Tavallisen elämän kosto: lottokuponki povitaskussa

Ajatukseni ovat joululomilla tyypilliseen tapaan palailleet keskeneräisiin projekteihin. Tänään mietin tavallista elämää, josta kirjoitin läjäpäin analyysejä joskus vuosikymmen sitten. Tavallisen elämän tutkiminen on eräänlaista kulttuurista arkeologiaa omalla etupihalla, kenties takapihallakin. Kohteena ei välttämättä ole inhimillinen elämä sinänsä, vaan se tapa, jolla se on omassa elinpiirissä järjestetty.

Siihen liittyy tiettyä viehättävyyttä, kun huomautetaan ääneen ilmiselviä asioita, joita harvemmin kuulee sanallistettavan. Tämä yhdistyy myös niihin syihin, miksi olen viimeiset 2-3 vuotta lukenut enimmäkseen Kevätpörriäisiä. Liittyy se toki myös kvalifysiikkaan, joka on erään määritelmän perusteella voisi olla myös tavallisen elämän tutkimusta, mutta ikään kuin vielä vahvemmalla dekonstruoivalla otteella. Jossain jo taisin kirjoittaa, että kvalifysiikka muistuttaa parhaimmillaan sitä, kuin selitettäisiin ihmisen toimia jollekin avaruusolennolle, joka on saapunut tänne ihmettelemään.

Sehän on luonnollisesti yksi sivullisuuden ja tavallisesta elämästä vieraantumisen oire, että autistisella mielenkiinnolla ihmettelee ihmisten absurdia elämänmenoa ympärillään. Kirjailijan oireyhtymä.

Poliitikot ja julkkikset irtautuvat tavallisesta elämästä omaan outoon todellisuuteensa, sillä he elävät toisessa säädyssä ja eräässä mielessä toisessa kulttuurissa kuin tavalliset ihmiset. (Me tavalliset ihmiset.) Niinpä heidän käytöksensä irrationaalisuus on helppo havaita. On ruotsalaisia, venäläisiä ja poliitikkoja, joiden kansanluonteesta puhellaan ikään kuin kyse olisi toisesta maasta erilaisine tapoineen. Kansanedustajan höpinät ovat likimain yhtä lähellä tavallista suomalaista arkea kuin joku kurditaistelija, mutta toisessa suunnassa etuoikeuksiin nähden. Onhan se outoa. Jonkinlainen orientalismi kuvaa myös sitä ammentamisen menetelmää, jolla iltapäivälehtien toimittajat meille poliitikkojen outoa elämää meille kuvailevat. Irrationaalisuus ja erilaisuus on keskiössä.

Juuri tästä syystä, että tavallinen elämä on meille tuttua (meidän elämämme), on siitä oudon vaikea puhua. Lapset onnistuvat toisinaan. Toisinaan onnistuvat kirjailijat tai sosiologit tai filosofit. Minulle ainakin tuottaa erityistä iloa, jos saan kiinni jostain tavallisen elämän langasta ja rakennelma alkaa purkautua.

Tavallisesta elämästä puhumiseen liittyy myös vaaroja. On helppo pahoittaa jonkun mieli, jos puhelee huolettomasti siitä, mitä ihmiset tekevät tai ovat tekevinään - tai etenkin, jos he ovat olevinaan.

Tavallisen elämän absurditeetti sulkee pois julkkiset, koska heidän elämänsä on suodatettu median lävitse. (Media turmelee liikaa kohteen alkuperäisyyttä.) Se ei kuitenkaan sulje pois rikkaita.

Rikkaat pelkäävät, että näin olisi käynyt, mutta raha ei pelasta heitä tavallisuudelta. He joutuvat yhä katsomaan peiliin, sen sijaan että katsoisivat kuvaansa iltapäivälehtien kannessa. Heillä on todellinen elämä kaikkine todellisine murheineen, mutta sen lisäksi heidän irrationaalisuutensa on kaikkien nähtävissä, koska sitä ei suojele tavallisuus.

Otetaan esimerkiksi joku Porsche tai Ferrari. Ensialkuun ja kauempaa se saattaa näyttää hienolta. Siksihän sellaisia autoja ostetaan. Mutta tavallistakin tavallisempi absurditeetti alkaa paljastua siinä vaiheessa, kun Ferrariin koettaa kiinnittää lastenistuinta tai avaa takakontin (etukontin), ja koettaa mahduttaa sinne kauppaostoksia. Ajopelin absurdi epäkäytännöllisyys paljastaa sen armottoman tavallisuuden. On niin tavallista, että ihminen rikastuessaan (siis mies) tekee jotain niin hölmöä, että ostaa hienon auton, ihan vain velvollisuudesta omaa rooliaan kohtaan.

Tavallisuuden ytimessä on FOMO, eli fear of missin out. Kun ihminen voittaa lotossa, hänelle avautuu aivan uusi horisontti asioista, joita lottovoittajan oletetaan tekevän. Bucket-list kasvaa. Yhtäkkiä onkin mahdollista kiivetä Mount Everentille, joten sitä täytyy harkita. Tavallisuuden taakka ei kevenny, vaan sen paino kasvaa. On kaikki ne vanhat tavalliset asiat, jotka täytyy ehtiä kokea, mutta myös pitkä lista uusia. Elämä tuntuu yhtäkkiä pienemmältä, vähäpätöisemmältä.

Tai mistä minä tiedän, kun en ole lotossa voittanut, mutta näin voisin kuvitella, että lopulta tapahtuu. Niin luultavasti tapahtuisi minulle. Olen joskus vuosia sitten ostanut lottokupungin ja sillä oli aivan huimia seurauksia. Lottokuponki avasi aivan uuden oven tavallisuuteen, jota en ymmärtänyt olevankaan. Yhtäkkiä ymmärsin kaiken (tai luulin ymmärtäväni) niistä syistä, jotka saavat ihmisen lottoamaan.


LOTTOAMINEN ON JO ITSESSÄÄN VOITTO KUN SITÄ KATSOO FENOMENOLOGIAN JA KVALIFYSIIKAN ELÄMYSHORISONTISTA

Kyllä siitä maksaa. Ei haittaa ollenkaan, jos parilla eurolla saa niin paljon vastinetta. Voi olla, että siinä lopulta kyynistyy, mutta ainakin itselleni oli lottoaminen kertaluontoisesti aivan huima kokemus. Se kolahti kuin heroiini. Tai nyt minä valehtelen, nimittäin en ole heroiinia koskaan käyttänyt. Mutta oli se ainakin vahvempaa kuin yksi iso tuoppi. Parempaa vastinetta rahalle siis.

Lottoaminen on tietenkin irrationaalista, kuten tavallisessa elämässä kaikki, jos sitä katsoo taloudellisen hyödyn kautta. Mutta fenomenologisesti lottoaminen on jotain aivan muuta.

Väittäisin, että kirjallinen innostus ei nyt vääristä minun kokemustani. Tietenkin nautin tavallisista kokemuksista ja siksi ostin lottokupongin, vähän niin kuin vitsillä. Kyse oli siis fomo:sta.

Ja sittenkin lottoaminen voitti minut puolelleen liki välittömästi. Se käynnisti niin hienoja ajatusketjuja, joita en ollut hetkeen kulkenut. Lottokuponki taskussani saatoin pitkästä aikaa miettiä, mitä tekisin, jos minulla olisi rahaa. Se nimittäin on hyvin kaukainen kokemus. Rikkaimmillani olen kenties ollut silloin, kun valmistuin  ylioppilaaksi ja sain kaikilta lähisukulaisilta 100 euron kirjekuoren ja kaukaisemmilta sukulaisilta 50 euron kuoren.

Sen jälkeen on ollut taloudellisesti vähän tiukkaa. Mitä siitä nyt onkaan, pari vuosikymmentä...

Kun sain lottokupongin käteeni, huomasin pian, että kyseessä oli maaginen esine. Ja nyt puhun hyvin vakavissani, sillä tiedän yhtä jos toista maagisista esineistä, sekä fantasiapelien että folkloristiikan kautta. Ensinnäkin lottokupongin piti mielellään hyvin lähellä itseään. Se oli mukava sujauttaa povitaskuun. Se tuntui jotenkin lämpimältä. Pelkäsin kadottavani sen. Pelkäsin, että jotain kammottavaa tapahtuu, jos kadottaisin minun oman aarteeni. My precious.

Kammottavinta tietenkin olisi se, että lottokuponki olisi voittokuponki, mutta siitä huolimatta se katoaisi. Koko maailma mullistuisi ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.

Voin hyvin kuvitella, että ensimmäinen ajatus, joka kaikilla lottovoittajilla (ellei toinen ajatus) lienee tämä: ONKO SE TALLESSA?

Tätä pohdintaa seuraa varmastikin vimmainen tarkistamisen ja uudelleentarkistamisen sarja. Ja mihin sen voi laittaa yön ajaksi. Kuinka moni lottovoittaja valvoo yön yli, ja sitten vielä sunnuntainkin yli, jotta voi maanantaiaamuna kaksi yötä valvottuaan soittaa lottovoittajien auttavaan puhelimeen ja kysellä miten nyt täytyy toimia?!

Lottokuponki oli povitaskussani paljon enemmän kuin mikään seteli lompakossani. Seteleiden numerot olivat muuttumattomia. Niissä ei ollut mitään maagista. Lottokuponki oli miljoonien eurojen arvoinen seteli.

Sellaisiakin painetaan, mutta iso osa niistä mitätöityy lauantai-iltana tiettyyn aikaan.

Mitä isompi on voittosumma, sen pienempi on voiton todennäköisyys. Näin ollen lottoamisesta tulee sitä irrationaalisempaa, mitä isommaksi summat kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet. Mutta eivät varmaankaan useimmat voiton takia lottoa, tai edes toissijaisesti. Voittamisen todennäköisyys on luultavimmin vasta kolmas ulottuvuus, fantastisten kuvitelmien ja maagiselta pettymykseltä suojautumisen jälkeen, tai neljäs tai viides, jos sitä harrastetaan sosiaalisesti, ryhmässä tai perheen sisällä.

Tässä ovat oman tulkintani mukaan lottoamisen tärkeimmät funktiot:
1.) mahdollisuus fantastisille haaveille.
2.) voimaannuttava maaginen fiilis, jonka kuponki antaa, kun tuntee, että taskussa on potentiaalisesti miljoonien arvoinen seteli.
3.) maaginen pelko siitä, että omat numerot tulevat juuri silloin kun ei ole vienyt kuponkia.
4.) kavereiden tai perheen kanssa jännittäminen.
5.) raha.

Kyllähän siitä maksaa. Etenkin yllätyin fantastisten haaveiden mittavuudesta. Kenties vaikutus oli vahva siksi, etten ollut vuosiin tai vuosikymmeniin lotonnut. Tuntui, että olisin muutaman euron sijoituksella päässyt sisälle kokonaiseen tavallisen elämän ihmemaahan. Lottoaminen oli oikea linnanmäkiajelu. Kenties vaikutus lievenee arkikäytössä?

Fantastisten haaveiden merkitystä korostaa se, miten harva lottoaja lopulta toteuttaa haaveitaan. Kuinka moni lottovoittaja tai äkillisesti osakkeilla rikastunut henkilö on esimerkiksi Suomessa rahoittanut elokuvan rahoillaan? Sellainen unelma olisi varmasti monen listalla. Urheiluseuroja on ainakin tuettu, sen tiedän. Mutta pohjimmiltaan fantasiat ovat eri asia kuin se todellisuus, jonka raha avaa. Monestihan menestys huonontaa bändejä. Menestys tuo mukanaan paineita ja houkuttelee paikalle ihmisiä, joilla on vähemmän ymmärrystä taiteelle. Kusi nousee päähän, kaikkea sellaista.

Fantasian merkitys mentaalisena leikkinä korostuu juuri sitä kautta, miten huonosti se kohtaa todellisuuden. Jos on tottunut ostamaan lottokupongin saadakseen viikkoonsa kivan pienen hetken unelmointia, ei välttämättä voittorahaa edes oikeasti tavoittele. Siksi ei ole ollenkaan irrationaalista, jos valitsee veikkauskohteen, jossa voittamisen todennäköisyys on pienin mahdollinen, mutta unelmoinnin mittasuhteet liki rajattomat.

Vakioveikkaajat ja urheiluvedonlyöjät oman kokemukseni mukaan usein jyrkästi erottavat itsensä lottokansasta. Heille on tärkeintä pelien analysointi ja niistä keskusteleminen. Veikkaaminen on osa laajempaa kuviota, jossa pysytään perillä joukkueiden tasosta ja voimasuhteista. Samalla tarjoutuu mahdollisuuksia olla oikeassa, sillä urheiluvedonlyöjät, kuten dekkareja lukevat ihmiset tykkäävät tehdä salapoliisintyötä ja näyttäytyä kavereilleen vanhan kansan tietäjinä. Siinä ohessa olisi tietenkin kiva myös pysyä voitolla tai ainakin hävitä mahdollisimman vähän. Lottokansa näyttää tästä perspektiivistä lähinnä laumalta lampaita, jotka ostavat itselleen pienen annoksen heroiinia, eli luvan unelmoida.

Mutta on pakko jatkaa unelmoinnista puhumista, koska se oli siinä määrin päräyttävä trippi. Jos itse voittaisin lotossa, niin haluaisin laittaa rahat kiertoon. Perustaisin heti kustantamon tai animaatiostudion. Rahoittaisin jonkun internetissä nerokkaita sarjakuvia tai animaatioita tekevän henkilön kirjan tai kokoillan elokuvan. Kokoaisin yhteen studion, johon kutsuisin nuoria visionäärejä. Palkkaisin heille assintenttejä. Olisin rahan suhteen melkoisen kitsas. Sallisin heidän tehdä tähän asti isoimman projektinsa, johon käyttäisin kenties 100.000, mutta en sen enempää. Toteuttaisin tämän kenties viiden tai kymmenen tyypin kanssa. Siihen käyttäisin vasta miljoonan.

Näkisin kenellä on kykyä skaalata tuotantoaan. Näkisin kenellä on kykyä ohjata apulaisiaan ja ulkoistaa työtään. Seuraavalla kierroksella tekisin enää pari-kolme elokuvaa, kukin 300.000 panostuksella. Palkkaisin markkinointiosaajan etsimään lisärahoittajia. Tähtäisin vähintään miljoonan kokonaisbudjettiin, mikä sekin on vielä vähän, mutta Suomesta voisi hyvinkin jo houkutella mukaan parhaita osaajia. Rekrytointi olisi avainasemassa. Tekisin parhaiten ensimmäisellä kierroksella pärjänneiden parin animaattorin kanssa muutaman tällaisen miljoonan euron animaatioelokuvan. En odota, että mikään tapahtuisi nopeasti, mutta tiimi olisi tärkeä hioa yhteen, löytää paras ohjaaja ja paras käsikirjoittaja. Itse olisin tässä vaiheessa käyttänyt vasta pari miljoonaa, mutta elokuvia olisi jo kymmenkunta. Osa alkuperäisestä 100.000 euron projektista tuskin olisi koskaan valmistunut. Asioilla on tapana jäädä kesken.

Unelmat ovat myös vaarallisia, jos ajatellaan aikaansaamisen näkökulmasta, sillä ne harhauttavat ajatukset mahdottomille poluille. Minun on esimerkiksi aivan turha haaveilla jostain animaatiostudiosta, vaikka uskon siihen, että tekijöitä riittäisi niin piirtäjinä kuin mielikuvituksekkaiden maailmojen luomisessa. Raha voisi koota heitä yhteen, mutta haaveilu on pois tehokkaasta tekemisestä. Unelmat pitävät ihmisen passiivisena. Köyhä teini unelmoi näyttelijän tai muusikon urasta sillä aikaa kun rikkaiden kulttuurikotien lapset käyvät harjoituksissa.

Unelmointi on hyvin kaukana käynnissä olevista projekteista, jotka tähtäävät 10.000 harjoittelutunnin täyttymiseen. Päiväunelmat ovat ansa, jonka avulla kansa pidetään paikoillaan. Lotttokupongin ostaneet saavat paljon vastinetta rahalleen toivon ja unelmien muodossa, mutta summa on niin suuri, että he helposti päätyvät unelmoimaan jostakin mahdottomasta. Näin ollen todellinen työ sen unelman tavoittamiseksi koskaan käynnisty. Kukaan ei tietenkään suunnittele sitä näin tapahtuvaksi, mutta ihmisillä on taipumus mitoittaa itsensä alakanttiin ja elää realistisesti. Sillä tavalla vallankumous ei toteudu, mutta asiat ovat tavallisen ihmisen näkökulmasta ehkä paremmin, kun vallankumouksesta ei edes haaveilla. Sehän heikentää huomattavasti yhteiskuntaluokkien välejä, jos siihen asti ajaudutaan. Olen pistänyt merkille, että parempiosaiset tai edes keskiluokkaiset eivät pidä edes vallankumouksella vitsailemisesta. Se on huono taktiikka keskustelun käynnistämiseksi.

Elämässä on paljon viisaampaa olla nöyrä ja toteuttaa ammatinvalintansa turvallisesti, panostaa asioihin, joihin ei liityä riskiä. Itsehän olen siinä suhteessa elänyt hyvinkin tyhmästi ja holtittomasti, kun olen kuvitellut, että tuosta vain tulisin eturivin filosofiksi ja kirjailijaksi. Mutta ei ihan mahdotonta olisi, jos vain saisin pidettyä fokuksen kyllin pienissä asioissa, enkä liihoittelisi mahdottomissa sfääreissä ja kirjoittelisi kymmeniä kirjoja rinnaikkain.

Ilman rahaakin minä pystyn kirjoittamaan, vaikka katastrofin riskin ovat päätähuimaavat. Kaikki perustuu vain hyvään fyysiseen terveyteeni ja jonkinmoiseen mielenterveyteen ja keskittymiskyvyn rippeisiin. Kirjoitan kuilun reunalla, mutta henkeni edestä, kuten pitääkin.

Parhaiten pystyn kirjoittamaan asioista, joihin perehtyminen ei vaadi rahaa, joten tavallinen elämä on ymmärrettävä valinta. Siitä voi myös kirjoittaa loputtoman paljon. Lottoamisestakaan en vielä sanonut läheskään kaikkea.

Luomiskertomuksen lähtökohdat, eli kuinka lapsi vaimennetaan

Tutkiskelin tänään Kevätpörriäistä vuodelta 1968. Äkisti alkoivat aivoissani pisteet yhdistyä ja tunsin tehneeni merkittävän havainnon. Sitä tapahtuu usein, ja olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen kriittisesti omiin oivalluksiini, jotten eksyisi liian syvälle paranoidin yksityisajattelun pyörteisiin.

Niinpä tarkistin, oliko oivalluksessani mitään perään. Kävin materiaalia uudellen läpi ja kyllä vain. Yhteydet olivat hämmästyttävän ilmeisiä. Intuitioni ei ehkä sittenkään keksinyt tyhjästä omiaan.

Olen lukenut elämäni varrella enemmän kuin yhden luomiskertomuksen. Jo pelkästään Vanhassa Testamentissa on kaksi eri versiota judeo-kristillisestä luomiskertomuksesta.

Kevätpörriäinen 1968

Kevätpörriäisessä lasten esittämissä kysymyksissä ja suurissa hämmästyksen aiheissa toistuivat lähes sellaisenaan samat kysymykset, joihin luomiskertomukset yleensä pyrkivät tarjoamaan vastauksen, kuten:
Miten ihmisten kieli tai kielet ovat saaneet alkunsa? Miten eläimet saivat nimensä? Miten maailma luotiin ja niin edespäin...

Yhteys kulttuurin ja ihmisluonnon välillä voi tietenkin kulkea useampaan suuntiin. Kristillinen kulttuuri ja varhaiskasvatus voivat houkutella lapset esittämään juuri tällaisia kysymyksiä, joissa he haluavat varmistuksen tai täsmennyksen esikoulussa ja uskonnonopetuksessa kuulemiinsa myytteihin. Lapsi toistaa samoja kysymyksiä, jotta saisi useammalta auktoriteetilta vahvistuksen itselleen tärkeisiin mysteereihin. Ja kun vastauksissa on pieniä eroja - tai kenties suurempiakin - lapsi hämmentyy ja kalastelee lisää täsmentäviä vastauksia täydentääkseen maailmankuvaansa.

Osa Kevätpörriäisen kysymyksistä sivuaa enemmän uskonnon aihepiiriä ja osa enemmän tieteen aihepiirejä.

Mallioppiminen ja varhaislapsuudessa opetettujen tarinoiden unohtuminen voivat motivoida tällaisia kysymyksiä, mutta yhtä hyvin voi olettaa, että lapset ovat esittäneet samoja kysymyksiä myös muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Pelkkä olettaminen ei tietenkään riitä. Tähän tarvittaisiin apua vertailevalta uskontotieteeltä ja kulttuurintutkimukselta. Ei vaikea haaste, mutta nojatuolista käsin on aina hyvä hillitä innostustaan.

Sen verran ehkä tiedämme - tai voimme kotimaassamme, itse kokemusperäisesti asiaa tutkia - että nämä kysymykset eivät taida olla kadonneet mihinkään, sitten vuoden 1968. Varmastikin myös valituissa ateistiperheissä 2000-luvulla kuulee samoja kysymyksiä yhä esitettävän. En tietenkään voi tietää, missä laajuudessa tämä tapahtuu.

Varovainen veikkaukseni on, että kaikissa?

Yhtä hyvin joku vuoden 1968 Kevätpörriäiseen valikoitunut kysymyssarja saattaa edustaa pientä otosta, jossa ilmenee vakavia valintavääristymiä. Yhteys luomismyyttiin on synnyttänyt toimituskunnan aikuisissa nostalgisia tuntemuksia, joten he haluavat julkaista juuri nämä lasten kysymykset satojen ja tuhansien joukosta. Harkiten tai alitajuisesti he tahtovat ylläpitää perinteitä sekä yhtenäiskulttuuria.

Olen ollut vahva sosiaalisten konstruktioiden puolustaja, ja olen sitä yhä, kunhan käsitteet on järkevästi rajattu, mutta sanottakoon silti, että nykyään enemmän kallistun strukturalistien kuin jälkistrukturalistien kannalle. Jälkistrukturalistinen oletus olisi tällaisen aineiston äärellä se, että kulttuuri on toisintanut itseään lasten kysymyksissä ja etenkin niiden seulonnassa, mistä on tuloksena sarja luomismyyttiä mukailevia kysymyksiä... kuten myös muita kysymyksiä, jotka sijoittuvat uskonnollisen maailmankuvan kontekstiin - tai käsittelevät vaikkapa Joulupukkia, jota tuskin kukaan lapsi pystyy itsenäisesti kehittelemään arkkityyppisten unikuviensa pohjalta.

"Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Alku rauan ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta." (Veden syntysanoja)

Ja huomattakoon, että myös Kalevalasta löytyy näitä samoja kysymyksiä ja niihin tarjottuja vastauksia. Kysymysten herättämä uteliaisuus ei siis vaadi kristillistä kasvupohjaa, vaikka tuntemamme Kalevala olisikin kristillisen modernismin vääristämä teos.

Strukturalistinen oletus lähtisi käänteisesti siitä, että kysymysten taustalla on jonkinlainen universaali ihmisluonto, josta kautta aikojen kumpuavat samat mysteerit. Kuka minä olen? Mistä me olemme tänne tulleet? Mikä tämä paikka on? Kuinka se on saanut alkunsa? Mitä on elämän tarkoitus?

Tämä on hyvä testi. Oletko maailmankuvaltasi - olettaen, että olet filosofian, humanismin tai kielitieteen kysymyksistä kiinnostunut ihminen - enemmän modernisti vai postmodernisti? Uskotko siihen, että ihmisyydessä on ikiaikaisia arkkityyppejä ja psykologista kaipuuta, joka ilmenee kaikissa ajoissa? Vai uskotko ennemmin, että ihminen on kulttuurinsa tuote?

Spontaaneja kysymyksiä ei ole.

Totta kai vastaus on järkevällä ihmisellä jotakin tältä väliltä, mutta kysymys on mielestäni valtavan oleellinen - suorastaan yksi 1900-luvun filosofian ydinkysymyksistä.

Myös Kevätpörriäinen voi toimia tutkimusaineistona, todistaen myös sen, etten sentään ihan turhaan yli vuosikymmentä istunut filosofian ja kirjallisuustieteen luennoilla. Vaikka off-topic liittyy nyt enemmän romaaniin, jota työstän. En halua poiketa siitä liian kauas, innostua esimerkisi metafysiikasta tai taas kerran palata relativismiin.

Sen sijaan aion tehdä pienen syrjähyppäyksen itämaisiin uskontoihin, sillä niistä löytyy samoja kysymyksiä, mutta eri järjestyksessä priorisoituna.

Kuvassa yllä kysytään, miksi en muista lapsuuteni kokemuksia? Tämä on varmasti monelle tuttu hämmennyksen aihe ala-asteelta, ainakin itseäni mietitytti, mitkä ovat varhaisimmat muistikuvani lapsuudesta ja miksi en muistanut millaista oli olla vauva?

Jos maailmanselitykseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, voi tällaista kysymystä johdatella sen suuntaiseen vastaukseen. Paljon riippuu siis siitä, mihin lasten kysymyksiin aikuiset tahtovat tarttua ja mitä he osaavat tai haluavat lapselle selittää.

Voisimme etsiä sellaista kompromissia, että ihmisellä on filosofinen kompetenssi esittää tiettyjä vaikeita kysymyksiä metafyysistä aiheista. Aikuiset sitten kykynsä mukaan vastaisivat valitsemiinsa, ja koettaisivat vaentaa loput. Vaikka tietenkin myös vastausten antaminen on omanlaistaan vaientamista.

Uskonnollisen luomismyytit itsensä voisi määritellä "primitiiviseksi varhaiskasvatukseksi". Uskonnon ensimmäiset kirjat, kenties myös varhaisimmat tarinat, keskittyvät vastaamaan kysymyksiin, joita lapset tyypillisimmillään itse keksivät esittää, melko spontaanisti, vaikkakin myöhemmin kehittelevät uusia kysymyksiä aiemmin saatujen vastausten pohjalta.

Perinteiseen kulttuuriseen tarinavalikoimaan kasautuu sukupolvien pitkän seulonnan ja tuotekehittelyn kautta sellaisia satuja ja tarinoita, jotka tyydyttävät lasten filosofista uteliaisuutta ja auttavat vanhempia sulkemaan heidän suunsa. Nämä samat kysymykset heräävät yhä nykyajassa, koska ne liittyvät ihmisen identiteettiin, turvallisuudentunteeseen ja perustaviin psykologisiin tarpeisiin.

Luomiskertomus saattaa vaikuttaa tehottomalta lastenvahdilta videoiden tai nykyaikaisten lelujen rinnalla, mutta se on omana aikanaan ollut toimiva apuväline kasvatuksessa ja paimentamisessa. Se on tyrehdyttänyt sellaista uteliaisuutta, joka kohdistuu mahdottomiin kysymyksiin, joihin olisi ajanhukkaa etsiä vastausta.

Näin siis ainakin joskus pronssikaudella, jonne varhaiset kirjalliset lähteet ajoittuvat. Tuona aikana kehitetty kysymysten ja vastausten sarja on itse asiassa ollut niinkin huippuunsa hiottu ja tehokas, että sitä käytetään yhä edelleen. Miljoonat ihmiset nojaavat Raamatun luomiskertomukseen, koska lapset esittävät yhä kutakuinkin samoja kysymyksiä, joihin vanhemmilla ei ole tarjota nopeampia, helpompia tai toimivampia ratkaisuja.

Niin se käy.

Sankarin vastentahtoisuudesta

Olen pitänyt useamman kuukauden taukoa blogista, kun olen vihdoinkin keskittynyt romaanin kirjoittamiseen, sekä äänittänyt Kevätpörriäiseen perustuvia kuunnelmia: https://soundcloud.com/user-82817550

Romaanityön ohessa olen lukenut tarinankerronnan teoriaa ja perehtynyt etenkin Joseph Campbellin monomyytin (1949) käsitteeseen. Keskityn nyt myytin alkupään osioon, jossa sankari kieltäytyy kutsusta seikkailuun. Tämän vaiheen analysoiminen on aina erityisen paljon kiinnostanut minua, sillä lapsena minua raivostutti, jos päähenkilöt jahkailivat, eikä juoni edennyt. Kuitenkin rakastin tarinoita sitä enemmän, mitä sinnikkäämmin jouduin kannustamaan sankaria liikkeelle kuin itsepäistä muulia.

Juonen matelemiseen ja jahkailuun liittyy myös monia narratiivisia taustasyitä, jotka eivät ole myyttisiä, kuten maailman ja siinä asustavien hahmojen pohjustaminen tai uhkakuvien maalailu, jotka perustelevat ylipäänsä syitä lähteä seikkailuun, jotta hyvyys voittaisi ja tasapaino palautuisi maailmaan. Alun tahmeus luo myös kontrastia; seikkailu tuntuu seikkailulta, kun on ensin jouduttu kyllästymään arjen keskellä. Nuorten seikkailuelokuvat monesti alkavat koulun kammottavuuksien kuvailulla. Päähenkilöä kiusataan koulussa (The Neverending Story) tai opettaja, ilkeä äitipuoli tai jokin muu auktoriteettihahmo esitellään on hirveänä tyrannina, joka motivoi pakenemisen.

Vuoden 1939 The Wizard of Oz alkaa kuuluisasti mustavalkoisena, ja filmi muuttuu värilliseksi vasta, kun Dorothy saapuu Ozin ihmemaailmaan.

Käytännössä kaikissa Hollywoodin kulta- ja hopeakauden saduissa ja fantasiaeepoksissa lähdetään arkitodellisuudesta, mutta sitten "pudotaan kaninkoloon", kuten käy Liisalle ihmemaassa. Tarinan eri versioissa sekä jatko-osissa siirtymä tapahtuu myös nukahtamisen tai peilin lävitse. Päättymättömässä tarinassa (1984) portaalina toimii kirja, Narniassa on vaatekaappi, taulu ja monia muita välineitä, mutta aina lähtökohtana on lukijalle tuttu reaalitodellisuus. Tätä siirtymää Campbell kutsuu "rajan ylittämiseksi" ja tietä matkalle viitoittaa usein airut, joka voi olla esimerkiksi kelloaan tuijottava jänis.

Hyvin tyypillistä kuitenkin on, että sankari kutsun saatuaan kieltäytyy siitä - tai kynnyksen äärellä hän haluaakin vain palata kotiin. Häntä ei kiinnosta seikkailu.

Campbell kirjoittaa (s.65):

"Ihminen jää ikävystymisen, kovan työn tai "kulttuurin" vangiksi."

Vaikka elämä olikin pelkkää pelkoa, puutetta ja ikävystymistä, näyttäytyy seikkailu silti liian pelottavalta. Päähenkilö ei koe olevansa valmis - tai hän ei ole vielä kärsinyt riittävästi.

"Kutsusta kieltäytymisessä on olennaista se, että asianomainen ei suostu luopumaan siitä, mitä hän pitää omana etunaan. /...hän ajattelee, että hänen olisi turvattava nykyisten ihanteidensa ja etujensa järjestelmä."

Toisin sanoen sankari kieltäytyy kutsusta, koska hän ei halua muutosta. Hän kieltäytyy kutsusta, koska ei ole sankari, vaan tavallinen ihminen - ja tässä kohtaa häneen on tavallisen ihmisen helpompi samaistua. Katsoja näkee sankarissa itsensä, hän tulee tietoiseksi siitä, miten hän itse omassa arjessaan usein kieltäytyy sankaruudesta ja seikkailuista.

Sankaria pidättelevät myös ennakkoluulot ja pelot. Campbell lainaa Tuhannen ja yhden yön satuja:
(s.69):

"Oi isäni, en halua mennä naimisiin, sillä... olen lukenut monta naisten viekkautta ja kavaluutta käsittelevää kirjaa sekä monesti kuullut siitä puhuttavan."

Tarinan alun sankari on lapsi. Hän on kokematon ja arka. Myytin tarkoitus on paitsi näyttää, miten ihminen kehittyy haasteiden kautta, mutta kulttuurievoluutiossa myyttien vetovoimaan vaikuttaa myös niiden samaistuttavuus. Tarinan on oltava helposti lähestyttävä ja koukuttava. Haasteet tuntuvat sitä suuremmilta, jos päähenkilö ei ole valmis edes poikkeamaan omasta kotikylästään.

Bilbo Reppuli ei selvästikään ole aiemmassa elämässään valmistautunut seikkailuihin. Hän ei ole treenannut taistelutaitoja tai tutkinut karttoja. Hän on vain syönyt hyvin ja polttanut piippua. Tietenkään hänen ei olisi syytä riskeerata henkeään... mutta toisaalta kuinka monille tarjotaan sellaista tilaisuutta? Kyllähän sitä ainakin kannattaisi harkita...

Sankarin jahkailu oudolla tavoin sitouttaa kuulijan tai katsojan hänen patistamiseensa. Oli palkinto mitä tahansa, se tuntuu suuremmalta, kun katsoja tuntee taistelleensa tylsien vaiheiden läpi ja sitoutuneensa sen tavoittelemiseen. Salaisuutta tai aarretta vartioivat esteet myös luovat mielikuvan siitä, että lopussa odottaa jotakin ennennäkemätöntä.

"Ja mitä useampaan kosintaan prinsessa vastasi kieltävästi, sitä innokkaammaksi hänen kosijansa kävivät." (Campbell s.71)

Uusien asioiden aloittamiseen liittyvä epäröinti tai tahmeus on tietenkin inhimillisesti hyvin tuttua. Tarinan sankari ei voi olla heti liikkeellä, jos kyse on kehityskertomuksesta, jota monomyytti perustavimmillaan kuvaa. Mutta kun kotikylästä viimein poistutaan, on kaikki mahdollista. Tarinan luonne muuttuu. Maailmaa alkavat ohjailla uudet lait.

Jos sankari itsepäisesti kieltäytyy kutsusta kerta toisensa jälkeen, täytyy jonkin korkeamman voiman puuttua peliin ja pakottaa hänet liikkeelle. Sankaruus on hänen kohtalonsa, eikä tämä välittyisi, jos hän itse yksin vastaisi sekä kyvyistä että motivaatioista.

Monomyytin asemasta Hollywoodissa

Alkujaan kiinnostuin monomyytistä sitä kautta, että tiesin sen olevan Star Wars -elokuvan (1977) teoreettisena lähtökohtana. George Lucas poimi vaikutteita lapsena näkemistään seikkailuelokuvista, mutta yhdisteli niitä melko yksinkertaisen kaavan mukaan. Kaava oli peräisin Campbellin kirjasta The Hero with a Thousand Faces (1949), josta tuli sitäkin kautta yhä kuuluisampi teos. Monomyytti näytti toimivan, joten sitä käytettiin ahkerasti 80-luvulla, etenkin fantasiaelokuvissa.

Willow (1988)

Samankaltainen juonirakenne löytyy muun muassa elokuvista Conan Barbaari (1982) sekä Mad Max 2 (1981), joissa päähenkilöt aluksi osoittavat antisosiaalisen luonteensa, ajattelevat vain itseään (havitellen bensaa tai kultaa), mutta sitten joutuvat kärsimään ja tulevat nöyryytetyksi. Lopulta he ovat valmiita uhraamaan henkensä korkeampien päämäärien vuoksi, minkä jälkeen he saavat takaisin voimansa ja kunniansa.

Monomyyttiä on sovellettu toimintaelokuviin kenties siksi, että on tavoiteltu eeppisyyttä tai haluttu pelata juonessa varman päälle. Ohjaajan henkilökohtaisempi panostus on sitten kohdistunut enemmän stuntteihin, erikoistehosteisiin tai taistelukohtauksiin. Kenties monomyyttiä myös ahkerasti on opetettu amerikkalaisissa elokuvakouluissa, joten moni on poiminut sen sieltä miettimättä asiaa sen enempää?

Mad Max ei etsi autiomaasta ystäviä, vaan bensaa.

Mahdollista kai on sekin, että ainoastaan muutama elokuvantekijä ymmärsi 1970 ja -80-luvuilla soveltaa monomyyttiä, mutta he hyötyivät siitä niin paljon, että menestys oli todennäköisempää ja nämä elokuvat jäivät ihmisten mieliin. Nyt monomyytti sitten näyttää hallitsevan koko aikakautta. Joka tapauksessa jo lyhyen perehtymisen jälkeen vakuutuin siitä, että jotain perää tässä teoriassa taitaa olla.

Willow on Ron Howardin ohjaama, mutta George Lucasin käsikirjoittama. Niinpä on helppo ymmärtää miksi tarina on lähes yhdenmukainen Star Warsin kanssa: alussa päähenkilö (Luke / Willow) asuu tomuplaneetan tuppukylässä, jonka harmonian rikkoo pahojen voimien hyökkäys. Elokuvan alun Luke Skywalkeriin istuu hyvin Campbellin kuvaus: "...jää ikävystymisen, kovan työn tai kulttuurin vangiksi."

Molempien elokuvien sankari kohtaa heti alkuvaikeuksien jälkeen velhon tai jedimestarin, mutta sankari myös epäonnistuu ensimmäisissä haasteissa kokemattomuutensa takia. Siitä huolimatta hän alkaa saada oppia taikuudesta (tai voimasta). Hän kohtaa myös vastentahtoisen lurjuksen (Han Solo / Madmortigan) sekä viettelijättären. Yhdessä he taistelevat ilmiselvää suurta pahuutta vastaan taioin ja miekoin (valomiekoin), matkalla käydään eksoottisissa paikoissa, syntyy romansseja ja seurueeseen liittyy myös koomisia sivuhenkilöitä. Jos Willown ja Star warsin pilkkoo osiin, niissä on lähes samat henkilöt ja lähes samat vaiheet. Ja juonen kaikki elementit on poimittu suoraan monomyytistä.

Monomyyttiin nämä elementit on puolestaan poimittu vanhoista kansantarinoista, aivan kuten J.R.R.Tolkien toimi. George Lucas kaiketi arveli, että mikä on toiminut joskus ennen, toimii ehkä nykyäänkin. Ja niinhän siinä myös kävi. Mutta elementtejä voi käyttää oikein vain, jos ymmärtää syvällisemmin niiden psykologisen ja myyttisen merkityksen. Tahtoisin kirjoittaa aiheesta useita esseitä, kenties kustakin monomyytin elementistä erikseen, mutta nyt keskityn vain sankarin kieltäytymiseen tarinan alkuvaiheissa.

Jostain syystä sekä vanhoissa myyteissä että Hollywoodin tarinoissa sankari aina epäröi lähteä matkalle tai ei tahdo hyväksyä sitä suurta osaa jota hänelle tarjotaan. Joskus jopa useammat tarinan henkilöt ovat aluksi hyvin vastentahtoisia, kunnes kohtalo tavalla tai toisella pakottaa heidät liikkeelle.

Kieltäytyminen kutsusta

Tähtien sodassa ei ole yhtä selkeää kohtausta, jossa Luke Skywalker kieltäytyisi hänelle tarjotusta tehtävästä, mutta ympäristö jarruttaa häntä tavalla, joka luo saman herkullisen kokemuksen juonen takkuilemisesta. Kun Obi-One Kenobi opastaa Lukea valomiekan käytössä, hän pärjää surkeasti, mutta Obi-One kehoittaa häntä luottamaan vaistoihinsa. Samoin Willow epäonnistuu useita kertoja velhokoulun pääsykokeessa sekä muissa yrityksissään hallita taikuutta.

Alun esteet ovat yhteisöllisiä ja juontuvat pienen kyläyhteisön pienestä maailmasta, joka ei ole valmistanut sankaria suuremman maailman haasteisiin. Taikurihaaveille, kuten myös "jediuskonnolle" naureskellaan. Tähtien sodassa tätä naureskelua esiintyy sekä kapinallisten (Han Solo) että imperiumin joukoissa. Sankarille suositelleen, että hänen kannattaisi ennemmin hoitaa sikoja tai lypsää banthoja. Luken kasvatti-isä ei halua päästää häntä lentäjäkouluun, koska maatilalla täytyy tehdä viljelytöitä. Vihjataan myös todelliseen syyhyn, joka on se, että he pelkäävät hänessä piilevän voimia, kuten jedi-isässään. Kasvattivanhemmat yrittävät myös suojella Lukea sotaisalta kohtalolta tai vallattomalta luonteeltaan. Ja kuitenkin kohtalo puuttuu peliin, kuten sanotaan.

He ostavat uuden droidin R2-D2:n, joka on myös uppiniskainen, eikä suostu aina tekemään sitä mitä pyydetään. Toista droidia 3-CPO:ta pidättelee hänen pelkuruutensa. Näyttää siltä, ettei Luke Skywalker ole menossa mihinkään, häntä pidättelevät elementit monelta suunnalta. Maailma tuntuu pieneltä, koska siihen on nopeasti määritelty ilmiselviä rajoja: puutetta, kieltoja, arkuutta. Ja samaan aikaan fantasia antaa odottaa jotakin suurta. Syntyy kontrasteja, aivan kuten musiikissa.

R2-D2 karkaa, mikä käynnistää seikkaulun ensimmäisen vaiheen. Robottia etsiessään Luke tapaa vanhan jedimestarin Obi-One Kenobin, joka vaikuttaa myös melko vastahankaiselta uusien seikkailujen suhteen. Kun Luken adoptioperhe tapetaan, on heidän pakko vaihtaa maisemaa. Tällä tavoin kohtalo julmasti poistaa esteet seikkailun tieltä. Mutta lähdön esteiden olemassaolo on syystä tai toisesta tärkeää myytissä, koska esteet symboloivat raja-aitaa arkisen maailman ja fantasian maailman välillä.

C.S.Lewisin Narnia-kirjoissa siirtymä toden ja fantasian välillä tapahtuu useimmiten heti kirjan alussa, ja lopussa myös palataan kotiin yhtä näyttävästi (tai yhtä mystisesti). Raja on siis selkeä. Lapset esimerkiksi astuvat vaatekaappiin ja kulkevat sen läpi Narniaan. Vastaavia matkanteon välineitä ovat myöhemmin myös taulu, metsä ja uni, mutta merkitys on aina sama. Lähes aina lapsista joku on innokas, kun taas joku toinen varovainen tai pelokas. Tällä tavoin ryhmään syntyy jännitteitä ja lukijan on helppo tunnistaa eroja luonteissa. En ole nyt hetkeen lukenut Narnia-kirjoja, joten en osaa nimetä tilanteita, jossa sankaruudesta kieltäydyttäisiin hyvin yksioikoisesti. Silti monikin teko yleensä edellyttää suostuttelua. Monomyytin muita elementtejä Narnia-kirjoissa (1950-1956) löytyisi yllin kyllin, kuten Aslan-leijonan kuolema ja jälleensyntymä.

Joseph Campbell ja C.S.Lewis olivat kirjallisuuden ja myyttien tutkijoita, kuten myös J.R.R.Tolkien, jonka teoksista löytää vaivatta kaikki monomyytin elementit. He kaikki varmastikin seurasivat ahkerasti aikansa antropologian uutisia ja perehtyivät vertailevan uskontieteen löydöksiin. 1950-luku oli humanismin kulta-aikaa myös siksi, että lähimuistissa oli historian kauhistuttavin sota. Historiasta haluttiin siis ottaa oppia, jotta samoilta virheiltä voitaisiin välttyä. Kielessä, politiikassa ja taiteissa nähtiin kehityskulkua, mutta myös syklisiä, toistuvia kaavoja. Vuosisadan alun humanismia leimasi strukturalismi, eli universaalien ja toistuvien kulttuuristen rakenteiden tunnustaminen sekä yksinkertaisten, mutta toimivien kaavojen etsiminen. Tätä strukturalismin ja humanismin aatetta monomyytti edustaa tyypillisimmillään. Taru Sormusten Herrasta -trilogian (1954-55) ilmestyminen osui ajellisesti päällekkäin Narnia-sarjan kanssa, vaikka Tolkien oli kehitellyt mytologiaansa jo vuosikymmenten ajan. Ajan suuret luomukset olivat strukturalistisia synteesejä koko ihmiskunnan tarjolla olevista mytologioista.

Strukturalistien pohjatyöhön perustuvat juonirakenteet olivat yksinkertaisia, tarkoituksellisen pelkistettyjä, mutta tehokkaita. Kenties strukturalistit oikeasti onnistuivat työssään paljon paremmin kuin nykyään ajatellaan. On perusteltua sanoa, että hyvän ja pahan välinen taistelu on maailmankuvana lapsellinen, mutta monomyytissä tätä mustan ja valkoisen, tai yön ja päivän välistä taistelua ei varsinaisesti edes mainita. Se on Hollywoodin lisäystä, ja monomyytti näkyy Star Wars -saagassa paljon paremmin siinä, miten trilogian viimeisessa osassa Luke kohtaa isänsä ja kieltäytyy taistelemasta tätä vastaan, käännyttäen hänet pois pimeydestä (atonement with the father). Myös termi "balance to the force" on suoraan monomyytistä, sillä henkisen kehityksen päämääränä on olla kahden maailman mestari ja tuoda tasapaino maailmaan. Tämä on hyvin taolaista, mutta myös kristillistä sitä kautta, että Campbell tulkitsee kristillisyyttä mystiikan kautta. Enkelit ja paholaiset ovat paitsi fantastisia tarinaelementtejä, myös ihmisen sisäisen kamppailun ilmentäjiä, aivan kuten Aku Ankan olkapäillä kiistelevä pieni enkeli ja pieni piru ilmentävät.

Nyt olen kuitenkin eksymässä aiheesta, joka on sankarin epäröinti ja vastentahtoisuus. Siirrytään siksi Tolkienin Hobittiin, jossa "kieltäytyminen kutsusta" on päivänselvää. Bilbo Reppuli ei aluksi suostu Gandalfin ja kääpiöiden pyyntöön lähteä vaaralliselle matkalle. Vasta seuraavana päivänä hän tuntee kutsun seikkailuun. Frodo on yhtä lailla vastahankainen, kun sormus luovutetaan hänelle. Hän ei tahdo sellaista vastuuta, mutta suostuu, kun kukaan muu ei siihen kykene. Hän nöyrtyy sankaruuden edessä, vaikka ei pidä itseään sankaruuden arvoisena. Ja juuri tämä vaatimattomuus on oleellista todellisen sankarin tunnistamiseksi. Onhan kuningas Arthur vain ritarin aseenkantaja, kun hän kaikkien yllätykseksi vetää miekan kivestä. Tällä tavalla fantasia kautta aikojen tarjoaa kenelle tahansa mahdollisuuden haaveilla hänessä itsessään piilevästä suuruudesta.

Joskus kieltäytyminen merkitsee nöyryyttä, mutta joskus taas pelkuruutta, joka kääntyy rohkeudeksi. On tärkeää rakentaa kuva sankarista, joka ei ole ahne ja vallanhimoinen. Hän on kuin kuka tahansa meistä, arka ja samaistuttava. Sankaruus löytyy hänestä vasta tosipaikan tullen. Jalo ihminen ei tahdo itselleen sellaista kunniaa, jota ei ole ensin ilmiselvästi ansainnut. Rehvastelijat ovat tarinassa läsnä vain luodakseen konrastia päähenkilöön. (Tosielämässä rehvastelijat hyvinkin usein päätyvät pääministeriksi tai muuhun korkeaan virkaan, koska vaatimattomat ihmiset eivät tee itsestään numeroa. Mutta nyt me siis puhumme fantasiasta, joka on määritelmällisesti todellisuudelle vastakkaista.)

Tähtien sota jatkaa sankarin kieltäytymisen teemaa myös Han Solon kautta. Aluksi hän ei suostu ollenkaan tarjoamaan kyytiä, mutta puheet rahasta ja prinsessoista kääntävät hänen päänsä. Lopussa hän ottaa rahat ja juoksee, mutta kuitenkin palaa taas viime hetkellä sankarin rooliin. Luke on innokas ja kokematon, mutta heistä kahdesta on Han Solo selkeämmin se hahmo, joka ilmentää kieltäytymistä sankaruuden kutsusta. Kummassakin tapahtuu kehitystä, mikä tietenkin on tärkeintä missä tahansa ihmisten sydämiin vetoavassa tarinassa.

Epäröivä sankari saa lukijan tai katsojan heittäytymään

Kun muistelen omia lapsuuden kokemuksiani eeppisten tarinoiden äärellä, muistan tuskastelleeni sitä, kuinka kirjojen tai elokuvien päähenkilöt eivät heti syöksy seikkailuun. He ovat arkoja tai välinpitämättömiä. Jostain syystä heitä eivät saa liikkeelle lupaukset rikkauksista tai kuuluisuudesta. He hievahtavat vasta, kun heidän kylänsä poltetaan, kuten niin monessa lännenelokuvassa on tapana - tai jos heidän autonsa varastetaan tai hajotetaan, mikä on aina Mad Max -elokuvien sankarin kohtalona.

Kun lapsena katsoin sankarin jahkailua, en ollut pysyä nahoissani. Minun teki mieli huutaa: "No, mitä siinä seisoskelet! Tee jotakin! Sano kyllä!"

Mutta monomyytti sanoo, että juuri näin tarinaa tulee kertoa. Sankarin kuuluu aluksi olla kuin tikku paskassa. Sillä tavalla yleisö alkaa kannustaa häntä liikkeelle. Jos mietit asiaa, niin löydät tämän saman niksin melkein jokaisesta Hollywood-elokuvasta, melkein tyylilajista riippumatta. Vastentahtoista sankaria sovelsi myös Alfred Hitchcock monissa suosituimmissa elokuvissaa, kun Vaarallinen romanssi (1959), jossa tavallinen henkilö tulee sekoitetuksi agenttiin ja joutuu pakenemaan henkensä edestä.

Vertigossa (1958) sankaria pidättelee hänen korkeanpaikan kammonsa ja Takaikkunassa (1954) taas se, että hän on loukannut jalkansa. Sankarilla täytyy olla jokin sisäinen tai ulkoinen pidäke, joka inhimillistää hänet. Liian aktiivinen ja liian täydellinen sankari ei ole samaistuttava, eivätkä haasteet tunnu niin ylitsepääsemättömiltä.

Esimerkkejä voisi luetella loputtomasti, mutta tiivistän sankarin kieltäytymisen syyt muutamiin pääkohtiin. Näitä psykologisia syitä ei esitellä Campbellin kirjassa, jossa vain kerrotaan tapauksia historiallisesta mytologiasta, mutta ei mainita läheskään kaikkia tarinankerronnan motiiveja, jotka tekevät kieltäytyvästä sankarista niin tehokkaan.

Epäröinti seikkailun alussa juontuu siitä, että... tai saa aikaan sen, että:

1. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Lähdön ponnisteluista syntyy ensimmäinen raja-aita arkisen maailman ja mytologisen maailman välille. Kieltäytyminen ja sankaria paikoillaan pitävät esteet kuvastavat sitä, miten vaikea on siirtyä yhtäkään askelta, ikään kuin sankari olisi jumissa mudassa, josta ei pääse irti. Hän on omien rutiiniensa ja ennakkokäsitystensä vanki. Ja koska hän on vanki, ei hän voi liikkua lainkaan. Hän on kenties vain kuvitellut muurit ympärillään, mutta pelko estää häntä.

2. (Campbellin itsensä esittämä teoria) Sankarin oman vastustelun kautta syntyy vaikutelma sankarin pyyteettömyydestä ja hyvästä sydämestä. Kun sankari ei janoa kunniaa, tai kuninkuutta, on hänessä potentiaali suuruuteen, joka kumpuaa vaatimattomuudesta.

3. (Campbellin vihjaama motiivi, liiankin ilmiselvä) Henkilössä on kehityspotentiaalia, koska hän on alussa niin arka ja kypsymätön. Hän ei ole valmis edes astumaan oman kotikylänsä rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi Sam on tällainen hahmo sormusten herrassa. Hän on alussa vain puutarhuri, mutta hän vastustaa monia vaaroja ja lopussa Sam jo pelastaa ystävänsä jättiläishämäkäkin kynsistä. Kehitystarina on sitä suurempi, mitä vähäisempi sankari on alkutilanteessa.

4. (syy, jota Campbel ei painota, triviaali myöskin) Tavallisuus on samaistuttavaa, valmis sankaruus ei niinkään. Kun sankari esitellään vaatimattomissa lähtökohdissa ja vähäisin taidoin (kuten Harry Potter) ei kenelläkään ole syytä reagoida häneen ainakaan siten, että hän olisi syntynyt hopealusikka suussa ja saanut kaiken ilmaiseksi. Me saamme seurata sitä tarinaa, jossa hän on ensin pelokas ja kompuroi, mutta sitten voittaa olosuhteensa ja kehittyy ihmisenä.

Uusia Star Wars -elokuvia on paljon syytetty siitä, että Rey kehittyy liian nopeasti, eikä saa opetusta valomiekan käsittelyssä. Hän oppii liian nopeasti ollakseen samaistuttava. Hän ei myöskään koskaan kieltäydy sankaruudesta, kun sitä hänelle tarjotaan. Vastapuolen Kylo Ren on paljon paremmin kirjoitettu hahmo, koska hänessä on heikkouksia ja ristiriitoja - kenties liiankin paljon.

5. (syy, jota Campbell tuskin mainitsee) Epäröinti saa katsojan/lukijan kannustamaan, mikä luo tunteen siitä, että hänen oma halunsa on jotenkin sysännyt sankarin liikkeelle ja hän osallistuu tarinan luomiseen. Tällä tavoin ainakin itse lapsena reagoin loputtomiin sankareiden jahkailuihin. Olin kärsimätön ja se raivostutti aivan loputtomasti, kun tarina ei edennyt. Mutta sitten se tuntui vain sitä paremmalta, kun jotakin vihdoin alkoi tapahtua. Ja se tuntui saavutukselta, josta itsekin sai olla ylpeä - että oli jaksanut olla luuserisankarin tukena siihen asti, että hän lopulta sai aikaiseksi jotakin.

6. (syy, joka on ilmeisen mytologinen) Kun sankari ei halua olla sankari, mutta hänet pakotetaan siihen, syntyy tunne kohtalon vaikutuksesta. Juuri kohtalon voimien läsnäolo tekee tarinasta mytologisen ja eeppisen. Tahtien sodassa on ilmeistä, miten voima pakottaa ihmiset yhteen ja asiat liikkeelle. Harry Potterissa on useita ennustuksia, jotka käyvät toteen. Kohtalon läsnäolo viestii, että sankari on korkeampien voimien suojeluksessa. Se mahdollistaa hyvinkin epätodennäköiset sattumat ja läheltä piti tilanteet. Kohtalon läsnäolo mahdollistaa sellaisen toiminnan, joka on epärealistista tilastojen valossa, mutta mahdollista fantasiassa. Ja tämä on juuri se maailma, johon rajan yli siirrytään, kun lapset astuvat vaatekaappiin tai kun Harry Potter nousee Tylypahkan junaan King's Crossin asemalla, laiturilla 9 ja puoli. Tarvitaan arkinen, mutta haastava alku, jotta motivoitaisiin mielikuvituksen käyttö välineenä paremman maailman synnyttämiseksi.

Kun luin Campbellin kirjaa, kävi mielessäni muitakin perusteita, mutta en kirjoittanut niitä ylös. Täytyisi lukea uudelleen joitakin kirjasarjoja, niin löytäisin varmasti lisää esimerkkejä.

Sankarin kieltäytyminen vain yksi seitsemästätoista monomyytin vaiheesta, mutta se toi erityisen vahvasti mieleeni lapsuuden. Muistan kuinka Mel Gibson kaikissa rooleissaan jaksaa aina olla niin kärttyisä ja haluton tarttumaan tarjottuun sankaruuteen. Kun seikkailu koputtaa ovelle niin Hollywood-sankari aina kietäytyy avaamasta tai paiskaa oven vasten kasvoja. Se oli niin raivostuttavaa, kun aina ne päähenkilöt marisivat ja keksivät selityksiä.

Mutta ehkä se on realismia, että monikin seikkailu on jäänyt kokematta, kun ei ole huomannut tilaisuutta tai viitsinyt nousta sohvalta. Muistan senkin, kuinka lapsena täytyi joitakin kavereita aina ylipuhua, ennen kuin he jaksoivat tehdä yhtään mitään. Dialogi oli kutakuinkin tällainen:

- Hei, käytäskö uimassa?
- Hjääh, vesi on kylmää.
- Entä pelattaisiinko sulkkista?
- Äh.
- Entä pelattaisiinko lautapelejä?
- Just joo.
- Entä jos mennään vaan pyöräilemään.
- En tiijä.
- No pelattaisko Nintendoa?
- Ei oo pelejä.
- No entä Segaa?
- (huokaus) Ohjain rikki.
- No mitä me nyt sitten tehdään?
- Katotaan vaikka Conan Barbaari.
- Me ollaan katottu se jo 7 kertaa tänä kesänä.
- No ei sit.
- No katotaan vaan se Conan Barbaari.

En saanut elämälleni mitenkään helppoa aloitusta, mutta sitten ehkä juuri sen takia siitä tuli niin mielikuvitusrikasta. Kun todellisuudessa tapahtui niin vähän, ja kaikki yritykset tuntuivat olevan rämpimistä mudassa, täytyi lukea kirjoja ja laittaa asiat liikkeelle fantasian maailmassa.

Kätyrit

Lasten maailma uskaltaa puhua monista sellaista ilmiöistä, joista aikuisten maailma vaikenee. Esimerkiksi me aikuiset puhumme paljon narsisteista ja psykopaateista, kun tahdomme kiteyttää ongelmat yhteen henkilöön, mikä aina helpottaa maailman mustavalkoistamista. Me olemme luoneet monia yksilöllisiä, harvinaislaatuisia diagnooseja, mutta monet paljon yleisemmät luonnepiirteet diagnosoidaan vain siinä Disney-elokuvien narrativiissa, joka lapsille esittelee ilmeisimmät ihmistyypit ja persoonallisuushäiriöt.

Jokaista narsistista tai psykopaattista johtajaa kohden on aina iso joukko kätyreitä, vähintään kaksi, jotta toinen pääsee välillä lomalle. Kätyreille on yleistä, että he eivät osaa erityisen hyvin mitään yhtä taitoa - kuten en minäkään - eli he eivät ole varsinaisesti minkään alan ammattilaisia. Yhden asian he kuitenkin osaavat: He osaavat totella käskyjä.

Kätyreistä sai hyvän kuvan ala-asteella välitunnilla. Sekä luokan suosituimmalla tytöllä että pahimmalla kiusaajalla oli aina kätyri. Kätyrit saattavat palvella yhtä hyvin kunnollista tai kunniatonta johtajaa. Heille ei hyvyys aseta esteitä sen paremmin kuin pahuuskaan - kunhan he vain saavat totella ja siitä maksetaan tavalla tai toisella. Tästä syystä heidät on helpompi tunnistaa "realisteiksi" kuin esimerkiksi psykopaateiksi. Heillä ei ole sellaista omaa kunnianhimoa tai tahtoa, joka ajaisi heidät yksinään hirmuisiin tekoihin, mutta he seuraavat ryhmää tai johtajaansa mihin tahansa.

Toimiva yhteiskunta ottaa kaiken mahdollisen hyödyn irti kätyreistä ja ohjaa heidät tehtäviin, joissa he ovat enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Siksi Disney-elokuvien esittämä kuva kätyreistä hyeenoina tai susina on pitkälti myytti. Kätyrit ovat paljon useammin lampaita tai hevosia, kilttejä vartiokoiria, jotka purevat vain silloin kun isäntä tai emäntä niitä käskee.

Kätyrit eivät ole pikkurikollisia, sillä pikkurikolliset toimivat itsenäisesti, oman henkensä pitimiksi. Kätyrit kuuluvat aina johonkin jengiin. He rakastavat armeijaa, siellä he oikein loistavat. Kaikki menee hyvin kun vain on aina valppaana tottelemaan komentoja. Kätyrit osaavat nimen omaan sen, ettei heiltä mene ohi yksikään pillin vihellys. He ovat hetkessä valmiita tuuppaamaan sinut kuralätäkköön, jotta heidän johtajansa ei tarvitsisi liata käsiään.

Miksi sitten kätyreistä ei enää puhuta siinä vaiheessa, kun ihminen kasvaa aikuiseksi?

Yksi syy on tietenkin se, että kätyreiden olemassaolo niin ilmiselvää. Toinen syy on se, että kätyrit onnistutaan yleensä sopeuttamaan sellaisiin työtehtäviin, joissa heistä ei ole haittaa. He siis tavallaan katoavat aisteiltamme niin kuin seinässä oleva tapetti. Heitä ei koeta haitaksi, mutta heitä ei myöskään palkita julksiuudella. He eivät sitä ehkä haluakaan. Eivät he halua johtaa, vaan olla johdon käytettävissä, ylempänä, mutta turvassa vastuulta ja päätöksenteolta.

Kätyrit muuttuvat silmiinpistäviksi lähinnä kahdessa tapauksessa. Ensinnäkin jos yhteiskuntaa kohtaa suurtyöttömyys tai jokin muu katastrofi. Silloin kätyrit ovat etsimässä mistä tahansa jengiä, johon kuulua ja johtajaa jota palvella. Näin muodostuu eräänlaisia kriinajan suojeluskuntia, jollainen on esimerkiksi Soldier of Odin.

Toisessa tapauksessa kätyrit muuttuvat näkyviksi, jos on itse taipuvainen "jankaamiseen", eli haluaa kuulla parempia perusteluja. Jos jollekin korkea-arvoiselle henkilölle esittää epämukavan vaikeita kysymyksiä, huomaa pian kuka läsnäolijoista on hänen kätyrinsä. Silloin kaksi kätyriä tarttuu sinua kainaloista ja kantaa pihalle. He kutsuvat riidanhaastajaksi ja syyttävät "inttämisestä", jos eivät jo ole puhuneet "jankkaamisesta". Kätyrit eivät yleensä vaihda sitä sanaa, jota keskustelussa on kerran käytetty. He eivät myöskään vaihda näkökulmaa tai esitä perusteluja. Juuri näkökulmia ja perustelujen tivaamista he kutsuvat jankkaamiseksi... tai inttämiseksi, jos se on päivän sana.

Oven kohdalla he kenties tahallaan horjahtavat niin, että isket käsivartesi kivuliaasti ovenkarmiin. Ei kannata suuttua. Kun kätyrit on kerran tunnistettu, niin mikään määrä puhetta tai painiskelua ei muuta heidän mielipiteitään. Heillä ei ole mielipiteitä. He vain peesaavat jonkun muun mielipiteitä. Jos heidän johtajansa mielipide muuttuu, he eivät edes muista olleensa joskus jotain toista mieltä.

Mutta kuten jo sanoin, kätyreitä löytyy kaikkialta, missä vain tarjoutuu mahdollisuus olla lähellä valtaa ja hierarkioita. Mitä ylempänä kätyri voi työskennellä, sen parempaa palkkaa ja kunnioitusta hän saa osakseen. Ja Odinit ovat loppujen lopuksi vain alhainen harrastelijaryhmä. Paljon enemmän kätyreitä palkataan kaikkialle sinne, missä on rahaa ja valtaa. Heidän tehtävänsä ei ole vain suojella ja vartioita, vaan myös mielistellä. Siitä saattaa jopa tulla heidän ensisijainen tehtävänsä.

Kun Donald Trumpin ympärillä pyörivää porukkaa katselee, on helppo nähdä, kuinka siellä on harvakseltaan asiantuntijoita, ja yllättävän vähän myös sellaisia, joilla itsellään olisi johtajan ominaisuuksia. Enimmäkseen hänen ympärillään pyörii kätyreitä.

Sama päti Äiti Ammaan. Kun kävin halaamassa Äiti Ammaa jokunen vuosi sitten, huomasin kuinka hänen ympärillään oli puolisotilaallinen ja vahvasti hierarkinen palvelijoiden joukko - eräänlainen hovi. Äiti Amma sai olla säteilevän aurinkoinen, koska muut tekivät kaikki ikävät toimet hänen puolestaan. Muut komensivat tulijat jonoon. Muut repivät ylös, jos halaaminen oli kestänyt liian kauaa, eli enempää kuin 4-5 sekunttia. Kätyrit pyyhkivät kaikkien otsat desinfioivallä pyyhkeellä, jotta Äiti Amma ei altistuisi bakteereille. He vaihtoivat Äiti Amman olkapäällä olevan pyyhkeen, jotta halaajien hiki ei täysin kastelisi Äiti Amman mekkoa. Kätyrit seisoivat Äiti Amman ympärillä ja katsoivat kellosta aikaa ja laskivat kävijämääriä. Heitä oli joka ovella ja kaikilla reunustoilla. Jos joku puhui kaverilleen, niin pian siinä oli joku kätyreistä sormi pystyssä sanomassa SHhhh!

Tällaisten huomioiden tekeminen on helppoa. Paljon vaarallisempaa on väittää, että kätyreitä löytyisi esimerkiksi yliopistolta. Ja löytyyhän sieltä, monenlaisia perseennuolijoita ja pyrkyreitä, joiden koko olemassaolo saa tarkoituksensa sitä kautta, että he toistelevat sanasta sanaan teesejä, joita lehtorit ja dosentit ovat esittäneet. He ovat tieteen alikersantteja, jotka uutterasti puolustavat niitä näkemyksiä ja arvoja, joita se ympäröivä yhteisöä tahtoo puolustettavan. Kaikissa puolueissa ja kaikissa ammattikunnissa on kätyreitä, paitsi ehkä vähemmän sellaisissa, joissa toimitaan yksin, kuten suutareissa tai eläinlääkäreissä tai puutarhureissa.

Ihailen Paavo Väyrystä siitä hyvästä, että hän kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka on kenties kauimpana kätyreistä. Mutta tämän sanoin lähinnä vain siksi, jotta pääsisin kerrankin aloittamaan lauseen sanoilla "Ihailen Paavo Väyrystä..." Paavo tahtoo itse olla keisarina, eikä kenenkään kätyri. Sitä minä kunnioitan, vaikka kyllähän siitä näkee mihin kaikkeen se lopulta johtaa...

Tietenkin aika monessa ihmisessä elää pienempi tai isompi peesailija ja nuoleskelija, mutta kätyrit ovat tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Me tunnemme heidät, mutta me emme diagnosoi heitä siksi, että he niin hyvin pärjäävät työelämässä. Jopa itse nautin sellaisten ihmisten kanssa työskentelemisestä, kun ei mene aikaa hukkaan haaveilussa, vatuloimisessa tai moraalisissa pohdiskeluissa. Hommat tulevat valmiiksi, jotta päästäisiin kuulemaan uusia komentoja.

En tunne minkäänlaista kateutta miljonäärejä kohtaan, sillä haluaisin rahaa vain sen verran, että pystyn kirjoittamaan. Jos rahaa olisi liikaa, se vain tuottaisi kaikenlaista vastuuta ja murhetta ja hurvittelua, mikä häiritsisi filosofointia ja runoilemista. (Kaikkihan me kuitenkin joskus kuollaan, ellei pian keksitä ikuisen elämän lääkettä, jonka hintalappu on pari miljoonaa.)

Ihmisryhmä, jota ehkä eniten kadehdin, ovat kätyrit. Minulla olisi niin paljon helpompaa, jos saisin valita heiltä itselleni muutamia ominaisuuksia. Jos vain osaisin hetken olla inttämättä kaikessa vastaan ja tekisin kerrankin niin kuin sanotaan, eikä aina ominpäin ja juuri päinvastoin.

Valinnan vangit, eli kuinka psykologit harhautuivat valintaväsymyksessä

Kirjoitussarjassa Parempaa vapautta - vapaudenfilosofian vallankumous...

Kansainväliset psykologit ovat viime vuosina keskustelleet kiivaasti siitä, onko olemassa edes sellaista asiaa kuin "valintaväsymys". Yleinen konsensus on kääntynyt sille kannalle, ettei sellaista ole havaittavissa, mutta ongelma on siinä, että kysymystä lähestytään liian psykologisesti.

Valintaväsymyksestä tuli muodikas käsite, koska se kuvaa niin osuvasti meidän kulttuuriamme. Sen teho ei ole psykologisessa täsmällisyydessä, vaan se on diagnoosi siitä ajasta, jossa me elämme.

Blogini seuraajat tietävät, että olen viime aikoina lukenut Kevätpörriäinen -lehtiä useilta vuosikymmeniltä. Siinä ohessa olen tehnyt monia kiintoisia havaintoja kulttuurimme muutoksista eri vuosikymmeninä. Eräs tällainen muutos liittyy valinnan ihanuuteen. Kun katsotaan 1980-90-lukujen aineistoja, on helposti nähtävissä kulutuskulttuurin vaikutus. Kun lapset kuvailevat ihanteellista koulua tai kaupunkia, he toistavat sitä, miten täytyy olla paljon tavaraa ja vaihtoehtoja. Ostoskeskus on tosi jees. Leluja täytyy olla paljon. Niitä täytyy saada määrällisesti useita, jos on joulu tai syntymäpäivät.

Vuosituhannen lopun kulttuurissa valintojen silkka määrä nähtiin itseisarvoksi. Asetelma on ymmärrettävä, koska kylmän sodan kuluessa kaikkein syvin helvetti oli Neuvostoliiton ruokakauppa, josta sai vain yhdenmerkkistä margariinia. Valinnat ja vaihtoehdot kuvastivat vapautta - siis nimen omaan valintojen määrä, ei laatu. Siksi myös olen ottanut tulevan kirjani ja esseekokoelmani nimeksi "Parempaa vapautta" - erona siihen, että meillä on ollut tapana vaatia vain lisää ja enemmän vapautta, katsomatta laatuun.

Lasten kirjoituksissa 2010-luvulla muutos asenteissa on jo havaittavissa. Vapaus on yhä monelle keski-ikäiselle ja keskiluokkaiselle ihmiselle tabu, niin meillä kuin Amerikassa. Vapautta ei sovi kritisoida edes silloin, kun sitä haluaisi parantaa.

Lapset sen sijaan vaistoavat hyvin, milloin kulttuuri on vienyt jonkin ihanteen liiallisuuksiin. Nykynuoret, pian jo täysi-ikäiset milleniaalit, eivät myöskään tiedä mitään Neuvostoliitosta. Niinpä heille on vaikea ymmärtää, miksi vaihtoetoja täytyisi olla niin monta, jos loppujen lopuksi kaikki margariinit tai halvat kahvilaadut ovat kutakuinkin samanlaisia.

Milleniaalit näkevät, etteivät vaihtoehdot todellisuudessa avaudu valintoja suorittamalla. Ne avautuvat rahalla. Jos on varaa maksaa, saa parempaa. Muuten kaikki on sitä samaa vain eri tavoin paketoituna.

Kun nykylapset kuvailevat supermarkettia, he näkevät sen miltei jonakin aivan kauhistuttavana paikkana. Supermarket merkitsee pitkien matkojen kävelemistä ja uuvuttavaa etsiskelyä. Pitkät retket supermarkettiin vievät voimat, mutta ne myös ehdyttävät perheen yhteistä aikaa. Täytyy etsiä parkkipaikkoja. Täytyy vertailla alennuksia ja tuotearvosteluja. Täytyy ihmetellä onko tuote väliaikaisesti loppunut vai etsitäänkö sitä vain väärästä kohtaa?

Valintojen suorittaminen ei näyttäydy vapautena, vaan jonkinlaisena vapauden limbona. Markettiin mennään eksymään ja panikoimaan. Se on patikointia suorilla käytävillä. Vain ruotsinlaivalla TaxFreessa jaksaa vertailla vaihtoehtoja, koska sillä tavalla kulutetaan aikaa. Jotenkin se aika merellä täytyy käyttää, niin miksei sitten niin.

Valinnanvapaus kelpaa vain silloin, kun jo valmiiksi ollaan jonkin paikan vankeina. Vaihtoehdot tarjoavat silloin eskapistisen pakopaikan.

Vapauden limbo on arkipäiväistynyt helvetin kerrostuma. Siellä vain valitaan ja valitaan, eikä mitään tapahdu. Supermarket on valinnan limbo, mutta niin ovat myös politiikka sekä Tinder. Saat miettiä valintoja vaikka miten pitkään, vaihtoehtoja vain tulee ja tulee - ja et osaa tehdä päätöstä, tai vaikka tekisitkin päätöksiä, olet pian samassa tilanteessa, josta läksit.

Milleniaalit tietävät, ettei asioissa edetä päätöksiä tekemällä, vaan rahalla. Parisuhde ei vakiinnu siten, että valitaan hyvä puoliso. Se vakiintuu siten, että on säännöllisiä tuloja ja asuntolainaa ja vauva tulossa. Sen vakiintumista ei voi valita. Onnea ei voi valita. Menestystä ei voi valita. Vaihtoehdot eivät anna meille mitään muuta kuin seuraavia vaihtoehtoja.

Asiat edistyvät kun tekee työtä. Asiat edistyvät kun tienaa ja käyttää rahaa. Voit valita automerkin, voit valita ammatin. Ihan sama mitä valitset, kunhan lupaat unohtaa valinnat ja jatkaa johonkin suuntaan ja tehdä työtä.

Ne poloiset sielut, jotka uskovat hyvien valintojen tuottavan jotakin lisäarvoa, pysyvät ikuisesti valintojen limbossa. He ovat yhä toistuvien valintatilanteiden vankeja postmodernissa kiirastulessa. He esimerkiksi uskovat, että se oikea löytyy jostakin 7 miljardin joukosta, mutta ensin täytyy tutustua jokaiseen niistä 7 miljardista. Muutenhan voisi valita väärin.

Jotkut toiset sen sijaan uskovat esimerkiksi sitoutumiseen tai ahkeruuteen tai määrätietoisuuteen. He eivät resetoi elämäänsä, jotta saisivat taas valita hahmolomakkeeseen uudet statistiikat ja luoda uuden identiteetin, koska entinen hävisi taistelussa vapauden ihanteelle. He vievät asioita loppuun.

Valintaväsymystä voidaan sörkkiä psykologisella silmällä, mutta sitä ei kenties koskaan löydy ihmisen pään sisältä, Se löytyy X-sukupolven ja Y-sukupolven kulahtaneista ihanteista. Milleniaalit ovat väsyneitä siihen, että olemme rakentaneet yhteiskunnastamme valintalimbon. Monet akateemiset älyköt innostuivat valintaväsymyksen käsitteesta, koska he ovat tiedostamattaan väsyneitä siihen, että omaa suosikkipunaviiniä saa etsiä Alkon loputtomilta hyllyiltä. Helpompaa sittenkin olisi, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän.

Me vaistoamme intuitiivisesti, että valintaväsymys on psykologisesti oikeaoppinen ilmiö, koska me olemme kokeneet valintojen tyrmäävän ja lannistavan vaikutuksen - vaikka empiirisesti valintaväsymystä ei olisikaan todistettavasti olemassa. Me olemme kokeneet, että vaihtoehtoja on liikaa tai ettei hyvin harkittu valintamme johtanut mihinkään sen parempaan lopputulokseen kuin hätiköity valinta. Me olemme ideologisesti käännöspisteessä, jossa yhden arvon, eli vapauden, ylivoima on murtumassa, koska sen havaitaan perustuvan itsepetokseen ja katteettomaan hypetykseen.

Moni ei myönnä tätä ääneen, mutta olen pistänyt merkille sen kuinka elämässään menestyvät ihmiset tiedostamattaan luovat valinnoilta säästymisen strategioita. Tällaisia strategioita on lukuisia, ja niitä myös täytyy olla. Muodikkain on tietenkin KonMari, jossa ylipäänsä vähennetään koko sitä kulttuurista tavarakulttuurin kuormaa, jonka me kollektiivisesti loimme kylmän sodan ylilyödyillä ihanteilla.

Valinnoilta säästymisen strategioita ovat esimerkiksi:
Ostetaan hyväksi havaittua.
Ostetaan kaverin suosittelemaa.
Ostetaan sitä, mitä lehdessä kehuttiin.
Ostetaan jotain missä on kiva etiketti.
Ollaan uskollisia yhdelle tuotemerkille
Luotetaan asiantuntijaan.
Valitaan randomisti jotain, Sovelletaan höpsistä...
Luotetaan, heittäydytään... tehdään se kuuluisa uskon hyppy.

Huomaatko, ihan perusmeininkiä. Me kaikki huomaamattamme taistelemme valintojen tuottamaa päänvaivaa ja väsymystä vastaan.


Post Scriptum (tai osa 2):

Lisähuomautuksia "lusikkateoriasta" sekä pragmaattisesta ja kineettisestä vapaudesta

Kirjoitettuani tämän tilityksen löysin netistä kirjoituksen nimeltään "lusikkateoria". En ota kantaa itse teoriaan (joka ei kirjaimellisesti ole "teoria", vaan jonkin asian havainnollistamismenetelmä), vaan ainoastaan yhteen katkelmaan kirjoituksessa:

"Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Saman kohdan voisi kääntää kuvastamaan myös eroa rikkaan ja köyhän välillä:

"Selitin hänelle, että ero köyhän ja rikkaan välillä on se, että köyhä joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Rikkaalla on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä."

Ja yhtä hyvin katkelma voisi puhua perinteisestä elämästä erona moderniin:

Selitin hänelle, että ero modernin ja esimodernin välillä on se, että moderni ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Metsästäjä-keräilijällä tai maanviljelijällä oli vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä. (Entisaikoina oli syötävä sitä mitä sai käsiinsä ja tehtävä ne työt jotka pitivät perheen elossa.)

Valintaväsymystä voidaan lähestyä yhteiskunnallisena, filosofisena tai historiallisena kysymyksenä. Valinnat eivät väsytä siksi, että valitseminen itsessään olisi kuluttavaa aivoille. Valinta väsyttää, koska se tuntuu alentavalta että täytyy nöyrtyä valitsemaan esimerkiksi uusien kenkien ja uuden takin väliltä, kun ei ole varaa molempiin. Tai täytyy kahlata läpi 30 sivun ruokalista, kun on arjen välttämättömyyksien jälkeen ollut uteliaisuutta mennä uuteen ravintolaan, jossa ei voi tilata sitä tuttua ja turvallista. Ja kaiken sen jälkeen ravintoloitsija ei ole ymmärtänyt asiakkaan parasta ja valinnut hänen puolestaan tarjoamalla pienen pienen listan.

Kenties veganismin suosiota selittää (muun ohella) se, että ehdottomuuksien avulla voidaan rajata vaihtoehtoja. (Yhteiskunnassa, jossa muutoinkin aikaa kuluisi liikaa turhiin valintoihin.) Valinnoissahan useimmiten väsyttää vain se, että ne ovat niin triviaaleja. Entisaikaan pukeutumista ja käytöstä säätelevät etiketit suojasivat ihmistä valitsemisen pakolta. Nekin ovat siis veganismin lailla välinnoilta välttymisen strategioita. Ihmisten huokutus ehdottomuuksiin ja ääriliikkeiden vetoivoima myös osin selittyy valintojen kaventumisella.

Valintojen kaventuminen lisää ihmisen kineettistä vapautta. Olen aiemmin puhunut siitä, miten positiivinen vapaus ja negatiivinen vapaus ovat harhaanjohtavia käsitteitä, koska vapaudessa ei ole kysymys käsitteiden binaarisuudesta, vaan siitä, että käsitteitä on leegio. Tällainen kaksipaikkainen nimitys on harhaanjohtava, ja se myös on onnistunut jumittamaan akateemisen vapaudenfilosofian paikoilleen liki vuosisadaksi. Viime viikolla opin uuden virhepäätelmän nimeltään "False Dilemma". Tästä juuri on kyse positiivisen ja negatiivisen vapauden kohdalla: ei ole vain kahta vaihtoehtoa ja yksinkertaisia vastakkainasetteluja. Käsitteitä tarvitaan huomattavan paljon lisää.

Kineettisellä vapaudella tarkoitan sitä, ettei elämä etene nykivästi, vaan siinä on etenemisen tuntua. Jos joudumme jatkuvasti pysähtymään harkitaksemme valintoja, seuraukset ovat negatiivisia muutoinkin kuin tunnetasolla. Jatkuvat lyhyen tähtäimet valinnat triviaaleissa asioissa saavat meidät kadottamaan suuren kokonaiskuvan ja tärkeämmät päämäärät. Kenties tästä syystä maskuliinisessä kulttuurissa on kodin valinnat suosiolla jätetty naisille ja niitä on pidetty vähäpätöisinä. Naiset ovat valinneet mitä syödään päivälliseksi, minkä väriset verhot talossa on ja sitä rataa. Miehet ovat voineet poltella piippua ja keskustella kansakunnan tulevaisuudesta, koska heitä eivät häiritse maalliset asiat.

Kineettisen vapauden vastakohdaksi (vaikka inhoankin dikotomioita) voisi ajatella paradigmaattisen vapauden. Paradigmaattisella on tässä kaksoismerkitys: ensinnäkin viittaan siihen, että länsimaisessa kulttuurissa on paradigmaattisena käsitys, että vapaus on juuri sitä, että saa valita minkälaiset verhot on makuuhuoneessa, koska Pohjois-Koreassa sitä ei saa valita - tai näin ainakin väitetään.

Pinnan alla on kuitenkin toinen merkitys. Paradigmaattisella ei nimittäin alkujaan tarkoiteta sitä, että jokin olisi vakiintunutta, vaan kielitieteissä se viittaa juurikin vaihtoehtojoukkoihin. Paradigma säätelee sitä, millaiset vaihtoehdot ovat mielekkäitä - tai hahmotetaan sellaisiksi. Paradigmaattisia vaihtoehtoja lauseessa "Minulla on X-värinen lapio." ovat esimerkiksi:

Minulla on sininen lapio.
Minulla on punainen lapio.
Minulla on hopeinen lapio. (Jo vähän rohkeampi, mutta paradigman mahdollistama).

Sen sijaan paradigman akselilla tekee jonkin erinäisen syntaktisen tai semanttisen virheen, jos sanoo vaikkapa:

Minulla on zwibuup lapio.
Minulla on lapio lapio.
Minulla on lauleskeleva lapio.
Minulla on on on on lapio.

On helppo ymmärtää, että paradigman ulkopuolisia vaihtoehtoja on loputtomasti, kun taas sen sisällä elämme niukkuuden turvallisessa syleilyssä. Paradigman ulkopuolisessa erämaassa kaikki on mahdollista ja se ahdistaa ihmistä. Meille tuottaa eksistentialistista kauhua se, kun tajuamme, miten järkyttävän avoin on maailma pienten sovinnaisten tapojemme ympärillä.

Paradigma on sosiaalinen koodisto, mutta myös psykologinen defenssi. Se estää kosmoksen hulluksitekevaa suuruutta vyöryttämästä tajuntaamme. Paradigma seisoo kuin ritari meidän ja Cthulhun välissä.

Parhaat valintajoukot on muutoinkin kiinnostava filosofinen kysymys. Millaisia ovat parhaat valintajoukot ja millä kriteereillä vaihtoehtojen laatua voitaisiin mitata? Varmaankin markkinatutkijat ovat tätä useinkin itseltään kysyneet laatiessaan mainoksia, galluppeja tai kuluttajakyselyjä. Vaihtoehtoja ei saa olla liikaa, koska miettimiseen menee liikaa aikaa, eikä keskittymiskykyä riitä. Jos taas vaihtoehtoja on liian vähän, osallistujat kokevat, että heille sanotaan ylhäältä päin mitä heidän tulee ajatella.

Kenties paras valintajoukko olisi sellainen, joka ei ahdistavalla tavalla pysäyttäisi kineettistä vapauttamme, eli elämän liikettä. Valinta ei siis vaatisi koko meidän henkistä kapasiteettiamme, vaan sen voisi rennosti suorittaa kävellessään tai istuessaan raitiovaunussa. Somessa varmasti on monia ihmisiä, jotka ovat taitavia laatimaan monivalintakysymyksiä.

Hyvä valinta ei veisi meiltä useampaa lusikkaa, viitatakseni lusikkateoriaan. Parhaimmillaan se ei vaatisi minkäänlaista ponnistelua.

Kineettinen ja paradigmaattinenn eivät siis ole toistensa vastakohtia, vaan ne myös täydentävät toisiaan. Jos valinnat ovat mielekkäitä ja hyvin pohjustettuja, me osaamme oman luonteemme ja mieltymyksemme mukaan suorittaa ne lennosta.

Twin Peaks, vapaus ja strukturoidut haasteet

Tässä kirjoituksessa ei ole juonipaljastuksia liittyen tv-sarjan 3. tuotantokauteen, mutta yritän pilata ilon niiltä, jotka elävät individualismin kollektiivisessa psykoosissa.

Twin Peaks jatkui tänään ja tuotti minulle heti jättimäisen järkytyksen. Ensimmäisessä jaksossa ei sinänsä ollut vikaa, mutta homma on kussut jakelussa pahemman kerran. Olen varma, ettei tämä jättimäinen moka ole David Lynchin itsensä hyväksymä, vaan televisioyhtiön sekoiluja. En silti ymmärrä miten edes he hyötyvät siitä, että katsojille tuutataan samana päivänä 4 jaksoa. Esityskausi lyhenee ja sitä myötä katsojia on vaikeampi koukuttaa pidempiaikaisiksi tilaajiksi.

Ehkä tällainen buffet-tarjoilu ruotsinlaivan tyyliin vain osoittaa sen kuinka pitkälle meidän kollektiivinen hulluutemme on edistynyt liittyen käsitykseen inhimillisestä vapaudesta. Sääli vain että hyvä sarja pilataan sillä, että koko kakku on pakko ahmia kerralla. Siihenhän joka tapauksessa 4 jakson julkaiseminen johtaa. Useimmat ympärillä puhuvat neljästä jaksosta kokonaisuutena, joten on vaikea keskustella vain 1. jakson herättämistä fiiliksistä. On itsekin pakko mitä pikimmin katsoa ne kaikki, koska spoilereita on joka puolella, ja kaikilta menee samalla tavalla ilo sarjan seuraamisesta.

En rehellisesti sanottuna keksi ratkaisusta mitään hyvää sanottavaa. Pelkkä heti-mulle-kaikki kulttuurin aivopieru. Meistä on tullut kärsimättömiä ja keskittymiskyvyttömiä kakaroita, jotka eivät edes osaa huolestua siitä, miten keskenkasvuiseksi ympäröivä kulttuurimme on taantunut.

En haluaisi katsoa kuin yhden jakson viikossa, mutta onko vaihtoehtoja? Miten välttyä siltä, ettei kuulisi juonipaljastuksia? Varmasti lehdissäkin huomenna analysoidaan kaikkia neljää jaksoa ikään kuin kaikki olisivat ne nähneet. On miltei velvollisuus kiirehtiä ja ahmia. Pitää katsoa väsyneenä, että varmasti ei nauttisi.

Individualismin koko vapauskäsityksessä on järjetön ristiriita (en halua käyttää sanaa paradoksi, koska se on liian positiivinen sana kuvaamaan tätä typeryyttä, jota kukaan muu ei tunnu kritisoivan). Itsenäisille toimijoille ikään kuin annetaan valintoja, vaikka kaikki tietävät mitä tilanteesta seuraa. Yrityksille esimerkiksi annetaan tiettyä liikkumavaraa liittyen ympäristönsuojeluun tai palkkaukseen ja kaikki tietävät, että minimi on se, mihin silloin kaikki tähtäävät. Kilpailu pakottaa tekemään vähimmän mihin pystyy, koska toiminta kilpailutetaan hinnalla ja tehokkuudella eikä vahingossakaan laadulla. Ikään kuin 100 hengen yleisölle annettaisiin lupa omaan tahtiin lähestyä buffetpöytää, jossa on 50 leivosta. Kyllähän kaikki tietävät, että on laitettava juoksuksi, jotta ehtisi saada mitään suuhunsa. Silti sanotaan, että "kävelkää vaan ihan rauhallisesti, ei ole mitään kiirettä..."

Tällainen asioista puhuminen väärällä nimellä on loukkaus kaikkia niitä kohtaan, joiden on vaikea kävellä tai jotka haluavat käyttäytyä hyvin. Kärsivälliset ja kohteliaat eivät edes ehdi pöydälle jotta voisivat lahjoittaa oman leivoksensa toiselle joka on pyörätuolissa. Armoa ei anneta eikä mahdollisuutta muille toimia armollisesti. Vain kusipäät ja raivohullut saavat oman tahtonsa läpi kun kaikki sallitaan (sillä varauksella että se sallitaan vain rahaa vastaan). Sitähän tämä meidän näennäinen vapautemme merkitsee. Sallitaan se, että epätoivosia, vanhoja, tietämättömiä tai heikkoja saisi kaikin tavoin jymäyttää. Annetaan heikommille vapaus huolehtia omasta itsestään, jotta hyväksikäyttäjiä ei enää voisi kutsua hyväksikäyttäjiksi.

Eriarvoisuutta syvennetään romuttamalla vanhat hyväksi havaitut moraalisen käytöksen kannusteet, jotka rajoittaisivat kaikkia tasapuolisesti ja estäisivät rikkaimpia sekä kaikkein köyhimpiä irtautumasta normaalin elämän piiristä. Yleisen ja yhteisen moraalin tilalle tulevat lähipiirin erilaiset odotukset, mikä on leimallista sääty-yhteiskunnalle. Tärkeintä on huolehtia, että köyhimmille jää mitään käsityksiä kunniasta, jotta he eivät kykenisi nousemaan alennustilastaan. Moraali kuitenkin säilyy ylemmissä luokissa, joiden asiat ratkaistaan julkisuudelta piilossa omien keskuudessa. Kelpoisuus edellyttää yhä paisunutta itsetuntoa, jos on rikas, mutta alistumiskykyä byrokratian rattaissa, jos on köyhä. (Keskiluokalle jää antirasismi ja kansainvälisyys, joita vaalimalla se ylläpitää identiteettiään ja etäisyttään työväenluokkaan.) Sallimalla kaikki valinnat vahvistetaan aivan toista rajoitetta joka on maksukyky.

Tällä kertaa pahinta kaikessa on se, että lyhytnäköisillä kulutuskäyttäytymisen malleilla tuhotaan mahdollisuudet niiden olosuhteiden toistumiseen, jotka osaltaan tekivät alkuperäisestä Twin Peaksistä erinomaisen televisiokokemuksen. Entisaikaan katsojia pidettiin jännityksessä ja he joutuivat viikon ajan ihmettelemään mitä tapahtui seuraavaksi. Syntyi keskustelua ja sitä kautta sarjasta syntyi kollektiivinen kokemuus. Joltain osin Game of Thrones on onnistunut tässä. Juonipaljastuksia on kyetty pitämään piilossa ja katsojat ovat aidosti yllättyneet.

Kun ihmiselle annetaan vapaus toimia omaan tahtiinsa, hän menettää vapautensa sekä iloita että antaa parastaan. Tämä sääntö toimii niin monella tasolla, että tästä tullaan puhumaan vaikka miten paljon sitten kun edes kourallinen filosofeja havahtuu psykoosista. Sääntö tullaan yhdistämään ihan jonkun toisen teoriaan, koska minulla ei ole kykyä tai valtaa vakuuttaa ihmisiä, mutta niin siinä tulee käymään.

Ensinnäkin sääntö toimii sillä tasolla, että emme saa asioita aikaiseksi, ellei meillä ole selkeitä aikatauluja ja panoksia. eikä meille tarjota haasteita. Kun taas selkeä dead-line on olemassa, on kilpailijoita tai katsojia tai suuria odotuksia, pystymme laittamaan itsemme likoon. Pelkässä vapaudessa me sen sijaan lähinnä kellumme kuin avaruuden painottomuudessa ilman kiintopisteitä.

Omaan tahtiin tekemisessä on sama ongelma kuin siinä, että tekisi vain itseään varten. Kuinka moni esimerkiksi valmistaa 3 aterian kokonaisuuden vain omaksi ilokseen lauantai-iltana? Saatat osata, mutta kuinka usein saisit aikaiseksi? Tuntuisi miltei traagiselta, jos ruoka ja viini olisivat taivaallisen hyviä, mutta kukaan ei olisi nauttimassa niistä kanssasi. Samalla tavoin ihminen yleensä pukeutuu muita varten, käy kampaajalla tai edes siivoaa. Asunto on aina paremmassa kunnossa, jos henkilön luona saattaa käydä yllätysvieraita.

Parasta mitä masentuneelle tai syrjäytymisvaarassa olevalle ihmiselle voit tehdä on se, että käyt aika-ajoin yllätysvierailulla. Hänen on silloin pakko pitää itsensä sellaisessa kuosissa, että kehtaisi avata oven.

Teemme asioita pitkälti muiden mieliksi, mutta tätä ei pidä ymmärtää negatiivisesti. Me elämmemuiden iloksi, mietimme kuinka ilostuttaa muita. Se on meihin syvälle kirjoitettu taipumus, ja me masennumme, jos emme saa riitttävän usein tuntea itseämme tärkeiksi. Siitähän suurin osa masennuksesta osaltaan johtuu - ihmiset yhä useammin tuntevat. että he eivät riitä - ettei heidän palkkä läheisyytensä tuo hymyä muiden kasoille. Muutenhan me tekisimme tuon tuosta vierailuja ystäviemme luona. Meidät on kasvatettu siihen, ettei sellainen kaupungissa sovi - että ihmiset ovat kiireisiä, eikä meillä ole sellaista arvoa, että he jättäisivät meidän vuoksemme sen mitä ovat tekemässä. Hyvä ystävyyssuhde tarkoittaa, että ei tarvita syytä sille, jos käydään lounaalla. Se ei ole bisnestä vaan kumpikin luottaa siihen, että toinen arvostaa omaa seuraa sellaisenaan.

Valinnanvapauden näennäinen siirtäminen yksilön harteille on monin tavoin paljastanut kuinka me emme myöskään ole kykeneviä nauttimaan elämästä täysillä silloin kun saamme itse omaan tahtiin päättää. Ihmisethän lomamatkoillaan yleensä välttävät tällaista vastuuta. He tahtovat olla muiden opastettavina ja seurata aikataulua. Se tuntuu paljon enemmän lomalta, kun ei tarvitse koko ajan päässään olla vastuullinen ja miettiä seurauksia.

1980-luvun televisio antoi elämälle sekä sosiaaliselle kanssakäymiselle raamit, jotka tuntuivat vapaudelta, koska ne vapauttivat jatkuvalta suunnittelulta ja säätämiseltä. Televisiota katsottiin silloin kun ohjelma sieltä esitettiin.

Elämä on myös paljon ikimuistoisempaa silloin kun siihen liittyy kohtalonomaisuutta. Twin Peaks oli kollektiivinen mystinen kokemus. Sarjan suosiota kannatteli yhdessä koettu arvoituksellisuus. Kun sarjan riisuu rituaalinomaisista aikatauluista, ihmettelevistä keskusteluista ja omasta pienuuden tunteesta kosmisten voimien heittelemänä, siitä katoaa sen tärkeä uskonnollinen puoli. Jo se pilaa kokemuksen että voi painaa pausea ja käydä vessassa. Katsojan pitäisi olla täysin ohjelman armoilla. Sitten se iskisi lujaa.

Kokemus arvosta rakentuu hyvin pitkälti sitä kautta, että asian eteen näkee vaivaa. Lapset jotka syntyvät rivitaloon ja kasvavat läpi lukion käymättä töissä eivät useinkaan osaa arvostaa sitä elintasoa, johon heidän vanhempansa nousivat omalla työllään. Heille on itsestäänselvää - tai 90-luvulla oli - että kaikilla on auto ja asuntolaina. Nythän moni asia on menossa heikompaan suuntaan, koska ihmisillä ei ole poliittista tahtoa taistella keskiluokkaisen elämän puolesta. Demokratia, sukupuolten tasa-arvo, ammattiliikkeet, omistusasunto, kesälomat, 8-tuntinen työpäivä, sunnuntaivapaat ja kaikki muu 1900-luvun saavutukset on helppo viedä ihmisiltä pois, koska he eivät osaa ymmärtää miten suuria kamppailuja niiden eteen on nähty.

Meillä on vain amerikkalaisen unelmateollisuuden psykoosi siitä, että me olemme "vapaita luomaan kohtalomme". Eikä kukaan kerro miten se tapahtuu, koska vapaus on sana jota ei saa pilkkoa, eikä kritisoida, eikä määritellä uusiksi. Se on Vapaus isolla alkukirjaimella niin kuin Jumalassa, joka on samalla tavoin ajettu nurkkaan. Ei saa katsoa kohti. Ei saa olla toisia jumalia. Ei saa kysyä miten se vapaus toimii - sen tiet ovat arvoitukselliset. Joillekin vain suodaan sitä enemmän kuin muille, vaikka sen piti olla kokonaan sisäinen juttu.

Vapaus vaatii taitoa, kuten onnellisuus. Sentään vielä jotkut meistä löytävät kollektiivisia keinoja tuntea onnellisuutta esimerkiksi jakamalla hyvän aterian ystävien seurassa. Jotkut jo nuorena kasvatetaan siihen (hyvässä perheessä salaa, koska siitä ei julkisesti saa puhua), että parhaat kokemukset ovat yhteisiä. Ne on koettu jonkun kanssa ja on jäänyt erityisen lämmin muisto siitä, että kaikilla oli mukavaa, ei vain itsellä.

Sentään saavutusten vaikeuden ja siitä saadun ilon ymmärretään yhä joissain piireissä korreloivan. Esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa ja Sormusten herra -elokuvissa fanit pukeutuivat ja jonottivat ensi-iltaa ulkona teltassa. Siinä oli jotain. He sentään saavat enemmän kuin mitä itse elokuva voi antaa: haasteita. Sinne ja takaisin. He varmasti myös pitivät elokuvista enemmän kuin ne jotka katsoivat sen yksin pieneltä ruudulta sipsejä mussuttaen.

Elämässä tarvitaan strukturoituja haasteita jotta tuntuisi siltä että ympäröivä yhteiskunta ymmärtää miten vaikeaa kaikki on. Tällaisia haasteita ovat ylioppilaskirjoitukset, autokoulu, armeijan metsäleiri tai pitkät pääsykokeet, joissa on useita karsintakierroksia. Niitä tarvittaisiin säännöllisesti. Nyt me saamme vain popkornia ja hattaraa, vaikka pinnan alla yhä samalla tavalla vanhenemme ja kuljemme kohti kuolemaa. Meiltä puuttuu symbolitason yhteys kärsimykseen. Nykyihmiset vieraantuvat siitä että elämän kuuluu olla vaikeaa ja siksi se tuntuu vaikeammalta kuin onkaan.

Strukturoitujen haasteiden jälkeen ihminen tuntee itsensä jällensyntyneeksi. Hän kokee ikään kuin nousseensa leveliä. Hän on ohittanut tietyn vaiheen ja valmiina uusiin haasteisiin. Koska tällaiset haasteet yleensä lakkaavat pian täysi-ikäisyyden jälkeen, me keski-ikää kohden veltostumme ja lihoamme ja alamme tuntea itsemme huonoiksi. Vastuu omasta itsestä ei ole kenellekään hyväksi, mutta me sallimme sen, että vain hyväosaisilla on oikeus nauttia tietyistä vapauden rajoitteista. Parempien piirien parisuhteessa tai kaveriporukassa voidaan asettaa tavoitteita, kuten veneretki tai vaellus tai puolimaratonin juokseminen.

Vallitseva vapauden myytti on keino alistaa alemmat luokat rappion tilaan, jossa he eivät saa itseään niskasta kiinni, koska kukaan ei saa. Rikkailla on personal trainerit ja tiukat aikataulut, jotka pitävät heidät aisoissa ilman että heidän tarvitsee kuluttaa omia tahdonvapauden resursseja**.

Twin Peaks on niin keskeinen länsimaisen korkeakulttuurin ja viihteen rajapinta, että uudet jaksot tai ainakin 1. jakso olisi kuulunut esittää vain yhden kerran elokuvateattereissa ympäri maailmaa. Katsojat olisi laitettu jonottamaan. Ja sen jälkeen heidät olisi laitettu odottamaan. Se oli parantanut kokemusta ja tehnyt kaikille hyvää.

Ei mitään naurettavaa kaikki mulle heti 4 jaksoa kerralla pelleilyä. Se halventaa koko sarjan perintöä. Näin alas me olemme vajonneet. David Lynchin kenties viimeisiä teoksia tarjoillaan rahvaalle sillä diilillä, että 1 eurolla saa isommat ranskalaiset tai isomman kokiksen.


Lisää samasta aiheesta:
Valinnanvapauden autuus - vähemmän mutta parempaa vapautta

**Tiedän, että valintaväsymyksen käsitettä on viime aikoina kritisoitu, mutta sen tyrmäämisen sijaan olen tehnyt käsitteeseen monia paarannuksia. Kirjoitan niistä myöhemmin.

Tilivelvollinen vapaus

(Varoitus, tämä neljältä yöllä syntynyt kirjoitus edustaa old-school-pikkujättiläistä, ja on ihan hiton hyvä. Heräsin keskellä yötä ja tiesin heti mistä kirjoittaa. Ehkä jotain kohtia voisi kumminkin vielä tiivistää...?)


Hyvin strukturoitu ja tilivelvollinen -vapaus: Olet täysin vapaa tekemään mitä vain haluat, mutta vasta ensi kuun kolmas torstai. Mitä jos silloin et enää haluakaan sitä samaa? Mitä jos se ei enää tunnu vapaudelta? Järkesi sanoo, että sitä sinä halusit, mutta toisaalta järkesi sanoo, että ehkä sittenkin olisi parasta vain levätä.

On ollut raskas viikko ja sinulla on kerrankin aikaa itsellesi - melkein ainakin, mutta kun viime kuussa jo ostit ne liput - ja vasta paljon myöhemmin tulit katumapäälle - ja juuri nyt tuntuisi eniten vapauttavalta vain jäädä kotiin löhöämään, uhmata kuukauden takaista itseä, jolle on tilivelvollinen. Mitä vapautta se on, jos ei saa olla itsensä kanssa eri mieltä?

Vapaus jollain tavoin laimentuu jos jonkin haluamisesta on liian pitkä aika siihen hetkeen jolloin pääsee todella aktiivisesti tahtomaan sitä todeksi. Niin kuin jos lapsena halusi ryhtyä hävittäjälentäjäksi tai karamellitehtailijaksi tai viikingiksi, mutta sitten myöhemmin sitä samaa ei tahtonutkaan, kun tiesi mitä kaikkea se vaatisi, eikä ehkä antaisi niin paljon.

Eräällä tavoin on viisastunut ja toisaalta taas on pettänyt itsensä.

Vapaus, eli oman tahtonsa toteuttaminen vaatii kärsivällisyyttä ja ajan strukturoimista, mutta kun aikaa kuluu ja työtä tehdään asian hyväksi, ihmisen oma tahtotila ja käsitys asioista muuttuu. Niinpä lopputulos ei aina tunnu siltä miltä sen piti. Se tuntuu velvollisuudelta, eikä vapaudelta - velvollisuudelta omaa vapaudenkaipuuta kohtaan, toistan: velvollisuudelta omaa väljähtänyttä vapaudenkaipuuta kohtaan.

Modernin yhteiskunnan järjestykseen perustuvat saavutukset totta kai vaativat sitä, että ihmisen alkuperäinen tahto unohtuu ja sen paikan ottaa strukturoitu vapaus. Hänestä tulee robotti tai zombi, eli hän toistaa jotakin toimintoja tietämättä ihan tarkkaan miksi. Siitä on tullut helppoa tai toiminnan lopettaminen herättää pelkoja. Ihminen suorittaa rutiineja pelissä, jonka alkuperäinen päämäärä on hämärän peitossa. Jos nyt lopettaisi, jotain pahaa tapahtuisi joko sosiaalisille suhteille, taloudelliselle turvallisuudelle tai omalle iloiselle mielentilalle.

Yksilön itsenäisyys (ainakin arjen teorioissa) vaatii puolestaan, että hän itse strukturoi oman ajankäyttönsä ja on tilivelvollinen tekemisistään, jos ei itselleen, niin puolisolleen ja verottajalle. Alkoholi on yksi yritys paeta tätä jatkuvaa, uuvuttavaa itsekontrollia jonkinlaiseen joko vähemmän tolkulliseen olotilaan, jossa struktuuri katoaa - tai kenties sosiaalisempaan vapauden tilaan, jossa ryyppyporukan kollektiivinen tahto ohjailee ryhmää baarista ja kaupunginosasta toiseen. Tolkkua silloin on, mutta se on luonteeltaan yhteisöllisempää ja primitiivisempää. Humalan aikana ihminen siis jotenkin konsultoi omaa "autenttisempaa" tahtoaan lukuisten merkityksensä kadottaneiden rutiinien keskellä.

Morkkis on vaivaannuttava ensinnäkin siksi, että arjen minuus tiedostaa kantavansa typeriä haluja hautovaa tunnekuormaa, mutta myös siksi, että ihminen tiedostaa arjen moraalisääntöjen pian palaavan täyteen voimaansa ja sulkevan syleilyynsä, jolloin kaikki vapaus muuttuu taas strukturoiduksi ja porvarilliseksi. Tarkoin määritelty ja aikataulutettu vapaus on tietenkin mahdollistavaa ja siinä mielessä positiivista vapautta, mutta se tuo mukanaan velvoitteita ja tahdon ponnisteluja, joista itsensä vapauttaminen tuntuu mukavalta haaveelta.

Alkoholissa on se hyvä puoli, että se tuo mukanaan morkkiksen, mutta samaan aikaan se sallii poikkeamisen tavanomaisuudesta. Känni syyllistää ja vapauttaa sopivalla tasapainolla, ikään kuin tarjoillen moraalisen koktailin, johon on sekoitettu kulttuurisesti strukturoituja vapautumisen keinoja. Näillä sosiaalisesti hyväksytyillä metodeilla vapaudutaan monista hiertymistä, joita sosiaalinen teeskentely ja rutinoituminen tuottavat strukturoidun vapauden hyväilyssä. Järjestelmällisyys on hyväksi ihmisen sosiaaliselle statukselle, mutta se tuottaa epätyydyttävän olon pinnan alle, jossa yhä sinnittelevät lapsuuden vaatimukset vaatimukset hyvästä elämästä.

Juodessaan ihminen ei käyttäydy kuin lapsi siinä merkityksessä, että hän toteuttaisi lapsuutensa unelmia. Hän kuitenkin taantuu sillä tavoin lapsen tasolle, että kykenee neuvottelemaan itsessään olevan lapsen kanssa. Humalan päämääränä on tällöin vakuuttaa sisäinen lapsi siitä, että tämän unelmat olivat typeriä ja lapsellisia, ja se mitä oikeasti haluamme on läheisyyttä ja seksiä. Kenties vain läheisyyttä, jos siinä humalan vaiheessa emme tunne olevamme enää siinä kunnossa, että seksistä tulisi mitään. Aamulla tunnemme tyytyväisyyttä siitä, että sanoimme sisäiselle lapsellemme suorat sanat, ja tästä eteen päin käyttäydymme töissämme iloisesti ilman houkutusta.

Mutta kostea terapia ei tietenkään ole ohi. Meillä on aina jokin unelma, joka on tyhmä, ja jota täytyy käsitellä pois, koska se ei enää näytä toteutumiskelpoiselta.

Tilivelvollisessa vapaudessa kenen tahansa kanssa saa pelehtiä, mutta aktin jälkeen on kerrottava täsmällisesti kuinka monta liikettä oli sisään ja ulos. Täytyy muistaa kaikki yhsityiskohdat, jotta seuraavan aamun morkkisesta saisi vapauttavan tilinpäätöksen. Oliko ehkäisyä, tuliko jollekin sanottua pahasti? Mitä helvettiä minä olen eilen syönyt? Kaikki on tilitettävä loppuraportissa selvälle arjen strukturoidulle minuudelle ja tätä kautta vapaudesta katoaa ilo.

Irrottelu muuttuu neuroottiseksi kirjanpidoksi, jossa nykyhetki palvelee menneitä päätöksiä (sitoumuksia) ja raportoi ankaralle superegolle sekä huolestuneelle huomisen minälle kaikesta siitä mitä on tehty. Raportointia auttaa se, jos myös vapaa-ajallamme kannamme mukana kalenteria ja otamme elämämme hienoista hetkistä kännykkäkuvia. Katsomme nykyhetkeä linssin strukturoiman järjestyksen lävitse. Olemme tilivelvollisia ja kuuliaisia, emme vapaita... tai tavallaan sitähän vapaus juuri edellyttää. Me luovutamme vapautemme spontaanien päähänpistojen seuraamiseen, jotta olisimme vähemmän kusessa. Se on silloin sitä vähemmän kusessa olemisen vapautta.

Pidän autolla matkustamisesta, koska se paljastaa kaksi erilaista vapautta: joku tuntee vapautta siitä että saa käännellä rattia ja olla vastuussa. Joku taas tuntee vapautta siitä että saa luovuttaa hetkeksi kontrollin toiselle ja vaipua ajatuksiinsa. Inhimillisessä vapaudessa on hyvin paljon kyse siitä, että löytää paikkansa jossa vastuuta voidaan vuorotella. Että on vaihtelua stressitilojen ja palautumisen välillä. Vapaus kontrollintarpeesta vastaan hallinnanvapaus.

Jotta saisimme yksinkertaistettua elämämme struktuuria, me tarvitsemme toista ihmistä. Toinen ihminen ottaa vastuulleen osan struktuurista, jotta vastuullisuuksien määrä kapenisi. Erityisen hyvin tämän huomaa ihminen, joka on joskus ollut yksinyrittäjä, mutta sitten palannut tuntityöhön tai liittynyt osuuskuntaan. On uskomattoman hienoa, kun ihan kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Kokonaisuus jota yhdessä hallitaan on suurempi ja monimutkaisempi, mutta itse kullakin on paljon rajatummat vastuualueet.

Sillä tavoin sen mielestäni kuuluu mennä. Yksilöllisyyteen panostava yksinyrittäjä ei tule kokemaan vapauttaan helpoksi. Hänen on strukturoitava oma vapautensa niin monin tavoin, että itsenäisyys tuntuu jo vankilalta.

Parisuhteessa saa onnellisesti luopua jostakin, mitä siihen asti on tehnyt. Se voi olla tupakointi tai se voi olla pyykin peseminen. Sen tilalle tulee jotain muuta, mitä täytyy tehdä, kuten isomman pyykin peseminen. On silti helpompi pestä isompi pyykki ja kokata enemmän ruokaa kuin samaan aikaan keittää pientä pyykkiä ja pestä pientä ruokaa - huomasitko, menin heti sekaisin sanoissani kun piti pallotella useita palloja.

Tutkimusten mukaan edes naiset eivät todellisuudessa ole kovin hyviä suorittamaan monia tehtäviä yhtä aikaa. Kaikkien laatu romahtaa. Meidän tuottavuutemme kansakuntana lähtisi huimaan nousuun, jos emme kollektiivisesti ihannoisi tyhmää vapautta, jossa jokainen saa tehdä ylimääräistä työtä vain koska joutuu tekemään sen yksin, ajatellessaan, että yksin tekeminen merkitsee vapautta.

Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin, runoili V. A. Koskenniemi. Joku on kutsunut sitä nyökkäyksesksi ranskalaisen eksistentialismin suuntaan, mutta mielestäni se runo on pessimistinen ja kyyninen kuvaus suomalaisesta kansanluonteesta.

Pieni epilogi

Rakkaus on sitä, että oppii omista ja toisen tarpeista. Itsestään löytää aina jonkin uuden vahvuuden ja uuden heikkouden. Nykyaika tuntuu vaativan paljon opiskelua.

Rakkauden tähden opittuja herrasmiestaitoja saattaa tarvita myöhemmin elämässään, mutta on hyvä vihjailla, että kohtelias käytös on opittu kotoa jo varhaisella iällä. Silloin sitä ei ole opittu ketään toista varten, vaan sitä oikeaa.

Eron jälkeen moni ravintola kadottaa kaksi asiakastaan jopa useammaksi vuodeksi. Kun toinen hiipii takaisin, hän ei ole yksin, mutta tilaa jotain ihan muuta kuin edellisellä kerralla.