Gonzotiede: Horoskoopit, D-vitamiini ja ihmisen juoksuaika

Pahoittelut siitä, etten ole paljoakaan kirjoitellut tänne blogiin. Olen viimeiset neljä vuotta keskittynyt pääsääntöisesti (vihdoinkin!) romaanin kirjoittamiseen, joka on edennyt mukavasti, ja saattaa edetä samalla uralla myös seuraavat neljä vuotta. Olen kaiken aikaa kuitenkin koettanut pitää yllä myös esseeprojektia Gonzotieteestä. Olen vuosien varrella julkaissut täällä useita kirjoituksia tägillä "Gonzo", ja kirja on gonzotieteestä on ollut tekeillä noin kymmenen vuotta.

Tämäkin perin jännittävä artikkeli lukeutuu siihen kategoriaan - mutta mitä ihmettä on "gonzotiede"? Gonzotieteen määritelmä on elänyt vuosien varrella, koska minulla on keksijänä kaikki vapaus määritellä se niin monta kertaa minua huvittaa. Lopulta tietenkin jokin merkitys vakiintuu, sikäli kuin 1) kirja koskaan valmistuu, 2) se julkaistaan, ja 3) kukaan toinen ihminen koskaan tulee käyttämään sanaa ja koettaa selittää, mitä sillä tarkoitetaan.

Gonzotieteen velka Gonzo-journalismille

Gonzo-tiede on henkilökohtaista heittäytymistä tutkimusaiheeseen, joka on muiden silmissä epäoleellinen, kyseenalainen tai jopa vaarallinen. Se on siis suoraa perintöä Gonzo-journalismille, joka syntyi beatnikkien ja hipisukupolven vastakulttuurista ja happohöyryisistä sekoiluista. Alan ensimmäisenä merkkiteoksena pidetään Hunter S. Thompsonin kirjaa Helvetin enkelit (1966),
jonka hän kirjoitti elettyään moottoripyötäkerhon parissa. Termi "gonzo" kuitenkin vakiintui vasta myöhemmin 70-luvulla.

Thompsonin reportaasi on tyyliltään värikäs, mikä tietenkin auttoi asiaa, mutta kirja merkitsi myös aidosti merkittävää käännettä tutkivassa journalismissa. Ihmisillä oli lähinnä vain pinnallisiin ennakkoluuloihin perustuvia mielikuvia siitä, mitä jengien sisällä tapahtui ja myös Suomessa puhuttiin kauhistellen "lättähatuista". Kirja oli siis ymmärrettävä hitti, mutta se oli myös omaan kulttuuriin kohdistuvaa kulttuurintutkimusta, eli antropologiaa omalla takapihalla.

Laajemmin ajateltuna tutkiva journalismi eli viime vuosisadan lopulla kukoistuskautta, jos verrataan nykytilanteeseen, missä suurin osa toimittajista vain istuu tietokoneen ääressä ja etsii kiinnostavia ilmiöitä somesta tai englanninkielisiä juttuja, joita voisi kääntää suomeksi ja tarjota YLE:lle tai Hesariin, koska meillä menee läpi kaikki mikä on ensi julkaistu The Guardianissa.

Gonzojournalismi-artikkelissa häntä ei mainita, mutta mielestäni parhaiten lajia on sittemmin kehittänyt Louis Theroux, jonka wiki-artikkelissa ei myöskään mainita "gonzoa". Netistä kuitenkin löytyy haastatteluja, joissa hän tunnustaa saaneensa gonzosta suoria vaikutteita. Theroux on haastatellut outoja ja marginaalisia ryhmiä, kuten ufoharrastajia, uusnatseja ja uskonnollisten kulttien jäseniä, mutta hänen gonzonsa on vähemmän räväkästi kuin Hunter S.Thompsonilla. Louis Theroux antaa ihmisille tilaa itse puhua, eikä kärjistä asioita sen fantastisemmaksi kuin ne jo ovat omalla verbaliikallaan ja liioittelulla, kuten gonzossa on joskus tapana.

Esimerkiksi kun Riku ja Tunna Madventuresissa syövät ällöttäviä ötököitä kaukomaissa, he luovat gonzojournalismia juuri halvalla, skandaalinhakuisella tyylillä. Heidän matkoillaan parhaita katsojakokemuksia ovat pikemminkin olleet ne tilanteet, joita ei ole keinotekoisesti korostettu, vaan vieras kulttuuri on päässyt esille autenttisemmin. Siinä suhteessa itselleni mieluisampaa gonzojournalismia edustaa Ricky Gervaisin tuottama ja Karl Pilkingtonin "näyttelemä" Ääliö ulkomailla. Asetelmat ovat siinäkin keinotekoisia, koska Pilkington vetää ylikorostuneen flegmaattista roolia, mutta konfliktit eksoottisen kulttuurin kanssa ovat sittenkin realistisia ja samaistuttavia. En välttämättä itse söisi ulkomailla apinan aivoja, mutta saattaisin kärsiä kuumuudesta ja toivoa, että pääsen takaisin hotellille, koska olen niin puhki jonotettuani raunioille paahtavassa helteessä.

Gonzojournalismi on jo itsessään monella tavoin sukua tieteelle, sillä siinä ei oleteta filosofisesti asioita sohvalta, vaan käydään konkreettisesti paikan päällä katsomassa. Tiedettä gonzojournalismi ei tietenkään ole siinä merkityksessä, ettei sitä vertaisarvioida, mutta hyvä gonzojournalismi perustuu mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen ilmiöstä. Sitä kautta se voi uudistaa meidän ennakkokäsityksiämme asioista.

Ja juuri tämä on oleellista myös gonzo-tieteessä. Saatat löytää netistä muita, jotka vuosien varrella ovat väittäneet harrrastavansa asiaa nimeltään "gonzo-science", mutta he ovat kaikki harhaoppisia tyhmiä kakkapyllyjä. Omassa gonzotieteessäni, joka on ainoa oikea gonzotiede, ei oikeastaan poiketa tieteen perusihanteista millään tavoin. Päin vastoin gonzotiede merkitsee sitä, että tieteen ihanteita seurataan uskollisemmin kuin mihin tieteentekijöillä on mahdollisuuksia.

Gonzotieteilijälle tieteen ihanteet menevät oman urakehityksen edelle

Mitä ihmettä tarkoittaa se, että henkilö seuraisi tieteen ihanteita uskollisemmin kuin tieteentekijöille on mahdollista? Pitkä vastaus vaatisi tuekseen kokonaisen luvun paksussa kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna tieteentekijöillä on lukuisia luonnollisia rajoituksia. Heidän täytyy ensinnäkin hankkia rahaa, usein valtaisia summia rahoittaakseen jonkin tutkimuksen, jossa he tarvitsevat hiukkaskiihdyttimiä, aivoskannereita tai kemianlaboratorioita. Heillä voi myös vähemmän teknisillä aloilla olla rajoitteita, kuten esimerksi fyysisiä aitoja ja lupa-asioita, jotka estävät heitä omin päin kaivamasta auki arkeologista kohdetta. Tässä tapauksessa en sano, että gonzotieteilijän tulisi tunkeutua laittomasti sinetöityyn muinaushautaan, se oli vain esimerkki rajoitteesta. Tässä tapauksessa rajoite on moraalisesti varsin perusteltu.

Mutta kaikista tärkein este tieteentekijällä on maine. Heidän täytyy vaalia hyvää mainetta, jotta he saisivat rahoitusta tai voisivat tehdä asioita luvalla, ja sitten tuoda esiin löydöksensä maineikkaassa julkaisussa, joka vaalii omaa mainettaan. Gonzotieteilijä eroaa tavallisesta tieteentekijästä siinä, ettei hän salli henkilökohtaisen urakehityksensä tulla oman tieteellisen uteliaisuutensa ja periksiantamattomuutensa edelle. Hän noudattaa tieteellista kriittisyyttä ja vaatii tutkimuksia myös siellä, missä sosiaaliset odotukset toimivat muille pidäkkeenä. Toisin sanoen hän uhmaa tabuja.

Eräällä tavoin gonzotieteilijä sijoittuu tieteen kentällä vastakkaiselle puolelle kuin skeptikot, jotka ovat nykytieteen jesuiittoja. Skeptikot vaalivat tieteellisten kysymysten puhtautta ja hyökkäävät sellaisia kysymyksenasetteluja kohtaan, joissa haiskahtaa synti. Skeptikot eivät kyseenalaista tieteen yksinkertaistuksia edes maailman monimutkaisuuden edessä, eli he alkavat räksyttää heti, jos koodista millään tavoin poiketaan.

Tarkoitukseni on myöhemmin kirjoittaa laajasti siitä, miten skeptikot ovat viime aikoina targetoineet ja uhkailleet tutkijoita, jotka ovat vaatineet parempia 5G-tutkimuksia. Skeptikot ovat äänekkäästi leimanneet myös asiallisesti radioaktiivisen säteilyn avoimista kysymyksistä puhuneet ihmiset hörhöiksi ja vaatineet heille eroa ja ties mitä älytöntä. Vaikka en halua lietsoa mitään hysteriaa aiheesta, ei mielestäni tieteeseen kuulu se, että ihmisiä uhkaillaan silla perusteella, että he vaativat tutkimuksia. Näiden tutkijoiden ulostulot ovat olleet varsin asiallisia, kun taas skeptikoiden kirjoitukset ovat olleet täysin törkeitä ja täynnä halpamaista retoriikkaa.

Gonzotieteen näkökulmasta skeptikot eivät noudata edes omia ihanteitaan, sillä he eivät suhtaudu valmiisiin vastauksiin tai valmiisiin kysymysasetelmiin skeptisesti. Heillä on vahva valmis mielipide, minkä lisäksi heillä on mielessään viholliskuva ja heidän asenteensa on aggressiivinen ja henkilöönmenevä, mikä ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. He puhuvat täysin avoimesti siitä, miten kaikki 5G-huolet ovat aiheettomia, koska sama väittely on käyty edellisten mobiilisukupolvien aikana. Uutta teknologiaa on turha tutkia, koska hörhöjen kanta perustuu uuden teknologian pelkoon ja siksi hörhöt ovat automaattisesti väärässä. Mutta tällainen ennakkotietämys asioista ei ole loogisesti pätevä, sillä myös vaihtopohjainen pelko voi osua oikeaan sattumalta. Myös säteilyn aallonpituuksilla on väliä, eikä tieteessä voi asioita tietää, ellei niitä ole tutkittu.

Terveysvaikutuksia huolestuttavampaa 5G-keskustelussa on mielestäni se, miten ala-arvoista on keskustelun sävy. Skeptikkojen lukittu kanta radiosäteilyyn, GMO-viljelyyn tai muihin kysymyksiin on saanut aikaan myös sen, että he ovat vuosia kieltäytyneet puhumasta radiotaajuuksien mahdollisista vaikutuksista myöskään pölyttävien hyönteisten tai lepakoiden terveyteen. Väänsin heidän kanssaan somessa vuosia jopa siitä, ovatko hyönteiset kuolemassa. Heidän yksiselitteinen kantansa oli lopulta se, että hyönteiset voivat paremmin kuin koskaan, sillä he eivät keskustelujen aikana lähentyneet totuutta, vaan he etääntyivät siitä. Heidän mielipiteensä muuttui sitä radikaalimmaksi mitä enemmän toin esiin todistusaineistoa.

Nyt on tieteellisesti kiistatonta, että skeptikot olivat täysin väärässä, kun he kielsivät kategorisesti neonikotinidien yhteyden mehiläiskuolemiin. He sortuivat sokeaan teknologiauskoon ja asettautuivat suurten kemianyritysten puolelle osin myös siitä syystä, että heitä lobattiin. Heidän joukoissaan oli kemiaa opiskelleita henkilöitä, joiden työllisyyden kannalta oli suotuisaa, ettei hyönteismyrkkyjen yhteyttä hyönteisten kuolemiin voitaisi osoittaa, mikä jo lähtökohtaisesti täysin absurdia. Kaikkien esittämieni väitteiden tueksi on olemassa ruudunkaappauksia sekä tutkimuksia, mutta se on niin sotkuisa vyyhti, että käsitelen sitä joskus erikseen.

Gonzo-tieteen mahdollinen tutkimuskenttä: horoskoopit

Kun edellä totesin, että gonzo-tiede asettuu tieteen kentällä eri laidalle kuin skeptikot, siitä voisi nopeasti päätellä, että he asettuvat samalle laidalle kuin pseudotieteilijät. Mutta tästä ei suinkaan ole kyse. Pseudotiede ei nimittäin sijoitu tieteen kentälle, kun taas gonzotiede sijoittuu. On tärkeää pitää mielessä, että gonzotieteilijä seuraa tieteen ihanteita pidemmälle kuin skeptikot, mikä tarkoittaa avointa mieltä monille sellaisille kysymyksille, joita skeptikko välttää, koska hän on omaksunut tabuja sekä jesuiittojen puhtauskäsityksiä tieteellisistä hyveistä ja synneistä.

Skeptikko näkee pseudotieteilijät syntisinä, joten hän alkaa heti räksyttää kuin tieteen uskollinen vahtikoira, joka hän kokee olevansa. Hän hyökkää näiden ihmisten kimppuun solvauksin ja jakaa kavereilleen meemejä, joissa näistä ihmisistä on rakennettu olkinukkeja. Skeptikko on samalla tavoin kuplautunut kuin vihreät ja perussuomalaiset ovat suhteessaan toisiinsa: hän ei näe ihmistä, hän näkee vihollisen, joka on vaaraksi yhteiskunnalle.

Gonzotieteilijä suhtautuu pseudotieteisiin, kuten kaikkiin asioihin: tieteellisellä uteliaisuudella. Hän tarkastelee ilmiökenttää, ja hän hahmottaa asioiden välisiä yhteyksiä, koska hän pitää silmänsä auki. Aikaa myöten gonzotieteilijä voi ymmärtää, miksi ilmastodenialistit toimivat niin kuin toimivat, tai miksi ihmiset ovat kiinnostuneita horoskoopeista tai homeopatiasta. Skeptikot harvoin ymmärtävät näitä ilmiöitä edes aivan alkeellisella tasolla, koska he eivät ole suostuneet keskusteluun ihmisten kanssa. He ovat ainoastaan väittäneet vastaan. He eivät ole kohdanneet ihmistä ihmisenä ja kuunnelleet.

Jos tämä gonzotieteen haara kiinnostaa, olen vuonna 2013 kirjoittanut lyhyen esseen kukkatipoista, joista en tietäisi mitään, ellen olisi lukenut aiheesta mieli avoinna.

Horoskoopit ovat tutkimuskenttä, jota on tutkittu aivan liian vähän. Syyt ovat ilmeiset, mutta todelliset rajoitukset eivät ole tähtitieteellisiä. Meidän ei tarvitse tavoittaa kaukaisia taivaankappaleita, jotta voisimme tarkastella horoskooppien yhteyttä ihmisten luonteeseen, mistä niissä on pohjimmiltaan kyse. Jos lähtökohtana on todistaa, että horoskoopit eivät kerro mitään mistään, se ei ole tiedettä. Tiede ei toimi niin, että asetetaan valmis tavoite ja sitten etsitään todistusaineistoa ja argumentteja tämän valmiin kannan tueksi.

Horoskooppien tutkiminen vaikuttaa hörhöltä touhulta, mistä syystä sitä harjoitetaan vähän suhteessa ilmiökentän laajuuteen ja kulttuuriseen painoarvoon.

Jos horoskooppeja lähestyy gonzotieteellisellä uteliaisuudella ja avoimin mielin, huomaa hyvinkin nopeasti tiettyjä kiintoisia ilmiöitä.

Esimerkiksi miehet eivät ole koskaan horoskooppimerkiltään neitsyitä. Kun kuulet miehen kertovan suurieleisesti millaisten tähtien alla hän on syntynyt, hän on aina leijona, härkä, jousimies tai vaaka.

Neitsyet, D-vitamiinit ja keskittymishäiriö

Alku on ollut tahmaista, mutta nyt pääsemme varsinaiseen aiheeseen, päräyttävään gonzotieteelliseen tutkimuskenttään, jossa ennakkoasenteet mullistuvat.

Olen aiemmin puhunut avoimesti siitä, miten minulla on diagnosoitu ADHD. Sen seurauksena olen hyvin utelias, kekseliäs, innokas ja impulsiivinen sekä taipuvainen kulkemaan omia polkujani ja uhmaamaan auktoriteettejä. Lisäksi yleisenä asperger- ja adhd-piirteenä kiinnostun usein omista erityisistä mielenkiinnonkohteistani. Valitettavasti innostumiseen yhdistyy myös se, että into laantuu, minkä seurauksena jätän asioita kesken. Kohdistan huomioni aina uusiin asioihin, minkä seurauksena olen dilententti, joka kirjoittaa tätä kaikkien asioiden pöhköä ensyklopediaa, sen sijaan että saisi valmiiksi hyvin jäsennellyn kirjan yhdestä rajatusta aiheesta.

Mutta keskittymishäiriöön yhdistyy taipumus huomata asioita, jotka menevät muilta ohi katseen, koska ne "eivät ole oleellisia". Mitä me voimme päätellä seuraavasta ihmeellisestä datasta, jonka kanssa jouduin kohdakkain AD/HD-aikuisten suljetussa Facebook-ryhmässä? Olen rajannut ulos nimet sekä profiilikuvat, jotta kenenkään yksityisyys ei ole vaarattuna ja näemme pelkkiä numeroita.

Neitsyet jostakin omituisesta syystä hallitsevat tilastoa (49 henkilöä). Perää pitää härkä (vain 18 henkilöä).

Lähestytään asiaa ensin tieteellisellä asenteella:

1) Kyse on auttamattomasti liian pienestä otoksesta, jotta se olisi tieteellisesti merkittävä. Sattuman osuutta ei voi sulkea pois.

2) Ihmiset saattavat olla laiskoja ja he kiinnostuvat klikkaamaan vain kärjessä näkyviä vaihtoehtoja, sillä muut vaihtoehdot tulevat näkyville vasta jos ensin klikkaa somevirrassa vilahtavaa avausta. Tämä vääristävä ilmiö näkyy hyvin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joissa suosituimmat kommentit keräävät tuhansia peukkuja, koska ne ovat ainoat jotka aluksi näkyvät. Harva on niin kiinnostunut keskustelusta että jaksaa selata kommentteja eteen päin. Tästä syystä tykkäysten määrä putoaa usein kärkikommenttien muutamasta tuhannesta tykkäyksestä nopeasti pariin sataan, pariin kymmeneen ja lopulta vain muutamiin. Kahdestä täysin identtisestä kommentista toinen on saattanut kerätä sata kertaa enemmän tykkäyksiä, koska se on julkaistu ensin ja se on päässyt näkyville kärkikommentteihin.

(Tällä käyttäytymisellä on myös vastakkainen ilmiö, jossa kaksi vaihtoehtoa äänestyksessä vuorottelevat, koska ihmiset haluavat äänestää altavastaajaa, eli kannustaa perässähiihtäjää. Kärkiehdokkaan fanit puolestaan laiskistuvat, kun näkevät oman suosikkinsa kärjessä, eivätkä välitä enää nähdä vaivaa äänestääkseen - ja sitten toinen tulee takaa ja menee ohi. Näin on usein käynyt tositeeveekilpailujen yleisöäänestyksissä. Myös poliittisissa vaaleissa tilanne joskus kiristyy vaalipäivän lähestyessä, koska gallupit ja ennakko-odotukset vaikuttavat äänestäjien käyttäytymiseen.)

3) Kuten edellä totesin, miehet harvemmin julistavat olevansa neitsyitä. Tällä saattaa olla käänteinen vaikutus naisten identiteetille. ADHD-aikuisten ryhmässä on selkeästi enemmän naisjäseniä, vaikka ADHD on useammin diagnosoitu pojilla. Tämä on itsessään kiinnostava sosiaalinen ilmiö, mitä olen pohtinut itsekseni jonkin verran, mutta en pidä pohdiskelujani tältä osin kovin arvokkaina. Luulen, että ryhmässä on naisia ensinnäkin siksi, että naiset useammin etsivät tällaista vertaistukea ja koska kyse on juuri aikuisten ryhmästä. Moni nainen on saanut diagnoosin vasta aikuisena, koska se herkemmin huomataan pojilla, koska sitä osataan odottaa pojilta. Tässä suhteessa mielikuvat toivon mukaan tulevaisuudessa muuttuvat. Kun on saanut diagnoosin jo kouluikäisenä, ei niinkään identifioidu "AD/HD-aikuiseksi"

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ:
Jotta aineisto olisi millään tavalla validi, täytyisi meidän tutkia laajempaa määrää jäsenistöstä. Tämä onnistuisi esimerkiksi luomalla ohjelma, joka hakee jokaisen jäsenen syntymäajan profiilitiedoista, sijoittaa sen horoskooppimerkin alle ja sitten luo meille eksaktin tilaston, jossa on huomioitu kaikki 4000 jäsentä.

Lisäksi meidän täytyy sovittaa jäsenet yhteen luonnollisen syntyvyysjakauman kanssa. Suomalaiset eivät synny suinkaan tasaisesti pitkin vuotta. Merkittävä data täytyisi rinnastaa koko väestöön ja katsoa onko siinä jotain poikkeavuutta. Näkemämme hyvin pienen otoksen perusteella poikkeavuutta näyttäisi olevan. Jos se ei ole satunnaista, asiaa täytyisi kyetä selittämään.

TÄRKEÄ GONZOTIETEELLINEN SIVUHUOMIO:
Edellä kuvattu puhtaasti algoritmin avulla jäsenrekisteristä kerätty tieto saattaa kuitenkin olla harha-askel, sillä se vain kertoisi, milloin henkilöt ovat syntyneet. Se ei kertoisi siitä, ketkä identifioituvat omaan horoskooppimerkkiinsä, mikä on vähintään yhtä tärkeää tai jopa kaikkein oleellisin asia horoskoopeissa.

Jos horoskoopit ohjaavat henkilön käytöstä ja muokkaavat persoonaa sen mukaan, miten hän itsensä mieltää, eli minkälaiseksi hän itsensä visualisoi ja sosiaalisesti leimautuu, on horoskoopeilla todellista kulttuurista vaikutusta, vaikka vaikutus ei olisi peräisin tähtien liikkeestä.

Esimerkiksi voisimme olettaa, jos tässä samaistumis- ja leimautumiskäytöksessä on mitään perää, että skorpionit tykkäävät keskimääräistä enemmän hevimusiikista, koska heidän oma symbolinsa on The Scorpions. Leijonat taas tykkäisivät erityisen paljon Narnia-kirjoista. Nämä esimerkit aliarvioivat ihmisten älykkyyttä niin totaalisesti, että tällainen gonzotieteellinen tutkimushypoteesi saattaisi miellyttää jopa skeptikkoja.

Asiaa tietenkin sietäisi tutkia, koska kaikkea sietää tutkia.

Tähän mennessä olen tarkoituksella johdattanut huomiota kulttuurisiin ja psykologisiin seikkoihin, koska biologisen perustan olettaminen olisi vähän liikaa jopa gonzotieteilijälle. Nyt kannattaa kuitenkin ottaa tukeva istuma-asento tuolilla ja pidellä kiinni hatusta. Mitä jos me olisimme heittäytyneet täydellä sydämellä asiaan ja luottaneet aineistoon?

Turun yliopisto julkaisi joulukuun 2019 lopulla mediatiedotteen:

"Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan ADHD:n osuus oli 34 prosenttia suurempi lapsilla, joiden äideillä oli D-vitamiinivaje kuin lapsilla, joiden äitien veren D-vitamiinipitoisuus oli riittävällä tasolla raskauden ensimmäisellä ja toisella kolmanneksella.

Kyseessä on ensimmäinen väestötason tutkimus, joka selvitti lasten tarkkaavaisuus- ja yliaktiivisuushäiriö ADHD:n yhteyttä äidin veren D-vitamiinipitoisuuteen alku- ja keskiraskaudessa.

Tutkimuksessa oli mukana 1067 ADHD-diagnoosin Suomessa vuosina 1998–1999 saanutta lasta ja vastaava määrä verrokkeja."

LINKKI:
Äidin raskausajan D-vitamiinin puutos on yhteydessa lapsen kohonneeseen ADHD-riskiin

34 prosenttia suurempi riski! Näin merkittävää eroa en olisi ikinä voinut kuvitella pelkästään D-vitamiinin puutostilan aiheuttavan.

Mutta hetkinen, hetkinen! Milloin neitsyet ovat syntyneet? 23.elokuuta-22. syyskuuta.

Jos siitä lasketaan 9 kuukautta taaksepäin, voidaan päätellä, että neitsyet on saatettu aluilleen tammikuussa. Ja raskauden ensimmäinen, kriittisin kolmannes sijoittuu tammikuusta maaliskuuhun, jolloin D-vitamiinitasot ovat väestöllä yleensä alimmillaan.

Härkä, vesimies, oinas ja kauris ovat vähiten edustettuna ADHD-aikuisten äänestyksessä. Me emme tiedä ovatko he todella harvinaisimmat horoskooppimerkit ryhmässä, mutta me tiedämme, että nämä kaikki neljä merkkiä ovat syntyneet tammikuun ja toukokuun välillä. Silloin raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittuu keväälle ja kesälle, jolloin äidillä on hyvät mahdollisuudet saada aurinkoa ja D-vitamiinia.

On aivan ällistyttävää, miten pienen horoskooppikyselyn otos vastaa tutkimusta. Yliopiston tiedotteessa sanotaan, että kyseessä on "ensimmäinen väestötason tutkimus..." Mutta mitä kaikkea me saisimmekaan aikaan, jos suhtautuisimme kohtaamiimme ilmiöihin samalla avoimella mielellä, jolla gonzotieteilijä suhtautuu horoskooppeihin. Tietohan on ollut täysin helposti saatavilla jo vuosikausia. Täytyisi vain osata nähdä ennakkoluulottomasti, ja sitten sulkea pois vääriä selityksiä, kunnes oikea yhteys on havaittu ja todeksi osoitettu.

D-vitamiini, ms-tauti ja ihmisen juoksuaika

Jos edellä ei ollut riittämiin gonzotiedettä, niin juttuhan ei suinkaan jää siihen. Hesari julkaisi eilen uutisen, jonka mukaan:

"Turun yliopistossa väittelevän Kira Åkerlundin tutkimuksessa selvisi, että raskaudenaikainen d-vitamiinivaje kaksinkertaisti suomalaisnaisten ja heidän lastensa riskin sairastua ms-tautiin."

LINKKI: Raskaudenaikainen matala d-vitamiinitaso kaksinkertaistaa lapsen ja äidin riskin sairastua ms-tautiin

Jos D-vitamiinilla on näinkin voimakas korrelaatio useiden neurologisten oireyhtymien välillä, täytyy ihmetellä, miksi ihmiselle ei ole kehittynyt juoksuaikaa, kuten monille muille eläimille. Olisi niin ilmeisiä hyötyjä siitä, että lapsi siitetään juhannuksena ja äiti saa raskauden ensimmäiset kuukaudet tuoreita vihanneksia, marjoja ja auringonvaloa.

Mutta tässä on nyt se varaus, että kulttuurisesti näin on juurikin saattanut olla asian laita. Entisaikaan on pyritty juhannustaioilla ja juhannustansseilla ohjaamaan lemmenpuuhia juurikin alkukesään. Nykyään vain nämä kulttuuriset "juoksut" ovat rapistuneet monen muun tradition ohella.

Aiemmin ihmiset myös viettivät paljon enemmän aikaa ulkona, eikä D-vitamiinia saanut lisäravinteena, jolloin auringossa paistattelun hyöty oli varmasti vielä merkittävämpi. Niinpä kulttuuinen kannustin siittää lapsia juuri juhannuksena antoi merkittävää hyötyä. Viime vuosikymmeninä autismi ja ADHD ovat lisääntyneet huomattavasti ja niissä on paljon yhteistä. Yksi tekijä monen muun ohella saattaa olla liika oleskelu sisällä, minkä takia äidit eivät saa D-vitamiinia luonnollisesti ihon kautta.

Löysin YLE:n uutisen vuodelta 2016, jossa kerrotaan hämmästyttävästä ja kaiken edellä kerrotun valossa hälyyttävästä muutoksesta:

"Maaliskuu ei enää ole yleisin syntymäkuukausi. Kevään valtakausi päättyi kuin seinään 2000-luvulle tultaessa. Sitä ennen vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa."

LINKKI:
Maaliskuu hävisi vauvakisan – nykyään synnytään keskikesällä 

Vauvoja syntyi tasaisesti vuosi vuodelta eniten juuri maaliskuussa. Äitien raskauden ensimmäinen kolmannes sijoittui loppukesään, jolloin tarjolla oli valoa, mansikoita ja tuoreita kasviksia.

On hämmästyttävää, miten paljon traditiosta löytää salattua viisautta, jos siihen ei suhtaudu skeptisesti, mutta ei myöskään sokealla konservatistisella asenteella, vaan kysyy rohkeasti, että miksi näin on ollut tapana, mikä siinä on mieli?

Kun me esitämme tällaisia kysymyksiä ja katsomme ilmiöitä gonzotieteilijän ennakkoluulottomuudella, se ei ehkä edistä tieteellistä uraa, mutta se voi edistää tiedettä. Siinä on gonzotieteen päämäärä: sekoittaa yllättäviin paradigmanvaihdoksiin runsaasti makeaa huumoria, jotta skeptikoiden riivaama, takakireä ja julkisen maineensa puolesta pelkäävä tiedeyhteisö suostuisi nielemään karvaan lääkkeen, joka on sille hyväksi.

Nostalgia-tiede & suuri Jurassic Park -vedätys

Jos Nostalgia-radio soittaa vanhoja, hyväksi todettuja kappaleita, niin toistaako nostalgia-tieto hyviä, kestäviksi osoittautuneita teorioita? Onko nostalgia-tieto jotakin, mitä tulisi ihailla maailmassa, joka on hullaantunut uutuudenviehätyksestä ja etsii kaikkialta vain radikaalia uusinta läpimurtoa?

Vai onko nostalgia-tieto jotakin vähän säälittävää, lievästi autististen höppänöiden touhua, yritystä säilyttää ihmisten mielissä tylsiä sään pieksemiä faktoja, kun mieli ennemmin ottaisi vastaan narratiiveja ja mielikuvia, jotka lomittuvat kivasti yhteen aiempien uskomusten kanssa, vaikka samaan aikaan ne tuntuvat mullistavilta ja uusilta, hieman kuin Björkin tai Sufjan Stevensin uusin levy kuulostaa hetken aikaa radikaalilta, ja sitten vuosia myöhemmin klassisen kultakauden tuotokselta, jolloin artisti ei ollut vielä muuttunut ja hylännyt fanikuntansa odotuksia.

Koin tänään pienen järkytyksen, joka kenties on vähemmän järkytys jollekin muulle - tai en tiedä, minulle on taas täysi yllätys onko kokemani yllätys oikea yllätys vai ei. Kävi nimittäin niin, että lueskelin tapojeni mukaan Wikipediaa ja päädyin kukkien terälehtien kehityksen kautta paleontologiaan. Muutama palanen loksahti paikoilleen ja tajusin, ettei Jurassic Park saisi olla nimeltään "Jurakauden Puisto", vaan sen kuuluisi olla Liitukauden puisto - siis Cretaceous Park. Kyllä, tämä tuli minulle totaalisena järkytyksenä, enkä löytänyt netistä uutista jossa kansaa valistettaisiin asiasta.

Kenties ihmisiä halutaan suojella järkytykseltä? Tai ehkä sitten kukaan vain ei ole tajunnut?

Palataan itse asiaan. Miksi ei dinosauruspuisto saisi olla nimeltään Jurakauden Puisto? Syy on yksinkertaisesti se, että puiston suurin nähtävyys Tyranosaurus Rex ei elänyt jurakaudella, vaan liitukaudella. Jos siis omistaisimme aikakoneen ja matkustaisimme jurakaudelle, me emme kohtaisi vanhaa kunnon tyranosaurusta, emmekä liioin triceratopsia, velociraptoreita tai myöskään lentoliskoja. Mikään näistä elokuvien klassista pedoista ei elänyt jurakaudella. Ne eivät olleet silloin vielä kehittyneet. Kyse on hieman samanlaisesta virheestä kuin jos elokuvassa asetettaisiin viikingit samaan aikaan egyptin faaraoiden kanssa - paitsi että eredyksen mittakaava olisi sadassa miljoonassa vuodessa.

Kyse on kenties erehdyksestä, kenties historiakäsityksen ja termistön muuttumisesta, tai kenties Michael Crichtonin laskelmoidusta vedätyksestä? Hyvinkin kirjailija vain vaistosi, että Jurassic Park kuulostaa paremmalta kuin Cretaceous Park? Hän aavisti myös, ettei ketään kiinnosta tietää asioista sen enempää, missä tapauksessa hän oli täysin oikeassa.

Mitä eroa on jurakaudella ja liitukaudella? Esimerkiksi se, että niiden väliin on mahtunut myöskin yksi joukkosukupuutto. Molemmat aikakaudet kyllä sijoittuvat samalla mesotsooiselle maailmakaudelle, mutta se olisi sama kuin sanoisi, että jänis ja hyeena kuuluvat samaan terapsidien kladiin*.

Raptorit ja tyranosaurukset tappanut joukkotuho tapahtui 66.000.000 vuotta sitten. Meidän ja tyranosaurusten välillä on siis 66 miljoonaa + 2016 vuotta, siis 66.002.016. Siitä jurakaudelle on vielä 78 miljoonaa vuotta. Näin pitkissä etäisyyksissä on helppo kadottaa suuntavaistonsa ja mennä sekaisin termeissä. Jurakausi loppui about vuonna 144.000.000 eaa.

Äh, kyllä te jo tajusitte pointin. Eiväthä ne elokuva tehdessään edes tienneet, että dinosauruksilla oli sulkia. Uusinta en ole nähnyt. Ehkä asia korjataan siinä. Ehkä tämäkin koko kömmähdys selitetään auki? Täytyy katsoa. Nyt se on vähän niin kuin velvollisuus, tieteen nimissä.

Eipä muuta kuin striimaamaan...


*kladi on kladistiikan ryhmä wikipedia: Kladi

Virallisen arkeologian suuri hiljaisuus

Olen harrastanut "väärinkäsitysten arkeologiaa" jo muutamien vuosien ajan, mutta en muista aiemmin käsitelleeni siinä varsinaista arkeologiaa. Nyt olen kuitenkin lyhyen ajan sisällä törmännyt useampaan pseudoarkeologiseen uutiseen, jotka herättävät hämmennystä.

Eniten hämmennystä minussa on herättänyt se, miten virallinen akateeminen arkeologia ei koskaan tunnu kommentoivan mitään, mitä netissä tapahtuu. Siitä onkin tullut erittäin epäsuosittua viime aikoina - tai kenties se on ollut sitä jo pidemmän aikaa?

Poliittisissa kysymyksissä on usein kaksi tai useampaa puolta, jotka nopeasti reagoivat toistensa levittämään väärään tietoon ja valheisiin. Näin ei kuitenkaan ole asian laita tieteessä, jossa virallinen aiheeseen perehtynyt tutkijaryhmä marginaalisen pieni. eikä heillä ole mitään asemaa julkisessa mediassa.

Arkeologiaa koskevat uutiset, jotka sosiaalisessa  mediassa leviävät, alkavat lähes aina väittämällä "tämä kumoaa virallisen historiankirjoituksen valheet!" tai "tämä mullistaa käsityksesi historiasta!"

Kukaan ei levitä uutista, joka ei ole uutinen, koska se asia on tiedetty jo jonkin aikaa. Ja silti virallisen arkeologian ehkä kannattaisi yhä kyetä innostumaan löydöksistään, eikä piilottaa niitä jonkin maan kansallismuseon jättimäiseen varastoon, kuten Indiana Jones -elokuvissa aina arkeologisten löytöjen kohtaloa aina kuvataan.

Innostus erottaa pseudoarkeologian oikeasta arkeologiasta - ja innostus on ainoa asia, minkä avulla tieteelliset löydökset voivat levitä sosiaalisessa mediassa, joka on ainoa nykymedia, missä arkeologia edes on olemassa.

TAPAUSESIMERKKI 1: Smithsonian-insituutin valheet

Sana "Illuminati" on aikaa sitten kadottanut lumonsa, eikä "Rothschild" enää herätä kauhua, koska myös siihen liittyvät väittämät ovat kaikille. Sen sijaan Smithsoniaaninen instituutti kuulostaa juuri nyt sopivan salamyhkäiseltä. Ties mitä ne smitsoniaanit tällä kertaa ovat juonineen ihmiskunnan pään menoksi?

Voiko tällaisessa, kuin suoraan Lovecraftin Cthulhu-mythoksesta tempaistussa oppilaitoksessa erikoistua mihinkään muuhun kuin okkultismiin ja hurjastelevan eliitin saatananpalvontamenoihin?

Tiedän, ettet sinä kenties edes usko koko smitsoniaanisen instituutin olemassaoloon, mutta heidän väitetään silti hankkineen haltuunsa ja hävittäneen satoja, ellei tuhansia jättiläisen luurankoja, joita on löydetty Amerikan mantereelta:
http://worldnewsdailyreport.com/smithsonian-admits-to-destruction-of-thousands-of-giant-human-skeletons-in-early-1900s/

Näistä jättiläisten luurangoista on todisteena lukuisia lehtileikkeitä 1800-luvulta sekä valokuvia, joissa ilmiselvästi esitellään ihmisen luita, mutta monta kertaa suuremassa koossa. Nämä jättiläiset ovat luiden perusteella olleet helposti kolmemetrisiä!

Uutinen, jossa pahuuden insitutuutti myöntää kavalat tekonsa, on jaettu 111 tuhatta kertaa.

Löysin kuitenkin toisen nettisivun, jossa tämä uutinen pala kerrallaan todistetaan pelkäksi fiktioksi:
http://www.snopes.com/media/notnews/giantcoverup.asp

Tätä juttua on jaettu 3 tuhatta kertaa. Myönnän, että sen lukeminen oli suuri pettymys. Olisi kiva, jos meillä olisi sellainen arkeologinen instituutti, joka etsii virallisen historian vastaiset todisteet ja tuhoaa ne, koska uskoo oman valtansa perustuvan siihen, että virallinen totuus ei horju. Se olisi tosi jännittävää, ja ennen kaikkea pseudoarkeologien valtaisaa armeijaa innostaa varmuus siitä, että meidän käsityksemme historiasta on väärennös.

Se jättää niin paljon enemmän itse löydettäväksi. Kaikki mitä valheen alta paljastuu on merkittävää. Arkeologiassa ei ole enää kyse vain luista ja pölyisistä kaivauksista. Se on seikkailu, jossa taistellaan jättimäisiä pahuuden voimia vastaan.

TAPAUSESIMERKKI 2: Muinaiset panssarivaunut ja titaanien sotakoneet

Turkista ja etenkin Maltalta on löydetty useita selkeästi ajoneuvon jättämiä jalkiä, joiden ikää on vaikea määrittää. Näiden jälkien tiedetään kuitenkin olevan hyvin vanhoja, koska ne ovat paikoin peittyneet syvälle mullan ja kasvillisuuden alle.

Jäljet ovat painautuneet peruskallioon, mikä herättää aavistuksen siitä painosta, joka muinaisella koneella on täytynyt olla. Niinpä näihin kärrynjälkiin (=cart ruts) liitetään usein ajatus kadonneesta huipputeknologiasta ja sivilisaatioista, joilla on ollut nykyaikaisia höyrykoneita tai jopa jotakin vielä mahtavampia teknologioita.

Kymmenien asialle omistuneiden sivustojen mukaan nämä jäljet ovat tieteelle täysi mysteeri.

Näiden samojen sivustojen on joko oltava täydellisen tietäättömiä Googlen hakukoneesta, sillä on helppo löytää artikkeleja, joissa tutkijat selittävät mistä tässä on kyse. He ovat peräti menneet paikan päälle ja testanneet kuinka vastaavia voitaisiin jäljentää nykyteknologialla.

Empiirisissä kokeissa - jotka perustuvat pitkälti paikallisten ihmisten puheisiin sateen vaikutuksesta maaperään - on havaittu, että pitkän ja rankan sateen jälkeen paikallinen "peruskallio" menettää kantavuutensa 80-prosenttisesti, jonka jälkeen vastaavat jäljet uurtaa kallioon aivan tavallinen puinen hevoskärry. Siihen ei tarvita panssarivaunua. Siihen tarvitaan vain sadetta.

Tässäkin tapauksessa käy kuitenkin seuraavalla tavalla:

1.) Henkilö kadottaa kiinnostuksensa ilmiöön, koska mysteeri ratkeaa. Hän ehkä jakaa uutisen somessa yhden kerran tai sitten ei jaksa tehdä edes sitä. Koko juttu on hänen osaltaan loppuun käsitelty. Tyhmää että hän edes hetken ajan kuvitteli muinaisten vaunujen olleen terästä ja jättiläisten ajamia.

2.) Henkilö ei suostu myöntämään, että totuus on tarua vähemmän ihmeellinen. Hän jatkaa tiedon levittämistä mytologisen ja pseudotieteellisen selityksen innoittamana. Vuosien ajan hän jakaa kaikki aiheesta löytämänsä uudet hämäräperäiset todisteet ja onnistuu vakuuttamaan ainakin kymmenen ihmistä, joista puolet hänen laillaan jakavat jännittävää selitystä eteen päin, perehtymättä vastakkaiseen tietoon tai hyväksymättä sitä totuudeksi.

Kuten otsikossa totean, näyttää hyvinkin siltä, että virallinen arkeologia on hiljaa, häpeissään ja käpertyneenä omaan pieneen kuplaansa. Siltä ehkä sosiaalisen median sekä uudenaikaisten vastamedioiden valossa vaikuttaa... tai ehkä se on totta... mutta miksi tätä kysymystä ei riittävän usein esitetä ääneen?

En tiedä onko kukaan edes jaksanut lukea tänne asti. Ketä muka edes kiinnostaisi arkeologia, joka perustuu puhtaasti todistusaineistoon, eikä hyödynnä mielikuvituksen voimaa? Kun 1980-luvulla Erich Von Däniken paljasti historian monia salattuja totuuksia kirjoissaan sekä televisiodokumenteissaan, akatemia oli täysin voimaton.

Tai ehkä kaiken taustalla sittenkin on suuri salaliitto? Ehkä yliopistot ja säätiöt salaa rahoittavat näitä pseudoarkeologisia sivustoja, jotta arkeologia kiinnostaisi useampia nuoria? Mitä merkitystä sillä edes on mitä ihmiset menneisyydestä ajattelevat?

PS.
Nykyisen innostuksen jättiläisluurankoja kohtaan voi palauttaa kuvankäsittely-yhteisö Worth1000:n järjestämiin kilpailuihin. Photo Shop -velhot ovat ovat jo 2000-luvun alusta alkaen tuottaneet manipuloituja kuvia ernäisistä aiheista. Tämä juttu esimerkiksi on vuodelta 2004:
http://www.rationalistinternational.net/article/20041001_fi.html

Huijauksia on pilan tähden tai rahastus mielessä tehty kautta aikojen. Nykyään on hyvin vaikea sanoa jostain sata vuotta vanhasta lehtileikkeestä onko se aito tai perustuuko se aitoihin tapahtumiin. Asiaa ei auta se, jos seuraavan viikon lehdessä toimitus on tunnustanut langenneensa halpaan. Myös aprillipiloja tai vastaavia voidaan nykyään lukea täysin tosissaan. Koska "dokumentteja" on niin suuri määrä, tuntuu helposti uskottavalta, että joidenkin niistä täytyy olla todellisia, mutta viranomaiset ovat peitelleet asioita.

Gonzotiede ja tieteen koskemattomuus

"Harrastelijat eivät ole päteviä kritisoimaan tiedeyhteisön kantoja."

Tällaisen monesti kuullun väittämän voi tulkita kahdella tavoin (tai ehkä useammallakin tavalla). Hyväksyn itse empiirisenä yleistyksenä sen tulkinnan (neutraalin toteamuksen), että amatöörit, harrastelijat, diletantit tai ensimmäisen vuoden opiskelijat eivät pääsääntöisesti tunne asiaa riittävän hyvin. Kyse ei kuitenkaan ole absoluuttisesta ja ehdottomasta säännöstä, sillä liiankin usein totuus kuullaan lapsen suusta.

Samaan aikaan en siis hyväksy sitä tulkintaa, ettei lukiolainen saisi kritisoida yliopisto-opiskelijaa tai ettei maisteri saisi kritisoida professoria, koska häneltä puuttuu muodollinen pätevyys.

Liian tuttua on se, että tieteentekijä tai tiedeyhteisö sivuuttaa asiallisen kritiikin, koska turhamaisuuden tähden ei halua alentua keskusteluun muiden kuin vertaistensa kanssa.

Gonzotieteen useista määritelmistä voisi yksi olla seuraavanlainen:

Gonzotieteilijä toimii tiedeyhteisön ulkopuolella, rajapinnassa tai marginaalissa, mutta hän tuntee siitä huolimatta tieteen perusperiaatteet sekä sen aihepiirin, johon ottaa kantaa. Gonzotieteilijä tekee tiedettä omalla vapaa-ajallaan ja omasta intohimosta ilman palkkaa tai muodollista pätevyyttä, mutta juuri intohimo ja vuosien omistautuminen antaa hänelle pätevyyden kritisoida tiedeyhteisöä, sikäli kuin tiedeyhteisö sellaista kritiikkiä kuuntelee.

Tiedeyhteisöt, kuten kaikki muutkin ihmisryhmät ovat alttiita lukuisille korruption muodoille. Tieteentekijöiden mieli on ensinnäkin taipuvainen fakkiutumaan tiettyjen teorioiden sekä diskurssien (käsitteellisten konventioiden) ympärille. Näiden selitysmallien puolustajat asettavat suurempia vaatimuksia artikkeleille, joissa he kokevat hyökättävän tuttuja uskomuksia vastaan. Tätä kautta tieteellisellä uralla on helpompi edetä, jos kiittää opettajiaan ja alan vaikutusvaltaisia henkilöitä, eikä kyseenalaista heidän päätelmiään.

Tiedeyhteisöillä on toisin sanoen taipumus palkita kuuliaisuudesta, eikä niinkään kapinallisuudesta, vaikka teoriatasolla aina korostetaan sitä, miten tiede perustuu kriittisyyteen.

Tieteessä vanhentuneita paradigmoja on vaikeampi muuttaa, jos tiedeyhteisössä pidetään soveliaana torjua kritiikkiä sen mukaan kuka puhuu, eikä sen mukaan mitä sanotaan ja kuinka hyvin perusteluin. On ensin kiltisti mukailtava klassisia opetuksia, kunnes saavuttaa tietyn aseman, ja sitten vasta on lupa ilmaista oma erimielisyytensä.

Klassisessa tieteenfilosofiassa ei välttämättä aina eritellä inhimillistä taipumusta kumartaa kuvia ja kunnioittaa tunnettuja auktoriteetteja ylitse muiden, mutta tiede ei ole tällaisen inhimillisen puolueellisuuden yläpuolella. Myös tieteessä huomaamatta tukeudutaan heimoajatteluun ja halutaan kokea yhteisöllisyyttä, jossa myös hierarkioilla on keskeinen rooli.

Tieteessä uusien ideoiden esittäminen on tullut tarpeettoman vaikeaksi, minkä tähden erittäin älykkäät ja tarkkaavaiset yksilöt voivat turhautua tieteellisellä uralla. Vaarallisinta on tietenkin liian korkea moraali, eli totuuden rakastaminen ylitse oman tiimin kunnian. Jos kellään on huomautettavaa, hän tehköön sen kulissien takana. jotta esimies ei konfutselaisesti menettäisi kasvojaan.

Tenniksessä tehokkain urakehitys toteutuu siten, että päihittää omat esikuvansa avoimessa kilpailussa. Tieteessä ura voi tyssätä siihen, jos opiskelijana löytää virheitä opettajansa päättelyssä ja julkisesti päihittää ylempiarvoisensa avoimessa väittelyssä.

Jos harrastelija yllättäen onkin pätevä kritisoimaan tiedeyhteisön täysivaltaista jäsentä, sitä ei nähdä poikkeuksena säännöstä, vaan sääntörikkomuksena. Tämä tarkoittaa sitä, että liian monet ymmärtävät väittämän normatiivisesti, eivätkä empiirisesti.

Tieteen filosofisten periaatteiden kunnioituksen tulisi johdattaa opiskelija hallitsemaan tieteen metodi. Metodin tehtävä on puolestaan estää tutkijaa tai opiskelijaa sortumasta sellaiseen inhimilliseen itsepetokseen tai virhepäätelmään, johon ilman ennakkovaroitusta olemme taipuvaisia.

Tieteen ei kuitenkaan tulisi suvaita sosiaalisia piilofunktioita, joiden tarkoitus on vain turvata auktoriteettien koskemattomuus, ja mahdollistaa se, että tiedeyhteisöä uskollisesti palvelleet saavat korvauksena virkoja, vaikka olisivat vähemmän taitavia työssään varmojen olettamusten epäilijöinä.

Gonzotieteilijä on kovaonninen, koska hänen tieteelliset ihanteensa ovat epärealistisen korkeat. Etenkin häntä hidastaa lahjomattomuuden periaate, joka estää häntä suhtautumasta tiedeyhteisöön hyväveliverkostona, jossa kukin tekee parhaansa toisen arvovallan ja maineen kasvattamiseksi.

Lahjomattomat ihmiset tuottavat ongelmia kaikille ryhmille, joissa vallitsee konfutselainen kohteliaisuus. Siellä ei pitkään katsella ketään, joka huomauttelee toisen tekemistä virheistä tai totuuden nimessä repii auki teorioita, koska ne ovat vain suuntaa antavia. Tyypilliselle, menestyvälle tieteentekijälle riittää se, että hänellä on vakituinen palkka, hienolta kuulostava titteli sekä joten kuten koossa pysyvä maailmankuva. Hänen nenilleen eivät mitkään diletantit hypi, eikä hänen työtään pidä vaikeuttaa epämukaville kysymyksillä.
 
Kaiken henkilökohtaisen epämukavuuden ohella voi ideaaleissaan periksiantamaton tieteentekijä kärsiä myös siitä, miten sokeita muut tieteentekijät ovat tiedettä vastaan heräävälle vihalle ja epäluuloisuudelle.

Tieteentekijät eivät kollektiivisesti ole ymmärtäneet sitä, miksi heihin suhtaudutaan etenkin internetissä niin huivasti. Keskeinen syy on juuri ylimielisyys ja kieltäytyminen dialogista niiden kanssa, jotka "eivät kuulu tiedeyhteisöön ja jotka siksi eivät ymmärrä".

Netissä tieteenvastaisilla sivustoilla ja ryhmillä on vankka asema, koska niin monet pseudotieteilijät ja tieteellisiä periaatteita vain puolittain ymmärtävät ihmiset eivät saa vastausta rukouksiinsa. He huutavat, mutta tiede ei vastaa. Tieteen auktoriteetit eivät laskeudu norsunluutornistaan keskustelemaan kansan kanssa.

Erityisen selkeästi tämän huomaa Tiede-lehden keskustelupalstalla, joka on tulvillaan islastonmuutoksen kieltäviä ihmisiä. He ovat saapuneet paikalle keskustellakseen tieteen kanssa, mutta he huomaavat vain keskustelevansa toistensa kanssa. Tämä herättää yhä suuremman epäilyksen siitä, että kenties tiede on sokea ja kuuro, tietämätön siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tiede ymmärretään näissä piireissä miltei myyttisenä olentona, ja "tiedeyhteisö" yhtenäisenä kulttina, joka palvoo tätä myyttistä olentoa. Tieteestä tulee heille liki salaseura, koska he kokevat, ettei tiede hyväksy heitä riveihinsä. Dosentit eivät vastaa ja maisteritkin ovat vähäsanaisia.

Netissä tieteenvastaiset voimat kasvavat ja silti tiedeyhteisön enemmistö suhtautuu soraääniin vain huvittuneesti. Lauseet, kuten "eivät ole päteviä kommentoimaan tiedettä" vain heittävät bensaa liekkeihin.

Tiede tuntuu suljetulta klubilta, koska se pitkälti myös on sitä. Tieteen tekeminen muuttuisi erittäin vaivalloiseksi, jos tutkijoiden täytyisi kaiken aikaa vastailla ihmisten kysymyksiin ja oikoa vääriä käsityksiä, joita netti on pullollaan. Tieteentekijän on ymmärrettävästi järkevämpää meritoitua fuurumeilla, joissa heidän julkaisunsa edistävät rahoituksen saamista tai luovat kontakteja muihin tieteentekijöihin.

Tutkijalle passiviis-agressiivinen vaikeneminen on rationaalista, koska mikään määrä Vauva.fi -julkisuutta ei tuo keskustelijalle professuuria.

Silti tiedeyhteisössä liian moni ei edes tiedosta tämän tason psykologiaa tai sosiologiaa. Ei ole mitään hajua siitä, miltä ihmisistä tuntuu, kun tiede yhtäkkiä toimii kuin Jumala, eikä pukahda, vaikka miten vuodattaisi kyyneleitä yliopiston portailla.

Aiemmin julkista keskustelua harjoittivat asiantuntija, journalistit ja julkkikset. Tavallaan pienellä eliitillä oli hallusaan näkyvyyden monopoli. Nyt kaikki tämä on historiaa. Keskustelua on yhä enemmän ja yhä useampi osa siitä on epätieteellistä.

Tieteen dialogi kaikkien muiden dialogian kanssa on vajavaista, mistä seuraa, että epätieteelliseen dialogiin pesiytyy tieteenvastaista dialogia.

Jos tästä asiasta on huolissaan, ja kritisoi tiedeyhteisöä passiivisuudesta tai silmien sulkemiselta tai ylimielisyydestä, on siitä seurauksena myöskin vain hiljaisuutta. Tiedeyhteisö ei suvaitse itseensä kohdistuvaa kritiikkiä edes silloin, kun kyse on tarkkaan harkitusta ja vuosien kokemukseen perustuvasta varoituksesta. Tiede on tapansa mukaan hiljaa, koska se ei kuule. Tiedeyhteisö on ameeba, jolla ei ole antenneja.

Sillä ei ole ministerikuntaa, sillä ei ole tiedotusupseeria, sillä ei ole imagotoimistoa, koska sillä ei ole selkeää rakennetta. Tiedeyhteisö on vain osiensa summa, ja sen osat koostuvat ihmisistä.

Tieteellä on kuitenkin rakenteellinen ongelma. Siltä puuttuu keinot omien saavutustensa tehokkaalle popularisoinnille. Tiedepolitiikassa puhutaan kärkihankkeista ja perustutkimuksesta ja huippututkimuksesta ja soveltavasta tutkimuksesta - mutta siellä puhutaan pelottavan vähän tieteen popularisoimisesta ja tiedejournalismista.

Tiedejournalismia ei ole tieteen omasta ansiosta. Sitä on siksi, että ihmisiä kiinnostaa tiede. Tiedettä eivät kiinnosta ihmiset.

Tiedeyhteisöjen kenties raskain synti on se, että he eivät ole kollektiivisesti vaatineet rahoitusta - tai tarjonneet pois omastaan - niille, jotka ensi sijassa tähtäävät tieteen tulosten kansanomaistamiseen.

Koska olen gonzotieteilijä ja heikoista signeelaista herkkä, suorastaan erityisherkkä runoilija, diletantti ja mitä vielä, voin kirjoittaa tieteestä tällä tavoin, ikään kuin tiede olisi lapsi, jota täytyy torua.

Runoilijana minä kestän ennen kaikkea pienet yleisöt ja vuosien hiljaisuuden. Tämä on vasta alkua. Gonzotiede viitoittaa tietä uuden vuosituhannen tieteenfilosofialle. Kun tiede taantuu niin gonzotiede vain kasvaa ja edistyy.

Yksinkertaisten tulkintojen huomattava vaikeus

Tieteessä monet tunnetut kysymyksenasettelut ovat hämmentävän ristiriitaisia. Monen varmoiksi olettamat luulot perustuvat kyseenalaisiin tutkimuksiin ja vastaavasti monet olettavat väitteet perättömiksi vain, koska löytyy vastakkainen tulos. Kun jälkiä seuraa sylttytehtaalle, löytää toisinaan hämmentävän huonosti suoritettuja kokeita tai todella hätäisiä johtopäätöksiä.

Otetaan nyt esimerkiksi teoria naisten kuukautisten synkronoitumisesta, jos he asuvat yhdessä.
https://en.wikipedia.org/wiki/Menstrual_synchrony

Joillekin tämä käsitys on itsestäänselvyys, eivätkä he ole kuulleetkaan, että joku sen kyseinalaistaisi. Toisille taas ajatus on täyttä huuhaata, koska se on joskus tieteessä kyseenalaistettu, ja jo pienemmätkin epäilykset heti leimaavat kiikkerän oletuksen perättömäksi.

Pitkästä ja varsin perusteellisesta Wikipedia-artikkelista selviää, että tämän suuntaisia havaintoja on joskus tehty, mutta useimmissa myöhemmissä tutkimuksessa niitä ei olla kyetty toistamaan, mikä on luonnontieteissä hyvin tärkeää.

On helppo sanoa, että varhaisemman tutkimuksen täytyy olla virheellinen, koska tiede kehittyy.

Ja kuitenkaan koko pitkässä artikkelissa - tai muissakaan joita netistä etsin - ei ole otettu huomioon sitä, että e-pillerit tulivat erittäin suosituiksi 1970-luvulla. Miten naisten kuukautisten luonnolliset rytmit voisivat edes asettua kohdakkain, jos ne säädetään hormoneilla? Olisiko mahdollista, että vika onkin myöhemmissä tutkimuksissa, jotka eivät ota lukuun maailman muuttumista?

Luonnontieteelliseen ajatteluun fakkiutunut tutkija ei välttämättä mitenkään huomioi ympäröivää kulttuuria ja tunnusta historian olemassaoloa, koska hänet on koulutettu sivuuttamaan tällaiset asiat.

Nyt en väitä, että minulla olisi mitään uutta tietoa kyseiseen aiheeseen. Minua vain ihmetyttää se, miten huterin perustein ihmiset tällaisissa kysymyksissä asettuvat puolustamaan tai vastustamaan tiettyä kantaa. Jos näinkin oleellinen asia kuin ehkäisypillereiden käytön lisääntyminen ei ole mukana laskelmissa, miten kummankaan osapuolen kantaan voi luottaa?

Sekin kannattaa pitää mielessä, että Wikipediassa pidempikin artikkeli saattaa usein olla erittäin puutteellinen.

Näennäistiede vastaan näennäistietämys

Eräs asia, mikä Wikipediassa minua suuresti ärsyttää, on sen tiettyjen aihealueiden tolkuton puolueellisuus. Itse haluaisin, että Wikipedia tarjoaisi laaja-alaista ja objektiivista tietoa kaikista aiheista, mutta sitten on näitä tällaisia artikkeleja.

Mikä tässä artikkelissa esimerkiksi on vialla?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Biodynaaminen_viljely

Lähteeksi on yksinomaan kaksi saman kirjoittajan (skeptikon) teosta:

Selin, Risto, Marketta Ollikainen & Ilpo V. Salmi (toim.): Paholaisen asianajajan paluu: Opaskirja skeptikolle

Selin, Risto: Ihmeellinen maailma: Skeptikon tietosanakirja.

Artikkeli ei toisin sanoen kerro biodynaamisen viljelyn mahdollisista hyödyllisistä puolista mitään, vaan perustuu pelkästään aiheen parissa hassuttelulle.

Kun esimerkiksi itse olen juonut useita biodynaamisesti tuotettuja viinejä, jotka ovat erittäin laadukkaita, ei minua kiinnosta tietää, mikä niissä on epätieteellistä tai hassua, vaan haluan tietää missä ne ovat onnistuneet. Saamme kiittää skeptikoita siitä, etteivät asiasta paremmin tietävät ihmiset esiinny julkisuudessa, koska heille naureskeltaisiiin.

Kyse on viljelystä, eikä astrologiasta. Jos astrologialla ei ole lopputulokseen mitään vaikutusta, niin sitten silla ei pitäisi olla mitään sijaa myöskään tällaisissa artikkeleissa. On epäoleellista jos urheilija uskoo horoskooppeihin, jos hän voittaa kultaa. Samoin on ihan sama vaikka viininviljelijä lausuisi jokaisen poimimansa rypäleen kohdalla taikasanoja, kunhan se viini on hyvää.

Biodynaaminen viljely saattaa näennäistieteellisiä elementtejä, mutta aivan samalla tavoin skeptikot tuon tuosta sortuvat perustamaan näkemyksensä "näennäistietämykseen". He esimerkiksi muodostavat biodynaamisesta viljelystä mielipiteen opiskelematta aihetta millään tavoin. He eivät lue biodynaamisen viljelyn käsikirjoja, he eivät työskentele maatilalla tai edes keskustele biodynaamisen viljelijän kanssa.

Heidän skeptisyytensä ikään kuin velvoittaa, että he eivät tiedä mitään aiheesta.

Skeptikkoa voisi verrata ihmiseen - ja monet tuntemani skeptikot itse asiassa ovat juuri tällaisiä - joka ei koskaan syö sieniä tai ole käynyt sienestämässä, koska sienet voivat olla myrkyllisiä.

He eivät tunnista ainuttakaan sientä. He tietävät sienistä vain sen, ettei niihin pidä koskea. Pienikin murunen voi tappaa. Itse asiassa sienten kanssa ei kannata edes keskustella.

Näennäistietämykseensä talertunut skeptikko tietää valtavan paljon useista aiheista, koska hän tietää, että ne ovat huuhaata. Niinpä hän tietää niistä kaiken.

Skeptikon itseluottamusta tuntuu rajattomasti lisäävän se, että hän on niin monen aiheen kokonaisvaltainen asiantuntija. Hän tietää kaiken astrologiasta, homeopatiasta, akupunktiosta, ufoista ja vaikka mistä. Hänen tietonsa näistä asiosta on rajaton, koska hän tietää, ettei niissä ole mitään tiedettävää.

Ihan ok. Ei kaikken tarvitse perehtyä. Käyhän se nopeiten näin. Skeptikoilla on kuitenkin paha tapa laajentaa tätä laajaa tietämystään kaikkiin elämänsä osa-alueisiin.

Skeptisyyteen taipuvainen henkilö saattaa esimerkiksi tietää kaiken autoista tai urheilusta tai politiikasta. Hän tietää niin paljon, ettei ehdi muutenkaan kuuntelemaan vastapuolia. Hän tietää jo kuuntelematta kaiken vaimostaan ja lapsistaan. Hän tietää, ettei kannata hakea töitä, koska kumminkaan häntä ei kutsuta työhaastatteluun.

Hän tietää, että on turha lähteä katsomaan peliä, kun ei ne kumminkaan voita. On lähteä kalaan, kun ei kala kumminkaan syö.

Skeptikko tietää etenkin miten vaikeaa se on, kun on aina kaikissa asioissa oikeassa.

Mutta kun minä haluaisin vain tietää, että miksi ne biodnaamiset viinit ovat niin hyviä! Eikö joku voisi vaikka kääntää saksankielisestä artikkelista, jos siellä on joku steinerilaisen koulun kasvatti selittänyt mitä muuta ne tekevät siellä pelloillaan paitsi lukevat horoskooppeja ja hautaavat häränsarvia.

Kai ne nyt jotain muutakin siellä tekee? Miksi kukaan ei kerro. Miksi kaikki muut aina hiljenevät, kun skeptikko on päättänyt avata suunsa?

Mitä jos painovoimaa ei ole?

Eli toisin muotoiltuna: Mitä jos gravitaatio ei ole vetovoima, vaan työntövoima?

Otsikolla en siis tarkoita kysyä millaista on painottomuus. Kysymys on vaikea muotoilla ymmärrettävästi. Olen kuitenkin pähkäillyt itsekseni jo muutamien vuosien ajan, että kenties teoriamme gravitaatiosta on virheellinen.

Vetovoiman lähdettä tai alkuperää ei ole toistaiseksi löytynyt tutkituista alkeishiukkasista, joten johdonmukaisuuden nimessä on otettava huomioon mahdollisuus, ettei sitä löydy hiukkasista itsestään tai niiden väliltä. Ehkä painovoima onkin kappaleiden ulkopuolella niitä toisiaan kohti työntävänä voimana. Tällöin havaittu vaikutus olisi samanlainen.

Kenties kappaleet lähestyvät toisiaan, koska tyhjyys itse tuottaa energiaa ja kappaleiden välillä on vähemmän tyhjyyttä kuin niiden ulkopuolella. Niinpä ulkopuolinen voima on suurempi. Aine ikään kuin varjostaa toista ainetta yhdeltä suunnalta, mikä houkuttelee sitä luokseen.

Aluksi en löytänyt mitään viitteitä siitä, että joku toinen olisi pohdiskellut samaa kysymystä, mutta sitten päätin hakea useammilla sanayhdistelmillä ja löysin Le Sagen gravitatioteorian.

Le Sagen gravitaatioteoria on kehitetty useammallakin vuosisadalla, mutta se on aina jäänyt hyvin marginaaliseksi. Teoria on kuitenkin lähes identtinen oman ideani kanssa. Löysin sen hakusanoilla "gravitation + not pull + but + push"

Aiemmat yritykset hakea "what if there is no gravitation?" yms. eivät tuottaneet haluttua tulosta. Löysin vain kuvauksia painottomuudesta.

Wikipedia-artikkelin mukaan teoriaa on kommentoinut Richard Feynman vuonna 1965:

"Hän huomautti, että "kimpoavien kappaleiden" mekanismi saisi aikaan tämän verrannollisuuden ja että "matemaattisen suhteen omituisuus vähenee täten hyvin paljon", mutta toteaa sitten, että teoria "ei toimi" sen vastuksen vuoksi, jonka eteneviin kappaleisiin pitäisi sen mukaan kohdistua, minkä vuoksi teoria on hylättävä."

Tällaisiin tapauksiin aina valitettavan usein törmää. Pidän Feynmania suuressa arvossa, joten tuntuu harmilliselta, että häneltä on noussut laajempaan julkisuuteen näinkin huonoja perusteluja.

Harmillista on sekin, että usein heikot argumentit tepsivät laajempaan tiedeyleisöön, jos puhuja on kyllin arvovaltainen.

Ensinnäkin suhteellisuusteorian mukaan ei avaruudessa ole mitään "eteneviä kappaleita". Kappaleet etenevät vain suhteessa toisiinsa. Niiden omasta näkökulmasta käsin ne eivät etene lainkaan, vaan muut asiat juoksevat karkuun tai tulevat vastaan. Niinpä tällainen gravitaatioteoria ei edellyttäisi minkäänlaista eetteriä tai hiukkasia.

Toinen ongelma on se, että Georges-Louis Le Sage on elänyt niin kauan aikaa sitten, että hänen käsityksensä täytyy asettaa tiettyyn kontekstiin. Hänellä ei esimerkiksi ollut tietoa siitä, että energia ja materia ovat yhtä, tai että aineella on samanaikainen aalto- ja hiukkasluonne. Näin ollen puhe kimpoavista kappaleista ei ole sen kummempaa kuin nykyinen puhe "Pimeästä energiasta" tai "pimeästä aineesta". Le Sage puhui arvaillen jostakin, mitä hän ei ollut nähnyt tai mitä hän ei voinut nykyaikaisilla laitteilla mitata.

Feynmanin perustelu sille, miksi teoria tulisi hylätä ei toisin sanoen ole lainkaan pätevä. Kappaleisiin tyhjyyden suunnalta voimakkaammin kohdistuva työntövoima ei välttämättä johdu lainkaan mistään törmäilevistä hiukkasista, vaan se saattaa olla avaruuden itsensä ominaisuus.

Mitä jos gravitaatio on sitä, että kun avaruus tähtien ja galaksien välillä laajenee, se samaan aikaan pyrkii supistumaan lähellä toisiaan olevien kappaleiden välillä? Tällä tavoin ajateltuna me kenties voisimme muotoilla teorian, jossa gravitaatio ja pimeä energia ovat yhden ja saman luonnonvoiman kaksi havaittavaa puolta.

Tai entä jos gravitaatio ei ole törmäileviä hiukkasia, vaan hiukkasen ja tyhjyyden välillä tapahtuvaa kuplintaa? Kun kaksi kappaletta ovat lähekkäin, ei niiden välisellä alueella tapahdu tyhjiöväreilyä, mutta systeemin ulkorenalla aineen ja avaruuden rajapinnalla tapahtuu jotakin? Tämä aineen ja tilan välinen rajapinta jollain tavoin rullaa itseään auki uudeksi tilaksi, joka saa samaan aikaan avaruuden itsensä alati laajentumaan, mutta lähentää kappaleita, jotka jo valmiiksi ovat toistensa vaikutuspiirissä.

Ajatus siitä, että gravitaatio olisi työntövoimaa vetovoiman sijasta ei tunnu ollenkaan vanhentuneelta tai mahdottomalta, vaan siinä on itse asiassa paljon enemmän tolkkua kuin oletuksessa, että esineiden välille olisi vedetty jonkinlainen näkymätön kuminauha.

Ja kuminauhoista puheen ollen: Minua niin risoo se, että kaikki fyysikot ovat mieltyneet havainnoillistamaan gravitaatiota lakanalla, jonka päällä pallot kiertävät toisiaan. Onhan se havainnollistavaa joo, mutta se ei auta meitä mitenkään ymmärtämään millä tavoin gravitaatio kohdistuu alkeishiukkasiin ja kuinka se varsinaisesti syntyy. Kaksiulotteiseen venyvään kankaaseen sitä paitsi syntyy kuoppia juuri gravitaation ansiosta, joten temppu on oikeastaan vain tautologia.

Hyvät havainnoillistukset saattavat tarjota vastauksia kysymyksiin, mutta samalla ne tekevät juuri sen, eli tyydyttävät mysteerin äärelle joutunutta kyselevää mieltä. Siinä kohtaa arvuuttelu usein loppuu, vaikka sen tulisi vasta alkaa.

The responses are mostly off topic

Kyllä ja ei (vanhan filosofisen teeman uudelleenlämmittelyä) sekä Gonzotiede.

Suurella osalla ihmisistä näyttäisi olevan vaikeuksia tunnistaa teoretisointia tai ymmärtää mitään sen päälle. Kenties ongelma juontuu siitä, että teoreemat tai hypoteesit ovat "ajatusleikkejä". Ne siis edellyttävät sitä, että on kykyä ja kiinnostusta pelata mahdollisilla maailmoilla ja olla suoraltakäsin sitoutumatta väitteiden totuusarvoon. Monille asiat tuntuvat vain olevan tosia tai epätosia. Heidän mielikuvituksensa ei jousta ja löydä toden ja valheen välistä "mahdollista".

Ehkä heillä vain ei ole aikaa ja energiaa? He tahtovat saavat vastauksia nopeasti, koska ovat kiireisiä aikuisia? En kiellä sitä, ettei filosofinen harrastus tai tieteellinen asenne vaatisi valtavasti työtä ja aikaa kypsyäkseen.

Menen suoraan esimerkkiin, koska innostuin tästä aloituksesta aivan erityisellä tavalla. Minulla ei ole mitään erityistä asiantuntemusta borrelioosista, eli Lymen taudista, mutta punkit ovat pistäneet parinkymmentä kertaa ja jotain olen lukenut aiheesta. Joskus sanotaan, että kroonisilla potilailla on sairaudestaan enemmän tietoa kuin lääkäreillään, mikä varmaan monesti myös pitää paikkansa - etenkin jos potilas on millään tavoin analyyttinen ja taipuvainen tutkimaan asioita omalla ajallaan.

Puhun nyt avauksen kirjoittajasta, en itsestäni. En ole sairastanut borrelioosia. Tällaisia näkee niin harvoin, mutta vastaukset ovat sitäkin tyypillisempiä:

It is always taken at face value that a herx reaction is the result of Lyme bacteria dying. Therefore it's a sign that you are making progress.

Sorry, but this leaves me with many questions, such as:

- What if other bacteria can cause a herx? Bacteria that do not cause Lyme. Who has proven that only bad bacteria cause a herx?

- What if a herx is the result of the bacteria trying to create a smoke screen as they escape, much as a squid shoots ink, then disappears? And nothing really gets killed? Who has proven herx = death of bad bacteria?

Hän kertoo postauksen lopuksi myös omista kokemuksistaan:

These are all questions I have asked myself over the last 5 years of treatment, as I slowly get worse despite different doctors, different treatments and different antibiotics after 20 years of infection.

http://flash.lymenet.org/scripts/ultimatebb.cgi?ubb=get_topic;f=1;t=083721;p=0

Sivun alalaidassa alkuperäinen postaaja pääsee taas ääneen:

"the responses are mostly off topic. I am not interested in my herx. I am interested in herx theory"

Minulle avainkohtia ovat alun "What if..." ja lopun "I am interested in... theory". Monikaan keskustelussa ei tunnista näitä minulle täysin ilmeisiä sanoja.

Muut ihmiset tarjoavat lähinnä virallisia vastauksia, jotka aloittaja selvästikin jo tuntee. Oletettavasti muut eivät ole lukeneet kommenttia loppuun asti ja huomanneet, että kirjoittaja tietää asiasta jotakin, tai sitten he eivät vain piittaa siitä ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan kuin vähä-älyiselle.

Syvempi ongelma on se, ettei sana "theory" merkitse monillekaan yhtään mitään. Ehkä se edustaa sitä tieteen mystisempää puolta, josta ymmärtävät vain Einstein ja Stephen Hawkins - tai ehkä se on heille lähempänä fiktiota. Tieteistarinoissa on teoriaa, mutta todellinen tiede käsittelee vain ehdottomia totuuksia.

Ei ole mitenkään hassumpi ajatusleikki, että borreliabakteeri jättäisi jälkeensä jonkinlainen sumuverhon kuin mustekala ja tämä toiminta jotenkin muuttaa taudin krooniseksi ja myrkyttää potilaan (Wikipedia.org/Herxheimer_reaction), mutta hienointa ja arvokkainta tässä koko jutussa on se, että tällaisia ihmisiä on, jotka heittävät teorioita hatustaan ja artikuloivat täysin selväsanaisesti, että sitä he tekevät.

Että heitä on enemmänkin. Välillä sitä tuntee itsensä maailman ainoaksi "gonzotieteilijäksi". Siksi olen myös kirjoittanut samannimistä kirjaa, jossa pseudotieteen, näennäistieteen, kvasitieteen - miten ne sitten toisistaan eroavatkaan - rinnalle tulee käsite gonzotiede, eli gonzo science. Ainakaan vielä pari vuotta sitten, kun aloitin, ei kukaan ollut sitä termiä määritellyt ja lanseeraanut.

Teen sen nyt. Gonzotiede on:
1.) Tieteellisen metodin ja asenteen soveltamista virallisen tieteen ulkopuolella, joko tiedeyhteisöjen reunamarginaaleissa, ulkopuolella tai peräti koskettamaan aihealueita, joita tiede ei ole aiemmin tutkinut. Maailmaan ilmestyy jatkuvasti uusia ilmiökenttiä (teknisen tai kulttuurisen kehityksen ansiosta), minkä lisäksi virallinen tiede usein on liian selkeärajaisiin kategorioihin jaettua. Uusia aihealueita löytyy näin ollen myös poikkitieteellisista ilmiöistä, jotka voivat olla hyvinkin klassisia, mutta niille ei löydy akateemista erikoistumislinjaa tai rahoitusta.

Poikkitieteellisten haasteiden lisäksi on "väliinputoajatieteitä", joita kumpikaan tai useampi tiede ei välitä edes kutsua poikkitieteelliseksi, vaan aineryhmät ikään kuin kenenkään sitä haluamatta tuuppivat sitä naapurille. Todellisuuden osa-alue voi ikään kuin jäädä viimeiseksi ihmisten huutoäänestyksessä.

Gonzotiede voi siis olla eräänlaista freelance-tiedettä, mutta se on paljon enemmänkin kuin sitä.

Gonzotieteen määrittely-yritystä sekä alustava luonnosmainen manifesti

2.) Rahoituksen haalimisen ja akateemisen yhteisön hierarkiassa korkealle kipuamisen lisäksi tieteessä on monia sellaisia "välttämättömiä" status-riskejä, joista vain gonzotieteilijä voi yrittää vapautua. Tieteentekijän uskottavuus voi esimerkiksi heti joutua vaakalaudalle, jos hän seurustelee pseudotieteilijöiden kanssa - vaikkakin siinä tarkoituksessa, että hän tekisi heistä jonkinlaista sosiaalista koetta.

Tällaisista syistä monet pseudotieteellisen ja parapsykologiset ilmiöt ovat vahvoja. Niiden jäsenistö kokee suurta yhteenkuuluvaisuutta siitä, että heitä halutaan "vaientaa", eikä heitä oteta vakavasti "virallisessa tieteessä".

Minusta on vakava ongelma, että vakavat tieteentekijät useinkin ovat pikkumaisia ja pelkäävät maineensa puolesta. Joskus he ovat myös suorastaan turhamaisia. On gonzotieteilijälle luonteista, että hän viettää aikaa erikoisten ja erilaisten ihmisten seurassa, koska he ruokkivat hänen mielikuvitustaan ja tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisille kokeille. Jos jokin yhdistää minua Jeesukseen, niin enintään se, että en häpeile istua samaan pöytään kerjäläisten, huorien ja varkaiden kanssa.

3.) Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän rahoitus ja uskottavuus ovat vaikeasti turvattavissa, on gonzotieteilijän oltava valmis tekemään monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ottamaan elämässään suuria riskejä. Hänellä täytyy siis olla aivan poikkeuksellinen kutsumus esteistä välittämättä esittää rohkeitä kysymyksiä, muodostaa rohkeita hypoteeseja, sallia uskomustensa kumoutua ja edistää mitä suurimmalla tavoin tiedettä.

Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän tieteelliseltä yhteisöltä saamansa kriittinen tuki on oletettavasti hyvinkin puutteellista, on hänen uskallettava sitä suuremmassa määrin altistaa itseään ja teorioitaan kaikelle muulle kritiikille. Hän tarvitsee siis kutsumuksen ohella myös mitä suuremman määrän itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Koska edellä sanotusta seuraa myös, että gonzotieteilijä on alttiina pseudotieteen sekä muuten vain sekopäisten ihmisten vaikutteille ja ideoille, on hänen oltava mielensä kantimilta mitä tasapainoisin henkilö. Muutoin hän saattaa sairastua masennukseen tai skitsofreniaan.

Gonzotieteilijän on toisin sanoen ja tähän kaikkeen kyetäkseen mentävä tieteellisessä ajattelussa paljon tavanmukaista maisteria pidemmälle. Hänen on ymmärrettävä tieteenfilosofiasta kaikki oleellinen ja enemmänkin. Hänen on myös ihmeellisellä tavoin kyettävä säilyttämään kaiken naureskelun keskella lapsenmielisyytensä.

Jos pseudotieteilijät ovat jollakin tavoin tieteellisessä maailmankuvassaan vajavaisia, on gonzotieteilijä toista maata. Hän on likimain yli-ihminen, jonkinlainen ybertieteilijä, jota normaalin inhimillisyyden rajat ja rajoitukset eivät kosketa.

Miten kukaan kykenee siihen?

Ensiksi meidän on huomattava, että teknologia tarjoaa nykyään aivan uudet mahdollisuudet itsensä sivistämiseen ja tiedonhankintaan - aivan kuten myös tieteellisten ajatusten julkilausumiseen ja koettelemiseen. Tiedeyhteisön ei välttämättä tarvitse olla täysin akateeminen, jos fiksut ja oppineet ihmiset kohtaavat toisensa netin välityksellä globaalisti.

Toiseksi on otettava hieman surumielin huomioon pari seikkaa: Tiede on viime aikoina kokenut monia arvovaltakriisejä, jotka pian pakottavat sen muuttamaan toimintatapojaan, etenkin julkisuudessa - sekä painottamaan enemmän tiedon popularisointia kuin pelkkää kärkitutkimusta. Tässä tieteen ja kansan välisesssä uudessa vuoropuhelussa on kenties elintilaa myös gonzotieteelle, jota sama ylimielisyys ja statuspisteiden (tutkinnot ja julkaisut) haaliminen ei rajoita. Tiede tarvitsee myös muita institutionaalisia herätyksiä, esimerkiksi sen suhteessa politiikkaan ja uritysmaailman rahoitukseen, jotka kumpikin uhkaavat tehdä siitä "vähemmän tiedettä" ja enemmän jotakin muuta, kuten arvovaltansa lainaamista kaupallisiin tarkoituksiin.

Perinteisen tieteen nukkuessa tai horjuessa tulevat erilaiset freelancer-tieteilijät tekemään monia merkittäviä havaintoja.

Kolmanneksi: Vaikka edellä puhuin gonzotieteilijästä yli-ihmisenä, ei hänen erityisomituisuutensa tarvitse juontua neroudesta. Hänen apunaan ovat myös tieteen tähänastiset saavutukset. Hän saa aivan eri tavalla apua esimerkiksi psykologialta kuin aiemmat sukupolvet. Teoriassa - ja teorioihinhan me juuri nyt luotamme - hän voi valjastaa käyttöönsä aivan uuden NLP:hen tai vastaavaan ihmiskäsitykseen perustuvan metodiikan, joka estää häntä sortumasta samaan itsepetokseen kuin aiempien vuosisatojen ns nojatuolifilofit ja nojatuoliantropologit, joista osa jo silloin teki varsin hyvää työtä.

Gonzotieteilijällä on apunaan kirjasto, joka ylittää moninkertaisesti kaiken sen, minkä kadotimme Aleksandrian kirjastossa. Hän pystyy teoriassa sellaisiinkin asioihin, joita emme osaa edes teoretisoida.

Tuhansista itsenäisesti tieteellistä työtä tekevistä yksilöistä monet ovat jo löytäneet apua. Me vain emme ole kuulleet heistä vielä. Tarvitaan esimerkiksi julkaisufoorumi ja vertaisryhmiä, jotta gonzotiede todella kohoaa akateemisen tieteen rinnalle ja jopa sen ohitse.


PS. Borrelioosiin liittyy monia arvoituksia, jotka voivat vielä mullistaa tieteen käsitystä bakteereista ja kehon immunijärjestelmästä. On kyseenalaista, että kun taudinaiheuttajaa ei kunnolla ymmärretä, ja kun ei oikein muutakaan osata, jää ainoaksi keinoksi vuosikausia kestävä, ja monesti hyödytön lääkekuuri joka tuhoaa yleisterveyden:

"Silloin kun oireita on kestänyt yli vuoden, saatetaan tarvita vuodesta puoleentoista vuotta kestävä antibioottihoito."http://borrelioosi.net/artikkeli_borrelioosista/hoito

Kroonistuneesta borrelioosista on julkaistu paljon artikkeleita ja näytetty Prisma-dokumenttejakin, mutta vastaukset eivät oikein vakuuta. Sairaus on mysteerinen hieman kuin Crohnin-tauti tai yleinen reumatismi, johon liittyy myös mysteereitä.

Kenties vastaus ei löydy edes borrelioosista itsestään, vaan kroonistumiseen ja myös herx-reaktioon liittyy jokin muu yhteistekijä, kuten suoliston antibioottikanta, joita ihmisillä on tutkitusti erilaisia. Jokin muu elimistön bakteeri tuottaa myrkyn joka pahentaa oireita? Tai ehkä kyse on todellakin mustekalamaisesta sumuverhosta?

Greenpeace vastaan nobelistit

Pakko palata GMO-kiistaan, josta olen kirjoittanut aiemmin, koska somessa pyörii niin kiivaana kirjoituksia 109 tai 110 nobelistista, jotka ovat julkaisseet Greenpeacelle omistetun "kohteliaan" vetoomuksen lopettaa kultaisen riisin vastustamisen. Kirjettä ei ole kuitenkaan laadittu kovin ystävälliseen henkeen, koska lopussa syytetään Greenpeacen syyllistyneen "rikokseen ihmisyyttä vastaan". Kirjeessä ei myöskään tarjota muita perusteluja kuin että tiede sanoo näin ja me olemme tieteen ääni.
http://supportprecisionagriculture.org/nobel-laureate-gmo-letter_rjr.html

Jupakassa on useita todella surullisia puolia. Ensinnäkin "tieteen" varjolla turvaudutaan uskomattoman heiveröisiin argumentteihin ja tökeröön retoriikkaan.

Jos Greenpeacen sivuilta lukee, miksi siellä vastustetaan kultaista riisiä, ei siellä todellakaan puhuta samasta asiasta, jonka Forbesin toimittaja on tempaissut hatustaan:

"Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science. Their opposition seems to rely on... the argument that “natural” is always better."

nobelists-to-greenpeace-drop-your-anti-science-anti-gmo-campaign/#37a34fbe3ad7

Öö. Mitä tähän nyt sanoisi. Ehkä kumminkin kannattaisi ensin selvittää miksi Greenpeace vastustaa kultaista riisiä. Greenpeacen omalla sivulla ei esiinny sanaa "natural" kuin kerran, ja se on yhteydessä "natural diversity", mikä ei tarkoita luonnollista, vaan luonnon monimuotoisuutta. Ilmeisesti nämä asiat on vaikea sekoittaa keskenään tai sitten toimittaja toimii puhtaasti ennakkoluulojensa varassa.

Greenpeace perustelee GMO-viljan ja myös kultaisen riisin vastustusta esimerkiksi näillä perusteilla:

"Golden' rice does not address the underlying causes of VAD, which are mainly poverty and lack of access to a healthy and varied diet. This GE rice is a technological fix that may generate new problems. For example, the single-crop approach of GE 'Golden' rice could make malnutrition worse because it encourages a diet based solely on rice, rather than increasing access to a diverse diet of fruits and vegetables"

http://www.greenpeace.org/international/en/campaigns/agriculture/problem/Greenpeace-and-Golden-Rice/

Puhutaanko yllä jotain "alkuperäisyydestä" tai ruoan turvallisuudesta, joka on kaikkien muiden huulilla? Tieteen kerrotaan suureen ääneen todistaneen, että geenimuunnellusta ruoasta ei siirry ihmisiin muunneltuja geenejä, mutta eihän kritiikissa ole kyse siitä. Sehän on tieteisfiktiota. Paljon suurempi vaara koituu luonnon monimuotoisuudelle, jos kaikkialla aletaan käyttämään yhtä patentoitua lajiketta, jonka risteytymistä muiden riisilajien kanssa ei voi estää.

"GE 'Golden' rice is highly likely to contaminate non-GE rice, if released to the environment. GE rice contamination will affect traditional, conventional and organic rice farmers because they will lose their markets, especially export markets, which would negatively impact rural livelihoods."

Tämä katkelma on monimutkaisempi, mutta ei tässäkään puhuta ruoan turvallisuudesta tai kaiken alkuperäisen paremmuudesta, vaan geenimuunneltujen lajikkeiden sekottumisesta muihin lajikkeisiin ja viljelijöiden taloudellisesta turvasta, jos markkinoilla on uusi taho vetämässä välistä oman provisionsa.

Koko jupakan - ja myös aiempien GMO-kirjoitusteni - punaisena lankana kulkee se, että tiede on redusoitu luonnontieteeksi. Tässä ei taaskaan kysytä mitään yhteiskuntatieteilijöiltä, joita sentään toisinaan edustavat rauhan Nobel-palkinnon voittajat.

Allekirjoittaneiden listalla on tasan yksi rauhan nobelisti ja tasan yksi kirjallisuuden novelisti. Puran sen osiin tieteenalan mukaan:
http://supportprecisionagriculture.org/view-signatures_rjr.html

Medicine (41)
Chemistry (34)
Physics (25)
Economics (8)
Literature (1)
Peace (1)

On kaksi mahdollista syytä sille, miksi rauhan nobelisteja on näinkin vähän:

1.) Heiltä ei ole kysytty, koska heidän ei ajatella ymmärtävän asiasta mitään.
2.) Heiltä on kysytty, mutta he eivät ole suostuneet allekirjoittamaan, koska ymnärtävät asiasta liiankin paljon.

Kumpikin skenaario on aivan yhtä huolestuttava. Asetelma kertoo, etteivät listan kerääjät halua ymmärtää mistä Greenpeacen vastustuksessa on kysymys (sopimuksista ja oikeuksista, ei ruoan turvallisuudesta), eikä ihmistieteitä haluta laskea tieteeksi, koska eihän sosiologeille tai historioitsijoille edes myönnetä Nobel-palkintoa.

Surullista on siis se, että joka tapauksessa tieteen ulkopuolelle on kiistassa jätetty ihmistieteen ja yhteiskuntatieteet, jotka yleensä ymmärtävät fyysikoita paremmin mihin kehitysmaiden ongelmat perustuvat. Ihmistieteiltä ei kysytä mielipidettä ilmastonmuutoksen yhteydessä (joka on kuitenkin politiikan, eikä tieteen ongelma), minkä vuoksi asia etenee juuri niin hitaasti. Jos kehitysmaiden naisten asemaa halutaan parantaa, kysytään ensin fyysikolta, sitten kemistiltä. Humanisti tulee viimeisenä.

Tiedettä käytetään jupakassa muutenkin keppihevosena. Katsotaan vaikka lauseita, joissa Forbesin kirjoituksessa esiintyy sana science:

Steve Salzberg Fighting Pseudoscience:

Drop Your Anti-Science Anti-GMO Campaign

a stance that has no basis in science...

letter points out that science has shown...

Unfortunately, anti-GMO activists at Greenpeace and elsewhere are ignoring the science.

National Academy of Sciences concluded...

the extensive scientific evidence that shows that GM foods are safe.

They are flat wrong on the science of GMOs, and their dogmaticism is losing them the support of many scientists

I have been privileged to have collaborated scientifically with...

Tieteen uljas soturi taistelee pseudotieteitä vastaan, kuten meillä Suomessa skepsis uljaasti ohitti kaikki vastapuolen argumentit ja keksi tieteen vihollisten suuhun sanoja, jotka ovat tieteenvastaisia, koska tiede!

Jos kyse on "ignoroinnista", niin on kyllä helppo nähdä kuka tässä ignoroi ja ketä.

Koko kampanja mitä suurimmassa määrin halventaa tiedettä ja tekee naurunalaisiksi kaikki jotka lähtevät hyökkäykseen pahoja geenimuuntelun vastustajia vastaan. Harmi vain että kukaan muu ei näytä ymmärtävän ironiaa, eikä minua itseänikaan naurata.

Toisessa, vielä useamman tuttavani jakamassa Washignton Postin (!) kirjoituksessa on vielä typerryttävämpi katkelma, jossa tieteestä puristetaan pöyristyttävä kakkapommi, joka sitten viskataan vastustajan kasvoille ikään kuin jonkinlain argumenttina. Näin vähä-alyisiä hirnahduksia saa harvoin lukea:

“We’re scientists. We understand the logic of science. It's easy to see what Greenpeace is doing is damaging and is anti-science."

https://www.washingtonpost.com/news/speaking-of-science/wp/2016/06/29/more-than-100-nobel-laureates-take-on-greenpeace-over-gmo-stance/
"We're scientists. We understand the logic on science." kuulostaa ihan joltain 1950-luvun tieteiselokuvalta, jossa avaruusaluksesta laskeutuva olio tervehtii maan asukkaita:

"Hello earthlings! We are greatly superior in intellegence. We understand the logic of science!"

Washington Postin kirjoituksessa sentään esitetään linkki Greenpeacen sivuille, josta sen argumentit löytyvät, mutta jutussa, kuten muissakaan näkemissäni, ei ole haastateltu Greenpeacen edustajia ja kysytty heidän mielipidettään. Uutisointi on siis ollut täysin yksipuolista, mikä ei ole myöskään journalismin hengen mukaista. Tässä siis halvennetaan sekä tiedettä että journalistista etiikkaa.

Washington Postin jutussa väitetään, että Greenpeace on vastuussa satojen tuhansien hengestä, koska se on vastustanut kultaisen riisin pääsyä markkinoille, mutta tämä argumentti on täysin epätieteellinen, koska se perustuu kontrafaktuaaleihin ja spekulaatioon. Ensinnäkään meillä ei ole tietoa siitä olisiko kultainen riisi tuottanut betakaroteenia halutulla tavalla, jos se ylipäänsä oltaisiin saatu jalostettua - tai että korjaako betakaroteeni varsinaista ongelmaa, joka on ravinnon puute - tai korjaako se sitä sen paremmin kuin muut vihannekset, joista sitä saa jo tällä hetkellä.

Meillä ei ole vaihtoehtoista historiaa, jossa olisi tapahtunut toisin. Siksi emme voi tietää kenen lupaus maailmanparannuksesta olisi lopulta tuottanut paremman kokonaistuloksen. Kontrafaktuaali tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin "jossittelu"... Jos olisimm tehneet näin, niin sitten... Esimerkiksi jos Titanic olisi kääntynyt kyllin ajoissa niin se olisi saattanut törmätä toiseen vielä isompaan jäävuoreen. Me emme tiedä, koska meillä on yksi historia.

Konntrafaktuaali ei ole faktojen antiteesi, vaan se kysyy muuttuisiko jokin muu fakta, jos toista faktaa muutettaisiin. Jos joukkue tasoittaa viime minuutilla niin se saattaa silti hävitä jatkoajalla, eli voittaja ei silti muutu. Me usein luulemme että jokin asia, kuten sodan lopputulos, muuttuisi jos yhtä asiaa muutettaisiin, eli esimerkiksi Hitlerin salamurha olisi onnistunut, mutta se ei välttämättä muuta mitään. Yhtä moni ihminen olisi saattanut silti kuolla.

Kun sata Nobelistia puolustaa tiettyä kantaa, se ei tee tiedettä, vaan se antaa veikkauksen. Se spekuloi sillä, että toinen kanta asiaan olisi oikeampi. Se ei ole tiedettä ja siksi kirjeessa ei ole tieteellisiä perusteluja. Niitä ei voida antaa. Kukaan ei tunne tulevaisuutta. Kyse on vain tieteen auktoriteetin lainaamisesta kysymykseen, jonka lopputulos on tuntematon.

Greenpeace on itse asiassa vastannut jupakkaan näin:

"(golden rice) has failed as a solution and isn’t currently available for sale, even after more than 20 years of research.”

“As admitted by the International Rice Research Institute, it has not been proven to actually address vitamin A deficiency. So to be clear, we are talking about something that doesn’t even exist,”

http://ecowatch.com/2016/06/30/nobel-laureates-greenpeace-gmo-golden-rice/

Kultainen riisi on toistaiseksi tieteisfiktiota. Sitä ei ole saatu toimimaan tavalla, joka takaisi riittävän a-vitamiinitason. 20 vuotta on kulunut, eivätkä lupaukset ole tuottaneet toivottua tulosta. Greenpeacen lokaamisen taustalla on todennäköisesti lääketeollisuuden halu löytää kehitystyölle uusia rahoittajia. Siksi listalla on juuri lääketieteen nobelisteja.

Muistettakoon, että biologiassa ei Nobel-palkintoa jaeta, joten itse asiassa ei kukaan edusta sitä tiedettä, josta tässä varsinaisesti puhutaan.

Ja muistettakoon, että minä en edelleenkään ole mikään geenimuuntelun vastustaja. Minua vain ihmetyttää tämä laajamittainen kampanjointi, jossa ei ole käytöstapoja tai kelvollista argumentaatiota.

Todellisuudessa elämisen taito, osa 2

Lisää peripelistä ja elämän tarkoituksesta.

Vuonna 2013 julkaisin pienen esseen kirjaprojektista, joka kaiketi alkoi 2008, sikäli kuin voin itseeni luottaa:
2013/01/todellisuudessa-elamisen-taito

Näemmä olen sivunnut aihetta myös Aukea-net -sivustolla kapteenin avaruusseikkailujen ohessa:
http://aukea.net/nayta.php?teos=88946&tyyppi=1

Olen sittemmin jatkanut aiheen kehitystyötä siinä missä muitakin. Ajatustasolla olen pohtinut paljon parasta tulokulmaa ja kirjoittanut käsin erinäisiä raapustuksia. Pikkujättiläiseen olen myös tallentanut piiloon muutamia julkaisemattomia kirjoituksia.

Tänään teki mieleni taas sanoa jotakin kysymyksestä. Mitä tarkoittaa, ettei ihminen elä todellisuudessa?

Peripeli ja elämämme eeppisyys

En sanoisi että kysymys on varsinaisesti ongelmasta, jonka voisi ratkaista. Enemmänkin käsillä on haaste, joka arkarruttaa monia ajattelevia ihmisiä. En kuitenkin itse hahmota ongelmaa metafyysiseksi. En lähesty sitä esimerkiksi havaitsemisen tai eksistenssin näkökulmasta, vaan pikemminkin modernin humanismin narratologiasta käsin.

Emme elä todellisuudessa, vaan tarinassa. Tästä tarinasta voidaan lähinnä sanoa vain, että ihminen lajityypillisesti mieltää itsensä tyypillisesti tarinan sankariksi - tai vähintään hän on hyvien puolella.

Kaiken lisäksi ilman lohdullista ja rohkaisevaa tarinaa ihminen sairastuu. Tieteellinen maailmankuva ei tarkoita kertomusten puuttumista. Näkökulma ei erota tiedettä ja uskontoa, vaan se yhdistää niitä. Ateistitkin kertovat itselleen tarinaa siitä, miten he pelastavat ihmiskunnan taikauskolta.

Ei tarinan tarvitse olla valheellinen ollakseen tarina. Kysymys ei ole totuusarvon vaan mielekkyyden mittaamisesta. On eri asia sanoa "hän elää valheessa" tai "hän kertoo itselleen tarinaa". Tarinassa maailmaa koskevat irralliset uskomukset, todet tai epätode, nivoutuvat ajalliseksi jatkumoksi.

Jos siis haluan, että joku lukee minun kirjoituksiani, minun täytyy jollain tavoin vakuuttaa hänet siitä, että lukemiseen hukattu aika edistää tarinaa. Hän esimerkiksi kehittyy ihmisenä tai hankkii sosiaalista pääomaa - tai ratkoo mysteereitä - tai saa hetken tarvitsemaansa lepoa - tai provosoituu, mikä antaa hänelle puhtia..

Ihminen ei ole kovinkaan järkevä olento, mutta hän kertoo jatkuvasti itselleen tarinaa, jossa hänen tekonsa vaikuttavat joko järjeviltä tai intuitiivisesti oikeilta, jolloin ne myös ovat pohjimmiltaan järkeviä. Intiutiomme vain huomioi paremmin emotionaaliset tarpeemme ja tekee kokonaisvaltaisempia, holistisempia ratkaisuja.

Näin minä ainakin uskon, enkä ajattele sen olevan ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa, koska tieteellinen maailmankuvani on humanistinen.

Kirjoittaessani nyt tätä kevyesti pähkäilevää ja ikään kuin intuition pimennosta lauseita esiin taikovaa kirjoitusta, kerron itselleni tarinaa siitä, että tämä kirjoitusprosessi edistää tulevan esseekokoelmani valmistumista. Ja mitä enemmän teen työtä, sen parempi kirjasta tulee, vaikka siinä kohtaa tarina saattaa myös haarautua. On yhtä todennäköistä että kirjasta tulee sitä huonompi mitä enemmän siihen pistän omaa ajatteluani ja työtunteja, joiden aikana se haarautuu lopputtomiin suuntiin.

1900-luvun ranskalaiset filosofit, kenties muutkin, puhuivat suuresta kertomuksesta. Tämä suuri kertomus nivoi yhteen ja selitti pienempiä kertomuksia. Jos ja kun ihmisen kohtaamat, kokemat ja kuvittelemat pienet kertomukset eivät nivoutuneet yhteen, hän kärsi eksistentialisesta kriisistä. Hänen maailmankuvansa muuttui sirpaleiseksi, sillä ei ollut pohjaa tai päämäärää.

Olen itse puhunut "peripelistä", mikä on yksi tapa lähestyä kysymystä. Peripelissä on myöskin kysymys päämääristä, eli perimmäisestä pelistä. Mikä on elämämme johtava teema? Mitä varten me elämme? Ja kun olemme vastanneet tähän, niin mikä sen päämäärä löytyy sen tuolta puolen? Ja entä sen jälkeen, tai, kuten myös on tapana sanoa: "entä sitten?"

EVVK vai EVVV?

Kiinnostamattomuuden syvä filosofia: onko saavutettavissa tilaa, jossa kiinnostus ei voisi olla vähäisempää? Eikö sittenkin voisi kiinnostaa vielä hieman vähempää?

Päättyykö kiinnostus nollaan vai voiko se mennä negatiivisen puolelle? Tämäkin huimapäinen eksistentialistinen EVVK-teeman jatkokysymys on kenties jäänyt aiemmilta filosofeilta esittämättä?

Lisäksi minun on nostettava esille toinenkin kenties vieläkin akateemisesti kunniakas huomio. Suomalaisen EVVK, eli "ei voisi vähempää kiinnostaa" alkuperäinen englanninkielinen vastine on CNCL, eli "could not care less":
Urbandictionary.com/CNCL

Toisin sanoen käännös on virheellinen tai kenties siihen on tarkoituksella istutettu erilainen merkitys. Suorempi käännös sanan "care" huomioiden olisi EVVV, eli "ei voisi vähempää välittää".

Välittämisen ja kiinnostamisen ero on melkoisen suuri, sillä ensimmäisen voi ymmärtää myös empatian puutteeksi:
- Lapset näkevät nälkää. En voisi vähempää välittää.

Kiinnostuksen puuttuminen on vähemmän julmaa, sillä se tunnistaa heti sukupolvien väliseksi uhmaksi tai kapinoimiseksi virallisia prioriteetteja vastaan.

Peripeli, osa 3

Olen viimeinkin saanut luetuksi uudelleen varhaisimmat kirjoitukseni "peripelistä" vuosilta 2005 ja 2006. Vihkoissa saattaa olla sitäkin vanhempia merkintöjä, mutta ensimmäinen vakavampi pohdiskelu näyttäisi sijoittuvan näille vuosille.

On helppo havaita, kuinka käsitteen merkityssisältö on muuntautunut vuosien varrella. Se on oikeastaan helppo havaita vasta nyt, kun en enää johonkin aikaan ole tehnyt siihen muutoksia tai suhtautunut siihen liian vakavasti.

Varhaisimmissa kirjoituksissa korostuu inhimillisen elämän sitoutuneisuus ja tietty fanaattisuus. Olen tuolloin kirjoittanut tarinan, jossa "pelin" ehdottomuus ilmenee:
http://aukea.net/nayta.php?teos=92292&tyyppi=
(Ensimmäinen pidempi katkelma.)

Kyse ei ole alkujaan vakavasta romaani-ideasta, vaan pelkästään esimerkin tarjoamisesta filosofiseen teemaan. Sittemmin olen nimennyt sen romaaninaloitukseksi, koska olen keräillyt niitä tietoisesti ja kierjoitanutkin muutaman vain aloitukseksi.

Pääpointtina 10 vuotta sitten syntyneessä tarinassa on kaiketi se (arvailen, kuten kuka tahansa), ettemme näe mahdolliseksi leikin jättämistä kesken johtoasemassa. Ihminen ei kykene leikin tiimellyksessä tiedostamaan, että leikki on leikkiä, jos hän on johtoasemassa, eikä hän kenties vastaavasti kykenisi pärjäämään leikissä, ellei hän suhtaudu siihen pitkällä aikajänteellä kuolemanvakavasti.

Ihmisen menestyksekäs elämä toisin sanoen edellyttää sitä, että tarjottu haaste otetaan todesta. Ihmisen on osattava ottaa leikki todesta. Toistan: leikki, todesta. Valokeilan kohdistuessa sinuun on sinun näyteltävä. Muistathan oman roolisi?

Totuuden suhde totisuuteen. Et voi olla tosissasi!  Aikuisten oikeasti. Sitäkö tiede on? Sitä voivat olla tiede tai uskonto.

Elämässä selviämisen ehto on pitkäjänteinen kuolemanvakavuus, joka ei kuitenkaan johda jähmettymiseen. Tarina jalkapalloilijasta, joka hylkää maalin tekemisen tilaisuuden on fantastinen siksi, että se on mahdotonta kuvitella todeksi.

Me tiedämme ihmisestä sen, että hän ei käyttäytyisi noin.

Kuka tahansa muu, mutta ei ihminen.

Ja tästä pääsemme luontevasti takaisin narratiiveihin. Tarinoilla on meihin erityistä voimaa, jota oikeastaan vain niillä on. Meihin uppoaa herkemmin tieto joka on tarinaformaatissa, sillä vain silloin me pääsemme sisälle asian vakavuuteen.

Me haluamme pelastaa lapsen, joka näkee nälkää, emme miljoonaa lasta. Emme me halua korjata tilastoja, vaan muuttaa tarinan kulkua. Siksi käy usein jopa niin, että se kiistan osapuoli, jolla on vähemmän näyttöä, voittaa. Heillä on vetovoimaisempi tarina, koska se on harvinaisempi, eksoottisempi ja jännittävämpi.

Kaikki ovat kuulleet tarinan miehestä joka omistaa pistoolin ja ampuu sillä humalapäissään ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Paljon voimallisempi on tarina miehestä, joka ampuu kotiinsa tunkeutuneen murhamiehen. Tilanne on harvinaisempi ja siksi kuvitelmalla on meihin suuri voima.

Viattoman kuolema saattaisi olla jopa voimakkaammin tunteisiin vetoava, jos sitä tapahtuisi harvemmin. Jos yksi sadasta pistoolilla aiheutetusta kuolemasta koituisi viattomalle - mikä tragedia!

Jos tilastolliset voimasuhteet viittaavat liian vahvasti yhteen johtopäätökseen, saattaa sen argumentin puolustaja laiminlyödä hyvän tarinan kehystämistä. Vastapuoli saa silloin narratiivisen edun.

Tästä juontui mieleeni, että jos puolustuksella on vain yksi uskottava tarina, se on uskottavampi. Näin jopa opetetaan eräissä retoriikan oppikirjoissa. On parempi istuttaa valamiehistön mieliin yksi vahva epäilys joka kaivertaa heitä. Jos epäilyksiä on useampia, ne jakavat niitä valamiehiä, jotka eivät haluaisi tuomita syytöntä. Liian laaja todistusaineisto hämmentää heitä. Vapauttavaa tuomiota harkitsevat eivät ole yhtä vahvassa rintamassa kuin jos vapauttavia seikkoja olisi vain yksi - kunhan se yksi todiste vain on riittävän järkeenkäypä.

Asiat on näytettävä toteen joko kuvalla tai tarinalla - mutta nykyään kuvasta on taas tullut paljon tarinaa epäluotettavampi.

Katso myös:
Osa 1:
2012/08/peripeli
Osa 2:
2016/03/peripeli-nakokulma-elaman-tarkoitukseen