Syntagmat jälkiparadigmaattisen yhteiskuntafilosofian suunnannäyttäjinä

Artikkeli-idean luonnostelua Niin & Näin -lehteen.

Syntagmat ovat eräänlaista mentaalista liimaa (tai suuremmasta näkökulmasta katsottuna kulttuurisia synapseja). Ihmisellä, kuten muillakin olennoilla, joiden aivot rakentuvat neuroverkkoista, on voimakas taipumus huomata ympäristössään tuttuja hahmoja, yhtäläisyyksiä (samannäköisyyksiä) sekä säännönmukaisuuksia. Jos ihminen vaikkapa näkee salaman välähdyksen ja hetken kuluttua kuulee jyrähdyksen, hän päättelee, että ääni ja valot liittyvät toisiinsa, vaikka niiden välissä on lyhyt ajallinen viive. Viive näyttäisi olevan järkevästi sidoksissa välähdykset etäisyyteen, joten teoria saa kokemukselta vahvistusta, tai toisin päin.

Vastaavalla tavalla me opimme yhdistämään tietyn symbolin tiettyyn ilmiöön tai ajatustottumukseen, kuten punainen väri yhdistetään vasemmistolaisuuteen. Koska punainen väri ei luonnonlakien välttämättömyydellä yhdisty sosialismiin tai vasemmistolaisuuteen, kyse on mitä selkeämmin syntagmasta, ei fysikaalisestisyy-yhteydestä.

Syntagmat eivät ole pelkkiä arkikokemukseen perustuvia kevyitä toteamuksia. Ne ovat myös mitä keskeisintä yhteiskunnallisen järjestyksen rakennusainetta. Syntagmat eivät synny ainoastaan havainnoista. Niitä järjestelmällisesti uusinnetaan käyttäyttymisellä ja suorastaan rakennetaan taiteen, markkinoinnin ja politiikan prosesseissa, vaikka syntagman taustalla ei aina olisi reaalimaailmaan pohjautuvaa perustetta. Syntagmien keskeinen sisästämistapa on mimeettisyys, eli vallitsevien käytäntöjen kritiikitön imitointi.

Syntagmien moninaisuus paljastuu hyvin pian, jos alamme luetella kaikille tuttuja kahden tyystin erilaisen ilmiön tai käsitteen yhteenliitoksia omasta kulttuuristamme:

poikavauva + sininen
tyttövauva + vaaleanpunainen

mies + housut
nainen + hame

miehuullisuus + autoilu
naismaisuus + polkupyöräily

Uudet sukupolvet myös yleistävät näkemänsä ja kokemansa perusteella uusia syntagmaattisia assosiaatioita ja normeja. Niinpä esimerkiksi suklaasta voi hyvinkin tulla ruoka-aine, johon pojat eivät halua koskea, koska suklaata mainostetaan romantiikan tai naisten hemmotteluhetkien narratiiveissa. Se leimautuu toisin sanoen feminiiniseksi herkuksi.

Syntagmat eivät yleensä kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi makkaransyönti ja etenkin sinappi koetan miehiseksi, mutta hiljattain selvisi, että sinapinsiemenet sisältävät luonnonmukaisia kasvuhormoneja. Sinapin syöminen lihan kanssa toisin sanoen auttaa kasvattamaan lihasmassaa, mikä kenties selittää juuri miesten sinappia kohtaan tunteman vaistonvarausen himon.

Syntagmat voivat olla helposti selitettäviä tai hyvinkin erikoisia:

Suomi + jääkiekko (maantieteellinen syntagma)
Suomi + keihäänheitto (historiallinen syntagma)

Kukaan tuskin ihmettelee, miksi Suomi on hyvä jääkiekossa, koska asumme kylmässä maassa ja naapurimme Ruotsi ja Venäjä ovat myös jääkiekkokulttuureja. Sen sijaan on paljon vaikeampi selittää, miksi meillä heitetään keihästä. Se vaatii enemmän historiallista perspektiiviä.

Joskus syntagma voi rakentua myös useammasta osasta, mutta silloin se lähestyy jo suoranaista paradigmaa:

kitaristi + basisti + rumpali + solisti = rokkibändi

Syntagman käsitteen tarpeellisuus ilmenee siinä, että sen avulla me voimme puhua paradigmojen koostumuksesta ja kohdistaa huomiomme sen osatekijöihin.

Jälkiparadigmaattisellä yhteiskuntafilosofialla tarkoitan sellaista analyysiä ja keskustelua, jossa termistä "paradigma" on tullut avainkäsite. Sana ei siis enää herätä vallankumouksellista kaikua. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin jäänyt suurpiirteiseksi, sillä paradigma näyttäytyy eräänlaisena useiden merkitysten yhteensulautumana, joka yhtä helposti johtaa ajatusta harhaan kuin ohjaa sitä oikeaan suuntaan. Käsite on kaikkea muuta kuin Wittgensteinin lupaama täsmällisesti määritelty filosofinen apparaatti, jonka kohdalla kaikki tietävät mistä puhutaan. Paradigmapuhe on kuin lapsen piirtämä pääjalkainen, josta on vaikea erottaa päätä, keskivartaloa ja raajoja. Tämä on vain yksi ongelma, jonka syntagman käsite ratkaisee,

Syntagman vallankumous

Sytagma helpottaa filosofista debattia, koska se etenee yksityiskohdista kohti laajempaa kokonaisuutta. Paradigma taas usein lähtee liikkeelle kokonaisuudesta. Muutaman lisämääritelmän avulla lähestymistavat kohtaavat, eikä keskustelu puuroudu.

Syntagma mahdollistaa uusia näkökulmia kulttuurien tai ideologioiden keskinäiseen vertailuun. Monesti esimerkiksi tehdään vahvoja oletuksia asioiden välisestä automaattisesta yhteenkuuluvaisuudesta, jonka kulttuurien vertailu todistaa nopeasti vääräksi. Aivan samalla tavoin voi kulttuurien vertailu osoittaa päin vastaista: ilmiö onkin yhteidessä toiseen, vaikka siihen ei ole kiinnitetty huomiota.

Syntagmat mahdollistavat kulttuuristen pintarakenteiden, eli symbolien ja arvojen, sekä muiden monimutkaisempien tai konkreettisempien rakenteiden rationaalisuuden ja universaaliuden tutkimuksen: vahvistamisen tai kyseenalaistamisen. Tällöin arvokeskustelun pohjaksi saadaan rationaalisempia ja empiirisempiä perusteita.

Esimerkiksi, jos yleisen mielikuvan mukaan suomalaisuuteen kuuluu keskeisesti "erityinen luontosuhde", me voimme hyväksyä tällaisen syntagmaattisen oletuksen:

suomalaisuus + erityinen luontosuhde

Tämän jälkeen voimme kysyä muiden maiden asukkailta, onko heidän luontosuhteensa heidän omasta mielestään tai heidän poliittisten arvojohtajiensa mukaan "erityislaatuinen". Arvoskeskustelun ei enää tarvitse perustua mukavuusalueelle kivasti istuviin päähänpistoihin.

Ideologioiden ja maailmankatsomusten (siis nykykielellä paradigmojen) nähdään usein rakentuvan tietyn arvopohjan varaan.

Suomessa esimerkiksi toistuu tietty kolmipaikkainen syntagma:

koti + kirkko + isänmaa

Ranskassa taas syntagma on pikemminkin

vapaus + veljeys + tasa-arvo

(Huomaatko miten ihmeellisen helppoa on puhua syntagmoista ja kuinka mukavaa on, kun paradigmaattisen dirkurssimme sisällä voidaan vihdoinkin käyttää myös toista termiä, joka mukavasti kiinnittyy keskusteluun kuin ne olisivat paita ja peppu.)

Ateismin lohdutus - esimerkki syntagmasta

Jotta syntagman käsitteen tehokkuus kävisi ilmi, lähden saman tien liikuttelemaan kulttuurimme jättimäisiä mannerlaattoja.

Olen kiitollinen Alain de Bottonin kirjasta Uskontoa ateisteille (2012, suom. Basam books 2013), sillä hänen ansioistaan säästyn kokonaisen teoksen viimeistelemiseltä, jota olin kirjoittanut jo noin 100 sivua vuodesta 2008 alkaen. Olin näet aikeissa sanoa likipitäen saman asian kuin de Botton.

"Meillä ei ole välineitä kiitollisuuden ilmaisemiseen. 

Edessämme on epämukava valinta: jos emme sitoudu omituisiin käsitteisiin aineettomista jumaluuksista, luovumme samalla koko joukosta lohdullisia, vivahteikkaita ja hurmaavia rituaaleja, joille maallinen yhteiskunta tarjoaa varsin heikkoja vastineita." (s.15)

Alain de Botton, aivan kuten itsekin olen esittänyt (esim Pikkujättiläinen 2013/01), uskoo että ihmisellä on tiettyjä synnynnäisiä "hengellisyyden" tarpeita, kuten kaipuuta yhteisöllisyyteen, ritualeihin, mystiikkaan tai taianomaisiin pyhyyden ja kaudeuden kokemuksiin.

Useimmat uskonnolliset ihmiset eivät hyväksy uskontojen epäloogisia ja ristiriitaisia väittämisiä siksi, että he olisivat päästään vialla (jotkut voivat toki olla myös ilmeisen paranoideja tai psykoottisia). Ihmiset hyväksyvät mielettömiltä kuulostavat - eli tunnustavat uskoa, (esimerkiksi neitseelistä syntymää tai kuolleista heräämistä), jotta he pääsisivät osallisiksi uskonnollisten yhteisöjen aarteista, kuten lämmöstä ja lohdutuksesta. Joskus myös järjestys ja kuri voivat olla jotain sellaista, mitä tietyt yksilöt kaipaavat - ja joillakin on kenties jopa masokistisia taipumuksia.

Lähes kaikkia ihmisiä kuitenkin yhdistää se, että me haluamme kokea pyhyyttä ja kauneutta. De Bottonin kirjan yksi pointti on juuri siinä, että ateismin on koettava kuvaamaan meitä ympäröivä maailma mielekkääksi ja lumoavaksi, jotta se onnistuisi koskaan syrjäyttämään uskonnot. Ei riitä, että osoitamme ristiriitoja tai hoemme rationaalisuuksia. Ihmiset mieluusti vaihtavat pienen osan loogisuuttaan siihen, että voivat kokea elävänsä maailmassa, joka on tulvillaan pyhyyttä.
Yle.fi/Näkökulma - Ateisti älä tuputa uskoasi

Aiempi lainaus jatkuu suoraan näin:

"Näin paljosta luopuessamme olemme luovuttaneet uskonnolle yksinoikudn suureen joukkoon kokemuksia, joiden tulisi olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. (de Botton 2012)

Tästä me pääsemme suoraan takaisin syntagmaan. De Botton ei varmastikaan tunne syntagman käsitettä, mutta hän nimeää monien sisäistämän oletuksen:

uskonto + satumaisuus, sadun logiikka
ateismi + kuiva obejektiivisuus

Moni ateisti varmasti toteaa heti, että asia ei suinkaan ole näin. Olen samaa mieltä. Silti hyväksyn sen, että mielikuva tai stereotypia on tämän suuntainen.

Itse asiassa tilanne on ateismin kannalta vieläkin pahempi. Pienempi osa amerikkalaisista näet luottaa ateisteihin vähemmän kuin homoihin, maahanmuuttajiin tai jopa sosialisteihin.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Ateistien ajatellaan olevan itsekeskeisiä ja sydämettömiä. Lisäksi enemmistö uskoo, että muut kansalaiset ovat lainkuuliaisempia, jos he ovat uskovaisia.
http://www.scientificamerican.com/article/in-atheists-we-distrust/

Näiden uskomusten tueksi ei ole löydetty vahvaa tutkimuksellista tukea - tai itse asiassa on jopa enemmän viitteitä päinvastaisesta.

Syntagma on keino löytää paradigmasta heikko piste ja kohdistaa siihen erityistä huomiota. Kuten aiemmin totesin, voi syntagma olla todellinen tai mielikuviin perustuva. Jos se on todellinen, se voi perustua perinteen ylläpitemään löydään syy-yhteyteen tai ihmisluonnon tukemaan vahvempaan syy-yhteyteen. Jos se on kuviteltu, se voi silti perustua kohtuullisen vahvaan, itseään toteuttavaan sosiologiseen kättäytymiskaavaan tai se voi olla täysin tuulesta temmattu, jopa aivan päinvastainen empiirisen näytön kanssa.

Ateistit ovat jo aivan riittämiin kiinnittäneet huomiota uskontoihin ja eritelleet niiden epäloogisuuksia. Jotta ateismi voisi koskaan todella vakavasti ansaita määrettä ateismi 2.0 tai ateismi 3.0, se tulee tutkia itseään ja osoittaa, että se tarjoaa yhteiskunnille tai yksilöille jotain todellisuudessa arvokasta, kuten mielenterveyttä, parempia parisuhteita, työllistymisen edellytyksiä tai onnellisuutta. Tällä hetkellä on syytä olettaa, että ateismi tarjoaa parempia työllistymisen edellytyksiä lähinnä luonnontieteellisen tutkimuksen alueella. Se on hyvin marginaalinen kategoria.

Uskon, että ateismi voisi hyvinkin avata - ja kenties jo on avannut ihmiskunnalle (tieteiden rohkeamman kysymyksenasettelun ohella) ovia ainakin psykiatrian ja mielenterveyden alalla. Ateistien ansiosta olemme luopuneet kirouksista ja demoneista mielisaurauksien taustasyynä. Se on suuri saavutus, mutta kattava ateismin saavutusten historia on kirjoittamatta. On syytä muistaa, että tieteellinen ajattelu on eri asia kuin ateismi. Tiede ensi sijassa kysyy ja testaa. Se lukitse mielipidettään metafyysiikassa.

Monikaan ei niele pureskelematta syntagmaa: "ateismi + tieteellinen ajattelu".

Toisin sanoen yllättävän moni uskoo, että Jumalaan tai sielunvaellukseen uskova ihminen on varsin kykenevä toimimaan esimerkiksi fysiikan opettajana tai tekemään tiedettä.

Ateismin ilosanoma

Koska de Botton on jo suurelta osin ilmaissut ne kriittiset ajatukset, joita minulla oli perinteisestä ateismista, on syytä katsoa eteen päin.

Ateismi voi saavuttaa seuraavan kehityspisteensä vasta kun se lakkaa olemasta antiteesi. Nyt se on a-teismi, eikä sen koko opissa ole mitään tolkkua ilman teismiä. Ateismin on omaa oppisisältöään esitelläkseen selitettävä mistä on kysymys uskossa Jumalaan.

On sanottava jotain vain jotta se voitaisiin kiistää,

Ateismin on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan, ja yllättäen siihen on myös edellytyksiä. Tiedän ainakin oman perhepiirini ja kaveripiirini kautta, että ateisteiksi itsensä mieltävät ihmiset ovat hyvin usein kiinnostuneita tähdistä ja avaruudesta.

Olen monet kerrat kokenut uskonnollista pyhyyden tunnetta tuijotaessani yöllä tähtiin ja yrittäessäni esimerkiksi kuvitella miten pitkä matka on 8 valovuotta - etäisyys pohjoisen taivaanpuoliskon kirkkaimpaan tähteen Siriukseen.

Valolta kestää keskimäärin 12 minuuttia matkustaa maasta Marsiin. Siriukseen matka kestää 8,7 vuotta. Rakettimme kulkevat vauhtiin päästyään tunnissa suunnitteleen saman matkan kuin valo kulkee sekunnissa, eli 60 sekuntia x 60 minuuttia = 1/3600. Nykytekniikalla miehitetty lento Siriukseen kestäisi siis 3600 x 8,7 vuotta, eli aika kauan.

Tällaisissa kuvissa ja luvuissa on mielestäni rakennusaineita varsin lumoavan maailmankuvan perustaksi, mutta lumoavuus on vasta yksi hivenaine henkiseen puutostilaamme. Lisäksi tähtitieteen ja kosmologian monimutkaisuus ja tutkimuksen vaativat resurssit tekevät siitä varsin pienen ryhmän yhteistä pääomaa. Laajaa yhteisöllisyyttä on kenties koettu kylmän sodan aikana, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat avaruuden valloittamisesta, mutta sittemmin NASA:n rahoitus on jämähtänyt - kenties juuri siitä syystä, että hurmoshenkistä yhteisöllisyyttä ei synny riittävästi.

Syntagmassa ja Alain de Bottonin havainnoissa ei ole kysymys aivan pienistä asioista. Koko tieteellisen kehityksen kohtalo on sidoksissa siihen, millä tavoin ihmiset kokevat sen edistävän heille itselleen tärkeitä arvoja ja tuovan elämään myös hengellistä sisältöä.

Tähtitiede voisi hyötyä siitä, että se ei esittäisi ajavansa Jumalaa nurkkaan, vaan pikemminkin raottavansa pyhää mysteeriä. Kuulentojen kultakauden lopulla Carl Sagan lumosi miljoonia Cosmos-ohjelmallaan, ja David Bowie lauloi "Is there life on Mars?":

Voiko tiedettä tehdä omalla luvalla?

Jos runoilijalle ei myönnetä apurahaa, se ei estä häntä runoilemasta. Hän vain runoilee hyvin niukoissa oloissa, joihin on muutenkin tottunut.

Mutta mitä tekee dosentti tai tutkija, kun hän saa tietää, että rahoitus loppuu? Voiko tiedettä tehdä ilman virkaa ja säännöllisiä tuloja?

Varmaan kysymys riippuu myös tieteenalasta. Lääketieteen huippututkimusta tuskin pystyy tekemään autotallissa, mutta kirjallisuudentutkija voi hyvinkin jatkaa artikkelien julkaisemista alan lehdissä - sikäli kuin saa työttömyystukea, eikä löydä muuta työtä. Nykyään niin monella on tieteellistä koulutusta, ettei virkoja sekä tutkimusmäärärahoja muutenkaan riitä kaikille. Maamme 300.000:sta työttömästä tuhannet ovat maistereita tai jopa tohtoreita - mutta kuinka monella on intohimoa siihen, että he jatkavat kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Kuten runoilija, he heräävät aikaisin aamulla ja aloittavat 10 tunnin työpäivänsä lukien alan uusimpia julkaisuja useilla eri kielillä; kirjoittavat uutta ja editoivat vanhaa, ilman mitään eroa siihen, että joku maksaisi heille palkkaa.

Yleensä freelanceriksi tai vapaaksi kirjoittajaksi itseään kutsuvat ihmiset pystyvät elättämään itsensä säännöllisellä julkaisulla. Tieteentekijälla ei välttämättä ole tällaista mahdollisuutta. Hänen on oikeasti motivoitava itseään ilman mitään lupauksia toimeentulosta.

Jos hän kirjoittaa tietokirjan, se kenties julkaistaan ja kenties sitä myydäänkin muutama kappale. Tulevaisuudessa hän voi kenties saada rahoitusta, jos omaehtoisiin tutkimuksiin perustuvat julkaisut nähdään meriiteiksi tai ajat paranevat.

En syytä niitä, jotka ajattelevat, että kun tieteellinen ura keskeytyy, se samalla tyssää siihen. Kun urakehityksen kärryiltä on kerran pudonnut, niitä ei enää kävellen juosta kiinni.

Tieteessä eivät kuitenkaan päde samat säännöt kuin urheilussa. Yksi loukkaantuminen tai välikausi ei vielä tarkoita sitä, että harjoittelu täytyisi aloittaa alusta. Tieteentekijällä, kuten runoilijalla, ei ole mitään hätää, vaikka ikää hieman kertyisi. Jos runoilija ei onnistu kuolemaan 27-vuotiaana, on ihan sama vaikka eläisi 100-vuotiaaksi.

Millä tavoin sitten tieteen tekijä voi turvata tutkimuksensa laadun, jos hän ei kykene nauttimaan tiedeyhteisön tuesta?

Miksi hän ei voisi nauttia tiedeyhteisön tuesta? Mikä muu kuin ennakkoasenteemme estää vapaita tieteentekijöitä olemasta yhteydessä muihin alan huippututkijoihin? Mikä estää tieteentekijöitä perustamasta esimerkiksi osuuskuntia?

Jos meillä on tuhansittain tutkijoita, joilta puuttuu rahoitusta, ei kannata olettaa, että heiltä sen myötä täytyisi puuttua myös itsearvostusta ja kontakteja. Sekin on vain kulttuurimme oletusten ja asenteiden muutoksesta  kiinni, ettei köyhällä voisi olla palkkatyön sosiaalisten kehysten luomaa itsekuria. Ajat muuttuvat ja kenties pian valtion rahoituksen yhä hiipuessa me totuttu siihen, että ihminen voi opiskella silkan kehittymisen vuoksi - ilman oletusta paremmista palkoista. Samoin tutkija voi saada arvostusta, vaikka hänellä ei olisi oppituolia.

Olen jo nähnyt sen oletuksen murtuvan, että runokirjaa ei arvostella Parnassossa tai että se ei voisi voittaa palkintoja, jos ei sitä ole julkaissut suuri kustantamo. Samoin uskon, että on vain ajan kysymys, kun me pidämme uskottavana tieteentekijänä ihmisiä, joka ei ole professori. Hän voi olla jopa tehokkaampi, koska hänen aikaansa ei kulu niin paljon paperitöihin.

Kaikki kenties muuttu jo sinä päivänä, kun saamme perustulon. Voimme viimeinkin hyödyntää ne valtaisat hukatut resurssit, jotka kuluvat siihen että ihmisten täytyy sinnitellä byrokratian rattaissa.


Vielä pieni käänne jutun päätteeksi

Suoraan otsikosta olisin jo voinut lähteä rohkeampaan suuntaan ja kysyä, voiko tiedettä tehdä ilman akateemista koulutusta?

Monet ovat historian saatossa yrittäneet, ja sen tuloksena on syntynyt koko joukko näennäistieteellisia tekstejä (joiden luomiseen tietenkin myös koulutetut ihmiset ovat varsin kykeneviä). Tietellistä asennetta voi omaksua kuitenkin myös itseopiskelun tai perhekasvatuksen kautta. Tällainenkin ihminen voi hyvin julkaista tieteellisen tekstin, jos joku sen toimittaa. Usein muutoksia täytyy tehdä myös ulkoasuun ja muotokieleen.

Tieteellisen tutkimuksen saaneen ja nimekkään henkilön kynästä voi vastaavasti syntyä julkaisu, jossa on tapahtunut kriittinen virhe. Joskus tällainen virhe huomataan editointikierroksen aikana ja joskus ei.

On paljon vaarallisempaa, jos virheellinen teksti esiintyy muodollisesti tieteellisenä ja se ilmestyy tiedejulkaisussa, kuin jos sisällöllisesti virheetön teksti julkaistaan hieman muotopuolena.

Luukku 20: Odotushuonejooga

PITÄISI OLLA: Joogatilat odotushuoneisiin ja kuntoiluvaunut juniin.

Selkäni on usein kipeä, mutta onneksi ongelma hoituu jumpalla ja venyttelyllä. Olen oppinut vuosien varrella joogakursseilta ja fysioterapeuteilta monia liikkeitä, joista on oikeasti apua.

Harmi vain, etten koskaan ehdi tai muista joogata. Teen perusliikkeitäkin vasta siinä vaiheessa, kun selkä on todella jumissa, jolloin on jo liian myöhäistä. Liikkeet tekevät kipeää tulehtuneisiin lihaksiin ja jumpan jälkeen paikat ovat vielä pahemmin kipeitä.

Menee useampia päiviä, että saan itseni työkuntoon. Pian taas alan laiminlyödä terveyttäni, kunnes paikat ovat jälleen ihan jumissa.

Ongelman taustalla on oma taipumukseni keskittyä kirjoittamiseen niin syvästi, etten huomaa miten kauan olen jumittanut samassa asennossa. Mutta kyllä yhteiskuntaakin on syyttäminen.

Äsken odottelin lääkärin vastaanotolla 45 minuuttia, ja mieleni teki siinä odotellessa vähän heilutella raajoja ja kenties tehdä vähän taukohyppelyäkin.

Eihän se tietenkään onnistu. Ei mitään julkisia tiloja ole suunniteltu sellaiseen.

Mutta mitä jos ne olisikin? Mitä jos juna-asemilla ja hammaslääkärin odotushuoneessa olisi jooganurkka?! Siellä voisi riisua kengät ja astua tatamille, johon mahtuisi juuri muutama ihminen kerrallaan suorittamaan jumppaliikkeitä.

Seinälle voisi ripustaa inspiroivia kuvia ja harjoitteluohjeita.

Jos tällainen mahdollisuus tarjoutuisi kymmenissä eri paikoissa ympäri kaupunkia, sillä voisi olla jo merkittäviä vaikutuksia kansanterveyteen.

Tarvitaan kenties elokuva, jossa konkreettisesti nähdään parempi maailma. Ihmiset matkustavat esimerkiksi pitkän matkan junalla, jossa on erillinen liikuntavaunu. Siellä voi polkea kuntopyörää tai soutaa veneellä, punnertaa ja mikä nyt liikkuvassa tilassa onnistuisi. Irtopainot voisivat olla aika hasardeja, jos juna tulee vaihteeseen tai täytyy äkisti jarruttaa.

Harjoittelun jälkeen samasta tilasta löytyisi myös suihku. Siinä olisi taas yksi junaliikenteen kilpailuvaltti ja sulka VR:n hattuun.

Jos siis olet kirjoittamassa suomalaista elokuvaa, niin ymppää siihen kohtaus, jossa jumpataan odotushuoneessa tai junassa. Tiedän, että kaikilla ihmisillä ei mielikuvitus riitä visualisoimaan todeksi minun höpinöitäni, mutta jonkun toisen tekemä visualisointi voisi oikeasti edistää parempaa maailmaa.

Pääsisi sitten itsekin enemmän joogaamaan. selkä olisi paremmassa kunnossa ja pystyisin useampien tuntien ajan innovoimaan uutta hömppää.

Luukku 12-13: Empatiavero ja sympatiavero

Empaattisuus tulkitaan usein sinisilmäisyydeksi ja heikkoudeksi - tai se suorastaan nähdään taustasyyksi kansakunnan heikkouteen. Helppo elämä ja liika lempeys tekee miehistä vellishousuja, jotka kieltäytyvät armeijasta, eivätkä halua edes osallistua metsästykseen.

Vielä suurempaa sinisilmäisyyttä kuitenkin olisi taipuminen vaatimusten edessä, joissa puolustetaan auttamisen vapaaehtoisuutta. Olemme jo aivan riittävästi tehneet myönnytyksiä siihen suuntaan, kun kuukausittaisista avustuksista on tullut sivistyneistön ja suvaitsevaiston perusvelvollisuus.

Koska verokertymästä erotetut valtion kehitysavut ollaan puolittamassa, mutta samaan aikaan monet maksavat kuukausittain Unicefille, Kirkon ulkomaanavulle tai vastaaville järjestöille, voidaan avustustoimien sanoa perustuvan "empatiaveroon".

Empatiavero on veroa, joka tavalla tai toisella rankaisee ihmistä siitä, että hän tuntee myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Evoluution näkökulmasta se heikentää hyvien yksilöiden elinkelpoisuutta, koska heillä on muita suurempi rasite. 

(google antaa 0 osumaa. Ei liity "solidaarisuusveroon".)

Empatiavero on peliteoreettisesti erittäin huono ratkaisu, sillä se tarjoaa ylimääräisen kilpailuedun niille, jotka jättävät maksamatta. Näin yhteiskunta kannustaa itsekkyyteen ja tarjoaa psykopatiaan taipuvaisille ylimääräisen perusteen tuntea itsestään ylpeyttä. He ovat omasta mielestään entistäkin järkevämpiä, koska eivät maksa. Onhan heillä se oikeus. Tyhmähän se olisi, joka maksaisi.

Myös tavallisten, lainkuuliaisten kansalaisten on varsin helppo kieltäytyä maksamasta, sillä perusteita tarjotaan lukuisia: emmehän me esimerkiksi voi tietää kuinka suuri osa rahoista menee byrokratiakuluihin ja kuinka iso osa päätyy lopulliseen avustuskohteeseen. Lisäksi on kiistaa siitä, auttaako auttaminen todella niitä ihmisiä, joita yritetään auttaa, vai saako raha heidät vain laiskistumaan.

Tällaiset perusteet toimivat kätevänä tekosyynä sille, ettei monikaan lopulta maksa. On sitä paitsi vaivalloista perehtyä asioihin... ja niin kauan kuin ei ole perehtynyt, on vaikea valita mihin avustuskohteeseen rahansa suuntaisi.

Samaan aikaan vapaaehtoisuus kannustaa maksajia puhumaan siitä, että he maksavat, koska heidän täytyy jollain keinolla patistaa muita maksamaan.

Lopputuloksena todennäköisesti on, että kaikki tulevat kuulumaan yhä enemmän valitusta kauheista oloista ja heitä yhä useammalta taholta pyydetään osallistumaan. Vapaaehtoisuuden lisääntyminen tulee siis kasvattamaan myös kaikkien kohtaamaan häirintää: Apuasi tarvitaan! Katso kammottavat kuvat!

Vapaaehtoisuus mitä ilmeisimmin tulee tarjoamaan tiedostajille ja maailmanparantajille suuremmat perusteet julistaa omaa paremmuuttaan. He ovat entistäkin röyhkeämpiä, koska maksavat suuria summia - ja myös tekevät siitä suuren numeron. Samaan aikaan, kun ne, jotka eivät maksa tuntevat suurta iloa siitä, että toimivat järkevästi ja säästävät rahansa, jotka "kumminkin vain päätyisivät tukemaan jonkinlaista terrorismia".

Vapaaehtoisuuden seuraksena avustamisesta tulee enemmänkin tietyn säädyn elämäntapa, mikä puolestaan johtaa herkästi äärimmäisyyksiin. Tunnustakseen luokkauskollisuutta monet esimerkiksi testamenttaavat rahojaan hyväntekeväisyyskohteisiin. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta herkästi vaihtelevia tukisummia on paljon vaikeampi kohdistaa järkevästi kuin tasaisesti virtaavia avustuksia. (Varoitus: Tämä oletus ei perustu kovin pitkälti harkittuun ajatusketjuun tai minkäänlaiseen sosiologiseen tutkimukseen. Tasaisessa virrassa voi puolestaan hyvinkin olla suurempi laiskistava vaikutus, jos sellaista onkaan. Avustussummat ovat joka tapauksessa vain murto-osa kaikesta siitä rahasta, jonka rikkaat teollisuusmaat tuovat niistä maista, joita ne avustavat.)

Itse olen lahjoittanut noin 10 vuoden ajan 5 euroa Greenpeacelle ja Amnestylle 5 euroa, koska ne edustavat minulle sellaista kansalaisrohkeutta, jota valtionpäämiehiltä usein puuttuu. Järjestöt (etenkin Greenpeace) herättävät ristiriitaisia tunteita, joten niitä mielestäni sopiikin rahoittaa ennemmin yksityisesti kuin veroista. Olisi aika nurinkurista, jos valtiot rahoittaisiat kansalaistottelemattomuutta. Kummallekin järjestölle olen siis maksanut varmaan jo yli 600 euroa, mutta se ole mielestäni paljon. Paljon suurempia summia lienen kuluttanut esimerkiksi purukumiin.

Sitä paitsi on kätevää, kun voi kadulla sanoa feissaajille "Maksan jo!"
http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/63005-arsyttavaa-tai-ei-feissaus-on-liian-kannattavaa-jotta-se-loppuisi

"Sori, mutta olen jo parisuhteessa! Lupasin, etten juttele tuntemattomille."

Mielestäni Punaisen ristin tai Unicefin rahoituksen ei tulisi olla kansalaisten harteilla, ja syyt ovat kansainväliset. Kyse on kaikkia maailman maita tarpeen mukaan avustavista perinteisistä järjestöistä, joiden rahoitukseen kaikkien maailman valtioiden myös tulisi kykyjensä mukaan osallistua.

Jos Suomi puolittaa oman valtionapunsa, se näyttää huonoa merkkiä. Jos oletuksena on, että yksittäiset kansalaiset voivat itsenäisesti lahjoittaa rahaa samoihin kohteisiin, ei sillä ole merkitystä, koska maita mitataan valtioiden lahjoitusten, ei kansalaisten osallisuuden perusteella. Jos oletus kansalaisten anteliaisuuden lisääntymisestä olisikin oikea, tällainen ratkaisu olisi ulkopoliittisesti mahdollisimman typerä: maksamme kansakuntana kuten ennenkin, mutta tilastoissa näyttää siltä, että maksaisimme vähemmän kuin ennen - sitäkö vapaaehtoisuudelta halutaan!?

Entä mitä sitten on "sympatiavero"?

Sympatiavero esiintyy nettisanakirjasssa, mutta en kuvauksen perusteella tajua edes mistä siinä on kysymys: http://urbaanisanakirja.com/word/sympatiavero/

Oma määritelmäni sympatiaverolle on aivan toisenlainen:

Sympatiavero on kaikki se yhteenlaskettu aika, jonka olemme kuluttaneet söpöjen eläinvideoiden katseluun. Söpöys vaatii veronsa.

Kissanomistajat toki maksavat huomattavasti suurempia summia hemmotellakseen lemmikkejään, mutta se ei ole veroa, vaan perustuu vapaaehtoisuuteen.

Lopuksi

Tiivistän oman näkemykseni empatiaverosta ja vapaaehtoisuudesta Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin neljänteen muotoiluun. Kant esitti itse jo kolme eri versiota, mutta neljäs voisi olla tällainen:

Kategorinen imperatiivi, 4. formula: 

Jos tietyn yleishyödyllisen periaatteen olisi mielestäsi hyvä olla yleisenä lakina, vaadi, että siitä tulee yleinen laki.

Kun viisaat elämäntavat koskettavat normien kautta myös niitä, joiden viisaus ei riitä niiden ymmärtämiseen, kaikki voittavat. Vaatimalla yleisesti sitovia lakeja me voimme kollektiivisesti hyötyä esimerkiksi kierrätyksen, avustustoiminnan, kasvissyönnin, julkisen liikenteen ja monien muidenkin tapojen eduista.

Sekään ei olisi pahitteeksi, jos ihmisiä pakotettaisiin liikkumaan ja alittamaan tietty raja Cooperin testissä tai muuten heille lankeaisi korkeampi veroaste. Olisi hyvä saada useita konkreettisia kannusteita huolehtia omasta terveydestä. (Tietenkään säännöt eivät koskisi niitä, joilla on lääketieteellinen perustelu kieltäytyä.)

kts myös edellinen luukku 11: Holhoaminen OK

Merimiehet laulujen ammattikuntana

Runouden elitismistä ja avantgardesta, osa 1/3:

Minulla on vahva usko ilmiöihin ja rakenteiden voimaan. "Rakenteilla" tarkoitan sitä, että psykologia ei hallitse kaikkea, vaan ihmisyys syntyy oman sisäisen tahdon ja sosiaalisuuden ristipaineessa. On harmi, että lukioissa opetetaan lähinnä vain psykologiaa, mutta sivuutetaan sosiologia. Toinen ongelma ajassamme on se, että rakenteiden kautta selittäminen on saanut vahvasti vasemmistolaisen leiman. Liberalistisen talouskäsityksen ytimessä on vakava individualistinen valuvika. Talous hahmotetaan yksilöstä käsin, eikä yhteisöllisyyttä osata hyödyntää voimavarana.

Seuraukset me tunnemme kaikki vallan hyvin. Individualistinen yhteiskuntanäkemyksemme tuottaa ensinnäkin valtavasti yksinäisyyttä ja siitä seuraavaa ahdistuneisuutta, epäluuloisuutta, syrjäytymistä ja masennusta. Myös nationalistiset ja uskonnolliset ääriliikkeet saavat voimaa siitä, että systeemi jättää ihmiset oman onnensa varaan. Poliittinen valtakulttuuri ei osaa edistää ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, koska se ei tunnusta rakenteiden voimaa, eikä se myönnä ihmisen olevan sosiaalinen olento. Me kohtaamme sosiaalisuutta lähinnä vain negatiivisissa lieveilmiöissä, koska me torjumme sen omasta ihmiskäsityksestämme. Juridisesti sekä filosofisesti ihmisiä tarkastellaan vapaina yksilöinä, jotka on heitetty absurdiin maailmaan, jossa he jollain tavoin joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että paikalla on myös muita ihmisiä.

Liberalismin näkökulmasta toinen ihminen on olemassa vain, jotta hän ei puuttuisi millään tavoin meidän vapauteemme, eikä varastaisi omaisuutta, joka laillisesti kuuluu meille. Liberalismista on asteittain kehittynyt keskinäisen kyräilyn ja oman tilan valtaamisen tiedettä. Lukuisat koulukiusatut ekonomistit ovat vaivihkaa hyväksyneet individualismin tulkinnan, jossa kaveri nähdään kilpailijana, eikä niinkään potentiaalisena yhteistyökumppanina.

Kysyn uudestaan, mitä tarkoitan rakenteilla, koska en vielä vastannut siihen,


Mitä tarkoitan rakenteilla - esimerkki merimieskulttuurista

Olen viime vuosina kuunnellut ahkerasti vanhoja suomalaisia iskelmäsävellyksiä esimerkiksi Reino Helismaalta, Veikko Lavilta ja Tapio Rautavaaralta. Meillä Suomessa, kuten koko maailmalla, on pitkä perinne lauluilla, jotka kertovat konkreettisesti tai vertauskuvallisesti merimiehistä tai laivoista. 1950-luvulla Kipparikvartetti esitti suuren määrän laivalauluja ja esiintyi samanaiheisissa elokuvissa.

Jopa Mikki Hiiri on tehnyt ensiesiintymisensä höyrylaivan kapteenina ja sen jälkeen on laulettu siitä kuinka hän on merihädässä.

Merimiehet alkujaan esiintyvät monissa lauluissa kenties siksi, että he itse ovat laatineet erityisen paljon lauluja. Laivalla heillä on ollut tyhjiä hetkiä, joita on voinut muun tekemisen puutteessa täyttää musisoinnilla.

Lisäksi merimiehet ovat poimineet musiikkivaikutteita vieraista satamista ja esitelleet niitä kotimaassaan. He ovat myös viettäneet aikaa kapakoissa, joissa ainakin laulujen ja elokuvien mukaan laulu on raikannut.

Oikeastaan on ilmiselvää miksi juuri merimiehet ovat päässeet niin näkyvään asemaan musiikkielämässä. Heillä on ollut mahdollisuus harjoittelulle, hyvä motivaatio sekä sopivia virikkeitä. Tästä on sitten seurannut se, että maatilaansa sidotut raskaan työn raatajat sekä kaupunkien käsityöläiset ovat joutuneet kuuntelemaan loputtomia lurituksia kotisatamasta ja purjeiden reivaamisesta, hiio-hoi!

Marxilaisittain voisi saman muotoilla vaikka niin, että merimieslaulut ovat kulttuurista pintarakennetta, joka perimmiltään selittyy tuotantosuhteiden kautta, eli pohjautuu omistukseen ja pääomaan. Merimiehillä on ollut vapaa-ajan pääomaa sekä kulttuurikohtaamisten tuottamaa symbolista pääomaa, jota he ovat voineet sijoittaa luodakseen tuotteita nimeltään merimiesballadi.

Toinen rakenteita selittävä teoria on mimeettisyys, eli kulttuuristen ilmentymien pohjautuminen imitaatiolle ja toistolle. Kun on ensin syntynyt lyyrinen perinne, jossa määränpäät on ilmaistu sataman metaforalla tai koettelemukset aallokon metaforalla, näitä samoja runokuvia on toistettu yhä uusissa lauluissa. Lisäksi lapset ovat saaneet aikuisten humaltuneista merimieslauluista sen käsityksen, että merimieselämä olisi tavallista elämää jännittävämpää - kenties vain siksi, että todellisuudessa merimiesten elämä on niin mahdottoman yksitoikkoista, että he puhkuvat innosta aina päädessään satamaan, jossa voivat tuhlata vähiä ropojaan.

Vaikka merielämän puuduttava arjen tylsyys ei ilmenisi ulkopuolisten silmissä, se ei estä nuoria haaveilemasta kaukaisista satamista, aarresaarista ja taisteluista merirosvoja vastaan. Näin syntyy kenenkään suunnittelematta itseään kiihdyttävä meriseikkailujen pyörre, joka imee itseensä seikkailuhaluisia luonteita, jotka sitten valikoivat tarinoihinsa vain jännittävimmät hetket. Pyörteen yhä kasvaessa sieltä pursuaa esiin yhä merkittävimpiä kulttuuriluomuksia, kuten Herman Melvillen Moby Dick, Jules Vernen Kapteenin Nemo tai Jack Londonin Merisusi.

Mimeettisten voimien ansiosta Hollywood yhä edelleen tuo markkinoille samoja tarinoita merirosvoista ja aavelaivoista, jotka menevät kuin kuumille kiville.

Juuri tällaisissa narratiiveissa näkyy se rakenteiden voima, josta humanistit ja sosiologit puhuvat ja joille ihmisen yksilöpsykologia on alisteinen. Mahtavimmatkin tuotantokoneistot voivat vain sopeutua siihen, että mimeettis-symbolinen laivamme kääntyy hitaasti ja vielä satojen vuosienkin kuluttua me ilmaisemme asioita merellisten metaforien kautta, koska ihmiset lähtökohtaisesti eivät kykene hahmottaman kulttuurisia rakenteita, joihin heidän oma elämänsä tukeutuu, vaan he ainoastaan ihannoivat ja toistavat niitä.

Mieti nyt vaikka sitä, että hakkerimieliset nörtit kutsuvat itseään "piraateiksi". Myös viihdeteollisuus puhuu "piraattikopioista". Miksi? Koska merimiehillä oli tarvittavaa pääomaa oman elämäntapansa nostamiseksi näkyville ja koska nuoret tahtovat elää todeksi niitä tarinoita, joita he eniten kuulevat.

1980-luvulla televisiosta esitettiin Ihmemies MacGyver ja kaikki tahtoivat opiskella insinööreiksi. Sitten 1990-luvulla suosituin sarja oli Teho-osasto ja kaikki tahtoivat opiskella lääkäreiksi. Viime vuosina televisiossa on ollut paljon kokkiohjelmia, kuten Master Chef, Iron Chef, Hell's Kitchen jne. Myös monet bloggaajat ovat nousseet esiin juuri ruokaresepteillään ja veden kielelle nostavilla valokuvillaan.

Tilanne on mennyt niin liialliseksi, että Kokki Kolmosen täytyi jo ilmaista vakava huolensa:

Jaakko Kolmonen tuimana: ”Kokkiohjelmia on ihan liikaa – tekee kipeätä”

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1431048242599.html

Ja mitä tästä sitten luonnolliseti seuraa?

"Ruoan arvostus kasvaa Suomessa taantumasta huolimatta. Vaikka yritysasiakkaat ovat kaikonneet ravintoloista, yksityisasiakkaat ovat vallanneet pöydät itselleen."

http://yle.fi/uutiset/kokit_kohosivat_nykyajan_rokkistaroiksi/6916374

Seuraavassa osassa käsittelen taidekentällä toistuvia ilmiöitä ja pyrin selittämään niitä rakenteiden kautta.

Taidekentällä menestymisessä totta kai yksilön persoonalla ja kysyillä sekä sattumalla on suuri vaikutus, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet hyvin pitkälti määrittävät sen, milloin jossain ajassa ja paikassa muodostuu taiteen kultakausi, jolloin elää monia kiistämättömiä mestareita.

Taiteen rakenteiden paljastaminen on tärkeää myös siksi, että taiteilijat itse voisivat edistää niitä ympäristötekijöitä, joiden turvin he voivat parhaiten kehittää kykyjään.

Nuori taiteilija esimerkiksi tietää, että hänen mahdollisuutensa paranevat, jos hän muuttaa suureen kaupunkiin ja pääsee sisään oppilaitokseen, jossa hän saa parasta opetusta ja tapaa muita lahjakkaita sekä samojen intohimojen ohjaamia ihmisiä.

Sekään ei silti aina riitä. Asiat voivat hankaloitua monin tavoin. Raha voi muodostua esteeksi, ja joskus on parasta huomata, että muilla on paremmat eväät sillä alalla menestymiseen. Ei sitten jälkikäteen harmittanut, että ei koskaan edes yrittänyt.

Taiteessa ei kuitenkaan aina ole kyse siitä, että olisi taitavin niillä mittareilla mitattuna, jotka siinä hetkessä sattuvat olemaan luotettuja tai kovassa nosteessa.

Instituutiot eivät aina ole tehokkain keino jalostaa lahjakkuutta. Olisi kyettävä pureutumaan niihin vaaratekijöihin, jotka muuttavat suurella rahalla ylläpidetyt taidelaitokset pelkäksi katinkullan tuotantolaitokseksi.

Taiteessa, kuten tieteessäkin kaivataan rakenteellista itsekritiikkiä.

Steampunk Fab Lab

Pitäisi olla 14: Old-School TecnoPark.

Olen oikeastaan koko ikäni unelmoinut siitä, että jossain olisi täydellinen taiteilija-keksijän puuhakeskus. Suureen hylättyyn teollisuuskompleksiin olisi perustettu lumoava innovaatioministeriö, 24h avoin ja ilmainen käsityöläisyyden ja reaaliaikaisen osallistumisen museo. Paikka olisi kuin aikuisten Legoland, mutta kattavampi ja kunnianhimoisempi. Sinne voisi vain kävellä sisään ja toteuttaa satumaisia ideoitaan uusimman ja parhaan teknologian avulla - tai miksipä sen teknologian edes tarvitsisi olla niin uutta, kunhan se toimii?

Kun teknologisen, positiivisen vapauden utopiaan vielä yhdistettäisiin perustulo, voisin aamusta iltaan toteuttaa hulluja James Bondin Q:n kaltaisia vempeleitä tai koetella kyseenalaisia teorioita, jotka nyt vain kalistelevat kaltereitaan otsaluuni takana. Olosuhteiden pakosta olen tuomittu vain haavailemaan, koska minulla ei ole työpajaa eikä varaa patentteihin tai joulupukin tonttuarmeijan palkkaamiseen.

Oli vain ajan kysymys, milloin käsitteet Fab lab, Hacklab tai Maker Space rantautuisivat Suomeen. Aalto Yliopistossa on jo perustettu ensimmäinen korkean teknologian Fab lab ja muitakin pienimuotoisia yhteisötiloja löytyy jo useampia ympäri maata.

Helsingin Pitäjämäessä: http://helsinki.hacklab.fi/

Oulussa: Tarlab Oulu

Mikkelissä: http://mikkeli.hacklab.fi/

Seuraava palvelu pyrkii kartoittamaan tiloja sitä mukaan kun niitä syntyy: Suomen Hacklabit


Millainen olisi Steam Punk Laboratorio?

Perinteinen puu- tai metallipaja tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi tuunata autoja. Fablabit sen sijaan keskittyvät uudempien High-tech -mahdollisuuksien tarjoamiseen. Välinearsenaalista löytyy esimerkiksi laser- tai painevesileikkureita, 3D-tulostimia, kalliita design-ohjelmistoja tai erinäistä robotiikkaa.

Steampunkista olisi kyse, kun tilasta löytyisi menneiden aikakausien huipputeknologiaa, joka on käytännössä poistunut käytöstä - tai ainakaan laitteiden käyttämiseen ei tarjoudu enää mahdollisuuksia, koska ne ruostuvat museoissa tai pikemminkin jonkun autotallissa tai kellarissa.

Jos tällainen työtila rakennettaisiin Suomeen, se voisi olla ensimmäinen laatuaan koko maailmassa.

Esimerkkejä Steampunklabin vempeleistä
1. Belle Epoque litografioiden ja nelivärijulisteiden teettämiseen soveltuva kivipaino.

Laadukkaan vanhan painokoneen voisi saada hyvinkin edullisesti ja sen avulla voisi painattaa Alphonce Muchan tai Toulouse-Lautrecin tyylisiä julisteita, joita tehtiin 1900-luvun alussa.

2. Kokoelma kameroita, joiden tyyliä ja laatua ei noin vain kopioida kännykkäkameralla ja kivoilla retro-sovelluksilla.

2A. Pätevä haitarikamera 1800-luvulta, jossa käytetään filminä lasilevyä tai hopeapinnotteista kuparilevyä (dagerrotypia).

2B. Chaplinin Bell & Howell filmikamera, joita edelleen on käytössä muutamia. Chaplininkin alkuperäinen kamera kuulemma yhä toimii täydellisesti.

2C. Nasan kuulennoilla käytetty Hasselblad, johon olisi yhdistetty digiperä.

Ison osan Steam-Pumk-Fablabin laitteista voisi ostaa pilkkahintaan, jos vain tiimissä olisi joku, joka osaa niitä huoltaa - ja tietenkin olisi, koska pajasta tulisi maan suosituin työllistämisprojekti, johon työttömät ympäri Suomea haluaisivat osallistua - ja pitäjällä vierailisivat kaikki mahdolliset Pelle Pelottomat ja tulevat Nikola Teslat, Helsingin Kuvataideakatemiaa ja Aalto-yliopistoa myöten.

Aiemmin kirjoitin siitä, miten huippuluokkaisen mediapajan avulla jokin pienempi kaupunki, kuten Pieksämäki voisi kehittyä innovatiivisemmaksi ja varastaa itselleen koko maailman huomion.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/02/taiteilijaresidenssi-pieksamaelle.html

Kuten totesin, osan laitteista voisi saada hyvinkin edullisesti, esimerkiksi:

3. Perinteinen teollisuusompelukone, joka kestää kovaa käyttöä.

Muutamalla tuhannella eurolla saisi useammankin ompelukoneen, saumurin ja kangaspuut, koska niiden harrastajamäärät ovat monilla paikkakunnilla niin vähäisiä ja suurilta sukupolvilta jää perinnöksi paljon huipputekniikkaa, joka ei mahdu perillisten asuntoon tai varastoihin. Niinpä netissä niitä myydään tällä hetkellä puoli-ilmaiseksi.

Ompelijat voisivat tehdä esimerkiksi vaatteita larppaajille ja teattereille, sekä auttaa verhoilemaan huonekaluja - kaiken muun ohella. Kaupungista tulisi pian monen alakulttuurin pyhiinvaellusten kohde.


4. Venevarustamo höyrylaivoille ja puuveneille tai autopaja museoautoille.

Jos käsityöläiskorttelin alueella olisi autopaja, hyvät puutyövälineet sekä metallipaja - jollaisia monilla lakkautetuilla lukioilla ja peruskouluilla juuri nyt lojuu käyttämättöminä, ja jotka voisi ostaa pilkkahintaan ja koota yhteen paikkaan - voisi kaupunki houkutella luokseen harvinaisia artesaani-aloja, koska jostain aina löytyisi oikeanlainen työkalu. Kävijät todennäköisesti toisivat niitä mukanaan ja iäkkäämmät harrastajat voisivat testamentata Steam Punk Projektille omia käyttämättömiksi jääviä laitteitaan sekä varaosakokoelmia.

Latelan kaltaisia autopajoja syntyisi alueella kymmenittäin, koska niille olisi erikseen varattu edullista työskentelytilaa pitkillä vuokrasopimuksilla. Myös bändit voisivat tulla paikkakunnalle levyttämään albuminsa äänostudioon, jonka laitteisto myös olisi hanki käytettynä, mutta edustaisi menneiden vuosikymmenen huippua. Niinpä sillä saisi myös aikaan menneiden vuosikymmenten saundin.

5. Alueesta tulisi myös radioamatöörien paratiisi.

6. Ei myöskään ole syytä unohtaa tähtitieteen harrastajia.

Steam-Punk Fablabin omistuksessa olisi myös tähtitorni sekä kaikki tarvittavat laitteet linssien hiomiseksi.

7. Steam-Punk Fablabissa olisi Suomen suurin pienoisjunarata.

Muutaman vuosikymmenen aikana koko maailma puhuisi siitä miten ihmiset testamenttaavat perintöjään järjestölle, joka vaalii kadonneiden aikakausien ammattitaitoa kaupungissa, joka on omistautunut kulttuurihistorialle ja kadonneille tekniikoille.

Työpajoissa voisi rakentaa myös dioraamoja, eikä liima ihan äkkiä loppuisi.

Fablabin omistuksessa olisi pian myös Euroopan suurin Meccano-kokoelma ja

Lyhyesti sanottuna alueella voisi toteuttaa mitä tahansa. Hollywood-studiot maksaisivat miljoonia filmausoikeuksista, koska menneiden aikojen kulisseihin löytyisi heti aidot puvustukset, autot, puhelimet, polkupyörät ja kaikki muutkin historialliset arjen esineet. Kaikki myös olisi korjattu toimintakuntoon, eikä kenellekään maksettaisi palkkaa. Ihmiset tulisivat alueelle harrastamaan, koska siellä se olisi mahdollista.

Lopuksi - miksi ihmeessä?

Miksi kenenkään pitäisi rakentaa tällaista museoesineistä koostuvaa laboratoriota?

Annan viisi syytä:
Yksi. Retro on suurta huutoa, eikä ole kovin äkkiä menossa muodista, koska sillä on liikkumavaraa. Retrobuumi muuttaa kaiken aikaa muotoaan ja innostuksen kohteitaan, mutta ei varsinaisesti katoa. Jotta retrotyyliä voisi parhaiten imitoida, täytyy tuntea välineet, joilla aikakauden ilme on luotu. Silloin vasta pääsee pinnan alle ja voi luoda jotakin vastaavaa. Loistavaa on tietenkin jo se, että välineillä voi oikeasti tehdä aitoa entisajan käsityöjälkeä, mutta jo tutustuminen välineistöön voi auttaa imitoimaan tyyliä uudemmilla tekniikoilla.

Kaksi. Kunnoitus, ihmetys ja esteettinen hurmos, joka liittyy vanhoihin esineisiin. Paikka, joka on suorastaan aikamatka menneisyyteen, luo oman tunnelmansa, jonka avustuksellä syntyy koulukunta, eräänlainen Andy Warhollin Factory, jossa mielikuvitus pääsee valloilleen. Luovana ympäristönä Steampunk work space olisi ainutlaatuinen kokemus, jonka moni muotoilija, taiteilija tai käsityöläinen ympäri maailmaa haluaisi kokea.

Kolme. Investoinnin hinta-laatu-suhde. Nykyisessä taloustilanteessa vanhojen teollisuuslaitteiden hankkiminen olisi hyvin edullista. Niiden jälleenmyyntiarvo voi hyvin olla suurempi kuin hankintahinta, koska niiden ikä vain kasvaa ja hyvin huollettuna niillä voi olla keräolijöille entistäkin suurempi arvo, jos osat ovat alkuperäisiä. Investoinnin voi siis nähdä myös sijoituksena, jossa on pieni riski voitoille, mutta lähes mahdotonta odottaa täydellistä arvon romantamiseen, sillä laitteet saa tällä hetkellä liki romumetallin hinnalla.

Fablab voisi hankkia omistukseensa aina sen aikakauden laitteistoa, joka ei ole muodissa. Tällä tavoin säästettäisiin kustannuksissa. Kaupunki olisi aiemminkärsinyt muuttotappioista, joten tilaa oli saatavilla edullisesti ja paljon, mutta nyt muuttovirran suunta olisi kääntynyt. Projektilla olisi silti omistuksessaan useiden kortteleiden verran kiinteistöä, jonka kunnossapidosta se vastaisi itse, harrastajien voimalla.

Neljä. Pääsy uusille markkinoille, joilla ei ole kovin montaa kilpailijaa. Useimmilta puuttuu mielikuvitus ja alan kasvaessa parhaan laittiston löytäminen muuttuu yhä vaikeammaksi. Tulevaisuudessa kuvailemani kaltaisia harrastajien kokoontumiselle omistautuneita pieniä kaupunkeja on monissa maissa ympäri maailmaa, koska globaalin julkisuuden ansiosta ne kykenevät tavoittamaan miljardien ihmisten joukosta erityisen asiakaskunnan. Muistakaa minun sanoneen. ;)

Viisi. Mahdollisuus valtaisan kontaktiverkoston ja henkisen pääoman kokoamiselle. Historia on kokoonpaneva voima, jota kukaan ei pääse pakoon. Projektissa syntyisi ammattitaito, jota voisi hyödyntää elokuvatuotannossa ja teatterissa: puvustus, lavastus, entisöinti, rekonstruktio. Kyse ei olisi vain mullistavasta nykytaiteesta, vaan myös koko menneisyyden läpi kurkottavasta näkemyksestä ja asiantuntemuksesta, jota ei voi luoda hetkessä.

Uuden toimintaympäristön rakentaminen täytyy aloittaa nyt, tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt siihen olisi Suomessa kaikki edellytykset.

Filosofisten oikaisujen kirja

Liittyen juttusarjoihin: Pitäisi olla / Filosofian tukkapölly /sosiaaliset innovaatiot.

Olen monesti harmitellut sitä, että painettujen kirjojen virheellistä ja vanhentunutta tietoa on niin mahdotonta oikaista jälkikäteen - mutta onko se sittenkään enää mahdotonta, jos hyödynnämme nykytekniikkaa ja muutamme suhtautumistamme alkuperäisyyteen?

Esimerkiksi lukion päätteeksi luin Bertran Russellin suurteoksen Länsimaisen filosofian historia 1 - 2, jossa hän kohtelee varsin epäammattimaisesti Immanuel Kantia. Russellin perehtyneisyys Kantin filosofiaan on melko pintapuolista ja lisäksi hän suhtautuu Kantiin ideologisena vastustajana, mitä hän ei suinkaan tee useimpien muiden filosofien kohdalla.

Sain kirjasta sen käsityksen, että Immanuel Kant on hieman keskimääräistä fiksumpi idiootti, josta sattumalta tuli kuuluisa - ja jälkikäteen olen tavannut monia ihmisiä, jotka yhä ajattelevat samoin. Myös he ovat tutustuneet Kantiin etupäässä tai pelkästään Russellin välityksellä.

Suhtautumiseni onneksi myöhemmin muuttui, kun luin Kantin teokseen Ikuiseen rauhaan, joka paljasti, ettei hän suinkaan ollut mikään tylsä jaarittelija, vaan aidosti edellä aikaansa ollut visionääri - tosin politiikassaan myös melkoinen idealisti. Kantin essee kokoelmateoksessa Mitä on valistus? on myös vallan erinomainen kirjoitus. Lisäksi Heikki Kanniston filofian historia -kurssit Helsingin yliopistolla tarjosivat varsin erilaisen kuvan Kantin ajatteluun.

Mitä on valistus? löytyy myös ekirjana: http://www.vastapaino.fi/vp/ekirjat/valistus.pdf

Saan kiittää Bertrand Russellia siitä, että opin roimasti itse- sekä lähdekriittisyyttä. Koskaan ei pitäisi luottaa siihen, että joku auktoriteetti tietää mistä hän puhuu - tai että jonkun henkilön elämäntyö tyhjentyisi yhden näkökulmasidonnaisen esityksen kautta.

Jälkikäteen olen pohdiskellut paljon esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä:
1.) Jos liikkeelle lähtee juoru tai herkästi mieleen jäävä, epätosi anekdootti, josta syntyy meemi, onko tämän meemin leviämistä mahdollista pysäyttää - tai ihmisten muistikuvaa mahdollista oikaista?

Helsingin Sanomissa oli joitakin vuosia sitten pesuainevertailu, jonka silloin 80-vuotias mummoni oli leikannut irti. (Hän usein leikkelee talteen tällaisia tietoja, etenkin ilmoitusosion osoitteita ja puhelinnumeroita, koska ei pysty hakemaan niitä myöhemmin netistä.) Satuin huomaamaan, että yksi tuote oli täysin umpisurkea. Se oli epäonnistunut kaikin tavoin ja koko arvostelu puhui etupäässä siitä, miten onneton pesuaine oli kyseessä. Huonoimmasta pesuaineesta oli jopa kaikkein isoin kuva.

Ensimmäisellä kerralla mummollani kaiketi oli kaupassa mukanaan lehtileikkele, koska hän osti testin voittanutta pesuainetta ja kehuikin sitä erinomaiseksi. Noin puoli vuotta myöhemmin kuitenkin huomasin - ja siis tämä tarina on täysin henkilökohtaisesti koettu, eikä muualta lainattu urbaani legenda - että mummoni oli jostain syystä vaihtanut kaikkein huonoimpaan pesuaineeseen.

Etsin jopa mummon leikekirjasta testin ja tarkistin asian. Näin oli todella tapahtunut, eikä mummoni ollut silloin pätkääkään dementoitunut. Hän vain myöhemmillä kauppareissuillaan - liikkuessaan ilman leikevihkoaan ja luottaen muistiin - poimi hyllyistä kaikkein heikoimman tuotteen, koska sen nimi oli useimmiten mainittu arvostelussa. Ehkä hän oli myös kaupassa liikkuessaan erityisesti painanut sen mieleensä hokien: "ei tuota, ei tuota..."

Totta kai siitä syntyy voimakkain muistikuva ja myöhemmin kaupan suuren valikoiman äärellä ihminen tarttuu siihen tuotteeseen, josta hänellä on olemassaoleva muistikuva. Se tuntuu kaikkein tutuimmalta.

Olen nähnyt vastaavaa tapahtuvan muuallakin - esimerkiksi liittyen Hesarin viinitesteihin, joiden jälkeen voittajaviini on yleensä kadonnut Alkoista jo seuraavana päivänä. Silloin monet päätyvät ostamaan muita esiteltyjä viinejä, ehkä siksi että ne ovat saaneet 3 tähteä tai kuvauksessa tai etiketissä on jotain mikä vetoaa. Voisin lyödä vetoa, että kaikki mukana olleet viinit hyötyvät, koska niiden nimeä ja etikettiä esitellään.

Hesarin viinitesteihin testeihin liittyy erikoinen looginen harha. Monet kutsuvat jälkikäteen voittajaviiniä "Hesarin mukaan Alkon parhaaksi", vaikka kisassa on ollut mukana yleensä vain 7 - 9 viiniä - esimerkiksi yli sadan punaviinin perusvalikoimasta.

Voittajaviini saattaisi olla Alkon koko valikoimasta 80. paras, mutta silti sitä pidetään parhaana, kenties koska luottamus asiantuntijoihin on niin suuri - ja koska tällainen käyttäytyminen helpottaa loppumattomalta tuntuvien vaihtoehtojen edessä koettua ahdistusta.


2.) Kumuloituuko myöskään tieteellinen tieto muutoin kuin tietyissä tapauksissa? Pystyykö tiedeyhteisö hallitsemaan todellisen tiedon ja hauskojen anekdoottien valtasuhdetta, jos lähtökohtaisesti anekdootit ovat niin lumovoimaisia?

Tiedän, että filosofian historiassa ainakin omalla kohdallani olen edennyt usein henkilö edellä. Löydän jonkun kirjoittajan, joka vetoaa minuun opiskelujen alkutaipaleella. Luen häntä enemmänkin harrastuksen vuoksi kuin osana kurssitarjontaa. Jos joku kysyy suosikki- tai inhokkifilosofejani, osaan heti mainita muutaman.

Tällaisen taipumuksen tietenkin korjaa työsjako ja erikoistuminen. Tutkijan ei odoteta tuntevan koko alaa. Silti monet väärät mielikuvat ja täysin epäoleelliset henkilöhistorian yksityiskohdat nousevat ikonisiksi - ikään kuin henkilön tavaramerkkipiirteiksi - totuusarvostaan tai sovellettavuudestaan riippumatta.

Aketeeminen keskustelu käyttää näitä piirteitä myös keskustelun kiinnepisteenä - lähinnä juuri siksi, että niiden kautta voidaan laajalle yleisölle (siis laajalla tarkoitan ehkä 5% väestöstä) kontekstualisoida jotakin muuta keskustelunaihetta. Esimerkiksi Nietzschen naisvihan tai yli-ihmisen käsitteen voi ottaa astinportaaksi toiseen, vähemmän tunnettuun, mutta syvällisempään teemaan.

Keskustelua kuitenkin aina hidastaa se - etenkin netissä - että täytyy vaivoin poistaa joukko tunnettuja, mutta silti ikuiselta tuntuvia väärinkäsityksiä. Filosofisessa keskustelussa ikään kuin pelto ei koskaan tyhjene kivenmurikoista. Jos tahtoo kylvää jotakin uutta, täytyy aina kevään ensimmäisenä tekona repiä irti sata vuotta vanha tervaskanto, joka on yhdessä yössä palannut samalle paikalle, koska joku on lukenut Bertrand Russelia, eikä suostu luopumaan siitä käsityksestä, että Immanuel Kantin älykkyysosamäärä oli vain 150, kun taas Nietzschen yli 170 - vaikka koko väite on tuulesta temmattu, eikä kuolleiden kykyjä voi koskaan tarkista - eikä se ole edes mitenkään oleellista, mutta joku on heittänyt sellaisen mututuntuman ja sitten se on takertunut kiertoon.

Pyrin monesti ajattelemaan omaa työtäni satojen vuosien aikajanalla - ja ehkä siksi kirjoitukseni tuntuvat abstrakteilta, mutta valistushenkisenä eksyklopedistina mietin hyvin paljon sitä, miten sosiaalisilla rakenteilla voisimme edistää todellisen tiedon kulumoitumista, ja päästä eteen päin.

Valtavasti työtä menee meemi-rikkaruohojen kitkemisee. ellei niitä kartoiteta ja järjestelmällisesti (mikä voisi toimia esimerkiksi uutena Tiede-lehden artikkelisarjana "väärinkäsitysten arkeologia"). Suuria väestöjä tuulisi muutenkin rokottaa haitallisimpien meemien vasta-aineilla.

EDIT: Itse asiassa löysin tällaisen kiinnostavan jutun media-arkeologiasta, jossa on kyse hieman samanlaisesta tutkimusnäkökulmasta: http://www.kiasma.fi/kiasma-lehti/6.php?lang=fi&id=5

Media-arkeologia tutkii kautta historian kulkeutuvia motiiveja ja "topoksia", jotka pulpahtavat esiin...

Jos kiinnostaa lukea kohtalaisen hyvin viimeistelty teksti, jossa harjoitan kulttuuriarkeologiaa, sellainen löytyy myös Pikkujättiläisen arkistosta. Elin kirjoitushetkellä apurahalla, joten ehdin kirjoittaa tekstini hieman valmiimmaksi: Miksi muhammed meni vuoren luo?


Paluu ryhmäimmuniteettiin ja tieteen popularisointiin...

Nettikeskusteluissa ongelmaksi muodostuu ryhmäimmuniteetin kapeus. Keskustelun laatu olisi korkealuokkaisempaa, jos peruskouluissa tai vähintään lukiossa laajalti opetettaisiin lähdekriittisyyttä ja yleisimpien virhepäätelmien tunnistamista. Silloin useammalla foorumilla olisi joku, joka osaisi tarkistaa lähteet ja katkaista mielettömimmiltä huhuilta siivet.

Ulkopuolisella ei muutenkaan ole tarvittavaa uskottavuutta, Foorumeilla on yleensä aina muutama luotetumpi henkilö, joka on liikkunut siellä sen alkuajoista lähden - kutsuttakoon häntä nyt vaikka veteraani-avatariksi. Ehkä tällainen käsite on jo olemassa. Yleensä helpoimmalla selviää, kun luo itse sen sanaston, jota tarvitsee uusien urien luomiseksi ajatteluun (kenties joku uusista sanoista osoittautuu hyödylliseksi kartoitettaessa jaettua todellisuuttamme, jota kutsun nykytulevaisuudeksi, eli nykyisyydeksi, jonka ilmiöt ovat kuin tulevisuudesta ja siksi emme niiden mahdollisuuksia osaa vielä hyödyntää).

Lopuksi:
Esimerkki väärinkäsitysten arkeologiasta
Olen vihkoihini jo keräillyt jonkin verran sellaisia väärinkäsityksiä, joita olen kohdannut useammin kuin kerran. Vihkoja on satoja, joten kaikkea tuskin koskaan tulee hyödynnettyä.

Muutamat väärinkäsitysten arkeologiaan liittyvät piirteet ovat kyllä mielenkiintoisia sitä kautta, että ne valottavat ihmisten yleistä ajattelua. Toisinaan väärinkäsityksistä on syntynyt myös kokonaisia maailmankatsomuksia.

Esimerkiksi radiokanavien yleistyessä (vanhoissa radiossa, sikäli kuin et ole sellaista koskaan käyttänyt, täytyi säätää rullaa pyörittämällä taajuus oikeaksi kuullakseen haluamansa ohjelman). Samoihin aikoihin alkoi ilmaantua pseudotieteellisiä väitteitä todellisuutemme rinnakkaisista ulottuvuuksista ja yhä edelleen new age -puheissa esiintyvät "värähtelyt" ja "aallonpituudet".

Jonkin verran olen tarkoituksellisesti seurannut taaksepäin näiden teorioiden alkujuurille ja tosiaan on melko helppo kaivaa esiin kerrostumia, joissa väärinkäsittämisen - tai metaforaistamisen - aktit ovat hyvin tarkoitushakuisia ja tehokkaita. Silloin tosin suurin enemmistö osasi ymmärtää keskustelun runollisen puolen ja jopa kaikkein hulluimmat tajusivat värähtelyjen yhteyden musiikkiin tai radiokanaviin, mutta nykyään hörhöyden aste on mennyt aivan uudelle tasolla, eikä puhuja enää välttämättä esitä omasta mielestään vertauskuvallisia väitteitä, vaan puhuu totisinta totta.

1900-luvun väärinkäsitysten arkeologiasta kenties julkaisen jonakin päivänä erillisen kirjan, mutta toisaalta työ on aivan liian mittava ja etenen liian satunnaisvaltaisesti (olenhan luonnetyypiltäni lähempänä C.S.Peirceä, joka ei koskaan saanut mitään valmiiksi). Tarkoitukseni on verrata 1900-luvun metaforaistumisen kehitystä esikristittyihin, jotka noin 200 vuoden kuluessa kehittivät mitä hurjimpia tulkintoja Jeesuksen elämästä ja merkityksestä.

Osan näistä tulkinnoista tunnemme Uudesta Testamentista ja osa löytyy Apokryfikirjoista sekä muista gnostilaisista kirjoituksista. En välitä perehtyä niihin sen enempää kuin on tarvis, osoittaakseni sen, miten 1900-luvulla new age -puhe on kehittynyt teknologisen kehityksen väärinkäsityksistä ja runollisista ilmauksista.

Tällä hetkellä esimerkiksi joka toinen guru väittää perustavansa ajatuksensa kvanttifysiikkaan, vaikka tekstillä ei olisi kuin enintään runollisia yhtymäkohtia ja kauniin runollisia väärintulkintoja.

Toinen kirjaprojekti,
joka etenee hitaasti on Filosofian tukkapölly, johon kokoan arvostettujen professorien todistetusti väärien väitteiden oikaisuja, joiden alkuperäiset teesit kuitenkin ovat yhä maailmalla jakamassa tuhoa.

Esimerkiksi Michel Foucalt esittää Jeremy Benthamista väitteitä, jotka ovat virheellisiä. Ne olisi tietenkin kuulunut selkeästi korjata jo uusintapainoksissa sekä käännöksissä, mutta se ei aina ole mahdollista - ja auktoriteettien kunnioitus oli joitakin aikoja sitten niin korkeaa, ettei oikaisuja edes kehdattu esittää kääntäjän ja kustantajan puolelta. Tällöin tehtiin tieteelle suuri karhunpalvelus.

Jos tähän kirjoitukseen liittyy jokin henkilökohtainen sitoumus, se olkoon tämä: Kun itse julkaisen painettuna kirjana muiden käännöksiä tai siteeraan toisen ajattelijan tekstejä, pyrin häikäilemättä oikaisemaan heidän sanansa (vähintään alaviitteessä). Jos julkaisisin Raamatusta uuden käännöksen, liittäisin myös siihen alaviitteet, joissa huomautettaisiin epäkohdista ja todistetusti virheellisistä väitteistä. Tällä en tarkoita nyt väitettä ylösnousemuksesta ynnä muusta uskonnollisesti merkittävistä ja "ihmeeksi" ymmärrettävistä tapahtumista, vaan pienempiä ristiriitoja evankeliumien välillä, kuten matkareittejä tai eriäviä väitteitä siitä kuka opetuslapsista oli missäkin tapahtumassa läsnä. Yksin tällaisia tarinoiden muistinvaraiseen peritymiseen perustuvia poikkeamia on löydetty kymmenttäin ellei satoja.

Tieteeseen ei kuulu sellainen auktoriteettiusko, jonka mukaan Charles Darwinin väite Lontoon parhaasta lihapiiraita tarjoavasta konditoriosta pätisi yhä tänään tai olisi koskaan ollut enempää kuin tasaveroinen mielipide. Sitä paitsi jo 1870-luvulla Alfred Russell Wallace todisti Darwinin kuuluvan mielipiteineen vähemmistöön tiedeseuran vuosikirjan artikkelissa Minun äitini leipoo parempia lihapiiraita kuin Darwinin suvussa kukaan koskaan (1876). Darwin itse myöntyi maistamaan Wallacen äidin piiraita ja totesi, että ne päihittivät useimmat Greek Streetin pullapuodit, mukaan lukien vuonna 1871 perustetun Maison Bertaux'n, joka oli Darwinin kantapaikka Lontoossa.

Silti tätä myöhempää käännettä ei ollenkaan mainita useimmissa Darwin-elämäkerroissa, joiden mukaan hänen mielipiteensä pysyi vankkana aina kuolemaan asti. Turhaan on Wallacen perikunta yrittänyt todistaa, että heidän esi-isänsä oli oikeassa sentään jossakin asiassa. Jopa miesten keskinäisen kitkerän leikkimielisen piirakkaresepti-kirjeenvaihdon julkaisemisesta huolimatta väärä anekdootti on ja pysyy. Darwin ei koskaan sanonut Wallacen äidin lihapiirakoista mitään pahaa, mutta 1930-luvulla Groucho Marxin esittämästä kahden lauseen herjasta ammennettiin tieteenhistorian pysyvä totuus.

Yhteiskunta ei voi perustua sankaruuteen

Useimmista ihmisistä ei koskaan tule oman elämänsä sankaria. Niin on hyvä. Me olisimme suurissa ongelmissa, jos niin tapahtuisi.

Yhteiskunnan näkökulmasta huippuunsa kehitetty itseluottamus on vain hukattu resurssi.

Ryhmän menestys ei voi perustua siihen, että jokainen yksilö erikoistuu itsensä myymiseen. Se on täysin toissijaista tietotaitoa kokonaisuuden kannalta.

Itsensä myyminen, kuten kaikki muukin osaaminen, tulisi ulkoistaa muutamille eksperteille. Heidän tehtävänsä ei olisi myydä itseään, vaan muita.

Elämänfilosofien ja life-coach-gurujen yleisenä päämääränä on voimaannuttaa yksilöitä, jotta he uskaltaisiavat tarttua puhelimeen, soittaa läpi työpaikkoja ja silmät kiiluen sanoa työhaastettaluissa:

"Minä olen hyvä. Minä osaan paremmin kuin muut. Minut kannattaa palkata."

Jos ihminen on hyvä markkinoimaan itseään, hän kenties saa paikan. Siinä kaikki. Sen jälkeen koko taito on yhtä tyhjän kanssa - ellei hänen tehtävänsä yrityksessä ole myydä ja edustaa firmaa ja sen tuotteita.

Monet menestyneemmät ystäväni eivät ole päivittäneet ansioluetteloitaan vuosiin. Heidän ei tarvitse. Heillä on jo työpaikka.

Samoin monet paremmin ansaitsevat ystäväni eivät ole esiintyneet suuren yleisön edessä tai edes paljoakaan soitelleet puhelimella. Heidän ei tarvitse. Yrityksessä on joku toinen, jonka työhön se kuuluu. He saavat keskittyä siihen, minkä he osaavat.

Jos yhteiskunnassa jokainen yksilö osaa ensisijaisesti myydä itseään, koko taito muuttuu merkityksettömäksi. On hukattu vuosia sellaisen osaamisen kartuttamiseen, josta ei ole koko yhteiskunnan kokonaishyödyn kannalta mitään iloa.

Henkilökohtaisten antiikin hyveiden, etenkin itsevarmuuden ja puhetaitojen ylikorostaminen on kuin yksilöiden välistä asevarustelua. Kansalaisilla on kenties parempi kyky puolustaa itseään verbaalisesti, mutta mihin yhteiskunnan henkiset resurssit on lopulta käytetty - vain asevarusteluun, ulkoiseen ehostamiseen.

Suomen menestyksen vuosina ihmisten sallittiin olla ujoja. Oli työnantajien tehtävä löytää osaajia. Johtajan täytyi tunnistaa ihmisen piilevät kyvyt.

Kun työmarkkinat muuttuvat siihen suuntaan, että uksilöiden täytyy itse myydä itseään, ulkoiset hyveet alkavat yhä enemmän viedä voimavaroja muulta tekemiseltä - ja sitä myötä muulta osaamiselta.

Kun kiinteät työyhteisöt puretaan ja jokaisesta tulee enemmän tai vähemmän vapaa agentti ja freelancer, seurauksena on neuvottelujen lisääntymistä.

Aina ennen jokaista työurakkaa täytyy neuvotella siitä kuka työn tekee ja millä palkalla. Asiat eivät edisty, koska päiväkausia täytyy vertailla ja valita ehdokkaista näennäisesti paras. Samalla syntyy laajamittaista epäluottamusta, kun aina parhaaksi itseään mainostanut ei olekaan pätevin.

Työntekijät väsyvät ja kyynistyvät, kun heidän työn tekemisen sijaan täytyy kilpailla näyttämisen mahdollisuuksista.

Ihmiset muuttuvat linnuiksi, joiden tehtävä on röyhistellä sulkiaan.

Työnantajat väsyvät, kun kukaan ei ole töissä vakituisesti, vaan joka kuukausi täytyy tutustua uusiin ihmisiin, joilla on eri pituisia koejaksoja ja sijaisuuksia. Yhä hankalampi on tietää keneen voi luottaa missäkin asiassa.

Vaatimus yksilön kokonaisvaltaisesta sankaruudesta on absurdi. Tehokas työ perustuu työrauhaan ja työntekijöiden luottamukseen. Toimivan kommunikaation ja keskinäisen luottamusen rakentaminen vaatii erikoistumista ja aikaa.

Parisuhteessa kummankin elämää helpottaa se, jos velvollisuudet on jaettu. Pyykkiä kenties on hieman enemmän tai ruokaa täytyy kerralla valmistaa suurempia määriä, mutta helpottaa, kun saa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Tehokkuudesta puhuttaessa on unohtunut kaikkein perinteisin ja toimivin työn tehostamisen keino, työnjako. Toimiva työnjako tarkoittaa sitäkin, että epäsosiaalisen ja ujon ihmisn on lupa säilyttää ujoutensa ja keskittyä omiin vahvuuksiinsa.

Ryhmässä jonkun ujoudesta ei olisi kenellekään mitään haittaa, jos työntekijät eivät kilpailisi toisiaan vastaan, vaan työyhteisöön olisi palkattu joku toinen röyhkeä ja sosiaalinen henkilö, joka pitäisi muiden puolta,

Reipas ja huomionhaluinen höpöttelijä ehkä toisinaan kuluttaisi sopimattoman paljon työaikaansa vitsien kertomiseen ja juoruiluun, mutta kaikkien muiden työteho paranisi niin paljon, että se kannattaisi. Kaikkien ei tarvitsisi vastailla puhelimseen, ehostaa itseään ja edustaa firmaa tai itseään. Kukin saisi keskittyä siihen asiaan, minkä hän itse taitaa.

Irtisanomisten ja freelancereiden maailmassa jokaiselta kuluu tietty aika viikosta sijainnin vaihtamiseen, sähköpostitteluun ja laskuttamiseen. Freelancerin täytyy osata vähän kaikkea. Sellaisessa maailmassa kukaan ei ehdi erikoistua ja olla mestari jossain tietyssä taidossa.

Sankaruuden vaatimuksesta seuraa salakavalasti vain tasapäistämistä.

Fashion Slam

Kuinka kaukana Suomi on kansainvälisen muodin kärjestä? Kenties siihen antaa vastauksen Wikipedia-artikkeli "Muotinäytös".

http://fi.wikipedia.org/wiki/Muotinäytös

Voisi luulla, että kyse on pikemminkin Hikipedia-artikkelista, sen verran lyhyesti ja nuivasti suomenkielinen Wikipedia kertoo muotinäytöksestä.

"He kävelevät yleensä pitkää lavaa pitkin ja poseeravat lavan päässä." (23.3.2015)

Muotinäytöksen koko syvin olemus on kuvailtu kolmessa virkkeessä. Jollain on ollut tarve kirjoittaa tällainen artikkeli, mutta hän ei näytä tietävän mitään muodista tai muotinäytösten tarkoituksesta.

Voisi jopa luulla, että Wikipedian käyttäjille muoti ei ole maailman keskisin asia - tai muotialan ihmiset eivät jostain syystä olleenkaan käytä Wikipediaa. Ei se niinkään voi mennä.

Suomi on insinöörikansaa, minkä lisäksi olemme ujoja metsäläisiä. Suurin ongelmamme ei ole ahkeruuden tai tietotaidon puute, vaan vaikeus kohdata toisia ihmisiä, etenkin jos he ovat yhtään erilaisia.

Verkostoituminen tuottaa erityisen paljon haasteita jopa huippuosaajille. Vain muutamat poikkeushenkilöt osaavat sukkuloida eri alojen välillä ja koota yhteen taitavan tiimin. Tehtävän tulisi kuulua yliopistoille ja yritysmaailmalle.

Kestävällä pohjalla toimivien yritysten tulisi jatkuvasti etsiä osaavia nuoria ja rakennella heistä mielikuvituksellisia uusia yksiköitä. Toimivin ryhmien kokoamisen tulisi olla ammattimaista, mutta yhä luotamme vain siihen, että sattumalta kerran vuosikymmenessä muodostuu oikeanlainen ryhmä sopivan idean ympärille.

Jo useiden satojen vuosien ajan on tiedetty, että erityislahjakkaat ihmiset, etenkin keksijät kuten Leonardo da Vinci tai Nikola Tesla - ovat hankalia persoonia, joilla on vaikeuksia tehtä yhteistyötä keskenään tai kaupallistaa keksintöjään. Miksi valtio ei vieläkään palkkaa neroille omaa manageria? Miksi kukaan ei katso heidän peräänsä, vaikka heidän arvonsa tiedostettaisiin?

Espoo on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, jos 200.000 koulutettua introverttiä sijoitetaan samalle alueelle - kukaan ei koskaan tutustu keneenkään omalla asuinalueellaan - vain sattumalta syntyy vaivautunut tuttavuus, jos sopivat ihmiset päätyvät samaan työpaikkaan.

Miksi Monty Python tai Queen eivät voisi toimi luovan yritysmallin esikuvana? Molemmissa on pohjana hyvin sekalainen, mutta korkeasti koulutettu poppoo. Luonteiden törmäyttäminen kehittää asteittain kunkin yksilön potentiaalia huippuunsa.

Yritysmaailman ja ylipäänsä ryhmätoiminnan tärkeimmät teesit eivät toteudu, jos rakenteet eivät kannusta yksilöitä kohtaamaan. Ne pikemminkin erottavat ja yhdenmukaistavat yksilöitä, mikä on individualismin ydinongelma: jokaisen vakavasti otettavan kansalaisen täytyy selvitä lukuisista yhdentekevistä kriteereistä, ennen kuin hänen varsinaista osaamistaan voidaan tunnustaa.

Modernissa individualismissa ihmisen täytyy ensin todistaa olevansa normaali, ennen kuin häntä voidaan kiittää erilaisuudesta. Yksilö vastuutetaan selviämään kaikesta yksin kuin yhteiskuntamme olisi jonkinlainen hengenvaarallinen erämaa. Jopa kehitysvammaisten elämän päämääräksi asetetaan asuminen omassa asunnossa: siivoaminen, ruoanlaitto ja veroilmoitusten täyttäminen. Tämän jälkeen hän ehkä saa luvan maalata tai säveltää musiikkia.

Yksityishenkilöt pakotetaan kuluttamaan parhaat vuotensa itsestään huolehtimiseen, vaikka se ei olisi kaikille luontevaa. Moni ennemmin saavuttaisivat mestaruuden missä tahansa paitsi siinä.

Kaikki lepää sen toivon varassa, että yksittäiset kylähullut (kuten Spede, joka näki Veskun markkina-arvon ja ymmärsi mitä kansa haluaa) sattumalta korjaavat niitä ongelmia, joista ollaan tietoisia, mutta joille kukaan ei tee mitään. 1) Tiedämme, että yksilöt eivät opi esiintymään mallikansalaisina, mutta he silti saattavat olla superlahjakkaita, sekä 2) suomalaiset muutokseen ja luovuuteen nykyään pakotetut ryhmät ovat usein homogeenisia, koska tiimi usein muodostuu jo opiskeluaikana.

Lahjakkuutta haaskataan, kun kuvitellaan että "fuck the rules" jonkun T-paidassa ennakoisi tyhmyyttä. Järjestelmän ennakoi itsensä toimintakelvottomaksi.

Koulutuspaikan vaihtamisen mahdollistava joustava opintotuki on hyvä järjestelmä. Sen ohella muita ihmisiä yhteen törmäyttäviä insitituutioita ei juuri ole.

Tiedämme, että hyvin toimiva ryhmä koostuu ihmisistä, joilla on erilainen persoonallisuus ja eri alojen tietotaitoa - heillä vain täytyy olla yhteinen päämäärä ja osapuilleen samat elämänarvot, jotta he kykenevät ylittämään luontaisen epäluuloisuutensa.

En ole vielä tavannut ainuttakaan insituutiota, joka perustuisi siihen, että eri alojen ihmisiä tutustutettaisiin toisiinsa - ellei sitten puhuta Vapaamuurareista - mutta silloinkin persoonat voivat vaikuttaa siihen, ketä kutsutaan mukaan leikkiin.

Yliopiston ja korkeakoulujen ehkä suurin ongelma on osaamisen klimpittäminen. Mitä tekee tutkijaryhmällä, joka koostuu pelkästään tutkijaluonteisista biologeista? Eipä paljon mitään. Jos sen sijaan koottaisiin yhteen insinööri, valtiotieteilijä, humanisti ja kosmetologi, ryhmä kykenisi todennäköisesti ratkomaan hyvin monimutkaisia haasteita - edellyttäen, että mukana olisi sopivasti eri luonteisia ihmisiä, joista vähintään yhdellä olisi taitoa sovitella riitoja.

Netissä on helppo ajautua tilanteeseen, jossa kaikki kaverit ovat samaa puoluetta äänestäviä, saman ikäisiä, samoja aineita opiskelleita - ja pahimmillaan myös samaa sukupuolta.

Jos tällainen kehitys etenee, Suomi on kusessa.

Yritysmaailmamme tervehdyttämiseksi olisi hyvä sekoittaa pakkaa. Siihen tarvitaan aivan erityisellä tavoin suunniteltuja instituutioita.

Kun tähän maahan perustetaan start-up-yrityksiä, niitä ei missään tapauksessa tulisi koota esimerkiksi pelkästään nörteistä.

Jokainen yritys tarvitsee yleisen osaamisen lisäksi perustason taloushallinnon ammattilaista sekä markkinointiin ja tiedottamiseen erikoistunutta, mielellään ei introverttiä henkilöä.

Taloutemme lähtisi saman tien kasvuun, jos työllistämistoimena valtio sijoittaisi jokaiseen noin 5 - 10 hengen yritykseen palan, joka olisi eri väriä.

Kauppakorkean käyneet ehkä omaehtoisesti ymmärtävät, että he hyötyvät tietokonenörtistä, joka tekee nettisivut - mutta he eivät välttämättä tajua palkata humanistia, jonka tärkein anti olisi vaa'an kallistaminen.

Keskustelu syntyy erilaisista näkemyksistä. Eduskunnassa onneksi jo keskustellaan, mutta epäilen, että aika monen suuryrityksen hallituksen kokouksissa vain jutellaan ja nyökytellään.

Start-up-maailmassa pienet nuorista urbaaneista vihreistä ja kokoomuslaisista kootut yksiköt helposti kadottavat kokonaan yhteyden siihen elämän todellisuuteen, jossa demarit ja maaseudun ihmiset elävät. Kun yritys kahdottaa kosketuksensa todellisuuteen, se ei voi menestyä - liian usein ajatukset törmäävät käytäntöön ja mainoskampanjoillakin tavoitetaan vain marginaalinen osa koko potentiaalisesta yleisöstä.

On ällistyttävää, miten suuri osa aloittavista yrittäjistä epäonistuu vain siksi, ettei itse osata kaikkea.

Ihmisen ei kuuluisikaan itse osata kaikkea.

Se ei mene niin.

Kyllä minullekin on tuottanut vaikeuksia tarttua puhelimeen ja peruuttaa lehden tilaus. Joskus olen hyvinkin rohkea, mutta kaikkina päivinä en.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla yksi sosiaalinen ihminen, jolla puhelimeen tarttuminen ei ole ongelma.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla joku numeroja neuroottisesti laskeva henkilö, joka pitää huolen siitä, että muut eivät sössi tilauksissa tai elä yli varojen.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla visionääri-haaveilija, joka aina näkee tulevaisuudessa huimia mahdollisuuksia ja tarttuu tilaisuuteen, jos sellainen aukeaa.

Jokaisessa yrityksessä tulisi olla pessimisti, joka sanoo ei, koska muutoin riskit kasvavat liian suuriksi.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla humoristi, joka pitää yllä tunnelmaa.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla itsensä humalassa nolaava tapa-alkoholisti, jotta muut tietäisivät että nyt on juhlittu liikaa ja on aika tilata taksi. Huomennakin on töitä.

Jokaisessa yrityksessä pitäisi olla viisas konkari ja yli-innokas aloittelija.

Yksi ihminen ei kykene likimainkaan kaikkeen siihen, mihin kykenee hyvin toimiva ryhmä.

Olen alkanut hahmottaa omia mahdollisuuksiani työelämässä. Voisin olla lahjakkuudenhavaitsija ekä törmäyttäjä.

Tutustun ihmisiin, huomaan heidän lahjansa ja sitten törmäytän heidät yhteen sopivien ihmisten kanssa.

Toimin hieman kuin se kaveri, joka perusti Spice Girlsit, Hän kokosi bändin. Niin se käy.

Jos itselläsi on start-up-yritys, kutsu minut kylään. Tulen kahville, selvitän ketä teiltä puuttuu ja sitten etsin siihen tehtävään oikean henkilön.

Niin se käy.

En piileskele kiven alla.

Itsenäisyyspaine, laumaimmuniteetti, ryhmätoiminta ja tunteiden sosiaalisuus

(Ainakaan kukaan ei voi syyttää, että kalastelisin klikkauksia seksikkäällä otsikolla)

Peliteoreettinen ajattelu on useimmille ihmisille teoriatasolla vaikeaa - mutta vain teoriatasolla. Käytännössä pelien pelaaminen ei ole ollenkaan vaikeaa, ja ihmiset oppivat aivan luonnostaan toimimaan joukkueena esimerkiksi urheilussa. Myös työnjako, sosiaalisten arvohierarkioiden ymmärtäminen tai roolien omaksuminen onnistuu aivan itsestään, asiaa sen kummemmin miettimättä.

Kenties ongelma piileekin siinä, että sosiaalisuutemme on erityisen tarkasti suojeltu tietoiselta järjeltä - kenties siltä varalta ettemme liikaa sotkisi yhteistyötä neuroottisuudella. Toinen taustatekijä liittyy normeihin ja sopimuksiin. Me emme kykenisi muodostamaan suuria yhteiskuntia, elleivät kyllin monet sokeasti noudattaisi kulttuurisia sääntöjä ja pitäisi niitä suorastaan pyhinä.

Sanattomien sopimusten lausuminen ääneen on tärkeä osa huumorin viehätystä. Kyse on kuitenkin vain väliaikaisesta karnevalismista, joka toteutuu määrätyssä tilanteessa, määrättynä aikana. Jatkuvan itsereflektion vaatimus johtaa vain yhä useampien putoamisen kelkasta, ja modernismikehityksen barbaristiset vastavoimat kasvattavat kannatusta.

Modernismin suuri tragedia, johon taiteessa ja politiikassa aina palataan, on ihmisen itsenäistymisen ja eristäytymisen samanaikaisuus. Meillä on houkutus vallata ja puolustaa omaa reviiriämme sekä pelko yksinäisyydestä.

Yksin elämisen ja yksin pärjäämisen haaste on monissa elämänvaiheissa aivan kohtuuton. Omin voimin menestyvä sankari on myytti, joka elää sitkeässä. Parhaiden yksilöiden paremmuus ylikorostuu, kun he saavat valita rinnalleen alan parhaan tiimin.

En ollenkaan kiistä sitä, etteikö esimerkiksi Cristiano Ronaldo olisi aivan fantastisen hyvä pelaaja, mutta hänkään ei kyennyt viime kesän MM-kisoissa nousemaan Portugalin maajoukkueessa sille tasolle, jolla hän pelaa Real Madridissa. Seurajoukkue on koottu koko planeetan parhaista yksilöistä, ja maajoukkue... niin, Portugalin parhaista.


Naamamme on tarkoitettu muiden nähtäväksi

Taitojen suhteellisuudesta on sentään kohtuullisen helppo keskustella, koska kateus on apunamme. On helpottavaa kuvitella, että kenties minäkin voisin tehdä pari maalia Mestareiden Liigassa, jos voisin palkata Messin ja Ronaldon jakelemaan itselleni namusyöttöjä.

Silti minun on kaikkien muiden ihmisten tavoin melko vaikea tiedostaa yksinkertaisiakaan tunnetilojani, koska naamani on tarkoitettu muiden nähtäväksi.

Kuinka monesti olenkaan kuullut lauseen, kuten:

- En minä ole ollenkaan vihainen!

- Ei minua vielä väsytä.

- MITEN NIIN HUUDAN, EN MINÄ HUUDA!!!

Ihminen voi läpäistä omia tunnetilojaan koskevan valheenpaljastuskokeen, koska hän on tyystin tietämätön omista tunnetiloistaan. Siihen löytyy järkevät syyt.

Evoluution sallimus on ohjelmoinut meidät sokeiksi omille tunteillemme. Itsetarkkailun, itsetietoisuuden ja itsereflektion taidot eivät ole järin kehittyneittä, koska lähtökohtaisesti toimimme ryhmänä.

Tunteemme ovat tarkoitettu luettaviksi. Sillä tavoin ryhmä kykenee kontrolloimaan työnjakoa.

Kaksi oman maanisuutensa uuvuttamaa ja stressaantunutta työläistä tuskin ehtivät tuijottaa peiliin, mutta toistensa kasvoista he ymmärtävät olevansa kuolemanväsyneitä.


Muutamia havaintoja sosiaalisuudesta:

1.) Illalla on helpompi käydä aikaisin nukkumaan, jos tietokoneen käytöstä tulee perheessä riita. Ratkaisu on se, että kukaan ei käytä konetta ja kaikki menevät aikaisin nukkumaan.

Yksin asuva ihminen hengaa helposti iltaisin netissä aamu neljään.

Sama pätee aamuihin. Aamu-unisen on helpompi herätä ajoissa, jos aamuvirkku on jo tunnin ajan kalistellut astioita.

2.) Kenties tehokkain unilääke on se, että saa luvan. Sillä on huima vaikutus, jos toinen sanoo, että nyt sinun on lupa nukkua.

Nukahtamisen lupa tarkoittaa, että työt on siltä päivältä tehty. Aikuinen elää jatkuvassa huolessa, ellemme saa virallista lupaa levolle - esimerkiksi lomalla tai viikonloppuna. Mukava kun joku peittelee illalla, antaa pusun otsalle ja toteaa että kylläpä olit tänään ahkera. Hyvää yötä! Sitä ei korvaa mikään lääke.

Yksin nukahtamisen vaikeus liittyy kenties myös siihen, että menneisyydessä yö on merkinnyt mahdollista petoeläinten tai vihollisten vaaraa. En tiedä osaisiko joku intiaaniheimoja tutkinut antropologi vastata siihen, onko tavallista että joku valvoo ja vahtii tulta.

3.) Tekniset apuvälineet hyvin usein tavalla tai toisella pyskivät korvaamaan toisten elävän ihmisen tarpeen, vaikka emme halua tiedostaa asian olevan näin. Olemme kehittäneet monia apuvälineitä, kuten herätyskellon, mutta silti indivualistisessa maailmassa ajantajun säilyttäminen ja ajankäytön hallinta tuottaa suurempaa stressiä kuin aiemmin historiassa. Myös keinovalo lisää vaaraa valvoa iltaisin. Maalla myös elikot ovat aamuisin pitäneet mekkalaa, jos niitä ei ole tullut määräaikaan ruokkimaan tai lypsämään,

Nykyaikaisen ihmisen elämä vaatii kohtuuttomasti itsenäistä kontrollia, etenkin jos asuu yksin. Se kuluttaa paljon henkisiä voimavaroja, joille olisi käyttöä muussa elämässä.

2.) Kauhuelokuvissa ryhmän ei koskaan kannata jakautua. Parasta pysyä yhdessä. Tämä sääntö pätee myös tosielämän taisteluihin, joissa lähes aina hajalleen ajetut yksiköt on helpompi tuhota silkalla miesylivoimalla.

Ainoastaan tiheä metsässä tai vuoristo saattavat tarjota pienille ryhmille etuja, jos ne tuntevat alueen ja osaavat hyödyntää kivien ja kanjonien suojaa. Tuntemattomassa maastossa ryhmän hajaantuminen todellakin merkitsisi sitä, että näkymättömistä tarkkaileva vihollinen voisi väijyttää jokaisen yksi kerrallaan.

4.) Itsenäisyyspaineen suhde mielenterveyteen on monimutkainen, mutta ilmeinen.
A.) Nykyihmiset yhä useammin kärsivät keskittymisvaikeuksista tai maanis-depressiivisyydestä. Etenkin mania ja masennus voimistuvat siitä, että ihminen joutuu kamppailemaan sosiaalisiksi tarkoitettujen tunnetilojensa kanssa yksin.

Ryhmässä ongelma ei välttämättä koskaan kärjistyisi, koska jo pienistä signaaleista toinen ihminen ärähtää takaisin tai kysyy onko jokin hätänä. Yksi toimiessamme angstin tai manian on kehityttävä äärimmilleen, ennen kuin tiedostamme, että jokin on vikana - ja yleensä silloinkin joku toinen on se, joka sanoo, että tämän on loputtava.

Kuuluisien näyttelijöiden, yritysjohtajien tai julkkisten maniaan usein liittyy se, ettei kukaan heidän ympärillään uskalla kyseenalaistaa heitä. Mitä suurempi stara on kyseessä, sen vaikeampi toinen on sanoa, että vauhtia on liikaa ja kusi läiskyy pääkopassa. Vastaavasti yksinäisyyteen eristäytyneellä, masentuneella ihmisellä ei ole sosiaalisia signaaleja, joita hän saattaisi lukea.

B.) Sosiaalisuuden aspekteja edustavat myös superegomme lukuisat vaatimukset, jotka ilmenevät usein eräänlaisina äitimme tai isämme ääninä, jotka kehuvat tai sättivät. Myös julkinen tila on täynnä laulujen ja mainosplakaattien käskyjä, jotka riittävästi toistuessaan vaikuttavat kuin jonkun tuttavamme mielipteet - etenkin, kun laulaja tai mainoksessa esiintyvä henkilö koetaan tutuksi ja luotettavaksi.

Työnarkomania on suurelta osaltaan opittua, alitajuista tunnetta riittämättömyydestä. Moderni aika tarjoaa meille jatkuvasti signaaleja siitä, että me emme ole kyllin ahkeria ja menestyneitä. (Luulin, että sana "itsenäisyyspaine" olisi yleinen, mutta eipä sekään liiemmin tuottanut tuloksia Googlessa.)

Peliteoreettisesti on helppo selittää esimerkiksi työuupumuksen, saamattomuuden, aloittamisvaikeuksien tai keskenjättämisen syitä. Miltei kaikki tuntemani ihmiset kärsivät jostakin näistä ongelmista. Minun on esimerkiksi äärimmäisen vaikea pitää kiinni aikatauluista ja tehdä asioita ajallaan - aloittamisen vaikeutta minulla sen sijaan ei ole - juuri aloittamisen ja aloitekyvyn alhaisuudesta johtuu, että myöhästelen. Saatan aloittaa liian monta asiaa harkitsematta, jolloin mikään niistä ei valmistu ajallaan. Myös äkillinen innostuminen ja randomiin puuhasteluun uppoaminen kuluttaa yllättävän helposti tarpeettoman paljon aikaa.

Ryhmätilanteissa sosiaalinen kontrolli säätelee myös minun toimintaani, jolloin ongelma ei kärjisty. Joku toinen voi olla paljon vaikeampi saada tarttumaan työhön, joten hänet houkuttelee aloittamaan se, että olen aloittanut omin päini ja hänen on pakko tulla apuun. Jos esimerkiksi olen saanut päähäni että flyygeli täytyy siirtää alakertaan, hänen on pakko juosta paikalle, kun portaiden puolivälissä huudan että otteeni on lipeämässä.

Niin se toimii. Vastaavasti saatan jättää työn kesken kaiken lojumaan ja aloittaa ihan uuden projektin, ellei joku toinen ole syyllistämässä ja vaatimassa että emme noin vain luovuta, vaan teemme homman loppuun.

Kun laitetaan yhteen ihminen, jolla on vaikeuksia aloittaa ja toinen ihminen, jolla on vaikeuksia lopettaa, asiat yleensä tulevat valmiiksi.

Se on nimeltään organisaatio, firma, tiimi, joukkue. Hyvä tiimi koostuu useammasta ihmisestä.

Siinäpä mattinykäsmäinen aforismi. Pitäisiköhän painattaa t-paita?

"Hyvä tiimi koostuu useammasta kuin yhdestä ihmisestä."
- Pikkujättiläinen

Nykyajan hölmöläistarinoita

Toinen esimerkki liittyy peltotöihin. Oletetaan, että kolme miestä lähtevät kyntämään peltoa käsivoimin ja yksi heistä on laiska, toinen puolestaan työnarkomaani.

Muutaman tunnin ahertamisen jälkeen laiska toteaa, että eiköhän tämä riittänyt.

Muut eivät pidä työtä ollenkaan valmiina, eikä laiska kehtaa yksin häippäistä, joten hän suostuu jatkamaan.

Hetken kuluttua laiska taas valittaa, että hän on väsynyt.

Silloin kestävyytensä osalta keskimmäinen tajuaa, että tosiaankin on jo mennyt neljä tuntia, ja olisi aika pitää ruokatauko. Kolmas miehistä on työnarkomaani, eikä hän yksin olisi lainkaan osannut pitää taukoa.

Muut istuvat kannon nokkaan, joten kolmaskin laskee hetkeksi kuokan ja ottaa vesihörpyn.

Tällä tavoin yksilöiden erilaiset taipumukset ryhmätoiminnassa säätelevät toisiaan ja lopputuloksena on kohtuullisuutta.

Kun ihmiset eristetään toisistaan ja heille annetaan itsenäinen velvollisuus säädellä omaa elämäänsä, lopputulokset ovat keskimäärin aika heikot.

Voimme puhua puuttuvista elämänhallinnan taidoista ja koulutuksen merkityksestä, mutta tosiasia on se, että ihmiset voivat paremmin, jos heillä on hyvä parisuhde ja työpaikalla yhteistyökuviot toimivat.

Paras lääke yksittäisen ihmisen elämänhallinnan ongelmiin on toinen ihminen.

Päätettäköön kirjoitus tältä erin illan toiseen mietelauseeseen:

"Paras lääke elämänhallinnan ongelmiin on toinen ihminen."
- Kaikkien Asioiden Pikkujättiläinen

Ai niin, ylempänä oli vielä kolmas helmi samasta aiheesta:

"Naamani on tarkoitettu muiden nähtäväksi."