään ja yllyttävät toisiaan yrittämään kovemmin.

Kirjailijoita syntyy yliopistokaupungeissa, joista löytyvät nämä kolme tekijää: a) kirjallisuuden opiskelijoita ja kirjallisuustapahtumia, b) kirjallisuuslehtiä tai kustantamoja sekä c) ihmisiä, jotka tahtovat kirjailijaksi ja ovat tietoisesti muuttaneet sinne, missä uskovat sen olevan mahdollista. Kun piirit ovat olemassa ja herättävät huomiota, ne houkuttelevat alueelle lisää tekijöitä.

Taitavasti kirjoittavien ihmisten valtavasta joukosta vain osa jaksaa saattaa suunnitelmansa loppuun ja valmiiksi käsikirjoituksen. Näistä sadoista sitten muutamat löydetään, ehkä vain siksi, että kustannustoimittaja on juuri saanut eteensä kahvin ja leivoksen - ja sattuu olemaan hyvällä tuulella silmäillessään käsikirjoitusta.


4. Facebook ja Poetry slam

Nykyään ei ole aivan mahdottoman vaikeaa pitää yhteyttä ihmisiin netin välityksellä. On myös helpompaa saada omia tekstejään julkisuuteen esimerkiksi pitämällä blogia.

Teoriassa potentiaalisia kirjailijoita olisi myös helpompi löytää, mutta tiedän ettei mikään kustantamo vielä suorita minkäänlaisia etsintöjä - ainakaan mikään suurista kustantamoista. Ne ovat vain liian perinteisiä ymmärtääkseen vielä internetin mahdollisuuksia. Ne lähinnä pelkäävät nettiä, koska se vie paperisilta kirjoilta lukijoita.

Isoilla kustantamoilla on myös tapana antaa pienempien suorittaa seulonnat. Jos joku pienten kustantamojen kirjailijoista menestyy, isot vain yksinkertaisesti kaappaavat hänet omaan talliinsa. Näin kävi esimerkiksi Heli Laaksoselle, joka näyttävästi ostettiin Sammakolta Otavalle.

Heli Laaksonen nousi pinnalle yksinkertaisesti sillä että hän myi kirjoja. Hän myös menestyi poetry slameissa, eli runopuulaakissa. Sen jälkeen slameissä on tullut puolen tusinaa kansan valitsemaa uutta mestaria, mutta kustantamot eivät ole olleet heistä lainkaan kiinnostuneita. Ehkä ei ole kulunut vielä kriittistä 30 vuotta. Se on se aika mikä kustantamoilta yleensä kestää tajuta, että maailma on muuttumassa. Vanhat sukupolvet jäävät eläkkeelle.

Kustannusliike Monrepoo on erilainen tapaus sikäli, että se ei pelkää olla populistinen. Jos joku runoilija on todistanut olevansa taitava ja suosittu, se on merkki siitä, että häntä kannattaa ehkä julkaista.

Jos Monrepoo onnistuu tavoitteissaan, siltä tullaan varastamaan vielä monta kirjailijaa.

Summa summarum

Tiivistettynä Monrepoo'n tavoitteet jakautuvat kahteen teemaan:

1) Lukuiloa tarjoavan runouden tukeminen ja runouteen liittyvien ennakkoluulojen hälventäminen.

2) Alueellisen tasa-arvon parantaminen ja Itä-Suomen kirjallisen kulttuurin elvyttäminen - vaatimaton yritys.