Luomiskertomuksen lähtökohdat, eli kuinka lapsi vaimennetaan

Tutkiskelin tänään Kevätpörriäistä vuodelta 1968. Äkisti alkoivat aivoissani pisteet yhdistyä ja tunsin tehneeni merkittävän havainnon. Sitä tapahtuu usein, ja olen oppinut suhtautumaan kohtuullisen kriittisesti omiin oivalluksiini, jotten eksyisi liian syvälle paranoidin yksityisajattelun pyörteisiin.

Niinpä tarkistin, oliko oivalluksessani mitään perään. Kävin materiaalia uudellen läpi ja kyllä vain. Yhteydet olivat hämmästyttävän ilmeisiä. Intuitioni ei ehkä sittenkään keksinyt tyhjästä omiaan.

Olen lukenut elämäni varrella enemmän kuin yhden luomiskertomuksen. Jo pelkästään Vanhassa Testamentissa on kaksi eri versiota judeo-kristillisestä luomiskertomuksesta.

Kevätpörriäinen 1968

Kevätpörriäisessä lasten esittämissä kysymyksissä ja suurissa hämmästyksen aiheissa toistuivat lähes sellaisenaan samat kysymykset, joihin luomiskertomukset yleensä pyrkivät tarjoamaan vastauksen, kuten:
Miten ihmisten kieli tai kielet ovat saaneet alkunsa? Miten eläimet saivat nimensä? Miten maailma luotiin ja niin edespäin...

Yhteys kulttuurin ja ihmisluonnon välillä voi tietenkin kulkea useampaan suuntiin. Kristillinen kulttuuri ja varhaiskasvatus voivat houkutella lapset esittämään juuri tällaisia kysymyksiä, joissa he haluavat varmistuksen tai täsmennyksen esikoulussa ja uskonnonopetuksessa kuulemiinsa myytteihin. Lapsi toistaa samoja kysymyksiä, jotta saisi useammalta auktoriteetilta vahvistuksen itselleen tärkeisiin mysteereihin. Ja kun vastauksissa on pieniä eroja - tai kenties suurempiakin - lapsi hämmentyy ja kalastelee lisää täsmentäviä vastauksia täydentääkseen maailmankuvaansa.

Osa Kevätpörriäisen kysymyksistä sivuaa enemmän uskonnon aihepiiriä ja osa enemmän tieteen aihepiirejä.

Mallioppiminen ja varhaislapsuudessa opetettujen tarinoiden unohtuminen voivat motivoida tällaisia kysymyksiä, mutta yhtä hyvin voi olettaa, että lapset ovat esittäneet samoja kysymyksiä myös muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Pelkkä olettaminen ei tietenkään riitä. Tähän tarvittaisiin apua vertailevalta uskontotieteeltä ja kulttuurintutkimukselta. Ei vaikea haaste, mutta nojatuolista käsin on aina hyvä hillitä innostustaan.

Sen verran ehkä tiedämme - tai voimme kotimaassamme, itse kokemusperäisesti asiaa tutkia - että nämä kysymykset eivät taida olla kadonneet mihinkään, sitten vuoden 1968. Varmastikin myös valituissa ateistiperheissä 2000-luvulla kuulee samoja kysymyksiä yhä esitettävän. En tietenkään voi tietää, missä laajuudessa tämä tapahtuu.

Varovainen veikkaukseni on, että kaikissa?

Yhtä hyvin joku vuoden 1968 Kevätpörriäiseen valikoitunut kysymyssarja saattaa edustaa pientä otosta, jossa ilmenee vakavia valintavääristymiä. Yhteys luomismyyttiin on synnyttänyt toimituskunnan aikuisissa nostalgisia tuntemuksia, joten he haluavat julkaista juuri nämä lasten kysymykset satojen ja tuhansien joukosta. Harkiten tai alitajuisesti he tahtovat ylläpitää perinteitä sekä yhtenäiskulttuuria.

Olen ollut vahva sosiaalisten konstruktioiden puolustaja, ja olen sitä yhä, kunhan käsitteet on järkevästi rajattu, mutta sanottakoon silti, että nykyään enemmän kallistun strukturalistien kuin jälkistrukturalistien kannalle. Jälkistrukturalistinen oletus olisi tällaisen aineiston äärellä se, että kulttuuri on toisintanut itseään lasten kysymyksissä ja etenkin niiden seulonnassa, mistä on tuloksena sarja luomismyyttiä mukailevia kysymyksiä... kuten myös muita kysymyksiä, jotka sijoittuvat uskonnollisen maailmankuvan kontekstiin - tai käsittelevät vaikkapa Joulupukkia, jota tuskin kukaan lapsi pystyy itsenäisesti kehittelemään arkkityyppisten unikuviensa pohjalta.

"Vuoresta vetosen synty,
Tulen synty taivosesta,
Alku rauan ruostehesta,
Vasken kanta kalliosta." (Veden syntysanoja)

Ja huomattakoon, että myös Kalevalasta löytyy näitä samoja kysymyksiä ja niihin tarjottuja vastauksia. Kysymysten herättämä uteliaisuus ei siis vaadi kristillistä kasvupohjaa, vaikka tuntemamme Kalevala olisikin kristillisen modernismin vääristämä teos.

Strukturalistinen oletus lähtisi käänteisesti siitä, että kysymysten taustalla on jonkinlainen universaali ihmisluonto, josta kautta aikojen kumpuavat samat mysteerit. Kuka minä olen? Mistä me olemme tänne tulleet? Mikä tämä paikka on? Kuinka se on saanut alkunsa? Mitä on elämän tarkoitus?

Tämä on hyvä testi. Oletko maailmankuvaltasi - olettaen, että olet filosofian, humanismin tai kielitieteen kysymyksistä kiinnostunut ihminen - enemmän modernisti vai postmodernisti? Uskotko siihen, että ihmisyydessä on ikiaikaisia arkkityyppejä ja psykologista kaipuuta, joka ilmenee kaikissa ajoissa? Vai uskotko ennemmin, että ihminen on kulttuurinsa tuote?

Spontaaneja kysymyksiä ei ole.

Totta kai vastaus on järkevällä ihmisellä jotakin tältä väliltä, mutta kysymys on mielestäni valtavan oleellinen - suorastaan yksi 1900-luvun filosofian ydinkysymyksistä.

Myös Kevätpörriäinen voi toimia tutkimusaineistona, todistaen myös sen, etten sentään ihan turhaan yli vuosikymmentä istunut filosofian ja kirjallisuustieteen luennoilla. Vaikka off-topic liittyy nyt enemmän romaaniin, jota työstän. En halua poiketa siitä liian kauas, innostua esimerkisi metafysiikasta tai taas kerran palata relativismiin.

Sen sijaan aion tehdä pienen syrjähyppäyksen itämaisiin uskontoihin, sillä niistä löytyy samoja kysymyksiä, mutta eri järjestyksessä priorisoituna.

Kuvassa yllä kysytään, miksi en muista lapsuuteni kokemuksia? Tämä on varmasti monelle tuttu hämmennyksen aihe ala-asteelta, ainakin itseäni mietitytti, mitkä ovat varhaisimmat muistikuvani lapsuudesta ja miksi en muistanut millaista oli olla vauva?

Jos maailmanselitykseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, voi tällaista kysymystä johdatella sen suuntaiseen vastaukseen. Paljon riippuu siis siitä, mihin lasten kysymyksiin aikuiset tahtovat tarttua ja mitä he osaavat tai haluavat lapselle selittää.

Voisimme etsiä sellaista kompromissia, että ihmisellä on filosofinen kompetenssi esittää tiettyjä vaikeita kysymyksiä metafyysistä aiheista. Aikuiset sitten kykynsä mukaan vastaisivat valitsemiinsa, ja koettaisivat vaentaa loput. Vaikka tietenkin myös vastausten antaminen on omanlaistaan vaientamista.

Uskonnollisen luomismyytit itsensä voisi määritellä "primitiiviseksi varhaiskasvatukseksi". Uskonnon ensimmäiset kirjat, kenties myös varhaisimmat tarinat, keskittyvät vastaamaan kysymyksiin, joita lapset tyypillisimmillään itse keksivät esittää, melko spontaanisti, vaikkakin myöhemmin kehittelevät uusia kysymyksiä aiemmin saatujen vastausten pohjalta.

Perinteiseen kulttuuriseen tarinavalikoimaan kasautuu sukupolvien pitkän seulonnan ja tuotekehittelyn kautta sellaisia satuja ja tarinoita, jotka tyydyttävät lasten filosofista uteliaisuutta ja auttavat vanhempia sulkemaan heidän suunsa. Nämä samat kysymykset heräävät yhä nykyajassa, koska ne liittyvät ihmisen identiteettiin, turvallisuudentunteeseen ja perustaviin psykologisiin tarpeisiin.

Luomiskertomus saattaa vaikuttaa tehottomalta lastenvahdilta videoiden tai nykyaikaisten lelujen rinnalla, mutta se on omana aikanaan ollut toimiva apuväline kasvatuksessa ja paimentamisessa. Se on tyrehdyttänyt sellaista uteliaisuutta, joka kohdistuu mahdottomiin kysymyksiin, joihin olisi ajanhukkaa etsiä vastausta.

Näin siis ainakin joskus pronssikaudella, jonne varhaiset kirjalliset lähteet ajoittuvat. Tuona aikana kehitetty kysymysten ja vastausten sarja on itse asiassa ollut niinkin huippuunsa hiottu ja tehokas, että sitä käytetään yhä edelleen. Miljoonat ihmiset nojaavat Raamatun luomiskertomukseen, koska lapset esittävät yhä kutakuinkin samoja kysymyksiä, joihin vanhemmilla ei ole tarjota nopeampia, helpompia tai toimivampia ratkaisuja.

Niin se käy.

Onko kylmäfuusio kylmää, tai edes fuusiota?

Kylmäfuusion saralla on jo sadan vuoden ajan esitetty suuria lupauksia ja kuultu erikoisista läpimurroista. Hyvin vähän mitään varsinaista edistystä on kuitenkaan nähty. Tässä kirjoituksessa lähestyn tutkimuksia humanistisesta näkökulmasta, ja kiinnitän huomioni etenkin keskustelukulttuuriin sekä tieteelliseen termistöön, jota usein käytetään virheellisesti. Ehdotan, että kenties teorioiden ja epätieteellisen puheen taustalla olevaa ihmistä kuitenkin kannattaisi joskus myös yrittää kuunnella, jotta keskustelussa ja sitä kautta myös ihmisten käsityksissä tapahtuisi edistystä?

Toivon, etteivät skeptikot tai keksijät loukkaannu seuraavista sanoista, sillä tarkoitukseni on vain pohjustaa kysymyksenasettelua pienillä kärjistyksillä:

Näennäistieteilijät ja innokkaat amatöörit ovat hukanneet monen akateemisen uran pituudelta aikaansa mahdottomien teorioiden todistelemiseen.
Toinen puoli tarinasta lienee yhtä traaginen: vähintään sama määrä skeptikkoja on tuhlannut saman määrän energiaa teorioiden todistamiseksi virheellisiksi.

Näennäistieteilijät kenties toivovat rikastumisestaan ja tieteellisistä tunnustuksista huolimatta, että he ovat antaneet muille amatööritutkijoille ja ikiliikkujien rakentajille innostusta omassa esimerkillään. Kenties he myös salaa haaveilevat siitä, että tulevaisuuden tiedeyhteisöt tunnustavat heidän olleen oikeassa?
Skeptikoilla lienee itsestään hieman samanlaisia suureellisia kuvitelmia: He ovat suojelleet tuhansia ihmisiä huuhaalta ja virheellisiltä uskomuksilta. Vaikka he eivät koskaan saaneet professorin kannuksia, ovat he omalta osaltaan edustaneet ja edistäneet kriittistä ajattelua ja johdattaneet maailmankatsomustamme realistisempaan suuntaan.

Onhan varmaan paikallaan olettaa, että myös Pikkujättiläisen ivallisen ja usein pikkunokkelan tiede-esseistiikan taustalla on tämänsuuntaisia ambitioita. En ole professori, joten edistän tiedettä gonzotutkimuksilla ja mahtipontisilla bloggauksilla.

Oli motivaatiomme mikä tahansa, toivon etteivät olkinuket ja ennakkoluulot olisi paremman keskinäisen kunnioituksen ja keskustelun esteenä.

Ihmisten edemmistö tuskin edes tietää, että kylmäfyysio on monien fyysikkojen mielestä huuhaata, eikä siihen tulisi tuhlata rahaa

En tiedä miten moni fyysikko todellisuudessa ajattelee näin tai miten moni ihminen tietää mitä eroa on fissiolla, fuusiolla tai kylmäfuusiolla, mutta olisi mukava selvittää asia.

Niinpä tein tällaisen pienen kyselyn:
LYHYT KYSELY KYLMÄFUUSIOSTA

No, ehkä on vähän turha kysellä mitään,kun olen jo ehtinyt luoda tuossa aiemmin tiettyjä oletuksia. Kävin kuitenkin varmuuden vuoksi liittämässä kyselyn myös Tiede-lehden foorumille, niin kertyi vähän laajempi kattaus mielipiteitä.

89% pitää kylmäfuusiota puhtaana huuhaana, josta ei ole edes kunnolliseksi tieteiskirjallisuudeksi. (Huomaa, miten harvat tunnustavat, että eivät tiedä paljoakaan kylmäfuusiosta: 2/65)

Kylmäfuusio yhdistyy monen fyysikon mielissä ensimmäiseksi lukuisiin valheellisiin uutiotsikoihin ja suoranaisiin huijauksiin. Netistä löytää kymmenittäin ihmisiä, jotka väittävät rakentaneensa toimivan kylmäfuusioreaktorin. Vastaavia väitteitä esitettiin jo 1920-luvulla, mutta ne eivät johtaneet konkreettiseen energiantuotantokeinoon, josta olisi ollut teknistä tai taloudellista hyötyä. Myös keksijöiden teoreettiset kuvaukset laitteistaan osoittautuivat sekaviksi ja ristiriitaisiksi.
https://en.wikipedia.org/wiki/Cold_fusion

Kylmäfuusioon on kohdistettu myös lukuisia salaliittoepäilyjä. Monet väittävät, että kylmäfuusio olisi ollut jo pitkään mahdollista, mutta öljy-yhtiöt ovat sabotoineet tutkimuksia ja ostaneet sekä pimittäneet patentteja.

Huonosti laaditut kirjalliset raportit ja salaliittoteoriat ovat onnistuneet kenties vesittämään myös monien järkevämpien tutkijoiden aikaansaannoksia. On vaikea hahmottaa alalla tapahtunutta kehitystä, kun keskustelu koostuu enimmäkseen päättömistä väitteistä ja niiden vastaväitteistä. Kovin moni fyysikko tuskin haluaa erikoistua kylmäfuusioteoriaan, kun sitä kautta saa heti kyseenalaisen maineen.

Normaalien fuusioreaktorien lämpötila on kymmeniä tuhansia asteita, eikä niissä ole kyetty miljardien rahoituksesta huolimatta ratkaisemaan keskeisiä ongelmia. Kuulostaa liiankin hyvältä, että joku tavallinen ihminen omassa autotallissaan rakentaisi toimivan fuusioreaktorin. Mieleen tulee helposti kuva alkemistista, joka yrittää muuntaa yhtä alkuainetta toiseksi - ja siitähän fyysiossa on kyse.

Silti on hyvä huomata, ettei kylmäfuusio suinkaan ole arkisten lämpötilojen puitteissä kylmää. Lämpötila kohoaa yli tuhannen asteen.

Esimerkiksi nyt vaikka oheisen linkin takaa löytyvä video, jossa yritetään toistaa Rossin E-Cat reaktorin tulokset:
http://www.wired.co.uk/news/archive/2015-02/06/cold-fusion-reactor

Sekin on epäselvää, tapahtuuko väitetyissä kylmäfuusiolaitteissa fuusioreaktiota. Jotain siellä kuitenkin tapahtuu, vaikka näille kokeille on tyypillistä se, ettei mittareilla havaita minkäänlaista säteilyä.

Kenties tulisi kokonaan hylätä nykyään käytössä olevat termit? Ainakaan ei tulisi puhua fuusiosta, sillä alkuaineiden atomiytimet eivät yhdisty ja muodosta uusia alkuaineita.

Miksi puhutaan fuusiosta, vaikka mikään ei viittaa siihen, eivät tulokset eivätkä teoriat?

Eri tieteenalojen erottautumisesta ja heikosta ytheydenpidosta kenties seuraa, että humanistit loputtomasti määrittelevät ja kyseenalaistavat käyttämiään käsitteitä, kun taas luonnontieteilijöille on luonnollisempaa, että historiallisista määritelmistä ja termeistä pidetään kiinni itsepintaisesti.

Jos Pluto halutaan planeetan sijaan määritellä kääpiöplaneetaksi, se vaatii vuosien kokoustamista ja kiihkeitä vastapuheita.

Onko luonnontieteellisen todistamisen perusteena todellakin puhtaasti tieteellistä metodiikkaa, vai onko kysymys myös sanasokeudesta, Asperger-taipumuksista tai OCD:sta, eli pakko-oireisesta järjestelmällisyydestä. Mitään tieteellisen maailmankäsityksen tai termistön osia ei saa muuttaa, koska se uhkaisi turvallisuudentunnetta. Niinpä tieteen on edistyttävä vain sukupolvi kerrallaan, suurten paradigmanvaihdosten kautta?

Olisiko tieteen kokonaisedun kannalta parempi, etteivät erilaiset luonnetyypit niin selkeästi jakautuisi omiin tiedekuntiinsa, vaan kunkin tieteenalan piirissä toimisi myös taipumuksiltaan ja kyvyiltään erilaisia ihmisiä? Jos se ei edistäisi tiedettä, niin kenties ainakin yrityselämän innovatiivisuutta.

Kenties minun ei pitäisi puhua tällaista, ennen kuin olen esittänyt todistusaineiston.

Miksi kylmäfuusio ei ole fuusiota?

Tutustuin kylmäfuusion lähinnä vain viihdyttäkseni itseäni. Minua kiinnostivat ihmiset, jotka yksin taistelevat tuulimyllyjä vastaan.

Pian kuitenkin kiinnitin huomioni siihen, että artikkelit itsepintaisesti puhuvat fuusiosta, vaikka kokeissa ei väitetä tapahtuneen atomiydinten yhdistymistä, eli transmutaatiota:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Transmutaatio

Kokeita kritisoidaan fuusion käsitteen valossa. Tietenkään teoriat tai tulokset eivät ole luonnontieteellisesti järjellisiä, jos niissä itsepintaisesti puhutaan "fuusiosta" silloinkin, kun atomiydinten fuusiota ei todistettavasti ole voinut tapahtua.

Sen sijaan monet puolueettomat (kuten puolueellisetkin) kokeet havaitsevat:
A) Reaktori tuottaa enemmän lämpöä kuin mitä siihen syötetään ja mitä teoriat antaisivat olettaa.
B) Käytetty polttoaine sisältää poikkeavassa suhteessa isotooppeja kuin käyttämätön polttoaine.

Kaiken järjen mukaan tulisi siis puhua isotooppireaktorista.

Miten monta tulosta Google antaa sanalle "isotooppireaktori"?.

Nolla. Ei yhtään.

Tästä minä juuri puhun, kun kritisoin luonnontieteilijöitä. Miksi ei kieltä voi käyttää luovasti ja puhua niin kuin runoilijat puhuvat - eli asioista niiden oikeilla nimillä?

Mikä ihme on isotooppireaktori?

En tiedä onko sittenkään kyseessä paras mahdollinen sana. Olen alkanut tyypilliseen humanistin tyyliin epäillä itseäni. Kenties olisi sittenkin parempi käyttää ilmausta transmutaatioreaktori, sillä myös isotooppien hajoamien toisiksi isotoopeiksi on luokiteltavissa "ydinreaktioksi":

Kuinka monta tulosta Google antaa sanalle transmutaatioreaktori?

Hmm... Ei näemmä yhtään. Tarkemmin ajateltuna ei välttämättä olisi kumminkaan viisasta tarttua liian laaja-alaiseen käsitteeseen, jos tarjolla on täsmällisempiäkin.

Miten kävisi neutronireaktori, sillä isotoopit eroavat toisistaan juuri siinä, että niillä on sama määrä protoneja, mutta eri määrä neutroneja?

Ei silläkään sanalla ole vielä käyttäjiä. Vaeltelen tyypilliseen tapaani kielemme tuntemattomilla korpimailla kuin Star Trekissä konsanaan.

Netissä tarjotuissa monilukuisissa kokeissa toistuu väite, että deuteriumin, siis raskaan veden, sekä hienoksi jauhetun nikkelin ja/tai palladiumin seosta kuumentamalla syntyy mystisesti ylimääräistä lämpöä. Kun reaktori on sammutettu ja polttoainetta tutkitaan, havaitaan, että isotoopeille on tapahtunut jotakin kummallista.

Isotooppireaktori on siis ilmeisesti laite, joka suuressa lämpötilassa ja paineessa muuntaa vähemmän stabiileja atomiytimiä enemmän stabiiliin muotoon, ja siten vapauttaa lämpöä - kenties jopa enemmän kuin mitä systeemiin on ulkoa tuotu. Se tarkoittaisi, että tämänkaltaisilla laitteilla voisi olla käytännön sovelluksia, kunhan luovuttaisiin väitteestä, että kyse on kylmäfuusiosta.

Kun katselen nuklidikarttaa https://fi.wikipedia.org/wiki/Nuklidi, mieleeni tulee ajatus, josko nikkelin ohella myös tinaa tai gadoliniumia voisi kokeilla kokeellisen isotooppireaktorin polttoaineeksi? Niillä molemmilla on useita isotooppeja sekä alhainen sulamispiste, minkä lisäksi ne ovat varsin yleisiä ja edullisia raaka-aineita. Jos isotoopit todellakin alkavat transformoitua lämpötilan ja paineen vaikutuksesta, deuteriumin kenties luovuttaessa niille neuroneja, voisi teoriassa energiaa - tai ainakin lisälämpöä - tuottaa kohtuullisen edullisesti.

Tämä on hajanaisen ja huteran näytön valossa laadittu yksinkertainen teoria, jonka varsin vähäisin ajatusponnisteluin muotoilin kylmäfuusiokokeiden tuloksista. Uusien termien ja teorioiden rakenteleminen on helppoa, kun ensin pääsee irti ajatuksesta, että kokeissa olisi kysymys fuusiosta - tai että prosessi olisi kylmää,

Sehän on äänekkäimmän kritiikin ydin, että fuusiossa tapahtuvan ydinreaktion signaaleja, kuten säteilyä, ei ole kokeissa havaittu. Jos kyse ei ole fuusiosta, se ongelma on ratkaistu. Seuraavaksi täytyisi seuraavaksi tutkia kokeellisesti, voiko isotooppi luovuttaa tai vastaanottaa neutronin ilman, että prosessissa vapautuu alfa- tai gammasäteilyä - tai mitä säteilyä siinä vapautuu?

Kenties yksi pieni sana on johtanut keskustelua harhaan kymmenien vuosien ajan? Ainakaan kukaan ei vielä suomeksi liene esittänyt tällaista käsiteanalyysiä - tai ainakaan näillä sanoilla. Mutta minähän olenkin vain humanisti ja gonzotieteilijä.

PS.
Huomasin jutun kirjoitettuani, että Takkirauta on tarttunut aiheeseen reilu vuosi sitten:

"Polttoaineen nikkelin (Ni) isotoopit 58, 60, 61 ja 64 näyttävät muuttuneen suurimmalta osin isotoopiksi 62. Litiumin (Li) isotooppi 7 taas on muuttunut isotoopksi 6. Alkuaineet ovat siis muuttaneet muotoaan."

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/10/kylmafuusiosta-totta.html

Tämänkin kirjoituksen alla käydyssä keskustelussa silti harhaanjohtavasti puhutaan "fuusiosta", vaikka alkuaineet (protonit+elektronit) olisivat pysyneet samoin - ja muutoksia on tapahtunut vain niiden neutronien lukumäärässä.

Kokeita tulisi suorittaa kiinnittäen erityistä huomiota isotooppien keskinäisiin suhteisiin. Tarvittaisiin yksityiskohtaista tietoa seoksen alkuainekoostumuksesta, jotta olisi mahdollista muotoilla teoria siitä, kuka on siirtänyt neutroneja kenellekin. Voihan olla niinkin, että Rossin E-Cat itse asiassa hukkaa energiaa, koska joidenkin isotooppien synnyttämiseen kuluu enemmän energiaa kuin toisissa prosesseissa vapautuu. Sen sijaan jos polttoaineena olisi vain tarkkaan valittuja isotooppeja, reaktio voisi toteutua puhtaammin ja tehokkaammin.

Lisäys kesällä 2016:
Muutamia linkkejä tutkimuksiin, joissa huomioidaan "transmutaatio-reaktorin" polttoaineen koostumuksissa tapahtuneet isotooppimuutokset:

"transmutation reactions... resulting in the formation of new stable isotopes not present in the system prior to the experimental run."

PDF - isotopic shifts and transmutations observed in LENR

"we noticed that the main source of energy in our reactor is not so much a fusion, but a shift of the isotopic composition"

Rossi-e-cat-energy-comes-from-isotopic-shifts-which-is-not-fusion

Ilmiötä on käsitelty muutamissa artikkeleissa jo 1989, mutta sekä tiedeyhteisö että kylmäfuusiohörhöt ovat takertuneet termiin "fuusio", mistä ei ole ollut missään vaiheessa kysymys:

"anomalous isotopic shifts provide the most convincing evidence of nuclear reactions"

 http://newenergytimes.com/v2/news/2010/35/SR35906insights.shtml

Lisäys 2:
Myös Ruotsissa on innostuttu selittämään "kylmäfuusion", eli LENR-tekniikan havaintoja. Richard Lundin ja Hans Lingren esittävät, että ylimääräisen energian tuottaisi "ponderomotive Miller force" (en löytänyt suomennosta), joka värähdyttelee epävakaiden isotooppien neutroneja ulos ytimestä jolloin ne pomppaavat toisen atomin ytimeen, muodostaen atomiytimiä, jotka ovat vähemmän epävakaita:

"ponderomotive forces at resonance frequencies shake out neutrons from elements such as deuterium and lithium, and that these neutrons are then captured by e.g. nickel, resulting in energy release by well-known physical laws."

https://animpossibleinvention.com/2015/10/15/swedish-scientists-claim-lenr-explanation-break-through/
Näyttää siltä, että ilmiö on jo toistettu niin monessa eri laboratoriossa, että fyysikot alkavat heräillä skeptisismistään. Kukaan ei osaa kunnolla selittää havaittua ylimääräistä (ei-kemiallista) energiaa, joten on käynnistynyt kunnon kilpailu siitä, kenen teoria on lähimpänä totuutta tai vähiten epätieteellinen. Minua kiinnostaa tässä kuviossa eniten se, olemmeko todistamassa radikaalia paradigmanvaihdosta, vai täytyykö tekniikan kehittyä kaupallisiin sovelluksiin asti, ennen kuin sen olemassaoloon herätään akatemioissa. Olen koettanut etsiä uusimpien käänteiden epäilijöitä, mutta skeptikot tuntuvat pysyttelevän hiljaa. Asiaan perehtyvä huomaa nopeasti, että keskustelu on liian laajamittaista, jotta sitä voisi nopeasti kiistää - ja kun siihen perehtyy lähemmin niin kiistäminen muuttuu vaikeaksi. Tutkimuksia on leegio ja niiden taustalla arvovaltaisia tahoja. Skeptikot suojelevat itseään lähinnä sillä, että eivät perehdy ollenkaan, mikä ei ole uutta. Kylmäfuusio torjutaan yleisimmin sillä perusteella, että se aikoinaan torjuttiin tiedepiireissä, vaikka torjunta perustui fuusion määritelmän virheelliseen käyttöön ja muihin teoreettisiin sekä akateemisiin kömmähdyksiin. Fuusiota ei kukaan tervejärkinen fyysikko enää väittäisi kokeissa tapahtuneen - paitsi Wikipediassa, jossa se kummittelee sillä otsikolla. Lisäksi alalla on huijareita, mutta se ei vaikuta siihen, miten moni yliopisto on myöhemmin vahvistanut monet omituiset havainnot vuodelta 1989, ja löytänyt uusia omituisia havaintoja.

Tänä keväänä alan kuuluisin vedättäjä Andrea Rossi on taas ajautunut vähintään kahteen oikeudenkäyntiin, joista toisessa hän  itse vaatii huimia summia rahoittajiltaan ja toisessa on itse syytettynä huijauksesta. Hän on ilmeisesti käyttänyt vähintään 1,5 miljoonaa, kenties jopa 10 miljoonaa rakentaakseen jättimäisen laitteiston ja lahjoakseen hämäräperäisiä asiantuntijoita todentamaan sen toiminnan:
https://wattsupwiththat.com/2016/04/07/e-cat-crumbles-industrial-heat-has-worked-for-over-three-years-to-substantiate-the-results-without-success/

Rossien elämäntarinasta syntyisi mielenkiintoinen elokuva. Mies ei tunnu säikkyvän sitä, että joutuu kaikkialla oikeustoimien kohteeksi ja tulee paljastetuksi ties mistä vedätyksistä. Hänen laitteitaan ei kukaan luonnollisesti ole voinut tieteellisesti todentaa, koska hän ei ole paljastanut "salaista ainesosaa", joka on välttämätön jotta mitään tuloksia syntyy. Rossin nettisivujen tieteelliset esitykset ovat enimmäkseen puhdasta hölynpölyä. Mies on patologinen huijari, mikä ei ainakaan helpota kenenkään muun työskentelyä jo valmiiksi huuhaaksi julistettujen mysteerien parissa.

Vaikka palladiumin, platinan, nikkelin tai aluminin tietyt isotooppimuutokset olisivat todellisia alhaisissa lämpötiloissa, on sittenkin mahdollista myös, ettei mitään kaupallista ja toimivaa reaktoria ole näköpiirissä. Vaikka ilmiö olisi todellinen on se sellaiseksi myöskin todennettaisiin (huomaa kaksi eri ehtoa.) Teknologian mahdollisuudet ovat alan puuhamiesten taholta optimismin värittämiä. Lupauksissa puhutaan sata tai tuhatkertaisista hyötysuhteista, vaikka paras mihin kukaan on koeolosuhteissa edes väittänyt päässeensä on noin 170% (lämpöä suhteessa käytettyyn sähköön), eikä luottavissa tutkimuksissa ylimääräistä selittämätöntä lämpöä ole mitattu kuin jotain 0,5-5%. Heliumin tapauksessa puhutaan miljardisosista, enkä usko mitään vety-fuusiota olevankaan näin pienissä lämpötiloissa. Sen sijaan isotooppien muutoksista on mustaa valkoisella useissa analyysissä. Jotkin näistä atomiytimen muutoksista kenties kuluttavat energiaa, joten laitteiston tehon lisääminen voisi onnistua, sikäli kuin ilmiötä tutkisivat vakavat ja osaavat fyysikot.

Kiistanalaisesta löydöksestä on parhaimmilaankin matkaa kaupalliseen tuotteeseen, sillä esimerkiksi vetyräjähdysten vaara on varsin vakava, kun leikitään deuteriumilla ja sähköllä. Vaikka sähköä ei saataisi koskaan turvallisesti talteen riittävän hyvällä hyötysuhteella energiantuotannon näkökulmasta, voi tästä kehittyä seuraavan sadan vuoden aikana muita sovelluksia, esimerkiksi säteilysuojattuja linjastoja sulattamoissa tai jopa luotaimia Mars-perän jään sulattamiseen, jos reaktio kerran sen käynnistyttyä tuottaa pitkän aikaa lämpöä. Tieteiskirjailijoiden luulisi jo tarttuneen aiheen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Geysir-raketti / Geysir-rocket

Tällainen juolahti mieleen. Kenties idea on jo esitetty jossakin tieteisjännärisä, mutta ainakaan en itse muista sitä kuulleeni.

Kyse on siis uudesta keinosta ampua raketti avaruuteen. Konseptille olen antanut nimen kineettinen vakuumi-hydro-laukaisin, eli Ki-Va-Hy-La (Kinetic Vacuum Hydro Launcher).

(EDIT: Viides päivä. Keskusteltuani muutaman fyysikon kanssa huomasin, että hydrokatapulttien toimintaperiaatteet eivät ole tuttu kovin monelle fysiikan ammattilaiselle. Yksi syy on nesteiden ominaisuuksien huono tuntemus tyhjiössä. Meidän arkiympäristössämme esimerkiksi pullosta kaadettu vesi alkaa pyörteillä, koska poistuvan veden täytyy korvautua ilmalla ja näin syntyvä pyörre hidastaa veden liikettä. Avaruusraketin kiihdyttäminen hydraulisella männällä edellyttäisi tyhjiötä myös putkessa raketin edellä, koska muutoin ilma pakkautuisi tiiviiksi puuroksi ja pysäyttäisi kiihdytyksen.

Toinen periaate, jota kaikki hydrauliikan asiantuntujatkaan eivät tunne ovat veden kineettisen energian muodonmuutokset. Hydrauliikka perustuu paineeseen, eikä liikkeeseen. Veden liikenopeus kasvaa, kun hydraulinen putki kapenee. Myös konkreettinen liike-energia voidaan kuitenkin yhdistää hydrauliseen mekanismiin, jos vesipatsa suurella nopeudella iskeytyy mäntään tyhjiössä, eikä sen eteen puristu ilmaa jousen lailla. Tällöin nopeus kasvaa räjähdysmäisesti.

Veden heikommin tunnettuja hydro-kineettisiä ominaisuuksia voi kotona testata esimerkiksi nenähuuhtelukannulla, joka myös edesauttoi koko idean keksimistä.

(EDIT: Pienen mittakaavan testit nenähuuhtelukannulla ovat vahvistaneet perusidean - tosin vaikutuksen lisääntymistä tulisi testata suuremmassa mittakaavassa ja tyhjiössä.)

* * *
(Artikkelin alkuperäinen aloituskohta alkaa tästä.)

Huimapäisessä suunnitelmassani yhdistyy useampi mielikuvituksellinen idea:
1.) Mitä jos avaruutta ei tavoiteltaisikaan entistä korkeammalta, vaan syvältä meren pohjan tasolta?
2.) Mitä jos alus ei syöksyisi ilmakehään vasta paluumatkallaan, vaan se törmäisi ilmakehään jo lähtiessään, alhaalta päin?
3.) Mitä jos perinteisen polttomoottorin lisäksi työntövoimana olisi vesi? Vesi lähtee molemmista päistään avoimessa U-putkessa kohoamaan ylös paineen voimasta, mutta sitä voidaan lisäksi kiihdyttää hydrauliikan lakien mukaan - minkä seuraukset ovat kertaluontoisesti ärhäkät.

Geysir-raketin lähdössä on neljä vaihetta: paineistettu lähtölaukaus, ilmanvastusta vähentävä tyhjiökäytävä, nesteen nopeutta hydraulisesti kiihdyttävä, asteittain kapeneva putki sekä viimeiseksi perinteinen polttomoottori.

Paine-ero muuttuu kineettiseksi energiaksi, mikä tiivistyy hydrauliikan lakien mukaisesti yhä suuremmaksi nopeudeksi, mitä ei tyhjiöputkessä hillitse mikään. Painovoima auttaa rakettia nousemaan, mutta hydrauliikka sinkoaa sen ilmaan.

Kaikki alkaa siitä, kun maankuoreen porataan kilometrin syvyinen suora putki, eräänlainen tykinpiippu. (Putki voisi jatkuaa myös maanpinnanyläpuolelle, jotta vapautuva vesisuihku hajoaisi laajemmalla alueelle pudotessaan maahan, eikä tuhoaisi infrastruktuuria.)

Meren puolelta käytävä yhdistetään kilometrin syvyyteen, jossa vallitsee noin sadan ilmakehän paine.

Kuvan mittasuhteet eivät ole oikeat. Pystysuora piippu muistuttaisi enemmänkin lääkeruiskun neulaa. HUOM. Kyseinen tilanne ei vielä kuvasta toimivaa konseptia, joka esitellään myöhempänä.

Raketin alla on siis lähtöhetkellä sadan baarin paine ja kohoava vesi kiihdyttää sitä putkessa kuten tykinkuulaa. Geysiriä ei tarvitse edes kuumentaa, mikä saattaisi käristää astronautit. Lämmitys lisäisi painetta, mutta samalla myös myös puskisi vettä toiseen suuntaan, takaisin mereen, mikä ei ole tavoitteena.

Mekanismi edellyttää lähes täydellistä tyhjiötä

Vedenpaine ja raketti joutuisivat työntämään putkessa edellään asteittan kasvavaa ilmanpainetta, mikä hidastaisi kiihdytystä merkittävästi. Jos putki on esimerkiksi 1,5 kilometriä pitkä, mutta leveydeltään vain 15-20 metriä, ilmanpaine kasvasi erittäin korkeaksi raketin edessä ja ympärillä. Niinpä putkesta olisi etukäteen imettävä pois kaikki matkaa jarruttava ilma.

Oikealla hetkellä heikko sinetti putken yläpäässä joko aukeaisi salamanräpäyksessä tai aluksen kärki olisi suunniteltu iskeytymään sen lävitse. Kenties kyseessä voisi olla muovikalvo tai jonkinlainen kameran suljinta muistuttava mekanismi?

Putkessa etenevän veden painetta voisi olla mahdollista entisestäänkin kasvattaa, jos painesammiossa tai putkessä käytettäisiin hyväksi jonkinlaista massiivista hydrauliikkaa. Joka tapauksessa tyhjiössä etenevän geysirin luontainenkin nostovoima tekisi alkukiihdytyksestä järisyttävän tehokkaan.

Tyhjiössä kulkevia junia on aiemmin suunniteltu, mutta en mistään löytänyt putkipostin lailla laukaistavaa rakettia.

http://en.wikipedia.org/wiki/Vactrain
Vactrain- junien nopeudeksi on lupailtu jopa moninkertaista äänennopeutta, mutta ne saavuttavat nopeuden vähitellen. Junien ei tarvitse kamppailla painovoimaa vastaan, joten kiihdyttävä voima voi olla kevyempi. Raketti tarvitsisi kuitenkin pystysuoraan kohotessaan huomattavasti räjähtävämpää energiaa ja juuri sitä tarjoaa korkea vedenpaine.


Suunnitelma ei vie hydro-rakettia avaruuteen asti, mutta sen ei tarvisisi käyttää omaa polttoainekuormaansa alkukiihdytykseen. Hydraulisen alkusysäyksen voi yhdistää perinteiseen rakettiteknologiaan, jolloin raketin hyötykuormaa voidaan kasvattaa suhteessa polttoainekuormaan. Tarkoitus ei siis olisi ampua rakettia veden voimalla avaruuteen asti, vaan tehostaa nykytekniikkaa suhteellisen yksinkertaisella ja puhtaalla teknologialla.

Liikkuvan veden massaan sitoutuu niin paljon energiaa, että se jatkaa nousuaan putkessa merenpinnan korkeuden yläpuolelle. Jos putki yläpäässään kapenisi, ja alus samaan aikaan vetäisi eräänlaista sitä ympäröivää männänrengasta sisäänpäin, ylös purkautuvaan veteen sitoutunutta liike-energia voisi kenties hyödyntää tehokkaammin, kun hydraulinen paine kasvaisi?

Toinen ratkaisu alkusysäyksen voiman lisäämiseksi olisi tietenkin painesäiliön sijoittaminen syvemmälle maan kuoreen, mutta kuinka voimakasta kiihdytystä alus ja sen miehistö kestäisi? Vedenpaineen kokonaistyöntovoimasta ja nousevan veden mahdollisesti saavuttamasta nopeudesta täytyisi tehdä tarkempia laskelmia.

Mitä tehdä jättimäisellä suihkulähteellä?

Kun rakettiputkea on kerran käytetty, se täytyy jälleen sulkea molemmista päistä ja imeä pois vesi sekä ilma. Tämä vaihe on hidas ja kuluttaa energiaa, mutta kenties geysir voisi sijaita kuivalla alueella, jolloin sen harkittuna vuodenaikana aikaansaama keinotekoinen sade hyödyttäisi lähialueen viljelijöitä? Pumput voisivat toimia aurinkovoimalla, eikä prosessin palauttamisella alkuun ole varmaan kovin suurta kiirettä.

Jos vettä haluttaisiin hyödyntää kastelussa, kyse tulisi tietenkin olla makean veden geysiristä, sillä kovin moni tuskin haluaa suolavettä pelloilleen. Syviä makean veden esiintymiä ei valitettavasti ole kovin montaa.

Baikal-järven syvyys on 1,5 kilometriä, joten mahdotonta sekään ei olisi. Yksi mahdollisuus olisi, että jotakin järveä keinotekoisesti kaivettaisiin syvemmäksi. Raketti voisi lähteä eräänlaisesta toisesta päästään kapenevasta U-putkesta, johon vesi ammennetaan tavallisesta järvestä ja se koukkaa juuri niin syvältä kuin on tarve sopivan paineen aikaansaamiseksi.

Raketti voisi olla muodoltaan pitkä ja kapea kuin jousiampujan nuoli, jolloin vettä suihkuaisi vähemmän ja putki olisi myös helpompi jälkikäteen tyhjentää. Pienemmällä ilmanvastuksella sen olisi helpompi myös säilyttää alkuperäinen nopeutensa sujahtaessaan ilmakehän läpi ala kautta avaruuteen.

Putken kaventaminen kuitenkin lisää entisestään vaatimusta ehdottoman tyhjiön aikaansaamisesta. Kymmenen metriä halkaisijaltaan olevan kilometrin pituisen putken sisällä olevan ilman puristaminen yhteen tuottaa minun fysiikantaidoillani ja logiikallani paineen, joka ennen pitkää vastaa veden voimaan ja pysäyttää sen kiihdytyksen tietyssä pisteessä.

Ilmanpaineen jatkuva kasvu raketin edessä hidastuttaisi nousua kuin ilmatyyny tai hydraalinen jousi, jota puristetaa kasaan. Suurissa nopeuksissa ilma on muutenkin kuin puuroa, mutta ilman paineistuessa vaikutus vain lisääntyy.

Vesipatsaan kohoamista tyhjiössä tulisi ensiksi testata pienemmillä malleilla ja katsoa mikä on optimaalinen putken pituus ja leveys - sekä tutkia kuinka tyhjäksi putki täytyisi imea ilmasta, jotta kiihtyvyys säilyisi tehokkaana.

Versio 2: Parannuksia / Some moderations

Kiihdytys olisi kenties parempi ja myös inhimillisempi, jos se tapahtuisi ensin vaakatasossa.

Keksin myös erään mahdollisen ratkaisun, jolla korvata tyhjiö tarve koko matkalta. Raketin eteen pakkautuvan ilman voisi ohjata sivuille eräänlaisella suppilolla sekä kantorakentilla tai liikkuvalla laukaisualustalla, joka peittäisi putken reunat sen jälkeen, kun se olisi työntänyt paineistetun ilman edeltään sivuille.

Ensimmäisessä vaiheessa raketti olisi kiinnitettynä nivellettyyn alustaan, jossa olisi renkaat. Koko rakennelma liikkuisi männän lailla, kun vesi päästettäisiin virtaamaan tunnelissa.

Vaihe 1: sivuttainen kiihdytys kelkan avustuksella.

Sivuttaissuunnassa tapahtuva kiihdytys voisi olla useita kilometrejä pitkä. Kantoalustan suuri massa hidastaisi nykäystä ja ehkä helpottaisi miehistön oloa. Lopulta käytävä kääntyisi ylös päin. Raketin ei tarvitsisi olla nivelletty, koska käytävä kääntyisi loivasti ja olisi huomattavasti sitä leveämpi.

Kokeellisesti pitäisi mitata kuinka suuren nopeuden paineistettu vesi voi tällaisessa tunnelissa saavuttaa. Kenties joku osaisi laskea sen myös teoreettisesti. Vaikka tiivistyvä ilma lopulta pääsisi pakenemaan sivuille, se silti asettaisi kiihdytykselle tietyn ylärajan.

Vaihe 2: Kelkasta irroittautuminen.

Kun tunneli osoittaisi suoran ylöspäin, kelkka työntäisi ilman edestään sivuille ja jarruttaisi rajusti - tai rysähtäisi niille sijoilleen, jos putki sen kestää. Vauhti ei voisi olla vielä kovin suuri, koska muutoin kelkka tuottaisi törmätessään suurta tuhoa tunnelille tai pahimmassa tapauksessa myös raketille.

Vesi syöksyisi kelkan lävitse raketin perässä kapeampaan tunneliin, jossa on tyhjiö. Nyt raketti itse toimii mäntänä ja ehkä siihenkin pitäisi asentaa renkaat tai kuulalaakerit.

Sikäli kuin ymmärrän perusfysiikkaa, liikkuvan vesipatsaan valtaisa liike-energia tässä vaiheessa, paine-eron ohella, kiihdyttäisi sen kohoamisvauhtia putkessa.

Vaihe 3: Tyhjiöputkessa hydraulinen paine.

Koska raketin edellä ei olisi ilmaa, ja tunnelin seinämien kitka hyvin olematon, kiihdytys voisi olla todella tehokas. Raketin massa imisi ikään kuin itseensä veden kineettisen energian ja hydraalinen vaikutus korvaisi sen työntövoiman, joka menetetään, kun vedenpaine pienenee lähestyttäessä maanpintaa. Vesivoimaraketissa tällaisia maanalaisia putken kaventumiskohtia voisi olla jopa enemmän kuin yksi, sikäli kuin perusperiaate toimii. Raketti keventää itseään asteittain jättämällä jälkeensä kelkan ja samalla veden kokonaisenergia ohjataan edellistä kapeampaan putkeen, jossa nopeus vain kasvaa.

Kelkan hylkäämisen hetkellä paineistunutta ilmaa voisi jälleen ohjata sivuille suppilolla ja kelkka peittäisi liitoskohdan. Vesi seuraisi rakettia kelkan läpi ja kelkka toimisi suuttimena, joka fysiikan peruslakien mukaisesti tiivistää veden energiaa yhä suuremmaksi nopeudeksi.

Tyhjiöputkessa vesi myös luontaisesti nousisi merenpinnan tasoa korkeammalle, mutta niin täydellistä tyhjiötä on mahdoton luoda, ettei raketin eteen asteittain muodostuisi jonkinlaista ilmanvastusta. Se ei myöskään voisi törmätä alasuunnasta ilmakehään niin suurella nopeudella että palaa poroksi.

Tavallisen vesiletkun suihkuttaman veden nopeutta voi kasvattaa suuaukkoa kaventavalla suuttimella. Myös lääkeruiskulla voi ampua vettä kauas ja korkealle, koska säiliö on paljon piikkiä leveämpi. Lääkeruiskun toimintaperiaatteena on vain paine, eikä vedellä ole kineettistä energiaa. Vesiletkussa sen sijaan vedellä on myös liike-energiaa, ja ainakin oman kokemukseni mukaan se käyttäytyy hyvin ärhäkästi, jos esimerkiksi letkun suuaukkoa äkisti peittää puoliksi sormella. En tiedä miten raketin saavuttamaa teoreettista nopeutta tulisi laskea, kun sen perässä on melkoinen tsunami, joka on saanut alkunsa sadan ilmakehän paineesta.

Hydraulista kiihdytystä ehkä voisi kokeilla pienessä mittakaavassa U-putkessa, jonka toisessa leveämmässä päässä on monta metriä nestettä ja toisessa päässä tyhjiö sekä jonkinlainen ammus. Voisi kuvitella että juuri ilman paineistumisella veden edessä on merkittävä jarruttava vaikutus, koska se ei pääse pakoon vaan muodostaa vauhdin kasvaessa yhä paksumman puuron, jota ammuksen ja vesipatsaan täytyy työntää edellään. Tyhjiön aikaansaaminen on siis tärkeä edellytys.

Toisella puolella U-putken kapeammassa päässä veden putoamisnopeus teoreettisesti kasvaisi rajattomasti, sikäli kuin veden putoamiskiihtyminen tapahtuu tyhjiössä. Tyhjiön ansiosta ammuksen nopeus voisi ylittää ilmankehämme luonnollisen putoamisen nopeuden (n. 200 km/h?), kun se veden voimasta putoaisi ylös taivaalle. Kun vesipatsaan puolelta putki olisi reilusti paksumpi, ei ammuksen painon pitäisi tuottaa ongelmia. Myös putken sisäpinnan sileydellä ja materiaalilla lienee merkitystä veden etenemisnopeudelle.

Useiden kilometrien pituinen hydraulinen verkosto olisi melkoinen investointi, mutta jos toimintaperiaate ei ole virheellinen, massiivinen laukaisualusta voisi tulevaisuudessa säästää avaruusmatkailun kustannuksia.

English summary:
The Geysir-rocket is powered by natural water pressure. The launch is situated deep inside the earth core. Vacuum inside the launch-tube minimises air pressure that normally would build inside the narrow and long barrel. The water can build up its momentum when there is very little air to push out from the pipe.

Pressure of 100 bars pumps the rushing water full of kinetic energy. Later when the pipe gets more narrow, the hydraulic push is even more powerful. The narrow tube works like a hydraulic combustion chamber that creates thrust.

At the very moment when the rocket shoots out from the barrel, it fires up and uses traditional exhaust, but needs much less fuel, because total time needed to burn fuel is reduced by minutes with the help of artificial geysir. The hydraulic jump and a mile long vacume helps it to gain great speed at the start.

Some physical basics:
Nozzle: http://en.wikipedia: Choked Flow
Hydraulic Jump:  http://en.wikipedia.org - Hydraulic Jump

Kävelyvauhtia tähtiin -trilogia

Päätin viimein koota luettelon kaikista kapteenin avaruusseikkailun jaksoista, mukaan lukien kaksi spesiaalia. (Päivitän tätä sivua myöhemmin, kunhan uudet osat valmistuvat). Kyse on scifi-trilogiasta, jonka kaksi ensimmäistä "kirjaa" on julkaistu Aukea.net -sivustolla. Kolmannen ja viimeisen osan olen ajatellut päässä valmiiksi jo pari vuotta sitten, mutta sen työstäminen valmiiksi on vienyt tuhottomasti aikaa.

Kokonaisuus on tarkoitus aikanaan julkaista myös paperiversiona, radiokuunnelmana, teatterisovituksena, animoituna TV-sarjana (Pasilan tyyliin ehkä?) sekä kuutena täyspitkänä elokuvana, mutta tähän kaikkeen menee vielä pidempi aika.

Lisäksi tarinat voisivat toimia sarjakuvana, ken ties? Piirtäjien sopii ilmoittautua.

Samoin voisin tarvita meseneetin apua, koska toistaiseksi tähän on mennyt neljä vuotta elämästäni, ilman penninkään palkkaa. Apurahojakaan en ole scifin kirjoittamiseen saanut, joten ehkä siksi nämä ovat niin hiton hyvää kamaa. Kaikki tulee omasta kirjoittamisen pakosta. Sydänverella nopeasti hutaistua; satasen kärkiajalla juosten kustua. Scifi-gonzo-eepos, avaruussaippuaooppera, moninkertaisella äänennopeudella kulkeva valaistumiskertomus Bhagavad Gitan, Mahabharatan ja Timanttisutran kosminen uudelleenkirjoittamisprojekti Douglas Adamsin ja Gene Roddenberryn hengessä.

Avaruudessa ei ole suuntia, mutta planeetat on aina down. Avaruuden tositeeveessä puoli ihmiskuntaa kuulee sinun huutavan, muutaman minuutin viiveellä.

1. Kirja (2009 - 2010):

Luku 1 - Kapteenin lokikirja henkimatkalle (20 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=22643

Luku 2 - Kävelyvauhtia tähtiin (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=23278

Bonus-jakso: Kaikkien ulottuvilla, hyvässä järjestyksessä (17 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=26558

Luku 3 - Shamanism for Dummies (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=25097

Luku 4 - Pieni kylä, suuri kertomus (12 sivua)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=28692

2. Kirja (2011 - 2013):

Luku 5 - Deep Space, Deep Shit (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=29128

Luku 6 - Puolimatkassa ikuisuuteen (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=32722

Luku 7 -  Kvalifysiikka (15 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=34964

Bonus-jakso: Seksikkäät avaruusolennot bikineissä (12 osaa)
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=40074

Luku 8 - The Book of Saab
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=38282

Luku 9 - Valovuosikertomus
LINKKI: http://aukea.net/nayta.php?nayttely=42866

3. Kirja (2013 - ????)

Luku 9 - Elämän läpipeluuohje

Luku 10 - Väkivaltaisesti katkennut aamupiirretty

Luku 11 - Luuserigrafia

Luku 12 - Kapteenin avaruusmatkojen esseet

Seuraava jakso ilmestyy pian!

Vähänkö mie otan tän rievun messiin!

D.H.Lawrence

Tiesin jo etukäteen, että romaani Lady chatterley'n rakastaja (1928) oli melko suora kumarrus Walt Whitmanin suuntaan. Kirja kertoo yläluokkaisen naisen suhteesta riistanvartijaan, jossa ilmentyvät Whitmanin ihailemat fyysisen terveyden, raikkaan ulkoilman ja luontoyhteyden positiiviset vaikutukset. Naisen aviomies sen sijaan on pelkkää mieltä (Hegeliläistä absraktiota) - hän aivan konkreettisesti makaa sairasvuoteella halvaantuneena.

Lawrence on hyväksynyt myös Whitmanin käsitykset tietyistä moraalisista vapautuksista - onnen, terveyden ja sielujen välisen kohtaamisen nimeen. Todellista syntiä ei ole, on vain viktoriaanista ahdasmielisyyttä, ulkokultaisuutta, johon on sekoittunut naurettavan pieni määrä aitoa muiden ihmisten huomioon ottamista.

D.H.Lawrencen Whitman-essee (1921) ylittää kuitenkin dharman kirkkaudessa kaiken muun mitä häneltä olen lukenut. Itse asiassa epäilen, etten ole Yrjö Kallisen tai Alan Wattsin ohella lukenut montaakaan länsimaista kirjailijaa, joka olisi niin kiinni itämaisen filosofian ytimessä.

Lawrence ei säästele Whitman-innostustaan:

"Whitman is the greatest of the Americans.

Whitman has gone further, in actual living expression than any man, it seems to me...

Herman Melville hunts the remote white whale of the deepest passional body, tracks it down. But it is Whitman who captures the whale. The pure sensual body of man, at its deepest remoteness and intensity, this is the White Whale.

At last there is nothing more to conquer. At last all is one, all is love, even hate is love, even flesh is spirit. The great oneness, the experience of infinity, the triumph of the living spirit, which at last includes everything, is here accomplished."

Lawrence myös päättää kirjoituksensa mahtipontisesti, suorastaan sotahuutoon:

"Whitman put us on the track years ago. Why has no one gone on from him? The great poet, why does no one accept his greatest word?

The Americans are not worthy of their Whitman."

(Whitman osoitti meille suunnan jo vuosia sitten. Miksei kukaan ole seurannut hänen esimerkkiään? Miksei kukaan ymmärrä suuren runoilijan suurinta sanomaa?

Amerikkalaiset eivät ole whitmaninsa arvoisia!)

Lawrence nimittää silkaksi ihmeeksi sitä, että aikakaudella, joka on kieltänyt kaiken erotiikan ja tunnustanut täydellisen välirikon yhteiskuntaluokkien välillä, yhteiskunnan moraali edes sallii kenenkään lukevan Walt Whitmanin harhaoppeja. Hän kiittää ihmisten typeryyttä siitä, että he eivät ole tajunneet polttaa torilla Whitmanin säädyttömiä teoksia, joissa ihaillaan vapaata seksuaalisuutta ja jopa avoimesti puhutaan homoseksuaalisuudesta.

Lawrencella on ollut Whitman-esseensä kirjoittamisen jälkeen lähes kymmenen vuotta aikaa valmistautua henkisesti siihen keskusteluun, jonka kiltisti säädyytön romaani Lady Chatterley'stä mahdollisesti käynnistäisi - mutta itse asiassa siihen hetkeen kului miltei 40 vuotta! Vuonna 1921 Lawrencen siis ilmaisi ajatuksensa esseiden muodossa, ja vuonna 1928 hän sai valmiiksi romaaninsa - mutta vasta vuonna 1960 kirjalle viimein löytyi kyllin rohkea julkaisija - mistä tietenkin seurasi suuri häly ja kuuluisa siveellisyys-oikeudenkäynti.


Amerikkalaisen dharman historia

1950 ja -60-lukujen beatnikit, dharmapummit ja LSD-profeetat toivat jälleen pinnalla zen-filosofian ja itämaisen ajattelun, joka oli uinunut pinnan alla aina 1800-luvun alusta, jolloin kuuluisuuksien kuten Ralph Waldo Emersonin tai Whitmanin yleiseen sanavarastoon kuuluivat monet itämaiset termit.

Dharman historia ei kuitenkaan missään vaiheessa katkennut. Siitä kertoo hyvin D.H.Lawrencen vuoden 1921 Whitman-essee, jossa hän selkeästi ja kaunopuheisesti kuvailee runoilijan merkitystä oman tietoisuutensa avartumiselle ja kosmisten arvojensa vakiintumiselle:

Whitman enters into on the last phase of spiritual triumph. He really arrives at that state of infinity which the seers sought.

Whitman proceeds to find the experience of infinitude, his vast extension, or concentrated intensification into Allnes. He carries the conquest to its end.

Continually the one cry: Iam everything and everything is me. I accept everything in my conciousness; nothing is rejected.

Lawrence esittää Whitmania ja hänen valtamerellisyyden kokemustaan kohtaan myös edistynyttä kritiikkiä. Hänen sanansa ovat yhtä kirkkaita kuin jos asian toisi esiin D.T.Suzuki tai Krishnamurti:

"And one word more. Even if you reach the state of infinity, you can't sit down there. You just physically can't. You either have to strain still further into universality and become vaporish, or slimy: or you have to hold your toes and sit tight and practice Nirvana; or you have to come back to common dimensions, eat your pudding and blow your nose and be just yourself; or die and have done with it.

A grand experience is grand experience. It brings man to his maximum. But even at his maximum a man is not more than himself. When he is infinite he is still himself. He still has a nose to wipe."

(Vaikka ihminen saavuttaisi Nirvanan ja yhtyisi äärettömyyden kanssa, hänen on yhä senkin jälkeen syötävä kiltisti vanukkaansa ja niistettävä nenänsä.)

Toisin sanottuna: Lawrence on oivaltanut omakätisesti mahayana-buddhalaisuuden ehkä tärkeimmän sanoman (siis erona hinayanaan): äärettömyys on tyhjyyden ilmenemistä, eikä Tyhjyys tarvitse ketään tai mitään puolustajakseen. Se on itseriittoista ja kuollutta. Vain rajalliset oliot kärsivät rajallisuutensa tuomista vaivoista. Niinpä valaistumiskokemuksesta vapaaehtoisesti päästetään irti ja katse palautetaan inhimilliseen maailmaan, joka on nyt heräämisen jäljiltä värittynyt uudella myötätunnolla.

Lawrencen pointti kiteytyy tähän yhteen virkkeeseen, joka on eräänlainen Ydinsuutra pienoiskoossa:

"The state of infinite is only a state, even if it be the supreme one."

(Valaistumisen tila on vain tajunnantila muiden joukossa.)

Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa. Kaiken hajanaisuuden ja erillisyyden taustalla on jakamaton ykseys, mutta tunne kaiken yhteenkuuluvaisuudesta on sekin olemassa vain rajallisen ja hetkellisen tietoisuuden kokemuskentässä - muilla tavoin rajaton ei voi tulla tietoiseksi itsestään kuin jakamalla itsensä haavottuvaiseksi moneudeksi.

Whitman, Lawrence, Bill Hicks ja monet muut sen ovat sanoneet. Pelko on käpertymistä hetkelliseen itseensä ja rakkaus suuntautumista kohti totuutta, suurempaa ja lopullisempaa todellisuutta.

"Whitman's way to Allness, he tells us, is through endless sympathy, merging."

Kamera etääntyy voittajasta

Pelaaja A voittaa pisteen.

Pelaaja B voittaa erän.

Pelaaja A voittaa ottelun.

Pelaaja B voittaa muut pelit ja turnauksen.

Pelaaja A on voittanut sinä vuonna enemmän turnauksia.

Pelaaja B vie kauden tärkeimmän kilpailun ja MM-tittelin.

Pelaaja A voittaa enemmän keskinäisiä kohtaamisia.

Pelaaja B kerää enemmän palkintorahoja.

Pelaaja A on saanut enemmän sponsorirahoja.

Pelaaja B pysyttelee pidempään ranking-listan kärjessä.

Pelaaja A voittaa urallaan enemmän turnauksia.

Pelaaja B:stä tehdään elokuva.

Pelaaja A saa kutsun Hall of Fameen.

Pelaajaliitto alkaa myöntää palkintoa, joka kantaa pelaajan B nimeä.

Pelaajalle A pystytetään patsas.

Lehdissä saa enemmän huomiota keskustelu: missä viipyy pelaajan B patsas?

Pelaaja A ryhtyy vegaaniksi.

Pelaaja B perustaa Itämerta suojelevan rahaston.

Pelaaja A valitaan presidentiksi.

Pelaaja B voittaa Nobelin rauhanpalkkinnon.

Pelaaja A on voittanut omakseen rakastamansa naisen sydämen.

Pelaaja B purjehtii yksin maailman ympäri.

Pelaaja A elää vanhaksi ja saa paljon lapsia.

Pelaaja B kuolee nuorena, mutta terveenä ja onnellisena.

Pelaaja A uskoo loppuun asti Jumalaan ja hänen omatuntonsa on puhdas.

Pelaaja B on vapautunut uskonnollisuudesta ja hyväksynyt todellisuuden sellaisena kuin se on.

Pelaaja A on ymmärtänyt voittojensa turhuuden jo varhain, mutta silti hän on loppuun asti nauttinut pelaamisesta.

Pelaaja B kertoo haastattelussa kunnioittavansa pelaajaa A, ja pitää tätä hienona ihmisenä, jonka kanssa on ollut suuri kunnia kilpailla.

Pelaaja A tuntee rakkautta kaikkia eläviä olentoja kohtaan.

Pelaaja B on istunut järven rannalla kauniina syyspäivänä ja kokenut jotain sykähdyttävää, minkä jälkeen kaikki elävän vastoinkäymiset ovat tuntuneet mitättömiltä.

Pelaaja A tunnistaa pelaajassa B sielunkumppaninsa.

Pelaaja B ymmärtää, että sama tietoisuus jälleensyntyy kaikissa ajattelevissa olennoissa.

Pelaaja A on kyennyt antamaan anteeksi kaikille niille, jotka ovat rikkoneet häntä vastaan.

Pelaaja B kirjoittaa kokemuksistaan kirjan, joka mullistaa miljoonien ihmisten elämän.

Pelaaja A on tässä vaiheessa jo lakannut kilpailemasta paremmuudesta.

Pelaaja B loittonee.

Pelaaja A näkyy enää äärimmäisen pienenä pisteenä.

Pelaaja B jo kadonnut näkyvistä. Tuskin enää edes muistan hänen nimeään.

Pelaaja A on siirtynyt ikuisuuden tuolle puolen.

Siinä missä ennen oli pelaaja B, näemme nyt kierteisgalakseja.

* * *