Toksinen individualismi

Individualismi on tietenkin pääosin positiivinen termi ja siihen yhdistetään positiivisia arvolatauksia. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että individualismi olisi huonompi vaihtoehto kuin kollektivismi, vaikka olen kritisoinut ihmisten siihen liittyvää sinisilmäisyyttä aiemmissa kirjoituksissani.

Olen saanut kokea, että minua syytetään kommunistiksi, tai joskus jopa jonkun sortin militantiksi, koska olen sanonut, että "individualismiin" liittyy ongelmia. Sama tilanne, jos olen kritisoinut liian kärkevästi "vapautta". Nykyään sentään vapaudesta saa puhua kriittiseen sävyyn, koska on nähty kuinka vapauden mallimaa Yhdysvallat on julistanut sotia "vapauttaakseen" kansakuntia, vaikka vapaus on ollut vain kulissi, jonka suojissa on esimerkiksi viety maan öljyvaroja. Muutos alkoi hitaasti 90-luvulla, Neuvostoliiton murennuttua, mutta se on ollut hidasta.

Koska en ole kommunisti, enkä edes äärivasemmistolainen, tahdon tässä kohtaa muistuttaa, että Neuvostoliiton sanomalehti oli nimeltään Pravda, eli totuus, vaikka siinä valtiossa sai kaikkea muuta kuin lausua ääneen totuuden.

Suurten sivilisaatioiden pyhimmistä arvoista näyttää herkästi tulevan pelkkä tyhjä symboli, ja arvot asteittain rapistuvat juuri siksi, ettei niistä ole lupa puhua pahaa. Tästä johtuen ei arvojohtajien ajatusmaailmaan tai tekoihin voida vaatia korjausliikkeitä, kun aika sitä edellyttäisi. Pyhin arvo on pian kuin pimeä komero, jonne tungetaan kaikki rojut, koska se on pyhyyden esiripun takana, minne on kätevä luutia epäkohtia pois vieraiden silmistä. Näin sivilisaatio rapistuu juuri korkeimpien ihanteidensa kautta. Tämä teesi on yksi oman filosofiani kulmakivistä. (Luultavasti Platon tai Aristoteles on jossain siitä jo aiemmin selittänyt, kuten yleensä aina.)

Olen siis puhunut individualismista pahaa, vaikka se on pyhä, ja huomannut, että minua kuullaan täysin väärin, koska minut oletetaan individualismin viholliseksi, siis viholliseksi.

Tästä syystä en enää puhu individualismista, vaan "toksisesta individualismista", joka on eri asia. Toksinen individualismi on individualismia, jota käytetään vallan ja epäoikeuden välineenä. Se on individualismia, joka on ohittanut parhaat päivänsä ja härskiintynyt.

Mitä on toksinen individualismi?

Käsitteen merkityskentän ja ilmiömaailman syvällinen selittäminen edellyttäisi kokonaista kirjaa. Sellainen on kyllä tekeillä, mutta kirja ei mahdollisesti koskaan valmistu, koska tekeillä on myös 30 muuta kirjaa filosofisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tämä on siis vain pintaraapaisu.

Aloitan toksisen individualismin perusmerkityksen selittämisen hyvin karkeasti, jotta tietäisimme, minne suurin piirtein katsomme. Nämä esimerkit haiskahtavat sosialismilta, mutta pyydän sitä anteeksi. Kohde, johon yritän viitata, seisoo sosialismin takana. Jos katsot sosialismista eteen päin, hieman oikealla, näet toksisen individualismin seisomassa kahden koivun välissä.

Toksinen individualismi tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että katsomme yksilöä silloin kuin se meille parhaiten sopii, ja kun tulkinta vahvistaa meidän olemassaolevaa maailmankuvaamme. Jos siis esimerkiksi osallistumme leikkiin, ja voitamme, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kyse oli taitolajista. Me olemme taitavia, siksi voitimme. Jos joku toinen voittaa, sanomme että kyse oli tuurista, tai peli oli epäreilu.

Käsityksemme yksilön tai olosuhteien vaikutuksesta vaihtelee subjektiivisesti, emmekä näe tasapuolisesti milloin on kyse sosiaalisista rakenteista ja milloin yksilön taidoista.

Kyllä, tätä on tutkittu: winners-think-success-was-earned-even-if-it-was-down-to-luck

Ilmiötä selittää myös kognitiivinen vinouma nimeltään "Selviytymisharha" (Wikipedia)

Karkeasti ottaen toksisessa individualismissa on kyse siitä, että jos me itse tai kaverimme voittavat, tai jos poliittinen maailmankuvamme on kovastikin oikeistolainen, olemme taipuvaisia sanomaan, että on yksilön oma vika, jos hän ei pärjää koulussa, urheilussa tai työelämässä.

Jos katsotaan koko kuvaa, huomataan ehkä, miten urheilijalla A on henkilökohtainen lajivalmentaja, apuraha, menestyksekäs seura tukenaan sekä hyvät harjoittelupaikat. Urheilijalla B on puolestaan vakituinen duuni ja hän harjoittelee vapaa-ajallaan, ilman valmentajaa.

Jos todetaan yksituumaisesti, että urheilija A on lahjakkaampi ja ahkerampi kuin urheilija B, on kyse toksisesta individualismista. Katsotaan selityksessä pelkkää yksilöä, eikä hahmoteta kokonaiskuvaa, tunneta henkilöiden taustaa tai muita muuttuja - siis etsitään vikaa tai ansiota yksilöstä tilanteessa, jossa se on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta.

Tämä saattaa hyvinkin johtaa meidät lähemmäs sosialismia, mutta se ei ole sama asia kuin sosialismi. Toksinen individualismi on selitysmalli, joka estää meitä näkemästä selityksiä silloin, kun tarvittaisiin tuloksia. Jos katsotaan vain yksilöä, ja kiitetään tai syytetään häntä, ei kyetä parantamaan tuloksia, jotka johtuvat siitä, että vika on tavalla tai toisella yhteisössä.

Ajatellaan yksilön kehittymisen edellyttävän vaikeuksia ja karaistumista

Suomi on ajoittain vaikuttanut varsinaiselta individualismin mallimaalta, kenties siksi, että elimme niin lähellä Neuvostoliittoa ja opimme suhtautumaan idän kollektiivisiin harjoittelumenetelmiin "punakoneena", josta emme halunneet ottaa mallia.

Meillä on myyttejä sitkeistä urheilijoista, jotka harjoittelevat itsekseen, ilman tukijoukkoja, ja sitten hakevat parit kultamitalit olympiakisoista. Vaikka vastustamme kollektivismia, me olemme tuudittautuneet hyvin rajuotteisen individualismin harhaan ja siksi emme riittävästi tue yksilöä - eli päädymme juuri tekemään käänteisesti sitä, mitä individualismi edellyttäisi. Jätämme lahjakkaita ihmisiä heitteille, koska ajattelemme, että kyllä he siitä sisuuntuvat kunhan riittävästi kohtaavat vastoinkäymisiä ja purevat hammasta.

Sisu saattaa toisinaan olla yksi toksisen individualismin taustatekijöistä, mistä syystä meidän on erityisen vaikea kohdata ongelmaa. Sisu on meille pyhä asia, sisussa ei ole mitään moitittavaa, ei saa olla.

Kun norjalaiset hiihtäjät saavat kymmenkertaisesti apurahoitusta ja parhaat harjoitteluolosuhteet, meillä pusketaan yksin läpi pelkällä sisukkuudella.

Se on sitä toksista individualismia, ja tämä oli pahasti sanottu.

Itsekkyyden vaikeudesta

Haluan kirjoittaa asiasta, joka ansaitsisi laajemman käsittelyn. Laajahko avautuminen on nytkin luvassa, mutta ei riittävän hieno ja harkittu, sillä aihe on tärkeä. Ainakin itse koen, että tähän kysymykseen kiteytyy omassa elämässäni paljon ahdistusta. (Tämä liittyy jossain määrin myös edellisen julkaisuni teemaan, eli elämänhallinnan ongelmiin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.)

Ensimmäinen asia on yleinen itsekkyyden vaikeus. Väittämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni ihmisen on yleensä erittäin vaikea olla itsekäs, eli huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.
Monikaan ei esimerkiksi pukeudu hienosti itseään varten, vain tunteakseen itsensä voimalliseksi. Varmasti jotkut tekevät niin, mutta eivät useimmat. Myöskään ihmiset harvoin valmistavat itselleen hienoja ateroita, vain nautiskellakseen, tai avaavat hienoja viinejä juodakseen he yksin. Varmasti jotkut tekevät näin, mutta yleensä se vaiva nähdään vain jos tulee vieraita.

Ihminen harvoin kuntoilee, syö hyvin, siivoaa ja peseytyy itseään varten. Me toisin sanoen kannamme huolta itsestämme toisia varten. Kun tämän ymmärtää niin se mullistaa koko käsityksen ihmisen itsekkyydestä.

Tämä selittää myös paljon nykyajan ahdistuksesta ja pahoinvoinnista. Kun ihmiset eristetään kaupungeissa yksiöön, he eivät osaa olla itsekkäitä. He eivät kuntoile, syö terveellisesti tai käy edes suihkussa, ellei ole tarkoitus lähteä ihmisten ilmoille, missä täytyy olla reipas ja onnellinen muiden mieliksi.

Hymy suuntautuu ulospäin, vaikka se tuottaa myös sisäistä iloa. Hymy on kohdistettu muille. Samoin nauru, samoin itku. Jos kukaan ei ole näkemässä kyyneliä, jää vain häilyvä toivo enkelistä, joka olisi vartiovuorossa. Ihmistä suojelee ajatus siitä, että joku on läsnä ja tuon toisen voi tehdä iloiseksi sillä, että on armelias itselleen. Muutoin on miltei mahdotonta olla itselleen hyvä.

Itsekkyyden sijasta ihmisellä on voimakas sisäänrakennettu tarve olla huolissaan muista ihmisistä. Kun ihmisiä asuu saman katon alla ja he ovat hyvissä väleissä keskenään, he huomauttelevat toisilleen, joskus julmastikin, miten pitäisi tehdä sitä ja tätä: käydä parturissa, keventää vyötäröä, lopettaa tupakointi ja syödä enemmän tuoreita marjoja. Sehän on ihana asia, että huomautellaan.
Jos vieras ihminen kadulla huomauttaa jostakin ulkonäköön liittyvästä, syntyy syvä suru siitä, ettei kotona ole ketään niin rakasta ja läheistä, että hän huomauttelisi. On kamalaa, kun tärkeä asia jää kadunkulkijoiden, laupiaiden samarialaisten vastuulle.

Kun ihmisellä on työpaikka, hän yrittää olla kunnossa ollakseen muille hyödyksi. Kun hänellä on lapsia, hän pitää huolta itsestään heitä varten. Ihminen ei ole itsekäs, hän on pikemminkin perhekeskeinen, heimokeskeinen. Hän tahtoo olla osaava ja terve, jotta ei olisi muille vaivaksi, vaan tuottaisi heille iloa. Onhan tällaisen toiminnan taustalla tietenkin itsesuojeluvaisto, mutta se vaisto uinailee, jos ihmisen on kannettava vastuu itsestään, vain oman onnensa tähden.

Näkisin että tämä pätee useimpien kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta puhe ihmisen yleisestä itsekeskeisyydestä on puppua. Ilmiö on ehkä historiassa vieras, sillä sen todella näkee ilmentyvän vasta, kun ihmiset eristetään toisistaan ja heidän tulee aika olla itsekeskeisiä aamusta iltaan. Se ei yllättäen synny luonnostaan. Itsekkyys vaatii erityistä ponnistelua, opiskeluakin, eikä ehkä sittenkään onnistu kaikilta.

En tiedä onko tämä uusi havainto, mutta mielestäni nykyajan suuri virheoletus (joka usein liitetään kapitalismiin) on se, että keskivertoihmisen oletetaan olevan itsekäs. Ja kun hän kaikkien oletusten vastaisesti ei osaa, tuntee hän siitäkin huonoa omaatuntoa ja itsetunto romahtaa aina vain syvemmälle.

Usein kysytään: "Miksi tuo ihminen ei kanna itsestään huolta?" Mielestäni kysymys on absurdi. Ei tietenkään. Sehän olisi täysin luonnotonta. Apinakin poimii kirppuja ennemmin kaverinsa selästä kuin omastaan.

Meillä on kirjoja, elokuvia ja musiikkia sitä varten, että voisimme myötäelää toisten iloja ja suruja. Ja jokaisen suuren tarinan tärkein käänne on se hetki, jolloin sankari epäonnistuu itsekkyydessä.
Hänelle tarjotaan tilaisuutta ajatella pelkästään itseään, mutta hän ei osaa. Me näemme että hän on heikko. Sankari on niin heikko, että kuuntelee vaistoaan ja toimii epäitsekkäästi. Se ei yllätä ketään. Se ei ole yllättävä käänne. Yllättävää on se, että me julkisesti oletamme ihmisestä jotain vastakkaista.

Vastuu kaiken osaamisesta

Aloitin sanomalla: ensinnäkin... Toiseksi tähän kuvioon liittyy nykyään laaja vastuu kaiken osaamisesta. Olen vuosikausia laatinut listoja asioista joita täytyisi hoitaa - jo ennen kuin puhuttiin "bujoilusta", ja minusta alkaa tuntua siltä, että tällainen tehtävälistojen tehtailu on pahinta myrkkyä itsearvostukselle. Listalle nimittäin aina jäävät kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi ne tehtävät, joita vähiten osaa ja vähiten tekisi mieli hoitaa. Tämän seurauksena tuijottaa aina vain omia puutteitaan ja saa muistutuksen siitä, miten arjen täyttävät epämieluisat tehtävät. Samaan aikaan unohtaa, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi, kun ne asiat pyyhitään yli.

Pitäisi ennemmin pyyhkiä yli ne asiat joita ei ole saanut aikaiseksi, mutta alleviivata ja ympyröidä kaikki se, mikä on saatettu loppuun. Sellainen lista kohottaisi mieltä, eikä tuottaisi ahdistusta.

Kaiken osaaminen liittyy myös yhteisöllisyyden hajoamiseen. Kun kaikkea täytyisi nykyään  jokaisen ihmisen hallita - nykyään kun yhä useampi asuu yksin - saa toistuvasti muistutuksia osaamattomuudestaan ja tahdonvoimansa heikkoudesta. Ne asiat kun tuppaavat olemaan näkyvillä ja levällään, joita ei ole tehty - ja saavutukset puolestaan ovat siisteissä kansioissa, piilossa katseilta. Arki on oman taitamattomuuden tuijottamista. Jos ei osaa korjata jotain konetta, sen romua tuijotellaan päivät pitkät. Jos ei tykkää pyykkaamisesta, pyykit rönsyilevät yli korista ja pitkin lattioita. Jos on ruokaa jäänyt syömättä, ne täyttävät jääkaapin ja muistuttavat ylitetyistä päivämääristä. Kaikki mitä vähiten haluaisi nähdä ja ajatella on lähimpänä naaman edessä. Onko sitten mikään ihme, jos tekee mieli paeta someen ja peittää näkymä älypuhelimella?

Jos taas mietitään vanhaa köyhää ja kurjaa maailmaa, jossa oli yhteisöjä, riitoja, nalkutusta ja yhteenottoja, oli siellä myös sopimuksia siitä, mitä kukakin saa tai joutuu tekemään. Ei välttämättä joutunut kantamaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Kodin tekemättömät asiat oli pilkottu lohkoiksi ja itse kullakin oli joku siipale ongelmista, joista hän joutui vastaamaan. Murheita oli määrällisesti vähemmän. Sen pystyi vielä hallitsemaan, ei ollut jatkuvaa nimetöntä ahdistusta siitä, että maailma kaatuu päälle, mutta sen lisäksi myös arki.

Kaikkea oli vähemmän, koska elämä jaettiin. Leipä jaettiin, työt jaettiin. Jokaiselle jäi muruja. Se usein tehtiin pakosta, mutta sitä vähää osasi pitää koossa ja arvostaa. Ja ennen kaikkea valveillaoloaika kohdistui tärkeiden pakollisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen elämä ei valunut hukkaan. Sitähän se on, kun tekee niitä asioita, joita nykyään useimmat tekevät: tyhjänpäiväistä viihdettä ja tyhjänpäiväisiä turhamaisia työtehtäviä, joita ilmankin pärjäämme, mistä työttömät ovat todiste.

Ihmisestä on tullut pinnallista onnellisuutta etsivä turhake, joka ahdistuu omasta tarpeettomuudestaan. Meidät, kuten muutkin eläimet, on evoluutio opettanut selviytymään, ja iloitsemaan siitä, että nälkä ja vilu on voitettu suurilla kamppailuilla. Meillä ei ole luontaisia valmiuksia elämään, joka on pyrkimystä täyttää sisäistä tyhjyyttä, yksin ja harhaanjohtavien virikkeiden yltäkylläisyydessä.

Tilivelvollinen vapaus

(Varoitus, tämä neljältä yöllä syntynyt kirjoitus edustaa old-school-pikkujättiläistä, ja on ihan hiton hyvä. Heräsin keskellä yötä ja tiesin heti mistä kirjoittaa. Ehkä jotain kohtia voisi kumminkin vielä tiivistää...?)


Hyvin strukturoitu ja tilivelvollinen -vapaus: Olet täysin vapaa tekemään mitä vain haluat, mutta vasta ensi kuun kolmas torstai. Mitä jos silloin et enää haluakaan sitä samaa? Mitä jos se ei enää tunnu vapaudelta? Järkesi sanoo, että sitä sinä halusit, mutta toisaalta järkesi sanoo, että ehkä sittenkin olisi parasta vain levätä.

On ollut raskas viikko ja sinulla on kerrankin aikaa itsellesi - melkein ainakin, mutta kun viime kuussa jo ostit ne liput - ja vasta paljon myöhemmin tulit katumapäälle - ja juuri nyt tuntuisi eniten vapauttavalta vain jäädä kotiin löhöämään, uhmata kuukauden takaista itseä, jolle on tilivelvollinen. Mitä vapautta se on, jos ei saa olla itsensä kanssa eri mieltä?

Vapaus jollain tavoin laimentuu jos jonkin haluamisesta on liian pitkä aika siihen hetkeen jolloin pääsee todella aktiivisesti tahtomaan sitä todeksi. Niin kuin jos lapsena halusi ryhtyä hävittäjälentäjäksi tai karamellitehtailijaksi tai viikingiksi, mutta sitten myöhemmin sitä samaa ei tahtonutkaan, kun tiesi mitä kaikkea se vaatisi, eikä ehkä antaisi niin paljon.

Eräällä tavoin on viisastunut ja toisaalta taas on pettänyt itsensä.

Vapaus, eli oman tahtonsa toteuttaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ajan strukturoimista, mutta kun aikaa kuluu ja työtä tehdään asian hyväksi, ihmisen oma tahtotila ja käsitys asioista muuttuu. Niinpä lopputulos ei aina tunnu siltä miltä sen piti. Se tuntuu velvollisuudelta, eikä vapaudelta - velvollisuudelta omaa vapaudenkaipuuta kohtaan, toistan: velvollisuudelta omaa väljähtänyttä vapaudenkaipuuta kohtaan.

Modernin yhteiskunnan järjestykseen perustuvat saavutukset totta kai vaativat sitä, että ihmisen alkuperäinen tahto unohtuu ja sen paikan ottaa strukturoitu vapaus. Hänestä tulee robotti tai zombi, eli hän toistaa jotakin toimintoja tietämättä ihan tarkkaan miksi. Siitä on tullut helppoa tai toiminnan lopettaminen herättää pelkoja. Ihminen suorittaa rutiineja pelissä, jonka alkuperäinen päämäärä on hämärän peitossa. Jos nyt lopettaisi, jotain pahaa tapahtuisi joko sosiaalisille suhteille, taloudelliselle turvallisuudelle tai omalle iloiselle mielentilalle.

Yksilön itsenäisyys (ainakin arjen teorioissa) vaatii puolestaan, että hän itse strukturoi oman ajankäyttönsä ja on tilivelvollinen tekemisistään, jos ei itselleen, niin puolisolleen ja verottajalle. Alkoholi on yksi yritys paeta tätä jatkuvaa, uuvuttavaa itsekontrollia jonkinlaiseen joko vähemmän tolkulliseen olotilaan, jossa struktuuri katoaa - tai kenties sosiaalisempaan vapauden tilaan, jossa ryyppyporukan kollektiivinen tahto ohjailee ryhmää baarista ja kaupunginosasta toiseen. Tolkkua silloin on, mutta se on luonteeltaan yhteisöllisempää ja primitiivisempää. Humalan aikana ihminen siis jotenkin konsultoi omaa "autenttisempaa" tahtoaan lukuisten merkityksensä kadottaneiden rutiinien keskellä.

Morkkis on vaivaannuttava ensinnäkin siksi, että arjen minuus tiedostaa kantavansa typeriä haluja hautovaa tunnekuormaa, mutta myös siksi, että ihminen tiedostaa arjen moraalisääntöjen pian palaavan täyteen voimaansa ja sulkevan syleilyynsä, jolloin kaikki vapaus muuttuu taas strukturoiduksi ja porvarilliseksi. Tarkoin määritelty ja aikataulutettu vapaus on tietenkin mahdollistavaa ja siinä mielessä positiivista vapautta, mutta se tuo mukanaan velvoitteita ja tahdon ponnisteluja, joista itsensä vapauttaminen tuntuu mukavalta haaveelta.

Alkoholissa on se hyvä puoli, että se tuo mukanaan morkkiksen, mutta samaan aikaan se sallii poikkeamisen tavanomaisuudesta. Känni syyllistää ja vapauttaa sopivalla tasapainolla, ikään kuin tarjoillen moraalisen koktailin, johon on sekoitettu kulttuurisesti strukturoituja vapautumisen keinoja. Näillä sosiaalisesti hyväksytyillä metodeilla vapaudutaan monista hiertymistä, joita sosiaalinen teeskentely ja rutinoituminen tuottavat strukturoidun vapauden hyväilyssä. Järjestelmällisyys on hyväksi ihmisen sosiaaliselle statukselle, mutta se tuottaa epätyydyttävän olon pinnan alle, jossa yhä sinnittelevät lapsuuden vaatimukset vaatimukset hyvästä elämästä.

Juodessaan ihminen ei käyttäydy kuin lapsi siinä merkityksessä, että hän toteuttaisi lapsuutensa unelmia. Hän kuitenkin taantuu sillä tavoin lapsen tasolle, että kykenee neuvottelemaan itsessään olevan lapsen kanssa. Humalan päämääränä on tällöin vakuuttaa sisäinen lapsi siitä, että tämän unelmat olivat typeriä ja lapsellisia, ja se mitä oikeasti haluamme on läheisyyttä ja seksiä. Kenties vain läheisyyttä, jos siinä humalan vaiheessa emme tunne olevamme enää siinä kunnossa, että seksistä tulisi mitään. Aamulla tunnemme tyytyväisyyttä siitä, että sanoimme sisäiselle lapsellemme suorat sanat, ja tästä eteen päin käyttäydymme töissämme iloisesti ilman houkutusta.

Mutta kostea terapia ei tietenkään ole ohi. Meillä on aina jokin unelma, joka on tyhmä, ja jota täytyy käsitellä pois, koska se ei enää näytä toteutumiskelpoiselta.

Tilivelvollisessa vapaudessa kenen tahansa kanssa saa pelehtiä, mutta aktin jälkeen on kerrottava täsmällisesti kuinka monta liikettä oli sisään ja ulos. Täytyy muistaa kaikki yhsityiskohdat, jotta seuraavan aamun morkkisesta saisi vapauttavan tilinpäätöksen. Oliko ehkäisyä, tuliko jollekin sanottua pahasti? Mitä helvettiä minä olen eilen syönyt? Kaikki on tilitettävä loppuraportissa selvälle arjen strukturoidulle minuudelle ja tätä kautta vapaudesta katoaa ilo.

Irrottelu muuttuu neuroottiseksi kirjanpidoksi, jossa nykyhetki palvelee menneitä päätöksiä (sitoumuksia) ja raportoi ankaralle superegolle sekä huolestuneelle huomisen minälle kaikesta siitä mitä on tehty. Raportointia auttaa se, jos myös vapaa-ajallamme kannamme mukana kalenteria ja otamme elämämme hienoista hetkistä kännykkäkuvia. Katsomme nykyhetkeä linssin strukturoiman järjestyksen lävitse. Olemme tilivelvollisia ja kuuliaisia, emme vapaita... tai tavallaan sitähän vapaus juuri edellyttää. Me luovutamme vapautemme spontaanien päähänpistojen seuraamiseen, jotta olisimme vähemmän kusessa. Se on silloin sitä vähemmän kusessa olemisen vapautta.

Pidän autolla matkustamisesta, koska se paljastaa kaksi erilaista vapautta: joku tuntee vapautta siitä että saa käännellä rattia ja olla vastuussa. Joku taas tuntee vapautta siitä että saa luovuttaa hetkeksi kontrollin toiselle ja vaipua ajatuksiinsa. Inhimillisessä vapaudessa on hyvin paljon kyse siitä, että löytää paikkansa jossa vastuuta voidaan vuorotella. Että on vaihtelua stressitilojen ja palautumisen välillä. Vapaus kontrollintarpeesta vastaan hallinnanvapaus.

Jotta saisimme yksinkertaistettua elämämme struktuuria, me tarvitsemme toista ihmistä. Toinen ihminen ottaa vastuulleen osan struktuurista, jotta vastuullisuuksien määrä kapenisi. Erityisen hyvin tämän huomaa ihminen, joka on joskus ollut yksinyrittäjä, mutta sitten palannut tuntityöhön tai liittynyt osuuskuntaan. On uskomattoman hienoa, kun ihan kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Kokonaisuus jota yhdessä hallitaan on suurempi ja monimutkaisempi, mutta itse kullakin on paljon rajatummat vastuualueet.

Sillä tavoin sen mielestäni kuuluu mennä. Yksilöllisyyteen panostava yksinyrittäjä ei tule kokemaan vapauttaan helpoksi. Hänen on strukturoitava oma vapautensa niin monin tavoin, että itsenäisyys tuntuu jo vankilalta.

Parisuhteessa saa onnellisesti luopua jostakin, mitä siihen asti on tehnyt. Se voi olla tupakointi tai se voi olla pyykin peseminen. Sen tilalle tulee jotain muuta, mitä täytyy tehdä, kuten isomman pyykin peseminen. On silti helpompi pestä isompi pyykki ja kokata enemmän ruokaa kuin samaan aikaan keittää pientä pyykkiä ja pestä pientä ruokaa - huomasitko, menin heti sekaisin sanoissani kun piti pallotella useita palloja.

Tutkimusten mukaan edes naiset eivät todellisuudessa ole kovin hyviä suorittamaan monia tehtäviä yhtä aikaa. Kaikkien laatu romahtaa. Meidän tuottavuutemme kansakuntana lähtisi huimaan nousuun, jos emme kollektiivisesti ihannoisi tyhmää vapautta, jossa jokainen saa tehdä ylimääräistä työtä vain koska joutuu tekemään sen yksin, ajatellessaan, että yksin tekeminen merkitsee vapautta.

Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, runoili V. A. Koskenniemi. Joku on kutsunut sitä nyökkäyksesksi ranskalaisen eksistentialismin suuntaan, mutta mielestäni se runo on pessimistinen ja kyyninen kuvaus suomalaisesta kansanluonteesta.

Pieni epilogi

Rakkaus on sitä, että oppii omista ja toisen tarpeista. Itsestään löytää aina jonkin uuden vahvuuden ja uuden heikkouden. Nykyaika tuntuu vaativan paljon opiskelua.

Rakkauden tähden opittuja herrasmiestaitoja saattaa tarvita myöhemmin elämässään, mutta on hyvä vihjailla, että kohtelias käytös on opittu kotoa jo varhaisella iällä. Silloin sitä ei ole opittu ketään toista varten, vaan sitä oikeaa.

Eron jälkeen moni ravintola kadottaa kaksi asiakastaan jopa useammaksi vuodeksi. Kun toinen hiipii takaisin, hän ei ole yksin, mutta tilaa jotain ihan muuta kuin edellisellä kerralla.

Eriarvoisuuden synty ja vaikutukset, osa 1

Kaksi vuotta sitten OECD julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan eriarvoisuuden kasvu on leikannut talouskasvua Suomessa ja muissa edistyneissä maissa ympäri maailmaa:
Taloussanomat.fi/nain-tuloerot-vaikuttivat-suomen-talouskasvuun (2014)

Tuloerot nähdään joissakin piireissä jopa tervetulleeksi ilmiöksi, mutta historiallisesti niiden on selitetty haittaavan yhteiskuntaa usein tavoin:

1.) Adam Smithin mukaan eriarvoisuus vieraannuuttaa säädyt toisistaan, vaikeuttaen keskinäistä kommunikaatiota ja yhteisymmärrystä. Seurauksena on kärjistynyt politiikka sekä jakaantunut valtio, joka kykenee huonosti tavoittelemaan koko maan yhteistä etua ja menestymään kansainvälisessä kilpailussa.

Perinteinen oikeisto-liberaali näkemys on, että yläluokan tulee huolehtia köyhempien pärjäämisestä oman etunsa tähden, jotta politiikassa eivät pääsisi valtaan populistit ja vihanlietsojat. Ihmisten elämänpiirien polarisoituminen ja  äärimmillään voi johtaa lakkoihin, mellakoihin tai jopa sisällissotaan. Tällaista poliittisten näkemysten radikalisoitumista on havaittavissa etenkin Yhdysvalloissa, jos emme tahdo ottaa esimerkiksi vaikkapa Libyaa tai Syyriaa, joissa eriarvoisuusja eliitin vieraantuminen kansasta johti väkivaltaiseen kansannousuun.

Tässä tuli oikeastaan jo ilmi useampia huonoja puolia, mutta pääsimme vasta alkuun, sillä:

2.) OECD itse näkee eriarvoisuuden ongelmaksi sen, että yhä useampi kadottaa toivonsa ja putoaa kelkasta, eli jättää koulut kesken, syrjäytyy ja muuttuu siten taakaksi sekä itselleen, että yhteiskunnalle.

Eriarvoisuuden lisääntyessä yhteiskunnallinen nousu vaikeutuu vaikeutumistaan, kunnes tulee piste, jossa valtava osa nuorista kerta kaikkiaan luovuttaa. Tämä näkyy kouluissa oppimistulosten polarisoitumisena.

Lapset oppivat jo ala-asteella, että he elävät täysin erilaisissa todellisuuksissa. Toisilla on kaikki uusimmat vempaimet ja toisilla hyvä jos varaa koulukirjoihin. Vanhempien masennus tai katkeroituminen ei ainakaan helpota keskittymistä opiskeluun.

Kun suuri osa ikäluokasta jättäytyy poi kilpailusta mahdottomilta ja epäreiluilta tuntuvien lähtöasetelmien vuoksi, koko yhteiskunta rampautuu pysyvästi. Sadat tuhannet eivät investoi itseensä koulutuksen muodossa, minkä seurauksena he ovat pysyvästi ulkona työelämästä, ja heidän panoksensa bruttokansantuotteeseen jää olemattomaksi.

Näitä kahta lähestymistapaa voisi nimittää eriarvoisuuden ongelmakentän klassisiksi lähestymiskulmiksi. Muitakin löytyy, mutta ensin siihen kuinka eriarvoisuus syntyy ja kuinka se täysin luonnollisesti riistäytyy käsistä, ellei asiaan puututa - ja ellei kasvavaa eriarvoisuutta tunnusteta ongelmaksi.

Miksi eriarvoisuus kasvaa kasvamistaan?

Myös eriarvoisuuden alkuperää voidaan hahmottaa monin tavoin. Näiden näkökulmien tai teorioiden kuvaamat prosessit eivät yleensä kiistä tai kumoa toisiaan, vaan voimistavat toistensa vaikutusta.

A.) Taito käyttää rahaa, mikä on oikeastaan itsestäänselvyys. Kun ihmisellä on suuriä omaisuuksia, on todennäköisempää, että hän osaa käyttää rahaa säästäväisesti ja sijoittaa sitä järkevästi ja tuottoisasti. Jos taas ihmisellä on vähän rahaa, on todennäköisempää (mutta ei missään nimessä automaatio), että hän osaisi käyttää rahaa. Tästä seuraa, että ihmiset, joilla rahaa on, todennäköisemmin (suurena populaationa tarkasteltuna) osaavat sen avulla hankkia itselleen yhä enemmän varallisuutta.

Vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa on tavallaan jopa tavoitteena se, että köyhimpien joukosta suodattuisivat koululaitoksen ja työmarkkinoiden avulla ne yksilöt, joilla on yhteiskunnallisen nousun mahdollistamia kykyjä. Vaikka paljon riippuu sattumasta, on myös avoimen liikkuvuuden yhteiskunnassa piilotavoitteena tuottavuuserojen ja elintason asteittainen polarisaatio sitä kautta, että kyvyttäin aines pääsee parhaisiin virkoihin.

Samaan aikaan tietenkin rikkaiden kuuluisi pudota alemmas, jos he eivät osaa huolehtia itsestään ja omaisuudestaan. Kaikissa yhteiskunnissa on kuitenkin itsestäänselvää, että eliitit huolehtivat myös omistaan. Jopa suvun mustat lampaat koetetaan pitää kiinni kutakuinkin säädyllisen elintason piirissä, jotta he eivät nolaisi lähisukulaisiaan.

B.) Tietotaidon ja apuvoimien jakautuminen. Kun yksi taho: perhe, suku, ammattiryhmä tai laajempi liittouma saa valtaa ja resursseja, se kykenee haalimaan markkinoilta palvelukseensa paremmat apuvoimat. Eliiteillä on varaa maksaa paremmille asianajajille, sijoitusneuvojille, lääkäreille, opettajille ynnä muille. Täten heidän asemansa paranee entisestään kilpailtaessa resursseista.

Kaikissa yhteiskunnissa on helpompaa lisätä vaurautta kuin hankkia sitä tyhjästä. Neuvokkaatkin yrittäjät ovat uransa alkutaipaleella usein yksin, elleivät osaa verkostoitua. Silti jopa verkostoissa on se ongelma, että uusien tehokkaiden ja osaavien ryhmien näkyvyyden kasvaessa on eliitin helppo ostaa pois kilpailijansa, eli maksaa heidän yrityksestään tai osaamisestaan ja haalia lupaavista ja nousevista ilmiöistä parhaat ideat ja uksilöt omaan talliinsa.

C.) Onnen ja vastoinkäymisten kumuloituminen. Hyvin toimeentulevien on vaivatonta hankkia itselleen ja lapsilleen parempaa koulutusta sekä terveydenhuoltoa, minkä lisäksi he todennäköisemmin altistuvat ystävä- ja työpiirissään menestystä sekä hyviä elämäntapoja edistäville asenteille. Samaan aikaan huonoista lähtökohdista tulevat ihmiset joutuvat usein kannattelemaan oman niukkuutensa ohella myös perheensä tai ystäväpiirinsä ongelmia. Niukkuus tuottaa monia fyysisisiä ja henkisiä haasteita, mistä syystä puhutaan "moniongelmaisista".

D.) Pienen ryhmän etujen ajaminen on poliittisesti helpompaa. Eliitit ovat väkimäärällisesti aina pienempiä, mistä seuraa, että niiden on helpompi neuvotella yhteisestä edunvalvonnasta kuin kymmenien tuhansien jäsenten kansanliikkeen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Kokoomuksen on helpompi kabineteissa luoda johdonmukainen toimintasuunnitelma kuin Vasemmiston, jonka olisi kyettävä kokoamaan heikosti äänestävistä ja monilla tavoin erimielisistä ihmisraunioista (eläkeläiset, opiskelijat, työttömät, sairaat, anarkistit) yhtenäistä poliittista tahtoa.

Tilannetta vaikeuttaa myös se, että menestys synnyttää itsevarmuutta, mikä puolestaan auttaa karismaattisuudessa silloinkin, kun omalle kannalle ei olisi kovin varmoja todisteita. Moni myös uskoo, että menestyneen ihmisen mielipiteiden kuunteleminen auttaisi häntä itseäänkin menestymään, vaikka lähtökohdat olisivat täysin toisenlaiset.

E.) Näennäisesti keskiluokan etua palvelevat järjestelmät ajavat eliitin etua. Palkit ja sijoituslaitokset julistavat teoriatasolla, että ne tahtovat lahjoittaa rahaa (eli resursseja) ahkerille asunnonhankkijoille tai uusille yrittäjille. Vaikka lainat auttavat monia yhteiskunnallisessa nousussa ja unelmien toteuttamisessa, on suuressa mittakaavassa kuitenkin kyse valtavasta tulonsiirrosta keskiluokilta kaikkein rikkaimmille. Pankit keräävät korkoina aina suuremmat voitot kuin mitä ne jakavat lainoina. Lainaraha käy keskiluokan hallussa, mutta keskiluokan ahkeruus ja uudet yritykset suuressa mittakaavassa imevät alimpien kansanosien ostovoimaa ja siirtävät voittoja menestyvälle keskiluokalle sekä pankeille ja omistajille. Pankit voivat jatkaa toimintaansa vain jos rahaa siirtyy pyramidissa enemmän ylöspäin kuin alaspäin,

Samasta syystä valtiollisten keskuspankkien on kaiken aikaa luotava markkinoille uutta rahaa. Maailman enemmistö elää velassa ja omistaa pelkästään velkaa, koska suuressa kokonaiskuvassa investointisektori on jättiläismäinen imuri, joka pääomia investoimalla synnyttää häviäjiä ja voittajia. Voittajien pääomat ovat vuosikymmen vuosikymmeneltä aina vain suurempia, samoin kuin heidän maksamansa palkkiot parhaille menestyville yksilöille (kuten yritysjohtajille, urheilijoille tai rokkitähdille).

F.) Saavutetut edut, kuten luonnolliset monopolit, lisenssit, patentit, infrastruktuuri, valmiit organisaatiorakenteet, ynnä muut auttavat pääomia hankkimaan epäreilun edun kilpailussa.

Työllä pystyy kyllä rikastumaan, mutta paljon tehokkaammin rikastuu saavutetuilla eduilla. Vaikka liberalismin perusajatuksiin kuuluu vapaan kilpailun esteiden purkaminen, on silti sallittu esimerkiksi tekijänoikeuksien ja patenttien suoja-ajan jatkaminen. Tämä mahdollistaa sen, että kuuluisan taiteilijan perilliset tai levy-yhtiö saavat miljoonatuloja tekemättä yhtään mitään.

Millä talousteorialla tai oikeudenmukaisuuskäsitteellä tällaisia tyhjästä tulevia tuloja sitten perustellaan? Vastaus on, ettei niitä perustella. Kyse on siitä, että valmiiksi rikkailla ja vaikutusvaltaisilla tahoilla on ollut hyvät mahdollisuuden kaikessa rauhassa lobata sellaisia lakeja ja neuvotella sellaisia sopimuksia, joissa niiden saavutetut edut muuttuvat asteittain yhä räikeämmäksi eriarvoisuudeksi.

G.) Tuloerojen kumuloituminen omaisuudeksi. Kokonaiskuvan hahmottamiseksi tulisi puhua erikseen omaisuuseroista sekä tuloeroista. Käytännössä julkisuudessa ei hiiskuta mitään valtavista eroista eri yhteiskuntaluokkien omaisuudessa. Jos tuloeroissa on kaksinkertainen ero, se saattaa muuttua yhden sukupolven aikana 10x tai 100x eroksi omaisuudessa.

Selkeimmin tämä näkyy silloin, jos 2.000 euroa kuukaudessa tienaavan ihmisen kaikki tulot kuluvat tuon kuukauden aikana. Samaan aikaan 4.000 euroa tienaava henkilö (tuskin kokonaan, mutta teoriassa) voisi käyttää elämiseen 2.000 euroa ja sijoittaa loput 2.000 euroa. Kun päälle laskee korot tai sijoitusvoitot, on näiden kahden henkilön omaisuudessa eläkeiässä jättimäinen ero, vaikka ero ei olisi mittava tuloja katsottaessa.

Hulluinka koko tilanteessa on se, että 2000 euroa kuukaudessa tienannut henkilö saa pienempää eläkettä kuin enemmän tienannut, vaikka todennäköisesti suurempituloisella on paljon suuremmat eläkesäästöt. eikä hän tarvitsisi yhtä mittavaa eläkebonusta, jonka alkuperäinen tarkoitus on auttaa vanhaa ihmistä selviämään vanhuutensa koettelemuksista.

H.) 2000-luvun uudet syyt eriarvoisuuden kasvussa: Toistaiseksi olen puhunut lähinnä vain ajattomista ja perinteisistä tekijöistä, mutta viime vuosikymmeninä on eriarvoistumista kiihdyttänyt (tai pelin sääntöjä muuttanut) globalisaatio sekä robotisaatio, jotka ovat siirtäneet työpaikkoja halvemman elintason maihin tai hävittäneet niitä lopullisesti.

Globaalisti katsottuna on miljoonien ihmisten elintaso kohonnut köyhissä maissa, mutta samaan aikaan on muuttumassa uhanalaiseksi länsimaiden vauras ja turvallisuudesta nauttinut keskiluokka. Aiemmin kansalliset pienemmät yritykset ovat vaikeuksissa, koska globaalit megayritykset saavat ansiotonta kilpailuetua siitä, että ne pystyvät paremmin kiertämään veroja.

Verojen välttelystä on seurauksena myös se, että valtioiden verokertymä pienenee juuri samaan aikaan kun työttömyys lisääntyy. Näiden kahden ongelman samanaikaisuus saa aikaan sen, että käytännössä kaikki valtiot velkaantuvat.

Eriarvoisuuden epätoivotut seuraukset 3.-10.

Alussa käsittelin vain kaksi yleisintä näkemystä eriarvoisuuden ikäville seurauksille. Jatkan seuraavassa kirjoituksessa näiden vähemmän tunnettujen näkökulmien erittelyä. Kaikkien kohdalla en välttämättä osaa nimetä tarkkoja lähteitä. Pyrin puhumaan yleisemmän kansantaloustieteellisemmän tai sosiologisen oppineisuuden pohjalta. Jos vedän jotakin hatusta, on ajatus todennäköisesti päätynyt sinne hattuun jostain mitä olen lukenut. Kuka sitä kaikkea muistaa.

3. lähestymistapa on kenties kiistellyin, mutta sen vaikutukset ovat mahdollisesti jättimäisiä. Kysymys on siitä, kenen käsissä raha palaa tehokkaimmin takaisin talouden virtaan ja liikuttaa jättimäisiä kysynnän ja tarjonnan rattaita. Perinteinen oikeisto on painottanut investointien merkitystä, kun samaan aikaan sosiaalidemokraatit ja keskiluokat mielellään painottavat ostovoimaa. Varmaa ainakin on, että kaikkein köyhimpien käsissä raha palaa kaikkein nopeimmin kulutukseen. Pelkona on kuitenkin se, että he eivät kuluta saamaansa rahaa järkevästi, vaan haaskaavat sen heti viinaan ja turhuuksiin.

Tällaisten pelkojen tueksi ei tahdo löytyä todisteita. Päin vastoin kohtuullisen tulonlisäyksen avustuksella myös köyhän ihmisen turvallisuudentunne lisääntyy ja hänen luottamuksensa yhteiskuntaan kohenee. Tästä taas on seurauksena se, että useimmat pääsevät irti pelon synnyttämästä tyhmistymisen kierteestä, eivätkä enää pakene toivottomuutta viinaan, huumeisiin, uhkapeleihin tai muuhun toimintaan, jota köyhyys lähinnä ruokkii.

Mytologiset tarpeet

Pari päivää sitten kirjoitin inhimillisestä eriarvoisuuden tarpeesta. Joka kerta kun lähestyn elämää vaihtoehtoisten tarvehierarkioiden kautta (lukematta ensin Maslowin alkuperäisiä tekstejä, mikä voisi olla viisasta), keksin läjän erilaisia uusia käsitepareja, määritelmiä tai erotteluja.

Monet näistä tarpeista sijoittuvat suurempaan sosiaalisten tarpeiden kenttään. Jotkin taas ovat sillä tavoin humanistisia, että ne katsovat inhimillistä elämää pikemminkin narratiivien ja kielipelien kuin biologisten realiteettien kautta. Monella tavoin ihmisen tarpeiden hierarkisuus hämärtyy moninaisuutta tarkasteltaessa. Lähes kaikkiin kulttuureihin esimerkiksi sisältyy paastoa ja kieltäytymistä käsitteleviä ihanteita sekä perimystapoja. Askeetin voisi määritellä ihmiseksi, joka kääntää inhimilliset tarpeet nurin siten, että henkiset tarpeet tulevat biologisten tarpeiden edelle. Siksi hän paastoaa tai ruoskii itsensä verille, eristää itsensä sosiaalisesti tai luopuu kaikesta omaisuudestaan ja sitä kautta perusturvallisuutensa välineistä.

Voimme esittää, että asketismin perustana on (intuitiivinen) tietoisuus perustarpeiden yleisestä hierarkiasta, joka käännetään nurin karnevalistisesti - tai sitten voimme esittää, että askeettisuus itsessään on syvästi inhimillistä, eikä tarpeidemme jyrkkä hierarkisuus ole suinkaan itsestäänselvää.

Kun puhun mytologisista tarpeista, joudun heti ongelmiin Maslowin tarvehierarkian suhteen. En nimittäin osaa sanoa mihin kategoriaan ne kuuluvat - kenties vähintään kolmeen tai neljään.

Uskontojen yksi kiistämätön tehtävä on turvallisuuden tunteen tyydyttäminen: ne esimerkiksi lupaavat ihmiselle, että kaikki käy hyvin, jos hän vain noudattaa lakeja ja osallistuu rituaaleihin, sekä toistaa niitä omassa arjessaan. Uskonto on myös aivan kiistämättä sosiaalista liimaa, joka sitoo perheitä ja yhteisöjä, sekä kokonaisia kansakuntia. Se vastaa myös arvonannon tarpeisiin, koska kaikkien uskontojen yksi sanoma on se, että ihminen on valaistumisolento tai Jumalan poika tai osa valittua kansaa tai mitä milloinkin. Usko lupaa turvallisuutta, sosiaalisuutta sekä arvonantoa.

Joissain tapauksissa nähdään (mitä myös korostetaan), että uskonto tukahduttaisi ihmisen viimeisen, eli tarkastelutavasta riippuen korkeimman tai vähäpätöisimmän tarpeen, siis yksilöllisen halun itsensä toteuttamiseen.

Jos tässä kirjoituksessa on mitään uutta niin se tulee kenties tässä (itse en osaa sanoa, mikä kirjoituksissani on uutta ja mikä ilmiselvää, mistä on tarkoitukseni myös kirjoittaa laajemmin):
En ole enää ollenkaan varma siitä, että uskonto tyrehdyttäisi ihmisen itseilmaisua sen enempää kuin mikään muukaan yhteisöllisyyden harjoittamisen muoto. Ehkä uskonnollisuus vain heijastelee yhteiskunnan yleisempiä resursseja. Ensin vastataan tiettyihin tarpeisiin ja sitten muihin. Onhan taidekin monelle ensin sosiaalisuutta ja arvonantoa, ja vasta sitten, jos koskaan todellista itseilmaisua.

Suorastaan tekisi mieleni väittää, että Maslowin tarvehierarkian viides (tässä ylimmäksi kuvattu) taso on individualistien yhteiskunnan sosiaalinen konstruktio.

Taiteilijat ovat askeetin tavoin kuuluisia siitä, että he asettavat fysiologiset tarpeensa ja perusturvallisuutensa oman itseilmaisunsa edelle.

Mutta mikä on lopulta ihmisen lähtökohta sille, että hän ryhtyy taiteilijaksi? Monissa tapauksissa voidaan yhtä oikeutetusti väittää, että taiteen tekijä tähtää pyramidin kohtaan "esteem", eli maine ja kunnioitus, tai pikemminkin kohtaan "love/belonging".

Mitä helvettiä edes tarkoittaa "self-actualization"?

Väittäisin, että kyse on aikamme vääristyneen individualismin keksimästä huuhaa-käsitteestä, jolla vain näppärästi halutaan oikeuttaa se, että ihmiset eivät saa osakseen rakkausta tai arvostusta, koska hei, meillä tarjota jotakin vielä parempaa, esim tällaisia tyhjiä käsitteitä, jotka eivät maksa valtiolle yhtään mitään, mutta niillä pidetään kurjat taiteilijat tyytyväisinä tai ainakin viivytetään vallankumousta.

Jos katsotaan mitä 1900-luvun merkittävimmät ihmiset (ainakin minun omassa mittapuussani) ovat puhuneet, asettaisin kärkeen Gandhin, John Lennonin, jotka ovat valistaneet kansaa rakkauden tärkeydestä.

Pelkästään "esteem"-tavoitteisiin tähdänneet ihmiset eivät mielestäni ole ainakaan sen parempia. Pikemminkin kuulostaa kammottavalta, että joku olisi maineikas siitä, miten vähän hän keskittyy rakkauteen. Miksi itsensä toteuttamiseen keskittynyt toisi mihinkään mitään lisää?

Okei, nyt voidaan tietenkin puhua kahdesta eri rakkauden ja hyväksynnän tasosta. Keskimmäinen, eli sosiaalinen taso voidaan ajatella joko pyyteettömän ja syvästi henkisen rakkauden omaksumiseksi tai sitten se voidaan ajatella muiden miellyttämiseksi. Voihan nykyäänkin kerätä klikkauksia sillä, että yhdistää omaa viiteryhmäänsä rasistisilla kommenteilla. Oman pienen ahdasmielisen kuplan edustamineen on yksi tie portaalle "esteem". Se on nähty.

Koko "self-actualization" -tason mielekkyys riippuu siitä, mitä kaikkea halutaan nähdä muille tasoille kuuluvaksi. Pointti on se, ettei sitä välttämättä edes tätä kautta tarvita.  Me voimme määritellä kaikki itsensä toteuttamisen mielekkäät ja onnistuneet keinot rakkauden tai maineen täydellistymäksi, kenties myös niihin liittyviksi valinnoiksi. Jos rakkauden ja menestyksen ymmärtää oikein, on silloin kyse itsensä toteuttamisesta - esimerkiksi siten, ettei muiden hyväksyntää enää tarvita, koska sen tason tarpeet on käsitelty kyllin syvällisesti.

Palaan uskontoon. Voimme tulkita uskonnollisuutta myös siten, että se (kuten huom uskonnot myös itse lupaavat!) toimii hyväksi havaittuna portaikkona korkeammille elämisen ja itsensä toteuttamisen tasoille. Tavallaan siis Maslow on itse eräänlainen new age guru, joka haluaa visualisoida kaikkien uskontojen ikuisen lupauksen: Kuuntele meitä ja voit saavuttaa korkeamman tietoisuuden, jonka turvin voitat alkukantaiset himosi ja pääset rakkauden ja arvostuksen ylitse jonnekin liki myyttiselle levelille.

"Self actualization" on individualistisen kultin mytologinen käsite ja elämänkaaripsykologia on yksi tämän mytologian opetuksia ilmentävä instituutio.

Pidän tarvehierarkiasta, koska se monin tavoin kiteyttää modernin ihmisen mytologisuutta. On asiaankuuluvaa, että tarvehierarkia esitetään pyramidin muodossa. Puuttuu vain pyramidin yllä leijuva silmä.

Se on verraton kognitiivinen apu, kun koettaa ymmärtää sitä, mitä äiti aina sanoo: onhan sinulla ruokaa, onhan vuokra maksettu, olethan muistanut tyttöystäväsi nimipäivän... kutakuinkin tässä järjestyksessä. Perustarpeet, turvallisuus, rakkaus... sitten ehkä kysytään, onko odotettavissa mainetta.

En tiedä mitä tapahtuisi maineen ja kuuluisuuden jälkeen, mutta minun on vaikea kuvitella, että äiti kysyisi, muuten kuin ironisesti (mihin hän kyllä pystyy):

"Noh, koetkos nyt toteuttavasi itseäsi?"

Kurjuudelle on kysyntää

"Köyhät teillä on aina keskuudessanne."

Tätä Jeesuksen toteamusta olen joskus aiemmin kehunut sen kaukonäköisyydestä. Todellakin näyttää siltä, ettei mikään määrä teknologista kehitystä tai kristillistä moralisointia tule hävittämään keskuudestamme leipäjonoja ja kerjäläisiä.

Olen myös Maslovin tarvehierarkian suuri ystävä, mutta aina välillä teoria kaipaa täydennystä. Tänään tuli muotoiltua sellainen inhimillinen perustarve kuin parempiosaisuuden tarve. Ajatus on vanha, ja sillä on vastustettu muun muassa kommunismia jo sen alkuaikoina, sekä puolustettu niin Rooman valtakuntaa kuin modernia liberalismiakin. Kenties huippuunsa sen ovat kehittäneet libertaristit, joille Adam Smithin käsitykset köyhäinhoidosta ja kohtuullisista palkkaeroista ovat miltei sosialismia.

Puhun nyt siis siitä oletuksesta, että palkkaeroja sekä muita etuisuuksia väistämättä tarvitaan, jotta taitavat ihmiset motivoituisivat antamaan kaikkensa työmarkkinoilla. Porkkanoiden ohella tarvitaan myös köyhyyttä ja työttömyyttä ja keppiä, jotta olisi pelkotilan tuomaa ahkeruutta. Tarvitaan alhaisia palkkoja jotta nuoret kouluttautuisivat. Tarvitaan palkankorotuksia ja palkanalennuksia ja huimia bonuksia johtajille, jotta he ymmärtäisivät arvonsa ja toimisivat toisille kukkona tunkiolle. Tarvitaan kovia palkkoja koska päätökset ovat ikäviä. Tarvitaan työttömiä reserviksi. Tarvitaan kerjäläisiä ja nälkäjonoja - muutoinhan ne ratkaistaisiin alle prosentilla bruttokansantuotteesta.

Näitä ongelmia ei ratkaista, koska tarvitaan kontrastia. Ongelmia ei nähdä ongelmana. Ja jos tämä kaikki ei ole ideologiaa, niin sittenhän kyse on juurikin inhimillisestä perustarpeesta. Siinä tapauksessa eriarvoisuuden tarpeen kuuluisi olla tarvehierarkiassa listattuna muiden tarpeiden joukossa. Kumpaa se on: psykologiaa, sosiologiaa vai sosiaalipolitiikkaa, politiikkaa?

Me tarvitsemme köyhiä?

Kun alussa puhuin parempiosaisuuden tai eriarvoisuuden tarpeesta, tarkasti määrittelemättä termin sisältöä, sen varmaankin saattoi ymmärtää monella tapaa. Ainakin itse ymmärsin sen heti samassa sisältävän lukuisia tulkinnan ulottuvuuksia. On vaarana esimerkiksi sekoittaa muuttumaton ihmisluonto ja yhteiskunnan hierarkisuus. En puhu nyt siitä, että joukko-osastot tai yritykset tarvitsevat hierarkioita. Se on pikemminkin järjestäytymisen tarvetta. On jaettava rooleja, kuitenkin yhteisen päämäärän hyväksi. Tällaista yhteisestä päämäärästä ei ole kyse eriarvoisuudessa. Eriarvoistumisen seurauksena syntyy eturyhmiä, jotka taistelevat samoista resursseista myös nollasummapelissä.

Eriarvoisuus ei ole win-win, vaikka se olisikin tarve, ja vaikka se motivoisi keskiluokkaa. Häviäjiä on aina osoitettavissa, jos ei muuten niin sormella. Muiden kurjuuden saattaa nykyoikeisto klassiseen tapaan määritellä poliittiseksi saavutukseksi, jos kaipuu itsensä korottamiseen on muilla keinoin tehty vaikea tyydyttää (ja onhan se vaikeaa). Jotkut miljonäärit suorastaan vaativat, että yhteiskunta ei auttaisi hädänalaisia, jotta he itse saisivat vapaaehtoisesti toimia hyväntekijöinä ja tuntea siitä paremmuutta: verot ja sosiaalituet estävät tällaisen ihmisrakkauden, josta seuraisi luontaista hyvänolon tunnetta - koska auttaminen on sekin meillä veressä.

Kaikkien arvostusten tai saavutettujen asemien perusteita en kiistä, koska me järjestäydymme luontaisesti. Olemme sosiaalisia olentoja, laumaeläimiä. Erikoistumisen, hierarkisuuden, asiantuntemuksen tai järjestäytymisen tarve ovat perustarpeitamme, sillä osaamisessa ja kyvykkyydessä on eroja (etenkin elämän eri alueilla, jos ei yksilön kokonaisena paremmuutena suhteessa toiseen). Taito ja kokemus tekee yhdestä johtajan, ja rammat sekä haavoittuneet on joissain oloissa pakko hylätä taistelukentälle.

Meillä näyttää tästä kaikesta huolimatta olevan myös vahva kaipuu viholliskuville ja epäterveelle sosiaaliselle vertailulle, joka tukisi itsearvoamme ja identiteettiämme. Me olemme myös poliittisia eläimiä. Tämän poliitttisuuden tähden ei riitä se, että paremmin ymmärtävä saa johtaa ryhmää: ei riitä se, että hän saa kaksinkertaisen tai nelinkertaisen palkkion, kuten Adam Smith teoretisoi riittäväksi eroksi. Ei riitä se, että parempi johtaa ja huonompi seuraa. On myös tuotettava alemmutta, jotta paremmat kohoaisivat henkisesti puolijumalan asemaan ja uskoisivat olevansa jotain muuta kuin ihmisiä. Onhan se, mitä kutsumme "narsismiksi" nähtävissä niin muinaisen egyptin kuin antiikin kreikan historiassa ja mytologiassa: meillä vain on suuremmat resurssit luoda "idoleja" ja kohottaa heidät jalustalle, itsestään liikoja kuvittelevien luusereiden nöyryytyksen kerätessä alkukarsinnoissa vähintään yhtä suuria yleisöjä.

Näkisin että eriarvoisuuden tarve tulee hierarkiassa lähelle itsensä kehittämisen ja sosiaalisen tunnustuksen tarvetta, joiden eräänlainen vääristymä se on - eli jonkinlainen helppo oikotie itsensä ylentämiseen muiden kustannuksella. Jos emme koe kehittyvämme ihmisenä tai saavamme muilta meille kuuluvaa tunnustusta, me tarvitsemme vihollisia. Niitä tarjoavat köyhät ja rikkaat toisilleen. Tätä kautta siis myös köyhät janoavat saada osansa eriarvoisuuden kakusta. Heidän on löydettävä rikkaista esimerkkejä ansaitsemattomuudelle. Siitä he saavat voimaa ja samalla orjuuttavat itsensä, uskoessaan ettei pakotietä ole, koska yhteiskunta ei ole reilu. Ei kannata edes yrittää.

Jos meillä todellakin on tarve itseämme huonommille ja paremmille itsemme identifioimiseksi ja joukkoon sijoittamiseksi, mitä tästä seuraa? Tietenkin me voimme vastustaa mitä tahansa himojamme, jos tiedostamme tilanteen ja jos määrittelemme sen ongelmaksi. En usko, että asiasta puhuminen olisi sen enempää vasemmistolaista tai oikeistolaistakaan: onhan historiallisesti selvää, ettei mikään yhteiskunta ole tehnyt kaikkeaan . Vaikka asetelma ideologisesti vahvistettaisiinkin, pohjautuu se lähtökohdiltaan perustavaan ongelmaan, että itsetuntomme tarvitsee niin syitä kuin tekosyitäkin.

Me voimme aina sanoa, että tämä ei ole pakollista; voimne kehittyä polkematta muita ja voimme löytää itsetuntoa asettamatta itseämme erityisasemaan nokkimisjärjestyksessä. Voimme sanoa: "minä olen ihminen enkä kana: en tarvitse muiden nokkimista iloitakseni siitä mitä olen saavuttanut. Olen ihminen enkä susi. Olen ihminen enkä lammas. Olen ihminen, enkä hiiri tai leijona. En tarvitse ajatusta itsestäni leijonana tai hiirenä.

Eihän leijona tarvitse leipäjonoja oman arvonsa pönkittämiseksi. Kojootit niitä tarvitsevat.

Best of Kevätpörriäinen

Keväällä 2015 lueskelin baarissa parin lavarunoilijan seurassa Kevätpörriäinen -lehteä, jonka Kasper Salonen oli ostanut. (En tiedä saako lehteä hankittua muuten kuin törmäämällä koululaiseen, joka kauppaa niitä Helsingin kaduilla.) Joka tapauksessa otin kännykällä kuvan yhdestä runon, joka oli iloisesti yllättänyt meidät kaikki. Postasin sen Facebookiin ja runosta tuli pieni somehitti. Valokuvaa jaettiin satoja kertoja ja Anssi Kela teki siitä jopa biisin.

Minulla oli samaan aikaan käynnissä kierrätysrunoprojekti, jossa tarkoituksenani oli hyödyntää runoilijoiden julkaisematonta materiaalia, joko kirjasta karsittuja runoja tai kokonaisia pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia. Halusin hyviä tai muuten vain erikoisia säkeitä yhdistämällä uusiokäyttää lauseita kierrätyshengessä tai luoda jonkinlaisen Frankensteinin hirviön.

Projekti takkuili heti lähtökuopissaan, koska runoilijat eivät hevillä luovuttaneet tekstejään, joita pitivät "liian huonoina". Kenties sekin vaikutti, että he aavistivat tekijyyden tärkeyden kulttuurissamme ja lopputuloksesta olisi vaikea sanoa mikä on kenenkin aikaansaannosta. Usein tärkeintä on se, kuka sanoo, ja vasta sitten, mitä sanotaan tai miten se sanotaan.

(Myös ala-asteikäisen runon saamassa mediahuomiossa merkittävää oli kirjoittajan ikä sekä myöhemmin julkkiksen osallistuminen, mitkä yhdessä nostivat tarinan otsikoihin.)

Anonymiteetti kiinnostaa ehkä siinä vaiheessa, jos tekstissä on jotakin luvatonta tai sopimatonta, mikä laittaa arvailemaan henkilöllisyyttä ja tarkoitusperiä. Muussa tapauksessa useampien kirjoittajien arvailu on vain sekavaa ja uuvuttavaa, koska hahmotamme maailmaa intentioiden ja motiivien valossa. Näemme tarkoitusperiä ja aikomuksia jopa elottoman luonnon ilmiöissä.

Runoilijoiden kirjoituksia kiinnostavammaksi osoittautuivat pian tekstit, jotka eivät ole alkujaan runoutta. Niissä on Found Poem -aspektia, mikä muuttaa tekstin enemmänkin löytäjänsä kuin alkuperäisen kirjoittajan ansioksi: ainakin voidaan erotella kertoja, joka kokoaa materiaalin, sekä repliikkien takana olevat erilliset henkilöt, joita kohdellaan pikemminkin hahmoina kuin tekijöinä. Keksin käyttää Kevätpörriäisen materiaalia tosissani vasta kun miltei vuosi oli kulunut siitä, että oivalsin lehden kirjallisen laadun. Pystyisinkö jotenkin todistamaan, että lasten oivallukset ovat itsessään käypää ainesta kirjallisuudelle, miettimättä puhujan ikää tai sitä kontekstia, jossa huomiot on tehty?

Eikä kyse ole pelkästään ajattelun ja havainnon tuoreudesta, vaan myös kielestä, jossa asiat ilmaistaan tuoreesti.

Kevätpörriäisen parhaita oivalluksia on koottu kirjoihin aiemminkin (esimerkiksi Olen ollut vähän villi : koululaisten kynästä, toim. Liisa Vasamies & Niina Palviainen. Otava 2004.) Näissä antotologioissa ei kuitenkaan tekstiä ole muokattu tai laajennettu, vaikka jo kokoaminen itsessään muuttaa tekstin kontekstia. Parhaat jutut eivät ole enää siinä hetkessä uunituoreena lehden sivuilla, vaan kirjassa, joka korostaa niiden erinomaisuutta (tai koomisuutta), ja muuttaa heti vastaanottoa.

Toimittajan, ja tässä tapauksessa kahden päällekkäisen toimittajan (aikuisen) seuloessa aineistoa, on sekin vaara, että jotkin tietyt liian pelottaviksi tai anarkistisiksi tai masentaviksi tai tyhmiksi tai lapsellisiksi tai turhan järkeviksi tai poliittiksiksi koetut äänet karsuituvat pois.

Niinkuin onko tämä hauskasti alatyylistä vai ei niin hauskaa?

Ja jos yhdistetään edelliseen vielä tämä:

Kumpi on lopulta parempaa: että ollaan kohteliaita, vai että tuodaan näkyviin se todellisuus, jota tässä raapaistaan vain hyvin pinnallisesti. Lapset osaavat olla verbaalisesti hyvin ilkeitä, mutta he itsekin suodattavat puhettaan ja käytöstään yleensä aikuisten seurassa. Esimerkiksi kiusaamisen tai kiusatuksi tulemisen ytimestä on pitkä matka kirjan sivuille, koska eivät opettajat tai vanhemmat useinkaan kannusta sellaista narratiivia tai puhetyyliä, jossa nähtäisiin editoimatonta raakamatereiaalia. Joskus kuitenkin pieniä purskahduksia ilkeyttä pääsee tihkumaan sovinnaisuuden raoista. Se on hyvin erilaista kuin aikuisten vihapuhe, joka on yleensä aika köyhää ja toistaa tietyn kuplan valmista sanastoa sekä opittua dramatiikkaa.

Suoraan sanottuna lapset pystyvät parempaan. He myös ovat aivoimempia niille sosiaalisille kuvioille, jotka ihmiset usein myöhemmällä iällään ottavat itsestäänselvyyksinä.

"...sellaisia törkeyksiä, että niitä ei varmaankaan olisi julkaistu lastenlehdessä." Mutta onko sensuuri enemmän lasten suojaksi vai suojeleeko se aikuisia itseään siltä, että ruusunpunaiset unelmat murenevat ja asiaan täytyisi puuttua?

Mielestäni Kevätpörriäisessä ovat parasta kunkin artikkelin erilaiset näkökulmat ja myös eri ikäiset äänet, jotka keskustelevat samasta aiheesta päällekäin ja ristiin. Erikoisista suunnista valottuva kokonaiskuva on usein yllättävä ja inspiroiva, minkä lisäksi hauskojen pätkien huomaamisessa on löytämisen iloa. On kiinnostavaa kokeilla, millä tavoin tekstejä on mahdollista koota yhteen pidemmäksi tarinaksi, jossa erilaiset äänet voidaan sulauttaa yhteen, häivyttää tai suorastaan juhlistaa kerronnan ailahtelevuutta. Yhdistäminen edellyttää kuitenkin sitä, että tekstejä tavalla tai toisella editoidaan. Muutoin palaset hyvin harvoin osuvat yhteen.

Jos Kevätpörriäinen ei ole tuttu - ja ihan muutenkin ihmisten iloksi - olen tähän koonnut muutamia tahattomia hauskuuksia lehtien sivuilta.

Sama teksti jakautuu alkujaan kahdelle sivulle, jotka olen yhdistänyt samaan kuvaan:

Tällä kertaa nyt ehkä vain satuin poimimaan useampia vähän tragikoomisia.

Monetkin näistä pistävät miettimään, miten paljon jätetään julkaisematta sellaisia lasten kertomuksia, jotka olisivat liian julkeita lasten vanhempia kohtaan?

Voi vain toivoa, että toimituskunta uskaltaa ottaa riskejä ja venyttää rajaa aina niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pörriäinen olisi enemmän taidetta ja kulttuurihistoriaa, vähemmän vitsipalstaa.

Kevätpörriäisen lukeminen on palkitsevuudessaankin usein erittäin raskasta. Tilattuani Huuto-netistä useita vuosikertoja ja luettuanin niitä kannesta kanteen, voin sanoa että aikuisten maailman läpivalaisu sekä omien lapsuusmuistojen kaiveleminen on äärimmäisen uuvuttavaa. Samaistuminen myös syvenee luettaessa pitkään, ja jossain vaiheessa lemmikkieläimen kuoleman kuvaus kouraisee mahasta jo aika pahasti. Kaikki muistot vyöryvät alitajunnasta ikään kuin yrittäisi suorittaa vuosien psykoterapiaa parissa tunnissa.

Mimesis ja ihmisyyden käyttöopas

Vuonna 1889 julkaistussa esseessään Oscar Wilde esittää kuuluisat sanansa elämä matkii taidetta, eli:

"Life imitates Art far more than Art imitates Life."

Wikipediassa tämä periaate on nimetty anti-mimesikseksi, sen mukaan miten taidetta on Aristoteleen Runousopin valossa tulkittu elämän imitoimiseksi.

Aristoteleen tuotanto sisältää kuitenkin jo koko synteesiin: lapset matkivat aikuisia, teatteri matkii ja kärjistää ihmiselämän draamaa ja lopulta yleisö saa vaikutuksia teatterilta. Siksikin Platon osaltaan halusi kieltää utopiayhteiskunnassaan vapaan taiteen, jotta ihmisten päähänpistoja voitaisiin paremmin hallita. Monissa yhteiskunnissa on ymmärretty, että kullakin säädyllä sietää olla omat taiteenmuotonsa, jotta luokkien omimmat arvot vahvistuvat, eikä esimerkiksi aristokraatti saa sukuaan häpäiseviä päähänpistoja - kuten romantiikan ajan runoilija Lord Byron syöksyi romantiikantunnoissaan osallistumaan Kreikan vapaussotaan ja kuoli sillä tiellä (ilmeisesti sairauteen).

Elokuvassa Rakastunut Shakespeare ilmenee myöskin hyvin se asenne, jota hänen aikakautensa luokat kohdistivat toistensa kulttuuria kohtaan. Rikkaiden ja köyhien keskinäinen ymmärtämättömyys on siis enimmäkseen itsesuojelua. Duunariperheessä pyritään kaikin tavoin estämään se, että lapset haluaisivat tehdä työkseen tai harrastaa jotakin sellaista, mihin heillä ei ole varaa - kuten runoilemiseen. Noh, esimerkki on huono, sillä siitä piitataan yhtä vähän myös yläluokan ammattihaaveena.

Joka tapauksessa koko anti-mimesiksen käsitettä ei tarvita, koska mimesiksen käsite jo itsessään sisältää ajatuksen vaikutusten kierrosta: jokainen sukupolvi omaksuu vaikutuksia, imitoi kuulemiensa tarujen sankareita, elää elämänsä, toimii esikuvana ja jättää jälkeensä vaikutusvoimaisia tarinoita. Nuoret jäljittelevät sekä narratiiveja että kuvia: karismaattiset tähdet opettavat heidät polttamaan tiettyä tupakkamerkkiä, ja loputon anaaliseksin sekä suihinottojen katseleminen tekee lopulta mistä tahansa asennosta ihan normaalin. Outo ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka ei ole ymmärtänyt, että kaikkihan sitä tekevät.

Jotta Oscar Wilde taatusti kääntyisi haudassaan, osoitan vielä toisen lähteen, jossa hänen ajatuksensa on esitetty aiemmin. Marx Twainin vuonna 1884 julkaisemasta menestyskirjassa Huckleberry Finnin seikkailut löytyy katkelma:

- Lunastetaan? Mitä se on?
- En minä tiedä. Mutta sellainen on tapa. Olen lukenut sen kirjoista, ja tietysti meidänkin täytyy tehdä samalla tavalla.
- Mutta kuinka me osaamme niin tehdä, kun emme tiedä mitä se on?
- Jukoliste, meidän täytyy tehdä niin. Enkö jo sanonut, että kirjoissa on niin.

Mistäkö kuulin, että Marx Twain tuli keksineeksi lasten taipumuksen apinoimiseen ennen Oscar Wildea?

Lukeminen kannattaa aina. Lisäksi olen tarkka vuosiluvuissa.

Olen melko varma siitä, että löydämme saman ajatuksen kaikilta vuosisadoilta, jopa useammastakin säilyneestä merkkiteoksesta. Ne vain eivät enää ole riittävän merkittäviä klassikoita.

Kirjoissa on sanottu lähes kaikki mikä on sanomisen arvoista, mutta koska en ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja, minun täytyy itse hoksata suurin osa ja sitten sanoa se Pikkujättiläisessä.

Ihmisyyden käyttöopas

(Jatkettu 30.5.)

Kvalifysiikka, tiede jota kukaan ei halunnut, idea, jolle itse naureskelin vuosia, 'patafysiikan lehtolapsi, joka nuorena ei tajunnut maailman menosta mitään, mutta yllättäen ammensi kokemusta ja ylitti viisaudessaan kaikki muut.

Patafysiikan syvä opetus on, että kaikki on lopulta täysin päinvastoin kuin miltä näyttää. Kvalifysiikka selittää viimeinkin, miksi näin on, ja mitä muuta tähän huolestuttavan kiehtovaa ilmiöön liittyy.

Konkretiaa: aiemmin huomautin "Paremman vapauden" yhteydessä, että Land of Freedom on kaikista maailman valtioista vanginnut eniten omia kansalaisiaan - patafysiikkaa siis parhaimmillaan: mutta miksi tämä nurinkurisuus?

Kvalifysiikka kutakuinkin alkoi 6 vuotta sitten tästä ihmistieteiden ja insinööritieteiden eroja luodanneesta Facebook-päivityksestä:

Sillat ovat helpompi tutkimuskohde kuin ihmismieli jo pelkästään siitä syystä, että siltoja koskevat totuudet eivät uhkaa kenenkään omanarvontuntoa. Itsetutkiskelussa on aina riskinä laukausta egon puolustusmekanismit.

Me pidämme suuressa arvossa sellaista magiaa, joka ei uhkaa kohdistua meihin itseemme, eli tunkeutua indentiteellimme pyhälle maalle.

Käytännön psykologian ja menestysoppaiden klassikossa Ihmistuntemus ja ihmisten käsittely (1945) Muller-Freienfels miltei aloittaa näin, luvussa nimeltään IHMISTUNTEMUS TIETEEN ONGELMANA:

"Olemme tyytyväisiä, kun tiedämme, että ruumiissamme on 'sielu', näkymätön olio, joka tosin voi hankkia tietoa ulkomaailmasta, mutta pysyy itselleen ikuisena salaisuutena." Edelleen ihminen vierastaa itsensä tuntemista, vaikka olisi miten perehtynyt alkuaineisiin ja kosmoksen sfääreihin."

Kvalifysiikka on humanismin vastaus kvanttifysiikkaan. Aivan kuten kvanttifysiikka kurkistaa fysikaalisten ilmiöiden tuolle puolen, kurkistaa kvalifysiikka niiden tälle puolen. Se selittää kuinka kulttuuriset kategoriamme, arvokäsityksemme tai kokemuksemme laadusta syntyvät. Kvalifysiikka eroaa psykologiasta siinä, ettei se hoida yksilöä tai potilasta, vaan koko ihmiskuntaa. Sen tutkimuskohde ei ole ihminen, vaan ihmisyys.

Jo näin ylevien määritelmien ja absurdille tasolle kohoavan mahtipontisuuden vuoksi kvalifysiikka ansaitsee olla olemassa. Jo pelkästään edellisellä kappaleella se lunastaa paikkansa 'patafysiikan oikealta puolelta, josta se ei tule hallitsemaan yhtään mitään tai ketään.

Palaan kysymykseen 'miksi'. Mistä johtuu, että yhteiskunta kohdistaa erityistä vapaudenriiston julmuutta kansalaisiinsa, joille se on luvannut ennen kaikkea vapautta? Miksi kansalaiset hyväksyvät tämän? Miksi kansalaiset eivät edes huomaa kysyä miksi?

Miksi-kysymys ei ole erityisen kiintoisa, sillä siihen keksii helposti parikin vastausta. Ensinnäkin on johdonmukaista, että yhteiskunta rankaisee jäseniään vapaudenriistolla, koska se uskoo tällaisen rangaistuksen kaikkein eniten säikyttävän kansalaisia, joille se on opettanut, että vapaus on kaikkein korkein arvo ja kallisarvoisin lahja.

Kun puhun näin, en kiistä sitä, ettei yksilönvapaudella olisi suurtaarvoa. Olen vain astunut alueelle, joka koko länsimaissa on tabu. Mikään yhteiskunta ei salli puhuttavan sen ylevimmistä periaatteista, sillä pyhyys määrittyy jo alkeintason antropologiassa ilmiöksi, jota kohti ei saa katsoa. Pyhyys muodostaa ihmisten ja ilmiökenttien välille rajoja. Pyhyys ei edistä ymmärryksen lisääntymistä, eikä kansakunta viisastu palvomisen kautta. Kumartaminen on keino säilyttää asiaan etäisyys, joka antaa sille valtaa yli elämämme - tai valta siirtyy pikemminkin niille ryhmile, jotka toimivat ylipappina.

Vapaudellakin on ylipappinsa ja kuuliaiset alamaisensa. Siksi vapauden filosofian ei sallita onnistuvan. Vapaudenfilosofia voi olla enintään metafyysistä näpertelyä, ei koskaan todelliseen kehitykseen tähtäävää kriittistä analyysiä.

Juuri tästäkin syystä "paremmasta vapaudesta" puhumiseen suhtaudutaan vaikkapa siten kuin puhuja haluaisi palauttaa jonkinlaisen kommunistisen diktatuurin. Kaikissa arkaluontoisisa kysymyksissä on tärkeintä mitä pikimmin provosoida ja päästä riitaan, siten saavuttaen pattitilanteen, johon keskustelu tyrehtyy.

Tämäkin on kvalifysiikan eräs, kenties aiemmin lausumatonkin avainoivallus: suurten metafyysisten kiistojen piilofunktio on kyselemisen ja keskustelun jäädyttäminen kiihkeillä tunteilla. Sekä uskovaiset että ateistit ovat salaa tyytyväisiä siihen että juupas-eipäs -inttäminen estää vakavaa filosofia kysymästä esimerkiksi: millainen Jumala sitten saattaisi olla? tai Mistä me puhumme kun puhumme sielusta, vapaasta tahdosta ynnä muusta? Kun osapuolet valitsevat kantansa, kysely loppuu siihen. Suuttuminen on kollektiivinen defenssi. Lopulta tärkeintä ei ole vapauden syvällisempi ymmärtäminen, vaan se, ettei pyhimmästä pyhintä kohden sovi katsoa.

Tämän ilmiön ääriviivojen hahmottelu liittyy kommunismiin vain sitä sitä kautta, että kommunistit sovelsivat omia ihanteitaan aivan samalla tavoin. Kommunismin ytimessä oli tasa-arvo, joten oli vain luonnollista, että sellaisessa yhteiskunnassa repesi valloilleen äärimmäinen eriarvoisuus. Sekin ideologia rankaisi omia jäseniään armottomimmalla keksimällään rangaistuksella. Koska ihmisillä ei ollut yksilönvapautta, täytyi keksiä jotain pahempaa. Suurella Venäjänmaalla, jossa etäisyydet ovat pitkiä, on aina rakastettu kotiseutua. Niinpä luonnollista oli siirrättää perheitä paikasta toiseen ja iskostaa heihin koti-ikävä. Tällä tavoin groteskiin tyyliin neuvostokansa opetettiin rakastamaan omaa maataan vielä syvemmin, kun he saivat kärsiä koko ikänsä kaipuusta lapsuudenkylänsä peltoihin ja valkoiseen koivikkoon.

Yhdysvalloissa kansa hyväksyy laajamittaisen vapaudenriiston, koska sitä kautta se kuvittelee syventävänsä rakkautta vapauteen, jota se nyt jo rakastaa yli kaiken. Kun yksi 20:sta kansalaisesta jossain vaiheessa kärsii vankilarangaistuksen, se on tehokas keino muistuttaa, miten kallisarvoista on oikeus vapaaseen liikkuvuuteen.

Jo antiikin Roomassa pidettiin suurimmassa arvossa rooman kansalaisuutta. Suurin rangaistus ei ollut kuolemanrangaistus, koska kuolema oli muutenkin niin lähellä ihmisten elämää. Monet vapaaehtoisesti riistivät oman henkensä, jos heidät uhattiin alentaa kansalaisesta vapaaksi ihmiseksi tai vapaasta ihmisestä orjaksi. Orja sentään saattoi lunastaa vapautensa, mutta rooman kansalaisuutta oli paljon vaikeampi ansaita. Karkotus provinsseihin oli pahempaa kuin kuolema.

Yhdysvalloissa kansalaisuus tai äänioikeus ei merkitse läheskään niin paljon. Se on liian triviaali seikka, sillä se ei tuo mukanaan muuta kuin oikeuden olemassaoloon. Se ei pelasta köyhyydeltä tai estä joutumasta vankilaan vähäpätöisestä rikoksesta. Roomalaiset eivät olisi koskaan hyväksyneet sitä, että vapaa kansalainen tuomitaan vankilaan parkkisakosta tai ylinopeudesta.

Noin 30-40% asukkaista oli orjia. Naisilla ei ollut äänioikeutta. Vapaat miehet, eli jäljelle jäänyt kolmannes, jaettiin sekin vähintään kolmeen kastiin: alkuperäiseen ylimystöön, roomassa syntyneisiin vapaisiin maahanmuuttajiin (tai vapautettuihin orjiin) ja provinsseissa syntyneisiin kauppiaisiin tai paikalliseen ylimystöön, jotka vierailivat pääkaupungissa tai pääsivät provinsseissa virkoihin puhe- ja kirjoitustaidolla ja/tai perityillä ansioilla, mutta eivät saaneet äänestää muuta kuin oman kotikaupunkinsa asioista, jos sellainen vaali joskus järjestettiin. Koko imperiumin asukkaista vain pieni osa lukeutui äänioikeutettuihin rooman kansalaisiin.

Oli varsin luontevaa, että äänioikeutettu pieni ryhmä käytti äänioikeuttaan haaliakseen itselleen koko joukon etuoikeuksia, joiden turvin se myös laiskistui.

Palaan historian syrjäpoluilta kvalifysiikkaan. Kun yhteiskunta on nostanut jalustalle jonkin ihanteen, se etääntyy arjesta, ja jämähtää aloilleen. Hieman kuten Kreikassa on tapahtunut filosofialle ja sivistykselle. Se on pitänyt jo 2000 vuotta filosofiaa ja demojratiaa niin suuressa arvossa, ettei se enää kykene tuottamaan kumpaakaan. Kaikki muu ovat menneet ohi, koska niillä ei ole tabua, joka estäisi kajoamasta pyhimmästä pyhimpään.

Ikään kuin joku rakastaisi autoaan niin paljon, että kieltäytyisi koskaan katsomasta konepellin alle. Tai rakastaisi vaimoaan niin paljon, että tahtoisi peittää hänet mustalla hunnulla päästä varpaisiin. Tai rakastaisi Jumalaa niin paljon, että kieltäytyisi koskaan lausumasta hänen nimeään. Tai rakastaisi pyhää maata niin paljon, että rakentaisi sen täyteen korkeita aitoja ja vuodattaisi verta jokaiselle kukkulalle.

Osallisuuden vapaus

Parempaa vapautta.

Facebookissa on herättänyt kohua Li Anderssonin kommentti:

"Sosialismi tähtää ihmisten vapauden lisäämiseen"

http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/sosialismi-50537

Monille porvareille sosialismi tarkoittaa jotain ihan muuta. Määritelmiä on monia, ja joskus etuoikeutetuilla menevät sekaisin vapaudet ja erivapaudet. Jutussa esitellään useampiakin nykyvasemmiston määritelmiä sosialismista, mutta minua kiinnostaa nyt etenkin vapaus. Ilmeisesti vapauden ja sosialismin yhteys on ollut myös toimittajien mielestä haastattelun herkkupala, kun se on nostettu jutun pääotsikoksi.

On selvää, että monissa sosialismin nimeen toimineissa maissa yksilönvapaus tai ulkomaalaisten yritysten toimintavapaus eivät ole olleet kovin korkeassa asemassa. Kokonaiskuvaan vaikuttaa paljon ser ymmärretäänkö pohjoismaiset sosiaalidemokratiat sosialismin ilmentymiksi. Yhdysvaltain presidenttiehdokas Bernie Sanders poimii sosialistiset esimerkkinsä Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta: julkinen terveydenhuolto, äitiyspakkaus, ilmainen koulutus. Myös Obama on puhunut pohjoismaisista esimerkeistä ajaessaan julkista terveydenhuoltoa.

Suomessa taas sosialismin mallimaiksi nostetaan usein Kuuba tai Pohjois-Korea, mikä luonnollisesti vaikuttaa sanan herättämiin mielleyhtymiin.

"Vapauden" puolestaan ovat meillä omineet käyttöönsä etupäässä oikeistoliberaalit, joiden vapaus edustaa elinkeinoelämän säätelyn poistamista sekä verotaakan keventämistä. Sosialismin keskeiseksi piirteeksi ymmärretään keskusjohtoisuus, suuri julkinen sektori, byrokratia sekä korkea veroaste. Verotus näyttäytyy riistona sen näkökulmasta, jota verotetaan. Ilmaisesta koulutuksesta nauttivan näkökulmasta taas verotus tarjoaa mahdollisuuden kartuttaa osaamista ja sitä kautta osallistua työelämään.

Kaikki mainitut sosialismin pääpiirteet ovat eriskummallisia sikäli, että ne löytyvät myös kuningasvallan aikaisesta feodaaliyhteiskunnasta; etenkin keskusjohtoisuus ja korkea veroaste. Byrokraattisuutta on puolestaan harrastettu esimerkiksi muinaisessa Kiinassa, jossa innokkaasti kyseltiin todisteita ja virkamisekoneisto iski kaikkeen leimansa, ennen kuin mikään liikkui. Byrokratia oli kenties vain luonnollinen seuraus siitä, että Kiinassa oli keksitty paperi.

Suuri julkinen sektori on kenties siis ainoa piirre, jonka voidaan aidosti sanoa leimaavan sosiaalidemokraattisia pohjoismaita. Suurelta osin paisunut valtion budjetti kuitenkin selittyy vinoutuneella ikärakenteella sekä suurella työttömyydellä. Eläkeläisten suuri määrä juontuu sodan jälkeen syntyneistä suurista ikäluokista sekä yleisen eliniän lisääntymisestä. Suuri työttömyys on leimallisesti globaalin kapitalismin piirre. Jopa korkeat työttömyystuet voidaan ymmärtää kapitalismin teorian tuotteeksi, sillä rahalla ylläpidetään ostovoimaa.

Mikä lopulta on sosialismia meidän järjestelmässämme? Julkinen sairaanhoito ja ilmainen koulutus? Nehän löytyvät Marxin ja Engelsin Kommunistisesta manifestista, jonka kymmenestä käskystä meillä on omaksuttu 3/10:

nro 2. Progressiivinen verotus.
nro 6. Valtionrautatiet, eli VR sekä julkinen tieverkosto.
nro 10. Kaikkien lasten ilmainen koulutus.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunistinen_manifesti

Perintöverosta me olemme luopuneet kokonaan (nro 3), samoin kuin valtionpankin yksinoikeudesta luotonantoon (nro 5). Valtion yritysomaisuutta (nro 7) on asteittain yksityistetty, eikä missään vaiheessa yksityishenkilöiden omaisuutta ole laajamittaisesti takavarikoitu tai pakkolunastettu, lukuun ottamatta puolustusvoimien hallussa olevia alueita tai muutamaa saimaannorpille omistettua luotoa, jotka on väkisin määrätty suojelualueeksi.

Suomalainen sosiaalidemokratia on siis noin 35% marxilaista, jos puolittain katsotaan toteutetuksi käsky nro 7: "Valtion tehtaiden ja tuotannonvälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen..." Enin osa maamme tehtaista ovat aikoinaan yksityisten sukujen rakentamia. Valtio ei omista esimerkiksi voimaloita tai sähköverkkoja.

Yritysten näkökulmasta laajasti koulutettu työvoimaresurssi olisi vain ilmaista kulttuuripääomaa, ellei kouluttautumiseen liittyisi oletusta korkeammasta palkkatasosta. Siitähän me asteittain myös olemme vapautumassa, eli opiskelun tähtäimenä eivät useinkaan ole huimat ansiot, vaan ylipäänsä mahdollisuus minkäänlaisiin töihin. Joku hullu voi tietenkin minun tavoin opiskella myös silkan sivistyksen tähden.

Yritysten, yhteisöjen ja yksilöiden vapaudet voivat hyötyä toinen toisistaan tai kilpailla toisiaan vastaan. Yritysten kannattaisi maksaa paremmin koulutetusta työvoimasta verojen muodossa, jos koulutus on järjestetty tarkoituksenmukaisesti, mutta globaaleilla markkinoilla niiden on helppo kiertää verovastuuta. Emme voi keskustella määritelmien pohjalta, etenkin jos määritelmät ovat vanhentuneita. Nykyisten talouskriisien ytimessä ei mitään kiinnepistettä debatissa ei voi määritellä yksiselitteisesti, yhden esimerkin kautta. On luotettava sanattomaan intuitioon ja sallittava käsitteiden merkitysten pomppia mato-ongen kohon lailla kuin kelluvan valuutan.

Lisääntyvä eriarvoisuus tekee vaikeammaksi sen, että kaikilla kansalaisilla olisi yhtäläinen vapaus osallisuuteen tai osallistumiseen. Urheilulajeissakin on suuria eroa: esimerkiksi jääkiekon junioritoiminnasta on tullut niin kallista, ettei köyhien perheiden lapsilla ole varaa osallistua välinekustannuksiin, hallivuokriin ja ammattivalmentajien palkkoihin. Niinpä heillä ei ole osallisuutta lajiin, Heidän täytyy tyytyä potkimaan palloa, kuten eteläisessä maailmassa on tapana.

Vaikka "osallisuuden vapaus" ei suoranaisesti tuota hakutuloksia, löysin silti netistä jotain olemassaolevia hahmotelmia osallisuuden ja vapauden suhteista (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos):

http://www.sosiaalikollega.fi - Anna-leena-valimaki - osallisuuden-paine-ja-vapaus.pdf"Osallisuudella tarkoitetaan kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristön kehittämiseen ja päätöksentekoon"

Osallisuus ainakin tässä tapauksessa tarkoittaa siis eri asiaa kuin "osallistuminen". Osallisuus on jotain omistamisen ja osallistumisen välimaastosta. Osallisuus tarjoaa vaikutusvaltaa myös pelin sääntöihin, eikä mahdollista vain passiivista osallistumista jonkun toisen kirjoittaman sääntökirjan puitteissa, jonkun toisen kentällä, jolta voidaan milloin tahansa häätää pois, jos naama ei miellytä.

Osallisuuden vapautta voisi lähestyä negatiivisen / positiivisen vapauden käsitteillä tai kysymällä vapaus mistä / vapaus mihin? Näiden käsiteparien ongelmat ovat kuitenkin moninaiset - sanat negatiivinen/positiivinen johtavat harhaan ja ajattelu tyssää muutenkin nopeasti binaarisiin vastapareihin.

Osallisuutta voidaan tarkastella helposti lasten leikkien kautta. Jos esimerkiksi joukko lapsia pelaa pallopeliä, ei peliin välttämättä haluta mukaan pikkuveljeä tai pikkusiskoa, koska pelin flow kärsii siitä, että yksi jää muiden jalkoihin tai hänelle täytyy vähän väliä selittää sääntöjä. Osallisuuden ehtona onkin usein osaaminen.

Yritysmaailmassa uusien työntekijöiden rekrytointia hidastaa tarve perehdyttämiseen. Lapset eivät leikkiessään puhu "rekrytoinnista" tai "perehdyttämisestä", mutta sosiaalinen kuvio on peruslähtökohdiltaan samanlainen. Aikuisten maailmassa asiaa tosin vaikeuttaa myös byrokratia.

Toinen osallisuutta rajoittava tekijä on fyysinen, avaruudellinen tila. Esimerkiksi junassa tai luentosalissa voi olla rajallinen määrä istuimia. Tällöin yksilöt alkavat kilpailla rajallisen kapasiteetin puitteissa asemastaan ja osallisuuden vapautta alkavat rajoittaa esimerkiksi pääsymaksut tai hierarkiat.

Osallisuutta lisäksi rajoittavat etiketit, pukukoodit ja muut käytössäännöt. Formulakisoihin ei saa osallistua vakioautolla, koska yhden auton hitaus muodostaisi vaaratekijän. Tanssiaisiin ei parane myöskään osallistua, jos osaa vain talloa muiden varpaille.

On helppo keksiä konkreettisia esimerkkejä osallisuuden vapauden luonteesta tai sen rajoituksista. Täytyy vain ensin luoda sellainen käsite. Siitähän filosofiassa on pitkälti kyse. Sanominen on maailman piirtämistä esiin. Oliot ja ilmiöt tulevat näkyviksi ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta magiasta. Uusia sanoja luova struktuurirunous taikoo rakenteita esiin tyhjästä ilmasta.

Suomalaisessa "osallistavassa sosialismissa" on mielestäni oleellisinta kaikille avoin ja ilmainen koulutus. Laajemman osaamisen kautta yhteiskunnassamme on ollut mahdollista sallia myös laajempaa osallisuutta. Julkiseen keskustelun laatuun on vaikuttanut keskiluokan korkea sivistystaso ja monien eri asiantuntijoiden tavoitettavuus.

Nyt tietenkin olemme myös nähneet mitä seurauksia on sillä, jos aivan kaikille tarjotaan tilaisuus osallistua keskusteluun. Sitä on pian pakko moderoida, koska viha, vitsailu ja alatyylisyys puskevat esiin. Jossain kulkee sopiva raja, mutta keskustelukenttää voidaan laajentaa panostamalla sivistykseen ja käytössääntöihin.

Netistä löytyy valvonnan suhteen monenasteisia foorumeja. Netissä on vapaus valita mieluisensa keskustelukulttuuri, vaikka valtiota ei olisi niin helppo vaihtaa. Osallisuus on helppoa, jos löytyy uskallusta - siinä toinen vapauden muoto: uskalluksen vapaus. Myös tähän vapauteen voidaan ihmistä kasvattaa. Terve yhteiskunta vaalii rohkeutta ja sosiaalisia taitoja ennen kuin se vaatii niitä. Tällä hetkellä annamme aivan liikaa valtaa rikkaiden penikoiden röyhkeydelle. Areena kuuluu usein sille, joka olkapäätaktiikalla tunkee korokkeelle ja nappaa mikrofonin juontajan kädestä.

Keskustelemme ehkä enemmän kuin koskaan, mutta missä määrin me kohtaamme toisiamme? Sitäkin on vaikea tässä vaiheessa sanoa. Odottelen vielä kattavampia tutkimustuloksia surffaamisen vaikutuksista maailmankuvaan, empatiaan ja sosiaalisiin taitoihin.

Sankarillinen rikollisuus ja kelvoton lainkuuliaisuus

Robotteja on vaikea ohjelmoida suoriutumaan yllättävistä poikkeustilanteista. Ne noudattavat ennalta määritelty ohjelmointia, joten myös yllätykset täytyisi osata ennakoida. Lisäksi robotin täytyisi kyetä tunnistamaan millaisesta ongelmata on kysymys, jos jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu.

Tästä syystä robotit vaativat valvontaa, päivittämistä sekä mahdollisuuden protokollan kiertämiseen manuaalisella ohjauksella.

Sama ongelma pätee lainsäädäntöön. Poliisien ja tuomioistuinten valtuudet ja toimintaohjeet ovat tarkoin ennalta määriteltyjä.

Etiikka merkitsee moraalin säätämistä metatasolla sekä mahdollistaa parhaiden käyttäytymisohjeiden manuaalisen ohjaamiseen ja ohjelmointiin. Etiikka tarjoaa paljon ajattelunvapauksia. Filosofin on pakko kyetä irtautumaan ohjelmoinnista, siinä missä taas lainsäädäntö muistuttaa automaatiota.

Eettisiä pohdiskelujen mahdollisuuksia rajoittaa sitoutuminen tietyn kulttuurin ihmiskäsitykseen ja arvomaailmaan. Hyää etiikka on myös lähes mahdotonta harjoittaa yksipuolisesti tietyn säädyn tai eturyhmän kabineteissa. Puolueiden ohjelmaan sitoutuneet älyköt harvoin kykenevät tuottamaan eettisesti laadukkaita tekstejä.

Lopputuloksena on enemmänkin moralisointia tietyistä arvolähtökohdista käsin.

Hyvä etiikka edellyttää myös sitä, että luovutaan lainsäädönnön ihailemisesta. Kuitenkaan myöskään kapinallisuuden yksipuoliseen ihailuun ei ole varaa, kuten Hollywood-elokuvissa, joissa lähes poikkeuksetta edellytetään sankailta oman käden oikeutta, jotta voidaan saavuttaa onnellinen loppu.

Lainsäädäntö voi sitoa viranomaisten kädet, vaikka 99% tunnustaisi, että teko on moraaliton ja yhteisen hyvän näkökulmasta enimmäkseen haitallinen.

Uskon, että lainsäädäntö ja viranomaisten vallan rajoittaminen mahdollistaa paremman yhteiskunnan kuin anarkia tai äärimmäinen talousliberalismi. Silti puhun vain paremmasta maailmasta, en parhaasta mahdollisesta.

Vahvasti tunnumme hyväksyneen ajatuksen, että paras mahdollinen maailma toteutuu vain unelmissa. Elokuvien fantasiatodellisuudessa lakia voidaan rikkoa siten, että pahat teot paljastuvat ja oikeus voittaa.

Elokuvat ovat viitoittaneet myös tietä maailmaan, jossa rikoksentekijät näyttäytyvät sankareina. Hakkerit, tietovuotajat ja liikeyritysten näkökulmasta "petturit" ovat surullista kyllä ainoa keino totuuden julkitulemiseksi. Silti me emme ole osannut säätää lakeja, jotka mahdollistavat tällaisen pienemmällä rikoksella paljastetun suuremman rikoksen rankaisemisen.

Rikollisin keinoin hankittu tieto ei useissakaan tapauksissa kelpaa todistusaineistoksi tuomioistuimessa. Näin on Yhdysvalloissa ollut asioiden laita jo vuosikymmeniä ja kansainväliset kauppasopimukset ovat vaarassa tuoda saman käytännön myös EU-maihin.

Olemme kollektiivisesti usein samaa mieltä siitä, että teko on moraaliton, mutta olemme sitoneet kätemme lakiin, joka ei tunne poikkeuksia. Viisas perustuslaki olisi sellainen, jossa poikkeussäännöt ovat mahdollisia törkeimmissä ja selkeimmissä tapauksissa. Pieni ripaus anarkiaa olisi kirjoitettu sisälle lakiin, jonka julkikirjoitettuna ajatuksena on ohjailla tyhmiä kansalaisia kuin aivottomia robotteja.

Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Liian usein poikkeuksiin ovat saaneet vedota yksinvaltiaat. Liian usein erityisoikeuksia on saanut ostaa rahalla. Liian usein vihaiset väkijoukot ovat halunneet ottaa lain omiin käsiinsä. Siksi kai sen siteet ovat niin ehdottomiksi kirjailtuja.

Kuulostaa julkealta toivoa, että kylmän rauhallisesti ja sydämellä harkittu moraali edes silloin tällöin saisi asettua lain yläpuolelle.

Manifesti: Humanistiset tieteet lakkautettava

Lisää yllätyksettömiä toteamuksia itsestäänselvyyksien puolustukseksi: pehmeät tieteet vs kova tietämättömyys...

Löysin netistä vuonna 2009 julkaistun manifestin, jossa esitetään humanistisia tieteitä lakkautettavaksi. Tämä on erittäin iloinen löydös, sillä tällaisten selkeästi artikuloitujen mielipidekirjoitusten avulla päästään kiinni niihin ajatuksiin, joita hallituksen taustajoukot kenties eivät uskalla tai osaa lausua ääneen.

Ei ole väliä sillä onko manifesti kirjoitettu tosissaan tai kieli poskella, eikä silläkään miten hyvin siinä näkemyksiä perustellaan. Se joka tapauksessa tarjoaa kiinnepisteitä keskustelulle ja työmaata väärinkäsitysten arkeologialle. Niinpä lainaan manifestista heti pitkän pätkän:

"Ensinnäkin humanistiset tieteet tarkoittavat ihmisen tutkimiseen keskittyviä aiheita. Ihminen on vain yksi eläinlaji ja itse asiassa kun tarkistellaan ihmisen tutkimisen lähihistoriaa, niin biologia ja taloustieteet ovat tuoneet konkreettisimmat tulokset ihmisen ymmärtämisessä: genetiikka, evoluutioteoria ja peliteoria ovat selittäneet paljon. Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole.

Humanistisia "tieteitä" erottaa luonnontieteistä yksi huomattava ero: siinä missä luonnontieteet pyrkivät uusien asioiden ymmärtämiseen, keskittyvät humanistiset aineet olemassa olevien asioiden tulkintoihin. Tämä on tyhjänpäiväistä kynänpyörittelyä ja sanalätinää joka ei hyödytä ketään. Tämän huomaa kauneimmillaan siinä, että jos kysyt kolmelta sosiologilta miksi itä-Helsinki on köyhempi kuin Espoo saat kolme eri vastausta. Humanistiset tieteet ovat siis mielipiteen muodostamista eikä edes oleteta olevan yhtä totuutta. Oikeat tieteet toimivat täysin päinvastoin."

LINKKI: http://murobbs.muropaketti.com/threads/manifesti-humanistiset-tieteet-lakkautettava.595883/

Manifesti on tulvillaan väittämiä, joita voisin analysoida artikkelin verran. Jotkin kirjoittajan mietteet ovat myös täysin oikeutettuja - mutta ne kummasti käännetään humanistien ongelmiksi, vaikka ne ovat ongelmia, jotka koskettavat meitä kaikkia. Kenties manifestiin on haettu lisäpontta sysäämällä humanistien syyksi kaikkea mitä päähän juolahtaa. Se ei olisi manifestin tyylilajissa ennenkuulumatonta, että kirjoittaja revittelee. Päätyihän Martti Lutherkin naulaamaan kirkon oveen 95 teesiä, vaikka niistä vain 3-4 hän koki jättimäiseksi ongelmaksi ja elämäntehtäväkseen. Useat syytökset voivat eräällä tavoin jopa lieventää niitä kaikkein pahimpia. Välittömän torjuntareaktion sijaan vastapuoli hämmentyy ja vastatoimenpiteet viivästyvät.

Useita muutosvaatimuksia esittämällä päästään ehkä nopeammin erimielisyydessä torjunnan ja vihan lävitse kaupankäynnin ja neuvottelujen asteelle. Syytöksistä joitakin voidaan tunnustaa myönnytykseksi, jotta toiset oltaisiin valmiita katsomaan sormien lävitse... mutta nyt uhkaan eksyä eri aiheeseen.

Esimerkiksi aivan erinomainen huomio: "Ihminen on vain yksi eläinlaji..." voisi kääntyä yhtä hyvin humanismin puolustukseksi. Jos humanismi tutkii ihmistä ja ihminen on yksi eläinlaji, niin eikö tämä jo lähennä humanismia luonnontieteisiin? Miten ihmusen tutkiminen olisi vähemmän tieteellistä kuin vaikkapa leijonien tutkiminen? Onko humanismin vika, jos leijonalaumassa naaraat metsästävät ja samaan aikaan antropologit havaitsevat, että naisten tekemä työ on yhteiskunnan säilymisen ja jopa taloudellisen toiminnan näkökulmasta miesten työtä arvokkaampaa, mutta silti miehet saavat parempaa palkkaa. Ei se ole feminismiä, vaan tutkimustulos, joka seuraa siitä, että ihmistä voidaan tutkia niin kuin mitä tahansa eläintä.

Kun kulttuureja verrataan keskenään, nousee näkyville yleisiä trendejä... kuten nyt vaikka se että naisten tekemä työ on välttämättömämpää kuin miesten. Miehet vain tekevät omista saavutuksistaan paljon paljon suuremman numeron ja ottavat työryhmissä kunnian omasta panoksestaan vähätellen naiskollegoidensa panosta... mutta taas uhkaan eksyä sivuraiteille.

Me kaikki tiedämme, ettei ihmisen tutkiminen objektiivisesti ole niin helppoa, koska meillä on lähtöasenteita, itressiryhmiä ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvia ennakkoluuloja. Tehtävän haastavuuden myöntäminen on humanismin ymmärtämisessä jo ihan hyvä alku. Kirjoittaja tulkitsee, että sosiologia on humanismia, vaikka ainakin suomalaisessa yliopistomaailmassa on erikseen "yhteiskuntatieteitä".  Humanismi sekä yhteiskunta- tai valtiotieteet ovat molemmat ihmistä tai ihmisiä tutkivia tieteitä, joten ne voidaan tässä tapauksessa niputtaa. Mikä jottei.

Onko perää väitteessä, että jos kolmelta sosiologilta kysytään samaa asiaa, he antavat kolme eri vastausta?

Ainakin meidän täytyy heti samaan otteeseen huomata, että jos kysymme kolmelta talousoppineelta tai kolmelta poliitikolta, he myös antavat kolme eri vastausta.

Huono sosiologi antaisi yhden yksiselitteisen vastauksen, kuten toimii ideologian sekä ryhmäkurin sisäistänut ammattipoliitikko. Hyvä sosiologi korostaisi heti alkuun, että vastauksia lienee vähintään kolme, joten kysyjän ei tarvitsisi erikseen mennä kolmen eri sosiologin pakeille. Hän saisi kaikki kolme vastausta yhdeltä ja samalta sosiologilta, joka olisi perehtynyt kollegoidensa tutkimuksiin ja ymmärtäisi niiden näkökulmaa. Totta kai inhimilliseen ilmiökenttää perehtyneen ihmisen kuuluu tiedostaa, että erimielisyydessä on osapuolia.

Media tai peruskurssit herkästi vääristävät humanistisen tai yhteiskunnallisen tutkimuksen luonnetta. Humanismiin kuuluu se, että aiheet ovat niin monimutkaisia, että niitä täytyy yrittää lähestyä useammasta suunnasta jotta kokonaiskuva hahmottuisi. Eihän elefanttiakaan voi tutkia myöntämättä, että sillä etupää ja takapää, eikä kumpaakin pysty näkemään samaan aikaan, ellei tarjolla ole suurta peiliä.

Tarjotut näkökulmat eivät ole yksiselitteisiä vastauksia, koska ne eivät voi olla. Kyse on todellisuuden empiirisestä tutkimisesta, eikä deduktiivisesta päättelystä, joka lähtee tarkasti määritellyistä aksioomista. Yhteiskunnan dynamiikka perustuu aina erilaisten ihmisryhmien ja instituutioiden kohtaamiseen, jossa törmäävät erilaiset intressit ja valtasuhteet. Huono sosiologi (tai sosiologian olkinukke) näkee maailman liian yksinkertaisesti ja ryhtyy jonkin eturyhmän äänitorveksi, kuten poliitikkojen on pakko tehdä, jotta he keräisivät ääniä.

Jos sosiologia ei täytä tieteen kriteerejä, koska sen rahoitus tulee taholta, joka haluaa yksiselitteisiä vastauksia, se ei ole yksin sosiologian ongelma. Se on koko tieteen rahoituksen ongelma, eikä siihen auta tutkimusalojen välinen kinastelu siitä kumman tiede hakkaisi toisen, jos tieteet olisivat jättimäisiä taistelevia robotteja joiden voimasuhteet vihdoinkin tulevat punnituiksi eeppisessä taistelussa vuoren huipulla.

Manifestin kenties raflaavin kohta on:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole."

jonka voisi lukea myös näin:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? En ole perehtynyt."

Humanismi onkin kiistämättä epäonnistunut omien saavutustensa juhlistamisessa. Humanistit eivät esimerkiksi ole vaatineet itselleen Nobelin-palkintoa, joka korottaa luonnontieteiden (ja sittemmin myös taloustieteiden) näkyvyyttä sekä arvostusta. sillekin asialle Pikkujättiläinen aikoo tehdä jotakin, kunhan ensin olen kysellyt maailman merkittävimpien yliopistojen ihmistieteilijöiltä, kenen 1900-luvun humanistin olisi heidän mielestään pitänyt voittaa Nobelin palkinto, jos sellaisia olisi myönnetty.

Yhteinen yleissivistävä oppiaine valmistumisen nopeuttamiseksi ja laitosten byrokratian vähentämiseksi pienissä yliopistoissa?

Vaikka varsinaista ongelmaa ei olisi vielä artikuloitu, niin tarjoan heti yhden vastauksen humanismin arvostuksen puutteeseen. Pienemmissä yliopistoissa voisi olla yleishumanistinen opintolinja, jolla psykologian, sosiologian, antropologian, historian ja muiden ihmistä sekä kulttuuria tutkivien aineiden saavutukset koottaisiin yhdeksi yleissivistäväksi ihmistieteeksi.

Tästä olisi se hyöty, että humanismin nyt sirpaleinen kenttä edes muutamien ihmisten kohdalla yhdistyisivät tiedoksi humanismin yleisestä merkittävyydestä. Yleishumanistit osaisivat auttavasti toimia suuremman yleisön ja erityisalojen välisenä komminikaatioväylänä, ja hehkuttaa humanismin löydöksiä. Nyt yksittäisten tutkimusalojen diskurssit jäävät liian harvalukuisen populaation harteille. Humanismin yhteiskunnallista vaikuttavuutta heikentää se, että eri alojen humanistit puhuvat kukin eri kieltä. Yleishumanisti toimisi siis eräänlaisena tulkkina humanismin tutkimuskohteiden välillä.

Hiljattain uutisoitiin myös siitä, että Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa opiskelee liikaa poikia, joten he eivät löydä itselleen tyttöystävää. Tämänkin ongelman voisi ratkaista lisäämällä koulutusvalikoimaan yleishumanistisen linjan, jonka tavoitteena olisi tuottaa kansallisen historian, korkeakulttuurin ja sivistyksen tuntijoita instituutioiden ja yrityselämän tarpeisiin. Yleishumanistin näkemykset varmasti pelastaisivat monet suuret yritykset tehottomilta ja noloilta markkinakampanjoilta, koska insinööreistä ja talousoppineista koostuvan henkilökunnan sisällä ei olisi ketään tekemässä facepalm-elettä, kun liian moni innostuu pöydälle heitetystä päivän tyhmimmästä läpästä, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä asiakasryhmiä loukkaava että yrityksen myymää tuotetta halventava.

Oppiaineiden listaamisen jälkeen manifesti jatkuu:

"Voitteko vakavissanne väittää, että kaikkiin noihin tarvitaan ihmisiä tutkimaan aihetta? Boldasin pahimmat facepalmit listasta.

Eniten raivostuttava turhuus on kulttuuritutkimus kaikissa muodoissaan. Kyseiset "tutkijat" analysoivat, tulkitsevat, pyörittävät, tulkitsevat lisää ja analysoivat vielä kerran jotain mitä joku toinen ihminen on joskus tehnyt. Sellaisesta touhusta ei voida koskaan odottaa minkäänlaisia konkreettisia tuloksia eikä mitään uutta. Kulttuuria luovat aivan eri tahot eikä sellaisilla tahoilla usein ole paljoakaan koulutusta."

Kulttuuritutkimuksen aloja on tosiaankin eriytetty varsin paljon: teatteria ja kirjallisuutta tutkitaan erikseen, ja samoin musiikkia, taidehistoriaa ja estetiikkaa.

Olen manifestin kirjoittajan linjoilla sikäli, että taidemuotojen välisiä rajoja sietäisi mielestäni häivyttää. Voisi olla hedelmällisempää myös opiskelijoille, jos he pystyisivät hahmottamaan koko taidekenttää. Etenkin teatterin, kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien historiat kulkevat käsi kädessä. Jos elokuvaohjaaja kykenee omassa tuotannossaan yhdistämään näiden kaikkien alojen osaamista, niin miksi rajoittaa opiskelijoiden suuntautumista erityisillä karsinoila? Taiteilijat itsekin hyötyvät siitä, että pääsevät ammentamaan inspiraatiota muista taiteista.

Kirjoittaja on sikäli jäljessä aikaansa, että 2000-luvulla pienempiä laitoksia on jo hallinnan vähentämiseksi yhdistetty. Helsingin yliopistossa on nykyään "Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos". Aiemmin jokaisella aineella oli oma erillinen toimistonsa.

Kultuuriaineiden kohdalla voisi varmaan harkita myös yhteisten pääsykokeiden järjestämistä. Silloin tosin varmaankin tarvittaisiin uusia oppikirjoja, joissa asia huomioitaisiin.

Tutkimuksen kannalta yhdistäminen on kuitenkin ongelmallisempaa. Jos tavoitteena on kansainvälisen huippututkimuksen tekeminen, täytyy tiettyihin kysymyksiin erikoistua hyvinkin kapeasti.

Tällekin voisi löytyä vaihtoehtoja. En pidä mitenkään mahdottomana sitä, etteikö myös poikkitieteellisten metodien avulla voisi löytyä uusia merkittäviä havaintoja. Jos semiotiikan kansainvälistä käsitteistöä sovellettaisiin teatteritieteeseen tai kirjallisuutta tutkittaisiin estetiikan näkökulmasta, tulokset varmaankin olisivat erilaisia ja sitä kautta kiinnostavia missä maassa tahansa. sikäli kuin kielimuuri ei ole ongelma.

Humanistisen tieteen arvo on juuri siinä, että se tuottaa valtavan määrän näkökulmia sekä käsitteistöä, jota voidaan hyödyntää monilla muillakin aloilla. Näiden ajattelua avaavien näkökulmaerojen vain täytyisi aiempaa paremmin yltää kabinetteihin, joissa tärkeitä asioita suunnitellaan. Kaikissa merkittävissä kokouksissa tulisi juristien ja ekonomistien lisäksi olla humanisti, joka huomauttaisi milloin hänen mielestään keskustelu junnaa paikoillaan. Myös taiteilijoita tulisi rohkeammin käyttää , niin tuotteiden muotoilussa ja esilletuomisessa olisi rohkeutta. Ei se haittaa, jos taiteilijan kaikki ideat sattuvat olemaan jollakin viikolla tyhmiä. Silloin muut tyrmäävät ne. Riittää, että silloin tällöin tulee oivalluksia, jotka lisäävät valtavasti yrityksen näkyvyyttä ja erottavat niitä kilpailijoistaan.

Edes se ei riitä, että taiteilijoita käytettäisiin nykyistä enemmän konsultointiapuna. Heidän tulisi olla läsnä kaiken aikaa, keksimässä pieniä parannuksia joka puolelle yrityksen brändiä ja toimintatapoja. Taiteilijan avulla yrityksellä voisi olla aidosti erottuva ilme. Se voisi kohottaa pienen yrityksen keskisuureksi ja keskisuuren suureksi, suuren kansainväliseksi. Taiteilijan palkkaaminen ei edes maksaisi kovin paljon, koska taiteilija on yleensä tottunut pieniin tuloihin ja koska moni taiteilija voisi kiinnostua tyhteistyöstä edistääkseen omaa luovuuttaan, näkyvyyttään ja uskottavuuttaan.


Humanismi on rahan haaskausta ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi?

Kritiikeissä ja myös niiltä puolustautuvissa puheenvuoroissa jää usein huomiotta eräs humanistisen tieteen tärkeä etu. Humanistisen tutkimuksen vaaatimat kustannukset ovat huomattavasti pienemmät yhteiskunnalle kuin lääketieteen tai vaikkapa fysiikan.  Rahamäärä, joka on kulunut CERN:in hiukkaskiihdyttimen tai jättimäisten teleskooppien rakentamiseen on sananmukaisesti tähtitieteellinen.

Higsin bosonin löytäneen CERN:in hiukkaskiihdyttimen rakentaminen maksoi 7,5 miljardia euroa. Large Hydron Collider -nimellä tunnetun kiihdyttimen vuosittaisten käyttökustannusten on lisäksi arvioitu olevan 1 miljardin luokkaa.

Kansainvälisen ISS-avaruusaseman kokonaiskustannusten on arvioitu olevan peräti 150 miljardia euroa. En halua millää tavoin kyseenalaistaa näiden projektien merkitystä, sillä pelkästään Yhdysvallat käyttää aseteknologian kehittäämiseen joka vuosi samansuuruisia summia, mitä avaruustutkimukseen kuluu vuosikymmessä.

Humanistisessa tutkimuksessa tähtitieteellisiä summia ei tarvita. EU:ssa tarvittavat kymmenen tuhatta tulkkia on koulutettu varsin pienellä summalla, eikä filosofian maistereiden tai opettajien koulutukseen vaadita kalliita laboratorioita. Voisin alkaa luettelemaan humanismin löydöksiä, mutta on hassunkurista vaatia säästöjä niiltä aloilta, jotka jo valmiiksi tuottavat tiedettä kaikkein edullisimmalla panostuksella.

Oheisesta tilastosta näkee, että yhden hammaslääkärin kouluttaminen tulee kaksi kertaa kalliimmaksi kuin humanistin kouluttaminen. Eläinlääkärin kouluttaminen tulee yli nelinkertaisesti kalliimmaksi:
http://www.yle.fi/tvuutiset/uutiset/upics/liitetiedostot/Yliopistokoulutuksen_menot_uusi2.pdf

Hieman vastaavalla tavalla hölmöä on etsiä säästöjä lakkauttamalla pienempien kaupunkien yliopistoja. Pienissä kaupungeissa yliopiston tilojen vuokrat ovat yleensä huomattavasti alhaisempia kuin Helsingissä tai Tampereella. Järkevämpää olisi päin vastoin lisätä aloituspaikkoja niillä paikkakunnilla, joilla asumiskustannukset ovat edullisempia.

Humanismin keskeisin ongelma piileekin juuri siinä, että se on yhteiskunnalle turhankin edullista. Tästä syystä humanismille ei löydy puolustajia, kun vahvat eturyhmät iskevät nyrkkiä pöytään ja motivoivat näkemyksiään puhtaasta tietämättömyydestä.

Lääketieteelliset tutkimukset työllistävät satoja tuhansia teknikkoja, jotka toimivat alihankkijoina. Kun sairaalat ostavat kalliita erityislaitteita, ne työllistävät valtaisan määrän alihankkijoita. Nämä kaikki ihmiset jo työnsä puolesta ymmärtävät miten vaativaa työtä sairaaloissa tehdään.

Humanistille on helppo naureskella, koska niin harvan ihmisen oma elinkeino on sidoksissa humanistiseen tutkimuskenttään. Ihmistieteiden tarjoamien käsitteellisten työkalujen sekä näkökulmien vaihtamiseen tottuneen järkeilyn avulla  kyetään esittämään vastauksia myös siihen, mistä kumpuavat halut halveksia humanismia. Ajatteluni kulkee ehkä monimutkaisia reittejä, koska olen opiskellut useita aineita, joissa keskitytään ihmisten ajattelutottumusten ja käyttäytymisen analysoimiseen.

Humanistit eivät ehkä aina uskalla puolustaan itseään, mutta he ovat tottuneet erimielisyyteen ja siksi heillä on enemmän keskustelukestävyyttä. Insinööri yleensä luovuttaa hyvissä ajoin, koska huomaa aloittaneensa väittelyn, joka jatkuu ikuisuuksiin ja jossa ei todennäköisesti tule selviämään voittajana. Siinäkin yksi hyvä syy lisää inhota ihmistieteilijöitä.