Näytetään tekstit, joissa on tunniste taiteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taiteet. Näytä kaikki tekstit

perjantai 8. syyskuuta 2017

Yhteenvetoa Twin Peaksin kolmoskaudesta

Aluksi muutama yleinen huomiota. Twin Peaks on monesti äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi TV-sarjaksi, joten järkevän ihmisen ensimmäinen pelko oli, ettei David Lynch enää vanhalla iällään kykene tuottamaan mitään vastaavanlaista - tai että hän pahimmillaan ei ymmärtäisi alkuperäisen sarjan suosion syitä, vaan tekisi sille haittaa selittämällä auki sarjan arvoituksia.

Hiljattain esimerkiksi olemme saaneet todistaa, kuinka Ridley Scott tekee hallaa alkuperäiselle Alien-elokuvalleen, kun hän uudemmissa elokuvissaan yrittää selittää sen mysteereitä ja epäonnistuu täydellisesti. Myös George Lucasin ohjaama Star Wars Episode 1: Phantom Menace on varmasti monella vielä hyvin muistissa.

Uuden Twin Peaksin lopetuksesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan sarja ei mitätöi alkuperäisen viehätystä. Päin vastoin Lynch (ja Frost) ovat onnistuneet ajoittain lähes täydellisesti toistamaan alkuperäisen sarjan huumorin, mysteerit sekä pelottavat tilanteet.

How is Annie?


Tuntuu harkitulta viestiltä katsojille, että Annie on yksi uuden sarjan keskeisimmistä puuttuvista henkilöistä, jonka poissaoloa ei mitenkään selitetä. Alkuperäinen sarja loppuu Cooperin sanoihin "How is Annie, how is Annie!?"

Kun tähän ei anneta mitään vastausta, näyttää ilmeiseltä, että käsikirjoittajat haluavat kertoa katsojille, etteivät he tahdo pilata alkuperäisen sarjan lopetusta selittämällä sitä tyhjäksi.

Vanhan sarjan pohjalta on lähdetty liikkeelle niistä asioista, jotka tiedetään. Katsojat ovat nähneet, että Cooperille on luotu kaksoisolento, sekä sen, että kaksoisolento on kahdesta Cooperista se, joka pakenee black lodgesta. Kahden Cooperin juoni ei siis varsinaisesti tuo kuvioon mitään uutta, mutta tietenkin uutta on se, että hyvän Cooperin sijasta sarjassa nähdään Douggie. Ja tässä uudistumisessa sarja onnistuu erinomaisesti, arveluita herättävän alkukankeuden jälkeen.

Yksi kolmoskauden parhaista ominaisuuksista on hitaus. Juoni etenee riittävän hitain sykäyksin, jotta yleisöllä on aikaa pohdiskella arvoituksia ja yhdistellä palasia. Matkan varrella iso osa sarjan viehätystä olivat youtube-videot, joissa fanit esittelivät arvauksia. On ilmeistä, että aiemman perusteella Lynvh tietää fanien kehittelevän omia teorioitaan, ja hän luottaa siihen, että näin tapahtuu. Monet pieninä paloina tiputelluista yksityiskohdista oli selvästi suunniteltu tarjoamaan arvoitukseen sellaisia vihjeitä, jotka johtivat teorianrakentajia harhaan tai saivat heidät kiistelemään keskenään tulkinnoista.

Mielestäni on melko ilmeistä, että kolmoskauden lopetus on tarkoitettu monin mahdollisin tavoin tulkittavaksi, ja avoimeksi jäävät kysymykset ovat tärkeä osa harkittua suunnitelmaa. Syy on tuskin se, että olisimme näkemässä neljättä kautta. Mysteerien syy on pikemminkin se, että Lynch ja Frost tajuavat varsin hyvin, miksi alkuperäinen Twin Peaks on äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi sarjaksi. Siksi tietenkin, että se jätti ihmisten mieliin pysyviä arvoituksia.

Jos esimerkiksi tv-sarja Lost olisi päättynyt 2. tai 3. tuotantokauden jälkeen, siitä olisi voinut tulla klassikko. Nyt sarja on pilattu viimeisillä kausilla, jotka tuntuvat lähinnä katsojan kusetukselta. Juoni on aikahyppyjen avulla väännetty niin tarkoituksellisen sekavaksi ja epäuskottavaksi, että käsikirjoittajat eivät itsekään tiedä mitä ovat tekemässä - ja sitten vielä kaiken päätteeksi tehdään se virhe, että yritetään selittää auki ihan kaikki yksityiskohdat. Kaiken päätteeksi sarja on niin loppuun puserrettu, että viimeiset jaksovat tuovat lähinnä mieleen jonkinlaiset pöydälle jääneet, mustuneet banaaninkuoret, jotka tulisi heittää biojäteastiaan.

Carrie Page


Kahden viimeisen jakson jälkeen törmäsin ainakin kolmeen tai neljään erilaiseen teoriaan, jotka sisältävät muutamia uskottavia tulkintoja, mutta eivät mitenkään selitä kaikkea.

Teoriat varmastikin paranevat aikaa myöten, mutta olen melko varma siitä, ettei mikään teoria tule yksin selittämään kaikkea, koska sarjaa ei ole suunniteltu aukottomasti selitettäväksi. Yksinkertaisesti avoimia kysymyksiä on liikaa.

Hyviä huomioita on tehty paljon. Esimerkiksi kun Laura Palmerin päiväkirjoista jäi lopulta puuttumaan vain yksi ainoa sivu, on hyvin mahdollista, ettei se sittenkään jäänyt Cooperilta löytämättä. Nimittäin kun hän aivan lopussa tapaa Laura Palmerin toisessa todellisuudessa (uudessa unessa tai kenties alkuperäisimmässä todellisuudessa), Lauran nimi on Carrie Page. Hän itse on "missing page", eli tarinan viimeinen puuttuva sivu.

Loppu, ja myös sen herättämä kauhu voidaan tulkita positiivisesti tai negatiivisesti. Voi olla, että sarja loppuu siihen, kun Laura Palmer kuulee äitinsä huudon ja hän säpsähtää hereille. Hän huutaa kauhusta, koska tajuaa eläneensä painajaisessa, tai siksi että on heräämässä painajaiseen.

Cooperin viimeinen epätoivoinen yritys pelastaa Laura saattaa johtaa siihen, että Laura ja/tai hän itse heräävät todellisuuteen. Se on joka tapauksessa raju kokemus, joten Cooperin pelko ja Lauran huuto voidaan ymmärtää myös positiivisen lopputuloksen kautta. He heräävät todellisuuteen, mutta eivät oikeasti haluaisi, koska se on niin tuskallista. Cooper on pelastanut Lauran vain yhdeltä hengenvaaralliselta tilanteelta, mutta hän on yhä narkomaani, ja Bob on myös edelleen hengissä, koska historiaa on muutettu. Koko kamppailu alkaa alusta.

Lopetuksen on moni kokenut ahdistavaksi, mistä syystä hyvin suosituksi varmaankin nousee sen suuntaiset tulkinnat, että 1) Cooper on edelleen black lodgen vankina, mihin viittaavat Dianan punainen tukka ja musta-valkoiset kynnet, mitkä ovat verhojen ja lattian väri limbossa, tai 2) Cooper näkee pahuuden symbolin Phillip-Jeffries-teekattilan höyryissä (Delfoin oraakkeli) muuttuvan iäisyyden symboliksi, mikä viestii siitä, että hyvän ja pahan välinen peli tulee ikuisesti jatkumaan, eikä Cooper yrityksestään huolimatta kykene muuttamaan mitään. Hän vain kieltäytyy hyväksymästä asioita todeksi ja turhaan taistelee mahdotonta vastaan.

Cooperin ylimielisyys ja idealismi kääntyy lopulta kaikkien turmioksi. Sen sijaan, että olisi saavutettu edes jotakin pientä, pyyhitään kaikki ja palataan epätoivoiseen alkutilanteeseen.

Pahalle Cooperille, kuten myöskään loppunäytöksen Cooperille ei maistu kahvi, mistä myös päätelty, että 3) lopun Cooper olisin jonkinlainen synteesi hyvästä ja pahasta Cooperista. Kun Cooperin kasvot lopussa piirtyvät ruutuun, sen voi tulkita unessa olemiseksi, unesta heräämiseksi tai kahden Cooperin yhdistymiseksi.

Jos lopussa hyvä ja paha Cooper ovat yhdistyneet, se selittäisi sen, miksi Cooper tekee aloitteen seksistä, miksi Diane suostuu, sekä sen miksi hän seksin aikana tuntee niin kaksijakoisia tunteita. Hän on unelmoinut romanssista hyvän Cooperin kanssa, mutta hän saa molemmat, mikä palauttaa hänen mieliinsä raiskauksen. Tästä syystä seksi on vastenmielistä molemmille ja aamulla Diane on paennut paikalta.

Mahdollista on myös sen suuntainen metafiktiivinen tulkinta, että lopussa kaikki kolme tajuavat elävänsä fiktiossa, Diane lakkaa olemasta olemassa ja Laura huutaa kauhusta, koska hän tiedostaa tv-sarjan päättyvän. Heidän yhteinen kokemuksensa sarjan kuvauksissa on mitä todennäköisimmin päättynyt iäksi. Kun Diane katsoo huoltoasemalla omaa kaksoisolentoaan, mutta ei reagoi näkyyn, hän tajuaa olevansa kaksi eri olentoa: tv-sarjan Diane sekä näyttelijä Laura Dern.


Kaikkien palasten yhdistäminen on todennäköisesti laskelmoidusti mahdotonta


Kuka on uneksija? Siirrytäänkö lopussa uuteen syvempään uneen, uuteen todellisuuteen, uuteen aikajanaan vai herääkö joku unesta?

Miten Audreyn uni ja hänen heräämisensä liittyvät muuhun tarinaan?

Onko Judylla suunnitelma, vai onko hän vain jonkinlaista ydinpommin synnyttämää abstraktia pahuutta? Onko hän kykenevä luomaan todellisuuksia vai elääkö hän vain muiden luomissa unimaailmoissa?

Risteävätkö Black Lodgen ja White Lodgen intressit? Mehän emme voi olettaa, että jättiläinen ja yksikätinen mies Mike pyrkisivät ollenkaan samaan päämäärään. Lisäksi Mike on leikannut oman kätensä, josta sittemmin on tullut puu, joka on myös korvaamassa sarjasta pois jäänyttä steppaavaa kääpiötä. (Kun sen sanoo ääneen niin kaikki kuulostaa aika kummalliselta.)

Jos Mike on leikannut kätensä, koska käsi on turmellut häntä, miksi Cooperin tulisi luottaa siihen, että Mike ja puu toimivat nyt hyvässä tarkoituksessa ja yhteistuumin? Hehän saattavat juonitella toisiaan vastaan.

Jättiläisen kohdalla me voimme luottaa paremmin siihen, että hän pyrkii hyvään. Mutta silti se hyvä, jota jättiläinen saattaa tavoitella, ei välttämättä ole sama lopputulema jota Cooper tavoittelee. Näyttisiltä, että Cooper teki virheen, kun hän yritti pelastaa Lauran, sillä White lodge oli lähettänyt Lauran kenties maahan juuri siksi, että hän kuolisi ja hänen kuolemansa kautta Bob kukistettaisiin.

Mutta jättiläinen selvästkin tietää, että Cooper toimisi näin, koska juuri hän lausuu nimet Richard ja Linda. Asioiden täytyy edelleen olla menossa siihen suuntaan, jonka jättiläinen näkee. Emme tiedä onko se jättiläisen toivoma suunta, mutta hän näkee sen ennalta.

Cooper saattaa sotkea suuren suunnitelman, mutta kuitenkin me lopussa näemme myös sen, että White Lodgessa on tarkkailtu Lauran kotitaloa, ennen kuin paha Cooper saapuu paikalle. Jättiläinen vaihtaa kuvan kotitalosta sheriffin asemaan, jonne paha Cooper päätyy. Sinne jättiläinen on myös virittänyt häntä varten ansan, johon kuuluvat Andy ja vihreähanskainen supermies. Kaikki tuntuu suunnitellulta, joten kuinka hyvä Cooper pystyisi väistämään jättiläisen suuren suunnitelman, kun White Lodgen väki näkee menneeseen ja tulevaan?

Tämä on se syy, miksi alkujaan - ja yhä edelleen tulkitsin, että lopetus on onnellinen. Kun viimeisessä jaksossa Cooper luki paperilta nimet Richard ja Linda (jälleen yhtä kirjainta vaille Diane, kuten Naido, nyt vain uutta on L ja poissa on taas e, joka seikkailee Jane-e:n nimessä), ajattelin että kurssi on jättiläisen hallussa. Samoin ajattelin, että Judy's niminen ravintola kertoo, että Judy on lähellä. Kaikki siis menee suunnitelmien mukaan. Myös Laura löytyy, eli kaikki tuntuu olevan kasassa loppunäytöstä varten.

Lopetuksesta ahdistavan tekee lähinnä se, että Cooper ja Laura eivät tunne oloaan mukavaksi. He ovat selvästi hukassa. Mutta kuten totesin, se saattaa liittyä siihen, että heitä ahdistaa todellisuuteen palaaminen ja tv-sarjan päättyminen. Kenties juoni sittenkin päättyy onnellisesti ja Laura herää. Talon pimentyminen voi kenties tarkoittaa sitä, että Judy on löytynyt ja hänet on kukistettu.

Emme sittenkään tiedä kuuluiko jättiläisen suunnitelmiin se, että Lucy ampuu pahan Cooperin. Kenties se ei ole ollut päämääränä, vaan jättiläinen oli halunnut, että hyvä ja paha Cooper tapaisivat kasvotusten elävinä. Tällöin Cooperin puoliskot olisivat voineet ydistyä. Cooper olisi oppinut tuntemaan itsensä, ja hän olisi kokenut jonkinlaisen valaistumisen tai heräämisen.

Lucy voi olla lopulta suurempi yllätystekijä kuin hyvän Cooperin aikamatka. Mehän emme tiedä mitä siitä olisi seurannut, jos Cooperit olisivat kohdanneet ja keskustelleet. Emme tiedä myöskään mikä oli pahan Cooperin lopullisena päämääränä. Kenties heillä kummallakin on ollut pakkomielteenä tavata Judy? Doppelganger on vain perinyt tämän pakkomielteen alkuperäiseltä Cooperilta.

Täytyy muistaa, että paha Cooper kysyy teekattila-Jeffriesiltä, kuka on Judy? Hän ei saa muuta vastausta kuin että hän on tavannut Judyn. Mitä se tarkoittaa? Milloin? Jos Sarah Palmer on Judy, tapahtuiko se jo silloin, kun Bob oli Lelandissa? Tuskin. Kyllä kai Bob silloin tietäisi asiasta. Ja ei hän kysyisi, jos tietäisi. Mutta jos Bob ei tiedä niin mitä se merkitsee?

Jos Sarah Palmer on Judy, mikä on todellinen syy sille, että Cooper vie Lauran Twin Peaksiin ja vanhaan kotiinsa? Tietääkö Cooper mahdollisuudesta heräämiseen? Tahtooko hän pelastaa Lauran vai tuhota Judyn, kumpi on lopulta tärkeämpää?

Joihinkin avoimiin kysymyksiin varmasti löydetään uusia vihjeitä ja parempia tulkintoja uusien katsomiskertojen kautta. Luotan Lynchiin vahvasti siinä, ettei vastaus ole löydettävissä. Suorastaan toivon sitä.

Toivon, että sarja jää ikuiseksi mysteeriksi.

Siksihän se juuri on niin hyvä.

Uusi kausi on kiistatta parasta mitä vuosiin on nähty. Ja lopetus on mestarillinen. En olisi osannut kuvitella, että vielä 26 vuoden jälkeen joku pystyy toistamaan saman ihmeen ja luomaan jotakin näin mieleenpainuvaa.

Twin Peaks on kuin tv-sarjojen Mona Lisa. Paitsi että vienon hymyn lisäksi kasvoilla on myös kauhunhuuto.

torstai 4. toukokuuta 2017

Kun tekstiin kerrostuu merkityksiä - Uusi lelu

Pari päivää sitten julkaistiin hiuksia nostattava kahden minuutin podcastin, jota on jo verrattu David Lynchin Eraserheadiin. Reaktio on yllättävä, sillä teksti perustuu löyhästi vuoden 2012 Kevätpörriäiseen. Tarinasta ei suinkaan ollut tarkoitus tulla erityisen ahdistava, mutta siitä on jo käytetty adjektiiveja "painajaismainen", "kuvottava" ja "iljettävä". Pelkokertoimen lisääntyminen kai tapahtui puolivahingossa sen jälkeen kun tekstiin alkoi useamman kirjoituskierroksen myötä kertyä symbolisia tasoja.

Kuunnelmatekstin esittää muusikko ja sanataiteilija Dxxxa D. Taustamusiikin on säveltänyt Otto V. Suosittelen podcastin kuuntelemista, ennen kuin myöhempää erittelyäni lukee pidemmälle. Teksti on lyhyt ja analyysi saattaa ikävästi lieventää ahdistavaa tunnelmaa. Yleensä en itse julkisesti tulkitse omia kirjoituksiani, mutta ajattelin nyt tehdä poikkeuksen, koska hiljattain Hesarissa runoilijat selittivät tekstejään, ja se oli ihan viihdyttävää.

Tässä linkki Dxxxan lausumaan kuunnelmaan:
https://soundcloud.com/user-82817550/uusi-lelu-kauhuremix-feat-dxxxa-d-ambient-by-otto-v

Ja tällainen on kollaasiteksti itsessään:

Uusi lelu




Olipa kerran Tatu, joka omisti designlelun. Se oli kuutio, johon oli sulatettu muita leluja ja vanhoja kelloja. Tatu yritti myydä designlelun, mutta kaikki sanoivat hänelle että lelu oli ruma.
 Tatu ei tiennyt miten lelulla pitäisi leikkiä. Hän vei sen hiekkalaatikolle ja muut lapset vain ilkkuivat. Äidin ja isän mielestä designlelu oli maailman paras. Siihen oli sulalettu mukaan myös Tatun vanhat legot ja pandakarhu Paavo.
 Jouluna Tatu sai uuden lelun. Uusi lelu oli kuminen apinan pää. Kun sitä puristi niin se kirkui ja huusi. Apinan pää sisälsi kumia ja pikkuisen äänilaatikon. Äänilaatikko oli tehty raudasta. Apinan pää oli myös puoliksi vetinen. Apina hikoili kaikesta huutamisesta.
 Tatu ei saanut nukuttua, kun yöllä apinan pää tuijotti häntä pöydältä. Tatu kävi varovasti kääntämässä apinan naaman kohti nurkkaa, mutta silloin se alkoi rääkyä. Naapurien ikkunassa syttyivät valot ja seinän läpi kuului kolinaa, kun isä kompuroi vessaan. Apina ei lopettanut, ennen kuin oli saanut huutaa sydämensä kyllyydestä. Lopuksi sen silmät hehkuivat ja se alkoi hikoilla ja nieleskellä.
 Tatu oli surullinen ja seuraavana jouluna hän sai surullisten lasten auttajan. Se oli robotti, joka yllättää surullista kaveria sanomalla Böt Böt. Mukana oli myös mukiteline ja limuautomaatti. Tatun äiti osti sen robotin, koska Tatun isä oli muuttanut New Yorkiin. Ennen lähtöä isä oli sulattanut yhdeksi kuutioksi kahvinkeittimen ja muut häälahjat. Äiti nosti sen kuution kunniapaikalle, kun sukulaisia vieraili kotona katsomassa.

Metodista ja tarinan taustoista:


Tarina uudesta lelusta on koottu usean lapsen teksteistä, joissa on taustalla myös Kiasma-kokemuksia. Olen koonnut tähän artikkeliin myös kaikki ne kevätpörriäisen katkelmat, joiden pohjalta kollaasi on kirjoitettu - tai jotka ovat tarjoneet inspiraatiota.
Kiasmassa oli joitakin vuosia sitten esillä kuutioita, joihin oli sulatettu leluja. Aiemmin onnistuin metsästämään netistä taiteilijan nimen, mutta nyt en löytänyt uudestaan oikeita sanavalintoja kun etsin tätä kirjoitusta varten. Muistelen myös, että Kevätpörriäisessä useampikin koululainen olisi kuvaillut samaa Kiasman näyttelyä.

Mielestäni taiteilijoille on hyväksi muistuttaa, miten omituiselta ja häiritsevältä heidän sinänsä upeat käsitetaiteelliset teokset saattavat näyttää lasten ja maallikkojen silmissä. Yleensä taiteilijat ovat vaikeiden elämäntilanteidensa, traumojensa ja juurikin tunneherkkyytensä tähden hyvin kovanahkaisia tietyissä asioissa.

Heidän on ollut pakko pureutua ahdistuksensa juuritekijöihin ja käsitellä pois traumojaan, jotta he ovat voineet säilyä hengissä ja edistyä urallaan. Taide pureutuu inhimillisiin pelkoihin, häpeän kokemukseen sekä sosiaalisen maailman raadollisuuksiin samalla tavoin kuin kirurgi veitsellään tunkeutuu potilaan sisuskaluihin. Näky voi olla oksettava herkkähermoiselle sivustakatsojalle, kun dekonstruktion ammattilainen kääntää instituutioiden ja perinteiden ihon ylösalaisin ja näyttää niiden veriset sisälmykset.
Tarina groteskista perheestä sai alkunsa siitä, kun kuvittelin, mitä tapahtuisi jos nykytaiteen kovaksi keittämät vanhemmat odottaisivat omilta lapsiltaan samanlaista innostusta taiteeseen, jo ennen kuin heillä on mitään ymmärrystä taiteenhistoriasta tai kognitiivisia työkaluja millä analysoida teoksia.

Niinpä poistin Kiasma-aspektin ja siirsin tarinan tapahtumaan perheen arjessa, pienen lapsen sosiaalisessa kanssakäymisessä hiekkalaatikkoleikeissä. En usko, että tarina loppujen lopuksi on niin kaukana totuudesta. Samanlainen kohtuuton vaatimustaso saattaa päteä myös psykoterapeutin tai huippu-urheilijan tai tutkijan perheessä, kun lapselta vaaditaan vakavaa asennoitumista harjoitteluun, psykologiseen itseanalyysiin tai tieteelliseen metodiin. On häpeällistä, jos 6-vuotias kiinnostuu omasta horoskoopistaan, koska se on hölynpölyä. On häpeällistä, jos lapsi tahtoo syödä epäterveellisesti, koska esimerkiksi karkit heiluttavat verensokeria ja heikentävät suoritus- tai keskittymiskykyä, jonka olisi elämässä joka hetki oltava huipputasolla.

Tarinoissa liialliset odotukset usein sijoitetaan miljonäärisukuihin, mutta myös taiteilijan työmäärät ja vaatimukset itsekurista saattavat olla sairaalloiset, vaikka julkisuus usein näyttää meille vain sen hetken, kun taiteilija juhlii saavutuksiaan. Hän on niin työnsä uuvuttama, että höpisee omituisia, ja hyvä jos pysyy tolpillaan.
Taiteilijan työ on vaativaa, mutta hänen elämänsä voi nuistakin syistä saada mahan kuralle - etenkin jos menestys ei tule helpolla esimerkiksi perhetaustan, menestyvän kaveripiirin, hyvän ulkonäön, henkilökohtaisen mesenaatin tai onnenpotkujen ansiosta. Kun rahaa ei ole tullut mistään kuukausiin, vaikka koko ajan tekee työtään, kohtaa väistämättä epäuskon hetkiä. Jopa menestyjille tulee aika-ajoin houkutus kysyä, onko järkeä jatkaa, jos 10-12 tunnin työpäivillä tienaa hädin tuskin sen, minkä saisi suoraan työkkäristä tekemättä mitään. Entä jos seuraava teos ei menesty?

Kriittisen reaktion negatiivisuus tai olemattomuus voi tuntua karulta, jos on tehnyt 3 vuotta aamusta iltaan työtä jonkin teoksen tai näyttelyn eteen, eikä se sitten kiinnosta ketään. Taiteilijanero on joutunut tervehdyttämään itsensä monista tavallisen ihmisen mukavista itsepetoksista, jotta hän ymmärtäisi asioita laajemmin ja syvemmin, mutta tuskaa jo muutoinkin lisäävät oivallukset eristää hänet muista. Lopulta hän elää hulluuden partaalla, vaikka olisi teoriassa tervein kaikista.
On kuitenkin pakko jatkaa, jos ja kun on pakkomielteen lahja ja kutsumus. Paluu tavalliseen elämään ei ehkä edes onnistuisi kaiken sen myytinpurkamisen jälkeen, ja myöhempi elämä saattaisi yhtä lailla olla täynnä katumuksia ja mitä jos?-hetkiä.

On palautettava määrätietoisuus käsiin ja päähän, oltava sitkeä, mutta samaan aikaan tiedostettava, miten taidemaailma on tulvillaan itsepetosta ja myytinpeesaamista ja juonittelua, mikä ei muutu. Jos joku saavuttaisikin riittävän ymmärryksen taidemaailman reunaehdoista, arvoista ja toiminnasta - tai tulisi selville minkään muunkaan seurapiirin kulissien takaisesta luonteesta -, hänelle tarjotuisi parempia diilejä sitä kautta, että hän ei leväyttäisi sitä kaikkea, vaan pelaisi sitä peliä, jonka nyt osaa melkein paremmin kuin kukaan toinen. Niinpä monet paljastuskirjat ja historian juonipaljastukset tapaavat olla postyymisti julkaistuja.

Poikkeuksen tekevät lajit, jotka käyvät kuolinkamppailua. Edes niiden skandaalit eivät kiinnosta suurempa yleisöä. Kohu olisi täytynyt herättää paljon paljon aiemmin, jotta sillä olisi voitu joko havahduttaa ulkopuolisia tai saada aikaan muutoksia sisäisissä käytänteissä. Laji täytyy oikeastaan kokonaan kuopata ja löytää uudelleen, kuten riimirunous on löydetty uudelleen räp-musiikissa.
Tällainen ilmitasojen kuvailu Uuden lelun analyysissä ei tietenkään ole järin kiinnostavaa. Tarinassa täytyy olla useampia vertauskuvallisia tasoja, jotta pintatasolla groteskit tapahtuvat voisi kunnolla vääntää mahassa.

Näin tulkitsen tarinassa esiintyviä leluja (spoiler-varoitus):


YHTEEN SULATETUT LELUT kuvastavat ensinnäkin sitä mahdottomuutta, että elämä ja kaikki sen ilot voitaisiin puristaa kompaktiksi tuotteeksi. Toiseksi sosiaalinen media on mahdollistanut tuttavapiirimme valikoimisen siten, että ennen hajallaan olleet asenneryhmät saattavat sulautua yhdeksi möykyksi, jossa todellisuudentaju katoaa. Hiekkalaatikkoleikit muuttuvat tylsiksi, jos kaikesta ollaan samaa mieltä, tai jos kanssakäynti kaikkien ulkoryhmien kanssa tuntuu epämukavalta, niin että aina on pakko palata omalle mukavuusalueelle, paikkaan jossa palikat on liimatty yhteen eikä mitään uutta opita.

APINAN PÄÄ seuraa luonnollisesti tästä tilanteesta, jossa kasvotusten kohdattavien ihmisten sijaan meillä on seuranamme vain raivoavia apinan päitä. Joka päivä on edessä jokin uusi kohu, jossa saamme närkästyä muiden mukana, tai tuntea etäisyyttä muiden raivoamiseen, eikä koskaan tiedä kumpi päivä on tänään. Median luomat uhkakuvat ja yhteiskuntamme polarisaatio valvottavat meitä öisin, kuten apinan pää. Keskellä yötä kännykkä piippaa tyhjänpäiväisestä viestistä tai juuri ennen iltatoimia saapuu yllättävä sähköposti, johon täytyy vastata heti. Jatkuvasti on sellainen tunne kuin joku tuijottaisi nurkasta ja saattaisi hetkenä minä hyvänsä alkaa rääkymään. Jos me yritämme kääntää sen kasvot kohti seinää, se vain huutaa kahta lujemmin. Yöllä heräävä isä kuvastaa superegoa, joka vastaa kaikkiin ongelmiimme vain uudella syyllisyydellä.
BÖT-BÖT--ROBOTTI viimeisessä jaksossa kuvastaa sitä toivoa, että teknologia tulisi hätiin, mutta lopulta se saattaa kyetä antamaan vain keinotekoista ja lyhytaikaista lohtua, kuten robotti joka sanoo "böt, böt". Lisäksi teknologia tuo ulottuvillemme vain lisää sairastuttavia houkutuksia, kun limuautomaatit tuodaan kouluihin ja lihottavia herkkuja tuputetaan kaikkialla, koska on niin paljon helpompaa hetkellä hiljentää lapsi karkilla kuin kasvatuksella.

Uusi lelu on kertomus siitä, kuinka me tarvitsisimme lohtua leikeistä, mutta saamme sitä korvaavista abstratioista tai tuotteista, joissa ei ole liikkuvia osia. Me tarvitsisimme ystävän joka kuuntelee, mutta saamme vain asenteellisia vertaisryhmiä, jotka palvelevat pelkojamme ja luulojamme, eivätkä tarpeitamme.

Meillä on valtavat määrät informaatiota ja tietotaitoa lukuisilta eri alueilta, mutta pää on irroitettu ruumiista. Rikkain eliitti elää kansasta erillään, ja ihmiset samaistuvat television, elokuvien tai tietokonepelien sankareihin, etääntyen oman elämäntarinansa tarpeista sekä ihmisistä lähellään.

Lasten visioissa syntyneet pelottavimmat lelut kertovat pelottavan hyvin aikuisten maailmasta. Kauhistuttavinta on se kuinka orwellilaisessa yhteiskunnassa hyvää tarkoittavat vanhemmat pakottavat hymyssä suin lapsensa käymään läpi samat traumaattiset kokemukset kuin he itse, mutta tällä kertaa se tapahtuu teknologian avustamana.

LINKKEJÄ:
Dxxxa D. - https://www.youtube.com/user/koukkujalmari
Otto V. - https://soundcloud.com/ottovee
Kevätpörriäinen Remix: https://soundcloud.com/user-82817550

torstai 20. huhtikuuta 2017

Kenelle Anssi Kela puhuu?

Aloitan uuden pienoisesseiden sarjan nimeltään Kenelle puhuu... Ensimmäisessä osassa pohdistelen kuka saattaisi kuulua Anssi Kelan yleisöön.

Ihmiset kauheasti ihmettelevät sitä miksi jotkut toiset ihmiset tykkäävät Cheekista tai Kaija Saariahosta, jotka eräässä mielessä ovat saman kolikon kaksi puolta - sikäli jos ajatellaan, että kolikolla tarkoitan tässä sitä yhteiskuntaa jossa me elämme.

Kysymyksiä herää ja vastauksille on kysyntää. Niinpä on aiheellista käynnistää uusi häikäilemätön dekonstruktio-projekti, jossa riisun monimutkaiset ilmiöt niiden näennäisestä monimutkaisuudesta ja puran ne sitten selkeämpiin perusosasiin. Kulttuurin analysoiminen ei lopulta ole niin vaikeaa kuin moni kuvittelee.

Taiteen puhuttelevuuden perussääntö on se, että taide puhuttelee paremmin ihmistä, jolle se puhuu. Taide saa lämpimämmän vastaanoton, jos se puhuu ihmiselle kuin vertaiselleen ja kielellä jota tämä ymmärtää, asioista jotka häntä liikuttavat.

Kenelle siis Anssi Kela puhuu? Katsotaan mitä hän lauluissaan sanoo:

"Meistä tuli muurareita Taksikuskeja, suutareita Yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita Meistä tuli lääkäreitä Virkamiehiä, vääpeleitä..."
(Anssi Kela: 1972)

Hmmm... Voisiko kysymys olla esimerkiksi ihmisistä, joista tuli muurareita, taksikuskeja tai yksinhuoltajaäitejä?

Suosituimpien biisien listalla on myös biisi Nummela, josta löytyvät sanat:

"Meidän mopot kulki kahtasataa, tuon sillan kaiteilla käveltiin."

Suosituimmeista biiseistä löytyy tatuointeja, vankilakundeja, monenlaisia ihmisiä, joiden unelmat eivät toteutuneet tai jäivät puolitiehen. Niissä juodaan viinaa, poltetään röökiä, kiroillaan, yritetään itsemurhaa ja muistellaan lapsuutta.

"Mä oon hakannut nahkaani kuvia kallojen Oon siili keskellä ilmapallojen"

(Tyhmä kuu)

"Pankkitilini joudun tyhjäksi raapimaan"
(Tyhmä kuu)

Ja se lapsuus, mitä kaihoisasti muistellaan, sijoittuu pikkukaupunkiin tai maaseudulle, ei koskaan kaupunkiin.

Onko se mikään ihme, jos Helsingin eliitti ei osaa samaistua?

Anssi Kela on onneksi itse hyvin tietoinen omasta tyylistään sekä yleisöstään.

"meist' on tullut juuri sellaisii joille nuorempina naurettiin me takerrutaan menneisiin niihin jäädään kiinni"
(Nostalgiaa)

Biisien sanat kertovat aika suoraan mistä niissä on kyse. Anssi Kela ei piilota laulujensa suosion salaisuutta rivien väliin, kuten jotkut taiteilijat tekevät. Hänen taitonsa sanoittajana ymmärtää välittömästi, sikäli kuin hyväksyy hänen sanomansa.

Helsingistä tunnen tuskin ketään, joka diggaisi Anssi Kelaa. Hän on joillekin ihan ok, mutta monille ennemmin täysin näkymätön. Helsingissä on tietenkin oma räp-skene, johin liittyy oma pukeutumistyyli, omat arvot ja tietty oma sanoma hyvästä elämästä.

Kaikissa musiikissa ilmaistaan toiveita ja pettymyksiä, mutta nostalgiaan on vaikeampi samaistua, jos murtuneet unelmat eivät koskaan ole olleet omia unelmia, tai jos on oppinut katsomaan alas päin porukkaa, joka teininä ajoi mopolla.

Anssi Kelan suosiota Kehä III:sen ulkopuolella kasvattaa entisestään se, että hän sanoituksissaan korostaa ulkopuolisuuttaan kulttuurieliitistä. Suosion vahvana perustana on kuitenkin se, että Kela tuntuu kirjoittavan omakohtaisesti, eikä pelkää tuntea surua ja muita negatiivisia tunteita. Hänen lauluissaan on paljon kauneutta. Hän ei kapinoi hesalaisuutta vastaan, vaan lähtee omista vahvuuksistaan. Hän antaa äänen sille Suomelle, joka muutoin olisi paljon paljon vihaisempi.

Anssi Kelan yleisöön kuuluu herkkiä ihmisiä, jotka ymmärtävät hyvän päälle.

"muistatko kun mentiin kirjastoon ja pöllin Emmanuellen se on mun hyllyssä vieläkin"
(Nostalgiaa)

Niinhän me kaikki.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kuka apropriaatiota arvostaa ja miksi?

Appropriaatio on kuulemma juuri nyt hyvinkin muodikas sana, vaikka ilmiö on ikiaikainen. Taiteilijat ovat aina ottaneet toisiltaan vaikutuksia, sekä jossain määrin plagioineet toistensa ideoita, juonikuvioita tai tyyliä. Apropriaatiosta tykätään puhua kenties siksi, että samaan hengenvetoon voidaan päteä myös tietämyksellä intertekstuaalisuudesta, mimesiksestä, kollaasi-tekniikoista tai piratismista ja tekijänoikeuksiin liittyvästä lainsäädännöstä. (Muut termit linkitin Wikipediaan, mutta oletan, että jokainen tietää mitä on piratismi.)
Jani Leinonen
Kenties apropriaatio, eli kulttuurinen omiminen (tai takaisinvaltaaminen) on juuri nyt huudossa, koska hiljattain Kiasmassa järjestettiin Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Sen yksi viesti oli, että taiteen on uskallettava vallata takaisin julkinen tila (kuten tekevät Banksy ja muut graffititaiteilijat) sekä kollektiivinen kulttuurinen pääomamme, johon lukeutuvat brändit ja monet muut symbolit.

Kansainväliset suuryritykset voivat isolla rahalla vallata käyttöönsä mainosplakaatit, mutta niillä ei ole oikeutta määrätä mitä kieltä me puhumme tai mitä sanoja me käytämme. Taiteen tehtävä on myös tehdä meidät tietoiseksi siitä, miten paljon meihin jatkuvasti yritetään huomaamatta vaikuttaa tuotesijoittelulla ja tutuksi tekemisellä, koska tuttu ja turvallinen herättää kuluttajassa luottamusta. Tunnettujen tuotemerkkien varastaminen, niiden sanoman muuntaminen sekä käyttäminen yritystä itseään vastaan on tämän ajan appropriaatiota, mutta käsite kätkee sisäänsä kokonaisen maailman.

Vastakulttuurien appropriaatiota voi hyvin hyödyntää myös runoudessa, kuten tein teoksessa Muovin kukkia (2010), missä useampikin otsikko tai runo viittaa mielikuvateollisuuteen.
"Connecting People"
On kuitenkin myös - tai jopa suuremmassa määrin - valtakulttuurin harjoittamaa varastamista ja omimista, josta voisi puhua myös monikossa eliittien appropriaationa.

Vasemmistolainen ja "tiedostava" varastaminen on yleensä vain epätoivoinen yritys herättää keskustelua siinä maailmassa, jossa kansainvälinen viihdeteollisuus säälimättä kopioi kaiken minkä se vain lain puutteissa voi. Esimerkiksi menestyneiden elokuvien jatko-osat ovat yleensä vain kopioita ensimmäisestä elokuvasta. Samat hahmot, melkein sama juoni, mutta vähän köykäisempi käsikirjoitus ja väsyneeltä kuulostavat näyttelijät.

Hollywoodilla on myös tapana tuottaa menestyneistä kansallisista elokuvista omia versioitaan, kuten tehtiin ruotsalaisen Stig Larsonin kirjoihin perustuvalle menestyselokuvalle Miehet jotka vihaavat naisia (2009), josta syntyi The Girl with the Dragon Tattoo (2011). Samoin aivan loistava ruotsalainen vampyyrielokuva Let The Right One In (2008) kääntyi paljon heikommaksi jenkkiversioksi Let Me In (2010), jolla on myös surkea nimi. Ideoiden omiminen on siis täysin sallittua, jos on rahaa millä mällätä. Monille kopioiduksi tuleminen on myös ollut suuri ylpeyden aihe tai ainoa tie näkyvyyteen. Pieni bändi saatetaan tuntea vain siitä, että suurempi bändi on tehnyt heidän biisistään cover-version.

Kirjojen tai elokuvien jatko-osissa alkuperäinen tekijä plagioi itseään, joten se ei ole mitenkään laitonta, mutta moni kokee sen silti moraalisesti kyseenalaiseksi, jos koko tarkoitus on vain rahastaa surkealla jatko-osalla ja yleisön odotukset pettyvät. Tämä on yksi osoitus kulttuurimme mimeettisyydestä, mikä laajemmin viittaa siihen inhimilliset kulttuurit perustuvat toistolle ja kopioimiselle. Me sarjatuotamme elämyksiä, mutta emme pelkästään rahastuksen vuoksi, vaan siksikin, että yleisö janoaa kokea tuttujen kokemusten ja tuttujen hahmojen herättämää turvallisuutta.


Siksihän Teletappien jokainen jakso oli lähes identtinen: Uudestaan! UUDESTAAN!
(En tiedä kuka kortin on suunnitellut, mutta tämäkin on mielestäni käsite-taidetta parhaimmillaan, kuten meemit usein ovat: Pokemon-Teletapit. Tällaista tulisi useammin ripustaa taidemuseon seinälle niin se heti näyttäytyisi paljon nerokkaampana.)


Eliiteistä monikossa, eli ketkä siitä apropriaatiosta nyt sitten kaikkein eniten tykkäävät?



Palataan otsikon kysymykseen: kenelle muotikäsite on merkityksellinen ja miksi?

Imitoimisen ja toiston ymmärtäminen ihmisyyden perusedellytykseksi ei ole hyödyllistä ainoastaan viihdeteollisuudelle, joka voi skaalata ideoita globaaliin mittakaavaan tai myydä ohjelma-konsepteja kansallisille toimijoille (kuten Big Brother tai Idols on kqaupallisen ja helvetin kalliin sapluunan mukaan kopioitu kaikkiin maihin, aivan samoin kuin McDonalds). Se ei ole hyödyllinen ainoastaan vastakulttuurille, joka voi taiteen ja ilmaisunvapauden nimissä julistaa jonkin alueen "yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi" tai lyödä vastapalloon vallan symboliikkaa, joka on peräisin pyramidin huipulta.

Appropriaatio on hyödyllinen käsite myös niille, jotka voivat päteä omalla tietämyksellään - kuten minulle, joka blogissani mieluusti name-droppailen nerokkaita ihmisiä, ja samalla tuon esiin oman sivistyneisyyteni. Totta kai rakastan puhetta intertekstuaalisuudesta, koska minua niin harvemmin vituttaa se, että taide on tulvillaan historiallisia ja ristikkäisiä viittauksia, joita tunnistamalla voi kellitellä omassa lukeneisuudessaan.

Ja silti se minua silloin tällöin vituttaa, ja mielestäni kaikilla on siihen oikeus. Appropriaatio olisi erittäin hyödyllinen käsite myös sille neljännelle ryhmälle (tai positiolle), josta katsottuna taide näyttäytyy omanlaisenaan eliittinä ja pienen sisäpiirin puuhasteluna, jonka sisällä tykätään päteä jutuilla, jotka vain siinä ryhmässä koetaan tietämisen arvoiseksi, ja kovasti nyökytellään ja juodaan viiniä ja haukutaan tyhmiä ihmisiä ja kehutaan toinen toistaan.

Erityisen selkeästi apropriaatio ärsyttää tavallista väkeä - ja aivan syystä - jos siitä tulee jonkun taiteilijan lähes yksinomainen työkalu ja tehokeino. Silloin hänen koko uransa näyttäytyy monen silmissä vain tyhjänpäiväisenä tekotaiteena, koska sillä ei ole omaa luovaa sisältöä, se on vain viittauksia, eli pelkkä pätemistä, vain sitä.

Seuraava katkelma on artikkelista "Ontology and the Challenge of Literary Appropriation", jonka on kirjoittanut Darren Hudson Hick:

"Levine is unquestionably one of the most influential artists of the last thirty years, and AWE4 is propably her most famous work. Levines's works of appropriation are, in short, taken very seriously By artists and art experts. To rail agains AWE4, it seems, is an exercise in futility." 
LINKKI artikkeliin
En minäkään tiennyt kuka on Levine tai AWE4, joten sitä täytyy avata.

Vuonna 1981 Sherrie Levine julkaisi näyttelyssä valokuvan, joka oli nimetty After Walker Evans: 4, koska se oli täydellinen kopio 1975 kuolleen Walker Evansin tunnetusta valokuvasta. Se oli siis sama valokuva, mutta eri taideteos, koska se oli nyt eri taiteilijan (ja tällä kertaa naisen) julkaisema.
LINKKI valokuvaan

Ymmärrän sen pointin, että kohtalaisen rustiikkisen kasvokuvan tulkinta muuttuu suuresti riippuen siitä, onko taiteilija nainen tai mies. Kuva kertoo hieman eri tarinaa, koska taideteoksen merkitystä pähkäillessämme me mietimme myös tekijän motiiveja. Jos kuvassa on alaston nainen provosoivassa asennossa, sen voi tulkita olevan pornografiaa (koska se kiihdyttää) tai feministinen protesti (koska se kiihdyttää myös, mutta eri syistä, sillä se samalla kommentoi sitä maailmaa jossa me elämme ja siihen liittyviä sukupuoliodotuksia).

Otetaan sama katkelma uudestaan, mutta suomennettuna:

"Levine on kiistatta yksi viimeisen 30 vuoden vaikutusvaltaisimmista taiteilijoista, ja Walker Evansia mukaillen on eittämättä hänen kuuluisin teoksensa. Levinen työ on otettu hyvin vakavasti vastaan taiteilijoiden ja taiteen tuntijoiden keskuudessa. Jos joku on nyt aikeissa hermostua tällaisen taiteen tähden, se on nähdäkseni täysin hyödytöntä" (koska tästä kohuttiin jo 1981, ja sittemmin apropriaatiosta on tullut osa taiteen traditiota).

On ymmärrettävää, että suurempi yleisö kokee tällaisen taiteen hyvin vieraaksi. Kyse on käsitetaiteesta, jossa leikitään kulttuurisilla normeilla ja taiteeseen liittyvillä odotuksilla, eikä niinkään taitotaiteesta, jossa tulisi näkyviin taiteentekijän käsityöläismäinen osaaminen.

Ero on merkittävä, sillä käsitetaide lähes aina vaatii yleisöltään suurta tietotaitoa, eli symbolista kompetenssia, kun taas perinteinen taitotaide vaatii sitä vain taiteilijalta. Taiteilijan tehtävä on olla työssään niin taidokas, että hänen kykynsä paljastuvat myös maallikolle.

Modernit abstraktit taiteet ja myöhemmät postmodernit liikkeet vaikuttavat monen silmissä yritykseltä päästä vähemmällä. Taiteilija ei viitsi opetella tekniikoita, joten hän ryhtyy käsitetaiteilijaksi, heittää yhteen jotain ideoita ja sitten kutsuu sitä taiteeksi. Nousu valokeilaan ei tietenkään onnistu niin helposti, mutta tällainen taide täysin ymmärrettävästi jättää yleisön kylmäksi, koska se ei avaudu. Se näyttää vain vessanpöntöltä tai siltä mitä se nyt sattuukaan olemaan.

Taiteilija on laiska paska ja ylimielinen kusipää. Tämä on vielä ihan reilua, koska kusipäisen ihmisen osa tässä maailmassa on usein kurja. Hän saa vapaasti tukehtua omaan vittumaisuuteensa ja kuolla nuorena who cares. Ei se mitään. Paljon pahemmalta näyttää se, kun lauma korkeasti koulutettuja ihmisiä seisoo vessanpytyn ääressä ja hehkuttaa sitä ihmeellisimpänä asiana koskaan. Se jo kirpaisee.

Taidetta jota ei ymmärretä - ja joka ennen kaikkea ei edes pyri tulemaan laajemman yleisön ymmärtämäksi - voi mielestäni täysin oikeutetusti kutsua elitistiseksi. Ja jos joku väittää muuta, hän joko itse kuuluu tuohon elitistien tyhmään (kuten minä, köh) tai sitten hän on säälittävä wannabe-taiteilija (myönnetään) tai sitten hän koettaa orwellilaisten sanaleikkien avulla kääntää asiat joksikin mitä ne eivät ole (tunnustan senkin).

On tyhmää kieltää, ettei ihmisillä olisi oikeutta hermostua. Se kielii kuplassa elämisestä. Ja samaan aikaan taiteelle hermostuminen on äärimmäisen hyödytöntä. Ragettaa voi minkä ehtii, mutta kaikenlaiset kohut ja vihaajat vain lisäävät entisestään tunnettujen taiteilijoiden julkisuutta. Jonkun taiteilijan tyrmäämisen sijasta olisi paljon fiksumpaa valita taiteilija, josta tykkää, ja tuoda hänet esiin parempana vaihtoehtona. Hyville jutuille yläpeukkua ennemmin kuin alapeukkua sellaiselle mikä ei itseä puhuttele.

Tapa jolla taide nykyään itseään markkinoi ja tyyli, jolla usein se julkisuudessa esiintyy, on kuitenkin vaarallisen harkitsematon, kun mietitään taiteen yhteiskunnallista roolia ja sen rajattomia mahdollisuuksia maailmamme mullistajana. Taide lähtee herkästi mukaan vastakkainasetteluihin ja edistää entisestään polarisaatiota, sillä kulttuuripääoman edusmiehet, kuten dosentit ja kriitikot ja muut asiantuntijat ovat usein aivan liian viehättyneitä omaan kykyynsä selittää auki taidetta, joka muille on liian vaikeaa.

Taiteen "expertit", kuten katkelmassa mainitaan, saattavat silloin tällöin tehdä tärkeää kansanvalistuksellista työtä, mutta liian usein he tekevät sitä itselleen - ollakseen muita parempia - eikä muita varten, toimiakseen tulkkina. Ja sitä paitsi he usein tekevät sen huonosti. Taidetta ei osata selittää. Siitä ei osata tehdä kiinnostavaa. Meillä on paskoja eksperttejä. Tai kenties heitä onkin liian vähän, jotta ei synny kilpailua joka pitäisi laatua yllä?

Appropriaatioon liittyy sekin, että omilla hienoilla selityksillä ownataan jonkun toisen teos osaksi omaa asiantuntemusta. Sitähän asiantuntijat juuri tekevät: he ovat riippuvaisia siitä, että jokin ilmiökenttä on liian monimutkainen, jotta he saisivat pyytää konsultin arvolleen sopivia palkkioita siitä hyvästä, että selittävät käsitteitä ja avaavat teorioiden hienouksia.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Keskittymisen ja ideoiden mahdoton yhtälö

OPAS LIIASTA LUOVUUDESTA KÄRSIVILLE...

Toimelias ja keskittymiskykyinen mieli löytää heikosti uusia ideoita, sillä ideat syntyvät ajatusten harhaillessa, kun erilaiset aihealueet ja virikkeet kohtaavat. Luova mieli on leikkisä, eli siltä puuttuu turha itsekriittisyys ja varovaisuus.

Ideaalitapauksessa löytynyt idea on niin vahva, että sen löydyttyä mieli ryhdistäytyy välittömästi ja aloittaa vakavan työn idean edistämiseksi. Ja nyt puhun konkreettisesta tekemisestä, eikä pään sisäisestä suunnittelutyöstä, jota usein on vaikea erottaa haaveilusta.

Tiedän, että todellisuus harvoin vastaa ideaalia. Liiankin usein ideat tulevat parvissa ja mieli hämmentyy niiden paljoudesta. On vaikea hahmottaa mihin ideaan tulisi kohdistaa tahdonvoimia ja mitkä ideat hylätä tai asettaa toistaiseksi syrjään - eikä kumpikaan ole helppoa: sivuun asetetut ideat saattavat härnätä mieltä, vaikka miten yrittäisi keskittyä. Joskus sitä huomaakin edistävänsä useita ideoita samaan aikaan, vaikka tietää, ettei pitäisi. Joskus se ei ole niin haitallista, että projekteja on kaksi tai kolme, mutta kun sille tielle lähtee, on ideoita pian toistakymmentä esillä yhtä aikaa.

Ideat saattavat myös tulla väärällä hetkellä, tai pitäisikö sanoa huonoimmalla hetkellä. Harvoin hetki on täydellinen uusien ideoiden toteuttamiseen, eikä asiaa pysty oikein auttamaan. Esimerkiksi keskellä heinäkuuta saattaa tulla mieleen ajatus, että täytyisi hiihtää useammin, ja käydä pitkästä aikaa pilkillä. Sellaiset ideat ovat kaiketi vain jonkinlaista ajatusten pakomatkaa, mitä jälleen kutsuisin enemmänkin haaveiluksi. Idea tulee esiin, kun sen on turvallisinta näyttäytyä, eli hetkellä jolloin siihen ei kukaan taatusti tartu.

Vähävaraisuudella esimerkiksi on jännä vaikutus suunnata ajatuksia siihen, mitä kaikkea voisi tehdä, jos olisi rahaa. Köyhyys on tutkitusti hyvin haitallinen mielentila, koska se hajottaa pitkän tähtäimen keskittymiskyvyn ja suuntaa ajatukset vain seuraavaan pieneen ilonaiheeseen. Tähän tosin vaikuttaa suuresti se, millä tavoin rahaton ihminen säilyttää itsevarmuutensa. Vaikutukset ovat lievempiä, jos jokin muu asia kuin taloudellinen status ylläpitää tervettä minäkuvaa.

Tämän kirjoituksen pääargumentti on se, että keskittymiskyky on elämässä lopulta arvokkaampaa kuin ideat. Usein menestykseen riittää yksi hyvä idea, minkä lisäksi ideoita voi myös kopioida. Monet yrittäjät ovat onnistuneesti (ja täysin luvallisesti) soveltaneet perinteistä ideaa tai jopa valmista konseptia. He ovat toimineet oikealla hetkellä, oikeassa paikassa, keskittyneet oleellisiin asioihin, palkanneet taitavia työntekijöitä, pitäneet kiinni suunnitelmistaan ja uhranneet työhön enemmän aikaa kuin jahkailuun. Idea on lopulta jotakin, mitä heiltä ei edes kysellä. Sama pätee moniin kirjailijoihin ja elokuvaohjaajiin. Idean voi esitellä alle 10 lauseella takakannessa, eikä tarina tuo siihen mitään yllätyskäännettä. Paljon keskeisemmässä asemassa on toteutuksen laatu kuin alkuperäinen idea.

Ja ennen kaikkea: yksi hyvä idea riittää.

Keskittymiskyky ei ole aiheena helppo. Sitä on vaikea määritellä itsessään, koska se on pikemminkin projektin häiriintymätöntä etenemistä. On helpompi keskittyä asiaan, jos on selkeät piirustukset ja selkeät aikataulut - ja silti ei perinteinenkään rakennustyömaa aina etene aikataulussa.

Keskittymiskyky vaatii tuekseen muun muassa vahvaa itsetuntoa, mikä sekin on monisäikeinen asia. Siihen kuuluu, että tietää mihin tähtää, kuinka sen toteuttaa - ja luottaa omiin kykyihinsä. Lisäksi siihen kuuluu taito sanoa ei.

Keskittymiskyky ei ole ainoastaan sisäinen ominaisuus. Väittäisin jopa, että keskittymiskyky sijaitsee ihmisen ulkopuolella. Siellä on ainakin kriittinen osa sen ruumiista: häiriötön työympäristö, riittävän kokoinen ja tarpeita vastaava tila, jossa ei tarvitse sietää toimimattomia laitteita tai taistella biologisten perustarpeiden tyydyttämisestä. Keskittymiskykyä ovat sänky, jossa nukumme ja ruoka jota syömme. Keskittymiskykyä ovat turvalliset puitteet sekä päämäärien mukaan suunnitellut rajoitteet, kuten poistumiskiellot ja aikarajat (dead-line). Keskittymiskykyä ovat sopimukset, joista pidetään kiinni, sekä tukijoukot, jotka antavat ennen kaikkea työlle sen kaipaamaa tilaa ja arvostusta.

Luovilla aloilla järjestetään mieluusti kilpailuja, koska ne auttavat synnyttämään otolliset puitteet inhimilliselle tahdonvoimalle. Kilpailu tarjoaa joukon sääntöjä (mitä tyhjänpäiväisempiä sen parempi) sekä selkeän takarajan, johon mennessä tuotos täytyy toimittaa perille, eli päästää käsistään. Lisäksi kilpailu saattaa luvata kannustimeksi rahapalkinnon tai mainetta, mutta tärkein unelma on tietenkin se, että joku huomaisi ja tunnustaisi arvon. Ennen pitkää menestys pienissä kilpailuissa voi johtaa myös ammattiuraan, jos keskittymisensä avuksi löytää jotakin muuta kuin kilpailuja.

Ammattilaisuuteen sisältyy kyky siirtyä mielentilasta toiseen ja hallita niitä olosuhteita, jotka edistävät haluttuja päämääriä. Siksihän herätyskellokin on keksitty. Se siirtää ihmisen keinotekoisesti unesta valveeseen, eikä kyse ole mistään ihan pienestä siirtymästä. Paljon vaikeampaa on ensin tavoittaa se luovuuden leikki, jossa huolettomuus mahdollistaa erilaisten ideoiden yhdistelemisen sekä jatkokehittelyn, ja sitten siitä mielentilasta siirtyä keskittyneen toteutuksen tilaan, jossa flow-tila on yhtä häiriintymätön, mutta toimii tyystin erilaisen ryhdin kautta, jossa turhia rönsyjä voi eliminoida, paukuttaa sanoja paperille varmoin putoavin iskuin ja laittaa ne kuuluisat darlingsit hengiltä. Jopa kasvojen ilme muuttuu. Haaveilevan pojankoltiaisen tilalla on tiukkojen valintojen mies, joka on päättänyt nostaa sen kattohirren ja nakutella päreet paikoilleen, ennen kuin sallii itselleen yöunia.

Keskenjättämiselle on silti hämmästyttävän helppo löytää perusteita. Eihän projekti tietenkään jää kesken - siitä vain irtaudutaan pieneksi hetkeksi.

(kuten minä nyt pieneksi hetkeksi maanantaina 16.1. klo 15:49 irtaudun tästä tekstistä käydäkseni vessassa ja keittääkseni teetä, jotta sitten pian taas pitäisi käydä... Saanko uudelleen koottua ajatukseni? Luulen niin, olenhan ammattilainen...)

2. OSA:
48 tuntia myöhemmin

Anteeksi luvatusta keskeytyksestä, minun täytyi tiistai-iltana vielä käydä Vantaalla. Eilen taas meni voimat kun yliopistolla jatkui opinnot kahden kaksoistunnin muodossa, ja sen jälkeen innostuin kirjoittamaan minuudesta, mikä kulutti lopunkin keskittymiskyvyn. Jossain vaiheessa tulee se hetki illasta, kun ei enää koe järkeväksi juoda kahvia, koska sitten menee yöunet. On pakko himmailla, kuten Kalle Päätalo, ja rauhoittua yöunille, jotta seuraava päivä olisi vahva ja saisi kokoon ne 500 liuskaa vuodessa.

Olisi uskomattoman hienoa, jos kirjailijalla voisi olla työpaikka ja selkeät työajat. En ymmärrä, miksi sitä ei olla kokeiltu... tai ymmärrän kyllä... ja oikeastaan onhan sitä kokeiltukin. Lajissa vain on kehittynyt tietyt yleiset käytännöt, eikä ole resursseja palkata jokaiselle kirjailijalle omaa yksityistä vääpeliä katsomaan, että hän pitää kiinni rutiineistaan. On helpompi ulkoistaa yhdelle (vittumaiselle esimiehelle) vastuu töiden käskyttämisestä, jos projektissa on mukana suuri määrä ihmisiä - ja on helpompi pysyä aiheessa, jos asiakkaat tarkkailevat. Esimerkiksi kaupan kassalla ei tarvitse kamppailla työtahdin ripeydestä omalla tahdonvoimallaan, kun muut ihmiset heti hermostuvat, jos jono ei etene.

Koska kirjailijalla ei ole selkeää työaikaa ja työpaikkaa (ellei hän itse pyhitä työhuonetta työlleen tai urheilijoiden tavoin auta suoritusta taikauskoa lähentyvin toimituksin, eikä sittenkään), hänen ei ole helppoa sanoa eräille asioille ei. Selkeyden vuoksi jaan nämä asiat kolmeen ryhmään:

1.) Pyynnöt. Joku esimerkiksi kysyy voitko auttaa muutossa tai ehtisitkö oikolukemaan nopeasti yhden tekstin, kun hän (siis kirjallinen ystävä tai toimittaja tai opiskelija tai kuka vaan) tarttisi tuoreita silmiä ja kriittistä mielipidettä. Pyynnöistä saa usein vastapalveluksia (kuten lounaan), eikä niistä ole sinänsä haittaa, kaikki nähty elämä on kirjallista materiaalia, mutta läheiset ihmiset oppivat aikaa myöten, että freelancer-tyypin on vaikeampi sanoa ei, koska hänellä ei ole sitä karjuvaa pomoa ja tarkkaa aikataulua, paitsi silloin kun aikataulu iskee tosissaan päälle. Niinpä pyyntöjä saattaa joskus sadella enemmän kuin olisi tarve, eikä ole helppo kieltäytyä vain sillä perusteella, että olisi nippu runoja, jotka täytyy editoida, tai että on päättänyt tänään viimeinkin lukea sen romaanin, joka pakko lukea, jotta saa eteisyyttä omiin juttuihinsa, treenaa aivojen lukulihaksia ja tuntee ammatillista ylpeyttä, kun ylläpitää omaa sivistystasoaan.

2.) Kutsut. Tyypillisesti jokaiseen viikkoon mahtuu kutsuja gallerian avajaisiin, kirjanjulkkareihin tai tupareihin, jos asuu suuressa kaupungissa ja on tekemisissä eri alojen taiteilijoiden kanssa. Koska kirjailijan aikataulu joustaa, saattaa aika-ajoin olla myöskin vaikea sanoa näille riennoille ei.

3.) Houkutukset ja häiriötekijät. Kun ei ole selkeää dead-linea - mikä liian usein pätee ainakin itseeni - on pelottavan helppoa antaa periksi lähiympäristön häiriötekijöille, joista erityisen vaarallisia ansoja on viritetty itse työympäristöön, eli tietokoneeseen itseensä. On toivotonta, jos viikossa onnistyy viitenä päivänä istumaan koneella 8 tuntia päivässä, mutta niistä tunneista 6 kuluu Facebookissa tai lukiessa jotakin tyhjänpäiväistä, aiheeseen mitenkään kuulumatonta tekstiä, vaikkapa Wikipedia-artikkelia kastemadoista. Ja sitten on vielä erikseen Youtube ja porno ja poliittiset kauhukollaasit vaikkapa Donald Trumpin parhaista letkautuksista, ja kissavideot, tosin niihin minulla ei ole taipumusta retkahtaa.

Vaikka kaikkeen tuntuisi olevan aikaa - ja vaikka kaikkeen olisikin aikaa - on se kaikki aika silti pois kirjoitustyöltä, joka merkitsee itselleni kaikkea maan ja taivaan väliltä: se on unelmien jahtaamista, unelmien eteen työskentelemistä ja unelmien täyttymistä jo itsessään. Lisäksi se merkitsee minulle mielenterveyden vaalimista, kun saan jäsentää ajatuksiaan ja purkaa ulos kokemuksiaan.

Kun olin 25-vuotias, aloin tosissani taistella vitkastelua ja ajanvietteitä vastaan, sillä huomasin lankeavani yhä uudestaan esimerkiksi tietokonepeleihin, jotka veivät kaiken ajan, sen sijaan, että olisin kirjoittanut edes blogia tai saanut materiaalia kertymään pöytälaatikkoon (vaikka ideoita oli koko ajan valtavasti). Pelkäsin, että yhtäkkiä olen 60-vuotias, enkä ole saanut aikaiseksi puoltakaan siitä, mitä tahdoin. Pelkoni toteutuivat sikäli, että olin yhtäkkiä 30-vuotias, eikä paljoakaan ollut siinä suhteessa tapahtunut. Olin vasta oppinut sanan "prokrastinaatio". Olin vasta saanut AD-HD-diagnoosin, mikä selitti sekä ideoiden määrää että keskittymisvaikeuksia työn loppuunsaattamiseen.

Sentään minä olin tullut kasvotusten kuoleman kanssa ja tajusin vanhenevani ja kuolevani, kenties myös sairastuvani, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Yksi mitä ennen kaikkea olen tahtonut toteutuvan on se, että kun katson taaksepäin muutamia viimeisiä vuosia, voin tuntea antaneeni unelmille kaiken mahdollisen huomion, enkä vain 5-10% kaiken muun ohessa. Kaiken aikaa opin rutiineja ja opin tunnistamaan vaaratilanteita, eli tilanne paranee, mutta kehitys on tuskallisen hidasta.

Ideat eivät ole minun leipälajini, sillä ne tulevat miltei annettuna. Niitä on yllinkyllin, ikään kuin olisin syntynyt miljonäärisukuun. Keskittyminen on minulle arvokkaampaa kuin runsaat ideat. etenkin kun kaikkia niitä ideoita ei voisi toteuttaa edes siinä tapauksessa, että keskittyminen olisi täydellista. Keskittyminen on kaikille ihmisille arvokasta, mistä kirjoitin jo tämän esseen alussa. Keskittymistä uhkaa meidän ajassamme moni asia, kuten vääristynyt käsitys individualismista tai vapaudesta, mutta en nyt mene niihin.

Tiedän tutkmusten perusteella, että tyypillisessä valkokaulustyössä (ainakin tietyissä virastoissa) ihmiset käyttävät päivittäisestä työajasta noin puolet tai enemmänkin turhaan säätämiseen, omiin juttuihinsa (kuten juoruamiseen) ja jopa tahalliseen vitkastelemiseen. He saavat parempaa palkkaa siitä hyvästä, ettei heidän tarvitse alistua jatkuvalle tarkkailulle, kuten kaupan kassan, mutta siitä samasta syystä he joutuvat pinnistelemään enemmän oman tahdonvoimansa varassa, mikä synnyttää turhautumista ja varmasti myös suurta syyllisyyttä, kun oma työpanos jää pinnalliseksi.

Mitä suurempi palkka ihmisellä on, ainakin luulisi, että sitä enemmän ahdistaa, kun huomaa katselleensa niitä kissavideoita (tai pornoa), sen sijaan, että olisi tehnyt sitä työtä mistä maksetaan. En silti usko, että palkka itsessään estää ihmisiä tekemästä turhaa työtä tai antautumasta matopelin tai miinaharavan houkutuksille. Uskon vain, että ahdistus ja syyllisyys on suurempaa.

OSA III
Kenties tulossa... ja kenties käsittelee kaupungin ja maaseudun eroavaisuuksia tässä meidän vaiheittain sarastavassa nykyisyydessämme...


Yleensä en puhu kapitalismista, mutta tällä kertaa sana on hyvin oikeuteuttu, kun sanon: Kapitalistinen kaupunkiympäristö on suorastaan suunniteltu häiritsemään ihmisen keskittymiskykyä. Mainoksia ei pääse pakoon missään ja neonvalot säihkyvät liikekortteleiden helmoissa. Jos mainokset esimerkiksi saavat miehen miettimän seksiä yli 30 kertaa päivässä, niin mitä se sitten on, ellei keskittymisen horjuttamista?

Niin kauan ihmiset kykenevät jotenkuten keskittymään elämässään, kun heille tarjotaan riittävästi palkkaa ja kyllin vaativia tehtäviä, joissa keskittyminen on elintärkeää. Lisäksi mainokset tulevat perustelluiksi sillä, että ihmisillä on varaa ja motivaatiota keskittyä kuluttamiseen.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu sitten - eli on myös muuttunut, kun yhä useammilla ei ole selkeitä työaikoja tai kunnollista palkkaa kannustimena. On paljon vaikeampi elää kaupungissa tuntematta ahdistavaa levottomuutta, kun ympärillä kaikki muistuttaa siitä, mistä on jäänyt paitsi - paitsi tietenkin itse kaupungin humusta ja mahdottomien unelmien tukahduttavasta paineesta. On onnistuttu huijaamaan miljoonia ihmisiä siten, että he tuntevat itse siitä syyllisyyttä, etteivät osaa keskittyä, vaikka ympäristössä kaikki todennäköisyydet ovat asettuneet keskittymiskykyä vastaan.

Kaupungin ja maaseudun ristiriidat ovat muutenkin kärjistymässä, kun kuka tahansa kaupunkilainen voi Youbesta eksyä videoihin, joissa maatilalla asuvan ihmisen onni on aitoa. On helppo kääntää unelmansa 180 astetta, koska lasten unelmat usein kohdistuvat maalle. He haaveilevat elöimistä ja luonnosta. Jopa aikuisista enemmistö etsii salaa kumppania, jolla olisi rohkeutta muuttaa pois kaupungista. Partnerinhakutoiveissa eläinystävällisyys ja luontoon liittyvät harrastukset koetaan voimakkaasti positiivisiksi ja toivotuiksi piirteiksi, vaikka omia haaveita ei monikaan uskalla tuoda esiin.

Mutta se on kenties muuttumassa, kun luonnosta saatu aito ilo pääsee sosiaalisen median kautta näkyville. Yhtäkkiä koko maailma onkin kiinnostunut esimerkiksi sienistä, ja kymmenet tuhannet ihmiset liittyvät sieniryhmiin ja räpeltävät lähimetsässä, kunnes lopulta eksyvät kunnon korpeen. Muutos on looginen myös sitä kautta, että asunnot ovat kaupungeissa ylihintaisia, ja maalla ne taas tarjoavat paljon puuhastelemista, pakollista sellaista, ja pakko auttaa keskittymiseen.

Jos ei ole pakko herätä aamulla seitsemältä ja lähteä virastoon, niin sentään on pakko herätä viemään koira leinkille ja pakko laittaa tulet leivinuuniin, ettei asunto kylmety. Jos kaupunki tarjoa ihmisille minkäänlaista pakkoa, paitsi vastenmielisiä virastokäyntejä ja lomakkeiden täyttämistä, on luonnollista etsiä sitä pakkoa kaupungin ulkopuolelta.

Enkä tiedä olenko koskaan aiemmin puhunut yhtä kauniisti modernin teknologian kirouksia vastaan, ja länsimaista vapauskäsitystä vastaan, mutta tämä onnellinen muistikuva kumpuaa omasta kokemuksestani, kun olen marraskuussa lämmittänyt mökkiä ja tuntenut kaiken vilun ja puutteen keskellä suurempaa primitiivisen vapauden tunnetta kuin koskaan ollessani vapaalla kaupungin yöelämässä, taskut täynnä rahaa, täydellisen keskittymiskyvyttömyyden tilassa.

Mutta kaikki ei ole tässä vielä sanottu, ja juttu jatkuu vielä...

torstai 22. syyskuuta 2016

Mytologiset tarpeet

Pari päivää sitten kirjoitin inhimillisestä eriarvoisuuden tarpeesta. Joka kerta kun lähestyn elämää vaihtoehtoisten tarvehierarkioiden kautta (lukematta ensin Maslowin alkuperäisiä tekstejä, mikä voisi olla viisasta), keksin läjän erilaisia uusia käsitepareja, määritelmiä tai erotteluja.

Monet näistä tarpeista sijoittuvat suurempaan sosiaalisten tarpeiden kenttään. Jotkin taas ovat sillä tavoin humanistisia, että ne katsovat inhimillistä elämää pikemminkin narratiivien ja kielipelien kuin biologisten realiteettien kautta. Monella tavoin ihmisen tarpeiden hierarkisuus hämärtyy moninaisuutta tarkasteltaessa. Lähes kaikkiin kulttuureihin esimerkiksi sisältyy paastoa ja kieltäytymistä käsitteleviä ihanteita sekä perimystapoja. Askeetin voisi määritellä ihmiseksi, joka kääntää inhimilliset tarpeet nurin siten, että henkiset tarpeet tulevat biologisten tarpeiden edelle. Siksi hän paastoaa tai ruoskii itsensä verille, eristää itsensä sosiaalisesti tai luopuu kaikesta omaisuudestaan ja sitä kautta perusturvallisuutensa välineistä.

Voimme esittää, että asketismin perustana on (intuitiivinen) tietoisuus perustarpeiden yleisestä hierarkiasta, joka käännetään nurin karnevalistisesti - tai sitten voimme esittää, että askeettisuus itsessään on syvästi inhimillistä, eikä tarpeidemme jyrkkä hierarkisuus ole suinkaan itsestäänselvää.

Kun puhun mytologisista tarpeista, joudun heti ongelmiin Maslowin tarvehierarkian suhteen. En nimittäin osaa sanoa mihin kategoriaan ne kuuluvat - kenties vähintään kolmeen tai neljään.

Uskontojen yksi kiistämätön tehtävä on turvallisuuden tunteen tyydyttäminen: ne esimerkiksi lupaavat ihmiselle, että kaikki käy hyvin, jos hän vain noudattaa lakeja ja osallistuu rituaaleihin, sekä toistaa niitä omassa arjessaan. Uskonto on myös aivan kiistämättä sosiaalista liimaa, joka sitoo perheitä ja yhteisöjä, sekä kokonaisia kansakuntia. Se vastaa myös arvonannon tarpeisiin, koska kaikkien uskontojen yksi sanoma on se, että ihminen on valaistumisolento tai Jumalan poika tai osa valittua kansaa tai mitä milloinkin. Usko lupaa turvallisuutta, sosiaalisuutta sekä arvonantoa.

Joissain tapauksissa nähdään (mitä myös korostetaan), että uskonto tukahduttaisi ihmisen viimeisen, eli tarkastelutavasta riippuen korkeimman tai vähäpätöisimmän tarpeen, siis yksilöllisen halun itsensä toteuttamiseen.

Jos tässä kirjoituksessa on mitään uutta niin se tulee kenties tässä (itse en osaa sanoa, mikä kirjoituksissani on uutta ja mikä ilmiselvää, mistä on tarkoitukseni myös kirjoittaa laajemmin):
En ole enää ollenkaan varma siitä, että uskonto tyrehdyttäisi ihmisen itseilmaisua sen enempää kuin mikään muukaan yhteisöllisyyden harjoittamisen muoto. Ehkä uskonnollisuus vain heijastelee yhteiskunnan yleisempiä resursseja. Ensin vastataan tiettyihin tarpeisiin ja sitten muihin. Onhan taidekin monelle ensin sosiaalisuutta ja arvonantoa, ja vasta sitten, jos koskaan todellista itseilmaisua.

Suorastaan tekisi mieleni väittää, että Maslowin tarvehierarkian viides (tässä ylimmäksi kuvattu) taso on individualistien yhteiskunnan sosiaalinen konstruktio.
Taiteilijat ovat askeetin tavoin kuuluisia siitä, että he asettavat fysiologiset tarpeensa ja perusturvallisuutensa oman itseilmaisunsa edelle.

Mutta mikä on lopulta ihmisen lähtökohta sille, että hän ryhtyy taiteilijaksi? Monissa tapauksissa voidaan yhtä oikeutetusti väittää, että taiteen tekijä tähtää pyramidin kohtaan "esteem", eli maine ja kunnioitus, tai pikemminkin kohtaan "love/belonging".

Mitä helvettiä edes tarkoittaa "self-actualization"?

Väittäisin, että kyse on aikamme vääristyneen individualismin keksimästä huuhaa-käsitteestä, jolla vain näppärästi halutaan oikeuttaa se, että ihmiset eivät saa osakseen rakkausta tai arvostusta, koska hei, meillä tarjota jotakin vielä parempaa, esim tällaisia tyhjiä käsitteitä, jotka eivät maksa valtiolle yhtään mitään, mutta niillä pidetään kurjat taiteilijat tyytyväisinä tai ainakin viivytetään vallankumousta.

Jos katsotaan mitä 1900-luvun merkittävimmät ihmiset (ainakin minun omassa mittapuussani) ovat puhuneet, asettaisin kärkeen Gandhin, John Lennonin, jotka ovat valistaneet kansaa rakkauden tärkeydestä.

Pelkästään "esteem"-tavoitteisiin tähdänneet ihmiset eivät mielestäni ole ainakaan sen parempia. Pikemminkin kuulostaa kammottavalta, että joku olisi maineikas siitä, miten vähän hän keskittyy rakkauteen. Miksi itsensä toteuttamiseen keskittynyt toisi mihinkään mitään lisää?

Okei, nyt voidaan tietenkin puhua kahdesta eri rakkauden ja hyväksynnän tasosta. Keskimmäinen, eli sosiaalinen taso voidaan ajatella joko pyyteettömän ja syvästi henkisen rakkauden omaksumiseksi tai sitten se voidaan ajatella muiden miellyttämiseksi. Voihan nykyäänkin kerätä klikkauksia sillä, että yhdistää omaa viiteryhmäänsä rasistisilla kommenteilla. Oman pienen ahdasmielisen kuplan edustamineen on yksi tie portaalle "esteem". Se on nähty.

Koko "self-actualization" -tason mielekkyys riippuu siitä, mitä kaikkea halutaan nähdä muille tasoille kuuluvaksi. Pointti on se, ettei sitä välttämättä edes tätä kautta tarvita.  Me voimme määritellä kaikki itsensä toteuttamisen mielekkäät ja onnistuneet keinot rakkauden tai maineen täydellistymäksi, kenties myös niihin liittyviksi valinnoiksi. Jos rakkauden ja menestyksen ymmärtää oikein, on silloin kyse itsensä toteuttamisesta - esimerkiksi siten, ettei muiden hyväksyntää enää tarvita, koska sen tason tarpeet on käsitelty kyllin syvällisesti.

Palaan uskontoon. Voimme tulkita uskonnollisuutta myös siten, että se (kuten huom uskonnot myös itse lupaavat!) toimii hyväksi havaittuna portaikkona korkeammille elämisen ja itsensä toteuttamisen tasoille. Tavallaan siis Maslow on itse eräänlainen new age guru, joka haluaa visualisoida kaikkien uskontojen ikuisen lupauksen: Kuuntele meitä ja voit saavuttaa korkeamman tietoisuuden, jonka turvin voitat alkukantaiset himosi ja pääset rakkauden ja arvostuksen ylitse jonnekin liki myyttiselle levelille.

"Self actualization" on individualistisen kultin mytologinen käsite ja elämänkaaripsykologia on yksi tämän mytologian opetuksia ilmentävä instituutio.

Pidän tarvehierarkiasta, koska se monin tavoin kiteyttää modernin ihmisen mytologisuutta. On asiaankuuluvaa, että tarvehierarkia esitetään pyramidin muodossa. Puuttuu vain pyramidin yllä leijuva silmä.

Se on verraton kognitiivinen apu, kun koettaa ymmärtää sitä, mitä äiti aina sanoo: onhan sinulla ruokaa, onhan vuokra maksettu, olethan muistanut tyttöystäväsi nimipäivän... kutakuinkin tässä järjestyksessä. Perustarpeet, turvallisuus, rakkaus... sitten ehkä kysytään, onko odotettavissa mainetta.

En tiedä mitä tapahtuisi maineen ja kuuluisuuden jälkeen, mutta minun on vaikea kuvitella, että äiti kysyisi, muuten kuin ironisesti (mihin hän kyllä pystyy):

"Noh, koetkos nyt toteuttavasi itseäsi?"

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Rikkumaton yksinäisen nerouden myytti

Yläasteella tai lukiossa muistan useampaankin kertaan kiistelleeni kavereitteni kanssa Beatlesin sävellyksistä. Oli todella häiritsevää, jos laulun perässä luki "Lennon-McCartney". Kyse ei ollut siitä, että "McCartney-Lennon olisi ollut yhtään sen parempi. Häiritsevää oli se, että tekijyys jäi epäselväksi.

Monet pitävät George Harrisonin biiseistä kenties siksi, että niistä tietää tekijän - tai ainakin sellainen kuva on syntynyt jälkipolville, että juuri Harrison oli bändin yksinäinen, mystinen nero:
Taxman (Harrison, Revolver 1966)
While My Guitar Gently Weeps (Harrison, White Album, 1968)
Here Comes the Sun (Harrison, Abbey Road 1969)
Something (Harrison, Abbey Road)

John Lennonin "Imagine" on ehkä ikimuistoisin Lennonin biisi, koska hän on saanut siitä jakamattoman kunnian. Se tosin häiritsee, että Lennonin levyillä on mukana Yoko Ono - ja etenkin läsnäolo näkyy musiikkivideoissa.

Nyt en kiistä sitä, ettei Yoko Ono olisi aivan uskomaton taiteilija, nero hänkin. Yoko Onon uralla merkittävämmäksi kuitenkin muodostuu se taide, jonka hän teki Lennonin kuoleman jälkeen. Hän todisti kykenevänsä taiteeellisiin oivalluksiin ja poliittisiin kannanottoihin omin voimin. Lennonin kanssa eläessään hän oli kaiken aikaa maailman suurimman bändin ja sen räiskyvän keulakuvan varjossa.

Paul McCartney, John Lennon ja Yoko Ono ovat kaikki todistaneet, että he pystyvät suuriin tekoihin. McCartneyn ura Beatlesin jälkeen on kyseenalainen, mutta sittenkin teki useita hyviä biisejä - ja ennen kaikkea hän teki rahaa. Sopimusneuvotteluissa ja bisneksissä hän oli taitava - ja ymmärsi myymänsä tuotteen arvon.

Beatleseista kukaan ei soolourallaan varsinaisesti häpäissyt itseään. John Lennon kaikin keinoin toki yritti karistaa suuren faniyleisön varjon, mutta epäonnistui. Hänelle annettiin anteeksi sodanvastaisuus, alastomuus,  varhainen kuolema ja jopa Yoko Ono, lopulta. Kuolema auttoi kaikessa muussa, vaikka se tuntui rikolliseltä että liki Jeesuksen mittainen mies lähti jo liki Jeesuksen iässä.

Yoko Ono ei ollutkaan miljoonien perässä. Hän olikin aidosti sitä mieltä tempauksista kuin John. Hän ei kääntänyt takkiaan taiteessa tai politiikassa. Hänelle oli pakko antaa anteeksi, koska hän ei muuttunut ihmisenä, mikä on aina upeaa. Eivathän Lemmy tai Bowie myöskään pettäneet fanejaan kääntämällä kelkkaansa. Scorpions käyttää vieläkin nahkaliivejä.

Eräällä tavoin Yoko Ono käyttäytyi kuin ne muinaisten legendojen vaimot, jotka elävinä astuvat veneeseen, jossa heidän edesmennyt miehensä makaa. Purteen kasatut risut sytytetään tuleen ja se työnnetään irti rannasta. Vaimo palaa miehensä mukana, kunniallisesti, kuten vaimon kuuluu.

Vene on julkisuus. Risuja ovat taide. Rohkeasti Yoko Ono lähti miehen viimeiselle matkalle ja syleili populaarikulttuurimme liekkejä.

Kaikissa mainituissa yhteyksissä häiritsevaa on vain se, jos emme tiedä taiteellisten ideoiden alkuperää ja tekijyys on epäselvää. Muusan tehtävä on olla aito taiteilija, ehkäpä jopa suurempi kuin rakastettunsa tai puolisonsa. Hän saa kuitenkin esiintyä taiteilijana vasta erottuaan - yleensä puolisostaan, tai tämän kuoltua. Yhdessä ollessaan on kahden oltava yksi - jompi kumpi. Kaksi ei voi ajaa. Toisen on oltava kartanlukija. Hän jakaa vaarat, mutta ei kunniaa.

On todella suuri ongelma, jos suurelle taiteiljalle elämänsä uhraavan tosifanin täytyy arvailla kuka on vastuussa tähti-iskelmien inspiraatiosta ja alkuoivalluksista. Vähintään Lennon-McCartneyn lauluissa täytyy korvakuulolta tietää onko laulaja John vai Paul. Täytyy tietää kumpi on kirjoittanut sanat. Ei rukoustakaan voi lausua, ellei tiedä kuka on toisessa päässä. Kyse on identiteettirikoksesta.

Beatlesin tosifanin tuntee siitä, että hän on selvittänyt kaikkien Lennon-McCartney-biisien kohdalla kumman biisistä on pohjimmiltaan kysymys. Vasta silloin musiikki kantautuu hänen korviinsa pyhänä. Ei tarvitse elää taiteelisen tekijyyden epävarmuudessa. Fani saa olla suorassa yhteydessä nerouteen joka on yksi, jakamaton.

Jaettu kunnia mestariteoksesta on hieman kuin tenniksen nelinpeli. Nelinpeli ei koskaan tule olemaan arvossaan kuin alle 10% kaksinpelistä, koska turnausvoitot ovat jaettuja. Jokainen nelinpelivoitto merkitsee että ikään kuin jäisi toiseksi, koska elää partnerinsa varjossa.

Voitto on puolikas, ja pilkottaessa voitto kadottaa arvostaan 90% - ellei enemmänkin. Muusikon on todistettava itsensä soolouralla - edes todistettava, ettei hänestä ole soolouralle. Sitten hän voi luopua minuudestaan ja sulautua osaksi bändiä, joka on yksi, jakamaton.

Bändi voi olla kuin Juventus tai Real Madrid, enemmän kuin osiensa summa. Mutta silloin tekijyys ei ole enää epäselvää: tekijä on bändin kollektiivinen pyhä henki, jonka kosketuksen myös yleisö voi tuntea laulaessaan mukana kertosäettä.

Tämä sama ilmiö pätee urheiluun, musiikkiin ja myös kirjallisuuteen... mutta kirjallisuudessa ei kollektiivilla ole samanlaista lumovoimaa, ellei yleisö saa jotenkin osallistua.

Miksi minä mietin tällaista?

Olen koettanut murtaa tätä myyttiä ja epäonnistnut pahoin. Olen havainnut konkreettisesti, ettei taburikkomuksesta seuraa edes vihastusta. Siitä ei seuraa edes naurua. Pelkkää hiljaisuutta.

2013 julkaisin runokirjan nimeltään Saattaa sisältää pähkinää. Kirjasta ilmestyi 11 arvostelua, mikä oli erittäin mukava yllätys. Yhdessäkään näistä arvosteluista ei kuitenkaan pureuduttu mukana olleisiin REMIX-runoihin, joissa tekijyys oli epäselvää. Olin ottanut eri määriä vaikutteita ja suoria lauseita Keijo Kuuttiolta, eikä runoista pystynyt sanomaan mikä osa oli omaa tekstiäni ja minkä metaforan tai oivaltavan lauseen oli puolestaan kirjoittanut Keijo Kuuttio Kokkolasta.

Kukaan ei haukkunut runoja. Kukaan ei arvostellut ideaa, tuominnut sitä tai kehunut omaperäiseksi. Koska tekijyys oli räikeän epäselvää, oli kyse taburikkomuksesta ja siksi näistä runoista ei mainittu sanallakaan.

Kyse oli poeettisesta nelinpelistä - tai ei ollut edes selvää mistä oli kyse.

Maailmaasyleilevin havainto tässä kohtaa on se, että tekstiä on lähes mahdotonta arvioida sinällään - irrallaan tekijästään. Ja tämän myös 1900-luvun kirjallisuudentutkimus on karusti havainnut, kun se on teoreettisesti pyrkinyt pyristelemään irti biografismista, eli tutkijan roolista pelkkänä taiteilijan elämäkerturina.

On viheliäistä puuhaa yrittää tutkia tekstiä irrallaan tekijästä, tyylilajien tai lukijakokemuksen tasolla. Kun teksti irroitetaan tekijästään, se tuntuu väkivallalta. Se suututtaa, naurattaa ja ikävystyttää. Ennen kaikkea siihen ei voi suhtautua vakavasti. Se on taburikkomus - tai oikeastaan enemmänkin. Ennen teoriaan perehtymistä on lähes mahdotonta kuvitella, mitä sillä voitaisiin saavuttaa.

Nyt en halua kritisoida niitä tutkijoita, jotka tätä kiveä yrittävät vierittää. Kuten totesin, olen itsekin yrittänyt tuottaa tekstiä, joka olisi jollain tavoin tekijästään riippumatonta. Se on vaikeaa, mutta yllättävän hauskaa.

Teksti voi olla hiton hyvä. Kun lukija kysyy "Kuka tämän hienon tekstin on kirjoittanut?", ei siihen voi vastata "kukaan ei tiedä".

Se on hieman kuin olisi tapahtunut murha, jota kukaan ei voi selvittää. Tuntuu raivostuttavalta, ettei kukaan edes yritä.

Minulla ei ole mitään hyvää anonyymia tekstiä vastaan, mutta jokin siinä alkukantaisella tasolla tökkii. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka hiljattain ilmestynyt Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran Ihmiskokeita -teos, jonka tekijyys on kiehtovalla tavalla hämärtynyt. Tekijöitä on 14, ja jokaisen nimellä on julkaistu erillinen teos. Ketä ei aivan valtavasti riipoisi se, ettei jokaisen yksittäisen idean tai nokkelan lauseen kohdalla voi tietää kuka on äänessä. Kenelle kuuluu kunnia onnistumisesta tai tappiosta?

Hieman kuin tennistä pelattaisiin säkki päässä verhon takana. "Joku" voittaa on pahempaa kuin se, ettei kukaan voittaisi. On pakko tietää. Muu on kidutusta.

Mainittu kirja on tulvillaan hienoja katkelmia, joissa tekijät ovat antaneet parastaan. Toistan: Ihmiskokeita on täynnä oivalluksia, mutta siitä ei pääse mihinkään, ettei se olisi räikeä taburikkomus.

Kirja itsessään voi olla miten hyvä tahansa, mutta sillä täytyy olla selkeä, yksiselitteinen kirjoittaja.

Miksi?

En minä tiedä. Kenties siksi, että kirja merkitsee länsimaissa juuri tekijänsä itsenäisen ja riippumattoman nerouden ilmentymistä. Häntä ei ole kukaan sensuroinut tai korjaillut. Kustannustoimittajan nimeä ei kirjasta löydy. Jos kirjailija ymmärtää oman parhaansa, hän ei kiitä ketään muuta kuin äitiään ja Jumalaa.

Kirja eroaa elokuvasta siinä, että elokuvassa kunnia täytyy jakaa ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa - ja pienen osan ehkä saa käsikirjoittaja tai kuvaaja tai leikkaaja - jos sattuu voittamaan Oscar-pystin, mutta silloin hän saa taiteellista kunniaa sitä kautta, että hän on yksilölajissa päihittänyt muut saman lajin edustajat, eli hän on voittanut leikkaajien Wimbledonissa. Hän saa pystinsä yksin. Elokuvalla ei siinä vaiheessa ole väkiä. Elokuva on yhä ohjaajan erityisomaisuutta, vaikka leikkaaja olisi miten hyvä.

Nero voi olla nero vain yksin. Kaunain tapa ajatella taiteilijan ja muusan välinen suhde on taiteilijan kuvitteleminen vampyyriksi. Hän imee uhreistaan mehut. Hän käyttää muita ihmisiä vain hyväkseen.

Sellainen on nero. Muut ihmiset osallistuivat hänen taiteeseensa vain rakennusmateriaalina.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Ajatuksia kuvataiteilijan kirjallisesta opinnäytteestä

Monille kuvataiteilijoille kirjalliset tehtävät tuottavat vaikeuksia. Taiteen opinnäytetyöstä herännyt kohu ei ole kuitenkaan saanut blogeja laulamaan. Äkkiseltään en löytänyt ensimmäitäkään kuvataiteilijaa, joka olisi omin valtuuksin kommentoinut kohua. Vakavaa ammatillista keskustelua ei syntynyt myöskään lastensairaalan Kiiski-veistoksesta, ainakaan julkisesti. No, tässä tulee vähän rönsyilevää analyysiä kuvataiteilijan elämänkohtaloista.

Kirjailijantyön ohessa olen harrastanut bloggaamista yli viisi vuotta. Minulle ei ole mikään ongelma pyöräyttää pidempääkään tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitan säännöllisesti 10 sivua päivässä, ja kuukaudessa vaivatta 10 vaihtelevan laatuista vuolatusta. Aiheesta kuin aiheesta.

Koulussa minulle kuitenkin pakkoruotsi tuotti valtavia ongelmia. Ylioppilaskirjoitukset läpäisin rimaa hipoen ja yliopistolla jouduin yrittämään yhtä pakollista kurssia kolmesti, ennen kuin pääsin läpi. Etenkin suullinen esitelmä ja keskustelu tuottivat tuskaa. Olen aina ollut huonosti motivoitunut opiskelemaan kieliä. En jaksa päntätä sanalistoja tai kielioppia, eivätkä edes monesti käytetyt ilmaisut tartu päähäni tuosta vain.

Pakkoruotsiin liittyy valtavasti ahdistusta ja se on niellyt elämästäni paljon aikaa, jota en usko kehnon kielitaitoni ikinä korvaavan. Ruotsinkielisestä Kalle Ankasta sentään ymmärsin muutaman puhekuplan, kun kerran sarjista selailin. Ehkä sekin jotain auttaa elämässä, että lyhyiden kielien vastapainoksi suoritin pitkänä vitutuksen oppimäärän.

Kohu surkeasta opinnäytetyöstä taiteen alalla


Maaliskuun alussa uutisoitiin taiteen alan opinnäytetyöstä, joka ilmeisesti oli täynnä sekalaista hölynpölyä:
Salaliittoteorioilla korkeakoulututkinto - lopputyot kirjavia

Olen pitkään uumoillut, että korkeakoulut päästävät oppilaita läpi liian helpolla, sillä ne tarvitsevat valmistuneita saadakseen valtion tukea.

Tässä(kään) keskustelussa ei huomio kiinnittynyt kannustusjärjestelmien ristiriitoihin, vaan taiteen alaan sinänsä:
"Satakunnan ammattikorkeakoulu selittää erikoisen opinnäytetyön hyväksymistä sillä, että kyse on taiteen alan opinnäytetyöstä."
Ok. Selitys kuulostaa selittelyltä, mutta mennään nyt tällä. Valmistumisen rimaa on monella alalla laskettu, mutta varmaan taiteen opinnäytetöissä häröily on omalla levelillään.

Opinnäytteen toinen ohjaaja Matti Velhonoja puolustaa käytäntöä varsin tolkullisesti, lempeällä otteella:
- Sama tekijä maalaa ja kirjoittaa... Opiskelijoiden taideteokset tarvitsevat julkisuutta - eivät tekstit, Velhonoja korostaa. 
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016031121248051_uu.shtml
Luulisi opettajien yleisemminkin myöntävän, että taiteilijoiden joukkoon mahtuu aina niitä, joilla tietyissä elämän perustaidoissa on alttiuksia surkeudelle ja angstille; matikkahäiriötä, epäsosiaalisuutta ja traumoja. Siksikin motivaatiota taiteeseen riittää. Aikaa ja energiaa heillä ehkä olisi enemmän taiteelle, jos heitä kannustettaisiin tekemään asioita, jotka he osaavat parhaiten.

Toinen puoli on sitten se, että joillakin voi myös nousta kusi nuppiin ja he ajattelevat, että taiteilijana he saavat olla kaiken mailman byrokratian ja muun paskan yläpuolella.

Viime viikolla kohu palasi uutisotsikoihin. Kuvataiteilija Martti Virtanen ehdotti koko käytännöstä luopumista:
– Teoriaopetus lopputöihin liittyen on turhaa. Kankaanpäässä tämä oli avoimesti kaikkien tiedossa: lopputyötä pidettiin välttämättömänä pahana.
AMKn opinnaytekohulle piste - taiteilija ei pysty välttämään kirjallista opinnaytetyötä

Kuten otsikossa lukee, kirjallisesta lopputyöstä ei aiota luopua:
– Näen vieraana, että raportti ei kuuluisi opinnäytetöihin. Niihin kuuluu myös viestinnällinen puoli eli asiantuntijateksti, jossa tuodaan esille niitä lähtökohtia, perusteita ja prosessia, joiden pohjalta taideteos on syntynyt, Rissanen sanoo.
Raportti ja viestinnällinen puoli: oman tekemisen perusteita. Minun korvaani kuulostaa enemmänkin apurahahakemukselta kuin opinnäytteeltä.

Henkiset esteet ovat yksilöllisiä ja ulkopuolisen voi olla vaikea ottaa niitä todesta


Ymmärrän, että kaikki taiteilijat eivät tunne kirjoittamista omaksi lajikseen. Kuvataiteet tai musiikki voivat olla esimerkiksi lukihäiriöiselle oma ilmaisukeino. Koulussa piirrostaitojen kehittämistä on ehkä edistänyt se, ettei tunnilla ole kokenut opetusta mielekkääksi. Itsekin piirtelin vuosia kirjojen marginaaleihin ja ruutuvihkoihin, kunnes piirrokset vaihtuivat runoihin, ja sille tielle jäin.

Äidinkielen tunnilla korostettiin, että kielitaito mittaa myös ajattelun tasoa. Siksi kai koetan ajatella myös muiden ihmisten puolesta ja toimin runoilun ohessa jonkinlaisena kansakunnan konsulttina.

Kärsivänä taiteilijana tiedän, miten vaikea on joskus seurata ohjeita ja pysyä opetussuunnitelmassa. Kutsumus huutaa kuin olisin sen koira ja noutaisin keppiä. Jos tekemisen halu on polttava, niin työ tempaa mukaansa, vaikka se kohdistuisi muiden näkökulmasta väärään kohteeseen.

Innostuessani minun on liki mahdotonta ymmärtää sitä järkipuhetta, joka kehottaa ottamaan etäisyyttä kirjoittamiseen ja esimerkiksi käymään suihkussa ja syömään jotain. Myönnän, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, verensokeri, mutta teen sen ihan kohta. Nyt minun täytyy kirjoittaa valmiiksi tämä yksi pieni juttu. Enintään viisi liuskaa lisää.

Syytän vuoroin lahjakkuutta ja vuoroin keskittymishäiriötä. Välillä ne näyttäyutyvät yhtenä ja samana asiana. ADHD kohtaa vaaratilanteita ja illuusioiden murentuessa (tai vain rutiinien puutteesta) havahtuu muiden ihmisten ongelmiin. Rikkinäinen focus samaistuu hetkeksi iloon, hetkeksi tragedian, ja sitten kääntää selkänsä kaiken, kun jotain uutta liikkuu ääreisnäössä.

ADHD saa aikaiseksi. Paljon syntyy, mutta vääriä asioita, eri lähtökohdasta kuin pyydettiin. Eri johtopäätöksin kuin toivottiin.

Ei ihmisellä tietenkään tarvitse olla selkeää syytä sille, miksi hän kokee kirjallisen ilmaisun vaikeaksi. Myös pakollisuus voi ja saa tuottaa valtavasti ahdistusta. Ehdottomuus vain tekee poikkeavien ihmisten elämästä entistä vaikeampaa, jos oppilaitos ei yritä kehittää häntä myös siinä taidossa.

Väitän, että pitkän tekstin kirjoittaminen voi kirjoituskammoisen silmissä näyttäytyä hieman kuin jyrkkänä portaikkona liikuntarajoitteiselle. Tunne on kuin Hithcokin Vertigosta. Maailma pyörii silmissä. Pala on kurkussa ja paniikkikohtaus lähellä. En kykene.

Pidän myös jokseenkin kyseenalaisena sitä, jos kuvataiteilijan valmistumisen ehtona on kirjallinen tuotos, silloin kun myönnetään, ettei siitä ei ole hyötyä hänen urallaan. Opintojen aikanakaan ei nähdä tarpeelliseksi valmentaa oppilaita juuri "opinnäytteen" kirjoittamiseen. Pahin jätetään lopuksi ja puolustellaan "eihän niitä taitoja myöhemmin tarvitse, mutta yrittäisit nyt meidän iloksemme ja omaksi parhaaksesi".

Kyllä asiantuntija näkee itse teoksesta onko esteettinen näkemys kehittynyt ja teoreettinen oppi mennyt ollenkaan perille. Ainakaan taiteilijan kirjallisia töitä ei voi arvioida samoilla kriteereillä kuin vaikkapa historian maisteria, jonka tulisi hallita sekä tieteellinen metodi että kirjallisesti sulava kerronta. Totta hitossa taiteen opinnäytetyöt pahimmillaan edustavat pahinta mitä löytyy.

Ongelma ei silti ole toivoton, jos asioita johdonmukaistaa. Miksi ei kirjoitettaisi tekstejä, joiden vaatimiselle on vankempi perusta?

Ehdotus: Muutetaan opinnäytteet rehellisesti työsuunnitelmiksi ja lehdistötiedotteiksi


Jos kuvataiteilijan tulee urallaan kirjoittaa ensi sijassa apurahahakemuksia, niin luulisi olevan johdonmukaisinta, että keskitytään juuri niihin. Opinnäytteiden sijasta kirjoitustehtävänä olisi siis esimerkiksi apurahojen projektisuunnitelma.

Yritin löytää netistä kuvatailijoiden omakohtaisia kokemuksia opinnäytteestä. Tiina Paananen tunnustaa angstit melko peittelemättä Turun AMK:n sivuilla julkaistussa artikkelissaan:
"Opinnäyte, tuo valmistumista edeltävä via dolorosa.

...siitä jäi pysyvät traumat. Aihe ei kiinnostanut yhtään mutta paperit oli saatava ulos.

Mitä tapahtuu tehdyille töille? Lukeeko niitä joku?
− Kyllä niitä ilmeisesti joku lukee, kun kohukin nousi"  
Turkuamk.fi - Ou-nou-opinnayte
Jopa kirjoitustehtävän puolustajat tuntuvat myöntävän, että opinnäyte edustaa tekstityyppiä, johon ei enää palata kuvataiteilijan uralla. Opinnäyte on epämääräinen abstraktio, jonka tyyliä tai tarkoitusta ei ole selkeästi määritelty. Sen funktio on lähinnä hierarkinen: oppilas kirjoittaa, jotta hän lepyttäisi akatemian jumalat, joiden tiet ovat tuntemattomat ja jotka asuvat pilvien pimennossa.

Kyse on traditioista ja halusta omaksua muiden akateemisten aineiden perinteitä. Mimeettisesti halutaan tehdä sitä mitä muutakin.

Kuvataitelijalle kirjallisista taidoista on varmasti elämässä hyötyä, mutta "opinnäyte" on kenties väärin kohdistettu. Miksi ei kuvataiteilija alusta saakka opettelisi tuottamaan tekstilajeja, joista hän oikeasti on riippuvainen - siis etenkin apurahahakemuksia ja niiden työsuunnitelmia.

Tunnen joitakin taiteilijoita, jotka ovat usein mukana ryhmäproduktioissa ja saavat aikaan hienoja näyttelyjä. He näkyvät sen verran, koska joku muu hakee rahaa yhdistykselle tai työryhmälle, jossa he ovat mukana. Moni taitava taiteilija jää ilman henkilökohtaisia apurahoja, koska hän on totaalisen surkea kertomaan selkeästi ja vakuuttavaksi miksi hän on hyvä ja tarvitsee rahaa.

Kun näyttely lähenee niin joku toinen kirjoittaa lehdistötiedotteet. Joku toinen kutsuu sähköpostilla paikallislehden toimittajan avajaisiin. Taiteilijalla on siis hyvä olla kirjallisia taitoja tai edes puoliso, joka hallitsee sen puolen. Jos ei puolisoa niin kollektiivi. Tai manageri tai mesenaatti. Suomessa, just joo.

Jos joku opettaja tätä lukee niin jättäkää kirjalliset vaatimukset muilta osin ennalleen, mutta määritelkää rehellisemmin mitä varten kirjoittaminen on tarpeellista:

Ensin tulevat raha ja näkyvyys. Jos hyvin käy niin ehkä kerran viidessä vuodessa joku on kiinnostunut taideteoksen teoreettisista aspekteista. Ei niitäkään kannata paperille laittaa. Hauskempaa on tarjota runoilijalle kaljat ja höpöttää pitkälle yöhön diippiä shittiä omista megalomaanisista visioista.

Kaikki olisi tässä maassa paremmin, jos meillä olisi sellaisia taidekriitikoita, jotka käyvät runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden kanssa kaljalla, ja sitten aamuyöllä lennosta laativat paikallislehteen koko sivun analyysin kaikista niistä persoonallisuuden häiriöistä ja traumoista, joista näyttely kumpuaa. Sitä olisi ilo lukea. Silloin meillä olisi toivoa renessassista.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Minusta tulisi huono robotti, hurraa

Tein Sitran sivuilla kuntotestin:
http://kuntotesti.sitra.fi/

Omia vahvuuksia kysyttäessä valitsin luovuuden, ongelmanratkaisukyvyn, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot (ainakin minulla on paljon facebook-kavereita).

Yrittäjien suvuilla Sitran julkaisemia tuloksia kommentoidaan näin:
"Yli puolet työntekijöistä pitää vahvuuksinaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta. Vain harva kokee vahvuudekseen luovuuden, empaattisuuden ja verkostoitumistaidot. 
Verkostoitumista pitää vahvuutenaan ainoastaan kuusi prosenttia työnhakijoista. 
– Se on todella pieni luku, jos otetaan huomioon, että tulevaisuuden työmarkkinoilla korostuvat sellaiset taidot, joihin koneet ja robotit eivät kykene – eli muun muassa luovuus, vuorovaikutus ja verkostoituminen. Onkin perusteltua kysyä, miten pitkälle nykyiset vahvuudet suomalaisia kantavat, Hyttinen sanoo."
http://www.yrittajat.fi/fi-FI/uutisarkisto/a/uutisarkisto/rekrytoinnista-ilmi-yllattavia-lukuja-avoin-tyonhaku-tehotonta

Koska itse olen työtön ja koska työtä löytäneistä ihmisistä enemmistö pitää omana vahvuutenaan luotettavuutta, hyvää asennetta ja ahkeruutta, varmaan on ihan loogista ajatella, että ne ovat todennäköisemmin avaintaitoja nykyaikaisessa työelämässä.

Tuota luovuutta kaipaavaa tulevaisuuden maailmaa tässä on odotettu saapuvaksi jo parikymmentä vuotta. Sen kun näkisi, että joku oikeasti tahtoisi maksaa luovalle ihmiselle rahaa luovuudesta tai älykkäälle ihmisellä ongelmanratkaisukyvystä. En muista nähneeni vielä yhden ainoaa työpaikkailmoitusta, jossa yritys etsisi henkilöä käyttämään luovuuttaan ja ratkomaan ongelmia - tai olemaan empaattinen.

Mitä tulee väärään asenteeseen, niin siinä olen mestari. Kyselemättä totteleminen on heikoin taitoni. Ahkeruus tulee varmaan seuraavana, eikä luotettavuudestakaan niin taetta. Ainakaan en osaa tehdä asioita kellon mukaan. Toisin sanoen minusta tulisi huono robotti, mutta ei minulla silti ole myöskään kysyntää työelämässä.

Robotit korvaavat töitä, mutta tilalle tulevat luovat ammatit perustuvat ilmaiseen työhön ja edellyttävät valmiutta sinnitellä pienipalkaisena freelancerina suuressa epävarmuudessa.

On tyydyttävä elämään ikuisena opiskelijana ilman ikuista opintotukea.

Vaikka talouden vaatimukset muuttuisivat, niin epäilen että ihmisen perusluonne kovin äkkiä muuttuu aivan toiseksi. Työnantaja varmaan tulevaisuudessakin palkkaa ennemmin alaisen, joka ei ole häntä itseään älykkäämpi, eikä vahingossakaan saa mitään luovia päähänpistoja.

Asenne tietenkin ratkaisee paljon. Minä olen viimeinen ihminen, josta kannataisi ottaa mallia.