Toiminnanohjauksen häiriö ja yksilökeskeinen yhteiskunta

Tiedän tarkalleen mikä on ongelma, mutta en pysty tekemään asialle mitään. Asia ei luultavasti muutu loputtomalla analysoimisella, mutta en mahda itselleni mitään. Se juuri on ongelma. Yritän, mutta en muutu.

Tilanne on se, että kirjoitan kaiken aikaa uutta, mutta en saa julkaistuksi. Jätän työn kesken, odottamaan tarkistusta, mutta seuraavana päivänä en palaa asiaan. Kai minä vain unohdan. Ei muistu mieleen. Innostun jostakin uudesta, mistä taas kirjoitan.

Ongelma ei ole se, että kirjoittaisin pelkkää paskaa. Enemänkin ongelma on, että minua ahdistavat kaikki ne paremmat tekstit, joita olen vuosien aikana kirjoittanut - ja joista en suurinta osaa ole koskaan julkaissut, tai tarjonnut julkaistavaksi. Ajattelen, että ne ovat liian hyviä jaettavaksi ilmaiseksi. Päätän tarjota niitä lehteen, koota kirjaksi, mutta sitten asia jää lojumaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut keskenjättämisestä, keskittymishäiriöstä, ADD:sta ja henkilöistä, joissa nämä taipumukset ilmenevät. Heistä yleensä ei tullut mitään. He eivät ratkaisseet ongelmaa elinaikanaan. Joku toinen kokosi heidän kirjallisesta jäämistöstään teoksen, joka sitten muodostui klassikoksi: Simone Weil, Kafka, C.S.Peirce, Sokrates - heitä riittää. He tiesivät ongelman, kirjoittivat siitä päiväkirjoissaan, kirjeissään, jopa novelleissaan, mutta he eivät voittaneet ongelmaa.

Luultavasti historian hämärään on jäänyt tuhansittain kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden perikunta on vain hävittänyt heidän muistikirjansa tai ne ovat unohtuneet ullakolle, kunnes koko talo on painunut kasaan. Asia on jäänyt levälleen. Ei ole ollut suhteita. Ei ole ollut kärsivällistä lukijaa. Luultavimmin tekstejä olisi pitänyt toimittaa, tai kenties osa on ollut valmista sellaisenaan. Mutta kukaan ei ole jaksanut lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Mitä enemmän tekstejä kertyy, sen vaikeammaksi ongelma muodostuu - mutta nyt minun ei ollut tarkoitus puhua mistään teksteistä, vaan elämästä laajemmin. Olen se kuka olen. Kirjoittamalla kirkastun vain omaksi ongelmaiseksi itsekseni.

Minulla on pitkäjänteisyyttä ja luja tahto, mutta ei kykyä järjestää asioita tärkeysjärjestykseen ja toimia sen mukaan.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ilmenee

Mainitsemani keskittymishäiriö itsessään tuottaa taidetta. Se näkyy taiteilijoiden elämässä, koska järkevä ihminen ei ryhtyisi taiteilijaksi. Hän asettaisi elämän perustarpeet taiteen edelle. Hän saattaisi kyetä myös luomaan taidetta, mutta ei pakkomielteisesti.

Greta Thunbergin asperger ja siihen liittyvä ehdottomuus eivät tulleet minulle uutena asiana. Kun opiskelin yliopistolla filosofiaa vuosituhannen alussa, olin hyvin kiinnostunut filosofien elämästä. Tiesin, että Sokrates puhui totta (tai ainakin lausui Trumpin lailla oman mielipiteensä), vaikka se ei aina ollut viisasta. Hän joi ennemmin myrkkymaljan kuin pyörsi sanansa. Tiesin, että Kant käveli autistisen kellontarkasti saman reitin joka päivä.

Sokrates ja Kant pärjäsivät, koska heillä oli apua. Tämän asian korostaminen usein unohtuu elämänkertureilta. Sokrates eli yliluokkalaisena yhteiskunnassa, joka perustui orjuuteen. Kantilla oli kamaripalvelija. He kumpikin olivat säätyläisiä. Vaikea elämä ja tietyt luonteenheikkoudet eivät siis yhdisty vain laiskoihin rääsyläisiin, joilta puuttuu tahdonvoimaa.

Äly tai vaikealle tehtävälle omistautuminen eivät määritä ihmisen pärjäämistä yhteiskunnassa. Shakin "maailmanmestari" tai ainakin 1800-luvun alkupuoliskon paras pelaaja Louis-Charles Mahe de La Bourdonnais kuoli rääsyläisenä Lontoossa vuonna 1840. Romantiikan aikakausi oli totisesti nimensä veroinen, sillä tarvittiin vahvaa ideologiaa ja paatosta, että taiteilija pysyi elossa jollain muullakin kuin leivällä. Useimmat tietenkään eivät siihen kyenneet. Aleksis Kivi, Edgar Allan Poe ja Henry Thoreau kuolivat pennittöminä. Kierkegaard kirjoitti valtavan tuotannon perintönsä turvin, kunnes rahat loppuivat ja siihen loppui myös elämä.

Järkevämpää olisi tietenkin tutkia menestyneempien kirjoittajien elämää, eikä velloa epäonnistujien kurjuudessa, mutta sitäkin minä olen tehnyt. En vain osaa muuttaa teoriaa käytännöksi.

Saatan joka aamu vannoa itselleni, että tänään tarjoan tekstejäni julkaistavaksi johonkin lehteen, mutta illalla huomaan, että asia ei ole edistynyt. Olen tehnyt kaikkea muuta, mutta en sitä, mitä oli tarkoitus.

Tähän liittyy prokrastinaatiota, mutta harvoin minulla on edes aikaa jahkailla ja lykätä aloittamista. Ennemmin tartun innokkaasti johonkin tehtävään, mutta se on satunnainen. Se voi olla jotain tärkeää tai sitten ei.

En tee niitä asioita, joita minua itseäni huvittaisi, sillä itse en ole asiasta päättämässä. Minulla on ollut jo vuosia tapana kirjoittaa listoja (jo ennen muoti-ilmiötä), joissa luettelen KIIREISET asiat, vähemmän kiireiset asiat sekä juttuja, joita pitäisi tehdä myöhemmin, esimerksi:

KIIREISIÄ:
- lähetä Kelan liite
- uusi kirjaston lainat
- laskuta kirjastoa esiintymisestä
- hae apurahaa
- syö jotain

VÄHEMMÄN KIIREISIÄ:
- varaa aika auton katsastukseen
- siivoa
- täydennä CV:tä
- valmistu maisteriksi

EHTII MYÖHEMMINKIN:
- kirjoita Pikkujättiläiseen
- tarjoa tekstejä lehtiin
- tee jotain mikä on kivaa

Joka kerta listojen kategoriat muuttuvat, samoin kuin visuaalinen asettelu. Perään saatan piirtää neliön, johon merkkaan ruksin, kun tehtävä on suoritettu, mutta suhtaudun siihen nykyään vähän nihkeämmin, kun se on kuulemma muotia.

On täysin satunnaista mihin tehtävään tartun. Se yleensä tapahtuu spontaanisti suuren innostumisen saattelemana. Päähäni voi iskea suuri inspiraatio liittyen laskujen maksamiseen, mutta homma on nopeasti ohi ja sitten minut valtaa outo tyhjyys.

Kirjoittaminen on mukavampaa, koska se on työ, joka ei koskaan lopu. Kirjoitan paljon, siivoan vähemmän. Varsin vähän teen mitään, mikä olisi perinteisessä mielessä kivaa.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ei ole ollut joskus ongelma

Toimeliaisuus on pienempi ongelma, jos se kohdistuu hyödyllisiin asioihin. Sittenkin se voi olla ongelma, joka rampauttaa koko elämän, jos energia ei kohdistu välttämättömiin ja kiireellisiin asioihin.

Hyödyllistä voi olla esimerkiksi tenniksen pelaaminen, kävely meren rannassa tai opiskeleminen. Ainakaan ne eivät ole niin haitallisia harrastuksia. Mutta ne muodostuvat ongelmaksi, jos ennemmin tekee terveellisiä ja kivoja juttuja kuin nukkuu, käy suihkussa tai maksaa vuokran.

Järkevä ihminen - tai kuka tahansa, jonka aivot toimivat edes kohtalaisesti - osaa erottaa välttämättömät asiat sekundaarisista: syö, nuku, peseydy, siivoa ja elätä itsesi.

Kun toiminnanohjaus reistailee, henkilö saattaa olla tuplasti muita ahkerampi kompensoidakseen puutteitaan, mutta hän vain syventää ongelmiaan. Hän ikään kuin rakentaa taloa, jossa on kahdeksan seinää, mutta ei kattoa. Neljää seinää riittäisi, jos olisi yksi katto.

Tällainen pakkomielteinen ja puuhakas käyttäytyminen ei välttämättä ole ollut ongelma suurperheissä ja kyläyhteisöissä. On syntynyt luontaista työnjakoa: joku on innokkaasti valmistanut ruokaa monta kattilallista, minkä ansiosta muiden ei ole tarvinnut nähdä sitä vaivaa.

Joku on voinut rakentaa vaikka sata seinää ja ikkunaa, kunhan toiset ovat tajunneet auttaa häntä ja asettaa päälle katon. Erimerkki on banaali, mutta lähempänä totuutta kuin uskoisit. Näin typerästi pakkomielteisen puuhakas ihminen voi käyttäytyä. Minä esimerkiksi olen kirjoittanut tuhat runoa ja sata novellia, tarjoamatta niitä mihinkään - ja joku toinen on saavuttanut paljon enemmän kirjoittamalla kymmenen novellia, joista viisi on julkaistu.

Yhteisöissä: työyhteisöissä, kylissä ja perheissä on riittänyt, että pienellä joukolla on järkeä päässään, tai ainakin kykyä toimia tärkeysjärjestysten mukaan. Muut ovat voineet seurata vaistojaan ja pakkomielteitään, tuottaen puuhakkuudellaan enemmän kuin tarvittaisiin. Sen on voinut myydä tai vaihtaa muiden yhteisöjen kanssa, kunhan porukassa on edes yksi joka sen osaa. Yksi on metsästänyt, toinen rakentanut, kolmas kokannut, neljäs siivonnut - ja jokainen on noudattanut vain luontoaan.

Nykyajan suurin haaste on, että meidän on jokaisen osattava aivan kaikkea, mutta se kaikki ei tule luonnostaan. On täytettävä lomakkeita, vastattava puheluihin, laskettava menoja, metsästettävä suurriistaa, korjattava auto, pestävä pyykkiä, täydennettävä ansioluetteloa ja ylläpidettävä somepresenssiä.

Ihmisestä ei kertakaikkiaan ole siihen. Siksi me tunnemme olomme niin kurjaksi. Jokainen päivä muistuttaa siitä kaikesta, missä me emme ole hyviä. Joudumme laatimaan listoja asioista, joita emme haluaisi tehdä. Ja listalle lopulta jäävät kummittelemaan juuri ne pahimmat asiat. Arki näyttäytyy kamalalta.

Jos henkilö A ei tykkää siivoamisesta, hänen on joka aamu katsottava sotkujaan ja tuijotettava tehtävälistaa, jossa lukee isolla lihavoituna SIIVOA!

Jos henkilö B ei tykkää ruoanlaitosta, hänen on nähtävä nälkää.

Olisi niin älyttömän helppoa, jos henkilö A ja B asuisivat yhdessä. A voisi laittaa ruokaa molemmille ja B voisi siivota molempien edestä. Kumpikin välttyisi siltä mitä inhoaa eniten. Ja kumpikin saisi onnistumisen kokemuksia, kun saisi tehdä enemmän sitä mitä osaa.

Tämä on perinteisen yhteisöllisyyden voimavara. Ja uskon, että tämä yksilön äärimmäinen vastuuttaminen on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi ihmiset suurkaupungeissa, omissa yksiöissään, masentuvat ja kokevat niin paljon ahdistusta.

Itse esimerkiksi tarvitsisin kustannustoimittajan, joka lukisi tekstini ja osaisi sanoa mikä siitä on hyvää ja kelpaa julkaistavaksi. Pitäisi olla toinen ihminen tekemässä 5% siitä työstä, minkä olen itse tehnyt kirjoittaessani, minkä jälkeen 100% omasta työstäni ei menisi hukkaan.

Muutaman päivän työllä korjautuisi se tragedia, että vuosikymmenen työ ei olisi ollut turhaa.

Tilanne luultavammin vain pahentuu

Olen surulla katsellut suomalaisen koulujärjestelmän individualistista kehitystä. Opiskelijoilta vaaditaan yhä enemmän itseohjautuvuutta. On siirrytty luokattomaan lukioon ja purettu perinteiset aikataulut. On opiskelijasta itsestään kiinni tekeekö hän läksyjään. On opiskelijasta itsestään kiinni tuijottaako hän tunnilla älypuhelinta.

Ymmärrettävästi oppimistulokset romahtavat nopealla tahdilla. Ihmisten omalle vastuulle säilytetään koko elämä. Luultavasti siirrytään pian järjestelmään, jossa ei ole yhteistä ruokailua, eikä myöskään yhteistä koulurakennusta. Oppilaan on itse kehitettävä omasta päästään oppivelvollisuus ja opetussuunnitelma, koska hänellä on oltava se vapaus.

Se sopii ehkä joillekin, niille joilla on suunnaton taito elää pelossa ja kantaa huolta. Heidän "huolellisuutensa" on kymppi, eli he tekevät läksyt, koska osaavat kuvitella jonkin jumalaisen tarkkailijan tai koska heille on kotona opetettu kuria - tai koska heillä on itsekurin ja täsmällisyyden geeni.

Suuri enemmistö - ja etenkin me, joille asia on erityisen vaikea - elävät puolittaista elämää. On valmistuttu koulusta vain puolittain. On tehty puolet niistä asioista, joita päivän aikana piti. On siivottu puolet asunnosta. On syöty joka toinen päivä, nukuttu joka toinen yö. Ei ole mitään sosiaalisia tukirakenteita tai auttajia. Jokaisen pitää pärjätä omillaan. Täytyy joka kuukausi neuvotella uusiksi työsopimus, lähettää verokortit ja opetella ymmärtämään uusia laintulkintoja.

Työhön menee puolet päivästä ja toinen puoli menee sen asian kauhistelemiseen, että pitäisi täyttää sähköiset tuntilistat ja laskuttaa työnantajaa ja lähettää tiedot verottajalle, koska jokainen on nykyään yrittäjä.

Näinhän eivät tietenkään rikkaat elä, tai ole koskaan eläneet. Heillä on taloudenhoitajia, tilintarkastajia, kokkeja, sihteereitä, räätäleitä ja autonkuljettajia. Heidän elämänsä on hyvin tarkasti järjestettyä ja heidän työtehtävänsä ovat tarkasti rajatut. Kun köyhän täytyy osata sata eri taitoa, tehdä itse kaikki, rikkaalle riittää että hän osaa olla itsevarma. Se on tietenkin helppoa, kun ei ole muistutuksia epäonnistumisista. Voi ulkoistaa sen, mitä ei osaa.

Säntillisesti järjestäytynyt koululaitos ja työelämä ovat tarjonneet keskiluokille ne samat kavennetun elämän rakenteet, joista ankarat eliitit ovat aina hyötyneet. Ei ole ollut häiriötekijöitä. Esimerkiksi kouluun ei ole ennen saanut tuoda edes sarjakuvalehteä. Ja nyt jokaisella on käsissään keskittymiskyvyn tuhoava viihdekeskus.

Tilanne on oikeastaan aivan katastrofaalinen, mutta monet asiantuntijat eivät myönnä sitä ääneen. He eivät itse koe tilannetta ongelmaksi. Ehkä he eivät kärsi ongelmasta?

Ehkä asiantuntijat ovat valmistuneet koulusta ajallaan? Ehkä heillä on kyky tehdä ensin ne asiat, jotka vaativat kiireellistä toimeksipanoa? Kenties heitä ei siinä tapauksessa kannattaisi kuunnella. Tarkemman kuvauksen tulevaisuudesta voivat tarjota neuroottiset taiteilijat, joiden elämä häiriintyy pienistäkin virikkeitä ja jotka tuovat näkyviin herkkiä signaaleja ennen kuin täydellisesti romahtavat paineen alla.

Tämäkin on aihe, josta täytyisi kirjoittaa hallitummin, rauhallisemmin ja vakuuttavammalla sävyllä. Tämäkin on aihe, josta minun pitäisi kirjoittaa jonnekin muualle kuin Pikkujättiläiseen, mutta sitä päivää ei tule.

Läsnäolotunnistin

Pitäisi olla -teema tekee paluun. Tässä sosiaalisia ja teknologisia innovaatioita esittelevässä artikkelisarjassa käyn tällä kertaa läpi kolme päräyttävää keksintöä.

Pikkujättiläisen vertailussa läsnäolotunnistimet:

UROSMAX 2200

YOGAHIPSTER 15

BUDHATECH 600

Markkinoilta löytyy jo suuri määrä ensimmäisen sukupolven läsnäolotunnistimia, mutta tunnetusti ne eivät vastaa lupauksiaan, vaan kykenevät rekisteröimään ainoastaan lämpöä tai fysikaalista liikettä.

Nyt vertailussa olevat toisen sukupolven laitteet pystyvät rekisteröimään aivosähkön vaihtelevia värähtelytaajuuksia ennennäkemättömän luotettavasti. Anturit ilmoittavat selkeästi milloin henkilö on läsnä ja milloin ei.

1.) Urosmax 2200 on täydellinen ratkaisu kaikkien vaimojen ja tyttöystävien tuntemaan ongelmaan. Laitteisto kiinnitetään miehen ranteeseen sekä otsaan, jonka jälkeen se ilmoittaa erilaisin äänimerkein ja valoin milloin tämä on siinä määrin läsnä, että kykenee vastaamaan yksinkertaisiin kysymyksiin.

Laitetta voi käyttää myös teini-ikäisiin lapsiin, jotka istuvat liikaa tietokoneen ääressä. Kaukosäätimen selkeät mittarit ilmoittavat tylsistymisen ja ärtyneisyyden tason, mikä helpottaa otollisen hetken ajoittamista esimerkiksi roskapussin viemisestä huomauttamiseen.

Laitteen mukana tulee myös tietokoneohjelma, joka tarkkailee viikottaisia keskittymis- ja läsnäolohuippuja. Ohjelmiston avulla on helppo suunnitella etukäteen ikävien asioiden esiintuomista. Jopa asperger tai ADD-tyypeillä on yleensä jokin vastaanottavaisempi viikonpäivä tai kellonaika, joka on hyvä oppia tuntemaan.


2.) YOGAHIPSTER 15X on kehitelty versio HipsterLUX 08-versiosta, jossa oli useita bugeja, sillä alkuperäistä laitetta kiirehdittiin markkinoille Läsnäolon voima -kirjan ollessa vielä kirjastojen lainauslistan kärjessä.

Yogahipster 15X antaa käyttäjälleen lieviä sähköiskuja aina kun hän vaipuu ajatuksiinsa, eikä tiedosta ympäristöään sekä lähimmäistensä tarvetta. Näiden sähköiskujen tiheyden sekä ankaruuden voi jatkuvaa mindfulness-tilaa tavoitteleva käyttäjä itse säätää. Laitteen avulla on mahdollista unohaa kaikki mennyt ja tuleva sekä täyttää arki puhtaalla hetkessä elämisen energialla.

VAROITUS: Helsingissä laitteen käyttämistä kannattaa säännöstellä, sillä muiden ihmisten kireyden tiedostaminen voi johtaa paniikkihäiriöön. Laitteen mukana tuleva ohjekirja kannattaa myös lukea huolella, sillä siinä esitellään yleisimmät defenssien ja lohduttavien fantasioiden hylkäämisestä aiheutuvat psykologiset stressitekijät.

3.) Buddhatech 600BC on läsnäolotunnistimista monimutkaisin ja vaativin. Sen avulla voi omaa läsnäoloaan paitsi määrällisesti lisätä, myös syventää ja täydellistää. Monet ihmiset, jotka ovat vuosien ajan yhdistänet tätä teknologiaa meditaatioon, ovat saavuttaneet lopullisen valaistumisen, muuttuneet valo-olennoiksi ja poistuneet suuren pamahduksen saattelemana olemassaolosta. Sitä ennen heidän astraalikehostaan säteilevä onnellistava lämpö on parantanut kaikki syöpäsairaat 10 kilometrin säteellä.

Vain muutamia kertoja läsnäolotunnistinta käyttäneet ihmiset ovat paljon aktiivikäyttäjiä huonommassa asemassa, sillä heidän empaattisuutensa on lisääntynyt siinä määrin, että se vaikeuttaa ympäröivän yhteiskunnan ahdasmielisyyden kestämistä.

Onkin suositeltavaa, että jos kukaan aikoo hankkia haltuunsa Buddhatech-läsnäolotunnistimen, hän tunnistaa myös sen lyhyen sekä pitkän tähtäimen seuraukset. Helpompaa on aloittaa läsnäoloharjoitukset Yogahipsterillä ja siirtyä kovempiin aineisiin vasta siinä tapauksessa, että tahtoo häipyä ilmaan vaikuttavassa kirkkaassa räjähdyksessä ja jättää jalkeensä ja paljon hyvinvointia sekä vihreän rikintuoksuisen pilven.

Jos sinua tämän esittelyn jälkeen kiinnostaa hankkia omaan käyttöösi läsnäolotunnistin, niin tässä muutama linkki hyvin varusteltuihin verkkokauppoihin:
http://www.taloon.com/lasnaolotunnistin-luxomat-pd3-1c-ap/S-3515018/dp

 http://hedtec.procus.fi/catalog/LÄSNÄOLOTUNNISTIMET_FIN

The responses are mostly off topic

Kyllä ja ei (vanhan filosofisen teeman uudelleenlämmittelyä) sekä Gonzotiede.

Suurella osalla ihmisistä näyttäisi olevan vaikeuksia tunnistaa teoretisointia tai ymmärtää mitään sen päälle. Kenties ongelma juontuu siitä, että teoreemat tai hypoteesit ovat "ajatusleikkejä". Ne siis edellyttävät sitä, että on kykyä ja kiinnostusta pelata mahdollisilla maailmoilla ja olla suoraltakäsin sitoutumatta väitteiden totuusarvoon. Monille asiat tuntuvat vain olevan tosia tai epätosia. Heidän mielikuvituksensa ei jousta ja löydä toden ja valheen välistä "mahdollista".

Ehkä heillä vain ei ole aikaa ja energiaa? He tahtovat saavat vastauksia nopeasti, koska ovat kiireisiä aikuisia? En kiellä sitä, ettei filosofinen harrastus tai tieteellinen asenne vaatisi valtavasti työtä ja aikaa kypsyäkseen.

Menen suoraan esimerkkiin, koska innostuin tästä aloituksesta aivan erityisellä tavalla. Minulla ei ole mitään erityistä asiantuntemusta borrelioosista, eli Lymen taudista, mutta punkit ovat pistäneet parinkymmentä kertaa ja jotain olen lukenut aiheesta. Joskus sanotaan, että kroonisilla potilailla on sairaudestaan enemmän tietoa kuin lääkäreillään, mikä varmaan monesti myös pitää paikkansa - etenkin jos potilas on millään tavoin analyyttinen ja taipuvainen tutkimaan asioita omalla ajallaan.

Puhun nyt avauksen kirjoittajasta, en itsestäni. En ole sairastanut borrelioosia. Tällaisia näkee niin harvoin, mutta vastaukset ovat sitäkin tyypillisempiä:

It is always taken at face value that a herx reaction is the result of Lyme bacteria dying. Therefore it's a sign that you are making progress.

Sorry, but this leaves me with many questions, such as:

- What if other bacteria can cause a herx? Bacteria that do not cause Lyme. Who has proven that only bad bacteria cause a herx?

- What if a herx is the result of the bacteria trying to create a smoke screen as they escape, much as a squid shoots ink, then disappears? And nothing really gets killed? Who has proven herx = death of bad bacteria?

Hän kertoo postauksen lopuksi myös omista kokemuksistaan:

These are all questions I have asked myself over the last 5 years of treatment, as I slowly get worse despite different doctors, different treatments and different antibiotics after 20 years of infection.

http://flash.lymenet.org/scripts/ultimatebb.cgi?ubb=get_topic;f=1;t=083721;p=0

Sivun alalaidassa alkuperäinen postaaja pääsee taas ääneen:

"the responses are mostly off topic. I am not interested in my herx. I am interested in herx theory"

Minulle avainkohtia ovat alun "What if..." ja lopun "I am interested in... theory". Monikaan keskustelussa ei tunnista näitä minulle täysin ilmeisiä sanoja.

Muut ihmiset tarjoavat lähinnä virallisia vastauksia, jotka aloittaja selvästikin jo tuntee. Oletettavasti muut eivät ole lukeneet kommenttia loppuun asti ja huomanneet, että kirjoittaja tietää asiasta jotakin, tai sitten he eivät vain piittaa siitä ja tarjoavat omaa asiantuntemustaan kuin vähä-älyiselle.

Syvempi ongelma on se, ettei sana "theory" merkitse monillekaan yhtään mitään. Ehkä se edustaa sitä tieteen mystisempää puolta, josta ymmärtävät vain Einstein ja Stephen Hawkins - tai ehkä se on heille lähempänä fiktiota. Tieteistarinoissa on teoriaa, mutta todellinen tiede käsittelee vain ehdottomia totuuksia.

Ei ole mitenkään hassumpi ajatusleikki, että borreliabakteeri jättäisi jälkeensä jonkinlainen sumuverhon kuin mustekala ja tämä toiminta jotenkin muuttaa taudin krooniseksi ja myrkyttää potilaan (Wikipedia.org/Herxheimer_reaction), mutta hienointa ja arvokkainta tässä koko jutussa on se, että tällaisia ihmisiä on, jotka heittävät teorioita hatustaan ja artikuloivat täysin selväsanaisesti, että sitä he tekevät.

Että heitä on enemmänkin. Välillä sitä tuntee itsensä maailman ainoaksi "gonzotieteilijäksi". Siksi olen myös kirjoittanut samannimistä kirjaa, jossa pseudotieteen, näennäistieteen, kvasitieteen - miten ne sitten toisistaan eroavatkaan - rinnalle tulee käsite gonzotiede, eli gonzo science. Ainakaan vielä pari vuotta sitten, kun aloitin, ei kukaan ollut sitä termiä määritellyt ja lanseeraanut.

Teen sen nyt. Gonzotiede on:
1.) Tieteellisen metodin ja asenteen soveltamista virallisen tieteen ulkopuolella, joko tiedeyhteisöjen reunamarginaaleissa, ulkopuolella tai peräti koskettamaan aihealueita, joita tiede ei ole aiemmin tutkinut. Maailmaan ilmestyy jatkuvasti uusia ilmiökenttiä (teknisen tai kulttuurisen kehityksen ansiosta), minkä lisäksi virallinen tiede usein on liian selkeärajaisiin kategorioihin jaettua. Uusia aihealueita löytyy näin ollen myös poikkitieteellisista ilmiöistä, jotka voivat olla hyvinkin klassisia, mutta niille ei löydy akateemista erikoistumislinjaa tai rahoitusta.

Poikkitieteellisten haasteiden lisäksi on "väliinputoajatieteitä", joita kumpikaan tai useampi tiede ei välitä edes kutsua poikkitieteelliseksi, vaan aineryhmät ikään kuin kenenkään sitä haluamatta tuuppivat sitä naapurille. Todellisuuden osa-alue voi ikään kuin jäädä viimeiseksi ihmisten huutoäänestyksessä.

Gonzotiede voi siis olla eräänlaista freelance-tiedettä, mutta se on paljon enemmänkin kuin sitä.

Gonzotieteen määrittely-yritystä sekä alustava luonnosmainen manifesti

2.) Rahoituksen haalimisen ja akateemisen yhteisön hierarkiassa korkealle kipuamisen lisäksi tieteessä on monia sellaisia "välttämättömiä" status-riskejä, joista vain gonzotieteilijä voi yrittää vapautua. Tieteentekijän uskottavuus voi esimerkiksi heti joutua vaakalaudalle, jos hän seurustelee pseudotieteilijöiden kanssa - vaikkakin siinä tarkoituksessa, että hän tekisi heistä jonkinlaista sosiaalista koetta.

Tällaisista syistä monet pseudotieteellisen ja parapsykologiset ilmiöt ovat vahvoja. Niiden jäsenistö kokee suurta yhteenkuuluvaisuutta siitä, että heitä halutaan "vaientaa", eikä heitä oteta vakavasti "virallisessa tieteessä".

Minusta on vakava ongelma, että vakavat tieteentekijät useinkin ovat pikkumaisia ja pelkäävät maineensa puolesta. Joskus he ovat myös suorastaan turhamaisia. On gonzotieteilijälle luonteista, että hän viettää aikaa erikoisten ja erilaisten ihmisten seurassa, koska he ruokkivat hänen mielikuvitustaan ja tarjoavat mahdollisuuksia sosiaalisille kokeille. Jos jokin yhdistää minua Jeesukseen, niin enintään se, että en häpeile istua samaan pöytään kerjäläisten, huorien ja varkaiden kanssa.

3.) Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän rahoitus ja uskottavuus ovat vaikeasti turvattavissa, on gonzotieteilijän oltava valmis tekemään monia henkilökohtaisia uhrauksia ja ottamaan elämässään suuria riskejä. Hänellä täytyy siis olla aivan poikkeuksellinen kutsumus esteistä välittämättä esittää rohkeitä kysymyksiä, muodostaa rohkeita hypoteeseja, sallia uskomustensa kumoutua ja edistää mitä suurimmalla tavoin tiedettä.

Koska kahdesta edellisestä seuraa, että gonzotieteilijän tieteelliseltä yhteisöltä saamansa kriittinen tuki on oletettavasti hyvinkin puutteellista, on hänen uskallettava sitä suuremmassa määrin altistaa itseään ja teorioitaan kaikelle muulle kritiikille. Hän tarvitsee siis kutsumuksen ohella myös mitä suuremman määrän itseluottamusta ja kärsivällisyyttä.

Koska edellä sanotusta seuraa myös, että gonzotieteilijä on alttiina pseudotieteen sekä muuten vain sekopäisten ihmisten vaikutteille ja ideoille, on hänen oltava mielensä kantimilta mitä tasapainoisin henkilö. Muutoin hän saattaa sairastua masennukseen tai skitsofreniaan.

Gonzotieteilijän on toisin sanoen ja tähän kaikkeen kyetäkseen mentävä tieteellisessä ajattelussa paljon tavanmukaista maisteria pidemmälle. Hänen on ymmärrettävä tieteenfilosofiasta kaikki oleellinen ja enemmänkin. Hänen on myös ihmeellisellä tavoin kyettävä säilyttämään kaiken naureskelun keskella lapsenmielisyytensä.

Jos pseudotieteilijät ovat jollakin tavoin tieteellisessä maailmankuvassaan vajavaisia, on gonzotieteilijä toista maata. Hän on likimain yli-ihminen, jonkinlainen ybertieteilijä, jota normaalin inhimillisyyden rajat ja rajoitukset eivät kosketa.

Miten kukaan kykenee siihen?

Ensiksi meidän on huomattava, että teknologia tarjoaa nykyään aivan uudet mahdollisuudet itsensä sivistämiseen ja tiedonhankintaan - aivan kuten myös tieteellisten ajatusten julkilausumiseen ja koettelemiseen. Tiedeyhteisön ei välttämättä tarvitse olla täysin akateeminen, jos fiksut ja oppineet ihmiset kohtaavat toisensa netin välityksellä globaalisti.

Toiseksi on otettava hieman surumielin huomioon pari seikkaa: Tiede on viime aikoina kokenut monia arvovaltakriisejä, jotka pian pakottavat sen muuttamaan toimintatapojaan, etenkin julkisuudessa - sekä painottamaan enemmän tiedon popularisointia kuin pelkkää kärkitutkimusta. Tässä tieteen ja kansan välisesssä uudessa vuoropuhelussa on kenties elintilaa myös gonzotieteelle, jota sama ylimielisyys ja statuspisteiden (tutkinnot ja julkaisut) haaliminen ei rajoita. Tiede tarvitsee myös muita institutionaalisia herätyksiä, esimerkiksi sen suhteessa politiikkaan ja uritysmaailman rahoitukseen, jotka kumpikin uhkaavat tehdä siitä "vähemmän tiedettä" ja enemmän jotakin muuta, kuten arvovaltansa lainaamista kaupallisiin tarkoituksiin.

Perinteisen tieteen nukkuessa tai horjuessa tulevat erilaiset freelancer-tieteilijät tekemään monia merkittäviä havaintoja.

Kolmanneksi: Vaikka edellä puhuin gonzotieteilijästä yli-ihmisenä, ei hänen erityisomituisuutensa tarvitse juontua neroudesta. Hänen apunaan ovat myös tieteen tähänastiset saavutukset. Hän saa aivan eri tavalla apua esimerkiksi psykologialta kuin aiemmat sukupolvet. Teoriassa - ja teorioihinhan me juuri nyt luotamme - hän voi valjastaa käyttöönsä aivan uuden NLP:hen tai vastaavaan ihmiskäsitykseen perustuvan metodiikan, joka estää häntä sortumasta samaan itsepetokseen kuin aiempien vuosisatojen ns nojatuolifilofit ja nojatuoliantropologit, joista osa jo silloin teki varsin hyvää työtä.

Gonzotieteilijällä on apunaan kirjasto, joka ylittää moninkertaisesti kaiken sen, minkä kadotimme Aleksandrian kirjastossa. Hän pystyy teoriassa sellaisiinkin asioihin, joita emme osaa edes teoretisoida.

Tuhansista itsenäisesti tieteellistä työtä tekevistä yksilöistä monet ovat jo löytäneet apua. Me vain emme ole kuulleet heistä vielä. Tarvitaan esimerkiksi julkaisufoorumi ja vertaisryhmiä, jotta gonzotiede todella kohoaa akateemisen tieteen rinnalle ja jopa sen ohitse.


PS. Borrelioosiin liittyy monia arvoituksia, jotka voivat vielä mullistaa tieteen käsitystä bakteereista ja kehon immunijärjestelmästä. On kyseenalaista, että kun taudinaiheuttajaa ei kunnolla ymmärretä, ja kun ei oikein muutakaan osata, jää ainoaksi keinoksi vuosikausia kestävä, ja monesti hyödytön lääkekuuri joka tuhoaa yleisterveyden:

"Silloin kun oireita on kestänyt yli vuoden, saatetaan tarvita vuodesta puoleentoista vuotta kestävä antibioottihoito."http://borrelioosi.net/artikkeli_borrelioosista/hoito

Kroonistuneesta borrelioosista on julkaistu paljon artikkeleita ja näytetty Prisma-dokumenttejakin, mutta vastaukset eivät oikein vakuuta. Sairaus on mysteerinen hieman kuin Crohnin-tauti tai yleinen reumatismi, johon liittyy myös mysteereitä.

Kenties vastaus ei löydy edes borrelioosista itsestään, vaan kroonistumiseen ja myös herx-reaktioon liittyy jokin muu yhteistekijä, kuten suoliston antibioottikanta, joita ihmisillä on tutkitusti erilaisia. Jokin muu elimistön bakteeri tuottaa myrkyn joka pahentaa oireita? Tai ehkä kyse on todellakin mustekalamaisesta sumuverhosta?

Miksi maamme innovatiivisuus takkuaa? Onko tässä syy?

Asiasta ei vielä puhuta valtamedioissa, mutta Patentti ja Rekisterihallituksen sivuilla surffatessani huomasin, että maassamme jätettyjen patenttien määrä on romahtanut muutamassa vuosikymmenessä. Patenttihakemusten määrä vuonna 1990 oli vielä 6469, mutta viime vuonna luku oli jo romahtanut 1416:een. Kahden laman suuri ero on siinä, että edellisen romahduksen aikaan meillä vielä riitti ideoita.

LINKKI:

PRH Tilastoja - patenttihakemukset

Yksi syy patenttihakemusten vähäisyyteen saattaa olla se, että olemme EU:ssa. Byrokratia on siis saattanut monimutkaistua tai sitten ihmiset vain pelkäävät, että EU:ssa kaikki on monimutkaisempaa.

Kyse on kuitenkin (ymmärtääkseni) hakemuksista, ei myönnetyistä patenteista. (Asian tulisi ehdottomasti tulla ilmi, kun esitetään numeroita.)

Onko Speden kuolema tyrehdyttänyt patenttihakemusten turvan - tai ovatko maastamme kadonneet jonnekin kaikki vastaavat Pelle Pelottomat? Näihin kysymyksiin olisi tärkeää saada vastaus.

Onko trendi maailmalla yhtäläinen? Kärsivätkö muutkin maat hyvien ideoiden vähäisyydestä, nyt kun globaalissa kilpailussa ideat leviävät huimaa vauhtia yli rajojen?

Onko asiaan vaikutusta sillä, että ylikansalliset yritykset hallitsevat maailmaa, ja ne joko tyrmäävät pienet ideapajat tai sulauttavat ne itseensä. Lopputuloksena on, että patentteja ei enää haeta ja myönnetä kansallisesti, vaan ylikansallisesti?

Onko koulutuksen lisääntyminen kenties saanut aikaan itsekriittisyyden kasvun, mistä aiheutuu luovan hulluuden tyrehtymistä?

Yksi patenttien vähäisyyttä selittävä seikka saattaa olla lisääntynyt epäluottamus järjestelmää kohtaan:

"Keksintö on sen luontoinen että se on arvokkaampi kun sen pitää kokonaan omana tietonaan. Tämä siksi koska ala johon keksintö liittyy on erittäin kilpailtu ja pienikin etumatka tuotekehityksessä tuo isoja voittoja. Siksi sen myyminen patentoituna ei ole niin kannattavaa." 

http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=248937

Johtuuko amerikkalaisista rikossarjoista ja salaliittoajatuksista, että päädymme tällä tavoin ajattelemaan asioita liian monimutkaisesti ja turhankin pitkälle? Yhteiskunnan ja ihmiskunnan näkökulmasta tuskin monikaan keksintö on arvokkaampi, jos sen pitää kokonaan omana tietonaan.

PS.
Nyt kun aloin syventyä aiheeseen, niin huomasin, että Keksintösäätiö on lakkautettu vuonna 2014, koska valtio on viisaudessaan päättänyt kokonaan lopettaa sen tukemisen. Mitä ilmeisimmin säätiö on jo kauan sitä ennen alkanut hiipua ja vaivihkaa kadottanut merkityksellisyytensä. Tekesillä on kuitenkin Tuoteväylä-palvelu.

PPS.
Yksi syy patenttihakemusten vähäisyyteen on patenttien kova hinta: Patentit/hinnastot
Jotta maassamme tehokkaammin julkistettaisiin uusia ideoita, niin patenteista tulisi päin vastoin maksaa niille, jotka jättävät hakemuksen. Se olisi valtiolle pieni lisäkustannus, joka kenties mahdollistaisi uuden Nokian syntymisen.

Luukku 20: Odotushuonejooga

PITÄISI OLLA: Joogatilat odotushuoneisiin ja kuntoiluvaunut juniin.

Selkäni on usein kipeä, mutta onneksi ongelma hoituu jumpalla ja venyttelyllä. Olen oppinut vuosien varrella joogakursseilta ja fysioterapeuteilta monia liikkeitä, joista on oikeasti apua.

Harmi vain, etten koskaan ehdi tai muista joogata. Teen perusliikkeitäkin vasta siinä vaiheessa, kun selkä on todella jumissa, jolloin on jo liian myöhäistä. Liikkeet tekevät kipeää tulehtuneisiin lihaksiin ja jumpan jälkeen paikat ovat vielä pahemmin kipeitä.

Menee useampia päiviä, että saan itseni työkuntoon. Pian taas alan laiminlyödä terveyttäni, kunnes paikat ovat jälleen ihan jumissa.

Ongelman taustalla on oma taipumukseni keskittyä kirjoittamiseen niin syvästi, etten huomaa miten kauan olen jumittanut samassa asennossa. Mutta kyllä yhteiskuntaakin on syyttäminen.

Äsken odottelin lääkärin vastaanotolla 45 minuuttia, ja mieleni teki siinä odotellessa vähän heilutella raajoja ja kenties tehdä vähän taukohyppelyäkin.

Eihän se tietenkään onnistu. Ei mitään julkisia tiloja ole suunniteltu sellaiseen.

Mutta mitä jos ne olisikin? Mitä jos juna-asemilla ja hammaslääkärin odotushuoneessa olisi jooganurkka?! Siellä voisi riisua kengät ja astua tatamille, johon mahtuisi juuri muutama ihminen kerrallaan suorittamaan jumppaliikkeitä.

Seinälle voisi ripustaa inspiroivia kuvia ja harjoitteluohjeita.

Jos tällainen mahdollisuus tarjoutuisi kymmenissä eri paikoissa ympäri kaupunkia, sillä voisi olla jo merkittäviä vaikutuksia kansanterveyteen.

Tarvitaan kenties elokuva, jossa konkreettisesti nähdään parempi maailma. Ihmiset matkustavat esimerkiksi pitkän matkan junalla, jossa on erillinen liikuntavaunu. Siellä voi polkea kuntopyörää tai soutaa veneellä, punnertaa ja mikä nyt liikkuvassa tilassa onnistuisi. Irtopainot voisivat olla aika hasardeja, jos juna tulee vaihteeseen tai täytyy äkisti jarruttaa.

Harjoittelun jälkeen samasta tilasta löytyisi myös suihku. Siinä olisi taas yksi junaliikenteen kilpailuvaltti ja sulka VR:n hattuun.

Jos siis olet kirjoittamassa suomalaista elokuvaa, niin ymppää siihen kohtaus, jossa jumpataan odotushuoneessa tai junassa. Tiedän, että kaikilla ihmisillä ei mielikuvitus riitä visualisoimaan todeksi minun höpinöitäni, mutta jonkun toisen tekemä visualisointi voisi oikeasti edistää parempaa maailmaa.

Pääsisi sitten itsekin enemmän joogaamaan. selkä olisi paremmassa kunnossa ja pystyisin useampien tuntien ajan innovoimaan uutta hömppää.

Jätämme liikaa sattuman varaan

Kovaksikeitettyä humanismia.

Yle uutisoi tänään turvapaikanhakijasta, joka "sattumalta paljastui" konserttiviulistiksi ja päätyi esiintymään kotimaisten muusikoiden kanssa: YLE: turvapaikanhakija osoittautui konserttiviulistiksi

Vuonna 2004 Suomen kansa ällystyi lappeenrantalaisen trukkikuskin laulutaidoista, kun Hanna Pakarinen voitti Idols-kilpailun. Sittemmin on nähty aika paljon vastaavia hämmästyksiä monilla aloilla, mutta edelleen suomalaiset tuntuvat ajattelevan, että he itse ja kaikki muut ovat pelkkiä luusereita.

Kaikki eivät halua tai uskalla osallistua televisioituihin kilpailuihin, mutta silti jonkun kannattaisi tarjota ihmisille mahdollisuuksia näyttää kykynsä. Työelämän portit ovat uhkaavamman näköiset kuin Mordorin portit, eikä kukaan kierrä Jehovan todistajien tavoin kyselemässä, jos vaikka syrjäisestä lahiöstä löytyisi matikkanero tai uusi musiikin megatähti.

Työelämän portit vuonna 2015.

Suomalaiset ovat ujoja, kuten varmaan useimmat ihmiset pihjimmiltaan, mutta silti olemme vaivihkaa siirtyneet kulttuuriin, jossa pokka ratkaisee lähes kaiken. Itsevarman ihmiset anastavat itselleen tilaisuudet, koska niitä ei mainosteta.

Jos sinulle ei ole kukaan vielä opettanut näitä nykybisneksen viisauksia, tulet todennäköisesti syrjäytymään. ellet ole jo:

1.) Fake it untill you make it.
Confidence - 9 ways to fake it

2.) Emme ilmoita avoimista työpaikoista Mol:in sivuilla. Etsimme lähipiiristä jonkun.
80 prosenttia paikoista ei tule avoimeen hakuun

Omistuisinta on, etteivät bisnesbloggaajat tai poliitikot näe tällaisessa tilanteessa mitään ongelmallista. Kyse ei ole vain maan tavasta, vaan suorastaan suuren maailman tavasta.

Feikkaus ja kontaktikulttuurin suosiota osin selittää se, että olemme tällaisten viisauksien varjolla palaamassa lähemmäs luonnontilaa.

Suurten yritystemme sekä puolueiden johtajat ovat nykyään useammin miehiä, sillä miehet osaavat paremmin kehua itseään ja feikata omaa osaamistaan.

Samoin on luonnontilaista oikeuttaa käytännöt, jotka helpottavat sukulaisten ja ystävien palkitsemista ja palvelusten vaihtoa lähipiirissä. Johtajatkin ovat ujoja. Eivät he mielellään kohtaa uusia ihmsiä, jos vaihtoehtona on turvautuminen vanhoihin tuttavuuksiin.

Mitä tästä sitten seuraa? No tietenkin sitä, että taloutemme yskii, koska tärkeät päätökset ja paljon taloudellista valtaa on epädemokraattisten ja suljettujen heimojen käsissä. Suomesta on hitaasti tulossa heimoyhteiskunta, jos sallimme tällaisen kehityksen jatkumisen. Sukulaisia on vaikeampi irtisanoa. He saavat vuosikymmenestä toiseen anteeksi epäonnistumisensa, eikä ulkopuolisille tarjota edes tilaisuutta. Pian työtä saavat tehdä vain ihmiset, jotka ovat taitavia feikkaamaan osaamista, kun taas oikea osaajat ajautuvat työelämän ulkopuolelle. Oikean osaamisen merkki on pikemmin nöyryys, ei suinkaan kyky rehvastella

Osaajat eivät keskity ulkonaisiin asioihin, kuten pukeutumiseen - eivätkä he harjoittele pienestä saakka katsomaan silmiin ja mielitelemään uskottavasti. Aiemmin suomalaisessa kulttuurissa halveksittu itsekehu nykyään suuresti ylistettyjä

Ennen opetettiin näin:
1.) Itsekehu haisee.

2.) Vaatimattomuus kaunistaa.

Vaarallisinta on se, että vanhat, aiemmin menestystä tuottaneet arvot näyttävät unohtuneen eritoten oikeistolaisilta poliitikoilta ja yritysmaailmamme johtajilta, Hehän ovat menestyneet pelissä, joten miksi he sitä kritisoisivat? Heille on vain kunnia-asia, että elämässä pärjää suurilla luuloilla ja itsensä brändäämisellä. Heimoutuminen sopii heille, koska siten he voivat ujuttaa omat tunarilapsensa mukaan suuriin bisneksiin tai jopa presidentiksi asti, kuten Yhdysvalloissa kävi George Bush vanhemman ja nuoremman kohdalla.

Talous yskii, mutta oma suku on turvattu. Huoletta aikamme päättäjät sallivat satojen tuhansien nuorten syrjäytyä, koska heidän totuutensa mukaan syy on yksilöissä itsessään - mitäs eivät riittävän sinnikkäästi yritä. Tällaistahan peli nykyään on ja sen kanssa täytyy elää.

Yhteiskunnassamme on moni asia vakavasti pielessä, mutta eniten minua pelottaa se, miten herkästi me suhtaudumme luonnollisiin sosiaalisiin ilmiöihin luonnollisina sosiaalisina ilmiöinä, joille ei voi tehdä yhtä mitään. Liberalismiin on sisäänrakennettuna vaarallinen ajatus siitä, että asiat tapahtuvat itsestään. Vapautetaan markkinat, palataan luonnontilaan, ja asiat vain tapahtuvat.

Taitojen kehittyminen edellyttää sosiaalisia puitteita, joissa asetetaan aikatauluja, ja haasteet kovenevat sopivassa tahdissa. Lisäksi tehokas harjoittelu edellyttää ohjaajia, jotka kädestä pitäen näyttävät missä meni vikaan tai millä tavoin .

Urheilu on varmaan ainoa yhteiskuntamme osa-alue, jolla harjoittelu on tehokasta ja tuottaa tuloksia. Meillä onkin tuhansia junioritason sekä ammattisarjojen valmentajia jääkiekossa sekä kymmenissä muissa lajeissa.

Pitkäaikaistyötön tarkkailee turvallisen etäisyyden päässä työelämän portteja ja miettii uskaltaisiko hän lähestyä.

Työelämässä ihminen on jostain täysin absurdista syystä jätetty oman onnensa nojaan. Yksilön on osattava itsenäisesti etsiä mahdollisuuksia kiven alta ja rotkoista. Hänen on tuputettava itseään parrasvaloihin ja häneltä vaaditaan suurta pokkaa, kun hän katsoo itseään tuhat kertaa varakkaampia mahtiherroja silmiin ja änkyttämättä kertoo osaavansa vaikka mitä.

Kun hänet hyväksytään työpaikkaan, hänen ei tarvitse enää ikinä katsoa ketään silmiin, sillä se ei kuulu hänen työnkuvaansa. Hänen ei tarvitse täydentää ansioluetteloaan, koska se ei kuulu hänen työnkuvaansa. Hän voisi olla pidemmällä ammatissaan ja urallaan, sillä itsensä brändäys ja markkinointi on aina pois kaikesta siitä, mitä ammattilainen oikeasti haluaisi ja osaisi tehdä opiskeluaikanaan ja pitkällä urallaan. Tämä pätee yhtä hyvin tieteeseen, taiteeseen kuin tavalliseen työelämään. On hyvä, että meiltä edellytetään jonkin verran ulkoista ryhtiä, mutta monet nerot ovat autta historian vähät välittäneet habituksestaan. He ovat antaneet työnsä puhua.

Kuinka annat taitojesi näkyä, jos et voi mitenkään työllistyä? Meillä on läjäpäin ostoskeskuksia, jossa voi tuhlata rahaa, mutta ei mitään paikkaa, jonne voisi vain kävellä näyttämään taitonsa. Sen pitäisi olla niin helppoa.

Kenties asiat vain pahenevat, ennen kuin ne taas paranevat? sadan vuoden kuluttua kunnianhimoinen nuori saa jo yliopistotasolla luvan opetella matematiikka ja historiaa, sillä peruskoulussa hänelle opetettiin vain positiivista ajattelua, hymyilemistä, ryhdikkyyttä, asiallista pukeutumista, silmiin katsomista ja verbaalista itsensä markkinointia ja brändäämistä. Sinnikäs egobuustaus ja periksiantamaton kukkoileminen on tuonut dystopiamme sankarin paikkaan, jossa pätemisen pakko on viimeinkin tauonnut. Enää ei tarvitse feikata. Voi hetken aikaa tehdä oikeaa työtä, jolla on oikeaa merkitystä. Ei siihen mennytkään kuin elämän ensimmäiset 30 vuotta. Onnekseen hän osasi valita pääaineeksen feikkaamisen, ja lopulta pääsi elämässään pisteeseen, jossa viimeinkin työsopimuksen rautaiset portit avautuivat.


Miten sen sitten pitäisi mennä?

Muinaisina aikoina, kuten esimerkiksi Tang-dynastian Kiinassa 600-luvulla tai 1900-luvun Suomessa, tärkeimpiin virkoihin järjestettiin anonyymit kokeet. LINKKI Kokelaat vastasivat kysymyksiin kirjallisesti, koska haluttiin sulkea pois kauniiden kasvojen, hurmaavan hymyn ja itsevarman katsekontaktin vaikutus. Tärkeisiin virkoihin haluttiin ihmisiä, joilla todella oli ammatin vaatimaa tietotaitoa. Näitä anonyymejä kokeita kutsuttiin esimerkiksi "ylioppilaskirjoituksiksi".

Miksi eivät suuret yritykset voisi avata työpaikkoja, joissa pätevyys ratkaistaisiin taitokokeilla? En ole kuullutkaan sellaisista. Yhdelläkään työllistymiskurssilla ei ole puhuttu "taitoihin panostamisesta". Olisi vallankumouksellista, jos joku voisi saada paikan osaamisensa perusteella. Kenties se olisi liiankin vallankumouksellista?

Valtion tulisi myös mitä pikimmin perustaa eräänlainen pelihalli, jossa kuka tahansa saisi mittauttaa oman potentiaalinsa ja taitotasonsa erilaisissa yleisissä ammateissa. Näin nuoret voisivat kokeilla jo ennen opiskelupaikkansa valitsemista, mihin heillä olisi kykyjä. Linkki aiempaan kirjoitukseen

Tällainen projekti vaatisi tietenkin paljon aikaa sekä rahoitusta, mutta olisi se varmaan parempi kuin se, että odotetaan Ruotsin toimivan ensin. Projekti voisi vaatia jopa yhden prosentin siitä rahasta, joka nykyään heitetään kankkulan kaivoon.

Merimiehet laulujen ammattikuntana

Runouden elitismistä ja avantgardesta, osa 1/3:

Minulla on vahva usko ilmiöihin ja rakenteiden voimaan. "Rakenteilla" tarkoitan sitä, että psykologia ei hallitse kaikkea, vaan ihmisyys syntyy oman sisäisen tahdon ja sosiaalisuuden ristipaineessa. On harmi, että lukioissa opetetaan lähinnä vain psykologiaa, mutta sivuutetaan sosiologia. Toinen ongelma ajassamme on se, että rakenteiden kautta selittäminen on saanut vahvasti vasemmistolaisen leiman. Liberalistisen talouskäsityksen ytimessä on vakava individualistinen valuvika. Talous hahmotetaan yksilöstä käsin, eikä yhteisöllisyyttä osata hyödyntää voimavarana.

Seuraukset me tunnemme kaikki vallan hyvin. Individualistinen yhteiskuntanäkemyksemme tuottaa ensinnäkin valtavasti yksinäisyyttä ja siitä seuraavaa ahdistuneisuutta, epäluuloisuutta, syrjäytymistä ja masennusta. Myös nationalistiset ja uskonnolliset ääriliikkeet saavat voimaa siitä, että systeemi jättää ihmiset oman onnensa varaan. Poliittinen valtakulttuuri ei osaa edistää ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, koska se ei tunnusta rakenteiden voimaa, eikä se myönnä ihmisen olevan sosiaalinen olento. Me kohtaamme sosiaalisuutta lähinnä vain negatiivisissa lieveilmiöissä, koska me torjumme sen omasta ihmiskäsityksestämme. Juridisesti sekä filosofisesti ihmisiä tarkastellaan vapaina yksilöinä, jotka on heitetty absurdiin maailmaan, jossa he jollain tavoin joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että paikalla on myös muita ihmisiä.

Liberalismin näkökulmasta toinen ihminen on olemassa vain, jotta hän ei puuttuisi millään tavoin meidän vapauteemme, eikä varastaisi omaisuutta, joka laillisesti kuuluu meille. Liberalismista on asteittain kehittynyt keskinäisen kyräilyn ja oman tilan valtaamisen tiedettä. Lukuisat koulukiusatut ekonomistit ovat vaivihkaa hyväksyneet individualismin tulkinnan, jossa kaveri nähdään kilpailijana, eikä niinkään potentiaalisena yhteistyökumppanina.

Kysyn uudestaan, mitä tarkoitan rakenteilla, koska en vielä vastannut siihen,


Mitä tarkoitan rakenteilla - esimerkki merimieskulttuurista

Olen viime vuosina kuunnellut ahkerasti vanhoja suomalaisia iskelmäsävellyksiä esimerkiksi Reino Helismaalta, Veikko Lavilta ja Tapio Rautavaaralta. Meillä Suomessa, kuten koko maailmalla, on pitkä perinne lauluilla, jotka kertovat konkreettisesti tai vertauskuvallisesti merimiehistä tai laivoista. 1950-luvulla Kipparikvartetti esitti suuren määrän laivalauluja ja esiintyi samanaiheisissa elokuvissa.

Jopa Mikki Hiiri on tehnyt ensiesiintymisensä höyrylaivan kapteenina ja sen jälkeen on laulettu siitä kuinka hän on merihädässä.

Merimiehet alkujaan esiintyvät monissa lauluissa kenties siksi, että he itse ovat laatineet erityisen paljon lauluja. Laivalla heillä on ollut tyhjiä hetkiä, joita on voinut muun tekemisen puutteessa täyttää musisoinnilla.

Lisäksi merimiehet ovat poimineet musiikkivaikutteita vieraista satamista ja esitelleet niitä kotimaassaan. He ovat myös viettäneet aikaa kapakoissa, joissa ainakin laulujen ja elokuvien mukaan laulu on raikannut.

Oikeastaan on ilmiselvää miksi juuri merimiehet ovat päässeet niin näkyvään asemaan musiikkielämässä. Heillä on ollut mahdollisuus harjoittelulle, hyvä motivaatio sekä sopivia virikkeitä. Tästä on sitten seurannut se, että maatilaansa sidotut raskaan työn raatajat sekä kaupunkien käsityöläiset ovat joutuneet kuuntelemaan loputtomia lurituksia kotisatamasta ja purjeiden reivaamisesta, hiio-hoi!

Marxilaisittain voisi saman muotoilla vaikka niin, että merimieslaulut ovat kulttuurista pintarakennetta, joka perimmiltään selittyy tuotantosuhteiden kautta, eli pohjautuu omistukseen ja pääomaan. Merimiehillä on ollut vapaa-ajan pääomaa sekä kulttuurikohtaamisten tuottamaa symbolista pääomaa, jota he ovat voineet sijoittaa luodakseen tuotteita nimeltään merimiesballadi.

Toinen rakenteita selittävä teoria on mimeettisyys, eli kulttuuristen ilmentymien pohjautuminen imitaatiolle ja toistolle. Kun on ensin syntynyt lyyrinen perinne, jossa määränpäät on ilmaistu sataman metaforalla tai koettelemukset aallokon metaforalla, näitä samoja runokuvia on toistettu yhä uusissa lauluissa. Lisäksi lapset ovat saaneet aikuisten humaltuneista merimieslauluista sen käsityksen, että merimieselämä olisi tavallista elämää jännittävämpää - kenties vain siksi, että todellisuudessa merimiesten elämä on niin mahdottoman yksitoikkoista, että he puhkuvat innosta aina päädessään satamaan, jossa voivat tuhlata vähiä ropojaan.

Vaikka merielämän puuduttava arjen tylsyys ei ilmenisi ulkopuolisten silmissä, se ei estä nuoria haaveilemasta kaukaisista satamista, aarresaarista ja taisteluista merirosvoja vastaan. Näin syntyy kenenkään suunnittelematta itseään kiihdyttävä meriseikkailujen pyörre, joka imee itseensä seikkailuhaluisia luonteita, jotka sitten valikoivat tarinoihinsa vain jännittävimmät hetket. Pyörteen yhä kasvaessa sieltä pursuaa esiin yhä merkittävimpiä kulttuuriluomuksia, kuten Herman Melvillen Moby Dick, Jules Vernen Kapteenin Nemo tai Jack Londonin Merisusi.

Mimeettisten voimien ansiosta Hollywood yhä edelleen tuo markkinoille samoja tarinoita merirosvoista ja aavelaivoista, jotka menevät kuin kuumille kiville.

Juuri tällaisissa narratiiveissa näkyy se rakenteiden voima, josta humanistit ja sosiologit puhuvat ja joille ihmisen yksilöpsykologia on alisteinen. Mahtavimmatkin tuotantokoneistot voivat vain sopeutua siihen, että mimeettis-symbolinen laivamme kääntyy hitaasti ja vielä satojen vuosienkin kuluttua me ilmaisemme asioita merellisten metaforien kautta, koska ihmiset lähtökohtaisesti eivät kykene hahmottaman kulttuurisia rakenteita, joihin heidän oma elämänsä tukeutuu, vaan he ainoastaan ihannoivat ja toistavat niitä.

Mieti nyt vaikka sitä, että hakkerimieliset nörtit kutsuvat itseään "piraateiksi". Myös viihdeteollisuus puhuu "piraattikopioista". Miksi? Koska merimiehillä oli tarvittavaa pääomaa oman elämäntapansa nostamiseksi näkyville ja koska nuoret tahtovat elää todeksi niitä tarinoita, joita he eniten kuulevat.

1980-luvulla televisiosta esitettiin Ihmemies MacGyver ja kaikki tahtoivat opiskella insinööreiksi. Sitten 1990-luvulla suosituin sarja oli Teho-osasto ja kaikki tahtoivat opiskella lääkäreiksi. Viime vuosina televisiossa on ollut paljon kokkiohjelmia, kuten Master Chef, Iron Chef, Hell's Kitchen jne. Myös monet bloggaajat ovat nousseet esiin juuri ruokaresepteillään ja veden kielelle nostavilla valokuvillaan.

Tilanne on mennyt niin liialliseksi, että Kokki Kolmosen täytyi jo ilmaista vakava huolensa:

Jaakko Kolmonen tuimana: ”Kokkiohjelmia on ihan liikaa – tekee kipeätä”

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1431048242599.html

Ja mitä tästä sitten luonnolliseti seuraa?

"Ruoan arvostus kasvaa Suomessa taantumasta huolimatta. Vaikka yritysasiakkaat ovat kaikonneet ravintoloista, yksityisasiakkaat ovat vallanneet pöydät itselleen."

http://yle.fi/uutiset/kokit_kohosivat_nykyajan_rokkistaroiksi/6916374

Seuraavassa osassa käsittelen taidekentällä toistuvia ilmiöitä ja pyrin selittämään niitä rakenteiden kautta.

Taidekentällä menestymisessä totta kai yksilön persoonalla ja kysyillä sekä sattumalla on suuri vaikutus, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet hyvin pitkälti määrittävät sen, milloin jossain ajassa ja paikassa muodostuu taiteen kultakausi, jolloin elää monia kiistämättömiä mestareita.

Taiteen rakenteiden paljastaminen on tärkeää myös siksi, että taiteilijat itse voisivat edistää niitä ympäristötekijöitä, joiden turvin he voivat parhaiten kehittää kykyjään.

Nuori taiteilija esimerkiksi tietää, että hänen mahdollisuutensa paranevat, jos hän muuttaa suureen kaupunkiin ja pääsee sisään oppilaitokseen, jossa hän saa parasta opetusta ja tapaa muita lahjakkaita sekä samojen intohimojen ohjaamia ihmisiä.

Sekään ei silti aina riitä. Asiat voivat hankaloitua monin tavoin. Raha voi muodostua esteeksi, ja joskus on parasta huomata, että muilla on paremmat eväät sillä alalla menestymiseen. Ei sitten jälkikäteen harmittanut, että ei koskaan edes yrittänyt.

Taiteessa ei kuitenkaan aina ole kyse siitä, että olisi taitavin niillä mittareilla mitattuna, jotka siinä hetkessä sattuvat olemaan luotettuja tai kovassa nosteessa.

Instituutiot eivät aina ole tehokkain keino jalostaa lahjakkuutta. Olisi kyettävä pureutumaan niihin vaaratekijöihin, jotka muuttavat suurella rahalla ylläpidetyt taidelaitokset pelkäksi katinkullan tuotantolaitokseksi.

Taiteessa, kuten tieteessäkin kaivataan rakenteellista itsekritiikkiä.

Tieteenkritiikkitiede

Olen joskus Facebook-päivityksessäni todennut olevani enemmänkin leveästi kuin korkeasti koulutettu.

Moni- ja poikkitieteellisyyden rakastaminen ei ole estänyt minua harjoittamasta myös pitkittäistieteellisiä tutkimuksia.

Google ei tarjoa hakutuloksia sanalle "pitkittäistieteellisyys", vaikka se olisi aivan yhtä tärkeää ja epäkorrektia kuin poikkitieteellisyys. Käsittelin pitkittäistieteellisyyttäni muun muassa gradussani, jonka kirjoitin vuonna 2011. Harmi, etten ole saanut aikaiseksi yhdenkään artikkelin kirjoittamista sen löydöksistä. Artikkeli vaatisi useampien päivien pituista keskittymistä, mihin minulla ei ole hermoja tai aikaa. Kenties aikaa ei löydy juuri siksi, että olen niin kovin kärsimätön. Siirryn joka aamu uuteen projektiin, koska ideoita täytyy saattaa ulos pääkopasta ennen kuin se räjähtää liiasta informaatiosta.

Pitkittäistieteellisyydellä tarkoitan fokuksen siirtämistä tieteen yleisistä periaatteista tieteelliseen metodiin, instituutioihin ja käytäntöihin. Kyse on siis eräänlaisesta tieteellisestä itsereflektiosta tai tieteenfilosofiasta. Kentältä korkeisiin ihanteisiin ja takaisin.

Pitkittäistieteellinen kysymyksenasettelu voisi kohdistua myös tieteen popularisointiin. Jostain syystä tieteen popularisointiin kohdistetaan aivan liian vähän resursseja, eikä sillä ole välttämättä kovin hyvää mainetta, vaikka Suomessa julkaistaan nykyään ennätyksellisiä määriä yleistajuista tietokirjallisuutta ja usein Tieto-Finlandian voittaneet teokset saavat huomattavan paljon julkisuutta - ja jopa kestävämmän arvostuksen kuin Finlandian voittaneet romaanit.

Pitkittäistieteellisesti asennoitunut tutkija voisi kysyä kuuluuko asiaan, että Finlandia-ehdokkuuden ansaitsevat tietokirjat ovat usein niin ilmeisen suomikeskeisiä?

Nikkanen/Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen
Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi
Harry Halén: Gustaf Mannerheim: Dagbok
Lehtovaara/Heiskanen: Suomalaiset kalaherkut
Vesa Sirén: Suomalaiset kapellimestarit: Sibeliuksesta Saloseen
Teemu Keskisarja: Viipuri 1918
jne.

http://www.kirjasaatio.fi/palkinnot/tietofinlandia/edellisettietofinlandiapalkinnonvoittajatjaehdokkaat/

Ilmeisesti asiaan kuuluu, että kirjan otsikossa esiintyy sana "Suomi" tai vaihtoehtoiseti Sibelius, Mannerhein ynnä muu nationalistinen symboli - tai mielellään on kyse jopa useamman symbolin yhdistelmästä: Sauna, Sisu ja Salmiakki - kuinka ansaitaan Finlandia-ehdokkuus.

Oletan, että palkinnon perusteissa jo jossain kohtaa jopa erikseenmainitaan suomalaisuusaate. Tuskin se on sattumaa. Miksi kukaan edes ihmettelisi tällaisia asioita, kun "Finlandia", hei? Ei kyseessä edes ole mikään virallinen tieteen instituutio, vaan myynninedistämistempaus.

Ehkä ehdokkaat kertovat enemmänkin siitä millaista tietokirjallisuutta meillä kirjoitetaan ja tykätään julkaista, koska se myy.

Roope Hollmén: Juuret Karjalassa
Juha Maasola: Kirves 
Jorma Lehtola: Laulujen Lappi
Peter von Bagh: Sininen laulu. Itsenäisen Suomen taiteiden tarina
Anssi Ruusuvuori: Puukon historia

Pakko myöntää, että Puukon historia ja Kirves toivat hymyn naamalle. Varmaan ehdokkaista löytyisi enemmänkin suomalaisen miehen erottamattomia onnenkaluja, kuten Koskenkorva, Turun sinappi tai Suomen pystykorva.

Joka tapauksessa tieteenkritiikkiä odotetaan kuuluvan lähinnä epätieteellisiltä tahoilta tai niiltä katkeroituneilta tutkijoilta, jotka eivät ole saaneet tutkimusapurahoja tai yliopillisia virkoja. En minäkään uskaltaisi esittää tieteenkritiikkiä, ellen sotkisi joukkoon hieman huumoria.

Tieteenkritiikille ei yleensä erikseen järjestetä opetusta. Sitä ei toisin sanoen nähdä kovin oleelliseksi asiaksi tieteessä, vaikka juhlapuheissa tieteellisyys on juuri sitä: itsekritiikkiä, avoimmuutta kaikenlaiselle kyseenalaistamiselle. Tieteen uskotaan itse korjaavan omat epäkohtansa - hieman kuten liberaalin markkinatalouden puolustajat uskovat kapitalismin korjaavan itse omat vääristymänsä, jos valtio ei puutu markkinoihin.

Onko yllätys, että kaikki inhimilliset organisaatiot, niin uskonnot kuin akateemisetkin piirit tahtovat itse suojilla jäseniään ja hierarkisia rakenteitaan ulkopuolisten ymmärtämättömyydeltä ja kateudelta?

Myönnän olevani kateellinen ja katkera siitä, etten ole kykenevä edistämään omaa uraani tai edes elättämään itseäni, joten subjektiivinen vääristymä täytyy muistaa, kun tutkitaan seuraavan kysymyksen painoarvoa:

Millä tavalla tieteenfilosofia tai tieteen klassikot puolustavat sitä vaatimusta, että tieteen tulosten täytyy perustua ensi sijassa vertaisarviointiin?

Olen hyvin pitkään ajatellut, että tämä itsestäänselvyys on itsestäänselvästi perusteltu hyvin, mutta sittemmin olen havainnut kuinka hatarat ja epäilyttävän inhimilliset syyt kannattavat vertaisarviointia.

Vertaisarvioinnissa on hyvin paljon kyse rahasta ja muutoksen pelosta. Nämä eivät ole perusteluina kovinkaan kestäviä.

Kun tutkija hakee rahoitusta tutkimuksilleen, hänen on vaikea saada sitä, jos hänen aikomuksenaan on kritisoida vallitsevaa paradigmaa, koska vertaisarvioinnin suorittavat tahot todennäköisemmin edustavat vallitsevaa paradigmaa.

Tämän röyhkeän väitteen todenperäisyyttä voitaisiin helposti tutkia, jos tieteenkritiikkiä voisi opiskella pääaineena ja tutkimuksen voisi kohdistaa tieteellisten instituutioiden rakenteellisiin ongelmiin.

Koska tieteelliset instituutiot pääosin itse määrittelevät tutkimusten oleellisuutta, niitä on vaikea järjestlemällisesti altistaa itsekritiikille.

On epämiellyttävää edes ehdottaa, että joku tieteellinen auktoriteetti tukisi ennemmin sellaisia nuorempia tutkijoita, joiden asenteet ja maailmankuva ovat lähempänä häntä itseään, mutta asian selvittäminen ei myöskään olisi mitään rakettitiedettä tai vaatisi ylettömiä resursseja.

Tieteilijät saattavat ajatella, että halvennan tiedettä, kun edes puhun tällaisista tutkimuksista. Voisin pilata tieteen maineen tuomalla esiin jotakin epämiellyttävää virkanimityksistä ja vertaisarvioinneista, jos kyseenalaistaisin niiden asianmukaisuuden.

Minua ei kuitenkaan aivan niin paljoa kiinnosta tieteen julkinen maine kuin se todellinen pyrkimys objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen. Olen liian suuri idealisti omaksi parhaakseni.

Mieluusti olisin totaalisen väärässä. Se olisi ilouutinen, ettei yliopistoissa tapahdu minkäänlaista epäreilua kohtelua mihinkään suuntaan. Täytyy muistaa, etten ole koskaan edes tavoitellut uraa tutkijana. Olen alusta saakka tiennyt, ettei minusta ole siihen. Aivoissani on jokin häiriö, joka saa minur päivä toisensä jälkeen aloittamaan aivan jostakin uudesta aiheesta. Unohdan mitä eilen olin tekemässä. Yhtenä päivänä olen runoilija ja toisena päivänä tähtitieteilijä. Kolmantena päivänä saatan olla niin oudoissa fiiliksissa, että suollan pelkkää pseudotieteellistä ajatuksenvirtaa.

Kenties tänään on kyse juuri sellaisesta päivästä.

Pitkittäistieteellisyys. Voi helvetti soikoon. Miksi minun pitikin taas aloittaa?

Hämmentäviä kaavamaisuuksia kaupunkikehityksessä

Euroopan suurten kaupunkien länsiosissa asuu usein perinteisesti paremmin toimeentulevaa väkeä kuin idässä. Tämä pätee myös Helsingissä, jos vertaa vaikkapa Töölöä ja Kalliota. Espoon rajalla Helsingin länsipuolella sijaitsee myös West End, joka on Espoon rikkainta aluetta - tosin Espoon näkökulmasta se sijaitsee kaupungin itäreunassa.

On muutenkin varsin vaikea sanoa, mikä asuinalue tarkalleen sijaitsee keskustasta katsottuna missäkin ilmansuunnassa. Erittäin hyvätuloisten asuttamat Koivusaari ja Lehtisaari sijaitsevat lännessä, mutta autolla niihin täytyy ajaa lähinnä pohjois-etelä-suunnassa, koska Lauttasaaresta ei ole suoraa yhteyttä.

Amerikassa itä-länsi-jaottelu ei myskään päde samalla tavoin kuin vanhalla mantereella. Syyksi on spekuloitu sitä, että erityisesti 1800-luvulla voimakkaasti teollistuneissa Englannin ja Keski-Euroopan kaupungeissa tuulee tyypillisemmin lännestä itään, joten länsipuoli on saanut osakseen vähemmän teollisuuden saasteita.

Dan Zambonini: http://www.thejanuarist.com/why-are-the-east-of-cities-usually-poorer/

Ilmavirtausten takia savuttavia tehtaanpiippuja on sittemmin myös mielummin sijoitettu kaupungin itäpuolelle, jotta savut olisivat paenneet pois kaupungin ytimestä.

Amerikan mantereen voimakkaimmin teollistuneissa kaupungeissa, kuten Detroitissa, tämä ei kaava ei välttämättä päde. Ensinnäkään Yhdysvalloissa ei ole ollut niin paljoa varsinaista savusumuteollisuutta, eivätkä myöskään ilmavirtausten suunta ole sama. Monissa amerikkalaisissa suurkaupungeissa sosiaalinen hierarkia järjestyy pohjois-etelä-suuntaan. (Ehkä myös rannikkoviivan kulkusuunta ohjaa väestöä enemmän itä-länsi tai pohjois-etelä -erotteluun.)
Skyscrapercity.com/showthread - North-South: The general rich-poor boundary of american cities?

Aiemman julkaisun kommenteissa huomautetaan myös, että II Maailmansodan jälkeen kehittyneissä suurkaupungeissa aurinko häiritsee aamuisin lännestä töihin ajavia ihmisiä, joten fiksumpaa olisi asua idässä. Silloin aurinko pysyisi aina selän takana työmatkoilla, eikä tarvitsisi kärsiä päänsärystä.

Aihetta koskevat artikkelit ja keskustelut sijoittuvat vuosille 2005 ja 2010, joten kovin usein ei kysymys näytä nousevan esiin.
http://www.cyburbia.org/forums/showthread.php?t=16811

Vaikka tällaisista kaupunkikehityksen lainalaisuuksista on puhuttu pitkään, ei laajamittaisia tutkimuksia tai perustavia taustateorioita ole kovinkaan montaa. Yleensä tämänsuuntaiset havainnot - joihin myös Pikkujättiläinen tavallaan on erikoistunut - jäävät anekdootin tai artikkelin mittasuhteisiin.

Täytyisi oikeastaan tehdä selvitys siitä, missä määrin maailman yliopistoissa on kirjoitettu graduja tai väitöskirjoja tällaisista aiheista. Ylipäänsä maailman yliopistoilla tulisi olla nykyistä parempi ja kaikkien saatavilla olevan tutkielmatietokanta, josta voisi useiden hakukriteerien avulla etsiä valmiita tutkimuksia kaikilta aloilta.

Tietääkseni vain lääketieteessä on erityisesti keskitytty vertaileviin metatutkimuksiin, mikä ehkä johtuu siitä, että ala kerää hyvin paljon taloudellista rahoitusta ja myös kiinnostaa monia ihmisiä ihan ymmärrettävistä syistä. Lääketiede on myös melko yksityiskohtaisesti määriteltyä, siitäkin huolimatta, että monen sairauden syistä tai diagnoosimenetelmistä olisi kiistaa.

Avoin ja globaali tutkielmatietokanta kuuluu kuitenkin Pitäisi olla -osioon, joten en jatka siitä nyt sen enempää.

Pikkujättiläinen suosittaa sunnuntaiden rajoitettuja aukioloaikoja myös nettiin

Tänään on sadepäivä. Heti aamusta koko kehoni huusi lisää lepoa. Puolisoni vaikutti puolikuolleelta ja tunnusteltuamme toistemme pulssia ryömimme keittiöön keittämään vihreää teetä ja surruuttamaan blenderillä superfood-koktailia.

Tyypilliseen tapaansa M. on ollut töissä koko viikonlopun ja itse matkustin Viipurin reissulla viidessä päivässä viidelle paikkakunnalle, mikä tuntui polttavana uupumuksena etenkin maanantaiaamuna. Lepopäivät ovat harvinaista luksusta, koska olen taiteilija, yrittäjä, vapaa kirjailija ja bloggaaja. Koko ajan on jokin dedis ylittymässä - tai kaksi tai kolme.

Vapaapäivä tarkoittaa käytännössä vain sitä, että saan valita minkä työn tekisin ensimmäiseksi.

Sadepäivä yllyttää ihmistö hiljentämään tahtiaan kenties siksi, että keho tuntee järkeä paremmin paremmin fysiikkamme rajat. Jaksamisellamme on tietty raja, eikä myrskyn keskellä kannata väkisin puskea. Sadepäivän väsymys on vaistojen viisautta.

Työtehoni elpyy monen päivän ajaksi, jos jokin ulkoinen pakko ensin taivuttaa minut levolle. Yleensä tarvitaan sairastuminen tai jokin ongelma, kuten auton jäähdytysjärjestelmän hajoaminen. Eilen esimerkiksi tuntui aivan mahtavalta istua korjaamon aulassa 30 minuuttia. Jonottamiseen sisältyi pieni hengähdystauko, eikä minun ollut hetkeen mahdollista millään tavoin toteuttaa itseäni tai edes vastailla sähköposteihin. En ollut tarkkaan ennalta suunnitellut sen puolituntisen ajankäyttöä, joten saatoin vain odottaa tyhmänä - vähän kuin ennen aikaan junamatkalla pystyin keskittymään kirjaan, koska muuta ei ollut tehtävissä.

Sittemmin älypuhelimet ovat kokonaan häivyttäneet työajan ja vapaa-ajan välisen eron - ja luterilaiseen tyyliin selkein häviäjä on juuri vapaa-aika.

Äitinikään ei ole osannut koskaan lomailla. Hän vain murehtii ajan kulumista hukkaan ja omaa tarpeettomuuttaan. Silti hän on työhön palatessaan monta viikkoa energinen, koska säädökset ovat kavalasti pakottaneet hänet keräämään voimia toimettomuuden pakkohoitolassa.

Olisi aivan taivaallisen edistyksellistä, jos Facebook ja sähköpostit pysyisivät sunnuntaisin kiinni. En voisi syyllistää itseäni mistään, koska vapaa-aika olisi lain sanelemaa - hieman kuin ennen, jolloin sade saattoi sanelle maanviljelijän arkea.

Sateella tehtiin puhdetöitä. Sunnuntaina ehkä välteltiin niitäkin tai sitten huhkittiin salaa. Ihmiset olivat iskussa, koska pakolliset toimettomuuden jaksot latasivat heidän akkujaan ja kasvattivat työn tekemisen nälkää. (Raamatun kertomuksissa toistuu usein kuvio, jossa tavalliset ihmiset tahtovat väkisin huhkia ympäri viikon, mutta oppineiden on jyrkästi asetettava heille rajoja - koska lepo on kaikkien omaksi parhaaksi.)

Nykyään kaikkialla näkee ihmisiä, jotka puskevat eteen päin pelkällä sissienergialla. Digitaaliset verkostot ulottavat heidän työtehtävänsä myös työpaikan ulkopuolelle ja puhelin on kuin lapsi, joka nukkuu harvoin ja huutaa huomiota. Koskaan ei saa kunnolla levätä päästäkseen sellaiseen virkeään tahtotilaan, jossa pakokauhu väistyisi. Asiat edistyvät kahvilla ja varaenergian rippeillä. Väsymyksen synnyttämä aliteho, selkäkipu, päänsärky ja närästys verottavat tuottavuutta. Konetta ei voi pysäyttää korjauksia varten ja siksi täytyy puskea kolmella sylinterillä.

Vapaaehtoisesti suomalainen yrittäjä ei lepää, joten tarvitaan suotuisa influenssaepidemia, jalan katkeaminen tai valtion sanelema juhlapyhä. Ja silti eivät sunnuntait ulotu nettiin, eikä sairaus estä surffaamista. Seurauksena on täydellinen loppuunpalaminen ja tila, jossa lakkaamattomasta uurastuksesta ei jää käteen muuta kuin syyllisyys siitä, ettei voinut antaa enempää.

Me ihmettelemme julmia valtioita, joissa rikoksentekijöiltä katkotaan sormia tai käsiä, sillä onhan päivän selvää, että se vähentää heidän työtehoaan. Silti me emme huomaa mitään ongelmaa siinä, jos pakotamme itsemme hoipertelemaan töiden ääreen puolikuolleena väsymyksestä.

Miksi ei maailma voisi olla niin viisas ja armollinen, että Facebook pysyisi kiinni sunnuntaisin? Miksi sunnuntaisäädökset on leimattu uskonnolliseksi hapatukseksi? Eihän ihmisten jaksaminen ole uskosta kiinni - tai jos onkin, niin vain nauretavimpien uskomusten varassa me voimme jaksaa tällaisten sairaiden työtahtien ylläpitämistä.

Onko se niin hullu ajatus, että rajoitukset olisivat ihmisen omaksi parhaaksi? Onhan se ehkä uusi ajatus liberalistisen joukkopsykoosin aikakaudella, mutta antaisin epäröimättä tukeni sellaiselle lakiehdotukselle. Maanantaina kaikkialla näkisi virkeitä ihmisiä, jotka ovat nukkuneet levollisesti, nähneet ystäviään ja ulkoilleet.

Sitä voisi kutsua vaikka sadepäivän asetukseksi. Korkeammat voimat asettaisivat ihmisen hulluudelle jotkin kohtuullisuuden rajat. Sähkökatkos tulisi ja pelastaisi,

Steampunk Fab Lab

Pitäisi olla 14: Old-School TecnoPark.

Olen oikeastaan koko ikäni unelmoinut siitä, että jossain olisi täydellinen taiteilija-keksijän puuhakeskus. Suureen hylättyyn teollisuuskompleksiin olisi perustettu lumoava innovaatioministeriö, 24h avoin ja ilmainen käsityöläisyyden ja reaaliaikaisen osallistumisen museo. Paikka olisi kuin aikuisten Legoland, mutta kattavampi ja kunnianhimoisempi. Sinne voisi vain kävellä sisään ja toteuttaa satumaisia ideoitaan uusimman ja parhaan teknologian avulla - tai miksipä sen teknologian edes tarvitsisi olla niin uutta, kunhan se toimii?

Kun teknologisen, positiivisen vapauden utopiaan vielä yhdistettäisiin perustulo, voisin aamusta iltaan toteuttaa hulluja James Bondin Q:n kaltaisia vempeleitä tai koetella kyseenalaisia teorioita, jotka nyt vain kalistelevat kaltereitaan otsaluuni takana. Olosuhteiden pakosta olen tuomittu vain haavailemaan, koska minulla ei ole työpajaa eikä varaa patentteihin tai joulupukin tonttuarmeijan palkkaamiseen.

Oli vain ajan kysymys, milloin käsitteet Fab lab, Hacklab tai Maker Space rantautuisivat Suomeen. Aalto Yliopistossa on jo perustettu ensimmäinen korkean teknologian Fab lab ja muitakin pienimuotoisia yhteisötiloja löytyy jo useampia ympäri maata.

Helsingin Pitäjämäessä: http://helsinki.hacklab.fi/

Oulussa: Tarlab Oulu

Mikkelissä: http://mikkeli.hacklab.fi/

Seuraava palvelu pyrkii kartoittamaan tiloja sitä mukaan kun niitä syntyy: Suomen Hacklabit


Millainen olisi Steam Punk Laboratorio?

Perinteinen puu- tai metallipaja tarjoaa mahdollisuuden esimerkiksi tuunata autoja. Fablabit sen sijaan keskittyvät uudempien High-tech -mahdollisuuksien tarjoamiseen. Välinearsenaalista löytyy esimerkiksi laser- tai painevesileikkureita, 3D-tulostimia, kalliita design-ohjelmistoja tai erinäistä robotiikkaa.

Steampunkista olisi kyse, kun tilasta löytyisi menneiden aikakausien huipputeknologiaa, joka on käytännössä poistunut käytöstä - tai ainakaan laitteiden käyttämiseen ei tarjoudu enää mahdollisuuksia, koska ne ruostuvat museoissa tai pikemminkin jonkun autotallissa tai kellarissa.

Jos tällainen työtila rakennettaisiin Suomeen, se voisi olla ensimmäinen laatuaan koko maailmassa.

Esimerkkejä Steampunklabin vempeleistä
1. Belle Epoque litografioiden ja nelivärijulisteiden teettämiseen soveltuva kivipaino.

Laadukkaan vanhan painokoneen voisi saada hyvinkin edullisesti ja sen avulla voisi painattaa Alphonce Muchan tai Toulouse-Lautrecin tyylisiä julisteita, joita tehtiin 1900-luvun alussa.

2. Kokoelma kameroita, joiden tyyliä ja laatua ei noin vain kopioida kännykkäkameralla ja kivoilla retro-sovelluksilla.

2A. Pätevä haitarikamera 1800-luvulta, jossa käytetään filminä lasilevyä tai hopeapinnotteista kuparilevyä (dagerrotypia).

2B. Chaplinin Bell & Howell filmikamera, joita edelleen on käytössä muutamia. Chaplininkin alkuperäinen kamera kuulemma yhä toimii täydellisesti.

2C. Nasan kuulennoilla käytetty Hasselblad, johon olisi yhdistetty digiperä.

Ison osan Steam-Pumk-Fablabin laitteista voisi ostaa pilkkahintaan, jos vain tiimissä olisi joku, joka osaa niitä huoltaa - ja tietenkin olisi, koska pajasta tulisi maan suosituin työllistämisprojekti, johon työttömät ympäri Suomea haluaisivat osallistua - ja pitäjällä vierailisivat kaikki mahdolliset Pelle Pelottomat ja tulevat Nikola Teslat, Helsingin Kuvataideakatemiaa ja Aalto-yliopistoa myöten.

Aiemmin kirjoitin siitä, miten huippuluokkaisen mediapajan avulla jokin pienempi kaupunki, kuten Pieksämäki voisi kehittyä innovatiivisemmaksi ja varastaa itselleen koko maailman huomion.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2015/02/taiteilijaresidenssi-pieksamaelle.html

Kuten totesin, osan laitteista voisi saada hyvinkin edullisesti, esimerkiksi:

3. Perinteinen teollisuusompelukone, joka kestää kovaa käyttöä.

Muutamalla tuhannella eurolla saisi useammankin ompelukoneen, saumurin ja kangaspuut, koska niiden harrastajamäärät ovat monilla paikkakunnilla niin vähäisiä ja suurilta sukupolvilta jää perinnöksi paljon huipputekniikkaa, joka ei mahdu perillisten asuntoon tai varastoihin. Niinpä netissä niitä myydään tällä hetkellä puoli-ilmaiseksi.

Ompelijat voisivat tehdä esimerkiksi vaatteita larppaajille ja teattereille, sekä auttaa verhoilemaan huonekaluja - kaiken muun ohella. Kaupungista tulisi pian monen alakulttuurin pyhiinvaellusten kohde.


4. Venevarustamo höyrylaivoille ja puuveneille tai autopaja museoautoille.

Jos käsityöläiskorttelin alueella olisi autopaja, hyvät puutyövälineet sekä metallipaja - jollaisia monilla lakkautetuilla lukioilla ja peruskouluilla juuri nyt lojuu käyttämättöminä, ja jotka voisi ostaa pilkkahintaan ja koota yhteen paikkaan - voisi kaupunki houkutella luokseen harvinaisia artesaani-aloja, koska jostain aina löytyisi oikeanlainen työkalu. Kävijät todennäköisesti toisivat niitä mukanaan ja iäkkäämmät harrastajat voisivat testamentata Steam Punk Projektille omia käyttämättömiksi jääviä laitteitaan sekä varaosakokoelmia.

Latelan kaltaisia autopajoja syntyisi alueella kymmenittäin, koska niille olisi erikseen varattu edullista työskentelytilaa pitkillä vuokrasopimuksilla. Myös bändit voisivat tulla paikkakunnalle levyttämään albuminsa äänostudioon, jonka laitteisto myös olisi hanki käytettynä, mutta edustaisi menneiden vuosikymmenen huippua. Niinpä sillä saisi myös aikaan menneiden vuosikymmenten saundin.

5. Alueesta tulisi myös radioamatöörien paratiisi.

6. Ei myöskään ole syytä unohtaa tähtitieteen harrastajia.

Steam-Punk Fablabin omistuksessa olisi myös tähtitorni sekä kaikki tarvittavat laitteet linssien hiomiseksi.

7. Steam-Punk Fablabissa olisi Suomen suurin pienoisjunarata.

Muutaman vuosikymmenen aikana koko maailma puhuisi siitä miten ihmiset testamenttaavat perintöjään järjestölle, joka vaalii kadonneiden aikakausien ammattitaitoa kaupungissa, joka on omistautunut kulttuurihistorialle ja kadonneille tekniikoille.

Työpajoissa voisi rakentaa myös dioraamoja, eikä liima ihan äkkiä loppuisi.

Fablabin omistuksessa olisi pian myös Euroopan suurin Meccano-kokoelma ja

Lyhyesti sanottuna alueella voisi toteuttaa mitä tahansa. Hollywood-studiot maksaisivat miljoonia filmausoikeuksista, koska menneiden aikojen kulisseihin löytyisi heti aidot puvustukset, autot, puhelimet, polkupyörät ja kaikki muutkin historialliset arjen esineet. Kaikki myös olisi korjattu toimintakuntoon, eikä kenellekään maksettaisi palkkaa. Ihmiset tulisivat alueelle harrastamaan, koska siellä se olisi mahdollista.

Lopuksi - miksi ihmeessä?

Miksi kenenkään pitäisi rakentaa tällaista museoesineistä koostuvaa laboratoriota?

Annan viisi syytä:
Yksi. Retro on suurta huutoa, eikä ole kovin äkkiä menossa muodista, koska sillä on liikkumavaraa. Retrobuumi muuttaa kaiken aikaa muotoaan ja innostuksen kohteitaan, mutta ei varsinaisesti katoa. Jotta retrotyyliä voisi parhaiten imitoida, täytyy tuntea välineet, joilla aikakauden ilme on luotu. Silloin vasta pääsee pinnan alle ja voi luoda jotakin vastaavaa. Loistavaa on tietenkin jo se, että välineillä voi oikeasti tehdä aitoa entisajan käsityöjälkeä, mutta jo tutustuminen välineistöön voi auttaa imitoimaan tyyliä uudemmilla tekniikoilla.

Kaksi. Kunnoitus, ihmetys ja esteettinen hurmos, joka liittyy vanhoihin esineisiin. Paikka, joka on suorastaan aikamatka menneisyyteen, luo oman tunnelmansa, jonka avustuksellä syntyy koulukunta, eräänlainen Andy Warhollin Factory, jossa mielikuvitus pääsee valloilleen. Luovana ympäristönä Steampunk work space olisi ainutlaatuinen kokemus, jonka moni muotoilija, taiteilija tai käsityöläinen ympäri maailmaa haluaisi kokea.

Kolme. Investoinnin hinta-laatu-suhde. Nykyisessä taloustilanteessa vanhojen teollisuuslaitteiden hankkiminen olisi hyvin edullista. Niiden jälleenmyyntiarvo voi hyvin olla suurempi kuin hankintahinta, koska niiden ikä vain kasvaa ja hyvin huollettuna niillä voi olla keräolijöille entistäkin suurempi arvo, jos osat ovat alkuperäisiä. Investoinnin voi siis nähdä myös sijoituksena, jossa on pieni riski voitoille, mutta lähes mahdotonta odottaa täydellistä arvon romantamiseen, sillä laitteet saa tällä hetkellä liki romumetallin hinnalla.

Fablab voisi hankkia omistukseensa aina sen aikakauden laitteistoa, joka ei ole muodissa. Tällä tavoin säästettäisiin kustannuksissa. Kaupunki olisi aiemminkärsinyt muuttotappioista, joten tilaa oli saatavilla edullisesti ja paljon, mutta nyt muuttovirran suunta olisi kääntynyt. Projektilla olisi silti omistuksessaan useiden kortteleiden verran kiinteistöä, jonka kunnossapidosta se vastaisi itse, harrastajien voimalla.

Neljä. Pääsy uusille markkinoille, joilla ei ole kovin montaa kilpailijaa. Useimmilta puuttuu mielikuvitus ja alan kasvaessa parhaan laittiston löytäminen muuttuu yhä vaikeammaksi. Tulevaisuudessa kuvailemani kaltaisia harrastajien kokoontumiselle omistautuneita pieniä kaupunkeja on monissa maissa ympäri maailmaa, koska globaalin julkisuuden ansiosta ne kykenevät tavoittamaan miljardien ihmisten joukosta erityisen asiakaskunnan. Muistakaa minun sanoneen. ;)

Viisi. Mahdollisuus valtaisan kontaktiverkoston ja henkisen pääoman kokoamiselle. Historia on kokoonpaneva voima, jota kukaan ei pääse pakoon. Projektissa syntyisi ammattitaito, jota voisi hyödyntää elokuvatuotannossa ja teatterissa: puvustus, lavastus, entisöinti, rekonstruktio. Kyse ei olisi vain mullistavasta nykytaiteesta, vaan myös koko menneisyyden läpi kurkottavasta näkemyksestä ja asiantuntemuksesta, jota ei voi luoda hetkessä.

Uuden toimintaympäristön rakentaminen täytyy aloittaa nyt, tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt siihen olisi Suomessa kaikki edellytykset.

Filosofisten oikaisujen kirja

Liittyen juttusarjoihin: Pitäisi olla / Filosofian tukkapölly /sosiaaliset innovaatiot.

Olen monesti harmitellut sitä, että painettujen kirjojen virheellistä ja vanhentunutta tietoa on niin mahdotonta oikaista jälkikäteen - mutta onko se sittenkään enää mahdotonta, jos hyödynnämme nykytekniikkaa ja muutamme suhtautumistamme alkuperäisyyteen?

Esimerkiksi lukion päätteeksi luin Bertran Russellin suurteoksen Länsimaisen filosofian historia 1 - 2, jossa hän kohtelee varsin epäammattimaisesti Immanuel Kantia. Russellin perehtyneisyys Kantin filosofiaan on melko pintapuolista ja lisäksi hän suhtautuu Kantiin ideologisena vastustajana, mitä hän ei suinkaan tee useimpien muiden filosofien kohdalla.

Sain kirjasta sen käsityksen, että Immanuel Kant on hieman keskimääräistä fiksumpi idiootti, josta sattumalta tuli kuuluisa - ja jälkikäteen olen tavannut monia ihmisiä, jotka yhä ajattelevat samoin. Myös he ovat tutustuneet Kantiin etupäässä tai pelkästään Russellin välityksellä.

Suhtautumiseni onneksi myöhemmin muuttui, kun luin Kantin teokseen Ikuiseen rauhaan, joka paljasti, ettei hän suinkaan ollut mikään tylsä jaarittelija, vaan aidosti edellä aikaansa ollut visionääri - tosin politiikassaan myös melkoinen idealisti. Kantin essee kokoelmateoksessa Mitä on valistus? on myös vallan erinomainen kirjoitus. Lisäksi Heikki Kanniston filofian historia -kurssit Helsingin yliopistolla tarjosivat varsin erilaisen kuvan Kantin ajatteluun.

Mitä on valistus? löytyy myös ekirjana: http://www.vastapaino.fi/vp/ekirjat/valistus.pdf

Saan kiittää Bertrand Russellia siitä, että opin roimasti itse- sekä lähdekriittisyyttä. Koskaan ei pitäisi luottaa siihen, että joku auktoriteetti tietää mistä hän puhuu - tai että jonkun henkilön elämäntyö tyhjentyisi yhden näkökulmasidonnaisen esityksen kautta.

Jälkikäteen olen pohdiskellut paljon esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä:
1.) Jos liikkeelle lähtee juoru tai herkästi mieleen jäävä, epätosi anekdootti, josta syntyy meemi, onko tämän meemin leviämistä mahdollista pysäyttää - tai ihmisten muistikuvaa mahdollista oikaista?

Helsingin Sanomissa oli joitakin vuosia sitten pesuainevertailu, jonka silloin 80-vuotias mummoni oli leikannut irti. (Hän usein leikkelee talteen tällaisia tietoja, etenkin ilmoitusosion osoitteita ja puhelinnumeroita, koska ei pysty hakemaan niitä myöhemmin netistä.) Satuin huomaamaan, että yksi tuote oli täysin umpisurkea. Se oli epäonnistunut kaikin tavoin ja koko arvostelu puhui etupäässä siitä, miten onneton pesuaine oli kyseessä. Huonoimmasta pesuaineesta oli jopa kaikkein isoin kuva.

Ensimmäisellä kerralla mummollani kaiketi oli kaupassa mukanaan lehtileikkele, koska hän osti testin voittanutta pesuainetta ja kehuikin sitä erinomaiseksi. Noin puoli vuotta myöhemmin kuitenkin huomasin - ja siis tämä tarina on täysin henkilökohtaisesti koettu, eikä muualta lainattu urbaani legenda - että mummoni oli jostain syystä vaihtanut kaikkein huonoimpaan pesuaineeseen.

Etsin jopa mummon leikekirjasta testin ja tarkistin asian. Näin oli todella tapahtunut, eikä mummoni ollut silloin pätkääkään dementoitunut. Hän vain myöhemmillä kauppareissuillaan - liikkuessaan ilman leikevihkoaan ja luottaen muistiin - poimi hyllyistä kaikkein heikoimman tuotteen, koska sen nimi oli useimmiten mainittu arvostelussa. Ehkä hän oli myös kaupassa liikkuessaan erityisesti painanut sen mieleensä hokien: "ei tuota, ei tuota..."

Totta kai siitä syntyy voimakkain muistikuva ja myöhemmin kaupan suuren valikoiman äärellä ihminen tarttuu siihen tuotteeseen, josta hänellä on olemassaoleva muistikuva. Se tuntuu kaikkein tutuimmalta.

Olen nähnyt vastaavaa tapahtuvan muuallakin - esimerkiksi liittyen Hesarin viinitesteihin, joiden jälkeen voittajaviini on yleensä kadonnut Alkoista jo seuraavana päivänä. Silloin monet päätyvät ostamaan muita esiteltyjä viinejä, ehkä siksi että ne ovat saaneet 3 tähteä tai kuvauksessa tai etiketissä on jotain mikä vetoaa. Voisin lyödä vetoa, että kaikki mukana olleet viinit hyötyvät, koska niiden nimeä ja etikettiä esitellään.

Hesarin viinitesteihin testeihin liittyy erikoinen looginen harha. Monet kutsuvat jälkikäteen voittajaviiniä "Hesarin mukaan Alkon parhaaksi", vaikka kisassa on ollut mukana yleensä vain 7 - 9 viiniä - esimerkiksi yli sadan punaviinin perusvalikoimasta.

Voittajaviini saattaisi olla Alkon koko valikoimasta 80. paras, mutta silti sitä pidetään parhaana, kenties koska luottamus asiantuntijoihin on niin suuri - ja koska tällainen käyttäytyminen helpottaa loppumattomalta tuntuvien vaihtoehtojen edessä koettua ahdistusta.


2.) Kumuloituuko myöskään tieteellinen tieto muutoin kuin tietyissä tapauksissa? Pystyykö tiedeyhteisö hallitsemaan todellisen tiedon ja hauskojen anekdoottien valtasuhdetta, jos lähtökohtaisesti anekdootit ovat niin lumovoimaisia?

Tiedän, että filosofian historiassa ainakin omalla kohdallani olen edennyt usein henkilö edellä. Löydän jonkun kirjoittajan, joka vetoaa minuun opiskelujen alkutaipaleella. Luen häntä enemmänkin harrastuksen vuoksi kuin osana kurssitarjontaa. Jos joku kysyy suosikki- tai inhokkifilosofejani, osaan heti mainita muutaman.

Tällaisen taipumuksen tietenkin korjaa työsjako ja erikoistuminen. Tutkijan ei odoteta tuntevan koko alaa. Silti monet väärät mielikuvat ja täysin epäoleelliset henkilöhistorian yksityiskohdat nousevat ikonisiksi - ikään kuin henkilön tavaramerkkipiirteiksi - totuusarvostaan tai sovellettavuudestaan riippumatta.

Aketeeminen keskustelu käyttää näitä piirteitä myös keskustelun kiinnepisteenä - lähinnä juuri siksi, että niiden kautta voidaan laajalle yleisölle (siis laajalla tarkoitan ehkä 5% väestöstä) kontekstualisoida jotakin muuta keskustelunaihetta. Esimerkiksi Nietzschen naisvihan tai yli-ihmisen käsitteen voi ottaa astinportaaksi toiseen, vähemmän tunnettuun, mutta syvällisempään teemaan.

Keskustelua kuitenkin aina hidastaa se - etenkin netissä - että täytyy vaivoin poistaa joukko tunnettuja, mutta silti ikuiselta tuntuvia väärinkäsityksiä. Filosofisessa keskustelussa ikään kuin pelto ei koskaan tyhjene kivenmurikoista. Jos tahtoo kylvää jotakin uutta, täytyy aina kevään ensimmäisenä tekona repiä irti sata vuotta vanha tervaskanto, joka on yhdessä yössä palannut samalle paikalle, koska joku on lukenut Bertrand Russelia, eikä suostu luopumaan siitä käsityksestä, että Immanuel Kantin älykkyysosamäärä oli vain 150, kun taas Nietzschen yli 170 - vaikka koko väite on tuulesta temmattu, eikä kuolleiden kykyjä voi koskaan tarkista - eikä se ole edes mitenkään oleellista, mutta joku on heittänyt sellaisen mututuntuman ja sitten se on takertunut kiertoon.

Pyrin monesti ajattelemaan omaa työtäni satojen vuosien aikajanalla - ja ehkä siksi kirjoitukseni tuntuvat abstrakteilta, mutta valistushenkisenä eksyklopedistina mietin hyvin paljon sitä, miten sosiaalisilla rakenteilla voisimme edistää todellisen tiedon kulumoitumista, ja päästä eteen päin.

Valtavasti työtä menee meemi-rikkaruohojen kitkemisee. ellei niitä kartoiteta ja järjestelmällisesti (mikä voisi toimia esimerkiksi uutena Tiede-lehden artikkelisarjana "väärinkäsitysten arkeologia"). Suuria väestöjä tuulisi muutenkin rokottaa haitallisimpien meemien vasta-aineilla.

EDIT: Itse asiassa löysin tällaisen kiinnostavan jutun media-arkeologiasta, jossa on kyse hieman samanlaisesta tutkimusnäkökulmasta: http://www.kiasma.fi/kiasma-lehti/6.php?lang=fi&id=5

Media-arkeologia tutkii kautta historian kulkeutuvia motiiveja ja "topoksia", jotka pulpahtavat esiin...

Jos kiinnostaa lukea kohtalaisen hyvin viimeistelty teksti, jossa harjoitan kulttuuriarkeologiaa, sellainen löytyy myös Pikkujättiläisen arkistosta. Elin kirjoitushetkellä apurahalla, joten ehdin kirjoittaa tekstini hieman valmiimmaksi: Miksi muhammed meni vuoren luo?


Paluu ryhmäimmuniteettiin ja tieteen popularisointiin...

Nettikeskusteluissa ongelmaksi muodostuu ryhmäimmuniteetin kapeus. Keskustelun laatu olisi korkealuokkaisempaa, jos peruskouluissa tai vähintään lukiossa laajalti opetettaisiin lähdekriittisyyttä ja yleisimpien virhepäätelmien tunnistamista. Silloin useammalla foorumilla olisi joku, joka osaisi tarkistaa lähteet ja katkaista mielettömimmiltä huhuilta siivet.

Ulkopuolisella ei muutenkaan ole tarvittavaa uskottavuutta, Foorumeilla on yleensä aina muutama luotetumpi henkilö, joka on liikkunut siellä sen alkuajoista lähden - kutsuttakoon häntä nyt vaikka veteraani-avatariksi. Ehkä tällainen käsite on jo olemassa. Yleensä helpoimmalla selviää, kun luo itse sen sanaston, jota tarvitsee uusien urien luomiseksi ajatteluun (kenties joku uusista sanoista osoittautuu hyödylliseksi kartoitettaessa jaettua todellisuuttamme, jota kutsun nykytulevaisuudeksi, eli nykyisyydeksi, jonka ilmiöt ovat kuin tulevisuudesta ja siksi emme niiden mahdollisuuksia osaa vielä hyödyntää).

Lopuksi:
Esimerkki väärinkäsitysten arkeologiasta
Olen vihkoihini jo keräillyt jonkin verran sellaisia väärinkäsityksiä, joita olen kohdannut useammin kuin kerran. Vihkoja on satoja, joten kaikkea tuskin koskaan tulee hyödynnettyä.

Muutamat väärinkäsitysten arkeologiaan liittyvät piirteet ovat kyllä mielenkiintoisia sitä kautta, että ne valottavat ihmisten yleistä ajattelua. Toisinaan väärinkäsityksistä on syntynyt myös kokonaisia maailmankatsomuksia.

Esimerkiksi radiokanavien yleistyessä (vanhoissa radiossa, sikäli kuin et ole sellaista koskaan käyttänyt, täytyi säätää rullaa pyörittämällä taajuus oikeaksi kuullakseen haluamansa ohjelman). Samoihin aikoihin alkoi ilmaantua pseudotieteellisiä väitteitä todellisuutemme rinnakkaisista ulottuvuuksista ja yhä edelleen new age -puheissa esiintyvät "värähtelyt" ja "aallonpituudet".

Jonkin verran olen tarkoituksellisesti seurannut taaksepäin näiden teorioiden alkujuurille ja tosiaan on melko helppo kaivaa esiin kerrostumia, joissa väärinkäsittämisen - tai metaforaistamisen - aktit ovat hyvin tarkoitushakuisia ja tehokkaita. Silloin tosin suurin enemmistö osasi ymmärtää keskustelun runollisen puolen ja jopa kaikkein hulluimmat tajusivat värähtelyjen yhteyden musiikkiin tai radiokanaviin, mutta nykyään hörhöyden aste on mennyt aivan uudelle tasolla, eikä puhuja enää välttämättä esitä omasta mielestään vertauskuvallisia väitteitä, vaan puhuu totisinta totta.

1900-luvun väärinkäsitysten arkeologiasta kenties julkaisen jonakin päivänä erillisen kirjan, mutta toisaalta työ on aivan liian mittava ja etenen liian satunnaisvaltaisesti (olenhan luonnetyypiltäni lähempänä C.S.Peirceä, joka ei koskaan saanut mitään valmiiksi). Tarkoitukseni on verrata 1900-luvun metaforaistumisen kehitystä esikristittyihin, jotka noin 200 vuoden kuluessa kehittivät mitä hurjimpia tulkintoja Jeesuksen elämästä ja merkityksestä.

Osan näistä tulkinnoista tunnemme Uudesta Testamentista ja osa löytyy Apokryfikirjoista sekä muista gnostilaisista kirjoituksista. En välitä perehtyä niihin sen enempää kuin on tarvis, osoittaakseni sen, miten 1900-luvulla new age -puhe on kehittynyt teknologisen kehityksen väärinkäsityksistä ja runollisista ilmauksista.

Tällä hetkellä esimerkiksi joka toinen guru väittää perustavansa ajatuksensa kvanttifysiikkaan, vaikka tekstillä ei olisi kuin enintään runollisia yhtymäkohtia ja kauniin runollisia väärintulkintoja.

Toinen kirjaprojekti,
joka etenee hitaasti on Filosofian tukkapölly, johon kokoan arvostettujen professorien todistetusti väärien väitteiden oikaisuja, joiden alkuperäiset teesit kuitenkin ovat yhä maailmalla jakamassa tuhoa.

Esimerkiksi Michel Foucalt esittää Jeremy Benthamista väitteitä, jotka ovat virheellisiä. Ne olisi tietenkin kuulunut selkeästi korjata jo uusintapainoksissa sekä käännöksissä, mutta se ei aina ole mahdollista - ja auktoriteettien kunnioitus oli joitakin aikoja sitten niin korkeaa, ettei oikaisuja edes kehdattu esittää kääntäjän ja kustantajan puolelta. Tällöin tehtiin tieteelle suuri karhunpalvelus.

Jos tähän kirjoitukseen liittyy jokin henkilökohtainen sitoumus, se olkoon tämä: Kun itse julkaisen painettuna kirjana muiden käännöksiä tai siteeraan toisen ajattelijan tekstejä, pyrin häikäilemättä oikaisemaan heidän sanansa (vähintään alaviitteessä). Jos julkaisisin Raamatusta uuden käännöksen, liittäisin myös siihen alaviitteet, joissa huomautettaisiin epäkohdista ja todistetusti virheellisistä väitteistä. Tällä en tarkoita nyt väitettä ylösnousemuksesta ynnä muusta uskonnollisesti merkittävistä ja "ihmeeksi" ymmärrettävistä tapahtumista, vaan pienempiä ristiriitoja evankeliumien välillä, kuten matkareittejä tai eriäviä väitteitä siitä kuka opetuslapsista oli missäkin tapahtumassa läsnä. Yksin tällaisia tarinoiden muistinvaraiseen peritymiseen perustuvia poikkeamia on löydetty kymmenttäin ellei satoja.

Tieteeseen ei kuulu sellainen auktoriteettiusko, jonka mukaan Charles Darwinin väite Lontoon parhaasta lihapiiraita tarjoavasta konditoriosta pätisi yhä tänään tai olisi koskaan ollut enempää kuin tasaveroinen mielipide. Sitä paitsi jo 1870-luvulla Alfred Russell Wallace todisti Darwinin kuuluvan mielipiteineen vähemmistöön tiedeseuran vuosikirjan artikkelissa Minun äitini leipoo parempia lihapiiraita kuin Darwinin suvussa kukaan koskaan (1876). Darwin itse myöntyi maistamaan Wallacen äidin piiraita ja totesi, että ne päihittivät useimmat Greek Streetin pullapuodit, mukaan lukien vuonna 1871 perustetun Maison Bertaux'n, joka oli Darwinin kantapaikka Lontoossa.

Silti tätä myöhempää käännettä ei ollenkaan mainita useimmissa Darwin-elämäkerroissa, joiden mukaan hänen mielipiteensä pysyi vankkana aina kuolemaan asti. Turhaan on Wallacen perikunta yrittänyt todistaa, että heidän esi-isänsä oli oikeassa sentään jossakin asiassa. Jopa miesten keskinäisen kitkerän leikkimielisen piirakkaresepti-kirjeenvaihdon julkaisemisesta huolimatta väärä anekdootti on ja pysyy. Darwin ei koskaan sanonut Wallacen äidin lihapiirakoista mitään pahaa, mutta 1930-luvulla Groucho Marxin esittämästä kahden lauseen herjasta ammennettiin tieteenhistorian pysyvä totuus.