(Mainos) Saattaa sisältää pähkinää



Kannen kuva: Sanni Seppä

Otteita kuvitetusta runoteoksesta Saattaa sisältää pähkinää.

Kirja ilmestyy huhtikuun alussa ja sitä löytyy kaikista oikealla aseenteella varustetuista kirjakaupoista (siitä julkaisen tietoa myöhemmin). Arvostelukappaleita voi tilata Pikkujättiläisen sähköpostin kautta tai osoitteesta:

hpc.kalenteri@gmail.com
 

kuva: Paula Pauliina

Lopun aikojen chat


Zombiehyökkäyspalsta:

ONKO KOUVOLAN SEUDULLA
18-22-V TYTTÖJÄ ELOSSA?
T: JOPE90

KOKKOLASSA KAKSI RONSKIA

JA ELOISAA KUNDIA ETSII APUVOIMIA.

NAISETKIN KELPAA. EI KAI SINUA

OLE PURTU? NIKO JA PATE

MUA ON PURTU ONKO SUAKIN PURTU?

NUSSITAAN TOISEMME HENGILTÄ

VIELÄ KUN EHTII. SALO 080156777

MITÄ MÄ TEEN MUN ÄIDILLE?

MUN POIKAYSTÄVÄ LUKITSI

SEN KELLARIIN. T: ANJA@ESPOO

Dharmapalsta:

OSAAKO JOKU SELITTÄÄ MINULLE

MITÄ TARKOITTAA TYHJYYS?

T: LISSU89

kuva: Karoliina Mäkelä

Turisti 3

Jos matka ei onnistu todellisuudessa niin se voi
vielä onnistua muistoissa - paitsi silloin kun ei halua muistella
matkatoveriaan.

Jokaisen miljoonakaupungin kadulla leijuu yhä
miljoonan exän ominaistuoksu.

Vaarallinen säteily on haalistanut mielikuva-albumin kuvat,
savusumu niellyt tornit ja kahvilat. Pariisi
on vanhan suolan Tsenobyl.

LISÄÄ RUNONÄYTTEITÄ LÖYTYY MYÖS UUSIMMASTA NUORI VOIMA LEHDESTÄ!

Relatonomia ja relatologia

Kuluneen vuoden sisällä olen kirjoittanut kymmenkunta juttua relativismista. Aiheen satunnainen pyörittely tähtää laajahkon filosofisen teoksen julkaisuun. Olen melko tarkasti hahmotellut päässäni mitä kaikkea siihen sisältyy - ja mitä oleellisia asioita olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta. Joka tapauksessa kirjaan päätyvät esseet tulevat olemaan pidempiä ja huolitellumpia.

Yksi tärkeimmistä pointeista on se, että relativismin kritiikki ei ole lähtökohdiltaan filosofista, vaan psykologista. Relativismin viha on syvällä ihmisen perusluonteessa.

Jotta en puhuisi vain -ismistä, tarvitaan kaksi uutta käsitettä: relatologia ja relatonomia. Ensimmäinen tutkii suhteellisuuteen liittyviä ideologioita, asenteita ja uskomuksia - jälkimmäinen puolestaan konkreettisten asioiden pesunkestävää suhteellisuutta.

Annan käytännön esimerkin relatonomisesta tutkimuskohteesta. YLE on viime aikoina esittänyt muutaman kerran dokumentin Sinivalkoinen valhe, jossa puhutaan suomalaisten hiihtäjien doping-kärystä.

Esitän kysymyksen: Onko Mika Myllylä suuri urheilijalegenda?

Ensimmäinen ajatuksesi voi olla A) KYLLÄ, tai se voi olla B) EI. Mahdollisesti saatat sanoa, että C) SE RIIPPUU...

Jos vastasit C, sinulla on taipumusta relativismiin.

Useimmat ihmiset eivät vastaa mitenkään herkästi, että "no se vähän riippuu...", koska sellainen vastaus on psykologisesti ja sosiaalisesti kiusallinen.

Empiminen ja jossittelu on empimistä ja jossittelu. Lisäksi se on jaarittelua, jahkailua, selittelyä ja asioiden liiallista monimutksistamista. On tuskin olemassa kovin montaa positiivisesti värittynyttä sanaa, jolla saman voisi ilmaista. Jopa "tarkkoin harkitseminen" kuulostaa tylsän kuivakalta ja aikuismaiselta.

Ihminen useimmiten toivoo, että vastaus olisi selkeä ja yksinkertainen. Hän kiirehtii vastaamaan kyllä tai ei, koska haluaa vaihtaa aihetta tai ilmaista kantansa.

EHKÄ on kiusallinen vastaus myös siksi, että silloin muut eivät saa meistä selkeää kuvaa. He eivät tiedä, olemmeko me heidän kanssaan samaa mieltä. Joissain kysymyksissä EHKÄ tulkitaan automaattisesti vihamielisesti. Meidän täytyy kannattaa jotain joukkuetta ja tunnustaa jotain väriä.

No, mutta miten sitten kysymys Mika Myllylän urheilusaavutusten suuruudesta olisi suhteellinen kysymys?

Voimme kuitata hänen uransa toteamalla, että hän käytti kiellettyjä aineita ja saavutti mitalinsa "likaisesti" ja "epäurheilijamaisesti". Toisaalta voimme joidenkin todistajalausuntojen perusteella olettaa, että jo useiden vuosikymmenten ajan kaikki menestyneet hiihtäjät ovat käyttäneet jotain laittomia menetelmiä.

Näinhän monet tahtovat ajatella. Se puolustaa suomalaisten saavutuksia. Jos kaikki douppaavat, Mika Myllylä on kaikkien douppaajien keskuudessa nopein ja kestävin - ja silloin hän tosiaankin oli lajinsa paras. Jos muut eivät käyttäneet doping-aineita, puhtaiden urheilijoiden joukossa oli ehkä häntä parempia hiihtäjiä, jotka hävisivät vain, koska halusivat kilpailla puhtaasti.

Tämä kysymys on avoin - ja niinpä vastaus jää suhteelliseksi. EHKÄ voittaa. Epämukavuus valtaa varmalta tuntuneen maailmamme. Pian päämme halkeaa kaikista avoimista kysymyksistä. Vitun relativistit, pitäisivät turpansa kiinni! Jaarittelijat ja ilonpilaajat!

Urheilijat kuolevat aina nuorena

Miksi urheilu on kaikessa parempaa kuin taide? Miksi urheilulla on enemmän harrastajia? Miksi siinä liikkuu enemmän rahaa?

Iltapäivälehdissä on urheiluliite, mutta ei kulttuuriliitettä. Jääkiekkohalli on rakennettu ensin jääkiekkoa ja vasta sitten kulttuuritapahtumia varten. Olympialaisten katsojamääriä voidaan mitata miljardeissa. Kansainvälisissä tennisturnauksissa jaetaan kuuhausittain suurempia palkkiota kuin koskaan Nobel-voittajille.

Minuakin kuohuttaa se, jos Pekka Himanen saa 700.000 euroa, mutta Roger Federer voi tienata saman summan Grand Slamin hävitystä välieräottelusta. Hänen ei tarvitse luvata yhteiskunnalle mitään vastineeksi.

Yritän miettiä kysymystä pelkästään sosiaalisten rakenteiden kautta – en siis aio käsitellä arvoja tai asenteita, enkä esittää väitteitä absoluuttisesta paremmuudesta.

On aika itsestään selvää, että suurempi harrastajamäärä ja suuremmat yleisöt johtavat suurempaan medianäkyvyyteen, mikä puolestaan johtaa suurempiin mainosrahoihin ja kilpailupalkintoihin. Mutta mistä kaikki alkaa? Kouluissa opetetaan äidinkieltä huomattavasti enemmän kuin liikuntaa. Kansainväliset urheilukisat ovat vain reilut sata vuotta vanha ilmiö – ja jo nyt niiden ympärillä pyörii bisnes, jonka kohtuullisuus on karannut kaiken järkeilyn ulottumattomiin.

Urheilu-ura on lyhyt – ja mitä sen jälkeen?

Urheilijat siirtyvät eläkkeelle nuorena. Sen jälkeen he eivät eläköidy, vaan usein saavuttavat melko hyvän aseman yhteiskunnassa. Toisinaan entiset urheilijat siirtyvät politiikkaan ja liike-elämään jo 30-vuotiaana. Samalla he vievät sinne omat arvostuksensa lajia kohtaan, ja rakentavat kytköksiä puolueiden ja urheiluseurojen välille.

Suurissa urheiluorganisaatiossa syntyy erilaisia ikäkerrostumia, joissa vanhemmat urheilijat valmentavat tai tukevat taloudellisesti nuorempia. Tällaista ei taiteissa juurikaan tapahdu, koska taiteen tekemistä voi jatkaa lähes hamaan tappiin.

Random-kaavio

Yleensä kirjailijat ja kuvataiteilijat alkavat saavuttaa kiinnostavan taitotason ja löytää oman tyylinsä vasta siinä iässä, kun urheilijat jo siirtyvät toisiin virkoihin. Kunnioitetut mestarit eivät siirry syrjään ja aja lajin yhteisiä etuja, vaan he jatkavat loppuun asti individualistista kilpailua toisiaan vastaan

Mitä jos Sofi Oksanen lopettaisi nyt kirjoittamisen ja siirtyisi muihin töihin? Mitä jos yhteiskunnassa olisi kymmenittäin osaavia lobbareita ja agentteja, jotka kouluttaisivat nuorempiaan, ylläpitäisivät paikallisia järjestöjä ja markkinoisivat alansa uusia tähtiä - ja kaikki he olisivat ex-taiteilijoita? Kirjallisten piirien yhteiskunnallinen vaikutusvalta voisi lisääntyä, kun tärkeissä viroissa toimisi enemmän kirjallisuuden puolestapuhujia. Nyt vain Jari Tervo toimii televisiomooseksena Lauantai-illan Ministeriössä, mutta hänkään ei ole lopettanut kirjoittamista... eikä lopeta, ennen kuin saavuttaa luvatun Finlandiansa.

Varhainen eläköityminen pätee kuitenkin vain urheilijoihin, eikä se asia tule muuttumaan. Toki joillakin aloilla (kuten klassinen musiikki) koulutetaan paljon taiteilijoita, ja osasta sitten tulee opettajia ja yhdistysosaajia.

Kansainvälinen vertailu on helpompaa

Urheilu on suurempi bisnes myös siksi, että kansallisten urheilutulosten keskinäinen vertailu on helppoa. Jos joku hyppää Kalevan kisoissa pituutta 9 metriä, voimme olettaa, että hän voi tehdä saman myös MM-kisoissa. Ainakin me haluamme nähdä hänet MM-kisoissa.

Kirjallisuus on sikäli kaikkein eristynein taidemuoto, ettei vieraskielisestä kirjasta ymmärrä välttämättä hölkäsen pöläystä. Kuvataiteista ja musiikista sentään tajuaa jotain, vaikka kulttuurit eroaisivat suuresti. Kirjailija tavallaan joutuu oman kielensä vangiksi, ellei joku toinen näe suurta vaivaa hänen teostensa kääntämiseksi.

Urheilu on ylivoimainen ymmärrettävyydessä ja vertailtavuudessa. Kansainvälisiä kilpailuja järjestettäessä ei ole yleensä mitään kielimuuria. Näemme ilman selostajaakin, kuka teki maalin tai saapui maaliin ensimmäisenä. Kisat ovat universaali tapahtuma ja sitä kautta pärjäämiseen liittyy kansallisia etuja. Kaikki tämä kasvattaa media-arvoa ja houkuttelee paikalle isot rahat.

Suuremmat kansalliset panokset

Urheilu mahdollistaa hyvin poikkeuksellisia yhteisöllisyyden kokemuksia ja vanvistaa kansallista itsetuntoa. Urheilu onkin ehkä tärkein nationalismin liittolainen, vaikka myös kulttuurin piirissä puhutaan kansallismyönteisyydestä ja kansallisten arvojen korostamisesta.

Jo paikallisen II divarin joukkueen ottelussa yleisölle tarjoutuu mahdollisuus kannustaa omia ja tulla osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vastaavaa hurmaa ja kansallistuntoa on Suomessa liittynyt taiteisiin lähinnä vain sen yhden kerran, kun Lordi voitti euroviisut.

Suomi on uusi maailmanmestari, maailmanmestari!

On ilmiselvää, että tällä osa-alueella urheilu voi kevyesti perustella kansalaisille ja päättäjille sen, miksi valtion tulisi tukea sitä verorahoin... ja kaikki alkaa kansainvälisesti ymmärrettävästä kielestä.

Joukkueen sisälle mahtuu myös yksilö

Joukkuelajit ovat kiinnostavampia myös muista syistä kuin siksi, että ne edustavat jotakin kaupunkia tai kansaa. Joukkueet sisältävät myös yksilöitä. Voi kannattaa ennemmin Messia tai Barcelonaa, ihan kummin päin haluaa – voi jopa vihata Cristiano Ronaldoa ja silti samaan aikaan kannattaa Real Madridia.

The Beatles on kaikkien aikojen suurin bändi ehkä siksi, että se tarjosi faneilleen laajan kokoelman erilaisia yksilöitä. Ei ollut pelkästään kyse Beatlesien fanittamisesta, vaan poliittisen John Lennonin, valaistuneen George Harrisonin tai mukavan tavallisen Ringo Starin kannattamisesta. (Kuka ties joku on joskus kannattanut myös Paul McCartney'ta? Onhan Mikki Hiirelläkin fanikuntansa.)

Nuorten on helpompi fanittaa bändejä, koska kavereiden kanssa voi silti olla erimielinen siitä, kuka bändin jäsenistä on suosikein.

Ehkä krjailijoiden tai kuvataiteilijoiden tulisi perustaa joukkueita? Ai niin, sehän on jo kerran tapahtunutkin – Tulenkantajat on ainakin historiassa esitetty eräänlaisena bändinä. Se tekee heti koko jutusta vähän kiinnostavamman. Kuinka siistiä olisi ollut elää silloin japäästä näkemään koko porukan yhtä aikaa jonkun kotibileissä! Mihinkäs minä laitoinkaan sen minun aikakoneeni?!

Myös eräässä toistaiseksi mainitsemattomassa taidelajissa syntyy bändejä, nimittäin sketsihuumorissa. Monty Python oli tiimi – ja samoin Marx-veljekset, Kummeli jne. Studio Julmahuvin näyttelijät muistetaan yhä kollektiivin edustajina.

Säännöllisyys

Urheilukilpailut järjestetään melko usein ja säännöllisesti. On helpompi muodostaa rutiineja harrastamiseen ja kilpailujen seuraamiseen, kun jatkuvasti laji muistuttaa olemassaolostaan. Kilpailukaudessa on pitkäjänteisyyttä ja esimerkiksi jääkiekkojoukkueen kausilipusta voi joutua maksamaan tuhansia. Laji vaatii sitoutumista ja pienemmistäkin pääsylipputuloista kertyy kauden aikana iso rahasumma.

Säännöllisyys helpottaa myös toimittajien työtä, kun työnsä ja elämänsä voi rytmittää. Rahasta ei tarvitse ahdistua, kun myös urheilijoiden ja lajin parissa työskentelevien toimitsijoiden tulot ja menot ovat säännöllisemmät.

Kirjailijan on vaikea pitää yllä julkaisutahtia joka kuukausi. Ehkä vain lyhyet sarjakuvat, kuten Fingerpori, voivat olla samalla tavoin säännöllistä ja jatkuvaa.

Btw. oletko koskaan ajatellut, että Fingerpori on kansallisaatetta nostattamaan luotu brändi, mistä kielii alkuosa FINgerpori.

Nimi vihjaa Talvisodan henkeen myös liittämällä Suomen ja Saksan samaan rintamaan ja soittamalla porilaisten marssia: FIN + GER + Pori = isänmaallinen sarjakuva.

Kilpailun avoimmuus

Runokilpailuun lähetetään tekstejä - ja sitten puoen vuoden kuluttua joku julistaa kuka voitti ja ketkä saivat kunniamaininnan. Kilpailussa ei ole minkäänlaista avoimmuutta. Lukijat voivat ehkä verrata kärkiryhmän keskinäisiä eroja, mutta kaikki valintametodit ja välivaiheet jäävät pimentoon.

Urheilussa tällaista kabinettien sisällä tapahtuvaa päätöksentekoa ei koskaan sallittaisi - eikä myöskään näin pitkää viivettä suorituksen ja arvioinnin välillä. Urheiluyleisö on saapunut paikalle, koska se haluaa nähdä reilun ja avoimen mittelön, jossa kilpailijat asettuvat samalle viivalle.

Runokilpailut täytyisi päivittää nykyaikaan ottamalla mallia laulukilpailuista. Idols, X-Factor ja Voice perustuvat kaikki siihen, että kilpailija kävelee lavalle ja sen jälkeen tuomaristo kertoo hänelle suorat sanat. Yleisö saa myös nähdä sen suorituksen, johon kritiikki perustuu. Kierroksia on useita, kilpailijan on kyettävä kehittymään sarjan aikana, voitettava puolelleen sekä tuomaristo että yleisö.

Runokilpailusta tulisi reilumpi, avoimempi ja kiinnostavampi, jos ensin suoritettaisiin karsinta - kaikki runot olisivat kaikkien nähtävissä ja tuomaristo perustelisi kantansa. Ei siihen tarvittaisi edes televisio-ohjelmaa. Internetissä tämä kaikki olisi nykyään täysin mahdollista toteuttaa. Yleisön kiinnostus lisääntyisi ja sen vuoksi kannattaisi myös nähdä enemmän vaivaa.

Finaalissa kohtaisivat tuomariston ja yleisön suosikit. Tässä vaiheessa jokaisen täytyisi vastata syntyneisiin odotuksiin ja esitellä uusia runoja. Kilpailuun osallistuneet häviäjät tietäisivät, missä vaiheessa he putosivat: alkukarsinnoissa, semifinaaleissa - vaiko ihan loppusuoralla. He kuulisivat mikä heidän runoistaan teki huonoja tai tavanomaisia. Kilpailijat myös näkisivät millaisia runoja kisaan osallistuu, mikä on yleinen taso - mitkä tyylit ovat eniten edustettuina... eli miksi jonkun väitetty omaperäisyys on oikeutettua.

Jos avoimmuuteen saataisiin tehtyä korjauksia, olen varma siitä, että runous otettaisiin vakavammin. Nyt suuri yleisö ei voi muuta kuin ihmetellä, että miksi heidän kaveriensa - tai heidän omien runojensa - sijaan voittajaksi päätyi joku outo tyyppi, jonka teksteistä he eivät tajua mitään.

 

Uheilusaavutusten suuruus helppo ymmärtää. Voit itse mennä pituushyppypaikalle, nostaa riman 2 metriin ja ällistellä, että kuinka helvetissä tuosta voi joku ponnistaa yli???

Muusikkojen sorminäppäryyttä ja tulkinnan väkevyyttä voit ällistettä siten, että istut pianon ääreen ja yrität soittaa tietyn kappaleen tekemättä virhettä.

Runouden ja kuvataiteiden saavutuksia on hankala käsittää. Ne tuntuvat epäreiluilta. Ne suorastaan herättävät vihaa, koska joku on vain sotkenut jotain värejä taululle ja herättänyt tietyissä piireissä suuren kunnioituksen. Avoimmuuden lisääminen voisi muuttaa kaiken. Tarvitaan enemmän televisosta tuttuja neljän hengen tuomaristoja, jotka selittävät miksi he tykkäsivät jonkun julkkiksen tanssiliikkeistä tai jonkun leipomasta crem brulee'stä.

Kuvataiteissa ja runoudessa ei liiku rahaa, koska lajit ovat sulkeneet itsensä muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Lajit tuntuvat elitistisiltä, koska päätökset tehdään piilossa. Joskus tuntuu, että kyse on miltei noituudesta ja vihastuttavista salaseuroista.

Taiteen historiallinen taakka

Hyötyykö urheilu siitä, että sen traditio on verrattaen nuori? Ovatko juniorit realistisempia unelmoidessaan menestyksestä kovan harjoittelun kautta? Nuoret wannabetaiteilijat lähinnä vain ryyppäävät ja sekoilevat, kunnes lopulta mitään läpimurtoa ei tapahdu.

Kirjallisuutta haittaavat monet siihen liitetyt legendat. Nerouden oletetaan syntyvän ikään kuin tyhjästä, synnynnäisesti – kun kuitenkin parhaat teokset ovat vuosien kehittymisen ja pitkäjänteisen työn tuosta.

Nuoret urheilijat voivat mitata taitojaan monella eri junioriasteella. Varhainen menestys kannustaa ja silti tulee heti selväksi, ettei voittaminen tapahdu itsestään. B-junnujen ja A-junnujen kautta voi tavoitella yhä korkeamaa suoritustasoa - ja koko ajan on kiire!

Kirjailija vain yhtäkkiä voittaa jonkun kilpailun tai saa teoksensa julkaistuksi. Ei ole mitään väliportaita, jotka kertoisivat missä mennään - kuinka kaukana on seuraava etappi ja lopullinen läpimurto. On vaikea saada ketään kertomaan mitä pitäisi muuttaa tai kuinka paljon pitäisi tehdä työtä. Niinpä nuorten kirjoittajien työskentely on hyvin summittaista ja satunnaista. Usein motivaatiota pitää yllä vain se, että on jonkinlaista synnynnäistä taipumusta maanisuuteen.

Urheilijan on helppo mitata tuloskuntoaan: tietää millä tasolla mennään suhteessa muihin ja kuinka nopeaa kehitys on ollut - onko mitään järkeä jatkaa?

Lopuksi:

Jotta kirjallisuudessa nuorten kehitystä voitaisiin paremmin edistää ja jotta laji voisi lisätä kiinnostavuuttaan ja vaikutusvaltaansa urheilun lailla, siihen täytyisi kai jotenkin ympätä lisää ryhmähenkeä, säännöllisyyttä, avoimmuutta, kansainvälisyyttä, nationalistisia intressejä ja kytköksiä liike-elämään.

Yksi tapa säännöllisyyden lisäämiseksi olisi kilpailukalenterin tiukentaminen. Ei siis enää myyttejä luovia suuria runokilpailuja silloin tällöin, vaan joka kuukausi pieniä kilpailuja, jotka motivoisivat harrastajia pitämään yllä työtahtia. Tarjottaisiin eri tasoisia osakilpailuja, joissa pärjäämällä saisi paikan finaalissa? 

Poetry Slamissa, eli runopuulaakissa (nimi on totta kai lainattu urheilusta) tätä tapahtuukin jo – ja samaten uudessa Season Slamissa, jota tästä keväästä alkaen järjestetään Helsingissä neljä kertaa vuodessa:

HPC esittaa: Helsinki-Season-Slam 

Tervetuloa yrittämään! Jos ei vielä ensi keväällä niin ehkä sitten kesällä tai syksyllä!

Tuberkuloosin varjossa

Tuberkuloosi on sairaus, jossa keuhkopusseihin muodostuu märkiviä rakkuloita. Voimakkaissa yskäkohtauksissa nämä rakkulat puhkeavat ja potilas yskii limansekaista verta. Hoitamaton tauti johtaa usein kuolemaan. Ennen II Maailmansodassa kehitettyä penisilliiniä hoitokeinot olivat melko tehottomia. Pelkästään Suomessa tuberkuloosi tappoi 1917-44 välisenä aikana yli 100.000 ihmistä.

Tuberkuloosi määrittää myös kokonaista sukupolvea suomalaisessa runoudessa. Huomasin tämän kun yritin selvittää, löytyisikö 1920-luvulta ylistettyjä ja palkittuja teoksia, joista en ole kuullutkaan. Halusin tietää ovatko kirjat oikeasti kadottaneet taikansa ajan myötä - vaiko unohtuneet ihan muista syistä? Etsii netistä tietoa varhaisista kirjallisuuspalkinnoista, mutta törmäsin aina vain samoihin henkilöihin:

Vuonna 1923 Edith Södergran kuoli tuberkuloosiin 31-vuotiaana.
Vuonna 1933 Uuno Kailas kuoli tuberkuloosiin 31-vuotiaana.
Vuonna 1937 Saima Harmaja kuoli tuberkuloosiin  vain 23-vuotiaana.
Vuonna 1944 Katri vala kuoli tuberkuloosiin 42-vuotiaana, vain vuosi ennen kuin penissilliini tuli markkinoille.
Vuonna 1945 Kaarlo Sarkia kuoli tuberkuloosiin 43-vuotiaana.

Luettelo kuuluisista Tulenkantaja-sukupolven runoilijoista, jotka eivät kuolleet tuberkuloosiin, on lyhyempi: Olavi Paavolainen, Elina Vaara, Lauri Viljanen... muitakin varmaan oli, mutta ulkomuistista en saa enempää mieleeni. Lisäksi edellisen sukupolven runoilijat, kuten Otto Manninen, Aaro Hellakoski, Viljo Kojo ja V.A.Koskenniemi selvisivät hengissä vaaran aikojen ylitse.

Itse asiassa kaikki aikakauden runoilijat ovat sittemmin eläneet tuberkuloosin varjossa: ensinnäkin ne, joihin tuberkuloosi tarttui - ja toisekseen ne, jotka selvisivät terveenä. Kirjallisuuden historia on tarkastellut aikakautta niin vahvasti nuorena kuolemisen ja keuhkoyskösten lävitse, että terveen on ollut vaikea tulla muistetuksi.

Kirjallisuushistorioitsija Kai Laitinen toteaa:

"sairaus ja kärsimys alkoivat näyttää luomistyön edellytyksiltä, runouden varsinaisilta lähteiltä."

Jo 1800-luvun alussa Percy Bysshe Shelley lohdutti ystäväänsä Keatsia:

"tämä sairaus, keuhkotauti, on erityisen mieltynyt ihmisiin, jotka kirjoittavat niin hyviä säkeitä kuin te."

(Molemmat sitaatit poimittu Erkki Kivalon Södergran-tutkielmasta "Olen sylkenyt verta".)

Ulkomailla tuberkuloosiin suoraan tai välillisesti kuolivat aikoinaan myös:
Moliere
Guy de Maupassant
Friedrich Schiller
Emily Bronte
Frans Kafka
D.H.Lawrence
Simone Weil
George Orwell
ja Thomas Wolfe.
Myös Albert Camus ehti sairastaa tuberkuloosia, vaikka hän menehtyikin auto-onnettomuudessa.


Historia, joka jää taudin varjoon

Tuberkuloosin varjossa kuolleet runoilijat on hyvin dokumentoitu. Huonommin taisi käydä niille, jotka eivät sairastuneet? 1920- ja 30-luvun suomalaisesta runoudesta sietäisi tehdä tutkimusta myös hyödyntäen muita kiinnepisteitä. Kyllä kai tuolloin eli muitakin kuin tulenkantajia ja keuhkotautisia?

Ainakin vielä tällä hetkellä vanhaa tietoa on vaikea löytää internetistä - varsinkin kun siihen ei liity kenenkään suoria intressejä. Esimerkiksi vanhoista kirjallisuuspalkinnoista ei ole järjestelmällistä tietokantaa. Wikipediastakin löytyy vain raapaisu:

Valtion kirjallisuuspalkinto oli 1865–1992 myönnetty palkinto, jonka jakoi Valtion kirjallisuustoimikunta. Se myönnettiin kirjailijalle tai kääntäjälle edellisen vuoden aikana ilmestyneestä teoksesta. Ensimmäinen palkittu oli Aleksis Kivi.

Ok. Vuodesta 1865 eteenpäin siis. Ja mistäköhän löytäisin listan voittaneista teoksista? En ainakaan Googlettamalla.

Kävin todellisen maailman Taiteen Keskustoimikunnassa kyselemässä listaa, jossa näkyisivät kaikkien aikojen palkitut kirjailijat. Selvisi, ettei ainakaan heillä ollut aukotonta luetteloa. Ilmeisesti monet 2. Maailmansotaa edeltävät tunnustukset ovat kadonneet tai jääneet liittämättä kronikoihin. Mainintoja palkituista pitäisi metsästää vanhoista sanomalehdistä tai säätiöiden pölyttyneistä arkistoista.

Tutkin useita Yliopiston kirjaston kirjallisuushistorioita, joiden liitteenä oli luetteloja kirjallisuuspalkinnoista. 1800-luvun lopun valtion kirjallisuuspalkinnon saajista ei löytynyt tietoa sieltäkään. Vain Aleksis Kivi muistetaan kaikissa kirjoissa. Jos joku on tehnyt muista voittajista listan, se on hävinnyt muuttolaatikoihin tai tuhoutunut tulipalossa - sikäli kuin mitään virallista listaa on koskaan edes kirjoitettu. Palkinnot on etupäässä tarkoitettu elävien taiteilijoiden tukemiseksi, eivätkä ihmiset siihen aikaan ehkä olleet yhtä innokkaita luomaan kaikenlaisia listoja.

Paras lähde oli Niklas Bengtsson: Kirjallisuuspalkinnot Suomessa (2003). Se tietää paljon, mutta ei suinkaan kaikkea.

Jo 1920 ja 30-luvun luetteloissa esiintyy katkoksia. Tiedetään, että valtion kirjallisuuspalkinto myönnettiin sinä ja sinä vuonna esim. Uuno Kailaalle - mutta muutamat vähemmän tunnettujen kirjailijoiden saavutukset on epähuomiossa unohdettu. Joku on siis saattanut voittaa Valtion Kirjallisuuspalkinnon vuosien 1866-1939 välillä, mutta kirjallisuushistoria ei häntä esittele. Useissa tapauksissa ei edes tiedetä, minkä niminen henkilö tuli palkituksi. On unohtunut kirjata ylös kirjan ja kirjailijan nimi.

Tuberkuloosi ei takaa, että ketään luetaan ja rakastetaan - mutta tauti olisi saattanut pitää kirjailijan ainakin niillä listoilla, joille romanttisesti kerätään kaikki traagiset elämät ja nuorena kuolleet. Maailmassa on niin paljon monenlaista tietoa, ettei jokainen saavutus voi loppuun asti olla merkittävä.

"Vuoden 1924 Pariisin kesäolympialaisissa joku suomalainen ilmeisesti voitti kreikkalais-roomalaisessa painissa kultaa, mutta enää ei tiedetä kuka. Vaarini muisteli, että se saattoi olla joku Anttila, 62 kiloisten sarjassa, mutta ei hänkään muistanut etunimeä. Mies ei mahtunut tietosanakirjaan. Niin se käy."
- Dementia-Wikipedia

Luomu on ruma sana

Yäk, luomua! Syötetäänkö meille jonkun ihosta itri leikattuja suuria mustia luomia? Vai vanhan autonromun rattikättoa, siis kuomua? Vaiko koiran kuolassa keitetyn luopion suonikohjuja, vanhan mummon kulahtaneita luomi-värejä - ja käärmeen suomuja?!

Joka tapauksessa sen täytyi olla jotain luokatonta ja luonnotonta!

Varhaisessa teini-iässä kauhistuin, kun kauppoihin alkoi tulvia outoja ja luotaantyöntäviä oksennusmateriaalista puristettuja mukamasvihanneksia. En voinut kuvitella ällöttävämpää sanaa - ja nimen kautta vaistosin, että tyrkytetyssä tuotteessa oli jotain vikaa.

Epäilisin, että meillä Suomessa luomun leviämistä on jonkun verran hidastanut se, että sana on niin totaalinen katastrofi. Yhtä hyvin LUOnnon MUkaisen tuotteen olisi voinut nimetä KAKA:ksi, koska taustalla on KAmalan KAunis ajatus.

Luomu sijoittuu niin väärien assosiaatioiden keskelle, etten ihmettelisi vaikka nykyäänkin lapset sen perusteella uumoilisivat vanhempien tyrkyttämien kasvisten satavarmaa iljettävyyttä.

SUONI - SUOMU - KUOLA
KUOMU - LUOMU - LUOMI
KUOPIO - LUOPIO - RUOJA

Yh! En syö! En varmana pistä tuota suuhuni!

Onko koira  nuolaissut sitä? Onko se käynyt lattialla!?

Varmaan meidän Bellakaan ei suostuisi nielemään sitä!

Pragmaattinen relativismi ja refleksiivinen arvoteoria

Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että säikähdys, kipu, jännitys ja pelko tehostavat muistia. Vaikutus oppimiseen on jopa niin voimakas, että tapahtuman pois pyyhkiminen vie vuosia - tai osoittautuu jopa mahdottomaksi. Tällöin puhutaan "traumasta".

Tästä näkökulmasta katsottuna lasten kurittaminen on nerokas kulttuurinen sopeutuma. Kun vitsaa on muutaman kerran sovellettu käytännössä niin sen jälkeen usein jo pelkkä uhkaus riittää viemään opin perille.

Tällainen vanhempien antamien käskyjen ja asenteiden lujittaminen - tai "iskostaminen", kuten suomen kieli yhä muistuttaa - voi "takoa kalloon" behavioristisen reaktion, mutta ei harvemmin oivallusta. Kyse on siis opin ulkokohtaisesta ja karkeasta siirtämisestä, eikä lapsi opi itsenäisen opiskelun taitoa. Ankara varhaiskasvatus voi myös tehdä myöhemmästä opiskelusta epämieluisaa. Virallisiin auktoriteetteihin yhdistyy ahdistavia mielikuvia ja koulu tuntuu pakkopullalta - tai jopa pakkopaidalta.


Kusipäisyyden perintö, osa 1

Neuropsykologiastamme juontuu, että ihminen oppii tehokkaimmin negatiivisten kokemusten kautta. Sukupolvelta toiselle siirtyvät helpoimmin kirosanat, kiroukset, varoitukset ja uhkaukset. Voimakkaimmat omiin vanhempiin liittyvät muistikuvat voivat joissain tapauksissa olla hyvin negatiivisesti värittyneitä, jos yksi isän ja äidin humalainen riita esimerkiksi dominoi kaikkia muita mukavampia muistijälkiä.

Lapsuus tuntuu olevan täynnä sairauksia, kriisejä, loukkaantumisia ja turvattomuutta. Usein mielikuva on vääristynyt - tai ainakin liioiteltu. Ikävät muistijäljet voi toki torjua tietoisuudesta, mutta ne silti jäävät voimaan ohjatessaan valintojamme. Oman kokemukseni mukaan aikuiset ihmiset ovat varovaisia, ujoja ja haluttomia tiettyjen asioiden suhteen. Kullakin on epämukavuusalueensa: monet eivät halua ajaa autoa, uida, matkustaa hissillä, ajaa pölkypyörällä (kaaduttuaan pahasti), pitää julkisia puheita, laulaa karaokea, pelata pallopelejä, uida kesämökin rannalla alasti, niellä pillereitä ilman vettä tai muuta vastaavaa.

Muutama negatiivinen kokemus riittää viheltämään koko pelin poikki. Jos pärjää ja viihtyy muilla osaamisen alueella, pari estoa ei ole ongelma. Fobiat ja arkuudet eivät näyttäydy arjessa.

Traumaattisen herkkyyden tarkoituksena on, että ihan ensimmäisenä ja vahvimmin meihin piirtyisivät ajatuksen kaikista niistä asioista, jotka voivat tappaa.

Jos pikku Jesse juoksee suoraan autotielle iässä kolme, molemmat vanhemmat huutavat kurkkusuorana ja ehkä vielä antavat perään korvatillikankin. Räyhääminen herättää pelkoa ja pelko assioituu autotiehen. Niin yksinkertaista se on. Tämä on kokeissa melko helppo havaita.

Varhainen koululaitos merkitsi oikeastaan vain ja ainostaan herran pelon iskostamista kansaan. Kansasta haluttiin tehdä nöyrä ja kuuliainen sen omaksi parhaaksi. Rangaistukset ovat olleet nöyryytyksiä, jalkapuuta ja julkista ruoskimista, sen sellaista kivaa. Tapaus on varmasti jättänyt muistijäljen.

Muita opetusmetodeja hädin tuskin edes tunnettiin vielä silloin, kun Aleksis Kivi kirjoitti Seitsemän veljestä. Mitä siis on tapahtunut? Miksi me emme koe kurittamista viisaaksi? Onko meissä jotain vikaa?


Pragmaattinen relativismi

Kaikki liittyy siihen, millaisessa maailmassa elämme. Hitaasti, mutta varmasti arvomme mukautuvat ympäröiviin olosuhteisiin. Muutos kestää useita sukupolvia.

Pragmaattisella relativismilla tarkoitan näkemustä, jonka mukaan arvot eivät ole absoluuttisesti toisiaan parempia, vaan ne valikoituvat yhteiskunnan tarpeiden mukaan.

Lasten fyysinen kurittaminen liittyy aikakauteen ja elinympäristöön, jossa on paljon vaaroja, mutta vähän mahdollisuuksia. Lapset on ensin saatava ymmärtämään tottelemisen ja työnteon vakavuus.

Me huudamme, jos lapsi juoksee tielle tai sörkkii sähkölaitteita haarukalla.

Keski-ajalla vanhemmat huusivat, jos lapsi uhkasi joutua hevosen tai lehmän tallomaksi, jos hän pisti suuhunsa myrkyllisiä marjoja, jos hän lähti ulos kun kylällä oli havaittu susia, jos hän loukkasi aateliston tai kirkon säädöksiä, jos hän rikkoi yhtään mitään tavaroita, koska kaikki työkalut olivat korvaamattomia, jos hän ei syönyt ruokaansa - jota oli niukalti - tai jos hän meni omin neuvoineen ruokakaapille - tai kaatoi lypsyämpärin - tai säikytti eläimiä tai kasteli kenkänsä ja vilustui, koska kauhkokuumeeseen kuoli - tai söi multaa, koska ripuliin saattoi kuolla - tai ylipäänsä otti osaa "läheltä piti" toimintaan.

Toisin sanoen: ennen vanhemmat huusivat, karjuivat, huusivat ja karjuivat vuoron perään. Välillä huutaminen ei enää auttanut vaan piti taittaa vitsa. Maailma oli toinen, siksi perhearvot olivat toiset. Hengissä selvisi vain jos otti vanhempiensa määräykset vakavasti. Harvat selvisivät. Ei puhuttu "stressistä". Vietettiin hautajaisia.

Nykymaailmassa tilanne on kääntynyt: harvat asiat ovat tappavan vaarallisia. Sen sijaan meidän on opittava yhdistämään opiskeluun miellyttäviä mielikuvia. Koulu on lepsu ja mukava yhteiskunnan parhaaksi.

Lapsia ei saa kurittaa, koska sitä kautta koulu koetaan miellyttäväksi paikaksi, koulu-ura pitenee ja osaavat yksilöt pärjäävät kansainvälisessä innovaatiokilpailussa.

Vaaroja on vähän, mutta mahdollisuuksia paljon. Epäonnistumisesta ei useinkaan seuraa välitön kuolema. Painopiste siirtyy kannustamiseen. On noustava ylös ja yritettävä uudestaan. On vältettävä pelottelua ja traumautumista, kun taas aikaisemmin juuri varovaisuus ja aikainen traumautuminen olivat keskeistä.

Joustava ajattelu, luovuus, omatoimisuus, yrittäminen ja jatkuva oppiminen ovat nykymaailman arvoja, koska sellaiset ihmiset ovat nykypäivänä menestyneet - ja menestys houkuttaa seuraajia. Pelokkaat ja varovaiset ovat anakronismi, jäänne menneestä ajasta. Sama pätee lasten kurittamiseen - sitä ei suosita, koska se tuottaa huonoja tuloksia: tottelevia ja nöyriä, mutta oppimiseen negatiivisesti suhtautuvia kansalaisia.

Lempeä koululaitos on menestyvä strategia. En silti menisi sanomaan, että pohjoismainen malli tulisi suoraan siirtää kaikkiin maihin. Lapsille on pakko myös karjua, jos takapihan nurmi on täynnä myrkyllisiä käärmeitä. Tytöille on parempi asettaa rajat, jos raiskatuksi tulemisen uhka on suuri. Vanhemmat yleensä ymmärtävät ympärövän yhteiskunnan vaarat, ja haluavat niistä varoittaa. Muutos ei voi tapahtua kertaheitolla.

Arvot muuttuvat, jos ja kun todellisuus joskus on toisenlainen. Afganistan on niukkojen mahdollisuuksien maa.


Refleksiivinen arvoteoria

Relativismin ydin on usein ymmärretty väärin. Ei relativismi tarkoita sitä, että arvot olisivat yhdentekeviä. Ne ovat vain suhteellisia, eli muodostavat suhteita toisiinsa ja reaalimaailmaan. Jos yhden tietyn arvon siirtää sellaisenaan toiseen kulttuurikehykseen, se useinkaan ei toimi halutulla tavalla. Arvoja ei voi, eikä niitä pidä väkisin muuttaa, vain koska itse on saanut päähänsä että tietty arvomaailma paras mahdollinen.

Vielä vaikeampaa on ymmärtää se, kuinka arvot voivat häilyä ja muuttua jopa saman systeemin sisällä, ikään kuin yhdessä hetkessä.

Olen pitkään halunnut puhua tästä pokerin kautta. Toivon, että kyllin moni on pelannut pokeria, jotta esimerkki olisi ymmärrettävä. Texas Hold'em on siinä suhteessa hieno laji, että siinä ei ole vain yhtä ainutta voittavaa strategiaa. Pelissä kuitenkin pärjää pitkällä tähtäimellä vain parhaiten, jos osaa nopeasti sopeuttaa omaa pelityyliään, kun sosiaaliset jännitteet muuttuvat. Vaikeasti sanottuna siis: Pokeri on dynaaminen ja refleksiivisyyttä vaativa peli, jossa kollektiivisen voimasuhdeverkoston lukeminen edellyttää kokemuksen kautta hankittua holistista intuitiota. Binaarinen äly ei riitä. Kuten neuroverkoissa, yhden synapsin muuttaminen vaatii kokonaisuuden uudelleenarviointia.

Esimerkiksi, jos olen pelannut tiukkaa ja järkevää, eli odottanut hyviä kortteja, minun on vaistottava milloin muut pöydässä istuvat tietävät minun pelaavan tiukkaa ja järkevää. Jos en tajua muiden tietoisuudessa tapahtunutta muutosta, en enää siitä alkaen pärjää. Jos korotan, kukaan ei maksa, koska minulla on kädessäni hyvät kortit.

Jos taas teen suuria panostuksia ja bluffaan paljon, saatan voittaa muutaman potin sitä kautta, että muut luulevat minulle olevan kädessäni jotain suurta. Kun teen tätä riittävän kauan, muut osaavat lukea minua ja haastavat silloin kun bluffaan.

Kumpikin taktiikka voi olla voittava, jos oletetaan, että vastustajat eivät tajua minun pelityyliäni. (Myös shakki on helppo peli, jos vastustaja ei osaa pelata.) Todennäköisesti ainakin jotkut ovat hereillä. Siksi menestyvän pelaajan täytyy taitaa useita voittavia tyylejä - ja myös osata ajoittaa strategianmuutokset oikealla hetkellä. Tätä siis tarkoittaa itsereflektio tai pelin refleksiivisyys: minun on ymmärrettävä millaisena muut pelaajat minut näkevät. Jos en ole perillä julkisesta imagostani, en voi virittää ansaa.

Sama pätee moniin muihinkin arvoihin. Me ehkä haluaisimme uskoa, että elämässä pärjää, kunhan omaksuu ympäröivän yhteiskunnan arvot ja kunnioittaa niitä. Valitettavasti pelin luonne muuttuu, kun kaikki yhtä aikaa ajattelevat näin.

Jos esimerkiksi haluan opiskella lääkäriksi, koska lääkäreillä on hyvä palkka, saatan huomata että pääsykokeissa on kova kilpailu. Muut ovat hoksanneet yrittää samaa tulevaisuusstrategiaa. Jos taas värjään hiukseni punaisiksi, jotta erottuisin joukosta, huomaan että joka toinen kadulla vastaantuleva ihminen on toiminut samoin. Jokin mikä hetken oli muodikasta ja haluttua, onkin pian totaalisen out.

Voimme ajatella, että tämä ei päde korkeampiin eettisiin arvoihin, mutta sitäkään en voi luvata. Ainakin iskulauseet kadottavat helposti viehätyksensä. Jos poliittinen puolue nousee valtaan luvattuaan vaikkapa "vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa". Vuoden kuluttua huomaamme, että juuri mikään ei ole muuttunut. Jos joku puhuu "vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta", tekee ensimmäiseksi mieli vetää turpiin.

Jopa siinä tapauksessa, että lupaus toteutetaan, saatamme huomata, ettei elämämme sittenkään tullut kaikilta osin helpommaksi. Usein elämää eivät helpota hienot mietelauseet tai juhlapuheet, vaan konkreettiset keksinnöt ja työnteko.

Suomen innovaatioyhteiskunnan taustalla ovat sodan kokeneiden sukupolvien suuret ponnistelut. Olemme aika lailla unohtaneet ne hikiset arvot, jotka johtivat meidät tähän pisteeseen - enkä ollenkaan halua naureskella niille, jotka lupailevat että ne ovat taas tulossa muotiin.

Arvokehitys ei ole vain lineaarista nousukäyrää barbarismista korkeimpaan sivistykseen. Tiedostava elämä edellyttää jatkuvaa arvojen uudelleenarvioimista, eikä mikään ole vakuuttanut minua siitä, ettei kusipäisyyden perintö voisi vielä saavuttaa suuria vaalivoittoja.

Kapteenin seikkailut: Murdoch-jakso

Juuri nyt oikein pulppuan uusia ideoita kapteenin avaruusseikkailujen jatkamiseksi. Pari vaikeaa projektia hellittävät ja Kävelyvauhtia tähtiin on taas nousemassa ykkösprioriteetiksi elämässäni. Jos et tiedä mistä puhun, niin tässä pari linkkiä seikkailun alkuvaiheisiin:

1. Kävelyvauhtia tähtiin

2. Shamanism for Dummies

3. Pieni kylä, Suuri kertomus

4. Deep Space, Deep Shit

Mikään tässä maailmassa ei ole yhtä kivaa kuin kapteenin avaruusseikkailujen kirjoittaminen - varsinkin jos on monen kuukauden ajan tehnyt vain yliopistoesseitä ja nopeita hätäisiä blogi-vauhkoiluja.

Julkaisen koko sarjan Aukeassa, kunhan saan sen valmiiksi. Tässä uuden jakson ensimmäinen osa.

1. Murdoch-jakso

Lapsena ahdistaa jos ei ole mitään tekemistä. Teini-iässä ahdistaa jos pitää tehdä yhtään mitään. Keski-iässä taas ahdistaa, jos ei ole tekemistä.

Näin luki tämän aamun teepussissa. Hetken aikaa olin rauhoittuneen huvittunut, ja kykenin samaistumaan alkavaan työpäivään - sitten mieleeni taas palasivat viime yön unen oudot tapahtumat.

Jostain syystä olin vauhkonnut videoista. En ole ihan varma miten "videot" toimivat, mutta jollain tapaa ne tallensivat päivän tapahtumia.

Unessani olin jälleen koulussa ja kaikki kaverini puhuivat Murdoch-jaksosta. Minä olin jostain syystä jättänyt katsomatta edellisen päivän MacGyverin ja se oli ollut Murdoch-jakso. Sen seurauksena olin täysin ulkona kuvioista.

Tämä on juuri se syy, miksi koskaan - ja tarkoitan ikinä koskaan ei milloinkaan! - ei saa jättää katsomatta MacGyveria. Se saattaa olla Murdoch-jakso. Ja jos Murdoch-jakson jotenkin missaa, elämä on ohi.

Unen maailmassa tämä kaikki tuntui äärimmäisen loogiselta. Jokainen MacGyverin jakso esitettiin televisiossa kerran ja vain kerran. Kun jakso oli kerran ohi, siihen ei koskaan enää voinut palata. Kanava saattoi uusia jakson ehkä kolmen tai viiden vuoden kuluttua, mutta lapsen maailmassa se aika oli ikuisuus.

Jostain syystä MacGyveria ei voinut katsoa netistä tai ostaa DVD:nä. En tiedä mistä se johtui. MacGyveria myös kutsuttiin Ihmemieheksi, ei MacGyveriksi. Uneni todellisuus oli outo ja arvoituksellinen. Naisilla oli leveät hartiat ja suuret, kuohkeat hiukset. Miehet käyttivät vaaleanvihreitä pikkutakkeja, joissa oli käärityt hihat.

Jos ja kun MacGyverin Murdoch-jakson oli jotenkin missannut, ei ollut kuin yksi vaihtoehto. Täytyi löytää joku ihminen, jolla oli videot. Vain videoiden avulla oli mahdollista palata kadonneeseen menneeseen hetkeen, jossa MacGyvverin Murdoch-jakso esitettiin televisiosta.

Unessa en tiennyt miltä videot näyttivät tai olisiko jonkun kaverini kotona sellainen laite - mutta herättyäni tiesin heti, mistä uni oli puhunut.

Murdoch-jakso oli Ylämummo. Ja ainoa henkilö, jolla saattaisi olla videot, oli Termostaatin Oraakkeli. Olin saanut unesta myös salaiset nimikirjaimet, joka minun piti lausua oraakkelille ikään kuin tunnussanana. Nimikirjaimet olivat V.H.S. Hän oli tasan 180 sentin pituinen.

Suomalainen kulttuuriteko

Himopelaajan päiväkirja, osa 5.

PELIARVOSTELU: Legend of Grimrock (Almost Human 2012)

Retro-pelit ovat kovassa nousussa. Ensimmäisenä uskoni palautti Dark Souls (2011), jossa oli tajuttu monta asiaa oikein. Jotta pelit tuntuisivat palkitsevilta, niissä täytyy olla riittävän korkea vaikeustaso. Siinä suhteessa Dark Souls on yksi kaikkien aikojen parhaista konsolipeleistä.

Dark Souls ei onneksi ole tuskastuttavan vaikea, koska kaikkiin tilanteisiin löytyy menestyksekkäitä strategioita. Hahmonsa leveliä voi myös nostaa sivutehtävissä tai grindaamalla uudelleen syntyviä helpompia vihollisia. Oleellisinta on se, että selviytyäkseen täytyy aika ajoin osata vaihtaa taktiikkaansa. Jokaista tilannetta ei voi ohittaa samalla niksillä. Peli pakottaa hikoilemaan ja yrittämään uudestaan... ja uudestaan... kunnes taktiikka alkaa hioutua.

"Prepare to Die!"

Kunpa vain peruskoulussa olisi ollut samanlainen haastetaso kuin Dark Soulissa niin ehkä olisin tunneilla pysynyt hereillä.

Tervetuloa ysärisokkeloon!

Legend of Grimrock on roolipeli, jonka pelimoottori muistuttaa alkuaikojen 3D-sokkeloita. Samalla se on ehkä paras Suomessa koskaan tehty peli. Niin se vain menee. Mielipide on totta kai suhteellinen, mutta itse nautin siitä paljon enemmän kuin Max Paynesta... jota en edes jaksanut pelata loppuun. Ei mikään yllätys, koska olen aina tykännyt enemmän rooli- ja strategiapeleistä.

Neljän hengen pelifirma Almost Human on osannut poimia vanhoista peleistä juuri niiden parhaat ominaisuudet: hahmonkehityksen, kenttäsuunnittelun, taistelusysteemin, ansat, pelituntuman ja visuaalisen asettelun. Lisäksi grafiikkaa on tuntuvasti päivitetty. Tuntuu siltä kuin taas pelaisi Eye of the Beholderia (1990) tai Lands of Lorea (1993), mutta edes niissä ei seikkailuun tullut näin sujuvaa flowta.

Peli tavallaan jopa edellyttää, että vanhoja 3d-sokkeloita on joskus kolunnut. Muuten se voi olla liian vaikea. Lukuisat puzzlet on kopiotu suoraan klassikoista, joten koko ajan ei tarvitse miettiä päätään puhki. Ongelmanratkaisua vaativia tilanteita on kuitenkin niin valtava määrä, että pakostakin menee välillä sormi suuhun.

Ennen aikaan ei ollut netin läpipeluuohjeita, josta pystyisi nopeasti tarkistamaan ratkaisun, joten vitutuskäyrä olisi saattanut nousta kattoon, jos Legend of Grimrock olisi julkaistu vuonna 1993. Muistan että jouduin lopettamaan Lands of Loren pelaamisen puoleksi vuodeksi, koska niin kauan kesti ennen kuin kuulin kaverilta, mistä ihmeestä löytää avaimen tiettyyn oveen. Ei sellaista tietoa ollut noin vain tarjolla. Pelit-lehdessä yksi tärkeimmistä osioista olivat vinkki-palstat ja lehdessä myös julkaistiin kokonaisia läpipeluuohjeita - ja usein vasta pitkään pelin ilmestymisen jälkeen.

Vähemmän on enemmän

Retropelien ainoa viehätys ei ole nostalgiassa. Monesti vanhat pelit ovat parempia, koska niissä on keskitytty enemmän pelattavuuteen ja vähemmän ulkonäköön. Ne olivat myös usein pelaajien itselleen ja toisilleen tekemiä, joten ne vetoavat kokemukseen ja taitoon. Useimmat nykypelit on suunniteltu näyttäviksi ja vauhdikkaiksi, jotta peittyisi se tosiasia, että pelattavaa on hyvin vähän. Pelaaja on pikemminkin kuin televisionkatsoja, joka etenee putkessa ja silloin tällöin rämpyttelee nappeja kuvitellen, että sillä on merkitystä.

Pleikkarilla olen esimerkiksi pelannut joitakin pelejä läpi kuolematta kertaakaan. Olen katsonut kun pikkulapsi pelaa ne läpi kuolematta kertaakaan. Muistan kuinka 1990-luvulla vielä puhuttiin siitä, että pelit kehittävät ongelmanratkaisukykyjä. Jossain tutkimuksessa oli jopa havaittu, että pelaajilla oli parempi muisti ja korkeampi älykkyysosamäärä. Asiaan on tietenkin saattanut vaikuttaa se, että vielä tuohon aikaan pelaajat olivat useimmiten insinöörejä ja muita korkeasti koulutettuja nörttejä. Nykyään kaikki pelaavat.

Kulutuskapitalismin periaatteiden mukaan 2000-luvun pelit suunnitellaan sellaisiksi, että niistä tykkää geneerinen kuluttaja. En osaa sanoa mitä mieltä geneerinen kuluttaja olisi Legend of Grimrockista, mutta itse tunnen kuuluvani juuri siihen sukupolveen ja siihen kohderyhmään, jolle tämä peli on lahja taivaasta. Juuri näitä asioita minä hyviltä peleiltä odotan.

Vielä kun joku tekisi vastaavan uusintaversion Morian ja Angbandin kaltaisista satunnaisgeneroiduista sokkeloista, voisi niitä pelata loputtomiin ja unohtaa koko todellisen maailman.

Tietenkin vanhoihin peleihin voi myös palata ilman mitään päivityksiä. Kun vähän aikaa sitten aloin uudelleen pelata Good old Gamesin julkaisemaa Master of Magic'iä, kesti kökkögrafiikkaan tottuminen pari tuntia ja sitten olin taas lumoutunut. En osannut edes käsittää, miten on mahdollista että yhä edelleen siinä on kaikki asiat tehty paremmin kuin esimerkiksi Civilizations IV:sessa - joka on siis hyvä peli, mutta ei lähellekään niin hyvä kuin vuonna 1994 valmistunut Master of Magic.

Itse asiassa kaikkien aikojen parhaiden pelien listallani sinnittelevät edelleenkin Nnirvi-kliseistä suurimmat Planescape Torment (1999), Master of Orion 2 (1996), Fallout 2 (1998), Jagged Alliance 2 (1999), X-com: Enemy Unkown (1994), System shock 2 (1999) ja Deux Ex (2000). Olen pelannut ne kaikki joskus uudestaan läpi ja ne toimivat yhä. Paras on kuitenkin Master of Magic.

Ja Legend of Grimrock nousee komeasti jonnekin sijan 15.-20. liepeille. 2000-luvun peleistä sen päihittävät vain GTA: San Andreas, Silent Hill 2, Shadow of the Colossus ja jo mainittu Dark Souls.

Aivan käsittämätön suoritus siis neljän hengen tiimiltä. Näille jätkille Pro Finlandiat!

Pisteet: 92

Plussat ja miinukset
+ Nostalginen tunnelma
+ Valtavasti erilaisia puzzleja. Sama kaava ei toistu liian usein.
+ Riittävän monipuolinen hahmonkehitys, mutta ei myöskään liian konstikas.
+ Paljon salaisuuksia.
+ Visuaalisesti hieno.
+ Haastava.

- Putkijuoksu: vaihtoehtoisia reittejä ja taktiikoita saisi olla enemmän. Nyt salahuoneet saavat pelin näyttämään vähemmän putkijuoksulta, mutta sitä se kumminkin on. Ainuttakaan ylimääräistä avainta ei ole tarjolla, eikä ovesta pääse ohi, jos yksi vipu on jäänyt huomaamatta.
- Useimmin sietäisi saada valita taistelun tai oveluuden väliltä. Nyt tarvitaan koko ajan osaamista molemmilla osa-alueilla.
- Melko lyhyt. Hahmot eivät ehdi kehittyä tappiin.

Mona Lisa -ilmiö

Filosofian inhimillisyys, osa 1.

Okei. Myönnetään. Se on vain joku epämääräinen muija, josta kuuluisa keksijä maalasi muotokuvan. Miksi se sitten on niin kiinnostava? Eihän se ole. Siitä on vain tullut kiinnostava isojen kehysten, Louvren panssarilasien, arvoitusten ja teorioiden ansiosta.

Jos kykenisimme hetkeksi etääntymään inhimillisestä perspektiivistä, koko ilmiön triviaalisuus paljastuisi, eikö niin? Mutta se ei ole niin helppoa. Kyllä kai siinä täytyy olla jotain merkillisen suurta, kun siitä on noussut niin merkillisen suuri kohu?!

Tämä on Mona Lisa -ilmiön perimmäinen ongelma. Kysymyksiä on, totta kai. Ainahan ikivanhoista henkilöistä riittää aoimia kysymyksiä. Jokainen yritys vastata niihin vain lisää tarjottujen vastausten kirjoa. Keskustelu jatkuu sitä kiivammin, mitä useampi ihminen on huutamassa, että lopettakaa! Tästä on keskusteltu jo ihan liikaa!

Hajaantukaa. Täällä ei ole mitään kiinnostavaa! Ja aina vain ohikulkijat pysähtyvät katsomaan, että mitä ihmettä kaikki muut tuijottavat. Miksi joku alkoi huutaa. Kenestä on puhe.

Puhe on nyt tietenkin Pekka Himasesta. Vuosi sitten kukaan ei ollut lukenut hänen kirjoituksiaan. Ketään ei kiinnostanut. Niissä ei ollut mitään ihmeellistä.

Nykyinen mediahuomio, ensin koiran potkaiseminen ja sitten 700.000 euron kaveripalkkio ovat saaneet aikaan, että yhä useamman on oltava Himasesta jotain mieltä. Professorit haukkuvat hänen mielipiteensä amatöörimäisiksi ja määrittävät hänen kirjansa pelkiksi omakustanteisiksi pamfleteiksi.

Mutta samaan aikaan he lukevat hänen kirjojaan. He osallistuvat Himas-keskusteluun. Tällä tavoinhan legendat syntyvät. Kaikki ovat eri mieltä siitä, miksi Himanen ei ole hyvä filosofi, syntyy koulukuntia. Koska likoon on laitettu yhteiskunnan rahaa ja omaa arvovaltaa, se vain jatkuu ja jatkuu.

Tätä vauhtia meillä on pian akateemisia tutkimuksia Himasen tuotannosta. Graduja, jotka selittävät auki Himasen ajattelua. Himasen itse ei tarvitse keksiä mitään syvällistä - se keksitään hänen puolestaan.

Varsinkin ne tahot, jotka ovat olleet myöntämässä Himaselle rahaa, ovat kusessa, elleivät ne osaa keksiä uskottavia perusteluja. Niinpä esimerkiksi Kansallinen Kokoomus ja Suomen Akatemia joutuvat lähivuosina lukemaan tarkoin Himasen raportteja ja alleviivaamaan sieltä kaikki lauseet, joissa on mitään järkeä. Niistä sitten kootaan juhlittuja johtopäätöksiä, jotka varmentavat hänen merkittävyytensä.

Jos Himasen raportit asetetaan rinnakkain jonkin Tutkijaliiton julkaisun tai ansiokkaan väitöskirjan kanssa, se tietenkin jää kaikilta osin kakkoseksi. Ajattelu on sekavaa. Ilmaisu suttuista. Argumentit, sikäli kuin niitä edes on, hukkuvat hienoilta kuulostavien, ympäripyöreiden termien viljelyyn.

Mutta Himasen raporttia ei aseteta rinnakkain aikuistenoikeiden tutkimusten kanssa. Sehän olisi vain haitaksi rahoittajien maineelle. Siitä vain siteerataan valittuja katkelmia, kuten nytkin. Himasta kehutaan, koska hän on karismaattinen puhuja, joilla on vaikutusvaltaisia kavereita. Hän osaa tärkeimmän: joko verkostoitumisen, kusettamisen tai molemmat. En ole edes varma, että ovatko Dalai Lama, Steven Spielberg ja Obama todella hänen bestiksiään, mutta kavereistaan hän aina kertoo ihan ensimmäiseksi kaikilla luennollaan.

Se tekee suuren vaikutuksen, vähän kuin oltaisiin pikkupoikia hiekkalaatikolla. Wau. Ai sulla on Obaman salainen puhelinnumero, jolla saat siihen suoran yhteyden ympäri vuorokauden? Siiistiii!

Aina on joku joka tahtoo olla väärinymmärretyn neron puolella - taistelussa kateellisia journalisteja vastaan. Ja kun älyköt haistavat veren, ne saapuvat haaskalle. Kaikki vaino lisää julkisuutta. Typeryys lisää vainoa. Menestys lisää typeryyttä. Piiri pieni pyörii.

Kerroinko jo, että Himanen on mun henkilökohtainen bestin melkein. Ollaan käyty kaljalla. Minäkin olen siis tärkeä ihminen. Siihen, miksi kirjoitin tämän tekstin, liittyy arvoitus. Vai kusetanko?