Gonzotiede: Horoskoopit, D-vitamiini ja ihmisen juoksuaika

Pahoittelut siitä, etten ole paljoakaan kirjoitellut tänne blogiin. Olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt pääsääntöisesti (vihdoinkin!) romaanin kirjoittamiseen, joka on edennyt mukavasti, ja saattaa edetä samalla uralla myös seuraavat neljä vuotta. Olen kaiken aikaa kuitenkin koettanut pitää yllä myös esseeprojektia Gonzotieteestä. Olen vuosien varrella julkaissut täällä useita kirjoituksia tägillä "Gonzo", ja kirja on gonzotieteestä on ollut tekeillä noin kymmenen vuotta.

Tämäkin perin jännittävä artikkeli lukeutuu siihen kategoriaan - mutta mitä ihmettä on "gonzotiede"? Gonzotieteen määritelmä on elänyt vuosien varrella, koska minulla on keksijänä kaikki vapaus määritellä se niin monta kertaa minua huvittaa. Lopulta tietenkin jokin merkitys vakiintuu, sikäli kuin 1) kirja koskaan valmistuu, 2) se julkaistaan, ja 3) kukaan toinen ihminen koskaan tulee käyttämään sanaa ja koettaa selittää, mitä sillä tarkoitetaan.

Gonzotieteen velka Gonzo-journalismille

Gonzo-tiede on henkilökohtaista heittäytymistä tutkimusaiheeseen, joka on muiden silmissä epäoleellinen, kyseenalainen tai jopa vaarallinen. Se on siis suoraa perintöä Gonzo-journalismille, joka syntyi beatnikkien ja hipisukupolven vastakulttuurista ja happohöyryisistä sekoiluista. Alan ensimmäisenä merkkiteoksena pidetään Hunter S. Thompsonin kirjaa Helvetin enkelit (1966),
jonka hän kirjoitti elettyään moottoripyötäkerhon parissa. Termi "gonzo" kuitenkin vakiintui vasta myöhemmin 70-luvulla.

Thompsonin reportaasi on tyyliltään värikäs, mikä tietenkin auttoi asiaa, mutta kirja merkitsi myös aidosti merkittävää käännettä tutkivassa journalismissa. Ihmisillä oli lähinnä vain pinnallisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia siitä, mitä jengien sisällä tapahtui ja myös Suomessa puhuttiin kauhistellen "lättähatuista". Kirja oli siis ymmärrettävä hitti, mutta se oli myös omaan kulttuuriin kohdistuvaa kulttuurintutkimusta, eli antropologiaa omalla takapihalla.

Laajemmin ajateltuna tutkiva journalismi eli viime vuosisadan lopulla kukoistuskautta, jos verrataan nykytilanteeseen, missä suurin osa toimittajista vain istuu tietokoneen ääressä ja etsii kiinnostavia ilmiöitä somesta tai englanninkielisiä juttuja, joita voisi kääntää suomeksi ja tarjota YLE:lle tai Hesariin, koska meillä menee läpi kaikki mikä on ensi julkaistu The Guardianissa.

Gonzojournalismi-artikkelissa häntä ei mainita, mutta mielestäni parhaiten lajia on sittemmin kehittänyt Louis Theroux, jonka wiki-artikkelissa ei myöskään mainita "gonzoa". Netistä kuitenkin löytyy haastatteluja, joissa hän tunnustaa saaneensa gonzosta suoria vaikutteita. Theroux on haastatellut outoja ja marginaalisia ryhmiä, kuten ufoharrastajia, uusnatseja ja uskonnollisten kulttien jäseniä, mutta hänen gonzonsa on vähemmän räväkästi kuin Hunter S.Thompsonilla. Louis Theroux antaa ihmisille tilaa itse puhua, eikä kärjistä asioita sen fantastisemmaksi kuin ne jo ovat omalla verbaliikallaan ja liioittelulla, kuten gonzossa on joskus tapana.

Esimerkiksi kun Riku ja Tunna Madventuresissa syövät ällöttäviä ötököitä kaukomaissa, he luovat gonzojournalismia juuri halvalla, skandaalinhakuisella tyylillä. Heidän matkoillaan parhaita katsojakokemuksia ovat pikemminkin olleet ne tilanteet, joita ei ole keinotekoisesti korostettu, vaan vieras kulttuuri on päässyt esille autenttisemmin. Siinä suhteessa itselleni mieluisampaa gonzojournalismia edustaa Ricky Gervaisin tuottama ja Karl Pilkingtonin "näyttelemä" Ääliö ulkomailla. Asetelmat ovat siinäkin keinotekoisia, koska Pilkington vetää ylikorostuneen flegmaattista roolia, mutta konfliktit eksoottisen kulttuurin kanssa ovat sittenkin realistisia ja samaistuttavia. En välttämättä itse söisi ulkomailla apinan aivoja, mutta saattaisin kärsiä kuumuudesta ja toivoa, että pääsen takaisin hotellille, koska olen niin puhki jonotettuani raunioille paahtavassa helteessä.

Gonzojournalismi on jo itsessään monella tavoin sukua tieteelle, sillä siinä ei oleteta filosofisesti asioita sohvalta, vaan käydään konkreettisesti paikan päällä katsomassa. Tiedettä gonzojournalismi ei tietenkään ole siinä merkityksessä, ettei sitä vertaisarvioida, mutta hyvä gonzojournalismi perustuu mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen ilmiöstä. Sitä kautta se voi uudistaa meidän ennakkokäsityksiämme asioista.

Ja juuri tämä on oleellista myös gonzo-tieteessä. Saatat löytää netistä muita, jotka vuosien varrella ovat väittäneet harrrastavansa asiaa nimeltään "gonzo-science", mutta he ovat kaikki harhaoppisia tyhmiä kakkapyllyjä. Omassa gonzotieteessäni, joka on ainoa oikea gonzotiede, ei oikeastaan poiketa tieteen perusihanteista millään tavoin. Päin vastoin gonzotiede merkitsee sitä, että tieteen ihanteita seurataan uskollisemmin kuin mihin tieteentekijöillä on mahdollisuuksia.

Gonzotieteilijälle tieteen ihanteet menevät oman urakehityksen edelle

Mitä ihmettä tarkoittaa se, että henkilö seuraisi tieteen ihanteita uskollisemmin kuin tieteentekijöille on mahdollista? Pitkä vastaus vaatisi tuekseen kokonaisen luvun paksussa kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna tieteentekijöillä on lukuisia luonnollisia rajoituksia. Heidän täytyy ensinnäkin hankkia rahaa, usein valtaisia summia rahoittaakseen jonkin tutkimuksen, jossa he tarvitsevat hiukkaskiihdyttimiä, aivoskannereita tai kemianlaboratorioita. Heillä voi myös vähemmän teknisillä aloilla olla rajoitteita, kuten esimerksi fyysisiä aitoja ja lupa-asioita, jotka estävät heitä omin päin kaivamasta auki arkeologista kohdetta. Tässä tapauksessa en sano, että gonzotieteilijän tulisi tunkeutua laittomasti sinetöityyn muinaushautaan, se oli vain esimerkki rajoitteesta. Tässä tapauksessa rajoite on moraalisesti varsin perusteltu.

Mutta kaikista tärkein este tieteentekijällä on maine. Heidän täytyy vaalia hyvää mainetta, jotta he saisivat rahoitusta tai voisivat tehdä asioita luvalla, ja sitten tuoda esiin löydöksensä maineikkaassa julkaisussa, joka vaalii omaa mainettaan. Gonzotieteilijä eroaa tavallisesta tieteentekijästä siinä, ettei hän salli henkilökohtaisen urakehityksensä tulla oman tieteellisen uteliaisuutensa ja periksiantamattomuutensa edelle. Hän noudattaa tieteellista kriittisyyttä ja vaatii tutkimuksia myös siellä, missä sosiaaliset odotukset toimivat muille pidäkkeenä. Toisin sanoen hän uhmaa tabuja.

Eräällä tavoin gonzotieteilijä sijoittuu tieteen kentällä vastakkaiselle puolelle kuin skeptikot, jotka ovat nykytieteen jesuiittoja. Skeptikot vaalivat tieteellisten kysymysten puhtautta ja hyökkäävät sellaisia kysymyksenasetteluja kohtaan, joissa haiskahtaa synti. Skeptikot eivät kyseenalaista tieteen yksinkertaistuksia edes maailman monimutkaisuuden edessä, eli he alkavat räksyttää heti, jos koodista millään tavoin poiketaan.

Tarkoitukseni on myöhemmin kirjoittaa laajasti siitä, miten skeptikot ovat viime aikoina targetoineet ja uhkailleet tutkijoita, jotka ovat vaatineet parempia 5G-tutkimuksia. Skeptikot ovat äänekkäästi leimanneet myös asiallisesti radioaktiivisen säteilyn avoimista kysymyksistä puhuneet ihmiset hörhöiksi ja vaatineet heille eroa ja ties mitä älytöntä. Vaikka en halua lietsoa mitään hysteriaa aiheesta, ei mielestäni tieteeseen kuulu se, että ihmisiä uhkaillaan silla perusteella, että he vaativat tutkimuksia. Näiden tutkijoiden ulostulot ovat olleet varsin asiallisia, kun taas skeptikoiden kirjoitukset ovat olleet täysin törkeitä ja täynnä halpamaista retoriikkaa.

Gonzotieteen näkökulmasta skeptikot eivät noudata edes omia ihanteitaan, sillä he eivät suhtaudu valmiisiin vastauksiin tai valmiisiin kysymysasetelmiin skeptisesti. Heillä on vahva valmis mielipide, minkä lisäksi heillä on mielessään viholliskuva ja heidän asenteensa on aggressiivinen ja henkilöönmenevä, mikä ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. He puhuvat täysin avoimesti siitä, miten kaikki 5G-huolet ovat aiheettomia, koska sama väittely on käyty edellisten mobiilisukupolvien aikana. Uutta teknologiaa on turha tutkia, koska hörhöjen kanta perustuu uuden teknologian pelkoon ja siksi hörhöt ovat automaattisesti väärässä. Mutta tällainen ennakkotietämys asioista ei ole loogisesti pätevä, sillä myös vaihtopohjainen pelko voi osua oikeaan sattumalta. Myös säteilyn aallonpituuksilla on väliä, eikä tieteessä voi asioita tietää, ellei niitä ole tutkittu.

Terveysvaikutuksia huolestuttavampaa 5G-keskustelussa on mielestäni se, miten ala-arvoista on keskustelun sävy. Skeptikkojen lukittu kanta radiosäteilyyn, GMO-viljelyyn tai muihin kysymyksiin on saanut aikaan myös sen, että he ovat vuosia kieltäytyneet puhumasta radiotaajuuksien mahdollisista vaikutuksista myöskään pölyttävien hyönteisten tai lepakoiden terveyteen. Väänsin heidän kanssaan somessa vuosia jopa siitä, ovatko hyönteiset kuolemassa. Heidän yksiselitteinen kantansa oli lopulta se, että hyönteiset voivat paremmin kuin koskaan, sillä he eivät keskustelujen aikana lähentyneet totuutta, vaan he etääntyivät siitä. Heidän mielipiteensä muuttui sitä radikaalimmaksi mitä enemmän toin esiin todistusaineistoa.

Nyt on tieteellisesti kiistatonta, että skeptikot olivat täysin väärässä, kun he kielsivät kategorisesti neonikotinidien yhteyden mehiläiskuolemiin. He sortuivat sokeaan teknologiauskoon ja asettautuivat suurten kemianyritysten puolelle osin myös siitä syystä, että heitä lobattiin. Heidän joukoissaan oli kemiaa opiskelleita henkilöitä, joiden työllisyyden kannalta oli suotuisaa, ettei hyönteismyrkkyjen yhteyttä hyönteisten kuolemiin voitaisi osoittaa, mikä jo lähtökohtaisesti täysin absurdia. Kaikkien esittämieni väitteiden tueksi on olemassa ruudunkaappauksia sekä tutkimuksia, mutta se on niin sotkuisa vyyhti, että käsitelen sitä joskus erikseen.

Gonzo-tieteen mahdollinen tutkimuskenttä: horoskoopit

Kun edellä totesin, että gonzo-tiede asettuu tieteen kentällä eri laidalle kuin skeptikot, siitä voisi nopeasti päätellä, että he asettuvat samalle laidalle kuin pseudotieteilijät. Mutta tästä ei suinkaan ole kyse. Pseudotiede ei nimittäin sijoitu tieteen kentälle, kun taas gonzotiede sijoittuu. On tärkeää pitää mielessä, että gonzotieteilijä seuraa tieteen ihanteita pidemmälle kuin skeptikot, mikä tarkoittaa avointa mieltä monille sellaisille kysymyksille, joita skeptikko välttää, koska hän on omaksunut tabuja sekä jesuiittojen puhtauskäsityksiä tieteellisistä hyveistä ja synneistä.

Skeptikko näkee pseudotieteilijät syntisinä, joten hän alkaa heti räksyttää kuin tieteen uskollinen vahtikoira, joka hän kokee olevansa. Hän hyökkää näiden ihmisten kimppuun solvauksin ja jakaa kavereilleen meemejä, joissa näistä ihmisistä on rakennettu olkinukkeja. Skeptikko on samalla tavoin kuplautunut kuin vihreät ja perussuomalaiset ovat suhteessaan toisiinsa: hän ei näe ihmistä, hän näkee vihollisen, joka on vaaraksi yhteiskunnalle.

Gonzotieteilijä suhtautuu pseudotieteisiin, kuten kaikkiin asioihin: tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tarkastelee ilmiökenttää, ja hän hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, koska hän pitää silmänsä auki. Aikaa myöten gonzotieteilijä voi ymmärtää, miksi ilmastodenialistit toimivat niin kuin toimivat, tai miksi ihmiset ovat kiinnostuneita horoskoopeista tai homeopatiasta. Skeptikot harvoin ymmärtävät näitä ilmiöitä edes aivan alkeellisella tasolla, koska he eivät ole suostuneet keskusteluun ihmisten kanssa. He ovat ainoastaan väittäneet vastaan. He eivät ole kohdanneet ihmistä ihmisenä ja kuunnelleet.

Jos tämä gonzotieteen haara kiinnostaa, olen vuonna 2013 kirjoittanut lyhyen esseen kukkatipoista, joista en tietäisi mitään, ellen olisi lukenut aiheesta mieli avoinna.

Horoskoopit ovat tutkimuskenttä, jota on tutkittu aivan liian vähän. Syyt ovat ilmeiset, mutta todelliset rajoitukset eivät ole tähtitieteellisiä. Meidän ei tarvitse tavoittaa kaukaisia taivaankappaleita, jotta voisimme tarkastella horoskooppien yhteyttä ihmisten luonteeseen, mistä niissä on pohjimmiltaan kyse. Jos lähtökohtana on todistaa, että horoskoopit eivät kerro mitään mistään, se ei ole tiedettä. Tiede ei toimi niin, että asetetaan valmis tavoite ja sitten etsitään todistusaineistoa ja argumentteja tämän valmiin kannan tueksi.

Horoskooppien tutkiminen vaikuttaa hörhöltä touhulta, mistä syystä sitä harjoitetaan vähän suhteessa ilmiökentän laajuuteen ja kulttuuriseen painoarvoon.

Jos horoskooppeja lähestyy gonzotieteellisellä uteliaisuudella ja avoimin mielin, huomaa hyvinkin nopeasti tiettyjä kiintoisia ilmiöitä.

Esimerkiksi miehet eivät ole koskaan horoskooppimerkiltään neitsyitä. Kun kuulet miehen kertovan suurieleisesti millaisten tähtien alla hän on syntynyt, hän on aina leijona, härkä, jousimies tai vaaka.

Neitsyet, D-vitamiinit ja keskittymishäiriö

Alku on ollut tahmaista, mutta nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, päräyttävään gonzotieteelliseen tutkimuskenttään, jossa ennakkoasenteet mullistuvat.

Olen aiemmin puhunut avoimesti siitä, miten minulla on diagnosoitu ADHD. Sen seurauksena olen hyvin utelias, kekseliäs, innokas ja impulsiivinen sekä taipuvainen kulkemaan omia polkujani ja uhmaamaan auktoriteettejä. Lisäksi yleisenä asperger- ja adhd-piirteenä kiinnostun usein omista erityisistä mielenkiinnonkohteistani. Valitettavasti innostumiseen yhdistyy myös se, että into laantuu, minkä seurauksena jätän asioita kesken. Kohdistan huomioni aina uusiin asioihin, minkä seurauksena olen dilententti, joka kirjoittaa tätä kaikkien asioiden pöhköä ensyklopediaa, sen sijaan että saisi valmiiksi hyvin jäsennellyn kirjan yhdestä rajatusta aiheesta.

Mutta keskittymishäiriöön yhdistyy taipumus huomata asioita, jotka menevät muilta ohi katseen, koska ne "eivät ole oleellisia". Mitä me voimme päätellä seuraavasta ihmeellisestä datasta, jonka kanssa jouduin kohdakkain AD/HD-aikuisten suljetussa Facebook-ryhmässä? Olen rajannut ulos nimet sekä profiilikuvat, jotta kenenkään yksityisyys ei ole vaarattuna ja näemme pelkkiä numeroita.

Neitsyet jostakin omituisesta syystä hallitsevat tilastoa (49 henkilöä). Perää pitää härkä (vain 18 henkilöä).

Lähestytään asiaa ensin tieteellisellä asenteella:

1) Kyse on auttamattomasti liian pienestä otoksesta, jotta se olisi tieteellisesti merkittävä. Sattuman osuutta ei voi sulkea pois.

2) Ihmiset saattavat olla laiskoja ja he kiinnostuvat klikkaamaan vain kärjessä näkyviä vaihtoehtoja, sillä muut vaihtoehdot tulevat näkyville vasta jos ensin klikkaa somevirrassa vilahtavaa avausta. Tämä vääristävä ilmiö näkyy hyvin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joissa suosituimmat kommentit keräävät tuhansia peukkuja, koska ne ovat ainoat jotka aluksi näkyvät. Harva on niin kiinnostunut keskustelusta että jaksaa selata kommentteja eteen päin. Tästä syystä tykkäysten määrä putoaa usein kärkikommenttien muutamasta tuhannesta tykkäyksestä nopeasti pariin sataan, pariin kymmeneen ja lopulta vain muutamiin. Kahdestä täysin identtisestä kommentista toinen on saattanut kerätä sata kertaa enemmän tykkäyksiä, koska se on julkaistu ensin ja se on päässyt näkyville kärkikommentteihin.

(Tällä käyttäytymisellä on myös vastakkainen ilmiö, jossa kaksi vaihtoehtoa äänestyksessä vuorottelevat, koska ihmiset haluavat äänestää altavastaajaa, eli kannustaa perässähiihtäjää. Kärkiehdokkaan fanit puolestaan laiskistuvat, kun näkevät oman suosikkinsa kärjessä, eivätkä välitä enää nähdä vaivaa äänestääkseen - ja sitten toinen tulee takaa ja menee ohi. Näin on usein käynyt tositeeveekilpailujen yleisöäänestyksissä. Myös poliittisissa vaaleissa tilanne joskus kiristyy vaalipäivän lähestyessä, koska gallupit ja ennakko-odotukset vaikuttavat äänestäjien käyttäytymiseen.)

3) Kuten edellä totesin, miehet harvemmin julistavat olevansa neitsyitä. Tällä saattaa olla käänteinen vaikutus naisten identiteetille. ADHD-aikuisten ryhmässä on selkeästi enemmän naisjäseniä, vaikka ADHD on useammin diagnosoitu pojilla. Tämä on itsessään kiinnostava sosiaalinen ilmiö, mitä olen pohtinut itsekseni jonkin verran, mutta en pidä pohdiskelujani tältä osin kovin arvokkaina. Luulen, että ryhmässä on naisia ensinnäkin siksi, että naiset useammin etsivät tällaista vertaistukea ja koska kyse on juuri aikuisten ryhmästä. Moni nainen on saanut diagnoosin vasta aikuisena, koska se herkemmin huomataan pojilla, koska sitä osataan odottaa pojilta. Tässä suhteessa mielikuvat toivon mukaan tulevaisuudessa muuttuvat. Kun on saanut diagnoosin jo kouluikäisenä, ei niinkään identifioidu "AD/HD-aikuiseksi"

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:
Jotta aineisto olisi millään tavalla validi, täytyisi meidän tutkia laajempaa määrää jäsenistöstä. Tämä onnistuisi esimerkiksi luomalla ohjelma, joka hakee jokaisen jäsenen syntymäajan profiilitiedoista, sijoittaa sen horoskooppimerkin alle ja sitten luo meille eksaktin tilaston, jossa on huomioitu kaikki 4000 jäsentä.

Lisäksi meidän täytyy sovittaa jäsenet yhteen luonnollisen syntyvyysjakauman kanssa. Suomalaiset eivät synny suinkaan tasaisesti pitkin vuotta. Merkittävä data täytyisi rinnastaa koko väestöön ja katsoa onko siinä jotain poikkeavuutta. Näkemämme hyvin pienen otoksen perusteella poikkeavuutta näyttäisi olevan. Jos se ei ole satunnaista, asiaa täytyisi kyetä selittämään.

TÄRKEÄ GONZOTIETEELLINEN SIVUHUOMIO:
Edellä kuvattu puhtaasti algoritmin avulla jäsenrekisteristä kerätty tieto saattaa kuitenkin olla harha-askel, sillä se vain kertoisi, milloin henkilöt ovat syntyneet. Se ei kertoisi siitä, ketkä identifioituvat omaan horoskooppimerkkiinsä, mikä on vähintään yhtä tärkeää tai jopa kaikkein oleellisin asia horoskoopeissa.

Jos horoskoopit ohjaavat henkilön käytöstä ja muokkaavat persoonaa sen mukaan, miten hän itsensä mieltää, eli minkälaiseksi hän itsensä visualisoi ja sosiaalisesti leimautuu, on horoskoopeilla todellista kulttuurista vaikutusta, vaikka vaikutus ei olisi peräisin tähtien liikkeestä.

Esimerkiksi voisimme olettaa, jos tässä samaistumis- ja leimautumiskäytöksessä on mitään perää, että skorpionit tykkäävät keskimääräistä enemmän hevimusiikista, koska heidän oma symbolinsa on The Scorpions. Leijonat taas tykkäisivät erityisen paljon Narnia-kirjoista. Nämä esimerkit aliarvioivat ihmisten älykkyyttä niin totaalisesti, että tällainen gonzotieteellinen tutkimushypoteesi saattaisi miellyttää jopa skeptikkoja.

Asiaa tietenkin sietäisi tutkia, koska kaikkea sietää tutkia.

Tähän mennessä olen tarkoituksella johdattanut huomiota kulttuurisiin ja psykologisiin seikkoihin, koska biologisen perustan olettaminen olisi vähän liikaa jopa gonzotieteilijälle. Nyt kannattaa kuitenkin ottaa tukeva istuma-asento tuolilla ja pidellä kiinni hatusta. Mitä jos me olisimme heittäytyneet täydellä sydämellä asiaan ja luottaneet aineistoon?

Turun yliopisto julkaisi joulukuun 2019 lopulla mediatiedotteen:

"Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan ADHD:n osuus oli 34 prosenttia suurempi lapsilla, joiden äideillä oli D-vitamiinivaje kuin lapsilla, joiden äitien veren D-vitamiinipitoisuus oli riittävällä tasolla raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Kyseessä on ensimmäinen väestötason tutkimus, joka selvitti lasten tarkkaavaisuus- ja yliaktiivisuushäiriö ADHD:n yhteyttä äidin veren D-vitamiinipitoisuuteen alku- ja keskiraskaudessa.

Tutkimuksessa oli mukana 1067 ADHD-diagnoosin Suomessa vuosina 1998–1999 saanutta lasta ja vastaava määrä verrokkeja."

LINKKI:
Äidin raskausajan D-vitamiinin puutos on yhteydessa lapsen kohonneeseen ADHD-riskiin

34 prosenttia suurempi riski! Näin merkittävää eroa en olisi ikinä voinut kuvitella pelkästään D-vitamiinin puutostilan aiheuttavan.

Mutta hetkinen, hetkinen! Milloin neitsyet ovat syntyneet? 23.elokuuta-22. syyskuuta.

Jos siitä lasketaan 9 kuukautta taaksepäin, voidaan päätellä, että neitsyet on saatettu aluilleen tammikuussa. Ja raskauden ensimmäinen, kriittisin kolmannes sijoittuu tammikuusta maaliskuuhun, jolloin D-vitamiinitasot ovat väestöllä yleensä alimmillaan.

Härkä, vesimies, oinas ja kauris ovat vähiten edustettuna ADHD-aikuisten äänestyksessä. Me emme tiedä ovatko he todella harvinaisimmat horoskooppimerkit ryhmässä, mutta me tiedämme, että nämä kaikki neljä merkkiä ovat syntyneet tammikuun ja toukokuun välillä. Silloin raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittuu keväälle ja kesälle, jolloin äidillä on hyvät mahdollisuudet saada aurinkoa ja D-vitamiinia.

On aivan ällistyttävää, miten pienen horoskooppikyselyn otos vastaa tutkimusta. Yliopiston tiedotteessa sanotaan, että kyseessä on "ensimmäinen väestötason tutkimus..." Mutta mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan, jos suhtautuisimme kohtaamiimme ilmiöihin samalla avoimella mielellä, jolla gonzotieteilijä suhtautuu horoskooppeihin. Tietohan on ollut täysin helposti saatavilla jo vuosikausia. Täytyisi vain osata nähdä ennakkoluulottomasti, ja sitten sulkea pois vääriä selityksiä, kunnes oikea yhteys on havaittu ja todeksi osoitettu.

D-vitamiini, ms-tauti ja ihmisen juoksuaika

Jos edellä ei ollut riittämiin gonzotiedettä, niin juttuhan ei suinkaan jää siihen. Hesari julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan:

"Turun yliopistossa väittelevän Kira Åkerlundin tutkimuksessa selvisi, että raskaudenaikainen d-vitamiinivaje kaksinkertaisti suomalaisnaisten ja heidän lastensa riskin sairastua ms-tautiin."

LINKKI: Raskaudenaikainen matala d-vitamiinitaso kaksinkertaistaa lapsen ja äidin riskin sairastua ms-tautiin

Jos D-vitamiinilla on näinkin voimakas korrelaatio useiden neurologisten oireyhtymien välillä, täytyy ihmetellä, miksi ihmiselle ei ole kehittynyt juoksuaikaa, kuten monille muille eläimille. Olisi niin ilmeisiä hyötyjä siitä, että lapsi siitetään juhannuksena ja äiti saa raskauden ensimmäiset kuukaudet tuoreita vihanneksia, marjoja ja auringonvaloa.

Mutta tässä on nyt se varaus, että kulttuurisesti näin on juurikin saattanut olla asian laita. Entisaikaan on pyritty juhannustaioilla ja juhannustansseilla ohjaamaan lemmenpuuhia juurikin alkukesään. Nykyään vain nämä kulttuuriset "juoksut" ovat rapistuneet monen muun tradition ohella.

Aiemmin ihmiset myös viettivät paljon enemmän aikaa ulkona, eikä D-vitamiinia saanut lisäravinteena, jolloin auringossa paistattelun hyöty oli varmasti vielä merkittävämpi. Niinpä kulttuuinen kannustin siittää lapsia juuri juhannuksena antoi merkittävää hyötyä. Viime vuosikymmeninä autismi ja ADHD ovat lisääntyneet huomattavasti ja niissä on paljon yhteistä. Yksi tekijä monen muun ohella saattaa olla liika oleskelu sisällä, minkä takia äidit eivät saa D-vitamiinia luonnollisesti ihon kautta.

Löysin YLE:n uutisen vuodelta 2016, jossa kerrotaan hämmästyttävästä ja kaiken edellä kerrotun valossa hälyyttävästä muutoksesta:

"Maaliskuu ei enää ole yleisin syntymäkuukausi. Kevään valtakausi päättyi kuin seinään 2000-luvulle tultaessa. Sitä ennen vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa."

LINKKI:
Maaliskuu hävisi vauvakisan – nykyään synnytään keskikesällä 

Vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa. Äitien raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittui loppukesään, jolloin tarjolla oli valoa, mansikoita ja tuoreita kasviksia.

On hämmästyttävää, miten paljon traditiosta löytää salattua viisautta, jos siihen ei suhtaudu skeptisesti, mutta ei myöskään sokealla konservatistisella asenteella, vaan kysyy rohkeasti, että miksi näin on ollut tapana, mikä siinä on mieli?

Kun me esitämme tällaisia kysymyksiä ja katsomme ilmiöitä gonzotieteilijän ennakkoluulottomuudella, se ei ehkä edistä tieteellistä uraa, mutta se voi edistää tiedettä. Siinä on gonzotieteen päämäärä: sekoittaa yllättäviin paradigmanvaihdoksiin runsaasti makeaa huumoria, jotta skeptikoiden riivaama, takakireä ja julkisen maineensa puolesta pelkäävä tiedeyhteisö suostuisi nielemään karvaan lääkkeen, joka on sille hyväksi.

Toksinen individualismi

Individualismi on tietenkin pääosin positiivinen termi ja siihen yhdistetään positiivisia arvolatauksia. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että individualismi olisi huonompi vaihtoehto kuin kollektivismi, vaikka olen kritisoinut ihmisten siihen liittyvää sinisilmäisyyttä aiemmissa kirjoituksissani.

Olen saanut kokea, että minua syytetään kommunistiksi, tai joskus jopa jonkun sortin militantiksi, koska olen sanonut, että "individualismiin" liittyy ongelmia. Sama tilanne, jos olen kritisoinut liian kärkevästi "vapautta". Nykyään sentään vapaudesta saa puhua kriittiseen sävyyn, koska on nähty kuinka vapauden mallimaa Yhdysvallat on julistanut sotia "vapauttaakseen" kansakuntia, vaikka vapaus on ollut vain kulissi, jonka suojissa on esimerkiksi viety maan öljyvaroja. Muutos alkoi hitaasti 90-luvulla, Neuvostoliiton murennuttua, mutta se on ollut hidasta.

Koska en ole kommunisti, enkä edes äärivasemmistolainen, tahdon tässä kohtaa muistuttaa, että Neuvostoliiton sanomalehti oli nimeltään Pravda, eli totuus, vaikka siinä valtiossa sai kaikkea muuta kuin lausua ääneen totuuden.

Suurten sivilisaatioiden pyhimmistä arvoista näyttää herkästi tulevan pelkkä tyhjä symboli, ja arvot asteittain rapistuvat juuri siksi, ettei niistä ole lupa puhua pahaa. Tästä johtuen ei arvojohtajien ajatusmaailmaan tai tekoihin voida vaatia korjausliikkeitä, kun aika sitä edellyttäisi. Pyhin arvo on pian kuin pimeä komero, jonne tungetaan kaikki rojut, koska se on pyhyyden esiripun takana, minne on kätevä luutia epäkohtia pois vieraiden silmistä. Näin sivilisaatio rapistuu juuri korkeimpien ihanteidensa kautta. Tämä teesi on yksi oman filosofiani kulmakivistä. (Luultavasti Platon tai Aristoteles on jossain siitä jo aiemmin selittänyt, kuten yleensä aina.)

Olen siis puhunut individualismista pahaa, vaikka se on pyhä, ja huomannut, että minua kuullaan täysin väärin, koska minut oletetaan individualismin viholliseksi, siis viholliseksi.

Tästä syystä en enää puhu individualismista, vaan "toksisesta individualismista", joka on eri asia. Toksinen individualismi on individualismia, jota käytetään vallan ja epäoikeuden välineenä. Se on individualismia, joka on ohittanut parhaat päivänsä ja härskiintynyt.

Mitä on toksinen individualismi?

Käsitteen merkityskentän ja ilmiömaailman syvällinen selittäminen edellyttäisi kokonaista kirjaa. Sellainen on kyllä tekeillä, mutta kirja ei mahdollisesti koskaan valmistu, koska tekeillä on myös 30 muuta kirjaa filosofisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Tämä on siis vain pintaraapaisu.

Aloitan toksisen individualismin perusmerkityksen selittämisen hyvin karkeasti, jotta tietäisimme, minne suurin piirtein katsomme. Nämä esimerkit haiskahtavat sosialismilta, mutta pyydän sitä anteeksi. Kohde, johon yritän viitata, seisoo sosialismin takana. Jos katsot sosialismista eteen päin, hieman oikealla, näet toksisen individualismin seisomassa kahden koivun välissä.

Toksinen individualismi tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että katsomme yksilöä silloin kuin se meille parhaiten sopii, ja kun tulkinta vahvistaa meidän olemassaolevaa maailmankuvaamme. Jos siis esimerkiksi osallistumme leikkiin, ja voitamme, olemme taipuvaisia ajattelemaan, että kyse oli taitolajista. Me olemme taitavia, siksi voitimme. Jos joku toinen voittaa, sanomme että kyse oli tuurista, tai peli oli epäreilu.

Käsityksemme yksilön tai olosuhteien vaikutuksesta vaihtelee subjektiivisesti, emmekä näe tasapuolisesti milloin on kyse sosiaalisista rakenteista ja milloin yksilön taidoista.

Kyllä, tätä on tutkittu: winners-think-success-was-earned-even-if-it-was-down-to-luck

Ilmiötä selittää myös kognitiivinen vinouma nimeltään "Selviytymisharha" (Wikipedia)

Karkeasti ottaen toksisessa individualismissa on kyse siitä, että jos me itse tai kaverimme voittavat, tai jos poliittinen maailmankuvamme on kovastikin oikeistolainen, olemme taipuvaisia sanomaan, että on yksilön oma vika, jos hän ei pärjää koulussa, urheilussa tai työelämässä.

Jos katsotaan koko kuvaa, huomataan ehkä, miten urheilijalla A on henkilökohtainen lajivalmentaja, apuraha, menestyksekäs seura tukenaan sekä hyvät harjoittelupaikat. Urheilijalla B on puolestaan vakituinen duuni ja hän harjoittelee vapaa-ajallaan, ilman valmentajaa.

Jos todetaan yksituumaisesti, että urheilija A on lahjakkaampi ja ahkerampi kuin urheilija B, on kyse toksisesta individualismista. Katsotaan selityksessä pelkkää yksilöä, eikä hahmoteta kokonaiskuvaa, tunneta henkilöiden taustaa tai muita muuttuja - siis etsitään vikaa tai ansiota yksilöstä tilanteessa, jossa se on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta.

Tämä saattaa hyvinkin johtaa meidät lähemmäs sosialismia, mutta se ei ole sama asia kuin sosialismi. Toksinen individualismi on selitysmalli, joka estää meitä näkemästä selityksiä silloin, kun tarvittaisiin tuloksia. Jos katsotaan vain yksilöä, ja kiitetään tai syytetään häntä, ei kyetä parantamaan tuloksia, jotka johtuvat siitä, että vika on tavalla tai toisella yhteisössä.

Ajatellaan yksilön kehittymisen edellyttävän vaikeuksia ja karaistumista

Suomi on ajoittain vaikuttanut varsinaiselta individualismin mallimaalta, kenties siksi, että elimme niin lähellä Neuvostoliittoa ja opimme suhtautumaan idän kollektiivisiin harjoittelumenetelmiin "punakoneena", josta emme halunneet ottaa mallia.

Meillä on myyttejä sitkeistä urheilijoista, jotka harjoittelevat itsekseen, ilman tukijoukkoja, ja sitten hakevat parit kultamitalit olympiakisoista. Vaikka vastustamme kollektivismia, me olemme tuudittautuneet hyvin rajuotteisen individualismin harhaan ja siksi emme riittävästi tue yksilöä - eli päädymme juuri tekemään käänteisesti sitä, mitä individualismi edellyttäisi. Jätämme lahjakkaita ihmisiä heitteille, koska ajattelemme, että kyllä he siitä sisuuntuvat kunhan riittävästi kohtaavat vastoinkäymisiä ja purevat hammasta.

Sisu saattaa toisinaan olla yksi toksisen individualismin taustatekijöistä, mistä syystä meidän on erityisen vaikea kohdata ongelmaa. Sisu on meille pyhä asia, sisussa ei ole mitään moitittavaa, ei saa olla.

Kun norjalaiset hiihtäjät saavat kymmenkertaisesti apurahoitusta ja parhaat harjoitteluolosuhteet, meillä pusketaan yksin läpi pelkällä sisukkuudella.

Se on sitä toksista individualismia, ja tämä oli pahasti sanottu.

Tavallisen elämän kosto: lottokuponki povitaskussa

Ajatukseni ovat joululomilla tyypilliseen tapaan palailleet keskeneräisiin projekteihin. Tänään mietin tavallista elämää, josta kirjoitin läjäpäin analyysejä joskus vuosikymmen sitten. Tavallisen elämän tutkiminen on eräänlaista kulttuurista arkeologiaa omalla etupihalla, kenties takapihallakin. Kohteena ei välttämättä ole inhimillinen elämä sinänsä, vaan se tapa, jolla se on omassa elinpiirissä järjestetty.

Siihen liittyy tiettyä viehättävyyttä, kun huomautetaan ääneen ilmiselviä asioita, joita harvemmin kuulee sanallistettavan. Tämä yhdistyy myös niihin syihin, miksi olen viimeiset 2-3 vuotta lukenut enimmäkseen Kevätpörriäisiä. Liittyy se toki myös kvalifysiikkaan, joka on erään määritelmän perusteella voisi olla myös tavallisen elämän tutkimusta, mutta ikään kuin vielä vahvemmalla dekonstruoivalla otteella. Jossain jo taisin kirjoittaa, että kvalifysiikka muistuttaa parhaimmillaan sitä, kuin selitettäisiin ihmisen toimia jollekin avaruusolennolle, joka on saapunut tänne ihmettelemään.

Sehän on luonnollisesti yksi sivullisuuden ja tavallisesta elämästä vieraantumisen oire, että autistisella mielenkiinnolla ihmettelee ihmisten absurdia elämänmenoa ympärillään. Kirjailijan oireyhtymä.

Poliitikot ja julkkikset irtautuvat tavallisesta elämästä omaan outoon todellisuuteensa, sillä he elävät toisessa säädyssä ja eräässä mielessä toisessa kulttuurissa kuin tavalliset ihmiset. (Me tavalliset ihmiset.) Niinpä heidän käytöksensä irrationaalisuus on helppo havaita. On ruotsalaisia, venäläisiä ja poliitikkoja, joiden kansanluonteesta puhellaan ikään kuin kyse olisi toisesta maasta erilaisine tapoineen. Kansanedustajan höpinät ovat likimain yhtä lähellä tavallista suomalaista arkea kuin joku kurditaistelija, mutta toisessa suunnassa etuoikeuksiin nähden. Onhan se outoa. Jonkinlainen orientalismi kuvaa myös sitä ammentamisen menetelmää, jolla iltapäivälehtien toimittajat meille poliitikkojen outoa elämää meille kuvailevat. Irrationaalisuus ja erilaisuus on keskiössä.

Juuri tästä syystä, että tavallinen elämä on meille tuttua (meidän elämämme), on siitä oudon vaikea puhua. Lapset onnistuvat toisinaan. Toisinaan onnistuvat kirjailijat tai sosiologit tai filosofit. Minulle ainakin tuottaa erityistä iloa, jos saan kiinni jostain tavallisen elämän langasta ja rakennelma alkaa purkautua.

Tavallisesta elämästä puhumiseen liittyy myös vaaroja. On helppo pahoittaa jonkun mieli, jos puhelee huolettomasti siitä, mitä ihmiset tekevät tai ovat tekevinään - tai etenkin, jos he ovat olevinaan.

Tavallisen elämän absurditeetti sulkee pois julkkiset, koska heidän elämänsä on suodatettu median lävitse. (Media turmelee liikaa kohteen alkuperäisyyttä.) Se ei kuitenkaan sulje pois rikkaita.

Rikkaat pelkäävät, että näin olisi käynyt, mutta raha ei pelasta heitä tavallisuudelta. He joutuvat yhä katsomaan peiliin, sen sijaan että katsoisivat kuvaansa iltapäivälehtien kannessa. Heillä on todellinen elämä kaikkine todellisine murheineen, mutta sen lisäksi heidän irrationaalisuutensa on kaikkien nähtävissä, koska sitä ei suojele tavallisuus.

Otetaan esimerkiksi joku Porsche tai Ferrari. Ensialkuun ja kauempaa se saattaa näyttää hienolta. Siksihän sellaisia autoja ostetaan. Mutta tavallistakin tavallisempi absurditeetti alkaa paljastua siinä vaiheessa, kun Ferrariin koettaa kiinnittää lastenistuinta tai avaa takakontin (etukontin), ja koettaa mahduttaa sinne kauppaostoksia. Ajopelin absurdi epäkäytännöllisyys paljastaa sen armottoman tavallisuuden. On niin tavallista, että ihminen rikastuessaan (siis mies) tekee jotain niin hölmöä, että ostaa hienon auton, ihan vain velvollisuudesta omaa rooliaan kohtaan.

Tavallisuuden ytimessä on FOMO, eli fear of missin out. Kun ihminen voittaa lotossa, hänelle avautuu aivan uusi horisontti asioista, joita lottovoittajan oletetaan tekevän. Bucket-list kasvaa. Yhtäkkiä onkin mahdollista kiivetä Mount Everentille, joten sitä täytyy harkita. Tavallisuuden taakka ei kevenny, vaan sen paino kasvaa. On kaikki ne vanhat tavalliset asiat, jotka täytyy ehtiä kokea, mutta myös pitkä lista uusia. Elämä tuntuu yhtäkkiä pienemmältä, vähäpätöisemmältä.

Tai mistä minä tiedän, kun en ole lotossa voittanut, mutta näin voisin kuvitella, että lopulta tapahtuu. Niin luultavasti tapahtuisi minulle. Olen joskus vuosia sitten ostanut lottokupungin ja sillä oli aivan huimia seurauksia. Lottokuponki avasi aivan uuden oven tavallisuuteen, jota en ymmärtänyt olevankaan. Yhtäkkiä ymmärsin kaiken (tai luulin ymmärtäväni) niistä syistä, jotka saavat ihmisen lottoamaan.


LOTTOAMINEN ON JO ITSESSÄÄN VOITTO KUN SITÄ KATSOO FENOMENOLOGIAN JA KVALIFYSIIKAN ELÄMYSHORISONTISTA

Kyllä siitä maksaa. Ei haittaa ollenkaan, jos parilla eurolla saa niin paljon vastinetta. Voi olla, että siinä lopulta kyynistyy, mutta ainakin itselleni oli lottoaminen kertaluontoisesti aivan huima kokemus. Se kolahti kuin heroiini. Tai nyt minä valehtelen, nimittäin en ole heroiinia koskaan käyttänyt. Mutta oli se ainakin vahvempaa kuin yksi iso tuoppi. Parempaa vastinetta rahalle siis.

Lottoaminen on tietenkin irrationaalista, kuten tavallisessa elämässä kaikki, jos sitä katsoo taloudellisen hyödyn kautta. Mutta fenomenologisesti lottoaminen on jotain aivan muuta.

Väittäisin, että kirjallinen innostus ei nyt vääristä minun kokemustani. Tietenkin nautin tavallisista kokemuksista ja siksi ostin lottokupongin, vähän niin kuin vitsillä. Kyse oli siis fomo:sta.

Ja sittenkin lottoaminen voitti minut puolelleen liki välittömästi. Se käynnisti niin hienoja ajatusketjuja, joita en ollut hetkeen kulkenut. Lottokuponki taskussani saatoin pitkästä aikaa miettiä, mitä tekisin, jos minulla olisi rahaa. Se nimittäin on hyvin kaukainen kokemus. Rikkaimmillani olen kenties ollut silloin, kun valmistuin  ylioppilaaksi ja sain kaikilta lähisukulaisilta 100 euron kirjekuoren ja kaukaisemmilta sukulaisilta 50 euron kuoren.

Sen jälkeen on ollut taloudellisesti vähän tiukkaa. Mitä siitä nyt onkaan, pari vuosikymmentä...

Kun sain lottokupongin käteeni, huomasin pian, että kyseessä oli maaginen esine. Ja nyt puhun hyvin vakavissani, sillä tiedän yhtä jos toista maagisista esineistä, sekä fantasiapelien että folkloristiikan kautta. Ensinnäkin lottokupongin piti mielellään hyvin lähellä itseään. Se oli mukava sujauttaa povitaskuun. Se tuntui jotenkin lämpimältä. Pelkäsin kadottavani sen. Pelkäsin, että jotain kammottavaa tapahtuu, jos kadottaisin minun oman aarteeni. My precious.

Kammottavinta tietenkin olisi se, että lottokuponki olisi voittokuponki, mutta siitä huolimatta se katoaisi. Koko maailma mullistuisi ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.

Voin hyvin kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka kaikilla lottovoittajilla (ellei toinen ajatus) lienee tämä: ONKO SE TALLESSA?

Tätä pohdintaa seuraa varmastikin vimmainen tarkistamisen ja uudelleentarkistamisen sarja. Ja mihin sen voi laittaa yön ajaksi. Kuinka moni lottovoittaja valvoo yön yli, ja sitten vielä sunnuntainkin yli, jotta voi maanantaiaamuna kaksi yötä valvottuaan soittaa lottovoittajien auttavaan puhelimeen ja kysellä miten nyt täytyy toimia?!

Lottokuponki oli povitaskussani paljon enemmän kuin mikään seteli lompakossani. Seteleiden numerot olivat muuttumattomia. Niissä ei ollut mitään maagista. Lottokuponki oli miljoonien eurojen arvoinen seteli.

Sellaisiakin painetaan, mutta iso osa niistä mitätöityy lauantai-iltana tiettyyn aikaan.

Mitä isompi on voittosumma, sen pienempi on voiton todennäköisyys. Näin ollen lottoamisesta tulee sitä irrationaalisempaa, mitä isommaksi summat kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet. Mutta eivät varmaankaan useimmat voiton takia lottoa, tai edes toissijaisesti. Voittamisen todennäköisyys on luultavimmin vasta kolmas ulottuvuus, fantastisten kuvitelmien ja maagiselta pettymykseltä suojautumisen jälkeen, tai neljäs tai viides, jos sitä harrastetaan sosiaalisesti, ryhmässä tai perheen sisällä.

Tässä ovat oman tulkintani mukaan lottoamisen tärkeimmät funktiot:
1.) mahdollisuus fantastisille haaveille.
2.) voimaannuttava maaginen fiilis, jonka kuponki antaa, kun tuntee, että taskussa on potentiaalisesti miljoonien arvoinen seteli.
3.) maaginen pelko siitä, että omat numerot tulevat juuri silloin kun ei ole vienyt kuponkia.
4.) kavereiden tai perheen kanssa jännittäminen.
5.) raha.

Kyllähän siitä maksaa. Etenkin yllätyin fantastisten haaveiden mittavuudesta. Kenties vaikutus oli vahva siksi, etten ollut vuosiin tai vuosikymmeniin lotonnut. Tuntui, että olisin muutaman euron sijoituksella päässyt sisälle kokonaiseen tavallisen elämän ihmemaahan. Lottoaminen oli oikea linnanmäkiajelu. Kenties vaikutus lievenee arkikäytössä?

Fantastisten haaveiden merkitystä korostaa se, miten harva lottoaja lopulta toteuttaa haaveitaan. Kuinka moni lottovoittaja tai äkillisesti osakkeilla rikastunut henkilö on esimerkiksi Suomessa rahoittanut elokuvan rahoillaan? Sellainen unelma olisi varmasti monen listalla. Urheiluseuroja on ainakin tuettu, sen tiedän. Mutta pohjimmiltaan fantasiat ovat eri asia kuin se todellisuus, jonka raha avaa. Monestihan menestys huonontaa bändejä. Menestys tuo mukanaan paineita ja houkuttelee paikalle ihmisiä, joilla on vähemmän ymmärrystä taiteelle. Kusi nousee päähän, kaikkea sellaista.

Fantasian merkitys mentaalisena leikkinä korostuu juuri sitä kautta, miten huonosti se kohtaa todellisuuden. Jos on tottunut ostamaan lottokupongin saadakseen viikkoonsa kivan pienen hetken unelmointia, ei välttämättä voittorahaa edes oikeasti tavoittele. Siksi ei ole ollenkaan irrationaalista, jos valitsee veikkauskohteen, jossa voittamisen todennäköisyys on pienin mahdollinen, mutta unelmoinnin mittasuhteet liki rajattomat.

Vakioveikkaajat ja urheiluvedonlyöjät oman kokemukseni mukaan usein jyrkästi erottavat itsensä lottokansasta. Heille on tärkeintä pelien analysointi ja niistä keskusteleminen. Veikkaaminen on osa laajempaa kuviota, jossa pysytään perillä joukkueiden tasosta ja voimasuhteista. Samalla tarjoutuu mahdollisuuksia olla oikeassa, sillä urheiluvedonlyöjät, kuten dekkareja lukevat ihmiset tykkäävät tehdä salapoliisintyötä ja näyttäytyä kavereilleen vanhan kansan tietäjinä. Siinä ohessa olisi tietenkin kiva myös pysyä voitolla tai ainakin hävitä mahdollisimman vähän. Lottokansa näyttää tästä perspektiivistä lähinnä laumalta lampaita, jotka ostavat itselleen pienen annoksen heroiinia, eli luvan unelmoida.

Mutta on pakko jatkaa unelmoinnista puhumista, koska se oli siinä määrin päräyttävä trippi. Jos itse voittaisin lotossa, niin haluaisin laittaa rahat kiertoon. Perustaisin heti kustantamon tai animaatiostudion. Rahoittaisin jonkun internetissä nerokkaita sarjakuvia tai animaatioita tekevän henkilön kirjan tai kokoillan elokuvan. Kokoaisin yhteen studion, johon kutsuisin nuoria visionäärejä. Palkkaisin heille assintenttejä. Olisin rahan suhteen melkoisen kitsas. Sallisin heidän tehdä tähän asti isoimman projektinsa, johon käyttäisin kenties 100.000, mutta en sen enempää. Toteuttaisin tämän kenties viiden tai kymmenen tyypin kanssa. Siihen käyttäisin vasta miljoonan.

Näkisin kenellä on kykyä skaalata tuotantoaan. Näkisin kenellä on kykyä ohjata apulaisiaan ja ulkoistaa työtään. Seuraavalla kierroksella tekisin enää pari-kolme elokuvaa, kukin 300.000 panostuksella. Palkkaisin markkinointiosaajan etsimään lisärahoittajia. Tähtäisin vähintään miljoonan kokonaisbudjettiin, mikä sekin on vielä vähän, mutta Suomesta voisi hyvinkin jo houkutella mukaan parhaita osaajia. Rekrytointi olisi avainasemassa. Tekisin parhaiten ensimmäisellä kierroksella pärjänneiden parin animaattorin kanssa muutaman tällaisen miljoonan euron animaatioelokuvan. En odota, että mikään tapahtuisi nopeasti, mutta tiimi olisi tärkeä hioa yhteen, löytää paras ohjaaja ja paras käsikirjoittaja. Itse olisin tässä vaiheessa käyttänyt vasta pari miljoonaa, mutta elokuvia olisi jo kymmenkunta. Osa alkuperäisestä 100.000 euron projektista tuskin olisi koskaan valmistunut. Asioilla on tapana jäädä kesken.

Unelmat ovat myös vaarallisia, jos ajatellaan aikaansaamisen näkökulmasta, sillä ne harhauttavat ajatukset mahdottomille poluille. Minun on esimerkiksi aivan turha haaveilla jostain animaatiostudiosta, vaikka uskon siihen, että tekijöitä riittäisi niin piirtäjinä kuin mielikuvituksekkaiden maailmojen luomisessa. Raha voisi koota heitä yhteen, mutta haaveilu on pois tehokkaasta tekemisestä. Unelmat pitävät ihmisen passiivisena. Köyhä teini unelmoi näyttelijän tai muusikon urasta sillä aikaa kun rikkaiden kulttuurikotien lapset käyvät harjoituksissa.

Unelmointi on hyvin kaukana käynnissä olevista projekteista, jotka tähtäävät 10.000 harjoittelutunnin täyttymiseen. Päiväunelmat ovat ansa, jonka avulla kansa pidetään paikoillaan. Lotttokupongin ostaneet saavat paljon vastinetta rahalleen toivon ja unelmien muodossa, mutta summa on niin suuri, että he helposti päätyvät unelmoimaan jostakin mahdottomasta. Näin ollen todellinen työ sen unelman tavoittamiseksi koskaan käynnisty. Kukaan ei tietenkään suunnittele sitä näin tapahtuvaksi, mutta ihmisillä on taipumus mitoittaa itsensä alakanttiin ja elää realistisesti. Sillä tavalla vallankumous ei toteudu, mutta asiat ovat tavallisen ihmisen näkökulmasta ehkä paremmin, kun vallankumouksesta ei edes haaveilla. Sehän heikentää huomattavasti yhteiskuntaluokkien välejä, jos siihen asti ajaudutaan. Olen pistänyt merkille, että parempiosaiset tai edes keskiluokkaiset eivät pidä edes vallankumouksella vitsailemisesta. Se on huono taktiikka keskustelun käynnistämiseksi.

Elämässä on paljon viisaampaa olla nöyrä ja toteuttaa ammatinvalintansa turvallisesti, panostaa asioihin, joihin ei liityä riskiä. Itsehän olen siinä suhteessa elänyt hyvinkin tyhmästi ja holtittomasti, kun olen kuvitellut, että tuosta vain tulisin eturivin filosofiksi ja kirjailijaksi. Mutta ei ihan mahdotonta olisi, jos vain saisin pidettyä fokuksen kyllin pienissä asioissa, enkä liihoittelisi mahdottomissa sfääreissä ja kirjoittelisi kymmeniä kirjoja rinnaikkain.

Ilman rahaakin minä pystyn kirjoittamaan, vaikka katastrofin riskin ovat päätähuimaavat. Kaikki perustuu vain hyvään fyysiseen terveyteeni ja jonkinmoiseen mielenterveyteen ja keskittymiskyvyn rippeisiin. Kirjoitan kuilun reunalla, mutta henkeni edestä, kuten pitääkin.

Parhaiten pystyn kirjoittamaan asioista, joihin perehtyminen ei vaadi rahaa, joten tavallinen elämä on ymmärrettävä valinta. Siitä voi myös kirjoittaa loputtoman paljon. Lottoamisestakaan en vielä sanonut läheskään kaikkea.

Kätyrit

Lasten maailma uskaltaa puhua monista sellaista ilmiöistä, joista aikuisten maailma vaikenee. Esimerkiksi me aikuiset puhumme paljon narsisteista ja psykopaateista, kun tahdomme kiteyttää ongelmat yhteen henkilöön, mikä aina helpottaa maailman mustavalkoistamista. Me olemme luoneet monia yksilöllisiä, harvinaislaatuisia diagnooseja, mutta monet paljon yleisemmät luonnepiirteet diagnosoidaan vain siinä Disney-elokuvien narrativiissa, joka lapsille esittelee ilmeisimmät ihmistyypit ja persoonallisuushäiriöt.

Jokaista narsistista tai psykopaattista johtajaa kohden on aina iso joukko kätyreitä, vähintään kaksi, jotta toinen pääsee välillä lomalle. Kätyreille on yleistä, että he eivät osaa erityisen hyvin mitään yhtä taitoa - kuten en minäkään - eli he eivät ole varsinaisesti minkään alan ammattilaisia. Yhden asian he kuitenkin osaavat: He osaavat totella käskyjä.

Kätyreistä sai hyvän kuvan ala-asteella välitunnilla. Sekä luokan suosituimmalla tytöllä että pahimmalla kiusaajalla oli aina kätyri. Kätyrit saattavat palvella yhtä hyvin kunnollista tai kunniatonta johtajaa. Heille ei hyvyys aseta esteitä sen paremmin kuin pahuuskaan - kunhan he vain saavat totella ja siitä maksetaan tavalla tai toisella. Tästä syystä heidät on helpompi tunnistaa "realisteiksi" kuin esimerkiksi psykopaateiksi. Heillä ei ole sellaista omaa kunnianhimoa tai tahtoa, joka ajaisi heidät yksinään hirmuisiin tekoihin, mutta he seuraavat ryhmää tai johtajaansa mihin tahansa.

Toimiva yhteiskunta ottaa kaiken mahdollisen hyödyn irti kätyreistä ja ohjaa heidät tehtäviin, joissa he ovat enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Siksi Disney-elokuvien esittämä kuva kätyreistä hyeenoina tai susina on pitkälti myytti. Kätyrit ovat paljon useammin lampaita tai hevosia, kilttejä vartiokoiria, jotka purevat vain silloin kun isäntä tai emäntä niitä käskee.

Kätyrit eivät ole pikkurikollisia, sillä pikkurikolliset toimivat itsenäisesti, oman henkensä pitimiksi. Kätyrit kuuluvat aina johonkin jengiin. He rakastavat armeijaa, siellä he oikein loistavat. Kaikki menee hyvin kun vain on aina valppaana tottelemaan komentoja. Kätyrit osaavat nimen omaan sen, ettei heiltä mene ohi yksikään pillin vihellys. He ovat hetkessä valmiita tuuppaamaan sinut kuralätäkköön, jotta heidän johtajansa ei tarvitsisi liata käsiään.

Miksi sitten kätyreistä ei enää puhuta siinä vaiheessa, kun ihminen kasvaa aikuiseksi?

Yksi syy on tietenkin se, että kätyreiden olemassaolo niin ilmiselvää. Toinen syy on se, että kätyrit onnistutaan yleensä sopeuttamaan sellaisiin työtehtäviin, joissa heistä ei ole haittaa. He siis tavallaan katoavat aisteiltamme niin kuin seinässä oleva tapetti. Heitä ei koeta haitaksi, mutta heitä ei myöskään palkita julksiuudella. He eivät sitä ehkä haluakaan. Eivät he halua johtaa, vaan olla johdon käytettävissä, ylempänä, mutta turvassa vastuulta ja päätöksenteolta.

Kätyrit muuttuvat silmiinpistäviksi lähinnä kahdessa tapauksessa. Ensinnäkin jos yhteiskuntaa kohtaa suurtyöttömyys tai jokin muu katastrofi. Silloin kätyrit ovat etsimässä mistä tahansa jengiä, johon kuulua ja johtajaa jota palvella. Näin muodostuu eräänlaisia kriinajan suojeluskuntia, jollainen on esimerkiksi Soldier of Odin.

Toisessa tapauksessa kätyrit muuttuvat näkyviksi, jos on itse taipuvainen "jankaamiseen", eli haluaa kuulla parempia perusteluja. Jos jollekin korkea-arvoiselle henkilölle esittää epämukavan vaikeita kysymyksiä, huomaa pian kuka läsnäolijoista on hänen kätyrinsä. Silloin kaksi kätyriä tarttuu sinua kainaloista ja kantaa pihalle. He kutsuvat riidanhaastajaksi ja syyttävät "inttämisestä", jos eivät jo ole puhuneet "jankkaamisesta". Kätyrit eivät yleensä vaihda sitä sanaa, jota keskustelussa on kerran käytetty. He eivät myöskään vaihda näkökulmaa tai esitä perusteluja. Juuri näkökulmia ja perustelujen tivaamista he kutsuvat jankkaamiseksi... tai inttämiseksi, jos se on päivän sana.

Oven kohdalla he kenties tahallaan horjahtavat niin, että isket käsivartesi kivuliaasti ovenkarmiin. Ei kannata suuttua. Kun kätyrit on kerran tunnistettu, niin mikään määrä puhetta tai painiskelua ei muuta heidän mielipiteitään. Heillä ei ole mielipiteitä. He vain peesaavat jonkun muun mielipiteitä. Jos heidän johtajansa mielipide muuttuu, he eivät edes muista olleensa joskus jotain toista mieltä.

Mutta kuten jo sanoin, kätyreitä löytyy kaikkialta, missä vain tarjoutuu mahdollisuus olla lähellä valtaa ja hierarkioita. Mitä ylempänä kätyri voi työskennellä, sen parempaa palkkaa ja kunnioitusta hän saa osakseen. Ja Odinit ovat loppujen lopuksi vain alhainen harrastelijaryhmä. Paljon enemmän kätyreitä palkataan kaikkialle sinne, missä on rahaa ja valtaa. Heidän tehtävänsä ei ole vain suojella ja vartioita, vaan myös mielistellä. Siitä saattaa jopa tulla heidän ensisijainen tehtävänsä.

Kun Donald Trumpin ympärillä pyörivää porukkaa katselee, on helppo nähdä, kuinka siellä on harvakseltaan asiantuntijoita, ja yllättävän vähän myös sellaisia, joilla itsellään olisi johtajan ominaisuuksia. Enimmäkseen hänen ympärillään pyörii kätyreitä.

Sama päti Äiti Ammaan. Kun kävin halaamassa Äiti Ammaa jokunen vuosi sitten, huomasin kuinka hänen ympärillään oli puolisotilaallinen ja vahvasti hierarkinen palvelijoiden joukko - eräänlainen hovi. Äiti Amma sai olla säteilevän aurinkoinen, koska muut tekivät kaikki ikävät toimet hänen puolestaan. Muut komensivat tulijat jonoon. Muut repivät ylös, jos halaaminen oli kestänyt liian kauaa, eli enempää kuin 4-5 sekunttia. Kätyrit pyyhkivät kaikkien otsat desinfioivallä pyyhkeellä, jotta Äiti Amma ei altistuisi bakteereille. He vaihtoivat Äiti Amman olkapäällä olevan pyyhkeen, jotta halaajien hiki ei täysin kastelisi Äiti Amman mekkoa. Kätyrit seisoivat Äiti Amman ympärillä ja katsoivat kellosta aikaa ja laskivat kävijämääriä. Heitä oli joka ovella ja kaikilla reunustoilla. Jos joku puhui kaverilleen, niin pian siinä oli joku kätyreistä sormi pystyssä sanomassa SHhhh!

Tällaisten huomioiden tekeminen on helppoa. Paljon vaarallisempaa on väittää, että kätyreitä löytyisi esimerkiksi yliopistolta. Ja löytyyhän sieltä, monenlaisia perseennuolijoita ja pyrkyreitä, joiden koko olemassaolo saa tarkoituksensa sitä kautta, että he toistelevat sanasta sanaan teesejä, joita lehtorit ja dosentit ovat esittäneet. He ovat tieteen alikersantteja, jotka uutterasti puolustavat niitä näkemyksiä ja arvoja, joita se ympäröivä yhteisöä tahtoo puolustettavan. Kaikissa puolueissa ja kaikissa ammattikunnissa on kätyreitä, paitsi ehkä vähemmän sellaisissa, joissa toimitaan yksin, kuten suutareissa tai eläinlääkäreissä tai puutarhureissa.

Ihailen Paavo Väyrystä siitä hyvästä, että hän kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka on kenties kauimpana kätyreistä. Mutta tämän sanoin lähinnä vain siksi, jotta pääsisin kerrankin aloittamaan lauseen sanoilla "Ihailen Paavo Väyrystä..." Paavo tahtoo itse olla keisarina, eikä kenenkään kätyri. Sitä minä kunnioitan, vaikka kyllähän siitä näkee mihin kaikkeen se lopulta johtaa...

Tietenkin aika monessa ihmisessä elää pienempi tai isompi peesailija ja nuoleskelija, mutta kätyrit ovat tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Me tunnemme heidät, mutta me emme diagnosoi heitä siksi, että he niin hyvin pärjäävät työelämässä. Jopa itse nautin sellaisten ihmisten kanssa työskentelemisestä, kun ei mene aikaa hukkaan haaveilussa, vatuloimisessa tai moraalisissa pohdiskeluissa. Hommat tulevat valmiiksi, jotta päästäisiin kuulemaan uusia komentoja.

En tunne minkäänlaista kateutta miljonäärejä kohtaan, sillä haluaisin rahaa vain sen verran, että pystyn kirjoittamaan. Jos rahaa olisi liikaa, se vain tuottaisi kaikenlaista vastuuta ja murhetta ja hurvittelua, mikä häiritsisi filosofointia ja runoilemista. (Kaikkihan me kuitenkin joskus kuollaan, ellei pian keksitä ikuisen elämän lääkettä, jonka hintalappu on pari miljoonaa.)

Ihmisryhmä, jota ehkä eniten kadehdin, ovat kätyrit. Minulla olisi niin paljon helpompaa, jos saisin valita heiltä itselleni muutamia ominaisuuksia. Jos vain osaisin hetken olla inttämättä kaikessa vastaan ja tekisin kerrankin niin kuin sanotaan, eikä aina ominpäin ja juuri päinvastoin.

Mytologiset tarpeet

Pari päivää sitten kirjoitin inhimillisestä eriarvoisuuden tarpeesta. Joka kerta kun lähestyn elämää vaihtoehtoisten tarvehierarkioiden kautta (lukematta ensin Maslowin alkuperäisiä tekstejä, mikä voisi olla viisasta), keksin läjän erilaisia uusia käsitepareja, määritelmiä tai erotteluja.

Monet näistä tarpeista sijoittuvat suurempaan sosiaalisten tarpeiden kenttään. Jotkin taas ovat sillä tavoin humanistisia, että ne katsovat inhimillistä elämää pikemminkin narratiivien ja kielipelien kuin biologisten realiteettien kautta. Monella tavoin ihmisen tarpeiden hierarkisuus hämärtyy moninaisuutta tarkasteltaessa. Lähes kaikkiin kulttuureihin esimerkiksi sisältyy paastoa ja kieltäytymistä käsitteleviä ihanteita sekä perimystapoja. Askeetin voisi määritellä ihmiseksi, joka kääntää inhimilliset tarpeet nurin siten, että henkiset tarpeet tulevat biologisten tarpeiden edelle. Siksi hän paastoaa tai ruoskii itsensä verille, eristää itsensä sosiaalisesti tai luopuu kaikesta omaisuudestaan ja sitä kautta perusturvallisuutensa välineistä.

Voimme esittää, että asketismin perustana on (intuitiivinen) tietoisuus perustarpeiden yleisestä hierarkiasta, joka käännetään nurin karnevalistisesti - tai sitten voimme esittää, että askeettisuus itsessään on syvästi inhimillistä, eikä tarpeidemme jyrkkä hierarkisuus ole suinkaan itsestäänselvää.

Kun puhun mytologisista tarpeista, joudun heti ongelmiin Maslowin tarvehierarkian suhteen. En nimittäin osaa sanoa mihin kategoriaan ne kuuluvat - kenties vähintään kolmeen tai neljään.

Uskontojen yksi kiistämätön tehtävä on turvallisuuden tunteen tyydyttäminen: ne esimerkiksi lupaavat ihmiselle, että kaikki käy hyvin, jos hän vain noudattaa lakeja ja osallistuu rituaaleihin, sekä toistaa niitä omassa arjessaan. Uskonto on myös aivan kiistämättä sosiaalista liimaa, joka sitoo perheitä ja yhteisöjä, sekä kokonaisia kansakuntia. Se vastaa myös arvonannon tarpeisiin, koska kaikkien uskontojen yksi sanoma on se, että ihminen on valaistumisolento tai Jumalan poika tai osa valittua kansaa tai mitä milloinkin. Usko lupaa turvallisuutta, sosiaalisuutta sekä arvonantoa.

Joissain tapauksissa nähdään (mitä myös korostetaan), että uskonto tukahduttaisi ihmisen viimeisen, eli tarkastelutavasta riippuen korkeimman tai vähäpätöisimmän tarpeen, siis yksilöllisen halun itsensä toteuttamiseen.

Jos tässä kirjoituksessa on mitään uutta niin se tulee kenties tässä (itse en osaa sanoa, mikä kirjoituksissani on uutta ja mikä ilmiselvää, mistä on tarkoitukseni myös kirjoittaa laajemmin):
En ole enää ollenkaan varma siitä, että uskonto tyrehdyttäisi ihmisen itseilmaisua sen enempää kuin mikään muukaan yhteisöllisyyden harjoittamisen muoto. Ehkä uskonnollisuus vain heijastelee yhteiskunnan yleisempiä resursseja. Ensin vastataan tiettyihin tarpeisiin ja sitten muihin. Onhan taidekin monelle ensin sosiaalisuutta ja arvonantoa, ja vasta sitten, jos koskaan todellista itseilmaisua.

Suorastaan tekisi mieleni väittää, että Maslowin tarvehierarkian viides (tässä ylimmäksi kuvattu) taso on individualistien yhteiskunnan sosiaalinen konstruktio.

Taiteilijat ovat askeetin tavoin kuuluisia siitä, että he asettavat fysiologiset tarpeensa ja perusturvallisuutensa oman itseilmaisunsa edelle.

Mutta mikä on lopulta ihmisen lähtökohta sille, että hän ryhtyy taiteilijaksi? Monissa tapauksissa voidaan yhtä oikeutetusti väittää, että taiteen tekijä tähtää pyramidin kohtaan "esteem", eli maine ja kunnioitus, tai pikemminkin kohtaan "love/belonging".

Mitä helvettiä edes tarkoittaa "self-actualization"?

Väittäisin, että kyse on aikamme vääristyneen individualismin keksimästä huuhaa-käsitteestä, jolla vain näppärästi halutaan oikeuttaa se, että ihmiset eivät saa osakseen rakkausta tai arvostusta, koska hei, meillä tarjota jotakin vielä parempaa, esim tällaisia tyhjiä käsitteitä, jotka eivät maksa valtiolle yhtään mitään, mutta niillä pidetään kurjat taiteilijat tyytyväisinä tai ainakin viivytetään vallankumousta.

Jos katsotaan mitä 1900-luvun merkittävimmät ihmiset (ainakin minun omassa mittapuussani) ovat puhuneet, asettaisin kärkeen Gandhin, John Lennonin, jotka ovat valistaneet kansaa rakkauden tärkeydestä.

Pelkästään "esteem"-tavoitteisiin tähdänneet ihmiset eivät mielestäni ole ainakaan sen parempia. Pikemminkin kuulostaa kammottavalta, että joku olisi maineikas siitä, miten vähän hän keskittyy rakkauteen. Miksi itsensä toteuttamiseen keskittynyt toisi mihinkään mitään lisää?

Okei, nyt voidaan tietenkin puhua kahdesta eri rakkauden ja hyväksynnän tasosta. Keskimmäinen, eli sosiaalinen taso voidaan ajatella joko pyyteettömän ja syvästi henkisen rakkauden omaksumiseksi tai sitten se voidaan ajatella muiden miellyttämiseksi. Voihan nykyäänkin kerätä klikkauksia sillä, että yhdistää omaa viiteryhmäänsä rasistisilla kommenteilla. Oman pienen ahdasmielisen kuplan edustamineen on yksi tie portaalle "esteem". Se on nähty.

Koko "self-actualization" -tason mielekkyys riippuu siitä, mitä kaikkea halutaan nähdä muille tasoille kuuluvaksi. Pointti on se, ettei sitä välttämättä edes tätä kautta tarvita.  Me voimme määritellä kaikki itsensä toteuttamisen mielekkäät ja onnistuneet keinot rakkauden tai maineen täydellistymäksi, kenties myös niihin liittyviksi valinnoiksi. Jos rakkauden ja menestyksen ymmärtää oikein, on silloin kyse itsensä toteuttamisesta - esimerkiksi siten, ettei muiden hyväksyntää enää tarvita, koska sen tason tarpeet on käsitelty kyllin syvällisesti.

Palaan uskontoon. Voimme tulkita uskonnollisuutta myös siten, että se (kuten huom uskonnot myös itse lupaavat!) toimii hyväksi havaittuna portaikkona korkeammille elämisen ja itsensä toteuttamisen tasoille. Tavallaan siis Maslow on itse eräänlainen new age guru, joka haluaa visualisoida kaikkien uskontojen ikuisen lupauksen: Kuuntele meitä ja voit saavuttaa korkeamman tietoisuuden, jonka turvin voitat alkukantaiset himosi ja pääset rakkauden ja arvostuksen ylitse jonnekin liki myyttiselle levelille.

"Self actualization" on individualistisen kultin mytologinen käsite ja elämänkaaripsykologia on yksi tämän mytologian opetuksia ilmentävä instituutio.

Pidän tarvehierarkiasta, koska se monin tavoin kiteyttää modernin ihmisen mytologisuutta. On asiaankuuluvaa, että tarvehierarkia esitetään pyramidin muodossa. Puuttuu vain pyramidin yllä leijuva silmä.

Se on verraton kognitiivinen apu, kun koettaa ymmärtää sitä, mitä äiti aina sanoo: onhan sinulla ruokaa, onhan vuokra maksettu, olethan muistanut tyttöystäväsi nimipäivän... kutakuinkin tässä järjestyksessä. Perustarpeet, turvallisuus, rakkaus... sitten ehkä kysytään, onko odotettavissa mainetta.

En tiedä mitä tapahtuisi maineen ja kuuluisuuden jälkeen, mutta minun on vaikea kuvitella, että äiti kysyisi, muuten kuin ironisesti (mihin hän kyllä pystyy):

"Noh, koetkos nyt toteuttavasi itseäsi?"

Kurjuudelle on kysyntää

"Köyhät teillä on aina keskuudessanne."

Tätä Jeesuksen toteamusta olen joskus aiemmin kehunut sen kaukonäköisyydestä. Todellakin näyttää siltä, ettei mikään määrä teknologista kehitystä tai kristillistä moralisointia tule hävittämään keskuudestamme leipäjonoja ja kerjäläisiä.

Olen myös Maslovin tarvehierarkian suuri ystävä, mutta aina välillä teoria kaipaa täydennystä. Tänään tuli muotoiltua sellainen inhimillinen perustarve kuin parempiosaisuuden tarve. Ajatus on vanha, ja sillä on vastustettu muun muassa kommunismia jo sen alkuaikoina, sekä puolustettu niin Rooman valtakuntaa kuin modernia liberalismiakin. Kenties huippuunsa sen ovat kehittäneet libertaristit, joille Adam Smithin käsitykset köyhäinhoidosta ja kohtuullisista palkkaeroista ovat miltei sosialismia.

Puhun nyt siis siitä oletuksesta, että palkkaeroja sekä muita etuisuuksia väistämättä tarvitaan, jotta taitavat ihmiset motivoituisivat antamaan kaikkensa työmarkkinoilla. Porkkanoiden ohella tarvitaan myös köyhyyttä ja työttömyyttä ja keppiä, jotta olisi pelkotilan tuomaa ahkeruutta. Tarvitaan alhaisia palkkoja jotta nuoret kouluttautuisivat. Tarvitaan palkankorotuksia ja palkanalennuksia ja huimia bonuksia johtajille, jotta he ymmärtäisivät arvonsa ja toimisivat toisille kukkona tunkiolle. Tarvitaan kovia palkkoja koska päätökset ovat ikäviä. Tarvitaan työttömiä reserviksi. Tarvitaan kerjäläisiä ja nälkäjonoja - muutoinhan ne ratkaistaisiin alle prosentilla bruttokansantuotteesta.

Näitä ongelmia ei ratkaista, koska tarvitaan kontrastia. Ongelmia ei nähdä ongelmana. Ja jos tämä kaikki ei ole ideologiaa, niin sittenhän kyse on juurikin inhimillisestä perustarpeesta. Siinä tapauksessa eriarvoisuuden tarpeen kuuluisi olla tarvehierarkiassa listattuna muiden tarpeiden joukossa. Kumpaa se on: psykologiaa, sosiologiaa vai sosiaalipolitiikkaa, politiikkaa?

Me tarvitsemme köyhiä?

Kun alussa puhuin parempiosaisuuden tai eriarvoisuuden tarpeesta, tarkasti määrittelemättä termin sisältöä, sen varmaankin saattoi ymmärtää monella tapaa. Ainakin itse ymmärsin sen heti samassa sisältävän lukuisia tulkinnan ulottuvuuksia. On vaarana esimerkiksi sekoittaa muuttumaton ihmisluonto ja yhteiskunnan hierarkisuus. En puhu nyt siitä, että joukko-osastot tai yritykset tarvitsevat hierarkioita. Se on pikemminkin järjestäytymisen tarvetta. On jaettava rooleja, kuitenkin yhteisen päämäärän hyväksi. Tällaista yhteisestä päämäärästä ei ole kyse eriarvoisuudessa. Eriarvoistumisen seurauksena syntyy eturyhmiä, jotka taistelevat samoista resursseista myös nollasummapelissä.

Eriarvoisuus ei ole win-win, vaikka se olisikin tarve, ja vaikka se motivoisi keskiluokkaa. Häviäjiä on aina osoitettavissa, jos ei muuten niin sormella. Muiden kurjuuden saattaa nykyoikeisto klassiseen tapaan määritellä poliittiseksi saavutukseksi, jos kaipuu itsensä korottamiseen on muilla keinoin tehty vaikea tyydyttää (ja onhan se vaikeaa). Jotkut miljonäärit suorastaan vaativat, että yhteiskunta ei auttaisi hädänalaisia, jotta he itse saisivat vapaaehtoisesti toimia hyväntekijöinä ja tuntea siitä paremmuutta: verot ja sosiaalituet estävät tällaisen ihmisrakkauden, josta seuraisi luontaista hyvänolon tunnetta - koska auttaminen on sekin meillä veressä.

Kaikkien arvostusten tai saavutettujen asemien perusteita en kiistä, koska me järjestäydymme luontaisesti. Olemme sosiaalisia olentoja, laumaeläimiä. Erikoistumisen, hierarkisuuden, asiantuntemuksen tai järjestäytymisen tarve ovat perustarpeitamme, sillä osaamisessa ja kyvykkyydessä on eroja (etenkin elämän eri alueilla, jos ei yksilön kokonaisena paremmuutena suhteessa toiseen). Taito ja kokemus tekee yhdestä johtajan, ja rammat sekä haavoittuneet on joissain oloissa pakko hylätä taistelukentälle.

Meillä näyttää tästä kaikesta huolimatta olevan myös vahva kaipuu viholliskuville ja epäterveelle sosiaaliselle vertailulle, joka tukisi itsearvoamme ja identiteettiämme. Me olemme myös poliittisia eläimiä. Tämän poliitttisuuden tähden ei riitä se, että paremmin ymmärtävä saa johtaa ryhmää: ei riitä se, että hän saa kaksinkertaisen tai nelinkertaisen palkkion, kuten Adam Smith teoretisoi riittäväksi eroksi. Ei riitä se, että parempi johtaa ja huonompi seuraa. On myös tuotettava alemmutta, jotta paremmat kohoaisivat henkisesti puolijumalan asemaan ja uskoisivat olevansa jotain muuta kuin ihmisiä. Onhan se, mitä kutsumme "narsismiksi" nähtävissä niin muinaisen egyptin kuin antiikin kreikan historiassa ja mytologiassa: meillä vain on suuremmat resurssit luoda "idoleja" ja kohottaa heidät jalustalle, itsestään liikoja kuvittelevien luusereiden nöyryytyksen kerätessä alkukarsinnoissa vähintään yhtä suuria yleisöjä.

Näkisin että eriarvoisuuden tarve tulee hierarkiassa lähelle itsensä kehittämisen ja sosiaalisen tunnustuksen tarvetta, joiden eräänlainen vääristymä se on - eli jonkinlainen helppo oikotie itsensä ylentämiseen muiden kustannuksella. Jos emme koe kehittyvämme ihmisenä tai saavamme muilta meille kuuluvaa tunnustusta, me tarvitsemme vihollisia. Niitä tarjoavat köyhät ja rikkaat toisilleen. Tätä kautta siis myös köyhät janoavat saada osansa eriarvoisuuden kakusta. Heidän on löydettävä rikkaista esimerkkejä ansaitsemattomuudelle. Siitä he saavat voimaa ja samalla orjuuttavat itsensä, uskoessaan ettei pakotietä ole, koska yhteiskunta ei ole reilu. Ei kannata edes yrittää.

Jos meillä todellakin on tarve itseämme huonommille ja paremmille itsemme identifioimiseksi ja joukkoon sijoittamiseksi, mitä tästä seuraa? Tietenkin me voimme vastustaa mitä tahansa himojamme, jos tiedostamme tilanteen ja jos määrittelemme sen ongelmaksi. En usko, että asiasta puhuminen olisi sen enempää vasemmistolaista tai oikeistolaistakaan: onhan historiallisesti selvää, ettei mikään yhteiskunta ole tehnyt kaikkeaan . Vaikka asetelma ideologisesti vahvistettaisiinkin, pohjautuu se lähtökohdiltaan perustavaan ongelmaan, että itsetuntomme tarvitsee niin syitä kuin tekosyitäkin.

Me voimme aina sanoa, että tämä ei ole pakollista; voimne kehittyä polkematta muita ja voimme löytää itsetuntoa asettamatta itseämme erityisasemaan nokkimisjärjestyksessä. Voimme sanoa: "minä olen ihminen enkä kana: en tarvitse muiden nokkimista iloitakseni siitä mitä olen saavuttanut. Olen ihminen enkä susi. Olen ihminen enkä lammas. Olen ihminen, enkä hiiri tai leijona. En tarvitse ajatusta itsestäni leijonana tai hiirenä.

Eihän leijona tarvitse leipäjonoja oman arvonsa pönkittämiseksi. Kojootit niitä tarvitsevat.

Ajatteluun (ja toimintaan) vapautuminen

Toimeliaisuus voi olla ajatusten pakoilua. Se on sitten eri asia, että tykkääkö ajattelusta vähemmän yleisellä tasolla, vai onko vain jokin tietty ajatus jota pyrkii pitämään poissa ajatuksistaan.

Ajatteluun vapautumisen esteitä: kuolemanpelko, nolostumisenpelko, mitättömyydenpelko, yksinäisyydenpelko, jumalankostonpelko, isänkostonpelko, tyhjyydenpelko.

Menettämisen pelko on yksi tehokkaimmista.

Se on usein myös toiminnan este. Menettämisen pelko on myös lähtökohta jonkin menettämiselle.

Pelottavat ajatukset ja teot voivat vuosien ajan toimia esteenä muulle ajattelulle tai teolle. Kohtaa epätoivottoja pelkoja edes yrittäessään ajatella tai toimia. Riittää, että pelkää kohtaavansa jotain mitä ei toivo.

Ajattelulla ajatellaan olevan voima tuoda maailmaan todellisiksi pelkojen kohteet.

Ihmiselle on kenties lajityypillistä pelätä ajatusten synnyttämien hirviöiden tai katastrofien toteutumista, jos niitä vain ajattelee. Ajattelemattomuus on keino edistää mekaanista toimeliaisuutta, jos on jotain mihin aikansa haaskata.

Muutamat keskittyvät ajattelemiseen, ja loput alistuvat kuin mehiläispesän työläiset siihen, että ajattelusta koituu heille vain harmia. Ajattelemisen sijaan he vain keräävät mielipiteitä kuin mettä pappien saarnoista tai karismaattisten mediahahmojen pelottomista lauseista.

Samaan aikaan yhtä monet on alistettu siihen, että he eivät toimi. Jompi kumpi este ajatteluun perustuvalle toiminnalle lyö päälle jarrut: joko ihminen ei ajattele, tai hän ei saata ajatuksiaan teoiksi.

Joku voi ajatella varmasti ja röyhkeästi, mutta hänen ajattelunsa perusta on vallassa itsessään. Hän on pysyvyyden puolustaja. Hän vetoaa ihmisten ajatteluun kohdistuviin pelkoihin, ja muistuttaa, että on asioita, joita ei saisi edes ajatella.

Tietty ajattelun ammattikunta on niin yksinoikoisesti keskittynyt ajatteluun, että heidän kaikki ajatuksensa tähtäävät toiminnan estymiseen.

Kyynisyys on yksi helposti tunnistettava merkki. Kyynisyys muistuttaa, että ajattelua ei vielä olla harjoitettu kylliksi, jotta tehtyjen johtopäätösten pohjalta olisi lupa toimia. Se myös vihjaa, ettei havaitulla ajattelun laadulla kenties koskaan päästä siihen pisteeseen.

Jo äänensävy ilmaisee "parempi, jos jätät ajattelun muille", joten sitä ei tarvitse erikseen ilmaista sanoin.

On kokonaisia kirjastoja, joiden viesti on "jätä ajattelu meille". On puolueiden toiminnanjulistuksia sekä koululaitoksia, joiden tehtävä on ajatteluun vapauttamisen sijaan ajattelun ikävän vastuun delegoiminen toiselle ihmiselle.

Runous on epäsuosittua, koska se yllyttää ajattelemaan. Dekkarit ovat suosittuja, koska niissä ajatellaan lukijan puolesta: vastaus kerrotaan lopussa, aivan samoin kuin koulukirjoissa tai pulmapalstoilla. Viihderomaania on helpotettu jopa siten, ettei sivua tarvitse kääntää ylösalaisin lukeakseen vastauksen arvoitukseen.

Filosofian rooli ajatteluun rohkaisemisessa

Filosofiaa on vähintään neljänlaista. On filosofiaa, joka pyrkii tyrehdyttämään ajattelun tarjoamalla helppoja vastauksia, jotka tyydyttävät yksinkertaista mieltä tämän kysellessä siinä kohtaa liian vaikeita. Filosofi (tai pappi) tarjoaa vastauksia, mutta ei työkaluja, joilla ne on aikoinaan löydetty.

On myös filosofiaa, joka pyrkii jatkuvalla ajattelun syventämisellä sekä toiminnan ihmisten virheistä muistuttamalla tyrehdyttämään toiminnan. Tällaisen filosofian harrastaja voi puuhastella ties millaisten ainekokonaisuukien parissa, ihmetellen olemassaoloa, tietoisuuden syntyä tai alkeishiukkasia, mutta hän tuskin koskaan voi tuoda mitään oppimastaan elämän piiriin. Hänen ammattinsa on suorastaan unohtaa, että toiminnalle olisi mitään tarvetta.

Onneksi on kuitenkin myös filosofiaa, joka aidosti vapauttaa ajattelemaan rohkeammin.

On myös filosofiaa, joka tarjoaa konkreettisia elämänohjeita; rohkaisee kokeilemaan, tutkimaan ja epäonnistumaan.

En puhu nyt mittasuhteista, mutta sen voin surukseni todeta, että listan viimeinen on kenties heikoimmin filosofian laitoksilla arvossa pidettyä, koska sitä ei pidetä filosofiana lainkaan. Toimintaan suuntautumisen ajatellaan olevan poliittista agitaatiota, kaunokirjallisuutta tai elämänfilosofiaa, mikä on akateeminen kirosana. Toiminnallinen filosofia saattaa olla myös vakavaa tiedettä. Se saa aikaan tuloksia, joten siihen ei suhtauduta filosofiana.

Listan kolmonen on se valopilkku, joka tekee yliopisto-opiskelusta minkään arvoista, mutta ajatteluun yllyttämistä on tarjolla myös kirjastoissa sekä kansanopistoissa, avoimen yliopiston kursseilla, jos hyvin käy.

On vähemmän kysymys teoriasta itsestään ja enemmän kysymys opettajan taidoista. Joillakin on se kyky tai asioiden syvempi ymmärrys, jonka ansiosta he eivät halua käyttää omaa ajatteluaan muiden ajatusten tyrehdyttämiseen. Harjoitus ei olisi sekään huono juttu, mutta käytännön väittelytilanteita tai edes tehokkaan argumentaation ja viekkaan retoriikan opetusta meillä laiminlyödään raskaasti.

Tietoinen ajattelun vapauden lisääminen on harvinaislaatuista, koska kuten edellä totesin, inhimilliset mediat ja koulujärjestelmät perustaltaan tähtäävät siihen, että tietynlaisen valtahierarkian mukaisesti ihmisten enmmistö luovuttaisi oman ajattelunvapautensa jollekin hierarkiassa itseään ylemmälle, joka on esimies tai poliitikko, jota he äänestävät, kenties kirjailija, jonka kirjoja he ahmivat, tai joku muu.

On aihettaa tunnustaa harvinaislaatuiseksi ja vallankumoukselliseksi toiminnaksi se, että joku itsensä korottamisen sijaan pyrkii vapauttamaan toisen ihmisen ajattelemaan tai toimimaan. Emme voi puhua yksilönvapauden ideaalin tai minkäänlaisen individualismin toteutumisesta, ennen kuin ajatteluun rohkaisemisesta on tullut todellisuutta. Sitä ennen ne ovat vain valheellisia lupauksia.


PS.

Kiitos Timo Salolle ja P. Leppäaholle sekä muille jotka kenties itsensä tunnistavat johdattelusta aiheeseen. Kirjoituksen idea on muotoutunut facebook-keskustelusta, johon osallistuin. En ole kuitenkaan sommitellut tekstiä dialogin muotoon, kuten Platon. Pidemmän W.B.B.D:n kirjoittaman pätkän lainaan sellaisenaan:

"Olen huomannut monissa älyköissä ja semmoiseksi itsensä hahmottavissa myös turhaa stereotypisointia suhteessa toiminnallisempiin ja ekstrovertimpiin mieliin, liikuntatraumoista lähtevää ylimielisyyttä ja oman kehollisuuden pelkoa, kuten myös olen tavannut erittäin älykkäitä toimijoita: jääkiekkoilijoita, jalkapalloilijoita, ikkunanpesijöitä, lähihoitajia, äitejä ja isejä jne... Ehkä painotan liikaa nyt toimintaa jonakin fyysisenä, enkä vaikka sosiaalisesti aktiivisena meininkinä, mutta pitää ottaa huomioon, että vaikka joku Dostojevski joka aiemmin kommenteissa mainittiin, tuli aikanaan Siperialaisesta vankilasta ja kantoi sitä siitä lähtien mielessään, myrkyllisen kateellisena kaikille jotka oli sen kalterien ulkopuolella, ja siltä sen kirjat tuntuvatkin luettuna --ylimielisyys ja itsensä näkeminen toiminnanmiehiä syvällisempänä ja merkittävämpänä on usein sen henkilöhahmojen ominaisin asenne."

PPS.

Toimintaan vapautumisesta juontui mieleeni semanttinen erottelu, jota olen joskus käyttänyt aiemmassa kirjoituksessani: Toiminnan "määrätietoisuus" voi olla tietoisuutta määränpäästä tai vaadittavan työn määrästä. En tiedä kumpi on alkuperäisenä ajatuksena, mutta kumpikin tuntuu käyvän yhtä hyvin. Määrätietoinen tietää mitä hän haluaa sekä mitä hänen tulee tehdä sinne päästäkseen.

Taiteilijan vaiettu ja sankarillinen heikkous

Tiina Pystysen Runousoppi (2004) on ollut niin pitkään lainassa, että se täytyy palauttaa kirjastoon. Useampaakin kohtaa tekisi siteerata, mutta poimin vain pari:

"Pakottaessani itseni kirjoittamaan tulin purkaneeksi omia suojarakenteitani. Haurastuin. Jäin yksin häpeän kanssa. Pelot velloivat ympärilläni. Olin päästänyt irti jotain sellaista, mitä en hallinnutkaan. - - Kirjoittaessani reilusti sydänverellä, juuri niin kuin ajattelin, lukijat alkoivat nauraa." (s.90)

Tästä tulee mieleen ensinnäkin stand-up, jossa usein parhaat naurut syntyvät arkaluontoisista ja traagisista kokemuksista. Pelot ja häpeän tuntemukset ovat usein yleisempiä kuin luulisi, ja nauru on yleisön luonnollinen reaktio asioihin, jotka ovat liian tuttuja ja vaivaannuttavia. Kun homma menee liian todeksi sopivasti johdateltuna niin pian koko yleisö nauraa, toiset helpotuksesta ja toisen myötähäpeästä.

Kokemus dramaattisten asioiden koomisuudesta on minulle tuttu myös kirjoittamisen kautta, paitsi sillä erolla, että olen pitkään tietoisesti tavoitellut sellaista reaktiota. Ehkä miehille sallitaan herkemmin musta huumori ja tietty pellen rooli, sillä muistan analysoineeni näitä juttuja jo yläasteella - juuri näitä, mutta en sitten mitään muuta niinkään.

Tuo suojarakenteiden purkaminen on muistakin kuin henkilökohtaisista syistä vaativaa, ja monesti tulen miettineeksi sitä, onko taiteilijuudesta paluuta? Voiko ihminen enää vuosia kirjoitettuaan palata normaaliuteen, kun kaikki myytit on läpivalaistu? Monet pitävät illuusioistaan kiinni ikään kuin varmuuden vuoksi, koska niitä tarvitaan myös sosiaalisen hyväksynnän takia. On vaikea teeskennellä esimerkiksi rasistisia asenteita, jos yhteiskunta sitä yhtäkkiä edellyttäisi, eikä pääsisi mihinkään virkaan ilman nationalistista vihaa ja sen julkisia tunnuksia.

Itsensä tuntee helposti yksinäiseksi, ja siitä voi ahdistua syvästikin, jos kohtaa vähänkin sellaista ilmapiiriä, jossa muut katsovat pahasti siksi, ettei tunne yhtäläistä vetoa heidän asenteisiinsa, niin perustelemattomia ja pimeitä kuin ne ovatkin.

Onneksi suurin syy, mihin kaikki ahdasmielisyys lopulta kaatuu, on naurun puute.

Toinen ajatusjuonne, joka kirjassa minua erityisesti viehättää, on tietty omaäänisyyden kritiikki, joka nostaa omaleimaisuuden tilalle tai yläpuolelle jaetun ja yleisinhimillisen:

"Päivä päivältä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että mitä syvemmälle yksityiseen uskaltaa mennä, sitä lähemmäs yhteisiä perusrakenteita pääsee. Syvällä henkilökohtaisimassa törmäämme siihen, mikä on yhteistä kaikille." (s.14)

Tämä pätkä ehkä kiteyttää edellä sanotun ja enemmänkin (s.88):

"Kun kaikki oli sallittu, kun kaikki rangaistuksen uhalla kielletty tunki päivänvaloon, minulle avautui valtava työmaa. - - Sain suuren tehtävän. En pelännyt enää. En pistänyt hanttiin. Pelkäsin kauheasti." (s.88)

Kansojen juhlimasta rumuudesta

Jotkut kirjoittavat tullakseen ihalluiksi, toiset vain ollakseen olemassa, tai puolustaakseen jonkin maailman olemassaoloa. Joku on kiinnostava, koska hän kirjoittaa niin hyvin ja joku toinen, koska hän puhuu siitä, mistä muut vaikenevat. Siitäkin voi tietenkin puhua erityisen taidokkaasti, mutta usein se ei ole tälle lukijakunnalle kaikkein tärkeintä.

Kirjallinen laatu on keskeinen julkaisun kriteeri, mutta se toimii päin vastoin kuin yleensä ajatellaan (ja nyt puhun omasta näkemyksestäni, enkä lainaa Pystysen opasta):

Kirjailijat, jotka miellyttävät aiheillaan ja "alatyylisyydellään" muita kuin oppineita ja sivistyneitä luokkia, saavat yleensä vähemmän apua tyylinsä hiomisessa, sillä heitä pidetään moukkina, mitä usein myös ovat. Bukovski ja hänen kaltaisensa kirjoittajat luokitellaan usein tyylitajuttomiksi, mutta päin vastoin heidän tyylitaituruutensa on vahvaa ja taustalla on huimaa lahjakkuutta.

Humoristisen kansanrunoilijan tai rappiorunoilijan tai herkkäsieluisen runotytön on oltava sata kertaa parempi kuin akateemisen älykkörunoilijan, koska hänenkalaisiaan julkaistaan paljon vähemmän. Kynnys on korkeampi. Hänen on oikeastaan kyettävä ihmeeseen. Apuvoimat ovat vähäiset ja köyhät ja lähtökuoppa on marginaalien marginaalissa. Onhan heitä, mutta aina vähemmänkuin niitä, joita julkaistaan hyväksyttyjen kriteerien täyttymisen tähden. Se, että aloittelevia runotyttöjä ja rappiorunoilijoita on suuri määrä hieman korjaa vääristymää, mutta seula on heillä kapea. Yleensä kilpailujen raadit ja kustannustoimittajat hylkäävät tällaiset lahjakkuuden jo ensivilkaisun tähden.

Se on sovinnaisuutta, joka elää ja voi hyvin. Silti siitä puhuminen tähän sävyyn on suuri tabu. Toiseen sävyyn saa sanoa esimerkiksi näin: "Teemu Hirvilammi oli lahjakkaampi kuin kymmenen akateemista pellejä!"

Siihen tyyliin saa aina sanoa, mikä sivuutetaan jo tyylin tähden. Saa sanoa karkeasti, koska silloin se ei ole sanottu liian painokkaasti ja sitoutuen ajatukseen.

Tiina Pystysen kirja on useammallakin tasolla rohkea, ja siinä jos ei rikota, niin ainakin raapaistaan kivuliaasti useita kirjallisia myyttejä. Näistä tabu-rikkeistä tärkein ja myös toistuvin on mielikuva kirjailijasta vahvana yli-ihmisenä, joka kamppailee sisäisiä tai yhteiskunnallisia demoneja vastaan, mutta ylittää ulkopuoliset haasteensa älynsä ja henkisen vahvuutensa avulla. Pystysen kuvailema kirjailija on pikemminkin tavattoman heikko, ja luo kirjallisuutta omasta inhimillisyydestään. Tämä antiteesi tuntuu osuvan hyvin maaliinsa, kun katson kirjallisuuden historiaa ja mietin kuka on puhutellut minua eniten ja mistä syistä.

Pystynen kirjoittaa (s.94):

"Tuo ääretön pimeä kaiken näkyväisen takana on kokemus siitä, ettei ole hyväksytty eikä rakastettu. Syvä häpeä siitä, ettei kelpaa.

Ainakin minun kirjoittamiseni taustalla on ollut tarve hyväksyttää oma kokemukseni kirjallisuuden kentällä. Siellä, missä kuvittelin elämän olevan arvokkaampaa, syvällisempää ja ylevämpää...

Rakensin kirjailijan identiteettini mitättömyyden- ja arvottomuudentunteeni varaan."

Ongelma (ja nyt täytyy ottaa oppineen feministinen näkökulma) on kuitenkin se, että nainen ei saa sanoa näin. Eihän nainen voi puhua heikkoudestaan, kun hän on jo lähtökohtaisesti tietenkin niin herkkä ja hauras olento. Kirjan vastaanotto on varmasti ollut tästä syystä nuiva: jos mies sanoisi näin, se olisi rohkeaa, mutta kun nainen kirjoittaa omasta heikkoudestaan kirjallisen inspiraation lähtökohtana, se on ruikuttamista.

Ja silti miten hienosti sen voikin sanoa (sievästi valehdellen) että on tyhmä:

"Koska en ollut opiskellut filosofiaa, kykenin ymmärtämään Mannerin runoudesta vain yksinäisyyden, surun ja kauneuden. Filosofiaan löysin vasta sen jälkeen, kun joku oli ensin analysoinut minulle kaiken valmiiksi." (s.98)

Runouskontoa?

Pystysen tabu-rikkeet eivät jää tähän. Hän kritisoi laajalti 90-lukulaista runouskäsitystä, jonka mukaan "runoutta ei tarvitse ymmärtää", ja kuitenkin ihmistä pidetään runopiireissä heti tyhmänä, jos hän ei ymmärrä runoa. Runo siis pitää ymmärtää sillä tasolla että siitä riemuitsee ja sitä ihailee, mutta ei tarvitse osata ulkopuolisille selittää, mitä runossa sanotaan ja miksi se on niin juhlistettu.

"Miten kävi? Kirjallisuus jatkoi eriytymistään yhä etäämmälle erilliskulttuuriksi, jonka suuri osa sivuuttaa käsittämättömänä - ei suinkaan vallankumouksellisena!"

Teksti jatkuu tästä suoraan yhä laajempaan anti-elitistismiin, jota vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä tuotiin Voima-lehden voimin nuorten tietoisuuteen, runouden vältellessä kaikkea poliittisuutta:

"Ja sillä aikaa kun kirjallisuuspiirit puuhasivat runouden vallankumousta, suuryritykset valtasivat globalisaation nimissä maailman." (s.105)

Kun runous vielä tuohon aikaan vaati välttyä selityksiltä, ei tämä vaatimus kuitenkaan ollut tasapuolinen. Jos runoilija edusti tiettyä runouden yleistä linjaa, hänen ei tarvinnut selitellä tekemisiään. Jos taas hän teki jotakin yhtään kokeellisempaa, täytyi hänen selitellä itseään ihan hitosti, ja mielellään useissa kirjallisuuslehdessä julkaistussa esseessä.

Oikeastaan koko vaatimus runoudesta, jota ei tarvitse ymmärtää tai jota ei tarvitse analyyttisesti avata kaatui omaan mahdottomuuteensa, koska se salli vain perinteisen runouden. Kaikilta yrityksiltä tehdä mitään erilaista vaadittiin ikään kuin henkilöllisyystodistus. Muutoin ne eivät päässeet sisälle diskurssiin ja skeneen.

Sen runouden, joka ei itseään selitellyt, rinnalle syntyi useampiakin hyvin teoreettisia ja analyyttisiä ryhmiä, joista näkyvimmät saivat myöhemmin asuinsijan Poesiassa tai Ntamossa.

"Palasin yliopistolle salakuuntelijana. - - Kunnellessani luentoa runouden teorian historiasta aloin epäillä, että koko järjestelmä on huijausta, uskontoon rinnastettavassa olevaa inhimillistä puuhastelua. Runouskontoa." (s.98-99)

Vaikka sillä sukupolvella, joka runouden "ei-ymmärtämisen ihanteesta" puhui, oli vaatimustensa taustalla myös perusteluja ja syvällistä asiaa, on tällainen estetiikka tai filosofia inhimillisistä syistä kestämätön. Mikä tahansa ryhmä, joka saa oman tyylinsä kohotettua aikakauden aallonharjalle ja muodin huipulle, voi jarruttaa muutosta vedoten siihen, ettei heidän tarvitse selitellä miksi he tykkäävät saavuttamassaan asemassa, että tämä ja tämä piirre on ihanteellinen ja saa kaiken heidän tukensa. Kaikki jotka vaativat mitään muutosta, saavat kohdata tämän ei-ymmärtämisen ihanteen väärinkäytöksiä ihmisiltä, jotka liian laiskoja avatakseen omaa näkemystään tai käyttävät hyväkseen saavuttamaansa asemaa kriitikkona, kustantajana tai galleristina tai päätoimittajana tms.

Ihmisillä on aina tietyssä saavutetussa asemassa perustella omia päätöksiään sillä, ettei tarvitse selitellä, kun eivät tyhmät muutenkaan ymmärtäisi. Siksi tällainen taidefilosofia ei toimi. Itseisarvoisen ja itseään selityksillä alentamattoman taiteen ajatus on ehkä osaltaan viisas ja ylevä, mutta se on liian helppo turmella ihmisen alhaisilla pyrinnöillä.

Jälkikäteen me voimme sanoa kustakin aikakaudesta, että heillä on ollut oma esteettinen ihanteensa, mutta tuon aikakauden sisältä saattaa sama tyyli tuntua ainoalta mielekkäältä tavalta kirjoittaa.

Runouden historia on myös siinä suhteessa julmaa, että se usein pelkistää kunkin ajan sen muutamiin yleisiin tyylipiirteisiin, ja tällöin jää näkemättä, miten paljon moninaisuutta on kaikissa kirjallisissa sukupolvissa. Joskus sen moninaisuuden tukahduttaminen onnistuu paremmin ja joskus huonommin.

Traagista on, että me usein juhliistamme juuri sellaisia taiteen kultakausia, joilla on vain yksi ääni ja yksi ihanne. Niissä on jotain ihmeen ihanaa selkeyttä ja puhtautta.

Sosiaalisen erottautumisen väline

Tiina Pystysen rohkeat sääntörikkeet eivät tyhjenny edellä sanottuun. Hän lisäksi kieltäytyy nostamasta kirjailijan ammattia sille jalustalle, jolle se normaalisti on sijoitettu. Kirjoittaminen ei vaadi neroutta, eikä se olen muista inhimillisistä pyrinnöistä erillinen. Kirjailijat päin vastoin omassa ylemmyydentunnossaan päätyvät vain toistamaan kaikkea sitä alhaista inhimillisyyttä, mikä on leimallista kaikelle kilvoittelulle:

"Myös runous teorioineen on sosiaalisen erottumisen väline, yksi loputtomista vallankäytön muodoista." (s.107)

Vuosina 2001 ja 2002 opiskelin sosiologiaa ja valtio-oppia, ennen kuin aloitin kirjallisuuden opinnot, joten näkökulmani lajiin oli hyvin samansuuntainen. Harmi, etten tullut lukeneeksi Runousoppia jo 2004, kun se ilmestyi. Olisin säästänyt aikaa ja vaivaa, eikä minun olisi tarvinnut itse ajatellen päätyä kutakuinkin samanlaisiin johtopäätöksiin.

"Kirjailija erottautuu massasta. Kirjallisuus puuhastelee touhukkaana omassa kulttuurilaatikossaan, lähellä valtaa, apurahoitettuna ja palkittuna. Sairaalatyössä minulla ei ollut asiaa suurlähetystöjen illanviettoihin."

(Itse olen sittemmin käynyt kilistelemässä Yhdysvaltain suurlähetystössä ja juuri tällä hetkellä kirjoitan apurahalla.)

"Huolimatta siitä, että kirjailijoiden taloudellinen asema on suurimmaksi osaksi kehno, heidän on helppo samaisttua eliittiin ja julistaa itseriittoisina: yleisö opetelkoon taiteen kielen!"

Tiedän kokemuksesta kuinka vähän vastakaikua etenkin juuri yliopistoon hyväksyttyjen kirjallisuudenopiskelijoiden keskuudessa tällainen puhe herättää, hehän ovat opiskelemassa Pystysen kuvaamaan "lukemisen asiantuntijuuteen", eikä heidän kriitikon- (lue: konsultin)uralleen olisi edullista, jos kirjallisuuden ihanteeksi tulisi avosylinen kansantajuisuus.

"Runous tunkeutuu kielen rakenteisiin, mutta samalla siitä tulee salakieli, joka jättää asiaan vihkiytymättömät mysteeriosta osattomaksi, asiantuntijoiden selitysten varaan. - - Minua puolestaan kiinnostaa sellaisen kielen löytäminen, joka päästää lähelleen muutkin kuin asiantuntiijat. Todella vallankumouksellista olisi räjäyttää taiteen suljettu maailmankaikkeus ja avata se kaikille."

Ylipäänsä kirjan asenne tuntuu vastaansanomattoman raikkaalta, ja tuntuu suorastaan rikolliselta, ettei teosta enempää hehkutettu sen ilmestyessä, tai luetettu yliopistossa meille kirjallisuuden opiskelijoille (ainakaan niillä muutamilla harvoilla kursseille, joilla suoritin). Voiko sitä enää paremmin ilmaista:

"Minua on kiukuttanut teorioiden mahdoton hämäryys." (s.108)

Ilkeyden ja julmuuden esitaistelija

Inkeri Hallamaa 6 C kirjoittaa vuoden 1999 Kevätpörriäisessä:

"Erilaista ei hyväksytä joukkoon. Ulkonäkö on yleisin syy syrjintään."

Tämä huomio on kaikessa ilmeisyydessään varsin uskottava, mutta asiaa ei enää juurikaan ajatella aikuisten maailmassa, koska pelin säännöt muuttuvat.

Aikuinen mies saa olla ruma, kunhan hän tekee rahaa tai osoittaa muilla tavalla taitonsa. Ruma miehen itsevarmuus voi jopa synnyttää aivan erityistä karismaa, kuten osoittaa esimerkiksi Serge Gainsbourg.

Sitä ennen ruma ihminen joutuu selviämään läpi peruskoulusta. Ruma artisti tunnistetaan erityisen lahjakkaaksi, koska hän on säilyttänyt palonsa ja selvinnyt. Moni ei selviä. Rumuuden lisäksi elämää leimaavat huono itsetunto, haluttomuus opiskella sekä yleinen katkeruus systeemiä kohtaan.

Hiljattain Tuomas Enbuske bloggasi otsikolla:
Miksi homojen vastustajat ovat niin rumia?

"Homofobisissa ja rasistisissa mielenosoituksissa ei juuri näe miehiä, joilla olisi lisääntymisen kannalta oleellisimpia ominaisuuksia: ulkonäköä tai älykkyyttä."

Enbusken kirjoitus ei ole kovin älykäs tai tyylikäs, mutta se heijastelee varsin hyvin Kevätpörriäisen tasoisia, sivistyksemme pintakerroksen alla vaikuttavia ennakkoluuloja ja niihin perustuvia valtarakenteita.

Entä muistatko vielä kuinka vuonna 2012 somessa hassuteltiin Hel-Looksin pilaversiolla Per-Looks, johon koottiin Perussuomalaisten kauniisti rujoja ehdokkaita kunnallisvaaleissa:
http://per-looks.tumblr.com/

Tämä kaukainen muisto tulvahti mieleeni, kun näin videon Donald Trumpista, jossa hän taas kerran haukkuu vastaehdokkaitaan tai heidän puolisoaan puhtaasti perustuen ulkonäköön, tai omassa mielikuvituksessaan kyhäilemiinsä tarinoihin:
http://www.vox.com/2016/7/30/12332922/donald-trump-khan-muslim

Donald Trumpin on useissa vertailuissaa havaittu valehtelevan toistuvammin ja röyhkeämmin kuin hänen vastaehdokkaansa, mutta jatkuvasta valehtelusta huolimatta hänen kannattajansa sanovat, että heihin vetoaa hänen rehellisyytensä.

Trump on rehellisesti sika. Hän on rehellisesti töykeä. Hän toimii töykeästi ikään kuin paha maailma oikeuttaisi käyttämään kaikkia törkeitä keinoja. Tämä varmaankin tuntuu vapauttavalta ihmisestä, joka on koko ikänsä odottanut, että muutkin tunnustaisivat todeksi hänen kokemansa pilkan tässä julmassa maailmassa. Nyt vihdoinkin kaikki muut saavat nähdä ja kokea sen kohtelun, jota hän on kohdannut peruskoulussa ja läpi myöhemmän elämän.

Trump tuntuu perustavansa vaalistrategiansa kyynisyyteen ja lonkalta heittelemiseen, ja sikäli kuin jokin kommentti ja asenne vetoaa yleisöön, hän toistelee sitä kannattajiensa mieliksi. Hän on siis tyylipuhdas populisti, eräänlainen lakmuspaperi, joka reagoi ympäristön tilaan.

Trump osaa puhua tavalla, joka vetoaa moniin ihmisiin. Populistina hän on aikansa peili, joka peilaa eriarvoisuutta ja modernin ajan tuottamia pettymyksiä, mutta meillä ei ole paljoakaan näköaloja siitä, mitä hän tekisi, jos tulisi valituksi. Hän tuskin tietää sitä itsekään. Vaikuttaa siltä kuin Trump haluaisi tulla presidentiksi ja siinä kaikki. Hän haluaa sitä itselleen: sulan hattuun, kuolemattomuutta, uuden lelun. Pahinta olisi jos hän tahtoisi toiselle kierrokselle ja jatkaisi siitä, mihin vaalikampajanjassaan jäi.

Voi myös olla, ettei hän välittäisi toteuttaa mitään lupauksistaan, vaan tekisi omaksi mielekseen ihan jotain muuta. Hän saattaisi tuottaa pettymyksen sekä niille, jotka toivoivat työpaikkaa tai pelkäsivät ydinsotaa.

Äänestäjissä huomio on kiinnittynyt siihen, miten herkkäuskoisia ja "tyhmiä" heidän nähdään olevan. Miljoonat Trumpin kannattajat eivät tunnu huomaavan valheita tai välittävän niistä.

Kauhistuttavia puolia on kaksi: että joku on niin häikäilemätön ja sanoo ääneen sellaisia asioita - ja että juuri sen miljoonat haluavat kuulla. Koston sanotaan olevan suloista. Fantasioissaan ihmiset kenties pääsevät kostamaan systeemille sen, ettei se rakastanut heitä kylliksi ja nostanut heitä merkittävään asemaan. Trumpin johdolla valkoinen roskaväki pääsee tappamaan isänsä, joka on järjestys, ja raiskaamaan äitinsä, joka on sivistys.

Lisääntynyt eriarvoisuus on tosiasia etenkin Yhdysvalloissa. Jos Trump ei voita, meillä on edessämme seuraava kauhuskenaario:

Demokraatit juhlivat voittoa ja kaikki hyväosaiset, korkeasti koulutetut ihmiset riemuitsevat, kun ahdasmielisyys koki tappion. Mutta onko mikään muuttunut? Nyt ihmiset ovat sentään hetken aikaa varpaillaan. Vielä kauhistuttavampaa on kenties palata yhteiskuntaan, jossa ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä missään olisi mitään vikaa.