Kolme apinaa - paluu viisauden lähteelle

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja symbolisten kompostien tonkimista kulttuurimme takapihalla.

Blogini alkuvaiheissa julkaisin tarinan Kolmesta viisaasta apinasta. Kukaan ei ole kommentoinut kirjoitusta, mutta sillä on tähän mennessä eniten lukijoita koko Pikkujättiläisen historiassa. Lukijoita kertyy tasaiseen tahtiin, joten olen päätellyt suosion perustuvan pelkästään siihen, että sanaparia googletetaan ahkerasti. "kolme apinaa, kolme apinaa..."

Todennäköisesti useimmat lukijat etsivät vain kuvaa kolmesta apinasta, jonka voisivat liittää johonkin keskusteluketjuun ilmentämään jonkin henkilön tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Omassa periamerikkalaisessa kulttuuripiirissämme kolmen apinan meemissä näyttäisi olevan kyse esimerkiksi siitä, että muiden kohdatessa ongelmia käännetään vain päätä toiseen suuntaan:

"In the Western world both the proverb and the image are often used to refer to a lack of moral responsibility.." https://en.wikipedia.org/wiki/Three_wise_monkeys

Alkuperäisessä postauksestani löytyvän tarinan kolmesta apinasta olin kehitellyt omasta päästäni, mutta se perustui kuitenkin mielikuviin, joita olin rekonstruoinut zenbuddhalaisesta kirjallisuudesta. Japanissa viisaus "see no evil" tai ainakin jokin sen variaatiot saattavat esiintyä ilman mitään hassuja apinoita. Usein näissä opetuksissa ajatus liitetään karman käsitteeseen, mitä tulen käsittelemään myöhemmin.

Oma viittaukseni Laotseen ja Kungfutseen olivat vain osa suurta vitsiä, jota ilmeisesti kovin moni ei tajunnut. Syytän siitä vain itseäni, sillä muinainen kirjoitukseni ei klikkauksistaan huolimatta ole kovin hääppöinen. Siinä on aivan liikaa turhaa löpinää ennen kuin päästään itse asiaan - ja kenties syyllistyn siihen nytkin.

Oheisista kuvista voi havaita, että kolmea apinaa käytetään lännessä lähinnä pilkkaamisen apuvälineenä. Apinat ymmärretään tyhmiksi tai hassunkurisiksi. Ne eivät tahdo tiedostaa ongelmiaan tai kuulla itsestään mitään negatiivista.

Hikipedia esimerkiksi toteaa, että:

"Mizaru on apina, joka peittää silmänsä. Hän kuvaa facepalmin hyvettä."

Ajatukset "pahuudesta" legitimoivat pahuutta

Itämaisessa henkisessä traditiossa pahuuden tunnustamisesta kieltäytymisellä on kuitenkin paljon syvällisempiä merkityksiä, joita myös yritin tavoittaa sekavassa tarinassani.

Ensinnäkin ihmisten tai ilmiöiden tulkitseminen pahoiksi herättää meissä pelkoa ja pelko herättää vihaa.

Kenties onnistuneimman länsimaisen tulkinnan kolmen apinan opetuksesta muotoilee Star Warsin jedimestari Yoda:

"Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Luke kieltäytyy näkemästä omassa isässään pahaa, ja lopulta sinnikkään sydämeen vetoamisen kautta hän onnistuu pelastamaan hänet voiman pimeästä puolelta. Yhtä hyvin Luke olisi voinut hokea itselleen: "See no evil, see no evil..."

Kun määrittelemme ihmisten toimet pahoiksi, meissä myös herkästi herää halu korjata vääryyksiä oman käden oikeudella ja toisilla vääryyksillä. Pahuuden näkeminen voi siis hyvinkin suoraviivaisesti johtaa konfliktien kärjistymiseen, leirien pystyttämiseen ja avoimeen väkivaltaan.

Vaikka selityksessä nyt uhkaavat mennä puurot sekaisin, voidaan kehoitus See no evil tulkita myös useiden Jeesuksen oppien mukaiseksi:

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi." 

"Älä tuomitse muita, ettei sinua tuomittaisi." 

"Älä vastusta pahaa pahalla." jne.

Elämänviisaudet ovat usein ajattomia, eivätkä niitä sido valtiolliset rajat. Kun emme näe pahaa, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että me emme suostu tekemään nopeita johtopäätöksiä jonkun syyllisyydestä pelkkien kevyiden todisteiden valossa, emme salli itsemme vaipua pyhän raivon valtaan ja pahenna asiaa puhumalla kaikille siitä, miten pahoja joku on meille tehnyt.

Kolme apinaa ja karma

Karmaa olen viime aikoina käsitellyt valitettavan vähän, sillä siihen liittyy niin paljon psykologista viisautta, joka vasta viime aikoina on noussut keskustelun aiheeksi lännessä. Karman laista vapautuminen voidaan ensinnäkin ymmärtää juuri pyrkimykseksi irtautua pitkään jatkuneesta paskarallista, jossa ongelmia vain sysätään itse heikommille. Me vapaudumme kärsimyksen ketjusta, kun kieltäydymme osallistumasta toimintaan, joka tuottaa kärsimystä.

Kolmen apinan tapauksessa karman käsite kuitenkin tavoittaa aivan toisen ilmikentän, joka on aivan yhtä vähän yliluonnollista alkuperää kuin mitä kuvailin edellä. See no evil ei tarkoita suinkaan sitä, että peittäisimme silmämme, kuten kuvien apinat tekevät, vaan että emme kuvittelisi asioiden johtavan huonoon lopputulokseen ennen kuin olemme yrittäneetkään.

Karmaan liittyy mystiikalla hämärretty, mutta varsin realistinen ajatus siitä, että ajatuksemme ja sanamme tuottavat asiat todeksi. Kun me kadotamme luottamuksemme muiden ihmisten hyvyyteen ja arastelemmme yhteistyötä, me tulemme tuottaneeksi itsellemme ja muille paljon enemmän pahaa kuin jos luottaisimme asioiden järjestymiseen.

Yhteistoiminta edellyttää kompromisseja ja anteeksiantoa. Jos sitkeästi takerrumme mielikuvaamme pahuudesta, ei sovitteluun koskaan päästä.

Apinoihin liittyvästä mielikuvasta on vaikea irtautua, sillä meemien elämää ei oikein kyetä kontrolloimaan suunnitellusti.

Ehkä apinat voitaisiin kokonaan unohtaa ja muotoilla ajatus uudelleen jotenkin tähän tyyliin:

Älä muistele kohtaamiasi vääryyksiä, 

älä keskitä ajatuksiasi vain ongelmiin, 

älä kuvittele että epäonnistut kaikessa 

tai odota muilta pelkkää petollisuutta

Me vapautamme itsemme syyn ja seurauksen ketjusta, kun tunnistamme itsessämme ne psykologiset laukaisijat, joiden kautta heräävät alkukantaiset pelot, kunnes lopulta kadotamme kontrollin.

Meidänkin ajassamme jatkuvat negatiiviset uutiset ja juorut vastapuolen tyhmyydestä ja pahuudesta - mikä hyvänsä koettu vastapuolemme sitten onkaan - ylläpitävät jatkuvasti kiihtyvää eripuran ja kyräilyn ilmapiiriä, joka siellä täällä purkautuu esiin yksittäisten ryhmien typerehtimisenä.

Parasta kaikille voisi olla se, jos opettelisimme vanhoja sivistyselämän tapoja, ja kieltäytyisimme pystyttämästä olkinukkeja ja mustamaalaamasta ihmisiä, joita hädin tuskin tunnemme.

Älä puhu muiden pahuudesta, jos sinulla ei ole kiistattomia näyttäjö. Älä silloinkaan puhu "pahuudesta", vaan tietämättömyydestä, heikkoudesta, erehdyksistä. Älä leimaa ihmistä pahaksi, jotta hänen pahuudestaan ei tulisi pysyvä tila. Korjaa rauhallisesti väärät käsitykset, ole pitkämielinen - hieno sana, eikö - ja anna anteeksi.

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että voimattomana katselemme sivusta. Emme kauaa katsele pahaa, koska pistämme sille heti stopin.

Runoilijan tehtävä on huokua viisautta (2014)

Mirkka Rekola in memoriam (1931 - 2014).

Mystikoissa on erikoista se, että jälkikäteen on hyvin vaikea muistaa mitä he sanoivat. Silti se oli täysin päivän selvää, että he olivat oikeassa. Jokin kuriton meissä vain kohdistaa katsetta aivan toisaalle kuin sydämen hihassa nykisi leikkiin kutsuva lapsi.

On vaikea myöskään muistaa oliko se varmasti hän joka puhui. Usein nimittäin muistan kirjoista kaikkein parhaiten sen, mitä niissä ei sanottu.

Se jätettiin sanomatta niin kirkkaasti ja kauniisti, ettei ollut tarvetta.

Minulla on esimerkiksi vahva tunne siitä, että Mirkka Rekola olisi kirjoittanut:

Runous on maailman kuvaamista huikaisevan realistisessa valossa.

Mirkka Rekolan muistotilaisuudesta muistan vain sen mitä jätin sanomatta. Repaleiselle paperille olin merkinnyt lauseita, joita en saanut suustani. Nyt myös niiden alkuperä on hämärän peitossa.

Olen melko varma, että Mirkka Rekola itse on sanonut:

Mystiikka on puhetta, jossa pääosassa on kuunteleminen.

Tai kenties hänen käyttämiensä sanojen välinen hiljaisuus on joskus puhunut näin:

Sielu on kommunikaation aiheuttama halkeama ihmisten erillisyydessä.

Ehkä sen sanoikin Risto Ahti?

Kuka tietää? Onko sillä väliä? Rakastan sitä, mitä ajatusten alkuperän unohtaminen meille sallii. Minulla ei ole esimerkiksi aavistustakaan siitä, onko Eeva-Liisa Manner sanonut mitään tällaista:

Tiedemies on kristus, joka kantaa epäilyksen ristiä läpi kaupungin ja toivoo, että väkijoukosta astuisi esiin joku ja ottaisi todistustaakasta kantaakseen edes poikkihirren.

Ilman assosiaatioita häneen, tai ilman muistini tärveltymistä, en sanoisi näin.

On niin helppoa jättää kokonaan sanomatta sellaista, minkä muistaa tarkasti.

Kenties varmuus on enemmänkin kuvaa kuin ääntä. Kokonaisnäkemykset ovat sanattomia. Ihmisellä ei ole keinoja niiden nopeaan ilmaisemiseen.

Puhe on luontaisesti kuin tarina. Sillä on alku, keskikohta ja loppu. Huonosti muistava ihminen on niin monesta kohtaa repaleinen, että tarina purkautuu hänestä ulos kuin villapaidan lanka.


Aalloilla kulkemisen taito

Mirkka Rekolan elämä on myös tarjonnut minulle kenties parhaan keksimäni tulkinnan Jeesuksen ihmeteosta, jossa hän kävelee vetten päällä. Olen pyrkinyt todistelemaan, että Raamattu antaa vastauksen, ja jos se tuntuu pöyristyttävältä väitteeltä niin toimikoon tämä esimerkkinä myös hätiköimisestä.

Suhtaudun Ramatun kertomuksiin ikään kuin zen-buddhalaisiin koaneihin, joilla ei ole välttämättä mitään tiettyä yhtä vastausta, mutta niiden pohdiskelu voi avata mielessä monia lukkoja. Kaikista Jeesus Nasaretilaisen suorittamista ihmeteoista kinkkisin on pitkään ollut juuri tämä aallokossa kulkeminen. Uudessa Testamentissa Jeesus kertoo moneen otteeseen, että hänen kertomuksensa sekä toimintansa on vertauskuvallista ja tapahtumia täytyy tulkita symbolisella tasolla.

Mitä hän siis tahtoo todistaa kävelemällä vetten päällä? Tähän teologit usein tarjoavat varsin niukalti sisältöä - ehkä siksi, ettei tarian metaforisuus sovi heidän pirtaansa, hehän saavat toimeentulonsa juuri toimeentulosta, joka opetuslapsille merkitsi kaikesta turvallisuudesta luopumista.

Useat opetuslapsista olivat kalastajia. Jeesus pyysi heitä luopumaan isiensä ammatista, kuten hän itse ilmeisesti oli tehnyt - ja ryhtymään ihmisten kalastajiksi. Hän myös lupasi ruhtinaallisia kalansaaliita, jos he niin tekisivät, mutta myös kärsimyksiä.

Tämä vertauskuva ihmisten kalastamisesta on pitkään johtanut minua harhaan, sillä tuskin Jeesus tarkoitti ainakaan sitä, että opetuslasten tulisi oppia tallomaan moraalisäädöksiä ja röyhkeästi kävelemään ihmisjoukkojen ylitse. Toki heidän työnsä edellytti paljon maallisen arvovallan ja lainsäädännön kyseenalaistamista, jotka huoletta voi nähdä yli käveltäväksi ilmiökentäksi.

Vetten päällä kulkemisen voi siis ensinnäkin ajatella nykyaikaisesta supertähteydestä ja joukkohysteriasta käsin ja tulkita tarinaa vertaukseksi suurten kansanjoukkojen kollektiivisesta voimasta. Vedet, eli kansakunnat kannattelevat oikeudenmukaista profeettaa hieman kuten festivaaliyleisöt kannattelevat väkijoukkoon huimapäisesti syöksyvää rokkitähteä. Ymmärrätte varmaan, että tulkinnassa on jotain perää siitäkin huolimatta, että se on lähtökohtaisesti anakronistinen, eikä Jeesuksen aikana varmaankaan ollut mitään vastaavia seuraleikkejä.

Idean kansanjoukkojen kollektiivisesta voimasta voi silti ymmärtää siitä huolimatta, jos mietitään mitä Jeesus uhkasi tekevänsä ja myös teki - hänhän antoi ymmärtää olevansa uusi juutalaisten kuningas tai ainakaan hän ei suoraan torjunut tällaista väitettä kun se hänelle esitettiin.

Fariseukset ja roomalaiset hallitsijat varmaankin olisivat ymmärtäneet vertauksen jopa paremmin kuin Jeesuksen opetuslapset, ja ehkä siksi sen sisältö on niin hämärtynyt suullisessa perinteessä.

Pontius Pilatus varmaankin katseli korokkeeltaan silmät pyöreinä, kuinka peloton nuori mies tuntui kykenevän mahdottomiin saavutuksiin. Hän tasapainotteli köyhän ja kurjan kansan kannattelemana ilman mitään omaisuutta tai arvonimiä. Aivan konkreettisesti hän teki ilman venettä jotain sellaista, mihin vain veneellä olisi pitänyt pystyä, eli ansaitsi omilla teoillaan audienssin sen alueen korkeimman johtajan kanssa, joka oli Rooman keisarin edustajana toimiva Pontius Pilatus.

Pilatus itse oli se ranta, jota kohden Jeesus käveli kansansuosionsa kannattelemana. Ihmisjoukot leijuttelivät häntä kuin liuhulettistä rokkitähteä, juutalaisten kuningasta.

Pontius, toisin kuin useimmat fariseukset, sentään huomasi Jeesuksen olemuksessa jotakin suurenmoista. Hän tuskin kutsui sitä korkeamman voiman väliintuloksi, mutta hän todella näki Jeesuksessa sellaista arvovaltaa, että hän oli valmis avoimeen keskusteluun.

Toinen, vielä vaikeammin tavoitettava tulkinta samasta ihmeteosta on todennäköisemmin sellainen, minkä opetuslapset itse tavoittivat. Tämän tulkinnan avaimena on juuri Mirkka Rekola, enkä olisi koko juttua ilman häntä edes hoksannut.

Jeesus siis pyysi kalastajia jättämään ammattinsa ja seuraamaan häntä parantajana, puhujana ja Jumalan valtakunnan julistajana. He varmasti tuona hetkenä tai hieman sen jälkeen tunsivat, että Jeesus pyysi heiltä jotain mahdotonta - heidän konkreettisesti täytyi jättää oma veneensä ja tehdä jotakin mitä he eivät uskoneet mahdolliseksi - tai mikä ei sopinut heidän säätyynsä ja ammattiinsa.

Jeesus käveli vetten päällä, eli hurmasi kansanjoukot ja elätti itsensä ilman porvarillista ammattia. Veneestä astuminen konkreettisesti tarkoitti sitä, että opetuslasten täytyy luottaa jonakin päivänä pystyvänsä samaan - sehän on opetuslasten lähtökohtaisena tarkoituksena kaikissa ammateissa: oppia mestarin taidot pitkän ja vaativan oppipoikakoulutuksen varrella.

Osasta opetuslapsia nimen omaan tulikin puhujia ja profeettoja. Heistä kerrotaan, että he jatkoivat Jeesuksen työtä, paransivat sairaita ja pitivät pitkiä puheita Jumalan valtakunnasta. Jos heille vuosia aiemmin olisi kerrottu, että he pystyvät siihen, he eivät olisi uskoneet silmiään - se olisi ollut jotain aivan yhtä ihmeellistä kuin vetten päällä käveleminen, sula mahdottomuus.

Vetten päällä kävelemisen voi myös nähdä jonakin sellaisena kykynä, mikä ammatista riippumatta tuntuu yhtä mahdottomalta, nimittäin eläminen ilman ammattia ja säännöllisiä tuloja. Juuri sen Mirkka Rekola ihmeellisellä tavalla hallitsi: hän selvisi hengissä ilman työntekoa ja minkäänlaisia tuloja. Hän oli köyhä ja silti hän hengitti. Hän kirjoitti runoja ja silti hän ei siinä hetkessä kuolla kupsahtanut.

Tajunnantilojen psykologia, eli valveemme vaiheet

Ihmisten unia on tutkittu kokeellisesti jo vuosikymmeniä. Tutkimuksessa on havaittu muun muassa unien noudattavan useita vaiheita, jotka vaihtuvat tietyissä sykleissä. Tunnetuin näistä vaiheista lienee REM-uni, jonka aikana ihminen yleisimmin näkee toiminnallisia unia.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uni

Missä määrin valvetilaa sitten on käsitelty tästä näkökulmasta? Me helposti otamme valvetilan annettuna, kuten suhtaudumme minuuteen tai tietoisuuteen. Voisimme ymmärtää niistä enemmän, jos ensin myöntäisimme, että valve on aivan yhtä suuri mysteeri - tai jopa suurempi - kuin uneksinta.

Niinpä sitä tulisi tutkia kokeellisti ja myös erottaa toisistaan valveen vaiheita.

(Kenties on vain hauska sattuma, että sanat valhe ja valve muistuttavat toisiaan suomen kielessä. Myös valve-elämämme on pitkälti unennäköä, kuten monet mystikot Yrjö Kallisen tavoin ovat todenneet.)

Suuri valveeseen liittyvä valhe on, että kykenisimme hahmottamaan valvetilaamme jotenkin selkeästi ja puolueettomasti. Meidän kokemuksemme valveesta on eräänlainen valemuisto, johon liittyy vahva itsepetosten sävyttämä kokemus hallinnasta, vaikka todellisuudessa me olemme läsnä omassa elämässämme vain hetkittäin ja suurin osa toimistamme edistyy automaatiolla.

Valvetila muuttuu heti realistisemmaksi ja samalla mystisemmäksi, jos määrittelemme, mistä on kyse tajunnantiloissa - esimerkiksi kuinka tajunnantilat eroavat tunnetiloista?


Tunnetilat vs. tajunnantilat?

Idea vaihtuvista tajunnantiloista on alkujaan peräisin luontodokumentista, jossa esiteltiin mangusteja. Mangustit ovat sosiaalisia eläimiä, jotka soveltavat myös monimutkaista työnjakoa, kuten ihmiset. Muutamat yksilöt esimerkiksi seisovat kahdella jalalla ja tähystävät vaaroja, sillä välin kun muut tutkivat ympäristöä, keräävät ravintoa tai vain leikkivät.

Tulin ajatelleeksi, että oikeastaan aivan samalla tavoin myös ihmiset delegoivat toisilleen tehtäviä työryhmissä, ystäväpiirissä tai toimivassa parisuhteessa. Jonkun täytyy vahtia, ettei vasi kiehu yli tai paisti pala uunissa. Se vaatii heittäytymistä tiettyyn tajunnantilaan, joka ei missään nimessä ole sama asia kuin tunnetila.

Tajunnantilat eivät myöskään ole sama asia kuin rooli. Jääkiekossa esimerkiksi maalivahdilla on koko pelin ajan päällä tietty tehtäväkuva, mutta tavallisetkin pelaajat vaihtavat ammattimaisesti päälle tietyn tajunnantilan, jos pelaavat alivoimalla tai ylivoimalla. Myös pelien voittaminen edellyttää tiettyjen oikeiden tajunnantilojen omaksumista.

Talouspuheeseen on jo pitkään kuulunut sellaisia termejä, kuten "tahtotila" tai "positiivinen ajattelu", mutta me emme koskaan saa otetta tällaisista tajunnantiloista, ellemme opi arjessamme ajattelemaan, että meillä todellakin on monia vaihtuvia tajunnantiloja. Niiden vaihtelu on niin normaalia, että emme usein edes huomaa koko asiaa.

Universaaleiksi havaittujen tunnetilojen, kuten rakkauden (kiintymys, romanttinen rakkaus) tai pelon ohella koemme lukuisia perustavanlaatuisia tunteita, joihin kasvatuksella on vähän mitään vaikutusta: koti-ikävä, innostus, pettymys, viha, ikävystyminen, kateus, turhautuminen, himo jne. Vastaavia kaikkien tunnistamia tunnesanoja voisi luetella sivutolkulla.

Puhumme luontevasti tunteiden olemassaolosta ja vaikka niille tunnistetaan eri kulttuureissa hieman erilaisia raja-alueita ja vivahtteita (niitä myös arvostetaan eri tavoin), emme osaa havainnoida samalla mielenkiinnolla tajunnantiloja, joihin ei sisälly tunneaiheistoa.

Tunteiden voisi tavallaan sanoa tulevan tajunnan sisään ja ottavan niistä vallan, kun taas tajunnantilat itsessään vaihtuvat huomaamattomasti ja ilman suurta dramatiikkaa.

Me kuitenkin näemme henkilöstä, jos hän on selkeästi läsnä tai vaikuttaa poissaolevalta. Juuri tämä läsnäolon ja poissaolon asteen vaihtelu on mitä tyypillisintä muunatutuville tajunnantiloille, eikä siihen liity mitään yliluonnollista.


Tajunnantilojen tunnistamisesta ja hallitusta harjoittelemisesta

Arkikielessä puhutaan "mielentiloista" tai "tajunnantiloista", mutta niitä ei ole määritelty tieteellisesti, eikä sanoille ole esimerkiksi Wikipediasivua - ei edes englanniksi! Englanninkielisen Wikipedian sivu viittaa vain lukuisiin populaarikulttuurin tuotteisiin:
https://en.wikipedia.org/wiki/State_of_Mind

Yksi syy tieteellisen mielentilatutkimuksen tai määritelmien puuttumiselle lienee se, että vaihtoehtoisista tai vaihtuvista tajunnantiloista on puhuttu aivan liikaakin new age -hörhöjen tai huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Vaikka kiistämättä ihmisillä olisi valveillaollessaan vaihtelevia tajunnantiloja, niitä ei ole juurikaan tutkittu johtuen tästä termien epätieteellisyyden leimasta.
https://en.wikipedia.org/wiki/Altered_state_of_consciousness

Ihminen vaihtaa tajunnantilasta toiseen, kun hän menee töihin tai vaihtaa vapaalle. Viikonloppuina tai lomalla me huomaamattamme vaihdamme aivan totaalisesti omaa maailmassa olemisen tapaa. Tajunnantilojen tunnistamista voi kuitenkin harjoitella myös mentaalisesti. Silloin emme ole niin vahvasti riippuvaisia ulkoisista olosuhteista tai sosiaalisista sopimuksista (kuten dead-line tai kesälomaviikko ovat kulttuurisia tai kahdenkeskisiä sopimuksia).

Meditaatiolla ja midfullnessharjoituksilla on mahdollista tulla tietoiseksi ensinnäkin tajunnantilojen moninaisuudesta sekä siitä, miten huomaamatta me liu'umme yhdestä tajunnantilasta toiseen. Aikaa myöten kehittyy myös taito paremmin tunnistaa ja ennakoida omia tajunnantiloja - sekä edistää toivottoja mentaalisia valmiuksia omassa elämässä.

Eräs keskeinen mindfulness-harjoituksiin liittyvä ongelma on kuitenkin se, että tajunnantilat hyvin vahvasti asetetaan hierarkiseen järjestykseen ja sanotaan, että esimerkiksi läsnäolo olisi hierarkisesti tärkeämpää kuin haaveilu tai poissaolo, vaikka tajunnantilojen luontaiseen vaihteluun - kuten virkistävään ja terveelliseen unennäköön liittyy se, että kuljemme päivän aikana useiden eri tajunnantilojen lävitse.

(Tajunnantilojen vaihtuessa haaveilevaksi meidän aivomme esimerkiksi todennäköisesti lepuuttaa tiettyjä aivojen alueita, mutta tätä tulisi tutkia kokeellisesti. Joka tapauksessa aivomme ovat hyvin monipuolisesti erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja yhden alueen rasittaminen tuottaa voimakkaampaa uupumusta kuin monipuolinen ja vaihteleva tehtäväkirjo, jossa myös tajunnantilat kulkevat tietyissä sykleissä.)

Päivän kuluessa vaihteleviin tajunnantiloihin esimerkiksi kuuluvat:
Haaveileva/ poissaoleva
Intensiivisesti keskittynyt /rennosti tarkkaileva
Kärsimätön, touhuava / rauhallinen, odottava
Sosiaalinen, avautunut / sisäänpäinkääntynyt, vetäytyvä
Jännittyneesti ympäristöä tarkkaileva / turvallisuuteen luottava

Keskittymisemme esimerkiksi ajoittain tiivistyy ja ajoittain taas herpaantuu, mikä on aivan luonnollista*. Jotkut saavat helpommin kiinni nykyhetkestä ja toisen kulkevat ajatuksissaan kauas historiaan tai ennakoivat tulevaisuutta.


Luovuus edellyttää tiettyä huoletonta ja leikkisää tajunnantilaa

Voimme helposti tunnistaa, jos loman aikana pääsemme tavoittelemaamme huolettomaan ja rentoituneeseen mielentilaan. Samoin osaamme sanoa, jos tärkeän työtehtävän tai luovuutta vaativan taiteellisen harjoituksen aikana iskee päälle kunnon flow. Myös urheilijat tietävät, että hyvä suoritys vaatii oikeanlaista luottavaista, innostunutta, sopivasti jännittynyttä tilaa, jotta keho olisi virittynyt täydelliseen suoritukseen. Silti emme ole tottuneet psykologiassa tai neurologiassa puhumaan tajunnantiloista - tai ymmärtäneet kuinka niihin päästään. Varsinainen tajunnantilatutkimus on vasta alkutekijöissään. Minäkään en pidä päässäni piuhoja siltä varalta, jos saisin täydellisen aivokuvan vaikkapa runon idean syntyhetkellä.

Mielentilojen tutkimuksesta tekee monimutkaista myös se, että ne ovat vahvasti sidoksissa sosiaalisuuteen. Kuten aiemmin mangustien yhteydessä totesin, monesti tiettyyn mielentilaan pääseminen edellyttää sopimuksia ja keskinäistä luottamusta. Jos luotan kuljettajan ajotaitoihin, saatan automatkan aikana vaipua ajatuksiini tai katsella levollisesti maisemia. Jos en luota kuljettajaan, on hyvin todennäköistä että katselen tielle ja toivon, ettei eteen hyppää hirveä tai betoniporsasta.

Mielentilat ja persoonallisuuspiirteet ovat joskus vaikeasti toisistaan erotettavissa, kuten myös sosiaaliset roolit. Lumikin seitsemän kääpiötä on Disney-versiossa nimetty aika erikoisella tavalla, jos sitä miettii tarkemmin:

Viisas, Jörö, Lystikäs, Unelias, Nuhanenä, Ujo, Vilkas

Viisaalla ja Lystikkäällä on ehkä päällä tietty rooli. Viisas on joukon johtaja, kenties siksi että on vanhin - onko hän edes? Lystikäs on ehkä jotenkin hölmö tai sitten hän vain hölmöilee tahallaan - sitäkään en muista niin tarkkaan.

Vilkas on ehkä ADHD-tyyppiä, Ujo kaiketi epävarma itsestään ja Jörö antisosiaalinen kyynikko - mutta miten joku voisi kaiken aikaa sairastaa flunssaa? Onko kyse siitä, että Nuhanenä olisi vaikkapa allerginen jollekin mitä on kääpiöiden elinpiirissä tai ruoassa?

Entä sitten Unelias? Voiko joku olla kaiken aikaa unelias tai toinen koko ajan flunssassa? Kai se on mahdollista.

Kyse on lapsille suunnatusta animaatielokuvasta, joten emme voi vaatia täydellista realismia. Tarina Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä osoittaa silti sen, miten me ihmiset lapsesta saakka haluamme löytää maailmasta pysyvyyttä. Tutkimusten mukaan ensivaikutelmamme jostakin henkilöstä on usein hyvin pysyvä. Jos hän on tapaamishetkellämme unelias, kärttyisä tai nuhainen, me muistamme hänet ikuisesti juuri sellaisena.

Kun priorisoimme itsessämme ja muissa ihmisissä pysyvyyttä, kuinka me siis edes voisimme tulla tietoiseksi siitä, millä tavalla omat tajunnantilamme päivän aikana vaihtelevat? Mekin olemme joskus viisaita ja joskus jörötämme. Joskus meitä unettaa, eikä kukaan välty nuhaisuudelta.

Keskittyneisyyttä, luovuutta tai jopa onnellisuutta voi silti harjoitella - ja onneksi paradigma on hitaasti kääntymässä siihen suuntaan.


Onnellisuustutkimus kenties viimeinkin muuttaa psykologian painopisteitä niin, että kiinnostumme myös inhimillisistä tajunnantiloista?

Tyytyväisyys, turvallisuus, rauhallisuus ja keskittyneisyys - "tahtotilat" ja mitä niitä on. Mielentilat eivät mene yksiin tautiluokitusten kanssa. Ne ovat ehkä liian jokapäiväisiä kerätäkseen rahoitusta lääkefirmoilta tai ansaitakseen. Emme osaa tutkia menestyksen osatekijöitä tai hyvinvointia, koska lääketieteemme pyrkii lähtökohtaisesti hoitamaan sairauksia, eikä terveyttä.

Ehkä kyse on priorisoinneista. Kiinnostumme tajunnantilan muutoksista vasta sen jälkeen, kun olemme selvittäneet mistä psykoosissa tai epilepsiakohtauksessa on kyse. Tajunnantilojen muutokset ovat liian haalea ja rauhallisesti liikkuva kohde kiinnittääkseen huomiomme.

Perinpohjainen mielentilojen tutkimus voisi kuitenkin radikaalisti kehittää itsetuntemustamme tai parantaa modernin ihmisen elämänhallintaa. Ehkä vieroksumme myös liian tungettelevaa itsetutkiskelua? Vaistomaisesti haluamme säilyttää tietyn etäisyyden itseemme, jotta luonnolliset ja kulttuuriset minuuteen liittyvät illuusiot eivät joutuisi koetaltaviksi.

Me pelkäämme itsemme tuntemista kaikkein näkyvimmin silloin, kun uskottelemme itsellemme, että tietenkin me tunnemme oman tietoisuutemme, koska se on meille lähin ja arkisin asia. Kuitenkin samaan aikaan me elämme täysin tietämättömänä siitä, miten oman mielemme kokonaisuus häilyy, muuttuu ja hallitsee tietoista ajatteluamme monien näennäisesti vapaiden valintatilanteiden kautta.

Emme kehity elämänhallinnassa, ennen kuin myönnämme, että tarvitsemme parempaa näkemystä elämänhallintaamme - että meillä on jokin ongelma. Samoin me emme edes tiedosta, että mielentilamme hallitsevat meitä, kun kiellämme, että olisimme eri tilanteissa tai eri ihmisten seurassa eri henkilö.

Oman minuutemme yhtenäisyyden ja pysyvyyden illuusio on suurin este rakentavalle keskustelulle, mutta kenties vielä kymmenienkin vuosien kuluttua vain meditaation harrastajat tai huumeidenkäyttäjät edes myöntävät, kuinka monisäikeinen ja moniääninen - ja etenkin hämmentävän mutkikaasti kaunis asia on ihmisen minuus - vaikka sen koko julkisivu onkin pelkkä hienosti lavastettu petos, emmekä me itse ole oman minuutemme julkisivun takana, vaan me seisomme sen edessä.

Minuuden lavasteet on pystytetty aina itse kunkin omaa meitsiä varten. Ihminen ei ole minuutensa teatterissa näytelmän ohjaaja, vaan ensi-iltaan saapunut hyväuskoinen vieras.


*Keskittymiskyvyssä on tietenkin isoja yksilöllisiä eroja riippuen siitä, jos persoonallisuutemme on lähempänä ADHD-tyyppiä tai esimerkiksi Aspergeria, ja kaikki ihmiset luonnollisesti sijoittuvat eri kohtiin persoonallisuuksien kirjoa, pitkällä janalla, jossa normaali monesti ymmärretään "terveeksi", vaikka se on vain neurotyypillistä keskimääräisyyttä.

Zen-vitsi

On ollut muuttokiireitä, joten en ole ehtinyt moneen viikkoon päivittämään blogia.

Kaivelin tänään satunnaisia paperipinoja ja löysin lappusen, jolle olen joskus muinoin kirjoittanut keksimäni buddhalaisen koan-tyylisen vitsin. Läppä ei ole häävi, mutta näin se menee:

Lapamato sanoi toiselle:
"Hei. Kuulitko, että olemme saaneet kunnian asua Buddhassa? Vautsi miten hienoa!"

Toinen lapamato vastasi:
"Pah! Mitä se muka merkitsee? Kaikki jotka tunnen asuvat Buddhassa."

PS. Meinasin korjailla sitä muotoon "Melkein kaikki jotka tunnen asuvat Buddhassa."

PPS. Nyt muistan, että olen jo julkaissut tämän blogissa viime vuonna. Pää on onneksi yhtä laho kuin ennenkin. Jospa sitä ehtisi tällä viikolla oikein kirjoittamaankin jotakin.

Zen-vitsi ja sen selitykset

Lapamato sanoi toiselle:
 "Hei! Oletko jo kuullut, että asumme täydellisesti valaistuneessa Buddhassa? Eikö ole mahtavaa!"

Mihin toinen lapamato vastasi:
"Äh, mitäs se muka merkitsee... Kaikki, jotka tunnen, asuvat Buddhassa."


Huinengin kommentaarista vuodelta 709:

...Tarinan juju on siinä, että lapamato on inhimillistetty: ikään kuin lapamadolle olisi merkitystä asuinalueen kunniallisuudella tai sillä, miten voi päteä suhteessa muihin lapamatoihin.

Yhtä hyvin ensimmäinen lapamato voisi sanoa, että "katso miten hieno kravatti", mihin toinen vastaisi: "hienoa, nyt tiedämme missä kohtaa sinun kaulasi sijaitsee."

Dōgenin kommentaarista vuodelta 1341:

Vitsi yrittää keskivaiheillaan olla salaviisas, mutta sitten se sortuu turhaan nokkeluuteen. Dialogi olisi valaisevampi, jos toinen lapamato päättäisi vuorosanansa (ja koko vitsin) kohtaan: "Äh, mitäs se muka merkitsee?"

Keizanin kommentaarista, vuodelta 1311:

Tästä vitsistä saisi hauskan lisäämällä siihen yhden sanan. Toinen lapamato voisi vastata: "Melkein kaikki, jotka tunnen, asuvat Buddhassa."

Hakuinin kommentaarista vuodelta 1740:

Jaahas. Että sellaista.

Tyhjyyden monet kasvot

Länsimainen ja buddhalainen ”tyhjyyden” käsite eivät ole alkuunkaan sama asia – ja juuri siitä syystä meidän on tärkeä ymmärtää, millä tavoin ne puhuvat samasta asiasta. Kumpikaan ei liity tieteelliseen termiin ”tyhjyys”, minkä takia on tärkeä huomata näiden käsitteiden keskeiset yhtymäkohdat tieteeseen.

Buddha ei missään elämänsä vaiheessa ollut ateisti, eikä eksistentialisti. Sen tähden hän päätyi kieltämään Jumalan sekä sielun olemassaolon ja riutui koko nuoruutensa merkityksettömyyden tunteessa. Kun nuori länsimainen lukee Kierkegaardin kirjoituksia ja tunnistaa niissä itsensä, hän ei mitenkään voi seuraavaksi lukea buddhalaisia tekstejä ja kokea saaneensa samanlaista sielullista lääkitystä. Itä ja länsi eivät koskaan kohtaa. Ne kohtaavat vain monissa keskeisissä kysymyksissä.

Yhtymäkohtia ei ole. Jos et usko niin voit kysyä vaikka buddhalaiselta mestarilta tai länsimaiselta uskontotieteen professorilta. Hän saattaa hyvinkin sanoa, että yhtymäkohtia on runsaasti. Se taas johtuu siitä, että kyse on mielipiteestä – mikä puolestaan johtuu siitä, että kyse on moninaisuutta pelkistävästä tulkinnasta, oli mielessä sittten kyllä tai ei. Jo pelkästään Buddha on mielikuvituksen tuotetta. Niin vihjataan jo Timanttisutrassa – ja siitä syystä Timanttisutra on ehkäpä tärkein todiste buddhan opetusten vankasta totuudellisuudesta.

Buddha onnistui puhumaan totta olemalla tyhjä, mytologinen olento. Buddhan olemuksen tyhjyys sisältää suuren viisauden. Se kautta hän kykenee moniin nykyaikaisiin ihmeisiin ympäri maailmaa. Hän vakuuttaa meidät puhumalla tavalla, jolla Buddha ei olisi voinut puhua. Tuhannen vuoden kuluttua saatetaan jossain maailman kolkassa ajatella, että Buddha opetti meitä menemään kyykkyyn ja ylös 10.000 kertaa. Se on hyvinkin mahdollista, sillä jo tänään sen ajatellaan olevan keskeinen tie valaistumiseen.

On hyvä, että on olemassa kahdenlaista buddhalaisuutta. Ensinnäkin on jääräpäistä buddhalaisuutta, jossa Buddhan ajatellaan olleen juuri tietynlainen ja sanoneen tietyt sanat. Tiedetään jopa mitkä päivät viikosta Buddhan lapsuudenkodissa olivat hernekeittopäiviä. Sitä rataa.

Sitten on toisenlaista buddhalaisuutta, jossa ajatellaan, että Buddha on ihan vitun sama. Buddha voi olla lihava tai laiha, ihan sama. Tärkeintä on se, että me yritämme seurata hänen mytologista esimerkkiään – kuten me seuraamme vaikkapa Ihmemies MacGyverin esimerkkiä viisaudessa ja myötätunnossa. On yhdentekevää millainen Buddha oli, koska hän on kuollut. Hän on kuollut ja me elämme. Hän voi auttaa meitä, mutta me emme enää voi auttaa Buddhaa olemaan onnellinen... tai todellinen.

Saattaa kuulostaa siltä kuin minä kannattaisin jälkimmäistä käsitystä Buddhasta. Se ei pidä paikkaansa. Pidän hyvin tärkeän sitä, että jotkut huolehtivat traditiosta. Tekisin niin ehkä itsekin, mutta se ei sovi minun luonteelleni. Olen levoton ja sotkuinen ihminen. Saan päähänpistoja. Jos opettaja puhuu, saatan keskeyttää typerillä kysymyksillä. Voi olla etten kuuntele ollenkaan, sillä olen keskittynyt johonkin ihan muuhun.

Olen yrittänyt muuttua kepillä ja porkkanalla, mutta turhaan. Luonteeni on sillä tavoin perustavasti sivistymätön, ettei se opi kurinalaisuutta. En kunnioita lakia ja hyviä tapoja. Joskus saatan syyllistyä esimerkiksi avunantoon. Annan apua, jos joku tarvitsee. Sitä varten on poikettava kurssilta ja oltava valmis myöhästymään. Tiedän että opettaja raivostuu, mutta teen sen silti. En hyvyyttäni, vaan siksi että olin ainoa joka huomasi. Muut olivat keskittyneitä tunnin aiheeseen. Minä tunsin oloni ikävystyneeksi. Opetus eteni liian hitaasti. Kaipasin jännitystä. Katsoin ulos ja näin siellä maailman. Koin valaistumisen, koska matkan aikana en katsonut sinne minne piti. En pitänyt käsiäni vaunussa. En pitänyt turvavyötä kiinni. Kurkistelin yli kaiteen.

Ne sanovat, että valaistuminen on häiriö. Tai jos ei häiriö, niin ainakin häiriöksi. Valaistuminen ei kuulu viralliseen museokierrokseen, eikä siitä saa kurssipisteitä. Se ei kelpaa tekosyyksi:

- Miksi myöhastyit?
- Anteeksi opettaja! Olen myöhässä, koska koin matkalla mystisen kokemuksen ja näin kuinka keskellä talvea pilvet raottuivat ja puut puhkesivat väriloistoon. Kuulin kuinka itse kosmos kuiskasi minulle ja hetken ajan tunsin kuinka kaikki on yhtä.
- Hyvä että sentään tunnustit rehellisesti! Älä tee sitä toiste! Mene istumaan ja ole hiljaa!

Tiibetinbuddhalaisissa patsaissa kuvataan monta Taraa: esimerkiksi punainen, valkoinen ja vihreä. Yksi Tara istuu sievästi meditaatioasennossa ja istuu siinä vaikka hamaan loppuun, koska hän on patsas. Toinen patsaista on lähdössä ylös. Se on jo ojentanut toisen jalkansa. Sillä levoton jalka ja meno päällä. Vihreä Tara on valmis toimintaan, vähän kuin Greenpeacen aktivisti. Istuminen tuottaa vihreälle Taralle vaikeuksia, koska maailma kaipaa toimintaa. Kaikki olennot on pelastettava, heti!

Vihreä Tara ei ehdi istumaan kuin hetkeksi. Sitten täytyy taas lähteä pelastamaan maailmaa. 

Punainen Tara on innokas ja säpäkkä, eikä osaa keskittyä. Jos hän näkee perhosen, hän menee katsomaan lähemmäs. Valkoinen Tara vain istuu kiltisti aloillaan ja tekee niin kuin on käsketty.

Haluaisin huoneeseeni sellaisen Buddhan patsaan, jossa näkyisi vain tyhjä tyyny ja ehkä jalka, joka vilahtaa ovenraosta. Buddha on lähdössä johonkin, eikä kukaan tiedä minne. Ehkä hän on nähnyt hädänalaisia ja rynnännyt auttamaan - tai ehkä hänen vain pitää päästä vessaan.

Mainitsinko jo, että Tara on nainen, naispuolinen boddhisattva, valaistunut yli-ihminen tai vain henkisesti pitkälle edennyt henkilö, vannoutunu buddhan seuraaja – tulkinta riippuu taas siitä, haluammeko ymmärtää ”boddhisattvan” olevan vain tyhjä käsite.

Voimme tehdä samoin mille tahansa arvottavalle sanalle: esimerkiksi sanalle ”sankari”. Voimme löytää kaupungista satoja sankareita, jos etsimme arjen sankareita tai oman elämänsä sankareita. Jos etsimme sankaria, joka pukeutuu viittaan ja lentä, saatamme pettyä. Sankareita on useita, muutamia, ei yhtään. Kyse on siitä millaisessa maailmassa me haluamme elää?

Ehkä siksi voitaisiin puhua Buddhasta ja super-Buddhasta. Buddha eli joskus, opetti ja kuoli. Hänen elämänsä oli tavallisesta poikkeava, siitä ei ole epäilystäkään. Hän oli myös älykäs, viisas, karismaattinen ja sinnikäs. On meistä itsestämme kiinni, riittääkö meille tavallinen, jokseenkin täydellinen Buddha, vai etsimmekö super-Buddhaa. Miksi tavallinen Buddha ei riittäisi? Miksei meditaation harjoittamisen perusteena voisi olla elämän laadun parantuminen? Miksi hengellisen uteliaisuuden herättämiseksi tarvitaan lupaus maailmankaikkeuden salaisuuksien selvittämisestä, supervoimista ja ikuisesta elämästä?

Ylipäätään: miksi elämässä pitää saavuttaa kiistämätön onni? Eikö riitä se, että on suhteellisen mukavaa? Eikö yhden sanan päässä kiistämättömästä onnesta ole kiittämätön onni?

Punainen Tara ei ollenkaan malta istua. Tässä kuvassa hän tosin näyttää muutenkin aika vauhkolta.  Hän sähköistää koko huoneen.

Tyhjyys on ikävä aihepiiri, sillä kaiken aikaa se uhkaa murentaa sen tukevan kamaran, jolla seisomme. Tyhjyys syövyttää pyhät arvot aivan samalla tavoin kuin maalliset murheet.

Tyhjyys on buddhalaisuuden kuningasvesi, jolla testataan mikä on pysyvää ja mikä on harhaa. Siinä suhteessa tyhjyys on sukua tieteelle: se kysyy ja kyseenalaistaa, eikä pidä mitään pyhänä.

Tyhjyys on sukua myös kristinuskolle ja runoudelle. Tyhjyys on tunteena epätoivoinen ja puhdistava. Tyhjyys on luopumista ja nöyryyttä, antautumista tosiasioiden edessä.

Jeesus repi temppelin esiripun ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät, koska hän kohtasi temppelissä tyhjyyden. Ei hän nähnyt, että siellä asuisi Saatanaa, vain välinpitämättömyys. Häntä varmaankin kuvotti vallanpitäjien veltto ahneus ja kansan hyväuskoisuus.

Tyhjyys on pahimmillaan silloin, kun elämä on laimeaa ja intohimo kuollut. Ei ole vaarantunnetta, joka antaisi toivon. Tarinan mukaan Buddha kohtasi palatsinsa ulkopuolella sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että palatessaan kotiin, hän kohtasi siellä tyhjyyden. Kaikki hänen entisen elämänsä tukipilarit olivat luhistuneet.

Se oli rakentavaa tyhjyyttä, sillä hindulaisen ajattelun mukaan tyhjyydellä on juuri se voima: kuolemasta syntyy uutta elämää, ja tyhjentymisen kautta uusiutuvat myös ajatuksemme. Paradigmanvaihdos, huippukokemus, henkinen kriisi ja uskonnollinen herääminen – kovin länsimaisia sanoja.

Kun sanon, että kotiin palatessaan Buddha kohtasi palatsin tyhjyyden, käytän sanaa länsimaisessa merkityksessä. Kun nuoret miehet palasivat Ensimmäisen maailmansodan rintamalta, he olihan shokissa. Heidän elämänarvonsa olivat kokeneet kriisin. Aika oli taiteellisten ja filosofisten mullistusten kulta-aikaa.

Heitä odotti koti, joka tuntui vieraalta. He kirjoittivat romaaneja, joissa kuvasivat henkistä hätäänsä, sivullisuuden tunnettaan – sitä, ettei mikään tunnu miltään, sitä että sydämessä asuu tyhjyys.

He olivat surrealisteja, dadaisteja, eksistentialisteja. He jättivät jälkeensä paljon ahdistavia kuvia, mutta myös kehittivät uusia ajatuksia vanhan aikakauden raunioille.

Ensimmäinen aalto tyhjyyttä vastaan oli irrationaalinen. Unelmansa menettäneet sukupolvet tarrasivat helppoihin, kiihkeisiin ideologioihin. Vasta vietnamin sodasta palaavat nuoret, illuusionsa kadottaneet miehet saivat otteen elämästään. He löysivät jälleen Kafkan, Camus'n, Hemingwayn, Kierkegaardin ja Hessen. Heille oli luotu valmis pohja, eksistentialismin ja buddhalaisuuden toimesta.

Tyhjyys oli heille todellinen kokemus ja heitä auttoi se, että joku kirjoitti ahdistuksesta, olematta ahdistunut – kaikkensa menettämisestä, kuitenkaan menettämättä toivoa. Tyhjyydestä kertovien suurten romaanien pohjavire on loppujen lopuksi vatsin valoisa. Kirjat on kirjoitettu mullistamaan ja kyseenalaistamaan, mutta myös auttamaan taistelussa yksinäisyyttä ja kyynisyyttä vastaan. Pöytä oli tyhjennetty porvarillisista arvoista, jotta voisi syntyä jotakin uutta – jotakin vähemmän sokeaa kuin natsismi tai kommunismi.

Tarkoitukseni on sanoa, ettei buddhalaisten tarvitse opettaa meille länsimaisille, mitä tarkoittaa ”tyhjyys” - me tiedämme sen jo. Meidän on kuitenkin syytä varoa luulemasta itsestämme liikoja, vaikka olisimme jo lukiossa lukeneet läpi koko eksistentialistisen kirjaston.

Buddhalainen tyhjyys on yli tuhat vuotta vanha käsite – melkein yhtä vanha kuin Buddha itse – vain muutamia muutamia vuosisatoja nuorempi. Buddhalainen tyhjyysoppi on etupäässä Nagarjunan, buddhalaisen filosofin käsialaa, mutta sanalle keksitään kaiken aikaa uusia käyttötapoja mahayanabuddhalaisten keskuudessa. Termejä saa täsmentää ja vertauksia parennella.

Valkoinen Tara on turvallinen äitihahmo, varsinainen Madonna.

Seuraavissa osissa tarkastelen lähemmin buddhalaisen tyhjyys-käsitteen monia merkityksiä. Etäännymme kauas eksistentialismista, mutta emme koskaan ota siitä täydellista eroa. Emme myöskään välty kohtaamasta käsiterelativismia, nominalismia ja kristillista mystiikkaa. Varsinkin mestari Echart esittää tärkeää roolia.

Ihminen on tyhjä monesta asiasta, kuten Jumalan idea, josta voidaan puhua vain negatiivisin käsittein. Boddhisattvan lähimmäisenrakkautta ja Jumalan kohtaamista voidaan kumpaakin edistää samoin keinoin: tyhjentämällä mieli valmiista mielikuvista ja oivaltamalla, että me itse olemme tyhjiä erillisyydestä.

Mieli on tyhjä minästä, mutta se ei vielä tiedä sitä. Eikä ole ketään, joka sen tietäisi. Kun kaiken oppii pois, muodostuu kalloon, kalenteriin ja ylipäätään elämään sellaista vapaata tilaa, johon sitten Jumala sopii suit sait sutjahtamaan. Pyhä henki, dharma, what ever!

Ilo tulee ja valtaa tontin. Se on kuin rikkaruoho, joka täyttää tyhjän pihan. Ilosta ei tarvitse huolehtia. Ilo huolehtii itsestään, kunhan lakkaat sitä häiritsemästä. Buddhalainen ilo on vähän kuin Jeesus. Riittää että avaa sydämensä ja sanoo kyllä.

D.H.Lawrence

Tiesin jo etukäteen, että romaani Lady chatterley'n rakastaja (1928) oli melko suora kumarrus Walt Whitmanin suuntaan. Kirja kertoo yläluokkaisen naisen suhteesta riistanvartijaan, jossa ilmentyvät Whitmanin ihailemat fyysisen terveyden, raikkaan ulkoilman ja luontoyhteyden positiiviset vaikutukset. Naisen aviomies sen sijaan on pelkkää mieltä (Hegeliläistä absraktiota) - hän aivan konkreettisesti makaa sairasvuoteella halvaantuneena.

Lawrence on hyväksynyt myös Whitmanin käsitykset tietyistä moraalisista vapautuksista - onnen, terveyden ja sielujen välisen kohtaamisen nimeen. Todellista syntiä ei ole, on vain viktoriaanista ahdasmielisyyttä, ulkokultaisuutta, johon on sekoittunut naurettavan pieni määrä aitoa muiden ihmisten huomioon ottamista.

D.H.Lawrencen Whitman-essee (1921) ylittää kuitenkin dharman kirkkaudessa kaiken muun mitä häneltä olen lukenut. Itse asiassa epäilen, etten ole Yrjö Kallisen tai Alan Wattsin ohella lukenut montaakaan länsimaista kirjailijaa, joka olisi niin kiinni itämaisen filosofian ytimessä.

Lawrence ei säästele Whitman-innostustaan:

"Whitman is the greatest of the Americans.

Whitman has gone further, in actual living expression than any man, it seems to me...

Herman Melville hunts the remote white whale of the deepest passional body, tracks it down. But it is Whitman who captures the whale. The pure sensual body of man, at its deepest remoteness and intensity, this is the White Whale.

At last there is nothing more to conquer. At last all is one, all is love, even hate is love, even flesh is spirit. The great oneness, the experience of infinity, the triumph of the living spirit, which at last includes everything, is here accomplished."

Lawrence myös päättää kirjoituksensa mahtipontisesti, suorastaan sotahuutoon:

"Whitman put us on the track years ago. Why has no one gone on from him? The great poet, why does no one accept his greatest word?

The Americans are not worthy of their Whitman."

(Whitman osoitti meille suunnan jo vuosia sitten. Miksei kukaan ole seurannut hänen esimerkkiään? Miksei kukaan ymmärrä suuren runoilijan suurinta sanomaa?

Amerikkalaiset eivät ole whitmaninsa arvoisia!)

Lawrence nimittää silkaksi ihmeeksi sitä, että aikakaudella, joka on kieltänyt kaiken erotiikan ja tunnustanut täydellisen välirikon yhteiskuntaluokkien välillä, yhteiskunnan moraali edes sallii kenenkään lukevan Walt Whitmanin harhaoppeja. Hän kiittää ihmisten typeryyttä siitä, että he eivät ole tajunneet polttaa torilla Whitmanin säädyttömiä teoksia, joissa ihaillaan vapaata seksuaalisuutta ja jopa avoimesti puhutaan homoseksuaalisuudesta.

Lawrencella on ollut Whitman-esseensä kirjoittamisen jälkeen lähes kymmenen vuotta aikaa valmistautua henkisesti siihen keskusteluun, jonka kiltisti säädyytön romaani Lady Chatterley'stä mahdollisesti käynnistäisi - mutta itse asiassa siihen hetkeen kului miltei 40 vuotta! Vuonna 1921 Lawrencen siis ilmaisi ajatuksensa esseiden muodossa, ja vuonna 1928 hän sai valmiiksi romaaninsa - mutta vasta vuonna 1960 kirjalle viimein löytyi kyllin rohkea julkaisija - mistä tietenkin seurasi suuri häly ja kuuluisa siveellisyys-oikeudenkäynti.


Amerikkalaisen dharman historia

1950 ja -60-lukujen beatnikit, dharmapummit ja LSD-profeetat toivat jälleen pinnalla zen-filosofian ja itämaisen ajattelun, joka oli uinunut pinnan alla aina 1800-luvun alusta, jolloin kuuluisuuksien kuten Ralph Waldo Emersonin tai Whitmanin yleiseen sanavarastoon kuuluivat monet itämaiset termit.

Dharman historia ei kuitenkaan missään vaiheessa katkennut. Siitä kertoo hyvin D.H.Lawrencen vuoden 1921 Whitman-essee, jossa hän selkeästi ja kaunopuheisesti kuvailee runoilijan merkitystä oman tietoisuutensa avartumiselle ja kosmisten arvojensa vakiintumiselle:

Whitman enters into on the last phase of spiritual triumph. He really arrives at that state of infinity which the seers sought.

Whitman proceeds to find the experience of infinitude, his vast extension, or concentrated intensification into Allnes. He carries the conquest to its end.

Continually the one cry: Iam everything and everything is me. I accept everything in my conciousness; nothing is rejected.

Lawrence esittää Whitmania ja hänen valtamerellisyyden kokemustaan kohtaan myös edistynyttä kritiikkiä. Hänen sanansa ovat yhtä kirkkaita kuin jos asian toisi esiin D.T.Suzuki tai Krishnamurti:

"And one word more. Even if you reach the state of infinity, you can't sit down there. You just physically can't. You either have to strain still further into universality and become vaporish, or slimy: or you have to hold your toes and sit tight and practice Nirvana; or you have to come back to common dimensions, eat your pudding and blow your nose and be just yourself; or die and have done with it.

A grand experience is grand experience. It brings man to his maximum. But even at his maximum a man is not more than himself. When he is infinite he is still himself. He still has a nose to wipe."

(Vaikka ihminen saavuttaisi Nirvanan ja yhtyisi äärettömyyden kanssa, hänen on yhä senkin jälkeen syötävä kiltisti vanukkaansa ja niistettävä nenänsä.)

Toisin sanottuna: Lawrence on oivaltanut omakätisesti mahayana-buddhalaisuuden ehkä tärkeimmän sanoman (siis erona hinayanaan): äärettömyys on tyhjyyden ilmenemistä, eikä Tyhjyys tarvitse ketään tai mitään puolustajakseen. Se on itseriittoista ja kuollutta. Vain rajalliset oliot kärsivät rajallisuutensa tuomista vaivoista. Niinpä valaistumiskokemuksesta vapaaehtoisesti päästetään irti ja katse palautetaan inhimilliseen maailmaan, joka on nyt heräämisen jäljiltä värittynyt uudella myötätunnolla.

Lawrencen pointti kiteytyy tähän yhteen virkkeeseen, joka on eräänlainen Ydinsuutra pienoiskoossa:

"The state of infinite is only a state, even if it be the supreme one."

(Valaistumisen tila on vain tajunnantila muiden joukossa.)

Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa. Kaiken hajanaisuuden ja erillisyyden taustalla on jakamaton ykseys, mutta tunne kaiken yhteenkuuluvaisuudesta on sekin olemassa vain rajallisen ja hetkellisen tietoisuuden kokemuskentässä - muilla tavoin rajaton ei voi tulla tietoiseksi itsestään kuin jakamalla itsensä haavottuvaiseksi moneudeksi.

Whitman, Lawrence, Bill Hicks ja monet muut sen ovat sanoneet. Pelko on käpertymistä hetkelliseen itseensä ja rakkaus suuntautumista kohti totuutta, suurempaa ja lopullisempaa todellisuutta.

"Whitman's way to Allness, he tells us, is through endless sympathy, merging."

Sielunvaellus vai jälleensyntymä

Helsingin Sanomissa osui silmääni uutinen psykologisesta tutkimuksesta, joka käsitteli muistikuvia edellisestä elämästä:

"Tutkimuksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa jälleensyntymiseen, jota tiede ei hyväksy, vaan tarkastella muistikuvien säilymistä lapsuudesta aikuisuuteen ja valemuistojen osuutta"

LINKKI: Tutkijat selvittivät miten edellisen elämän muistikuvat syntyvät

On hyvin tyypillistä, että sielunvaellus ja jälleensyntymä ymmärretään ikään kuin samaksi asiaksi. Useimmat länsimaiset ihmiset ovat tulleet tutuiksi vain "sielunvaelluksen" kanssa, eli tuntevat uskomuksen, jonka mukaan kuoleman jälkeen henkilön tietoisuus siirtyy toiseen ruumiiseen.

Tällaisen käsityksen tueksi ei ole tieteellistä näyttöä, eivätkä sitä myöskään kannata buddhalaisuus tai hindulaisuus. Niiden piirissä toki vastaavia uskomuksia käytetään tavallisen kansan hillitsemiseksi. Sielunvaellus on kätevä keino tarjota nopeita ja miellyttäviä vastauksia kouluttamattomille ihmisille, jotka takertuvat omaan minuuteensa ja pelkäävät katoamista - kuten lähtökohtaisesti kuka tahansa.

Kun buddhalaiseen tai hindulaiseen fiosofiaan perehtyy syvemmin - tai jos sattuu heti alussa lukemaan oikean kirjan, saa hyvin toisenlaisen käsityksen miltei samoista opinkappaleista: samsarasta, karmasta - ja ennen kaikkea "jälleensyntymästä". Mikään näistä käsitteistä ei ole pohjimmiltaan epätieteellinen - mutta ne saattavat kylläkin heijastaa ajattelua, joka on huomattavasti kehittyneempi kuin normaali tieteellinen maailmankuva.

Vierasta kulttuuria katsotaan alaspäin ja siksi huomataan vain alemman tason ilmiöitä. Kaikki, mikä vaatisi liikaa henkistä kasvua, jää käsittämättä.

Kyse on mystiikasta, eli pyrkimyksestä puhua todellisuudesta sellaisena kuin se oikeasti on, inhimillisten pelkojen ja toiveiden tuolla puolen. Mutta myös yksinkertaisista käsitteellisistä erotteluista, johon palaan myöhempänä.

Kaikkein parhaiten ihmisten haluttomuutta ymmärtää jälleensyntymän todellista luonnetta on artikuloinut Krishnamurti, joka oli 1900-luvun ehkä merkittävin skeptikko. Krishnamurti ei suhtautunut kriittisesti ainoastaan guruihin ja taikauskoon, vaan myös oman aikansa ideologisiin harhakuvitelmiin: esimerkiksi uskoon tieteellisen kehityksen tai talouskasvun ihmeitätekevästä voimasta.

Jälleensyntymän voi määritellä uudestaan ja uudestaan, eivätkä silti useimmat suostu hyväksymään asian silkkaa yksinkertaisuutta. Ongelma on siinä, että kukapa haluaisi ymmärtää, jos vapauttavan tiedon ja nykytilan välillä täytyisi kohdata totuus omasta kuolevaisuudesta. Ihminen valitsee ennemmin sellaisen vastauksen, joka on nopea ja miellyttävä.

Jopa ajatus kuolemanjälkeisestä täydellisestä pimeydestä on eräs ilmestymä tästä heti-kiva-nopea-vastaus taipumuksesta. Sekin tarjoaa hetkellisen huojennuksen ja vapauttaa monesta vastuusta. Ateismin etu on myös siinä, että se lopettaa jatkokysymykset ja edistää toimeliaisuutta ennen filosofointia. Se kannustaa itsekkääseen työhön, ei ihmettelyyn. Mehän elämme vain kerran, eikö niin?

Ateismissa (kuten vanhan koulukunnan juutalaisuudessa, jossa vainajat nousevat vasta viimeisenä päivänä, tai ajan tuolla puolen) kuolema nähdään viimeisenä lepona ja lopullisena vapautuksena elämän raadannasta - mitä se ei todellakaan ole!

Minun oma kuolemani ei poista maailmasta tietoisuutta, joka janoaa ja kokee kärsimystä. Se ihminen joka olin 10 vuotta sitten, on lakannut olemasta, mutta silti tässä sitä vain ollaan! 10 vuoden päästä tämänhetkinen meitsi on historiaa, kunnes koko meitsiä ei löydy henkilörekisteristä, mutta mitä se muuttaa? Yhtä samaa aherrusta koko planeetta, ja jokaisen ahertajan ajatuksissa asuu minuus. Homo Sapiens ei halua kokonaiskuvaa, hän pelkää todellisen ilmiömaailman valtavuutta.

Myös Jeesus opetti, että ihminen ei voi ymmärtää jo omistavansa ikuista elämää, ellei hän ensin ole valmis luopumaan "itsestään". Jeesus puhui kuolleiden ylösnousemuksesta, ja varmasti hän myös jo eläessään näki oman ylösnousemuksensa parhaiden opetuslastensa sydämissä. Myöhemmin Jeesuksen antama sana ja esimerkki kokivat ylösnousemuksen lukuisissa myötätuntoisissa kristityissä sekä itsestään luopuneissa mystikoissa. Sikäli Jeesuksen uutta tulemista ei tarvitse odottaa. Se tapahtuu kunkin omassa kokemusmaailmassa kun siihen on valmis.

Ateismi on kauempana tieteen kokonaiskuvasta kuin usko "jälleensyntymään" tai "kuolleiden ylösnousemukseen". Todennäköisesti sinun täytyy lukea tämä koko teksti kahteen kertaan, jos et valmiiksi ole selvillä siitä mistä puhun.


Mitä on dharma?

Itämaisen filosofian avainkäsitteiden tuntemus voisi pelastaa tieteen ja länsimaisen filosofian monelta hankaluudelta. Yksi suuri ongelma on totuuskäsityksemme yksiulotteisuus. Lännessä ajatellaan mustavalkoisesti, että vastaus voi olla vain oikea tai väärä. Buddhalaisuus sen sijaan tunnustaa että varminkin faktatieto voi ihmisten hallussa vääristyä - ja toisaalta väärä tieto voi olla hyvinkin kallisarvoista.

Lootussutrassa on kuuluisa esimerkki kultaisesta valheesta. Talo on tulessa, mutta yläkerran lapset eivät kuuntele varoituksia. He luulevat, että kyse on leikistä. Buddha huutaa lapsille, että hänellä on karamelleja. Lapset säntäävät heti alas ja pelastuvat. Buddha turvautuu valheeseen, koska hän tuntee ihmisen perimmäisen halun.

On monta Buddhaa ja tämä oli eräänlainen mentalisti.

Upanisadeissa vastaavia tarinoita on lukuisia. Eräissä tärkeimmiksi ymmärretyissä kohdissa selitetään - aivan kuten Jeesus joutui selittelemään opetuslapsilleen, miksi hän turvautui vertauksiin - että yksi ja sama tarina voidaan tulkinta monin tavoin. Kuulijat hyväksyvät sen tason, minkä he ovat valmiita hyväksymään.

Tieteen ongelma liittyy juuri tähän. Me voimme kartoittaa maailman kaikki faktat ja kerätä ne suureen kirjaan. Emme kuitenkaan ole saavuttaneet mitään lopullista viisauden tasoa, sillä jo alun perin maailman faktat olivat luettavissa maailmasta. Ihminen vain ei halua kohdata maailmaa - hän paljon mielummin kohtaa fantastisia tarinoita ja unelmoi jostakin paremmasta.

Saatuaan kaiken tieteellisen tiedon ihminen päätyy sittenkin lukemaan Aku Ankkaa ja katsomaan Kauniita ja Rohkeita. Hän hengaa ennemmin Facebookissa kuin Wikipediassa, vaikka poikkeuksia löytyy (heissä on kyse useimmiten viallisiksi määritellyistä aspergereista ja keskittymishäiriöisistä, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan).

Koska Buddha tietää, ettei ihmisten kanssa voi järkeillä, hän päätyy tekemään opetuksistaan kaksitasoisia: toisaalta ne puhuvat unelmista (tämä on niiden sokerikuorrute) ja toisaalta ne kertovat myös epämiellyttävän totuuden - usein yhdessä ja samassa lauseessa. Tällaiset opetukset ovat dharmaa.

"Dharmalla" voidaan ensinnäkin tarkoittaa kaikkea sitä, mistä on mahdotonta puhua (tämä on yksi syy miksi Wittgensteinia ja joitakin jälkistrukturalisteja on joskus luettu buddhalaisittain). Kyse on käsitteelliset erot ylittävästä absoluutista (eli Brahmanista tai Jumalasta), aistien jäsentämän kaaoksen tuonpuoleisesta todellisuudesta ja muusta mystisestä mahdottomasta, jota vain runon kieli voi toisinaan lähestyä. Dharman toinen puoli on yhteys äärimmäisen perustaviin ihmiselämän totuuksiin. Se on illuusioista vapautuneen, meditaatiossa rauhoittuneen mielen katsantokanta.

Lisäksi dharma soveltaa erittäin ovelaa manipulaatiota (upaya): se haluaa jokaiselle ihmiselle hyvää (metta) ja siksi siihen sisältyvien fantastisten kertomusten ajatellaan olevan hyväksyttyjä. Lapsellisia satuja lapsenmielisille samsaran asukeille - ja kuitenkin jossain myöhemmässä elämämme vaiheessa havahdumme huomaamaan niiden piilomerkitykset.

Dharmassa yhdistyvät tieteen ja taiteen parhaat puolet. Siksi ajattelen, että Upanisadit ja Timanttisutra lukeutuvat ihmiskunnan merkittävimpiin kulttuuristen aarteisiin, elleivät jopa ole suurin ihmismielen saavutus. Tiede on ihmisen luonttaisen uteliaisuuden ja vallanhimon asteittaista seuraamista, kun taas dharma on hankitty syvän totuudenjanon ja aivan käsittämättömän vaativan itsetutkiskelun kautta.


Jälleensyntymän määritelmä

Olen lukenut lukuisia kirjoja joissa selitetään mikä ero on jälleensyntymällä ja sielunvaelluksella - ja niissä kaikissa puolustetaan käsitystä jälleensyntymästä - tietenkin, koska se on ainoa missä on mitään järkeä - mutta silti harvoin kohtaan samaa ymmärrystä perusteoksissa tai tieteellisissä tutkimuksissa.

Vain mystikot pystyvät käsittämään sen mikä on täysin ilmeistä - vaikka asia selitetään juurta jaksaen Bhagavad Gitassa, Upanisadeissa, useimmissa Zen-klassikoissa sekä Walt Whitmanin tai Rabindranath Tagoren runoissa.

Jälleensyntymä ei tunnusta sielunvaellusta, koska se ei tunnusta sielua. Buddha opettaa, että tietoisuus syntyy siitä, että oikeat elementit ovat yhdistyneet ihmiskehossa. Kun nämä elementit hajoavat, tietoisuus lakkaa olemasta.

Upanisadeissa opetetaan että kun tietoisuus hajoaa, se ei enää yhdisty uudestaan. Mutta sen sijaan uudessa elämässä yhdistyvät samanlaiset elementit, joiden pohjalta muodostuu uusi, aiemman kaltainen tietoisuus.

Tämä on jäälleensyntymä. Yksi ihminen on kuollut ja toinen on syntynyt. Elämän ja tietoisuuden ihme on syntynyt jälleen.

Mitä nämä elementit sitten ovat? Buddhan aikana puhuttiin skandhoista. Usemmissa opetuksissa puhutaan viidestä skandhasta, mutta sekin vaihtelee. Kukin skandha on melko abstrakti: äly, tunne, aistit, muoto ja aine - tai jotain siihen suuntaan. Joka tapauksessa kyse oli vain yrityksestä peittää se, ettei tarkkaan tiedetty miten tietoisuus rakentuu. Se ei ollut oleellista, eihän sitä nykyäänkään niin tarkkaan tunneta. (Riitti että oppilaat eivät esittäneet hankalia jatkokysymyksiä.)

Tärkeintä oli ymmärtää, että minuus on konstruktio sekä biologisesti että käsitteellisesti. Sillä ei ole essentiaa, se voidaan purkaa osiin kuin Lego-talo, eikä jäljelle jää mitään sielua tai muutenkaan mitään olemuksellisesti pyhää ja pysyvää. Tämä kyettiin havaitsemaan meditaatiossa silloin, kuten nykyäänkin, vain tenttaamalla omaa tietoisuutta ja huomaamalla kuinka se käyttäytyy vaikeassa tilanteessa - esimerkiksi silloin kun yrittää olla ajattelematta yhtään mitään.

Minä on hyvin sumea mielikuva, jonka viittauskohde pakenee määritelmää. Aluksi se on vain intuitiivinen itsestäänselvyys, jota ei tee mieli kyseenalaistaa - koska, hei! Totta kai minä tiedän kuka ja mikä minä olen ja kaiken aikaahan minä olen perillä itsestäni, eikö niin?! Minuus ei halua asettua tarkastelun kohteeksi, koska silloin meidän käsityksemme siitä muuttuisi. Egolle on eduksi, että me puolustamme sitä vaistonvaraisesti ja luontaisella itsekkyydellä - olettaen kaiken aikaa että on jokin itse, jonka etua me olemme ajamassa.

Minuudella ei ole ydintä, eikä rajoja. Kun olemme elämässämme onnellisimmillamme, me unohdamme koko asian, unohdamme itsemme.

Tämä ei ole ateismia. Ateistit eivät halua puhua jälleensyntymästä, koska se pakottaisi heitä ottamaan eettisen vastuun kaikista tiedostavista olennoista, ulottamaan samaistumisensa oman ihonsa ulkopuolelle.

Jälleensyntymä sanoo, että se asia, joka ihmiselle on kaikkein tärkein - siis tietoisuuden jatkuminen kuoleman jälkeen - ei ole ongelma eikä mikään. Siellä missä elementit ovat sopivia, tietoisuus ilmenee.

Nykyään me sanoisimme, että skandhat ovat: lämpö, vesi, happi, hiili, fosfori, natrium, rikki, kalium sekä vuosimiljoonien kärsivällisyys. Missä nämä elementit kohtaavat, siellä me tapaamme jälleen - tai ainakin sieltä löytyy kohtaamisen kokemus.

Tuima ja leikkisä

Buddha on eräänlainen mielikuvituksemme action-fuguuri. Hänestä ei ole säilynyt valokuvia, joten kukin kulttuuri on saanut muokata idolistaan omien haaveidensa täyttymyksen. Buddhan patsaat ovat kuin steroideja täyteen pumpattuja henkisten muskeleiden mannekiineja - idoleja ja ikoneja.

Jos buddhalaisuus olisi Suomessa suositumpaa, meilläkin olisi TV-shopin buddha.

Kuvien Buddha on askeettisen riutunut tai ylenpalttisen pullea. Hän on armoton kuin samurai tai leikkisä kuin lapsi. Hän on tuima, tyyni ja hymyilevä. Jokaiselle löytyy jotakin.

Buddha istuu tai makaa. Hänen ihonsa on maidonvalkea tai auringossa paahtunut. Hän on kaikkea mitä voit toivoa. Valitse vain hyllystä se mikä sinua eniten miellyttää. Buddhan saa kivisenä tai kultaisena makunsa mukaan. Buddha voi olla kulunut tai uutuuttaan kiiltelevä. Sammaltunut tai huolella hoidettu. Buddhan voi veistää vaikka valaanluista tai sarvikuonon sarvesta.

Pohjimmiltaan jokainen Buddha on tietenkin tyhjyyttä. Buddha on tyhjä merkityksistä, tyhjä vastauksista ja tyhjä vakavuudesta. Buddha on joustava. Hän mukautuu kunkin aikakauden haasteisiin.

Mielikuvamme Buddhasta ovat mielemme luomuksia, mutta tietyt puitteet säilyvät. Pysyvämmät buddhalaisuuden opetukset eivät sijaitse pyhissä kirjoituksissa vaan ihmisessä itsessään. Buddhan viesti piileskelee niissä ihmismielen rakenteissa, jotka metodi voi paljastaa.


Meditaatio on tutustumista oman mielen pohjattomaan kykyyn tuottaa bullshittiä. Puolet kaikesta siitä mitä Buddhasta sanotaan on osa sitä bullshittiä. Meditaatio on armoton metodi. Ennemmin tai myöhemmin se läimii poskille kaiken maailman Buddhan kauppiaita ja wannabe-buddhia. Jos meditaatio toimii, se opettaa ihmisen nauramaan Buddhalle. Silloin Buddha nauraa kanssamme.

Bangkokissa palvottiin kultaista avaruus-buddhaa jo ennen Tähtien sota -elokuvia.

Buddhan patsaista voi rakentaa kokonaisen yhteisön. Valaistumisen kylässä Tuima Buddha heristää sormea laiskanpullealle Makaavalle Buddhalle - joka vain nauraa röhöttää toisen vakavuudelle. Heitä ympäröi joukko keskittyneitä arhateja, jotka nyölkkäävät vuoroin ankaralle ja vuoroin löhöävälle Buddhalle.

Keskinäiseen kiistelyyn uppoutuneina kumpikaan opettavista Buddhista ei huomioi työhön uponnutta ahertavaa Buddhaa, joka siivoaa ja valmistaa ruokaa. Häntä auttaa kokonainen armeija boddhisattvoja.

Korokkeella istuu samadhiin vaipunut kirkkautta säteilevä Buddha. Hän pitää bodhisattvat kiireisinä, sillä he haluavat jonakin päivänä olla kuin hän. Siksi he tottelevat ahertavaa Buddhaa.

Mystinen, piirteiltään feminiininen Buddha.

Ahertavaa Buddhaa ei yhtään häiritse se, että hän ahertaa, sillä aikaa kun muut meditoivat tai meuhkaavat saavutuksistaan. Hän tiedostaa olevansa kaikki Buddhat. Hän on saavuttanut korkeimman samahdin, mutta todennut sen hyödyttömäksi. Pelkkä autuus ei täytä vatsaa. Ihminen ei elä yksin pyhästä hengestä.

Vaikka kaikki kuvaelman henkilöt ovat Buddhia, ei mikään ole muuttunut. Ihmisten roolit ovat samat kuin ennenkin. On johtajia ja palvelijoita. On työläisiä ja poliitikkoja, haaveilijoita ja opettajia. Muurahaisia erilaisissa rooleissaan. Kuten Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija toteaa:

"Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet."

Vaikka kaikki valaistuisivat, ihmisten yhteisö olisi yhä se mitä se on: erilaistumiseen ja yhteistyöhön perustuvaa joukkuetyötä. Yksittäisen ihmisen onnellisuus riippuu paljon siitä, löytääkö hän oman roolinsa ja yhteisön, jossa häntä arvostetaan. Pienen ihmisen tie alkaa oman voimattumuutensa hyväksymisestä. Kollektiivisesti voidaan rakentaa ehkä jopa sukupolvelta toiselle siirtyvää rauhaa. Mitään pysyvää ja helppoa autuutta ei kuitenkaan voi saavuttaa, sillä lapset syntyvät nollavuotiaina.

Samahdin tavoittelu on usein salaista haavetta siitä, että muut huomaisivat ja ottaisivat vakavasti. Valaistumisen sijaan tavoitellaan karismaattista hehkua tai jonkinlaista valaistumistodistusta. Nykyajan Buddha ei ehkä vastustaisi ajan muoti-ilmiöitä. Hän saattaisi jakaa halukkaille valaistumis-diplomin ja oppilaiksi kelpaisivat vain ne jotka todistuksista huolimatta jatkaisivat harjoittamista.

Terveen järjen etiikka

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA 5/5: Puuttuvat palaset ja uuden eettisen kokonaiskuvan mahdollisuudet

Antiikin Kreikan varhaiset filosofit pohtivat mikä on todellisuuden perimmäinen luonne. Esimerkiksi Thales esitti, että kaikki on pohjimmiltaan vettä. Herakleitos esitti kuuluisan väitteensä "samaan virtaan astumisesta", ja päätyi väittämään, että kaikki onkin tulta, koska tuli on häilyväistä. Empedokles järkytti kaikkia ehdottamalla, että ehkä itseasiassa kaikki ovat osittain oikeassa ja oleva onkin neljän elementin yhdistelmää.

Kun modernin tieteen haara nimeltään kemia kehittyi tiettyyn pisteeseen, koko neljän (tai viiden) elementin välinen kiista kadotti merkityksensä. Filosofit uhkasivat joutua työttömiksi ja niinpä he keksivät alkaa väitellä etiikasta. Klassinen antiikin malli korosti hyvettä, mutta Immanuel Kant esitti, että etiikan maailma koostuukin pohjimmiltaan imperatiiveista, eli järjen avulla muodostetuista velvollisuuksista. Jeremy Bentham ja John Stuar Mill puolestaan väittivät, että etiikan perimmäinen elementti on hyöty.

David Hume muistutti Herakleitosta huomauttaessaan, ettei etiikan substanssia itse asiassa voitu säilöä lasipurkkiin tai edes aistein havaita. Absoluuttinen Arvo pakenee rikospaikalta, eikä se myöskään suostu ilmaantumaan oikeuteen todistajaksi. Jos etiikalla oli jokin elementti niin enintään se voitiin palauttaa kulttuurisiin käsitteisiin ihmisen omassa mielessä.

Jälleen filosofit olivat löytäneet jotain kyllin abstraktia josta kiistellä. Tätä samaa nelijakoa kaikki filosofian teoksen tavalla tai toisella puolustavat, eikä edes Wikipedia tarjoa vaihtoehtoisia malleja.


Modernin etiikan neljä elementtiä

Klassiset etiikat eivät hevillä järjesty kokonaisuudeksi. Ne voi tietenkin itse kukin intuitiivisesti sovittaa osaksi elämäänsä, mutta käsitteellisesti tämä on vaikeampaa. Ongelma liittyy historiallisten määritelmien taakkaan sekä siihen, että toimivassa systeemikuvauksessa täytyy aina olla tietty minimimäärä muuttujia.

Otan esimerkiksi auton, vaikka se onkin mekaaninen. En usko, että etiikan kokonaisteoriaa voisi esittää puhtaan mekaanisesti, mutta pyrkimys onkin nyt yksinkertaistaa, ei selittää - kuten niin usein käsitteellisessä ajattelussa täytyy tehdä.

Auton toimintaperiaatteen esittäminen vaatii tietyn määrän minimimuuttujia: moottorin, renkaat, voimansiirron, ohjauslaitteiston, suojakatoksen ja istuimen. Todennäköisesti tämä ei riitä edes alkeellisemman auton hahmottamiseksi. Osat puolestaan purkautuvat pienempiin osiin. Pelkästään sähkö- tai polttomoottori tarvitsisi lukuisia irrallisia elementtejä.

Matemaattisesti (topologisesti?) pelkistämällä saattaisi olla mahdollista päätyä johonkin tiettyyn minimimäärään, jota ilman mekanismi on mahdollista saada toimimaan. Tarkka luku ei minua nyt kuitenkaan kiinnosta vaan sen toteaminen, että auto ei voi olla auto, jos ei siinä ole liikkuvia osia.

Sama minimimuuttujien sääntö pätee etiikkaan. Uskon, että eettistä kokonaisuutta ei voi rakentaa kolmesta tai neljästä palikasta. Sitä on kyllä yritetty.

Jos palikoiden määrää kasvatetaan, meillä on ehkä toivoa saada jonkinlainen karkea esitys ihmisen eettisistä prosesseita ja mahdollisuuksista.


Kokoamisyritys, osa 1

Lähdetään liikkeelle vaikkapa velvollisuusetiikasta. Miten velvollisuudet muotoillaan ja miten niitä tulisi soveltaa? Tiedämme esimerkiksi kokemuksesta sen, että ihminen voi puolustaa pahoja tekojaan sillä, että hän teki vain velvollisuutensa.

Velvollisuuksia ei voi muotoilla unohtamatta empatiaa - minkä Kant aivan oikein teki kun hän lisäsi imperatiiviinsa, ettei ihmistä saa käyttää välineenä vaan hänet tulee nähdä päämääräksi. Tähän muotoiluun voisi vedota esimerkiksi keskitysleiriä vartioimaan komennettu sotilas - sikäli kuin hänellä olisi kylliksi empatiaa ja rohkeutta.

Velvollisuustiikan keskeisimmät aukkokohdat voi siis paikata esimerkiksi siten, että se yhdistetään myötätunnon emootioon sekä impulsiiviseen etiikkaan, eli kykyyn valita toiminta, joka sotii jotain toista, generatiivisempaa periaatetta vastaan. Tähän pätee sanonta: poikkeus tekee säännön - mutta sen parempi muotoilu saattaisi olla:

"Parempi olla tekemättä sääntöä, joka ei salli mitään poikkeuksia."

Kantin oma esimerkki oli valehtelu. Vaikka se onkin yleisesti ottaen haitallista ja väärin, on tilanteita, joissa myös sen on oltava sallittu vaihtoehto. Klassinen koulukirjaesimerkki on tappaja, joka kysyy mihin hänen uhrinsa on piiloutunut. Tällaiseen kysymykseen tuskin tarvitsee vastata rehellisesti.

Velvollisuuksien soveltamisessa on käytettävä myötätuntoa, rohkeutta, impulsiivisuutta ja tervettä järkeä. Näitä voisi kutsua eräänlaisiksi velvollisuuseetiikan hyveiksi. Ainoa hyve velvollisuusetiikassa ei siis ole se, että totellaan jotain yleistä periaatetta aina sen epärationaaliseen ja elämänkokemuksen vastaiseen loppuun asti. Mikään eettinen esitys ei siis voi rakentua yhdestä suureesta, ilman liikkuvia osia.


Kokoamisyritys, osa 2

Edellä oli siis puhetta velvollisuuksien soveltamisesta - ja pääsimme muutaman välivaiheen läpi niinkin pitkälle kuin hyveisiin. Miten sitten hyve-etiikan hyveitä ja velvollisuus-etiikan velvollisuuksia voisi muotoilla? Tässä kohtaa joudun tekemään pienen nyökkäyksen viktoriaanisuutta ja tolstoilaisuutta kohtaan. Mielestäni on vaikea puhua velvollisuuksista tai hyveistä ilman, että puhutaan ammattikunnista ja yhteiskuntaluokista. En puolusta niitä, mutta niin kauan kuin erikoistuminen ja eriarvoisuus ovat tosiasia olisi tyhmää olla niitä huomioimatta.

Pätevät ja kunnioitusta herättävät velvollisuudet ovat aina sidoksissa siihen rooliin, joka ihmisellä on yhteiskunnassa. Aristokraatin ja duunarin on tunnettava erilaiset hyveet - aivan samoin kuin humanistin on sovellettava erilaista tutkimusmetodiikkaa kuin luonnontieteilijän.

Kun unohdamme universaalististi pätevien periaatteiden hyödyttömän etsinnän ja huomioimme yhteiskunnallisen roolijaon, velvollisuudet voidaan suhteellistaa ja jakaa kohtuudella. Velvollisuudet toimivat vain jos ne muotoillaan seurausten mukaan. Ilman säätyerojen tiedostamista ja käsitteellistä erottelua ei velvollisuusetiikan ja seurausetiikan naittaminen olisi mahdollista.

Otetaan esimerkiksi presidentti. Hänen ammattiinsa kuuluu se, että hän tapaa muiden maiden päättäjiä. Kuinka se olisi mahdollista, jos hän ei koskaan matkustaisi lentokoneella?

On kohtuullista vaatia, että tavallinen ihminen välttää lentämistä, koska se saastuttaa ja kuluttaa rajallisia fossiilisia resursseja. Mielestäni tavallisen kansalaisen etiikka kieltää tarpeettomat lennot - mutta sama velvollisuus ei koske presidenttiä.

Oli esimerkisi naurettavan turhanpäiväistä, kuinka Al Gorea syytettiin siitä, että hän lensi ympäri maailmaa luennoimassa ilmastonmuutoksesta. Mitä sitten? Kyse oli erityistehtävästä, jonka erityinen luonne pakotti hänen velvollisuuksiinsa täsmennyksiä.

Velvollisuusetiikan muotoilusta rakentuu mielekäs yhteys syihin ja seurauksiin, kun kuvioon otetaan aristokraattinen etiikka ja tiettyjen henkilöiden etuoikeutettu erityisasema - mihin kuitenkin liittyy omat ikävät rajoituksensa ja rasitteensa.

Tämän 1800-lukulaisen näkökulman unohtuminen 1900-luvun demokratiakeskustelussa on yksi syy sille, miksi eettiset teoriat eivät loksahda yhteen. Me joka tapauksessa elämme hyvin eriarvoisella planeetalla. Toiset näkevät nälkää ja toiset ovat ylipainoisia ja tuhlaavat ruokaa. On oikeudenmukaista vaatia, että ylensyövät säädyt ymmärtävät omat velvollisuutensa, omat hyveensä.

Kun velvollisuuksia muotoillaan, täytyy kysyä: mitä tapahtuu, jos kaikki tämän ammattikunnan jäsenet tekevät näin? Ei pidä kysy: Mitä jos KAIKKI tekevät näin? Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi suomalaisilla tai amerikkalaisilla olisi oikeus leveämpään ekologiseen jalanjälkeen kuin muilla maailman kansoilla. Suuremmat oikeudet tuovat mukanaan suuremmat velvollisuudet. Aristokratia ulottuu työtehtäviin ja mahdollisuuksiin, ei rotuun, kansalaisuuteen tai perittyyn asemaan.

Kokoamisyritys, osa 3

Velvollisuusetiikkaan on nyt toisesta päästä liitetty hyve-etiikka ja toisesta seurausetiikka. Apuna on käytetty käsitepalikoita, joita filosofit ovat ylenkatsoneet.

Vielä on jäljellä utilitarismi. Siinä ei oikeastaan ole suurta ongelmaa, koska olen monessa kohtaa jo pohjannut argumentointia siihen. Olen esimerkiksi miettinyt mitkä ovat tekojen tai velvollisuuksien laajemmat kokonaisvaikutukset. Etiikka tutkii yhteistä hyvää - mutta en myöskään väitä, että kaikkien velvollisuuksiin kuuluisi jatkuva eettinen vatvominen ja kiinnostuminen maailman ongelmista.

Etiikka on vaivalloista. Tiedostaminen lisää tuskaa. Ei voida olettaa, että jokainen yhtäkkiä tuntisi velvollisuudekseen lopettaa esimerkiksi lihan syömisen - vain, koska se on ehkä pahinta mitä tavallinen ihminen voi tehdä. Lihansyönnin pahuuden ymmärtäminen on liian suuri haaste olennolle, joka luontaisesti syö melkein mitä vain - ja lihaa hyvällä ruokahalulla. Kasvissyöntiin kannustaminen on välttämätön tulevaisuuden haaste - mutta samalla se on liian suuri haaste useimpien itsekurille. Niinpä ainoa ratkaisu olisi tuntuva haittavero ja kansainväliset rajoitukset.

Yhteisen hyvän tiedostaminen ei kuitenkaan riitä. Utilitarismi vaatii meitä kysymään: miksi minä antaisin yhtään periksi omasta mukavuudestani, jos olen saavuttanut tietyn etuoikeutetun aseman? Miksi en miettisi kauniiden sanojeni alla vain omaa etuani?


Eettinen rohkeus ja eettinen tilannetaju

Impulsiivisuus ei toimi yksinään, kuten ei mikään muukaan eettinen periaate. Se ei tarkoita vain individualistista temperamenttia tai kykyä nähdä vaihtoehtoja, joita muut eivät näe. Ollakseen jotain muuta kuin irrationaalinen päähänpisto, edellyttää luova ja itsepäinen ratkaisu myös tilannetajua, hyväntahtoisuutta sekä rohkeutta. Monesti rohkeus on juuri se, mikä ratkaisee onko mahdollista toimia yhteisön odotuksia vastaan.

Elämänkokemus tuo tilannetajua, mutta elämänkokemusta ei kerry, ellei erilaisia toimintamalleja kokeilla - tai vähintään nähdä muiden kokeilevan. Impulsiivisuudessa on riski epäonnistua, mutta se riski on kohdattava - muuten ei koskaan kehity sellaisia ihmisiä kuten Sokrates, Jeesus tai John Lennon. Tiettyinä hetkinä he ovat ottaneet valtavia riskejä toimiessaan julkisia odotuksia vastaan. Voisi jopa väittää, että hetkittäin heillä on "kilahtanut päässä" ja he ovat tehneet jotain mitä eivät itsekään olisi itsestään uskoneet. Suusta on lipsahtanut jotain harkitsematonta ja juuri siksi kallisarvoista.

Rohkeus on oikeastaan hyve, josta en osaa sanoa paljoakaan. Rohkeus on suhteessa omaan aikaansa. Minä esimerkiksi elän aikana (ja yhteiskunnassa), jolloin ajatustensa ilmaiseminen ei vaadi mitään erityistä sankarillisuutta. Jos olen joskus käyttäytynyt rohkeasti, se tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, ettei minulla ole ollut mitään erityistä pelättävää.

Mainitsin aiempana myös hyväntahtoisuuden. Buddhalaisuudessa on usein tapana kuvailla suuria mestareita impulsiivisiksi. He esittävät omituisia kysymyksiä ja vielä omituisempia vastauksia. He huitovat kepeillä ja pyytävät oppilailtaan mahdottomia. He tuntuvat toimivan yleisiä tapoja vastaan ja myös kadottavan tilannetajunsa.

Tämä liittyy siihen, että mahayana-perinteessä (johon esimerkiksi zen lukeutuu) suuret opettajat ovat bodhisatvoja, eli he ovat kehittäneet itsessään rajattoman myötätunnon. Koska he eivät voi tahtoa kenellekään pahaa, täytyy heidän oikkunsa olla hyvää tarkoittava koettelemus tai jekku - enkä tarkoita sanoa tätä mitenkään ylettömän ironiseen sävyyn. Uskon, että kun ihminen on aidosti sydämellinen, sen kyllä vaistoaa - mutta kukaan ei ole sydämellinen jokaisessa teossaan, eikä haluissaan erehtymätön.

Tarinat oudoista mestareista (paitsi että ne joskus varmasti ovat ihan tosia) tahtovat viestiä, että yleinen moitteettomuus ei pitkällä tähtäimellä riitä. Rakkaus ei voi olla vain rutiinia ja apinointia vaan sen täytyy olla syvän henkisen muutoksen jatkumoa. Omituinen käytös ja impulsiivisuus ovat tällöin aidon myötätunnon ilmenemismuotoja.

Sydämellinen läsnäolo ei mahdu muodollisen kohteliaisuuden ahtaisiin raameihin vaan tulvii yli. Etiikan kokonaiskuvan ei ole tarkoitus olla liikkumaton esitys jostakin pysyvästä - vaan koneisto, joka pyörii ja häärää ja saa aikaan ihmeellisiä ääniä. Elävä etiikka tähtää toimintaan ja ajatuksen liikkuvuuteen.

Impulsiivinen etiikka

VAIHTOEHTOINEN ETIIKKA 1/5.

Etiikan teorioiden ongelmista puhuminen edellyttäisi oikeastaan uutta tietoteoriaa. Useimmat filosofiaa harrastavat ihmiset tyytyvät olemassaoleviin eettisiin teorioihin, koska kotisohvalta käsin niiden vertaileminen ei johda tilastollisiin tuloksiin, eikä abstraktioita voi oikein kilpailuttaa tai falsifioida. Yhteistyössä sosiologian kanssa kokeellinen tutkimustyö olisi ehkä mahdollista, mutta ainakin tällä hetkellä filosofinen etiikka on kaikkea muuta kuin empiiristä.

Myöskään yliopistojen sisällä ei ole sosiaalista painetta luoda uusia malleja. Olemassaolevat teoriat toimivat enemmänkin sosiaalisena pääomana kuin poliittista päätöstä ohjaavina periaatteina. Klassiset etiikat teoriat täytyy tuntea, jotta voisi osallistua keskusteluun, mutta siihen se sitten jääkin.

Tietenkin on suuri joukko niitä, jotka aidosti perustavat ostopäätöksensä tai elämäntapansa globaaliin etiikkaan - mutta eettisiin malleihin tällä on vähän vaikutusta. Esimerkiksi julkisen liikenteen tukeminen on loogisin johtopäätös, oli lähtökohtana sitten utilitarismi, kantilaiseen kategorinen imperatiivi tai aistein havaittava seuraus. Karppaaminen tai yksityisautoilun puolustaminen ei ole filosofiaa vaan sovinnaisuutta, mukavuudenhalua, elitismiä, piittaamattomuutta tai henkistä laiskuttaa - mutta ei siitä sen enempää.


Löytyykö etiikasta aitoja vaihtoehtoja?

Akateemisessa filosofisiassa on vallinnut status-quo ainakin 1800-luvulta asti. Kolmen puolueen ylivalta on kiistämätön: utilitarismi, kantilainen velvollisuusetiikka sekä seurausetiikka.

Näiden lisäksi harvoin edes mainitaan mitään neljättä, vaikka toki hyve-etiikka on yrittänyt tehdä paluuta ja evoluutio-psykologian erilaiset peliteoriat ovat lisänneet suosiotaan - ja taaskin aika lailla akateemisten filosofien toiminnasta riippumatta. Puhutaan esimerkiksi synnynnäisestä empatiasta ja "pelisoluista" tai vertaillaan erilaisten laumaeläinten halua puolustaa omaa yhteisöään vaikka omalla hengellään. Evoluutio on hiipinyt mukaan keskusteluun, mutta mistään jytkystä ei siinäkään ole ollut kysymys. Olemassaolevat mallit vain liuottavat empatian osaksi argumentaationsa keinovalikoimaa.

Etiikka on tuntunut muutamien muuttumattomien näkökulmien vähäpätöiseltä nahistelulta. Aina samat teemat, samat teoriat. Ja kuitenkin on paljon ilmiselviä vaihtoehtoisia lähtökohtia joita ei oteta lukuun.

Mitä ne sitten olisivat? Sitä olen miettinyt ainakin viimeiset kymmenen vuotta ja kerännyt talteen joitakin puuttuvia lenkkejä. Ainakin omassa mielessäni eivät kouluissa tarjotut palaset rakennu aukottomaksi kuvaksi vaan sinne tänne jää reikiä joista tuuli puhaltaa ja aurinko paistaa läpi. En ole halunnut väkisin runnoa palasia yhteen, jos ne kerran eivät vastaa todellisuutta. Olen sen sijaan yrittänyt veistellä uusia palasia tarpeen mukaan.


Impulsiivinen etiikka

Hyvät teot vaativat usein tiettyä piittaamattomuutta ja spontaania hulluutta. Etiikka ei ole vain oppirakennelmia ja lainkuuliaisuutta - se on myös kapinallisuutta. Usein tarvitaan Fonzie, joka napsauttaa sormiaa ja huutaa "heyy!" jotta tappelevat osapuolet havahtuisivat omaan naurettavuuteensa.

Mikään eettinen valtavirran teoria ei ota lukuun Fonzieta. Yksikään ei aktiivisesti opeta olemaan oman elämänsä Fonzie. Tiedän tilanteita, joissa olisi tarvittu Fonzie. Olisin ehkä itse ollut Fonzie, jos minusta olisi ollut siihen. Jälkikäteen olen miettinyt, että kunpa vain olisin ollut Fonzie. Minusta on vahvasti tuntunut, että Fonzie olisi ollut eettisesti paras ratkaisu.

Kaikki eivät noin vain pongahda ulos tuoliltaan ja riennä auttamaan. Ongelma ei useinkaan ole siinä, että ihmiseltä tällöin puuttuisi halu - häneltä puuttuu vain kyky toimia reaktiivisesti - henkinen ja ruumiillinen notkeus, jonka varassa sinkoilla.

Kirjoitettu laki ja hallitsevat eettiset teoriat perustuvat pitkälti rutiineihin ja staattisuuteen, eivät spontaaniin toimintaan. Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan - mutta yhtä hyvin tilaisuus voi tehdä myös sankarin.

Juuri tämä alttius tarttua tilaisuuteen voi olla ratkaisevaa, mutta sitä eivät eettiset teoriat mitenkään käsittele. Ne etsivät aina kokonaisratkaisuja ja platonista pysyvyyttä - lakeja jotka pätevät aina ja kaikkialla.

Mitä se sellainen aina ja kaikkialla sitten on, ellei ihan täyttä hölynpölyä, hulluutta. Se on ideamaailman toivotonta etsimistä tai robottien ja orjien kuuliaista etiikkaa - kuivien loogikkojen mekaanista etiikkaa, ei orgaanista ja virtaavaa, kuten elävä ihminen, oman elämänsä Fonzie.


Spontaanin etiikan edellytyksistä

Ei etiikka ole kellokoneiston virittämistä vaan reagoimista tilanteisiin. Sitä alttiutta täytyisi myös osata jalostaa. Etiikan pitäisi olla enemmän kytköksissä elämäntaitoihin. Enkä nyt puhu hyveistä, sillä ne ovat taas yksi uusi yritys löytää jotain pysyvyyttä. En puhu nyt myöskään seurauksista, sillä Fonzie ei vain sattumalla tuota hyviä seurauksia - hän ilmentää hyvän teos syytä ja hyvän ihmisen intentionaalisuutta. Fonziessa hyvä tarkoitus tulee lihaksi ilman teoriaa - tai ainakaan tätä teoriaa ei ole osattu muotoilla.

Myönnän, että impulsiivisuudesta puhuminen edellyttää tiettyä optimismia. Jos ihmiset opetetaan impulsiivisiksi, he saattavat yhtä hyvin tehdä impulsiivista pahaa kuin impulsiivista hyvää. Ehkä tästä syystä koko lähestymistapa on asetettu pannaan - onhan ihminen innostuessaan kykenevä ties minkälaisiin hulluuksiin. Ihminen ei ole synnynnäisesti puhdas ja viaton (tätä kysymystä käsittelen blogissani mm. "Saavutettu viattomuus" sekä "Tiedostajat 3d").

Impulsiivisen pahuuden mahdollisuus ei tarkoita sitä, ettei filosofien kesken spontaanisuuden ja etiikan suhteesta voisi puhua. Siitä ehdottomasti pitää puhua. Sen kuuluisi olla yksi näkökulma muiden joukossa, varsinkin kun on nähty minkälaisiin hirmuuksiin sokea kuuliaisuus ihanteille ja auktoriteetin totteleminen voivat johtaa.

Etiikka voi olla perusteena myös hyväntahtoiselle kaaokselle, ei vain järjestykselle ja kurille. Itse asiassa vasta silloin puhutaan etiikasta. Etiikka on mielestäni kykyä asettua erilaiseen näkökulmaan suhteessa moraalin. Moraali on enemmänkin jotain kollektiivista, joukkueurheiluun liittyvää voitontahtoa ja sisäryhmän etua etsivää me-henkeä - mutta etiikka mahdollistaa erilaisten näkökulmien vertailun. (Tämä moraali vs. etiikka erottelu ei edes ole mikään kovin uusi keksintö.)

Miten yksilön eetistä valintaa voisi koskaan tapahtua, ellei yllätyksen mahdollisuus säilyisi? Eihän ihminen ole eettinen agentti, jos hän toimii kuin kone - suoraan sääntöjen mukaan ja täysin ennustettavasti. Enkä puhu nyt mistään metafyysisestä vapaudesta. Puhun siitä, että etiikan tarkoitus ei ole määritellä hyvää ja oikeaa yksiselitteisesti - vaan määritellä ne erottelut, joiden ansiosta erilaiset vaihtoehdot tulevat todellisiksi. (Valintaa voi tapahtua myös ilman absoluuttisen vapaata tahtoa. Valinta ei edellytä vapautta vaan vaihtoehtojen tiedostamista.)

Spontaanisuudella en tarkoita vain kaoottista räjähtelyä tai nytkähtelyä erilaisiin asentoihin. Impulsiivinen etiikka perustuu maailmaan, joka on avoin hiekkalaatikko, eikä putkijuoksu - ja huomaatko, taas minun on käytettävä termejä, jotka tulevat etiikan ulkopuolelta. Turha olisi odottaa, että jokin uusi käsite saanut alkunsa yliopiston kankeiden rakenteiden sisällä.

Hiekkalaatikko ei sekään merkitse absoluuttista vapautta vaan tarjoaa rajallisen määrän sääntöjä ja vapauksia, joiden tiedostaminen ja koketteleminen on osa spontaanisuuteen kasvamista.


Eettinen rohkeus ja eettinen tilannetaju

Impulsiivisuuden edellytyksenä ei ole vain individualistinen temperamentti (Fonzie) tai kykyä nähdä parempia vaihtoehtoja, joita muut eivät näe (koulutuksella saavutettu viattomuus). Ollakseen jotain muuta kuin irrationaalinen päähänpisto se edellyttää myös tilannetajua, hyväntahtoisuutta sekä rohkeutta. Monesti rohkeus on juuri se, mikä ratkaisee onko mahdollista toimia yhteisön odotuksia vastaan.

Elämänkokemus tuo tilannetajua, mutta elämänkokemusta ei kerry, ellei erilaisia toimintamalleja kokeilla - tai vähintään nähdä muiden kokeilevan. Impulsiivisuudessa on riski epäonnistua, mutta se riski on kohdattava - muuten ei koskaan kehity sellaisia ihmisiä kuten Sokrates, Jeesus, Gandhi tai John Lennon. Tiettyinä hetkinä he ovat ottaneet valtavia riskejä toimiessaan odotuksia vastaan.

Rohkeus on oikeastaan hyve, josta en osaa sanoa paljoakaan. Rohkeus on suhteessa omaan aikaansa. Minä esimerkiksi elän aikana (ja yhteiskunnassa), jolloin ajatustensa ilmaiseminen ei vaadi mitään erityistä sankarillisuutta. Jos olen joskus käyttäytynyt rohkeasti, se tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, ettei minulla ole ollut mitään erityistä pelättävää.

Mainitsin aiempana myös hyväntahtoisuuden. Buddhalaisuudessa on usein tapana kuvailla suuria mestareita impulsiivisiksi. He esittävät omituisia kysymyksiä ja vielä omituisempia vastauksia. He huitovat kepeillä ja pyytävät oppilailtaan mahdottomia. He tuntuvat toimivan yleisiä tapoja vastaan ja myös kadottavan tilannetajunsa.

Tämä liittyy siihen, että mahayana-perinteessä (johon myös japanilainen zen lukeutuu) suuret opettajat ovat bodhisatvoja, eli he ovat kehittäneet itsessään rajattoman myötätunnon. Koska he eivät voi tahtoa kenellekään pahaa, täytyy heidän oikkunsa olla hyvää tarkoittava koettelemus tai jekku - enkä tarkoita sanoa tätä mitenkään ylettömän ironiseen sävyyn. Uskon, että kun ihminen on aidosti sydämellinen, sen kyllä vaistoaa.

Tarinat oudoista mestareista (paitsi että ne joskus varmasti ovat ihan tosia) tahtovat viestiä, että yleinen moitteettomuus ei pitkällä tähtäimellä riitä. Rakkaus ei voi olla vain rutiinia ja apinointia vaan sen täytyy olla syvän henkisen muutoksen jatkumoa. Omituinen käytös ja impulsiivisuus ovat aidon myötätunnon ilmenemismuotoja.

Sydämellinen läsnäolo ei mahdu muodollisen kohteliaisuuden ahtaisiin raameihin vaan tulvii yli. Sydämessään myös Zen-mestari haluaa olla Fonzie.