Kirjakauppojen konekielisistä käännöksistä syntynyt kohu sai minut leikittelemään ajatuksella, millä kaikilla tavoin tuttuja ja kenties pyhiäkin tekstejä voisi taiteen nimessä pahoinpidellä.
Totuuden kotimaa kuulostaa aika härskiltä. Sitähän nämä nationalistiset laulut valitettavasti ovat - aika estotonta oman paremmuuden toitotusta. Ei sinänsä, ettei Maamme laulussa olisi myös ihan kauniita kohtia kaiken isänmaallisen paatoksen joukossa. Monestihan laulua ei veisata kokonaisuudessaan, vaan siitä poimitaan vain ne "ydinkohdat", jotka herättävät vähemmän huvittunutta myötähäpeää.
Monikulttuurisuuden ja globalisaation eräs traaginen seuraus on se, miten kaikki kansat nykyään pakotetaan tiedostamaan monien kansallisten ominaispiirteidemme universaalisuus ja triviaalisuus.
Facebook-ryhmässä nimeltään "Mahdollista vain Suomessa" esimerkiksi jaetaan uutisia ja meemejä, jotka kierrätetään lähes muuttumattomina kaikkien muidenkin maiden "Mahdollista vain meillä ryhmissä."
Tietoisuuteen pakottaminen on ymmärrettävästi ahdistavaa ja luonnotonta. Monikulttuurisuus ei ole helppoa. Etenkään se ei ole mikään pieni juttu miehille, joiden on erityisesti taisteltava omanarvontunnosta rauhan aikana. Sota olisi miessukupuolelle suuri helpostus silloin, jos se karsisi heitä isolla kädellä taisteluissa. Jäljelle jääneille riittäisi kunniaa sekä todennäköisemmin vähintään yksi puoliso kullekin, parhaille tietenkin useampia.
Jos mies ei voi pönkittää asemaansa ja omanarvontuntoaan taisteluilla tai nationalistisella joukkolaululla, jää tietenkin jäljelle myös rauhanajan nationalismi, kuten urheilu. Rahakin auttaa.
Miten me sitten korvaamme miehille sen, ettei taistelukutsua tule? Miten me korvaamme sen, että urheilumenestys on heikkoa tai että kansallisten eeposten naurettavuus on kaikille ilmiselvää?
Siinäpä sitä onkin pulma. Aikamme taistelu omanarvontunnon säilyttämisestä on kenties monilta osin epäonnistunut. Pään voi turruttaa viihteellä tai viinalla, jos etuudet sen sallivat, mutta mitä sitten tapahtuu, kun työttömyysetuuksia leikataan niin, ettei ole varaa muuhun kuin vihapuheen kuluttamiseen ja tuuttaamiseen. Kaikki päivät on aikaa istua koneella ja lukea MV-lehden uusimpia kauhutarinoita maahanmuuttajien suorittamista raiskauksista Saksassa tai Ruotsissa.
Totuuden, runon kotimaa ei enää taida olla ainakaan runon kotimaa. Nykyään se on pelkän totuuden kotimaa.
Niin, ja millainen siitä konekielisestä Maamme laulun käännöksestä sitten tuli? Parempaan kieliyhdistelmään täytyy vielä tähdätä, kunhan toivun apurahojen hakemisen tuottamasta stressistä. Tsekin, venäjän ja armenian mankeli tuotti tällaista:
"Unkari, Suomi, syntyi, renkaat, kultainen sanoja! Ei laakso, ei mäki, Vettä ei rakastunut mereen, maana pohjoiseen, Jälkeen kallis isä! -"
Yksi yleinen väärinkäsitys on se, että humanistit ja yhteiskuntatieteilijät loisivat maailmaan suuren joukon erilaisia näkökulmia ja tulkintoja, koska he tuovat niitä esiin. Todellisuudessa ihmisillä jo on valtava määrä erilaisia tulokulmia todellisuuteen ja heidän kokemuksensa elämästä ovat kaukana toisistaan.
Jos meillä ei olisi humanistista keskustelua, joka tunnustaa näkökulmien olemassaolon ja sallii äänten tulla esiin, ihmiset vain linnoittautuisivat syvemmälle omaan poteroonsa ja valtaosa kansasta hammasta purren kätkisi raivonsa siitä, että yksi pieni ryhmä kulloinkin pääsee määrittelemään mikä on totta ja mikä ei.
Humanismin tarve syntyy siitä, että ihmisen myötätunto, kärsivällisyys kuunnella ja keskustelutaidot ovat rajallisia. Humanistien tuomitseminen maailman monimutkaisuudesta muistuttaa lähetin syyttämistä siitä, että uutinen ei ole mieluisa. Totta kai ihmisen turvallisuutta saattaisi väliaikaisesti lisätä ajatus, että asiat ovat yksinkertaisia. Pitkällä aikavälillä se kuitenkin johtaa vain siihen, ettei ristiriitoja ja ongelmia kohdata eikä käsitellä.
Humanismi voi yhdistää näkökulmia samaksi ratkaisuksi ja annan siitä esimerkin. Kun kuulemme samalla viikolla eri puolella maailmaa tapahtuneista kammottavista terrori-iskuista, me voimme reagoida monin eri tavoin ja usein kuulee esitettävän etenkin kaksi hyvin erilaista kysymystä:
1.) Miten me voimme estää näiden pahojen ihmisten kamalat teot?
2.) Mitä kamalaa nämä ihmiset ovat kokeneet, jotta he ovat valmiita räjäyttämään itsensä ja samalla riistämään hengen jopa kymmenilttä muilta?
Pintapuolisesti näyttää siltä, että tässä olisi kaksi eri tulokulmaa, mutta itse asiassa niitä on vain yksi. Jos me tartumme kohtaan 1, siitä yleensä herää vaatimus lisätä valvonta ja parantaa poliisivoimien iskukykyä.
Jos taas me tartumme kysymykseen 2, eli mietimme mikä on ajanut ihmiset kammottavaan tekoon, me tulemme samalla tulemme esittäneeksi myös kysymyksen numero 1: "Miten me voisimme ennaltaehkäistä heidän tekonsa?" Kahden näkökulman yhdistämisen tunnukaan enää mahdottomalta.
Monimutkaisessa ja useiden tulkintojen leimaamassa maailmassa ennakkoluulot ja erilaisuuden pikainen tuomitseminen lujittavat erilaisten näkökulmien varmuutta omasta oikeassaolosta, joilloin ihmisten maailmankuva rajautuu pieneksi, eikä yhteisiä ratkaisuja löydetä.
Myötätunto, kärsivällisyys ja luottamus erilaisten ihmisten arvostelukykyyn mahdollistaa keskustelun, jonka kautta pääsemme näkökulmien yläpuolle. Silloin maailma ei enää vaikuta ahdistavan kakofoniselta sirkukselta tai klaustrofobiaa aiheuttavalta tunnelilta, jossa on polvet ruvella ryömittävä pientä valonkajastusta kohti.
Jos humanisti paljastaa, että naapurisi elää erilaisessa todellisuudessa kuin sinä, älä syytä siitä viestintuojaa. Eivät myöskään muunlaiset monikulttuurisuuden puolustajat peräänkuuluta sellaista maailmaa, jossa olisi mahdollisimman paljon erimielisyyttä. He ovat päin vastoin valmiita kutsumaan erilaiset äänet samaan pöytään, jotta kiihkomielisyys laantuisi.
Humanismissa ei ole kyse myöskään "mielipiteiden" rakastamisesta. Mielipiteet on yleensä muodostettu pienessä piirissä ilman perustavia faktoja tai kriittisyyttä. Mielipiteet ovat rihkamaa, ennen kuin niitä on kunnolla koeteltu rauhallisen kriittisessä keskustelussa.
Jos oma mielipide tuntuu niin varmalta, ettei mitään keskustelua tarvita, se yleensä viittaa siihen, että ajatuksiin on takerrettu väärässä olemisen pelossa. Kuten Jari Sarasvuo on hienosti kiteyttänyt, juuri pelko on inhimillisen tyhmyyden keskeisin taustasyy. Lamaannuttava turvattomuuden tunne ajaa ihmisen etsimään suojapaikkaa muuttumattomista mielipiteistä.
Irtautumisherkkyydellä tarkoitan inhimillistä taitoa päästää irti omasta näkökulmastaan tai siitä näkökulmasta, jota on asettunut puolustamaan väittelyssä. Vastaavasti voisi puhua myös uppoutumisherkkyydestä, eli kyvystä suhtautua tarjottuun haasteeseen tai dramaattiseen tilanteeseen äärimmäisellä vakavuudella ja kaikkensa antaen.
Irtautumisherkkänä en tietenkään suhtaudu sanaan kritiikittömällä ihailulla. Haluan heti myöntää, että irtautumisherkkyydessä ei välttämättä ole kyse erityistaidosta, vaan pikemminkin heikkoudesta. Onhan "herkkyys" monissa muissakin tapauksissa helposti ymmärrettävissä negatiiviseksi piirteeksi. Herkkä ihminen ei saa tehtyä annettua tehtävää rivakasti, koska hän tiedostaa siihen liittyvien näkökulmien ristiriitaisuuksia. Etiikka on usein tehokkaan aikaansaamisen este ja omasta näkökulmastaan irtautuvalle pahimmillaan juolahtavat mieleen juuri eettiset kysymykset.
Irtautumisherkkyys on sukua sekä huonolle itsetunnolle että monikulttuuriselle tiedostamistaipumukselle. Suvaitsevaisuuteen yhdistetty saamattomuus onkin ehkä aikamme halaajien halveksimisen perusteista suurin. Useita näkökulmia huomioiva ja omasta tehtävänannostaan irtautunut ihminen muistuttaa suuresti ihmistä, jolla on huono itsetunto. Häntä on vaikea siitä syystä kunnioittaa. Häntä on yhtä vaikea ihailla kuin hallita.
Irtautumisherkkyys voivat kumpikin ilmentää eräänlaista samaistumiskyvyn notkeutta, jota uskoakseni voidaan harjoittelun avulla myös kehittää. Nähdäkseni esimerkiksi elokuvat, romaanit ja ulkomaanmatkailu aidosti kehittävät tätä taitoa. Irtautumisherkkyys on osa sitä laajaa taitokokoelmaa, jota aiemmin kutsuttiin nimellä "sivistyneisyys" (mutta ei tietenkään yksi ja sama asia). Vasta kun ihminen kykenee irtautumaan omista välittömistä intresseistään sekä sulkeistamaan oman identiteettinsä kysymyksen ulkopuolle, hän voi kehittää vasta-argumentteja niille väitteille. joita hän lähtökohtaisesti puolustaisi. Tämä taito mahdollistaa myös sen, ettei hän heti hikeenny, jos joku yllättäen loukkaa arvoja, jotka ovat hänelle läheisiä.
Omien uskomusten kyseenalaistaminen tekee niistä vahvempia. Siksi irtautumisherkkää ei mielellään kutsuta mukaan keskusteluun. Hän tekisi vastapuolestaan selvää jälkeä. Jos ajassamme on kaksi ääripäätä, niin toinen ääripää on se, joka kutsuu toisen ääripään mukaan keskusteluun. Toinen ääripää keskustelee vain omiensa kanssa.
Mukavampaahan se tietenkin olisi, jos omalle mukavuusalueelleen voisi kotiutua pysyvästi
Osin irtautumisherkkyys lienee synnynnäistä, mutta olisi syytä vakavasti tutkia myös koulutuksen ja henkilökohtaisten kriisien vaikutusta ihmisen alttiuteen tahallisesti tai tahtomattaan lipsahtaa pois omasta kulttuurisesta positiostaan. Hyvän irtautumisherkyyden omaavan kirjailijan tunnistaa siitä, että hän osaa kirjoittaa dialogia, jonka molemmat osapuolet tuntuvat aidosti seisovansa sanojensa takana. Huonon irtautumisherkkyyden tunnusmerkkinä puolestaan ovat muun muassa olkinuket ja stereotyyppiset hahmot, joiden olemus tuntuu pinnalliselta tai pilkalliselta. Latteiden karikatyyrien luomiseen riittää tunnettujen roolihahmojen imitointi, eikä toisen saappaisiin ole oikeasti edes yritetty astuma.
Tällaista kirjallista kuvittelukykyä helpottaa se, jos on viettänyt aikaa monenlaisten ihmisten kanssa ja kokenut elämässään vaihtelevia olosuhteita. Usein sanotaan, että on parasta kirjoittaa asioista, jotka tuntee - eli lähteä liikkeelle näkökulmista, joista käsin on maailmaa kurkistellut. On kuitenkin hankala tiedostaa, että oma näkökulma on näkökulma, jos sitä ei ole koskaan edes leikkimielisesti vaihtanut johonkin toiseen. Leikki ja näytteleminen edistävät näkökulmiin harjaantumista.
Eräällä tavoin kyky irtautua on jopa nykyaikaisessa monikulttuurisuudessa elämisen ehto. Se on monille luonnotonta, mistä kumpuaa suurta vastenmielisyyttä. Omia heimotovereita tai ammatillista sisäryhmää kohtaan osoitettu kriittisyys koetaan petturuuden esiasteeksi, mistä syystä relativismi nähdään huonossa valossa. Relativistin ajatellaan olevan ihminen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän voi tilanteen salliessa vaihtaa kasvojaan kuin kameleontti tai kaksoisagentti. Relativisti on kiehtovalla tavalla sekä potentiaalinen aikamme sankari että antisankari. Relativistille monikulttuurisuus ei tuota mitään yletöntä epämukavuutta, joten hän kykenee sukkuloimaan useissa keskusteluissa ja on valmis kuuntelemaan vastapuolta jo silkasta kiinnostuksesta näkökulmia kohtaan.
Vierastan relativismin rinnastamista nihilismiin, sillä relativisti on ihastunut arvoihin, joita nihilisti ei voi sietää. Asialla ole myöskään mitään tekemistä psykopatian kanssa - psykopaatille eivät mitkään arvot ja omantunnonasiat ole sisäisesti tuttuja, kun taas relativistille ne kaikki voivat olla tuttuja. Arvot ovat olemassa, mutta niiden rajat liukuvat ja limittyvät.
Relativistia vastaan koettu epäilys on silti ymmärrettävää. Jos oman ryhmämme etu on tärkeintä - kuten se usein on - ei ole suurtakaan väliä sillä, ylenkatsooko joku meidän arvojamme tasavertaisesti vastapuolen arvojen kanssa (nihilisti) vai haluaako hän ymmärtääkö molempia osapuolia (relativisti, suvakki, irtautumisherkkä). Joka tapauksessa me emme saa relativisteilta erityiskohtelua sen enempää kuin nihilisteiltäkään. Se ei käy laatuunsa, ja relativisti voi osoittautua jopa nihilistiä suuremaksi uhaksi. Hän nimittäin saattaa päästä sisäryhmän kanssa samalle aalonpituudelle ja sitä kautta käsiksi suurempiin salaisuuksiin.
Keskittymishäiriön suhde irtautumisherkkyyteen
Aivan erillinen aiheensa on AD-HD:n suhde irtaumisherkkyyteen. Itse olen sekä taipuvainen uppoutumaan että irtautumaan, mutta vaihtelevissa jaksoissa. Kun innostun, uppoudun tehtävään täydellisesti - mutta jos en innostu, en myöskään saa mitään aikaiseksi. Lisäksi saatan seuraavana päivänä mitätöidä tunnetasolle kaikki edellisen päivän aikaansaannokset. Katson työtäni ja mietin, että miten olenkaan ollut hölmö. Vaikka en olisi suoranaisesti erehtynyt, niin monta asiaa on siitä huolimatta jäänyt sanomatta. En koskaan ole täysin tyytyväinen kirjoituksiini, eikä edes tyytyväisyys tunnu riittävän. Kenties huono itsetunto sittenkin selittää osan taipumuksestani irtautua rajusti siitä aiheesta, johon olen ensin syvästi uppoutunut - tai sitten tunnen jonkinlaista häpeää taipumuksestani uppoutua niin, että ajantaju katoaa.
Todennäköisesti vaihtelu liittyy aivokemiaan. Jollain tavoin aivojeni dopamiinitason ollessa suurimmillaan uppoudun täydellisesti, mutta sitten koittaa eräänlainen krapula. Juoksen ikään kuin lyhyitä, mutta tehokkaita ajattelun sprinttejä. Annan kaikkeni ja sitten olen hapoilla.
Voi olla, että rakkauteni relativismiin on sekin yhteydessä keskittymishäiriöön. Tunnen aika ajoinsuurta häpeää ja katkeruuta siitä, etten ole älykkyydestäni huolimatta edennyt elämässäni kuten toivoin. Vaikka oivaltaisin miten paljon ja kykenisin tuottamaan tekstiä aiheesta kuin aiheesta, sillä ei ole merkitystä, koska elämässä ei ole kysymys ideoiden määrästä. Tärkeämpää on keskittyä yhteen asiaan useampia päiviä ja todistaa taitonsa. Itse jään aina puolitiehen. saan hyvän idean ja kirjoitan kenties pari sivua hyvää tekstiä, mutta sitten kadotan motivaationi tai itsetuntoni ja aloitan aivan uudesta aiheesta, kokonaan alusta.
Kukaan ei maksa 2/5 väitöskirjasta, 80% valmiista artikkelista tai kivasti aloitetusta romaanista, koska ne eivät ole kokonaisia teoksia, ja taiteen sekä tieteen täytyy tuottaa samalla tavalla kokonaisia objekteja kuin ovat autot, talot tai jääkaapit. Puolikas romaani on yhtä lailla hyödytön kuin talo, josta puuttuu yksi seinä tai auto, josta puuttuu yksi rengas. Ideoitteni esitykset johdattavat lukijan vain ajatuksen alkuun, mutta eivät tarjoa valmiiksi pureskeltua ratkaisua ja unohdusta. En osaa herättää luottamusta. Tunnen, että kaikki mitä kirjoitan on yhtä hyödytöntä kuin jääkaappi ilman ovea.
Irtautumisherkkyys voisi olla potentiaalinen psykologisen relativismin käsiteellisten työkälujen valikoimaa. Haluaisin selittää, mitä tarkoitan "psykologisella" erona metafyysiseen tai epistemologiseen, mutta en enää saa kiinni näkökulman tähdellisyydestä.
Varmaankin haluaisin sanoa, ettei relativismi, josta kaiken aikaa olen puhunut, väitä, että ihmisen uskomukset olisivat ainoa todellisuus tai ettei mikään mielipide olisi toista parempi, koska vihaan mielipiteitä siinä missä kuka tahansa. En näkökulmia ylistäessäni tahdo sanoa, etteivät ihmisten mielipiteet olisi tyhmiä. On selkeitä laatueroja asiaan perehtyneen ammattilaisen ja ylimalkaisesti asiaan suhtautuvan ennakkoluuloissa. Ei relativismi tarkoita alkuunkaan sitä, että tyhmät mielipiteet tulisi ottaa vakavasti. Pikemminkin täytyy päästä kokonaan irti mielipiteistä, jotta voisi havaita erilaisten ihmisten erilaiset näkökulmat. Kyse on smaistumisesta ja herkkyydestä, joka voi perustua vain terveeseen järkeen ja laajaan elämänkokemukseen.
Kun erilaiset ihmiset ilmaisevat omia tyhmiä mielipiteitään, niiden tyhmyys usein perustuu juuri siihen, että he eivät ole kyenneet tai halunneet irtautua. Heidän mielipiteensä ovat oppimattomia, koska näkökulmat, joihin ne perustuvat ovat yksioikoisia.
Psykologisesti ymmärrettynä ei ole millään tavalla mullistavaa sanoa, että ihmisten kulttuurit ja elämistodellisuus sisältävät suhteellisia totuuksia. Tämä näkemysten suhteellisuuden tiedostaminen on relativismia ja yhteiskuntamme pirtaleinen moninaisuus on helpompi tiedostaa, jos irtautuu turvallisista, varmoista totuuksista.
Totta hitossa se kuulostaa ylimieliseltä. Joku, joka ei etene elämässään, väittää näkevänsä asiat selkeämmin, koska näkee asiat sekä sisäpuolelta että ulkopuolelta. Hän on muukalainen omassa kotimaassaan. Ei sellaiseen höpinään kannata luottaa. Sehän kaikki sitä paitsi kumpuaa keskittymishäiriöstä.
Tänään automatkalla kuuntelin radiosta, kuinka Henkka Hyppönen puhui nykyteknologian mahdollisuuksista. Aiheena oli Suomen kansainvälinen kilpailukyky ja keskustelijat halusivat aivan oikein siirtää huomion pois hallituksen toimista, jonka vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Hallituspuolueet voivat viilata veroja vähän sinne tänne tai edes takaisin, mutta suurin vaikutusvalta talouskasvuun on lopulta yksityisellä sektorilla. Kotimaiset yritykset määrittävät sen, mitä Suomi myy, kenelle ja millä hinnalla.
Nyökyttelin lähes kaikelle, mitä Henkka Hyppönen sanoi. Olen varmaan 10 vuotta ajatellut, että hyödynnämme yhä liian heikosti teknologian mahdollisuuksia viestinnässä ja markkinoinnissa. Se on oman sukupolveni keskeisiä periaatteita: viestin täytyy kulkea. Pienikin yritys voi menestyä, jos se pystyy valtaamaan näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa. Eikö niin?
Mutta mitä jos olemme väärässä? Mitä jos sosiaaliset mediat eivät sittenkään siirrä valtaa niille, jotka sitä tehokkaimmin osaavat hyödyntää? Joskus täytyy kuulla omat ajatuksensa radíosta, ennen kuin niitä voi kyseenalaistaa. Mitä jos valta on edelleen - tai jopa entistäkin selkeämmin - niillä, joilla on fyrkkaa? Rahalla saa näkyvyyttä ja kontakteja. Mitä pelkällä näkyvyydellä edes tekee, jos ei ole tuotantovälineitä ja jotain konkreettista kauppatavaraa?
Annan useampiakin konkreettisia esimerkkejä, koska sellaisia on niin naurettavan helppo esittää, kunhan ensin vain alkaa etsiä.
Mitkä ovat suomen seuratuimmat verkkosivut?
Top-5 kärjen muodostavat: Ilta-Sanomat, Ilta.Lehti, Helsingin Sanomat, MTV3 ja Yle - eivät välttämättä juuri tässä järjestyksessä, mutta jo pitkään ja vakaasti kärki on ollut suhteellisen sama.
Ketkä siis ovat kaikkein parhaiten pärjänneet internetin valloittamisessa? Sellaiset tahot, joilla on kaikkein perinteisimmät toiminnan hierarkiat ja suurin toimitus, eli määrällisen eniten työntekijöitä - sekä paljon valmista lukijakuntaa.
Mediavalta perustuu yhä edelleen siihen, että palkataan paljon ihmisiä ja pomotetaan heitä tekemään kaksin käsin hommia. Yksittäinen bloggaaja tai pienempi verkkolehti voi hetkittäin yhdellä mojovalla uutisella nousta päivän tai parin ajaksi suureksi puheenaiheeksi, mutta asteittain sen huomioarvo taas laskee, koska tarvitaan suuri määrä postauksia ylläpitämään tasaisen kestävää hypeä.
Toimintayhmpäristö on kylläkin siirtynyt verkkoon, mutta silti kenttää hallitsevat samat vanhat suuret mediakorporaatiot.
Mitä me tästä voimme oppia? Emme oikeastaan mitään... tai ehkä sen, että jos haluamme saada paljon lukijoita, meidän kannattaa lainata kirjastosta jokin 1980-luvun oppikirja ja noudattaa sen neuvoja.
Kenties sosiaalinen media ei oman hajavaltaisuutensa takia kykene kokoamaan ja säilyttämään valtaa? Ainoa kestävä tapa haalia itselleen suurta mediavaltaa on keskittää pääomaa, luoda hirrarkioita ja palkata paljon alaisia.
Toinen yhtä hämmentävä esimerkki perinteisten keinojen toimivuudesta.
Kaksi suurta Suomalaista kustantamoa, WSOY ja Otava ovat tavoitelleet taloudellista voittoa varsin erilaisin toimin. WSOY on lopettanut heikosti tuottavia yksiköitä, ulkoistanut monia toimintoja ja ylipäänsä vähentänyt henkilöstöä.
Kaikki WSOY:n tehostamistoiminet ovat tuottaneet vain liikevaihdon heikentymistä ja pienentäneet myös tuottavuutta.
Yritystiedot: / x 1000 euroa.
Samaan aikaan Otavalla ei ole tehty juuri mitään.
Ainakin itselleni on valtavan suuri uutinen, että kaiken kirjallisuuden kriiseilyn ja yleisen talouslaman keskellä Otava on kyennyt keskimäärin 15% liikevoittoihin - ja sen salainen strategia on ollut toteuttaa mahdollisimman vähän mitään uudistuksia.
Parikymmentä henkilöä myös Otavalla on irtisanottu, mutta ehkä he ovat olleet enemmän luonnollista poistumaa.
Suuruutta yhä edelleenkin mitataan henkilötyövuosien mukaan. Puhutaan paljon siitä, että pieni on kaunista ja että yksittäinen henkilö tai muutaman hengen yritys voi skaalautua maailmanmarkkinoilla miljardien arvoiseksi tuotteeksi.
Ehkä silloin on kuitenkin kyse hyvästä tuurista. Joku on oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Silti edelleenkin varsinainen kestävä liikevaihto tehdään palkattuhen työntekijöiden uurastuksen lopputuloksena.
Annan vielä kolmannen ja neljännen esimerkin, joska molemmat nojaavat täysin huutavasti perinteisiin strategioihin näkyvyyden kasvattamiseksi.
Suomalaista SuperCell -pelifirmaa on kehuttu mullistavista rahankeruumenetelmistä, mutta kaikkein eniten yritys on markkinoinnissaan luottanut toimiviin old-school-taktiikoihin. Heidän ykköstuotettaan Clash of Clans esimerkiksi mainostettiin SuperBowlin finaalissa. Mainos maksoi varmaankin kymmeniä miljoonia dollareita, mutta se myös vastaavasti tuotti satojen miljoonien edestä myyntivoittoa.
Vielä neljäs esimerkki.
Magneettimedia on kerännyt valtavasti huomiota täysin sairailla kirjoituksillaan, mutta näkyvyyttä ovat lisänneet muutkin kuin oikeusjutut. Magneettimedian koko valta perustuu rahaan. Lehdestä on otettu satojen tuhansien kappaleiden paperipainoksia, joita on jaettu ilmaiseksi kotitalouksiin. http://yle.fi/uutiset/keskisuomalaisen_konsernijohtaja_magneettimedia_on_vain_painoasiakas/7944888
Vielä vuosienkin kuluttua kissanhiekkalaatikoiden ja kesämökkien takansytykkeiden joukosta jonkun käsiin osuu magneettimedian propagandauutisia, joissa kielletään holokausti tai opetetaan, että paras lääke päänsäärkyyn on hammastahnan syöminen.
Magneettimedia ei ole näkyvä ja vaikutusvaltainen siksi, että se onnistuisi tuottamaan niin paljon raivoa herättävää tuubaa, Sitä kyllä tuottavat monet muutkin tahot. Magneettimedian valta perustuu halukkuuteen käyttää huomattavia määriä rahaa omien päämäärien saavuttamiseksi.
Yhteenvetona. Miten saamme muuttuneessa toimintaympäristössä Suomen talouden kasvuun?
1. Sääntö: henkilöstön vähentämistä on vaikea toteuttaa siten, ettei samalla liikevaihto pienenisi. Päin vastoin voi käydä niin kuin WSOY:lle, että vähentämisestä seuraavaa liikevaihdon kasvua lääkitään uusillä vähennyksillä ja pian koko suuri yrityskonserni on mennyttä.
2. Sääntö: Jos haluat uudessa tai vanhassa toimintaympäristössä näkyvyyttä, sinun täytyy olla valmis maksamaan siitä. Työntekijöillä ja pääomalla saat luotua suuren yrityksen, jolla on laajalti vaikutusvaltaa - et mitenkään muuten,
3. Sääntö: Jos siirryt uuteen toimintaympäristöön, älä heti oleta, ettei mikään aiemmin oppimistasi säännöistä päde. Jos putoat tuntemattomaan mereen, jossa et ole aiemmin uinut, kannattaa silti ensin kokeilla esimerkiksi sammakkoa, koiraa, kroolia tai selkäuintia. Voi olla, että jokin uusi ja mullistava uimatyyli tehoaa täällä parhaiten, mutta ehdit oppia sen myöhemminkin.
On täysin mahdollista, että juuri tehostaminen tuottaa monilla tärkeillä aloilla vain katastrofaalista tietotaidon kapenemista, joka heikentää jäljelle jääneiden työntekijöiden tehokkuutta. Ainakin ulkoistaminen hyvin usein hidastaa töiden etenemistä, vaikka rahaa säästyisikin muutama hassu euro, Kun esimerkiksi korjauspalvelu täytyy hankkia talon ulkopuolelta, joudutaan odottamaan ehkä päiviä ammattilaista, joka osaa vaihtaa rikkoutuneen laitteen. Sillä aikaa kaikki muut työskentelevät aliteholla tai heidän työnsä jopa seisoo paikoillaan. Säästöjen piilokustannukset eivät ehkä näy teoreettisissa laskelmissa, mutta se tuntuu tuotannossa.
Useampien vastuualueiden jakaminen pienen porukan kesken lisää myös työtehtävästä toiseen siirtymistä - ja jokaisessa siirtymävaiheessa menee hukkaan jonkin verran aikaa, kun ajatukset täytyy koota uudelleen. Lisäksi puoliammattilaiselta kuluu aina enemmän aikaa kuin täysammattilaiselta - eikä alle sadan hengen yrityksissä voi löytyä kaikille osaamisen alueille täysammattilaista.
Erityisen hyvin voisin kuvitella ulkoistamisen sotkeneen juuri WSOY:n kaltaisten yritysten toimintakulttuuria. Jäljelle jääneiden työntelijöiden työrauha on tuon tuosta järkkynyt, kun he ovat omalla työajallaan joutuneet kilpailuttamaan freelancereita kansien tai käännösten saamiseksi. Säästöjä tavoiteltaessa ei laskelmissa ole osattu huomioda sitä, missä määrin aikaa kuluu hukkaan, kun kaikkiin tehtäviin ei automaattisesti löydy palkattua henkilöä. Melkein päivittäin täytyy olla neuvottelemassa palkkioista ja aikatauluista lyhyaikaisten ja vaihtuvat työntekijöiden kanssa, jotka usein tarvitsevat myös perehdyttämistä.
Suomalainen työkulttuuri on leimallisesti muuttunut siihen suuntaan, että työnteos sijaan kinastellaan siitä, kuka saa tänään tehdä mitäkin työtä ja millä palkalla. Määräaikaiset sopimukset aikaansaavat räjähdysmäistä kasvua vain erinäisten rekrytointitoimien ja palkkaneuvottelujen lukumäärässä. Niidenkö tuloksia me sitten myymme maailmanmarkkinoille?
Maailma on ehkä muuttunut jonkin verran, mutta ehkä Suomen ongelmana on olettaa, että kaikki olisi kääntynyt päälaelleen?
PS.
Suomessa ei jostain syystä osata lainkaan lisätä tehokkuutta siten, että palkattaisiin kahvihuoneeseen joku tyyppi notkumaan. Parasta olisi, jos hänellä ei olisi mitään alan erityistaitoja. Nykyiset hyvin palkatut työntekijät voisivat tehdä työtään tehokkaammin, kun joku toinen säästäisi heidän kallista aikaansa esimerkiksi juoksemalla kaupoissa. Nykytilanteessa jokainen firman työntekijä on alansa huippuosaaja, mikä tarkoittaa, että yhden huippuosaajan täytyy kipaista ostamassa tulostimeen mustetta ja suodatinpusseja. Senkin homman voisi ihan yhtä hyvin tehdä vaikka joku sivari tai harjoittelija. Suomessa ei tajuta palkata yrityksiin pienipalkkaisia apulaisia, vaan pidetään kunnia-asiana, että toimitusjohtaja itse kipaisee tarpeen tullen vastapäisessä Siwassa. Ei se ole mitään tehokkuutta.
Anteeksianto on tehokkain keino yhteiskunnan parantamiseksi. Tässä kysymyksessä esimerkiksi Jeesus ja Buddha olivat varsin yksimielisiä.
Kristillinen armo on mahdollistanut pitkäjänteisen oikeusjärjestelmän syntymisen. Rikoksesta epäiltyjä ei heti kivitetä, vaan raivo tyynnytetään ja ensin selvitetään faktat. Sitten määrätään rangaistus yleisen lain, ei henkilökohtaisten tunteiden perusteella.
Anteeksianto on merkittävällä tavalla ohjannut oikeuskäytäntöjen kehityskulkua ja eron näkee Lähi-idän valtioiden ja kristillisen Euroopan välillä. Euroopassa ei valtio voi perustella toimintaansa oikeutetulla kostolla - ainakaan se ei voi olla virallinen selitys sen toiminnalle.
Buddhalaisuus on anteeksiannon ja armon sijaan korostanut mielentyyneyttä ja myötätuntoa, mutta lopputulos on samansuuntainen. Maltillisuus mahdollistaa yhteiskunnan, joka ei vähän väliä revi itseään palasiksi ja palaudu alkutilaan.
Suomalaisessa nettikeskustelussa pääsevät nykyään ääneen myös ihmiset, jotka tahtovat edetä primitiivisten reaktioiden, kuten kostonhimon ohjaamina. Samat ihmiset usein vastustavat islamia, mutta ovat huomaamattaan itse eurooppalaisen sivistyksen vihollisia.
Kukkahattutätien ja tiedostajien näkökanta voi kuulostaa pehmeältä, mutta se edustaa länsimaista sivistystä, kristillistä anteeksiantoa sekä oikeus- ja sosiaalitieteitä. Vain yhteiskunnallinen teoria ja rakenteiden kautta selittäminen tarjoaa mahdollisuuden muuttaa asioita, jotka ovat muutettavissa.
Ihmisluonto ei muutu, vaikka teloittaisimme jokaisen rikollisen.
Alkukantainen selitysmalli etsii pahuutta yksilöstä. Se on internetin keskustelupalstoilla hallitseva selitysmalli, joka edustaa kansalaisten lynkkausmielialaa.
Jotkut olisivat islamia vastustaessaan valmiita palauttamaan kivitystuomiot myös Suomen lakiin. Islam kyllä kelpaa rakenteelliseksi selitykseksi, mutta ei oma pillun puute ja loukatusta maskuliinisuudesta kumpuava katkeruus. Rakenteiden kautta selitetään ilmiöitä mieluiten silloin, kun rakenteisiin ei ollenkaan ole perehdytty.
Alkukantaista ajattelutapaa kenties edistää periamerikkalainen elokuvien ja tv-sarjojen narratiivi, jossa rikollinen on aina psykopaatti, ja sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että E.T. palaa kotiin ja tappajahai saadaan tapetuksi.
Yhteiskunnalliset ongelmat eivät muutu vähemmän yhteiskunnallisiksi, vaikka mädät omenat etsitään ja tuhotaan. Amerikassa rakenteita ei tarvitse muuttaa - ne ovat jo täydelliset, koska vallitsee Freedom.
Pohjoismainen selitystapa on luonut pohjoismaisen yhteiskunnan, jolla on yhä vähemmän sananvaltaa tarinankerronnassa. Rakenteemme ovat yhä skandinaavisemmat kuin monissa muissa valtioissa, mutta puhetavat ovat jo raaistuneet.
Poliitikot eivät uskalla puolustaa valistunutta ja radikaalia anteeksiantoa, koska heidät ehti heti uhattaisiin tappaa. Henkilö itse luokitellaan murhaajaksi, jos hän uskaltautuu väittämään, että esimerkiksi Saddam Hussein ei ollut absoluuttista puhuutta huokuva entiteetti, vaan homo sapiens -lajin edustaja, joka kehittyi armottomaksi diktaattoriksi tiettyjen yhteiskunnallisten rakenteiden vallitessa.
Anteeksianto on helpompaa, jos todellisuutta lähestyy rakenteiden, eikä niinkään narratiivien kautta. Narratiivisessa selittämisessä on usein sankareita ja pahiksia. Rakenteellisessa selittämisessä on vain neutraaleja toimijoita, joiden toimintaa rakenteet ohjaavat vähä vähältä tiettyyn suuntaan - niin kuin yksilö saattaa ennemmin kouluttautua, jos opiskelupaikkoja on tarjolla ja lisäksi hän saa rahallista tukea hankkeeseensa.
On helpompaa pidättäytyä tuomitsemasta muita, ja tyynesti miettiä miten tähän on tultu, jos ongelmia ei heti sysää kieroutuneen yksilön harteille ja rakenna mielessään draamaa, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenään maailman herruudesta.
Tiedostaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että tiedostaa tämän: meillä on narkomaaninen houkutus ihastua narratiiveihin. Narratiivit ovat aikamme todellisia narsisteja. Tarinat lumoavat kenet tahansa.
Nyt minua varmaan syytetään narsistiksi, kun sanon tämän, mutta seuraavan kerran kun kuulet tarinoita narsisteista ja psykopaateista, mieti onko kyse aidosta diagnoosista vaiko jonkun kertomasta tarinasta, joka perustuu omiin muistikuviin.
Ei väitä, ettei narsisteja olisi olemassa, mutta heitä tuntuu olevan aika hemmetin paljon, jos jokainen nettiforumilta löytyvät ex-poikaystävän itsediagnoosi on täysin luotettava.
Mihin tahansa tarinaan helposti eksyy myologista aineistoa: enkeleitä ja demoneja. Jotta voisi elää tiedostavan ja anteeksiantavan ihmisen elämää, on oltava tarkka narratiivisesta hygieniastaan. Kaikkea ei tarvitse selittää draaman kautta - kuten ei kaikkea myöskään tarvitse selittää rakenteilla.
Lopuksi rinnastus: diktaattorit ovat kuin satujen lohikäärmeitä. Heidät voi surmata, mutta seuraana iltana lapsi tahtoo taas kuulla saman tarinan. Lohikäärmeen tilelle tulee uusi, ellei kerronnan rakenteita muuteta.
Anteeksianto voi alkaa esimerkiksi siitä, että sama tarina kerrotaan lohikäärmeen näkökulmasta.
PS.
Tähän liittyen Shrek on aika kiva elokuva, koska siinä sekä ruma peikko että lohikäärme paljastuvat mukaviksi tyypeiksi.
Mutta oletko ajatellut, että animaation juoni noudattaa kaikesta huolimatta klassista tarinankerronan kaavaan, joka edellyttää pahiksen olemassolon?
Mitä tapahtuu lopussa? Lohikäärme syö pahan prinssin. Lynkkaus ilman oikeudenkäyntiä on Happy End. Kuolema on yhä käytäntö, jota opetetaan perheen nuorimmille oikeudenmukaisuutena.
Väkivaltainen sadun narratiivi on kulttuuristen piilorakenteiden kautta periytyvää alkukantaisuutta, jonka tiedostaminen ei ole feministien yksinoikeutta.
Tiedostamisessa on neljä vaihetta, jotka monin tavoin koettelevat defenssejämme:
1.) Huomaa, että on tietty toistuva kaava. Tämä on haastavaa, koska itsensä perehdyttäminen vie ajatukset usein masentaviin asioihin ja oma positiivinen draivi kärsii.
2.) Myönnä, että osallistut jollain tavoin tuon kaavan toistamiseen. Minäkö? Enhän minä. Menin mukaan lähinnä vitsillä. Täytyyhän sitä nyt ainakin kerran vähän irrotella ja saada kokea ihmisyyttä. Sitä paitsi olen tällä viikolla jo toteuttanut omat velvollisuuteni, ja ansaitsen olla vaivaamatta päätäni ylimääräisellä stressillä.
3.) Muista muistuttaa itseäsi myös seuraavalla kerralla, kun olet edesauttamassa esimerkiksi ekosysteemin tuhoutumista tai kansanmurhaa. Okei. Voinhan minä luvata muistaa yhtä ja toista, mutta millä tavoin voisin muka valvoa sitä mikä asia pysyy muistissani ja mikä ei - tai milloin joku tieto pomppaa mieleeni!?
- No, ymmärrätkö nyt yhtään paremmin sitä, miksi ihminen ei itse voi päättää siitä, millä tavoin hänen kyvykkyytensä edistää yhteistä hyvää - jos et voi itsekään päättää mihin huomiosi tai motivaatiosi kohdistuu, jos kyse on yksin sinusta, etkä saa muistutusta esimerkiksi sihteeriltä, uutisotsikoilta tai kadunvarsimainoksilta?
4.) Muistuta lähipiirisi ihmisiä eettisestä ristiriidasta, vaikka he sen jälkeen eivät haluaisi leikkiä sinun kanssasi. - Njoo. Enpä tiedä. Kaikki tietävät, että tiedostajat ovat pelkkiä ilonpilaajia. En minä ole koskaan edes halunnut miksikään tiedostajaksi - sinun ideasi se oli! Minulle sopii ihan hyvin, että en keneltäkään kuule, missä oloissa minun ruokani viljellään, kunhan se on turvallista - tai minkä ikäiset lapset vaatteitani ompelevat, jos hinta on edullinen. Eivät suuryritykset tuota minulle pahaa oloa. Tiedostajat sen tekevät. Paha olo jäisi turvallisesti toiselle mantereelle piiloon, elleivät tiedostajat tahtoisi rahdata ruoan ja vaatteihin lisäksi kaiken maailman informaatiota ja valistusta. Itse asiassa minun puolestani yhteiskunta voisi vaikka lukita kaikki tiedostajat jonnekin uudelleenohjelmointileirille. Ilmastonmuutoskin pysähtyisi, jos emme tietäisi siitä mitään. Positiivisilla ajatuksilla on maaginen kyky muuttaa kohtaloa, koska ne lisäävät tuottaa oikeanlaista värähtelyä. Jos kehitysmaissa jollain on asiat huonosti, se johtuu vain siitä, etteivät siellä asuvat ihmiset osaa ajatella positiivisesti.
